Uuden lehden kääntyessä

Aika kuvatonta on tämä elämä, kun en jaksa enää tarttua järjestelmäkameraan. Tekisi tietysti mieleni luvata, että ensi vuonna sekin muuttuu, mutta en tee sen ihmeempiä lupauksia tulevalle vuodelle. Viime vuonna lupasin, että ryhdyn vaatteiden ja kirjojen ostolakkoon, ja kuinkas siinä kävikään. No, kirjojen ostelu pysyi minimissä, neljä-viisi tuli hankittua, mutta vaatteita enemmän. Kaikki kuitenkin tarpeeseen ja käyttöön, joten sikäli voin olla tyytyväinen. Sehän vaatteiden ostamisen tavoite tulisi aina ollakin: vain todelliseen tarpeeseen ja heti päälle, ei kaappeihin pölyttymään. 

Vaikka olen jouluihminen, viime vuosina uuden vuoden alkaminen on tuntunut jopa joulua raikkaammalta ja odotetummalta tapahtumalta. Kuin saisi kääntää uuden lehden elämässään! Mikään ei tietenkään muutu, mutta pään sisällä on kuin puhdistunut olo: monenlainen uusi on mahdollista. Joulun lepopäivien jälkeen uuden alkamiseen on myös energiaa, ainakin ajatuksen tasolla. 

Yhden muutoksen aion kuitenkin toteuttaa, sillä ei uutta vuotta ilman jonkinlaista itsensä haastamista: aloitan sokerilakon - tai tarkemmin sanottuna osittaisen lakon: ei sokeria kotona, koulussa eikä kahviloissa. Vieraisilla ollessa ja erityistilanteissa saa syödä, mitä mieli tekee. Vehnäähän välttelen muutenkin, mutta jouluna sitä kyllä on tullut kulutettua, joten sama kuin sokeriin pätee siihen 1.1. alkaen. Tiedä sitten, onkohan tämäkin liikaa luvattu, mutta haluan kokeilla vähäsokerisuutta kolmen kuukauden ajan. Muutama vuosi sitten olin kaksi kuukautta alkoholittomalla, sokerittomalla ja vehnättömällä, eikä se nyt ihan kamalaa ollut, vähän tylsää elämää ehkä. 

Tylsistynyt olen nytkin, siksi kenties täällä. Olen maalla neljättä päivää, ja muutaman kirjan, yhden loppuunsaatetun ja yhden kokonaan täällä tehdyn käsityön, pelailujen ja ulkoilujen jäljiltä kaipaisin jo vähän enemmän toimintaa. Toisaalta en saa aikaiseksi ottaa yhteyttä ystäviin; täällä maalla olevia tuttuja en ole ehkä noin kymmeneen vuoteen hätyytellyt, sillä yleensä tänne tullessa on sellainen olo, että haluan olla vain ihan omassa rauhassa. Tänään heräsin kyselemään Helsingin ihmisiltä ensi viikosta, josko muutaman ystävän ehtisi nähdä. 

Vähän ahdistaa kotiinpaluu. Lyyli lähti tänään isovanhemmilleen, ja olen ensi viikon yksin Helsingissä. Toisaalta olen aina pitänyt yksinolosta, mutta tällä erää koti pelottaa, kun melkein aina oireilen siellä. Eikä oleskelu yksin neljän seinän sisällä kaukana kaupungin vilskeestä nykyään vain sovi minulle. Toki mielessä on monenlaisia suunnitelmia: käydä leffassa, museossa, tanssitunneilla, lukea espanjaa, mutta kuitenkin viettäisin suuren osan päivästä yksin kotona, kun ei sitä nyt koko päivää jaksa liikenteessäkään olla. Sitä paitsi se on aika hintavaa touhua.

Ehkä kaikki kuitenkin soljahtaa jotenkin paikoilleen. Pakko siihen on uskoa. Paras uuden vuoden ajatus olisikin luottaa elämään enemmän; tämä pian jo mennyt vuosi on ollut kohdallani murehtimisen, pelkojen ja tyytymättömyyden vuosi, ja vaikka kaikki ei ole vieläkään kohdillaan (en saanut joulupaketista miestä), ajatus siitä, ettei kaiken tarvitsekaan olla jämptisti paikoillaan ja "oikein", on saanut ajatuksissani päivä päivältä enemmän sijaa. Voin silti olla tyytyväinen ja jopa onnellinen. 

Muumien Tuutikki-hahmon tavoin ensi vuonna voisin ajatella useammin, että "kaikki on hyvin epävarmaa", mutta "juuri se tekee minut levolliseksi". 

Ähkyä, pöhkyä ja ällömakeita unia

Piparitaikinasta saa pahemman ähkyn kuin jouluruoasta, ainakin makealle perso. Istunkin nyt ähkyisenä keittiön pöydän ääressä piparintuoksun ympäröimänä, vaikka olisi varmasti parasta liikkua – niinhän hevosiakin kävelytetään ähkyn iskettyä. Olo on kuitenkin niin raukea, että jumpan sijaan pistäydyn täällä. Ehkäpä tästä tulee taas tapa, sillä syksyn pahimmat viikot ovat nyt ohi.

Aloin lokakuun lopussa treenata Dynamic Neural Retraining System -metodin mukaan, sillä olin kuullut ihmeitä sen parantavasta tehosta. Menetelmä perustuu aivojen limbisen järjestelmän kuntouttamiseen, ja sen tavoitteena on vaikuttaa esim. monikemikaaliyliherkkyyden syntymekanismeihin ja poistaa yliherkkyysoireet. 

Menetelmässä pureudutaan asenteeseen ja sukelletaan positiivisiin muistoihin ja luodaan niiden avulla yhtä positiivisia tulevaisuuden kuvia. Joka päivä puolen vuoden ajan pitäisi treenata tunti päivässä. Alussa jaksoinkin tunnin treenejä, pitäen tosin silloin tällöin taukopäiviä. Parin viikon treenailun jälkeen siirryin ensin 45-minuuttisiin sessioihin ja lopulta stressaantuneena ajan vähyydestä ja ainaisesta kiireestä lyhensin tuokiot puolen tunnin mittaisiin. Sekin on tuntunut välillä liialta, ja taukopäiviä on toisinaan ollut kolmekin putkeen. 

Aivan putkeen eivät siis harjoitukset ole menneet, mutta päätin, että seuraavalla pitkällä lomalla teen sitten niitä tunninkin treenejä. Ei tämä lyhennytty versio menetelmästä haitaksi liene: ajatukseni ovat olleet hieman iloisemmat viime aikoina ja ainakin olen nukkunut pääsääntöisesti hyvin. Välillä näen myös hyvin onnellisia rakkausunia, jollaisia en ole nähnyt koskaan näin lyhyen ajan sisällä näin montaa peräkkäin. Vähän niinkuin eräs masennuslääke minuun vaikutti: aloin nähdä kreisejä, mutta mielenkiintoisia unia. Lopetin silti lääkkeen käytön, sillä unien näkeminen oli vähän pelottavaa ja lisäksi hikoilin lääkkeen takia peitot ja tyynyt märiksi jok'ikinen yö. 

Allergiat vaivaavat yhä edelleen, vaikka nyt minulla on kunnon lääkityskin kutinaan. Täytyy vain toivoa, että ajan kanssa remonttiaineiden höyryt täältä haihtuisivat, sillä remontoitavat on remontoitu, eikä tälle kämpälle tällä erää ole enää tehtävissä mitään. Sisäilma ei ole edelleenkään kovin hyvää, eikä huonon ilman syytä ole löytynyt, mutta ehkäpä ilmanlaatu on mennyt hiukan parempaan suuntaan, kun saatiin parveke kuntoon. Vaikea vielä sanoa mitään sen tarkempaa, sillä karttelen edelleen olohuoneessa olemista, koska siellä minua alkaa melkein aina kutittaa, aivastuttaa tai yskittää. Harmillista, mutta nyt on näin. 

Muuttoa en nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa; odotellaan vähintään kesään, ennen kuin tehdään mitään päätöksiä. Koti tuntuu kaikesta huolimatta kodilta, ja pikkuhiljaa aion ottaa olohuoneenkin haltuuni, oireista välittämättä. Tuntuu tärkeältä saada sohva ja oma sänky (päivä)käyttöön – keittiön pöydän ääressä kyyhöttäminen ei pidemmän päälle ole yhtään mukavaa. Ähkyn lisäksi selkä vihoittelee nytkin, kuten lähes joka päivä. 

Hyvä uuden vuoden lupaus olisi vähentää istumista, mutta vielä ei kai ole lupausten aika, vaan nyt viihdyn mieluiten haaveissani ja toiveissani. Ehkä rakkausunistakin tulee vielä joskus totta, mutta kiire senkin suhteen on poissa. Tuntuu mahtavalta, että elämä voi olla hyvää näinkin, ilman sitä täyttymystä, joka kuitenkin on yksi sydämen suurimmista toiveista.