keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Asioilla on tapana lutviutua

On tässä taas käyty niin aallonpohjalla kuin noustu kevyen aallon harjallekin. 

Hirveät allergiat vaivaavat edelleen, ja aina viikonloppuisin on vaikeampaa, kun tulee oltua kotona enemmän. Olohuone syyhyttää, aivastuttaa ja vaikuttaa ääneen. Kyllä siellä jotain ilmanlaatua huonontavaa siis on. 

Viime viikonloppuna olin aivan maissa, sillä nukuin kolmesta viikonlopun yöstä kaksi aivan surkeasti itseäni raapien. Koko keho oli kuin tulessa. Maanantaina oli pakko jäädä lepäämään, sillä olin kuin puulla päähän lyöty muutaman nukutun tunnin jälkeen. Pikkuhiljaa allergiakohtaus alkoi rauhoittua, kun keksin siirtyä keittiöön oleskelemaan ja nukkumaan yöni. Näin mennään nyt ainakin vähän aikaa, sillä keittiön ilma on melko normaalia ja täällä saa ikkunan auki, toisin kuin olohuone-makuuhuoneessani, jossa ei oikein tohdi vielä tuulettaa. Parvekkeella kun haisee edelleen maali ja uudet eristevillat ja tuulensuojalevyt. Minusta on tullut superherkkä, kun haistan ne aina heti voimakkaina avatessani parvekkeen oven. Kuinkahan monta vuotta menee, jotta käryt ovat kokonaan minunkin mielestäni kaikonneet?

Maanantaina tein sitten seuraavan siirron, ja tilasin tänne uudet homekoirat, tosin vasta helmikuun lopulle. Tarkoitus on varmistaa, että ensimmäiset homekoirat eivät jättäneet mitään löytämättä ja myös tsekata, josko niiden tekemät löydöt ovat edelleen aktiivisia. Olohuoneessahan koirat merkkasivat yhden nurkassa olevan putkiviennin, mutta se tilkittiin remontissa niin hyvin kuin remonttifirma vain osasi. On silti sangen mahdollista, että putkiviennistä nousee edelleen homeitiöitä ilmaan, etenkin jos putkista kerrosten välillä kondensoituu jatkuvasti kosteutta. Voi olla, että kohtaa ei koskaan saada kokonaan korjattua; näin ainakin sanoivat homekoirafirmasta. En sitten tiedä, voisiko putket jotenkin kapseloida tai muutoin eristää huoneilmasta. Näin jonkun homeremonttifirman sivuilla maininnan tällaisesta. 

On vaikea kuvitella, että täällä mitenkään valtavasti hometta ilmassa kuitenkaan liikkuisi. Voisin varmasti vieläkin huonommin, jos näin olisi: kuumeilisin ja olisin useammin flunssassa. Nythän en pariin vuoteen ole pahemmin flunssia sairastellut tai jos olenkin, ne ovat menneet nopeasti ohitse. Kesällä olin viikon verran kuumeessa, mutta kyseessä taisi olla ylirasitustila, sillä kuume alkoi heti, kun alkukesän vimmainen suorittaminen loppui. 

Tämän jatkuvan ja oikeastaan alati pahenevan oireilun syynä voi olla muuten vain huono sisäilma ja ilman sisältämät kemikaalit, mutta toki myös jokin yksittäinen home-esiintymä, jota ensimmäiset koirat eivät jostain syystä vain bonganneet. Itse en kuitenkaan missään nurkassa tai lattianrajassa ylipäätään haista mitään epäilyttävää; yleensä löydän itsekin homekohdat, jos oikein saan nuuskia nurkkia. Ehkä ilmanvaihdon tahi joidenkin rajapintojen kautta kantautuu asuntoon rappukäytävän tai toisten asuntojen huonoa ilmaa.

Huonon sisäilman voi toki aiheuttaa se, ettei asunnossani ole tuloilmaventtiilejä ja lisäksi täällä on pelkästään painovoimainen, surkeasti toimiva ilmanvaihto. Seisahtaneen ilman huomaa esimerkiksi siitä, että tytön huoneessa olleiden ilmapallojen haju leijui huoneilmassa voimakkaasti, vaikka pallot olivat ikuisuuden ikäisiä. (Lopulta hermostuin hajuun ja puhkaisin mokomat hajuhaitat.) Oikeastaan mikä tahansa asuntoon tuotu haju jää tänne pitkiksi ajoiksi leijumaan; teepä ruokaa, niin haistat sen voimakkaasti vielä seuraavanakin päivänä. Tai erehdypä polttamaan jotain pohjaan...

Kauhean vaikea ymmärtää niitä 60-luvun neropatteja, jotka suunnittelivat tällaisia hengittämättömiä koppeja: talo on tehty elementeistä, jotka ovat melkein kiveäkin kovempia. Iskuporakoneella ei täällä paljon mitään tee, vaan pitää olla järeämmät vehkeet, jos aikoo saada jotain porattua seinään. (Ei ihme, että taulut on edelleen osin ripustamatta.) Hengittämättömän perusrakenteen lisäksi on sitten päätetty jättää tuuletusventtiilit tekemättä. Kokonaan. Idioottimaista. Kas kun avattavat ikkunat sentään löytyvät. ;)

Ensi kerralla asuntoa ostaessa kriteerilistani on entistä pidempi, sillä hännänhuippuna seisoo: Tuloilmaventtiilit löydyttävä jokaisesta huoneesta! Muut kriteerit: Ei omakotitaloa tai rivitaloa. Ei kerrostalon alinta eikä ylintä kerrosta. Ei päätyasuntoa. Putkien täytyy olla tehty perinteisin menetelmin 2000-luvun puolella ja vessan täytyy olla kunnostettu nykystandardin mukaisin vesieristein. Asunto ei voi olla 60-lukua nuorempia, koska 70-luvulta alkaen ovat rakentaneet niin höttöistä jälkeä, että huhhuh. (Tosin enpä tiedä, ovatko nämä 60-luvun elementtikököt sen terveellisempiä kenellekään yliherkistyneelle. Ideaali olisi vanhempi, hengittävä, hyvin pidetty ja oikein remontoitu kerrostalo. Edellinen 1958-60 paikallaanmuurattu rakennus oli ihanne; hyvin voin myös 1913 rakennetussa jugendlinnassa. Sellaiseen vain ei enää ole varaa; reilut kymmenen vuotta sitten olisi varmaan irronnut minullekin.) Ei vanhoja vesivuotoja, muovimatot sun muut härpäkkeet revittävä lattioista. 

En tiedä, miten käy seuraavassa asunnonvaihdossa, koska on aina kovin kiire löytää uusi koti myydyn asunnon tilalle. Suorastaan paniikinomainen kiire. Oikeastaan tarvitsisin etsimiseen yli vuoden, mutta aikaahan ei vaihdossa ole kuin pari hassua kuukautta, jos sitäkään. Ei kai kukaan ostaja nyt jää odottamaan, että meikäläinen pääsee alta pois sitten joskus, kun se onnistuu. Pidentyneen kriteerilistan ja vähentyneen rahavaraston kanssa muutto tulee olemaan yhtä herkkua eli ei. Siksikin tilasin vielä kertaalleen homekoirat, sillä en aivan kokonaan ole lopettanut taistelua tämän asunnon edestä, vaikka aika mahdottomalta tuntuu ajatus siitä, että tätä enää tämän parempaan kuntoon saisi. 

Hullulta, huvittavalta ja samaan aikaan surulliselta tuntuu se, että kelle tahansa normaalikuntoiselle ihmiselle asuntoni tuskin tuottaisi minkäänlaisia oireita. Monet ovat sanoneet, että raikas tuoksu ja hyvä ilmahan täällä on. Nykyään kun astun kotiin ulko-ovesta, minustakin tuntuu, ettei täällä mikään sen ihmeempi paha haise, kuten syksyllä vielä oli asioiden laita. Siksikin ihmettelen oireitani. Tänään onneksi pienten itkuntirsausten jälkeen olen ollut hiukan positiivisempi. Täällä keittiössä on oikein raikasta makoilla patjalla, ja mietin jopa sellaista, että luopuako kokonaan sängystään ja ryhtyä patja-asukiksi. Sänkyni on nimittäin hiukan huono: viettää voimakkaasti keskelle ja vie himskatisti tilaa. Jospa olisi hyvä patja, jonka sitten vain aina päiväksi kääräisisi vaatehuoneeseen, niin näinkin voisi elää. Sitäpaitsi sänkyni patja on lateksia eli luonnonkumia. Mitäs jos olenkin tullut sille allergiseksi?

Nopeisiin päätöksiin ei ole nyt syytä, ja tuskin sängystä luovun, mutta kaikenlaisia ideoita on hauska kehitellä. Ei ainakaan pidä jäädä tuleen makaamaan, ja sisimmissäni tiedän, että asiat lutviutuvat jollain tapaa, jollain aikajänteellä. Niin on aina ennenkin käynyt, vaikka aika kompleksisissa tilanteissa onkin tullut käytyä. Ja sitten kun koittaa helpotus, se maistuu todella makealta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti