Käytiin kävelyllä

Käytiin kävelyllä hermoja lepuuttamassa, sillä päivä on ollut karmea. Ilmeisesti olen jokaikisenä Lyylin syntttärikekkeripäivänä surkealla tuulella. Stressaantunut, väsynyt, kiukkuinen ja lopulta tavattoman ahdistunut. 

Kekkerit sinällään menivät kivasti: 13 tyttöä kodissamme, eikä mikään mennyt rikki! Lopputohinoissa erään vieraan veli sai kuitenkin sotkettua puhtaan puolen eteisen matosta, ja tiedossa on siksi pesulakeikka. Juhlissa matto tietysti oli likainen puoli päälläpäin, mutta tämä viimoisin vieraamme haettiin kaksi tuntia myöhässä (!) ja olin jo ehtinyt siivota kämpän ajatellen, että ei tässä mitään enää ehdi tapahtua, joten voin kääntää putipuhtaan puolen matosta esille. Väärin.

No, pesula hoitanee hommansa ja samalla saan keittiön maton vietyä pesuun. Eihän se olekaan odottanut tuolla eteisen nurkassa kuin muutaman kuukauden. :)

Monenlaisia murheita on ehtinyt tämän päivän aikana miettiä. Kaipa nämä tyttären syntymiseen ja vanhenemiseen liittyvät juhlat ovat tapahtumia, jolloin mielen synkät vedet tulvivat yli. Kuinka monta kertaa tänäänkin olen ehtinyt toivoa, että olisipa Veikko nyt täällä kanssani. Terveenä ja tavallisena itsenään jakamassa päivän annosta. Ja etupäässä jakamassa elämää kanssani. 

Bongasin Tinderissä pari viikkoa sitten kelpo miehen. Viesteiltiin muutama viikko ja tavattiin sunnuntaina. Oli mahtavaa: kahdeksan tunnin treffit. Tavattiin uudelleen tiistaina, neljän tunnin ajan. Edelleen hyvää, kivaa, mutta eilen alkoi tuntua, että joku tässä hiertää. En osaa edes selittää, mikä. Siksi olen synkkänä.

Mies on kiireinen, ei ehdi nähdä pitkään aikaan uudestaan. Minullakin tietysti rajoitteeni. En tiedä, onko nyt kysymys vain siitä, että olen sellainen hätähousu, etten kestä sitä, että täytyy rajoittaa tapaamiset kertaan viikossa tai jopa kertaan kahdessa viikossa vai siitä, että tämä vain on väärä mies minulle. Molemmat meistä olemme kyllä kiinnostuneita toisistamme, se on selvää, mutta olenko minä kuitenkin se kiinnostuneempi osapuoli, se jolla on aikaa parisuhteeseen? 

Kävelyllä ehti miettiä monta ajatusta. Kävelyllä ehti taas kerran todeta, että olisipa kiva olla kesällä muutakin kuin yksin. Viimeksi muistan viettäneeni todella onnellisen parisuhdekesän vuonna 2007, kymmenen vuotta sitten. 2012 oli lupaava sekin. Kaikkien muiden kesien vehreyteen sekoittuu niin paljon surua, kaipausta, yksinäisyyttä ja luopumista, että todella toivon tämän kesän antavan jotain muutakin. 

Sitten jälleen muistan, että olen kuitenkin saanut suurimman aarteen, mitä kaivata saattaa. Tytär suloisin. 

Lipasto ennen ja jälkeen

Lyylin lipasto joulun tienoilla:

Ja lipasto helmikuussa:

Kyllä kannatti kunnostuttaa! Samalla tuli karsittua tavarapaljoutta ja organisoitua kamat kauniimmin laatikoihin. Pöytälevy odottaa vielä kerniliinaa, jotta säilyisikin puhtaana ja nättinä. 

Harrastusrumbaa – ja muita arkisia tanssilajeja

Hain Lyylin kokkikerhosta äskettäin. Sitä vetää teini-ikäinen seurakunnan isonen, ilmeisesti lukioikäinen. Oppilaita on kokonaiset kaksi! (Seurakunnan harrastukset eivät enää taida kultaisen 80-luvun jälkeen olla niin kovin cooleja tai poppeja kuin silloin kun minä olin nuori, ainakaan täällä Stadissa.)

Yhtä kaikki, kokkis on mitä mainioin harrastus ekaluokkalaiselle: ilmainen ja lähellä iltapäiväkerhoa. Tytöt kävelevät sinne iltapäiväkerhon (eli ilttiksen eli iltiksen eli IP:n) ulkoiluhetkestä läheisestä puistosta ihan keskenään. Hyvää liikenneharjoittelua, sillä en ole päästänyt Lyyliä kulkemaan liikenteessä yksin vielä montaakaan kertaa.

Meidän alkuviikko on yhtä rumbaa: maanantaisin Lyyli menee koulun kuoroon (harrastus nro 1), iltapäivällä kokkikseen (harrastus nro 2) ja tiistaisin vien hänet parkouriin (harrastus nro 3). Kotona ollaan maanantaina kuuden jälkeen, tiistaina puoli seiskan maissa. 

Keskiviikko muistuttaa enemmän pehmeää salsaa: se on kokkaus- ja siivouspäivä, koti-ilta. Jumpata kuitenkin pitäisi jaksaa tai ehtiä, pelkkä arkisalsa ei pidä huolta selästä. Huoh! Mutta torstaina "helppaa", kun alkaa äidin harrastusputki: torstaisin puolitoista tuntia ihan oikeaa, arjetonta tangoa ja perjantaisin reilu tunti joogaa, jos jaksaa.

Kävin kolmen kerran yin-joogakurssin (joka tosin oli lauantaisin) ja hurahdin: meditatiivisuutta ja selän pelastus. Sen jälkeen olen voinut jumpattakin melko hyvin. Nyt ajattelin, että voisin uhrata palan perjantaita joogalle, että rauhoittuisin kierroksistani vähän nopeammin kuin yleensä. Myöntää kuitenkin täytyy, että kun koko alkuviikko on tarkkaan ajoitettua tanssilajien sekamelskaa, perjantaisin yleensä haluaa olla tanssitta, ehkä pakon edestä laahustaa kauppaan, mutta sitten talsii suoraan kotiin: kahvia, viiniä, kotivaatteet ja miehen syliin. Siinä parhaan tanssilajin peruskuviot viikonlopun alulle!

Ja espanjaa sopivissa väleissä. Käytännössä noin kerran viikossa, Lyylin parkourin aikana salin laidalla opiskellen. ;) Silkkaa cha-cha-chata!

Viikonloppuun on vielä monta päivää. Tänään taidan kuitenkin olla iloinen tästä maanantaista, vaikka olenkin kuuden tunnin yöunien jälkeen lievästi horroksessa – kiitos Netflixin River-minisarjan, joka oli ihan pakko katsoa yötä myöten eilen loppuun. Arjen iloa löytyy vaikka siitä, että jaksoin kirjoittaa tänne ja siitä, etten ole pakottanut itseäni tänään mihinkään epämiellyttävään, en edes pyykin taitteluun tai tiskaamiseen.

Aina ei ole pakko jaksaa edes tanssia. Minun on vaikea tajuta tuota, kunnes on pakko tajuta. ;) 

Kelloja, vesikelloja

Lähdin eilen kiireesti töistä jättäen kaikki vähän puolitielleen: pikkuluokkaani jäi puoliksi juotu tee, kalenteri ja hiihtoloman jälkeisen viikon ensimmäisen päivän opeoppaat. Tunnit olivat tietenkin vielä suunnittelematta, tunkiolieroja ei kukaan ollut viikkoihin ruokkinut. 

Perjantaina tiedossa olisi ollut oppituntien lisäksi kasvatuskeskustelu keskiviikkona erittäin huonosti käyttäytyneelle oppilaalle. Olisi ollut maaliskuun tiedotteen laatimista. Sellaista pientä, tiedättehän, asioita, jotka jotenkin aika luontevasti jättää lomaa edeltävälle päivälle. Ne tehtyään on sitten mitä mainiointa suunnata ansaitusti lomailemaan.

Yhdeksänpäiväinen taukomme alkoi kuitenkin päivän etuajassa kun illalla ahkerasti siivottuani ja jumpattuani suihkuun mennessämme tokaisin Lyylille, että sulla on vesikello! Sulla on vesirokko. Siitä paikasta suuntasin tiedottamaan asiasta ja peruuttamaan lomalle suunniteltuja runsaita menoja. Harmitti, mutta toisaalta huomasin helpottuneeni. Olin jo aiemmin viikolla miettinyt, että koko loma pitäisi räjäyttää kappaleiksi, sillä olin tunkenut sen liian täyteen toiveita ja haaveita sekä tietenkin tapaamisia. Kivoja juttuja, mutta liika on liikaa.

Se, mitä nyt kaiken kiireen keskelle tarvitsen, on oma aika. Aikaa lukea, katsella dokkareita, tehdä käsitöitä. Toki kaipaan tangoa, kaipaan kiipeilyä, johon olen nyt hurahtanut. Olin suunnitellut museokeikkoja, sillä ostin taannoin museokortin. Ja leffat, hyviä leffoja on nyt teatterit pursullaan. Kaiken paljous kuitenkin ahdisti.

Perjantaiaamun koittaessa soitin töihin vahvistaakseni tekstiviestini sisällön: poissa olen. Jotenkin huvittavaa, sillä eilisellä psykiatrin tapaamisella, viimeisellä niistä kolmesta, joihin minut määrättiin, psykiatri kysyi, kun valitin ilmeisesti uupumusta liian monta kertaa, että tarvitsisitkohan sinä nyt sairauslomaa. Minä vain, että en, en mä töistä ole väsynyt. Tää arki ja mun liika kunnianhimo ja päämäärätietoisuuteni perfektionismiin sekoitettuna mut jyrää. Mutta tulihan se sairausloma, vähän eri muodossa tosin – ja vain yhdeksi päiväksi! 

Tänään nimittäin alkaa hiihtoloma!

Uusi koti, nukkekoti

Lyylin suurin lelu, vielä kovin tyhjä. Isovanhemmat on, mutta muu perhe uupuu... Joululahjatoiveita tässä: "Vessanpönttö ja lavuaari olisivat aika kivoja. Ja ruokapöytä ois kiva saada, ja myös ois kiva saada ruokatuoleja, sellaisia siroja." Sisustussuunnittelija kommentoi huoneita:

Olohuone: "Mä tykkään tosi paljon näistä pinkeistä kalusteista."

Olohuoneen sivuhuone: "Siellä on koirien makuuhuone – ja kissojen." 

Tytön huone: "Siellä on sellaisia nalleja, jotka oikeesti on helmii, mutta niitä vaan pidetään nalleina, vähän niinkuin nallesäästöpossuina."

"Mä tykkään ite siitä tapetista aika paljon."

 Vanhempien makuuhuone: "Sitten kun siihen saadaan kalusteita, niin vanhemmat alkaa nukkua siellä. Isovanhemmat on vain kylässä."

 Keittiö: "Mä tykkään tosi paljon siitä mustasta ruususta, joka on ikkunalaudalla. Ja sitten tää matto on molemmilta puolilta samanlainen, se ei oo mennyt kummaltakaan puolelta huonoks. Mun mielestä toi valkonen kannu tekee tähän valoa."

Diagnoosi: liian paljon yksin kotona Hoito: ihmisten kanssa, kotona

Tiedän, mistä olen usein paitsi: sellaisesta seurasta, joka on, jonka aistin ympärilläni, mutta jonka kanssa ei tarvitse puhua tai puuhata. Jonka kanssa voi vaan olla, tai joka vaan on ja tekee omiaan, sillä välin kun itse silittää, lukee kirjaa, opiskelee espanjaa tai kirjoittaa blogia. 

Onneksi on tua tyär. Mitä tästä muuten tulisi? ;)

Tyttären tekemää taidetta

Mietin mielialojeni vaihtelua; ne tuntuvat keinuvan yhdestä äärilaidasta toiseen. Mitään ihmeellistä ei ole sattunut, mutta olen taas äärimmäisen tyytyväinen elämääni. 

Tai ehkä se on tämä loma, joka sattui. Toisaalta juuri tällainen lapsuudenkotiin, perheen keskelle eristäytyminen piilottaa ulkomaailmasta sen kaiken, jonka olisi halunnut. Ei tule ajatelleeksi vaikkapa sitä, että kunpa minullakin olisi monta lasta, kun on vain niin ihanaa vetäytyä yksinäisyyteen lukemaan sillä välin, kun Lyyli pelaa tai ulkoilee papan kanssa tai leipoo karjalanpiirakoita mummin kanssa. (Herää kysymys: miksi minulla siis pitäisi olla lapsia enemmän, kun kerran ihanuutta on muutakin?)

Tai ehkä se on tämä lukeminen? Olen lukenut viikon aikana niin paljon, että tuntuu siltä kuin sanat tursuisivat silmistä ja korvista ulos. Mutta vielä näiden kahden viimeisen lomapäivän aikana aion lukea lisää. Kun työt taas maanantaina jatkuvat, keskittyminen herpaantuu täysin. Tiedän, etten silloin jaksa mitään niin vaativaa kuin kaunokirjallisuutta, enkä yksinkertaisesti ehdi, koska priorisoin muuta vapaa-ajan puuhaa. 

Kerroinko muuten jo, että aion alkaa panostaa tangoon enemmän? Olen käynyt harvinaisen löysästi tunneilla, enkä ole treenaillut niiden välillä millään tavalla, en milongoissa, en harkkaparini kanssa. Nyt otin häneen jälleen yhteyttä, ja toivon, että ehtisimme käydä edes muutaman kerran kuussa treenailemassa askelkuvioita yhdessä. 

Ei sitä oikein kehity, jos käy tunneilla viikon tai usein vain kahden viikon välein, ja minähän aion kehittyä. Tavoitteeni eivät ole taivaissa, mutta haluan osata niin, ettei tarvitse hävetä ja pelätä omaa kyvyttömyyttään milongoissa. Tangosta saa luvan tulla minulle sellaista terapiaa, josta voin käydä napsaamassa itselleni hyvää oloa muutamankin kerran viikossa; lapsen kasvaessa omista sosiaalisista kuvioista tullee entistä tärkeämpiä. 

Nyt kuitenkin ryhdyn runojen pariin. Tämänhetkisiä mietteitäni kuvailevan kenialaisen Alamin Mazruin runon myötä toivon teillekin sanojen piristämää viikonlopun jatkoa!

Ovi

Voit kulkea tästä ovesta

tai olla kulkematta.

Jos kuljet

on vaarana että unohdat nimesi.

Sinuun vilkaistaan kaikkialla toisenkin kerran

sinun on käännettävä katseesi

annettava asioiden edetä

         oltava lietsomatta sotaa.

Jos et kulje

löydät ehkä

hyvän elämän elettäväksi

suojelet ajatuksiasi

jatkat työtäsi

kuolet sankarillisesti maassasi

mutta monet asiat kulkevat ohitsesi

monet asiat sokaisevat sinut

mikä on sokeutesi hinta? En tiedä.

Ovi ei päätä puolestasi. 

Se on vain ovi.

Alamin Mazrui, suom. Katriina Ranne

antologiasta Korallia ja suolakiteitä

Suloisia suolakiteitä

Paistaa se aurinko risukasaankin. 

Vaikka kaikki ei edelleenkään ole hyvin, eikä tule koskaan olemaankaan, ylirasitustilani on voitettu viettämällä laatuaikaa yksinään – ja menemällä nukkumaan tarpeeksi ajoissa. Ilmeisesti kuormitan itseäni kaikella mahdollisella, töillä ja vapaa-ajan puuhilla, mutta väsyn myös siitä, kun olen pitkiä pätkiä lapsen kanssa kahden. Vaikka se on ihaninta, se puuduttaa ja uuvuttaa. 

Voi kuinka niin toivoisinkaan, että arkea kevittäisi joku ihana mies, jolle voisi jakaa paitsi ilojaan, myös huoliaan. Stressi olisi silloin – kokemuksen rintaäänellä sanottuna – siedettävämpää. Ehkä en repeilisi näin pahasti kuin viime aikoina, kun joku ottaisi joskus kainaloon. 

Nyt on kuitenkin näin, ja näin on hyvä. Nämä tavalliset taikasanat kirjoitettuani ryhdyn runojen äärelle. Tänään lukupiirissä on käsiteltävänä sisareni kokoama ja kääntämä afrikkalaisen runouden antologia Korallia ja suolakiteitä. 

Eräänlaisia elämän suolakiteitä löytyy myös tyttären pöydältä. Sitäkö ensiksi siivoamaan?

Vauvakuumeessa

Näin aamulla Facea selaillessani kuvan raskaana olevasta tutusta, josta ei ollutkaan pitkään aikaan kuulunut mitään naamakirjan sivuilla. Henkilöä en oikeastaan tunne, ollaan vaan vanhoja koulukavereita, mutta raskausuutinen jäi mietityttämään koko päiväksi. Ehkä siksi, että juuri toista lastaan odottavien, suunnilleen samanikäisten tuttujen kohdalla sitä samaistuu niin vahvasti odottajaan.

Kaipa siinä siis nousi vauvakuume. Ikävä kyllä aika alkaa olla valunut tiimalasistani, enkä enää todellisuudessa pysty kuvittelemaan, että enempää lapsia saisin. Ei se varmasti tämänikäisenä enää kovin helppoa olisi, vaikka sopiva isäkandidaatti olisi rinnalle löytynytkin.

En olisi kaivannut yhtään tällaista haikeutta jo valmiiksi vaikeisiin päiviin. Viime viikko oli ilkeäsävyiseksi kääntyneen keskusteluilmapiirin takia raskas; oli yleislakosta mitä mieltä tahansa, kaveripiiristä on varmasti ikävä löytää ihmisiä, jotka uhkailevat ns. toimenpiteillä lakkolaisia. Ohessa itkin päivittäin Veikkoa, mitä en enää aivan joka päivä sentään tee. Rupesin itkemään jopa kesken koulutuspäivän; lisäksi jouduin kuivaamaan kyyneleitä ratikkamatkalla ja kaivamaan esiin nenäliinapinon iltapäiväkerhon ohjaajan kanssa kuulumisia vaihtaessani. Loppuviikolla itkin vähemmän, koska olin vain niin väsynyt, etten jaksanut keskittyä enää kuin olennaiseen. Kaiken kukkuraksi venäytin perjantaina tangossa selkäni. Onneksi sain hierojan sunnuntaille, ja Lyyli jäi ensimmäistä kertaa yksin kotiin yli tunnin ajaksi. 

Kiitollisuudenkin aiheita siis riittää. Näin viikon alussa olen taas uudessa iskussa, vaikka päätä särkeekin. Tänään ajattelin, että ilman näitä ruhtinaallisia opettajan lomia olisin kuitenkin aika äkkiä vielä enemmän sekaisin, jollen sitten aivan poissa pelistä. Tämänkin viikon jaksan sen voimalla, että syysloma kestää tänä vuonna kokonaisen viikon. Ehkä jossain vaiheessa on aika miettiä alanvaihtoa, mutta nyt nautin siitä, että työssäni akateemiset sisällöt ovat helppoja ja lapset vaikkakin vaativia, myös hurmaavia ja ainutlaatuisen kiehtovia. 

Lyyli kaikista maailman lapsista tietysti on minusta se hurmaavin; keskustelut, joita käymme ovat usein mitä avarruttavimpia. Pieni mussukkani on niin ajattelevainen ja järkevä, että oma höyrypäinen käyttäytymiseni saa siihen peilattuna hieman omituisen sävyn. Jossain asiassa olemme kuitenkin samanlaisia: vaatekriiseilemme molemmat. Se on harvinaisen useana aamuna tullut todistettuna, kiireen keskellä tietenkin. 

Äsken kävimme keskustelun vauvakuumeeni innoittamana:

Äiti: Voi, mä niin haluaisin vauvan.

Lyyli: Mut sithän sulla ois kaks lasta.

Äiti: Oikeastaan mä oisin halunnut kolme lasta.

Lyyli: Sithän sä menettäisit hermot kokonaan!

Äiti: Se on kyllä harvinaisen totta!

Ehkä siis parempi näin. Pysyköön suutari lestissään! 

Salainen päiväkirjani: Tissikeskustelu

Lapsi: Mummu näytti mulle kuvaa sellaisesta naisesta, jonka rintojen alla oli luuta.

Äiti: Ai niin, se taiteilija, se on mahtava kuva. Iiu Susiraja tais olla taiteilijan nimi.

---

Äiti: Hei, mä teenkin kynätestin, että pysyykö kynä rintojen alla.

Pysyyhän se.

Äiti: Höh, oon tullut vanhaksi…

Lapsi: Mun rintojen alla ei kynä pysy, puhumattakaan luudasta.

Postaus on tarkoituksellisesti kuvaton. 

Koulu alkoi

Vuodet vierehtäneet on. Tytär, tämänkin blogin avainhenkilö, aloitti koulunkäynnin. Olihan sitä jo koko pitkä kesäloma odotettukin. 

Jännittyneenä, mutta yhtä aikaa reippaana tuonne koulun pihalle tytär lähti äidin saattelemana. Tämän ensimmäisen vuoden vien lapsen vähintään vilkkaan Hämeentien verran koululle; aluksi pihalle asti, mutta jossain vaiheessa aletaan harjoitella neljännen linjan kulkemista yksin. Siinä ei ole kuin yksi tienylitys, joskin valottoman ja melko liikennöidyn Porthaninkadun yli, mutta paikassa, jossa näkyvyys on hyvä. 

Itselle oli ihanaa saada vielä yksi huilahtamispäivä lukukauden alkuun, sillä olin päivän virkavapaalla, ja toki oli hyödyllistä päästä tutustumaan niin tyttären opettajaan kuin iltapäiväkerhoon päivän joutilaiden tuntien aikana. Muiden äitien – ja yhden isän – kanssa ehdittiin istua myös tunteja kahvilla mm. lapsiamme päivitellen. ;)

Eilen oltiin koko pitkä päivä Linnanmäellä. Rakastuttiin molemmat vuoristorataan! Tänään lähdetään pyöräretkelle. Ei sitä vilkkaan kesän jälkeen ole vieläkään ehtinyt hidastaa tahtia; lukemattomat lukemattomat kirjat ovat edelleen lukemattomia, ja mielentila jotenkin yllättävän ärtynyt. Enkö ole ehtinyt levätä tarpeeksi?

Huomenna hän lähtee

Kylläpäs on kesäkuun ensimmäiset viikot hurahtaneet nopeasti. On ollut hurjan hauskaa, ihan rehellisesti sanottuna; olen surrut ajallisesti vähemmän, mutta sitten kun olen alkanut itkeä, olenkin lähinnä parkunut. Onneksi kerrat ovat olleet yhden käden sormilla laskettavissa. 

Huomenna lähden Espanjaan, kielikurssille Vejer de la Fronteraan Andaluciaan. Jännitys on vähentynyt sitä mukaa, mitä lähemmäksi lähtö on käynyt. En tosin vieläkään yhtään tiedä, miten selviän Málagasta Vejeriin, mutta eiköhän se tuolla paikan päällä selviä. Yksi bussiaikataulu on tulostettuna mukaan, joten englannilla, alkeisespanjalla tai elekielellä sitä sitten edetään. :D

Oikeastaan aika vinkeää lähteä. En odota matkalta juuri muuta kuin espanjan oppimista ja lämpöä. Plussaa olisi, jos muut kurssikaverit olisivat samanhenkisiä, eikä tarvitsisi viettää kaikkia iltoja yksin. Tosin sekin kuulostaa nyt ihan passelilta, sen verran töötti olen aktiivisten uimakoulu/kuntoilu/kokkailu/kaveriviikkojen jäljiltä.

Eilen vietettiin Lyylin 7-vuotislapsisynttäreitä. Kavereita oli paikalla kokonaiset 18 ja aikuisia kymmenkunta. Oli siinä vilskettä. Onneksi oli myös apukäsiä; ilman heitä hommani olisivat tuplaantuneet. Kaikki meni juuri niin kuin Veikon kynästä olisi ollut käsikirjoitettu: tarjoilut runsaita, meininki letkeää ja ihmisillä hyvä mieli – ihan niinkuin suurimmassa osassa juhliamme silloin ennen muinoin. Sanoisin, että olemme juhlanjärjestäjäväkeä, tai siis olimme. :/

Siinä imuroidessa juhlatilaa lähtökuntoon muutama kyynel vierähti poskelle. Mietin, että iskä ehkä oli katsellut pilven reunalta menoa onnellisena ja ylpeänä tyttärestään. Näin yritän uskoa, vaikka todellisuudessa en taivastarinoihin uskokaan. En enää. 

Taivas on kuitenkin ollut viime päivät kaunis niin kuin taivas vain olla voi. Kerään nyt kaikkia voimiani ja rohkeuttani selvitä tulevasta ilolla. Päätin lenkillä käydessä, että nyt vain vaikka väkisin hymyilen ja nauran. Se kun tekee niin hyvää – itselle ja muille. 

Furby-kakku oli suuri ihailujen kohde. Älkää kysykö minulta, mikä on Furby, sillä en aivan tarkkaan tiedä. 

Hiljaisten ajatusten päivä

Tänään olen kokenut hiljaista olemattomuutta. Ajatukset eivät ole saaneet minua pahoinvoivaksi.

Olen etupäässä miettinyt "suuria". Ensinnäkin tilasin toisenkin lääkärin, tällä kertaa erikoislääkärin, syksyllä löytynyttä pientä sairautta lisää tutkituttaakseni. Asia on huolestuttanut, ja niinpä päätin antaa itseni ammattilaisen hoidettavaksi. Enempää ei voi, eikä kannata kuluttaa voimavarojaan asiaa yksin arpomalla.

Toiseksi olen pohtinut ihmisiä. Ihastusta, joka ei johtanutkaan mihinkään. Minä niin kovasti kuvittelin enempiä, koska tunteeni olivat niin käsittämättömän voimakkaita heti ensikohtaamisessa, silloin kauan sitten syksyllä. Luulin, että en se ole vain minä, joka ajattelen näin, vaan että välillämme tapahtuu jotain, koska niin on tarkoitettu tapahtuvaksi. Luulin, että sain eräänlaisen etiäisen, jollaisia minulla on monista asioista tapana saada.

Onneksi nekin voivat siis olla väärässä. En muista, olenko kertonut siitä, kuinka Lyylin syntymän jälkeen koin voimakkaan näyn, että tässä tämä nyt on, ainoaksi jäävä lapseni. Olen tosin tulkinnut tätä viestiä kahdella tapaa: ainoa lapseni Veikon kanssa versus kokonaan ainoa lapseni. Olen yrittänyt luottaa siihen, että ensimmäinen vaihtoehto olisi se oikea. Tänään tuntui toiselta. Ainoa lapseni, jonka koskaan tulen saamaan. Ei se tuntunut niin pahalta sillä hetkellä, kun sitä yllättäen ajattelin, mutta nyt se taas itkettää.

Aika on vastaus kaikkeen, myös näihin suurten tunteiden ja hiljaisten ajatusten piirileikkiin. Tulee aika, jolloin en tunne enää surua, kaipuuta tai pettymystä, vaan hyväksyn tapahtuneet. Hyväksyn oman osani.

Mielenrauha, mikä onnen tila. Sitä maistellessa.

Perjantai, nämä laulut on kaikuja saarelta...

Onpas ollut loma; harvoin ollaan näin aktiivisesti ja näin helpolla vaivalla oltu liikkeellä. Luistelua, kylpylää, kaverivierailuja, Leikkiluolaa, ulkoilua, yhteiskokkailuja...

Olen todella tyytyväinen menneeseen viikkoon, etupäässä kai siksi, että paitsi että lapselle myös minulle on löytynyt mukavaa seuraa. Lisäksi olen saanut asioita hoidettua, ja nyt on 6-vuotisneuvola neuvolatädin soittoa vaille suunniteltu(!), minulle varattu lääkäri vatsavaivojen tutkimista varten (keliakia suljettava pois) ja paperiasioita pyöräytetty oikein olan takaa.

Kun kyselin Lyyliltä menneen viikon huippuja, jostain syystä keskustelu ajautui äidin pieniin kilahtamisiin:

Lapsi: Mä en ala raivoomaan, kun joku todella vanha tietokone jumittaa.

Äiti: No, mitä sä sitten teet?

Lapsi: Mä vaan ootan. Mä vaikka leikin jonkun lapsen kaa tai pelaan. 

Pelata voisi siis varmasti enemmänkin. Eilen Lyylin kaverin, hänen veljensä ja äitinsä luona kyläillessämme pelasimme muistipeliä ainakin tunnin. Se oli mukavaa! Seuraavia pelihankintoja lienevätkin ihan perusmuistipelit. 

Ennen mitään uusia hankintoja eletään nyt kuitenkin tovi perusarkea: tytär lähtee tädilleen, ja minä yritän huomenna "tavalliselle" tanssitunnille monen viikon tauon jälkeen, sitten on tiedossa naistenilta työkaverin luona ja sunnuntaina vain lepoa ja hyvää oloa. Uimistakin viikonlopuksi suunnittelen, sillä nyt on kyllä alettava kuntoilemaan kunnolla. 

Lomanjälkeinen kevätsuunnitelmani on harrastaa hikiliikuntaa vähintään puolitoista tuntia viikossa. Määrä vaikuttaa pieneltä, mutta liikunnan pitää todellakin olla kunnollista lihaskuntoharjoittelua tai hien pintaan nostavaa tanssia. Pelkkä käveleminen ei täksi kevääksi nyt riitä, vaikka sitäkin aion urakalla harrastaa. 

Kevättä kohti on siis käännytty! Elämä, täältä tullaan ja kyllä mä vielä näytän.

Espanjan verbien opettelua. Pyykit odottavat tuolilla silittämistään, kalenteri on jo kaivettu esille loman viimeistä päivää varten, sillä tunnit ne on lomallakin suunniteltava... Muttei kauhistuta palata normiarkeen; tiedossa työhaastattelu ja useita kivoja iltamenoja. :D

Sopiva paahto

Tiistain tunnelmissa kävimme keskustelun:

Äiti: Olen ollut eilisestä asti jotenkin mielenrauhassa.

Lyyli (riemastuen): Tiedän, mistä se johtuu. Se on se paahto!

Äiti: Ai paasto. Jokos se alkoi vaikuttaa... Hih. 

Aloin paaston pari päivää etuajassa, eilen maanantaina, kun väsähdin usean viikon lohtusyömiseen. Painokin oli taas päässyt nousemaan... Paastonajaksi päätin jättää pois paitsi karkit ja muut herkut myös vaaleat suklaat. Lyylin kanssa sovimme, että arkisin syödään parin palan päivävauhtia vain 86-prosenttista (tai sitä tummempaa) suklaata ja ainoastaan sunnuntaisin herkutellaan, kuten paastosääntöihin kuuluu. Taitaa tulla bileiden muodossa muutamia lauantaipoikkeuksia vastaan, mutta se ei haittaa. Tärkeää olisi saada arjesta sokeririippuvuus pois, vaikka sallinkin itselleni kohteliaisuusherkut. Tiedättehän: vierailutarjoamiset ja sen sellaiset.

Mielenrauhaani taidan tietää kuitenkin paremman syyn. Alan hyväksyä elämän. Tässä uudessa "huoneessa" olen saanut erityistä huomiota osakseni, ja totean, että elämäni rakentuu nyt seuraavankaltaisista pienistä onnen murusista.

Ystävä otti kädestä kiinni ja talutti yli jäisen pihan. Kun toinen ystävä vielä kertoi vanhuksesta, joka pyysi taluttamaan yli jäisen kohdan, jäin miettimään, miten tärkeää tällainenkin kosketus on. Etenkin vanhuksen kohdalla, joka todennäköisesti elää liiempiä kosketuksia vailla. Itse ilahduin etupäässä tuosta taluttamiseleestä: tuo ihminen välittää minusta. (Vanhuksen kohdalla tietysti ihan konkreettinen tuki oli liukastumisen estämiseksi äärimmäisen tärkeää... Kunpa saisi itsekin tilaisuuden luontevasti tarjota talutusapua!) 

Huomiota olen saanut myös tangosalilla, kun kuulin kautta rantain mielenkiintoisen, joskin epämääräisen arvion itsestäni. Vahvistuin. Ainakin olen herättänyt huomiota jossakussa, vaikken ehkä juuri siinä ihmisessä, jossa huomiota haluaisin herättää...

Hassua, miten sitä tietää niin tarkkaan, mitä etsii. Olen aina tiennyt, enkä Veikon kohdalla osunut harhaan. Pitänee taaskin luottaa siihen, että etsivä löytää ja että vastaan tulee juuri sellainen, jota etsii. Ei kannata tyytyä sen vähempään, vaikka vähemmällä etsimisellä silloin selviäisikin. 

Onnen muruja tarjoaa etenkin Lyyli, myös nukkuessaan. Ihana lapsi. 

Hyvä pössis

Kohtalaisen kiristäviä päiviä takana kohta kaksi viikollista. Tällä hetkellä olen niin tyhjä, että edes minttusuklaa ei maistunut mainiolta. Silti sitä oli pakko syödä levyllinen.

Jossain vaiheessa syksyä ajattelin, että söisin suklaata vain sata grammaa viikossa enkä mitään muita herkkuja. Tätä hienoutta kesti viikon. Täytyy silti kehua itseä kertomalla, että tavallisesti syön suklaata sen kahden levyllisen eli 200 gramman verran viikossa, en sentään sen enempää. Sen lisäksi tietysti satunnaisia leivonnaisia tai makeisia: töissä, koulutuksissa tai vierailuilla, muutaman kerran viikossa.

Olin kaksi päivää ensiapukurssilla, jonka vetäjä sai sairauskohtauksen kesken luennon. Pani vähän mietityttämään. Teki mieli päättää, että taas parannan omaa elämääni kuntoilemalla enemmän ja syömällä terveellisemmin. Mutta rehellisesti sanottuna täytyy myöntää, että kohdallani raja on tullut vastaan: tämän "parempi ihminen" en hyvällä tahdolla pysty olemaan. Muuttuakseni terveellisemmin eläväksi ja urheilullisemmaksi sekä samalla tietysti lempeämmäksi ja vähemmän herkäksi tarvitsisin jotain ihmepillereitä: rauhoittavien lääkkeiden ja energiaa antavien ihmetabujen sekoitusta. Sekakäyttäjäksi suoraan vaan.

Se, missä todellisuudessa voin ja jossa pitääkin petrata, on rahankäyttö. Budjetit paukkuu joka kuukausi, vaikka yritän koko ajan olla kovin säästäväinen. Ja voisin kyllä edelleen vähentää netin käyttöä sekä lukea kaunokirjallisuutta enemmän. Parannusta tässä suhteessa on kuitenkin jo tapahtunut.

Ja suorastaan iloitsen siitä, kuinka nyppimiseni on osin laantunut. Hiuksia kyllä edelleen hermostuksissani tai ajatuksissani ollessa lähtee, mutta muuten olen saanut rauhoitettua itseäni ja kitkettyä huonoa tapaani.

Ehkä jotain olennaista rauhoittavaa on tapahtunut viime kuukausien aikana. On ihmeellistä huomata, että olen muuttunut tämän vuoden myötä ihmiseksi, joka kauan sitten jo olin, ennen kuin suuri suru ja tuska alkoivat. Yksi merkki siitä on, että olen taas alkanut tehdä käsityötä, monen monen vuoden tauon jälkeen.

Oloni on huomattavasti tyyntyneempi, harmonisempi kuin vielä kesällä. Ja jos itkenkin, kuten tänään, kyyneleet ovat kevyempiä ja suru pinnallisempaa. 

Ja arvatkaapa vain, kuinka mainiolta tuntuu, kun voin keittää päivän neljännen kupin kahvia (tuntematta sen jälkeen sen suurempaa närästystä)! Milloin se viimeksi on ollut mahdollista? Joskus kauan, kauan aikaa sitten. – Menneisyys on palannut luokseni hyvässä.

Suuri ilonaihe: Lyyli Noitanen

Syntymäpäiviä

Lyyli täyttää pian kuusi! Synttäreitä juhlittiin kaverien kesken jo lauantaina, ja paikalle Kallion kirkon vihreään – ja kaikuvaan – saliin saapui viisitoista lapsivierasta, muutaman aikuisen ryhdittäessä menoa. Sen päivän jälkeen olin rätti – ja puolikuuro.

Kesäaikana syntymisessä on hyvät ja huonot puolensa. Näin kesäkuun puolivälissä juhlat on aika näpsäkkä järjestää, kun opettajana ehtii olla sitä ennen lomalla, juhlia valmistellen. Tänä vuonna käytimmekin valmisteluihin erityisen paljon aikaa, sillä teimme tytön kanssa meriaiheisen lakanamaalauksen ongintaa varten. Viitenä iltana lakana makasi pienen asuntomme lattialla hankaloittaen kämpässä kulkemista ja kiristäen äidin hermoja, kun ei päässyt siivoamaan... Neljä iltaa sitä maalasimme, mutta hieno tuli – lakana lienee käyttökelpoinen vuodesta toiseen. Josko ensi vuonna sitten askartelisi aasin ja sen hännän! 

Kesäaikana on sikälikin hyvä syntyä, että joulusta ja jouluun on sopivan pituinen aika. Isoissa synttäreissä taas on se hyödyllinen juttu, että lahjoja satelee, joten ainakin itse vetoan siihen, että eiköhän noita leluja tullut lahjaksi niin paljon, että selvitään jouluun asti sen koommin krääsää välillä shoppailematta. Joulun jälkeen voi jälleen vedota samaan asiaan. ;) Lahjaksi saa onneksi usein myös askartelumateriaalia, sillä sitä meidän taloudessamme kuluu!

Lyylin uudessa tarhassa on ollut tapana, että pääsääntöisesti kaikki kutsuvat kaikki syntymäpäivillensä. Syksyllä syntyneitä on paljon, joten ainakin viime vuonna oli viikonloppu, jolloin Lyyli kävi yhteensä neljillä syntymäpäivillä, kun samaiseen viikonloppuun sattui myös muiden tuttujen lasten juhlia. Vaikka siis lahjoja sai nyt paljon, lahjoja tulee myös ostettua paljon. Itse yritän aina ostaa jotain ns. järkevää, vaikka kyllä pidän monia lelujakin ihan järkevinä lahjoina. Tapanani on myös ostaa lahjoja jo ennakkoon; esimerkiksi tänään aloitin päiväni sillä, että matkustin Vantaalle asti noutamaan Meandi-alennusmyynnistä ostamiani näytekappalevaatteita tulevia syntymäpäiväsankareita ja syntymiä varten. ;) Järkevää ja hauskaa. Miten paljon tuottaakaan tyydytystä ostaa laatutavaraa edullisesti! 

Keskellä kesää syntyminen on sikäli kurjaa, että jos syntymäpäivät viettäisi silloin, kun ne oikeasti ovat, vieraita ei ehkä kauheasti saapuisi paikalle. Toisaalta miksei juhlia voisi viettää pelkästään aikuisten sukulaisten kesken maalla? Muistan viime vuonna vietetyt Egilin vanhimman tyttären juhlat, kun olimme Arvikassa, Egilin vanhempien luona. Heinäkuisen lauantain juhliin saapuivat lähes kaikki Egilin sisarukset lapsineen sekä paikkakunnalla vielä asuvia Egilin vanhoja koulukavereita, heilläkin lapset mukanaan. Seitsemän vuotta täyttäneen neitokaisen juhlat olivat mitä parhaat: aurinkoinen ja lämmin sää, joka mahdollisti puutarhabileet, joissa kävi paljon vieraita, jotka antoivat paljon lahjoja. Kaiken aloitti aamuherätys syntymäpäivälauluineen, -lahjoineen ja aamupaloineen jo sänkyyn. Nautimme varmasti kaikki tuosta päivästä lomallamme eniten; itsekin muistan vielä, mitä annoin tulevalle koululaiselle lahjaksi. Nyt olen iloinen siitä, että muistan menneestä perhekuviostani (myös) hyviä asioita!

Tänä vuonna Lyyli täyttää vuotensa myöskin lauantaina, viikonpäivänä, jolloin hän syntyi. Vietämme päivää maalla, vanhempieni luona. Toivon tuolle päivälle aurinkoa ja iloa; syntymäpäiväkakku täytynee leipoa ja laulut lurauttaa. Lahjaksi olen ostanut hiukan samantyyppisen setin kuin viime vuonna Egilin esikoiselle. Esikoululaisellekin kun mielestäni sopii tussit ja runokirja, eikä kai mitään pahaa ole virtahepopaidassa, jonka selkämykseen on kuvattu virtahevon pylly kakkakikkaroineen. ;) – En tosin ihmettele, että paita oli alessa, mutta minusta se oli hauska. Samaisen Mulan-dvd:n annoin viime vuonna Egilin tytölle, mutta nyt tämä kappale tulee meidän perheeseen jäädäkseen; Lyylin äiti kun keräilee lapselleen Disney-leffoja. 

Syntymäpäivät piristävät siis tätä kesää, ja koska katseeni on nyt suunnattu tulevaisuuteen, pohdin jo, pitäisikö ensi vuonna pitää omalla kohdallani megabileet, kun lempilukuni tulee täyteen. Vähintään korvikkeena muulle elämättömälle elämälle... Sillä jos ei ole parisuhdetta ja sen tuomaa onnea, pitää sitä jostain repiä elämälleen tyydykettä. Sitäpaitsi viimeksi juhlin itseäni kunnolla täyttäessäni 27, ja ne pippalot olivat ns. parhaat, ainakin omasta mielestäni. Pippaloita osaan nimittäin kyllä järjestää, vaikka kaikki muu menisikin päin virtahevon pyllyä.

Loman paikka

Tuli hiihtoloma tänä vuonna ihan oikeaan kohtaan. Monesti se on tuntunut aivan liian pian pitkän joululoman jälkeen saapuvalta ylimääräiseltä luksukselta. Tällä kertaa se tuntuu helpotukselta tiukan viiden viikon putken ja sitä seuranneen viikon sairastelu–zombeilun jälkeen.

Kulunut viikko meni nimittäin osin kotona Lyylin lämpöillessä pitkittyneessä flunssassaan. Samalla sitten kun itsekin joutui löysäämään tahtia, keho antoi periksi ja pöpö sai vallan. Flunssa ei kuitenkaan ole vienyt kaikkia voimiani, vaikka huomaan kyllä, että kuljen jossain ihmeellisessä hoksaamattomuuden ja keskittymättömyyden tilassa. Iltaisin olen aivan kuitti jo yhdeksältä, joten eiköhän tässä tänäänkin, perjantaista ja loman alkamisesta huolimatta, unipuuhat pian kutsu.

Joskus hyvä näinkin. Tehokas alkuvuoden suorittaminen niin töissä kuin muutenkin sai vaatia veronsa: koko viikon olen voinut hyvällä omallatunnolla vain loikoilla illat, vailla pakkoa tai tarvetta kuntoilla tai lukea korkeakirjallisuutta, töiden tekemisestä puhumattakaan. Lomalle on kuitenkin tiedossa paljon kivaa: leikkiluolailua, ulkona syömistä, kulttuurin harrastamista ja rakastamiani hitaita aamuja. Mitä sitä oikeastaan elämältä voi enempää toivoakaan?

Kulja juttu?

Lapsena, ilmeisesti ennen siskojeni syntymistä minulla oli kaksi mielikuvitushahmoa, Nukkumatti ja Eeva. – Elin siis jo silloin mielikuvitusmaailmassa, tosin vähän toisella tapaa kuin nykyään: supattelin mielikuvitusolentojeni kanssa puoliääneen, joskus vain suu liikkuen, keksin tarinoita tai leikin kuin kaverien tai sisarusten kanssa ikään.

Äitini muisteli taannoin, kuinka kerran oli mukamas Eeva tulossa käymään. Sanoin äidille ennen Eevan tuloa: "Kuljaa kun Eeva tulee." Samassa ovikello soi ja sieltä Eeva sitten tuli. Äiti kuunteli vieressä, kun sanoin Eevalle iloisella äänellä: "Kiva kun tulit käymään!"

Eipä ole muuttunut tuo ääni kellossa: olen harvinaisen tunnettu siitä, että toimin eräänlaisena sosiaalityöntekijänä tietyille ihmisille. Toki nautin heidän seurastaan, mutta näissä ihmissuhteissa on myös uhrautuvaisuuden merkkejä. Tosin epäilen, että tuo mielikuvitus-Eeva oli alle kolmevuotiaalle (?) Sylville kuitenkin ihan "todellinen ystävä", ja keskustelu heijasteli ennemminkin ympärillä havaittua aikuisten käyttäytymistä. :) – Hassua muuten, että yksi nykyisistä parhaista ystävistäni on samanniminen kuin muinainen mielikuvitushahmoni!

photn: L'amore resiste

Päivän ajankohtainen "kulja juttu" liittyy tämän blogin sisältöihin. Tältä palstalta loppuvat nimittäin nyt Veikon vierailut. Näin sen täytyy mennä. Olen sanonut siitä suhteesta kaiken, mitä sanoa voin ja jopa vähän enemmänkin. Vaikka salaisuuksien verhoja on siis raotettu, paljon jää vielä sinne salaiseen lippaaseen tarinoita. Niitä on kerrottu ja kerrattu ääneen ja sisimmissäni, ja löytyy niitä varmaan salaisista arkistoistakin esimerkiksi tietokoneen uumenista. Sinne jääkööt materiaaliksi itseäni varten.

annalisa monga: lettere d'amore

Tiedän, että on sangen mahdollista, jopa todennäköistä, että tulen sortumaan ja kertaamaan ajatuksiani jossain muodossa blogin palstatilalla. Pyrin kuitenkin aktiivisesti siirtymään nyt uudempiin aiheisiin: oikeaan, käsillä olevaan elämään. Sitä kaipaan minä ja varmasti jo lukijatkin.

obbino: THAT'S AMORE

Eiköhän tuo rakkaustarina ole tullut kolmasti kerrottua. Yhden asian blogiksi ei tästä nimittäin ole; ehkei mistään monivuotisesta blogista? Muutamaan yhtä asiaa eri puolilta käsittelevään blogiin olen törmännyt, usein sattumalta, lukenut ne yhdeltä ja samalta istumalta läpi, sillä niiden huomaa yleensä loppuneen ennemmin kuin myöhemmin, mikä ei tee niistä tietenkään vähemmän arvokkaita. 

Olisin vinkannut teitä nimenomaan eräästä tällaisesta blogista, mutten löydä sitä enää mistään, nyyh, sillä poistin eilen kaikki sivuhistoriat, enkä millään muista blogin nimeä. Viime kerralla päädyin sinne aivan merkillisen lauseen googlattuani tarkoitukseen, jota en sitäkään enää muista. (Enkä tietenkään muista tuota lausettakaan.)

Jos muisti palailee pätkittäin, palaan asiaan. Tosin voisi olla ihan hyvä, että muisti ei enää palailisi missään muodossa, vaikka samalla jäisikin yksi hyvä edesmennyt blogi mainitsematta. – Kuljaa on aina vain katsoa taaksepäin.

Sara Fasullo: amore mio

Lyylin loma

Lyyli on puhelias – ja seurallinen – tyttö, ja olen viime aikoina onnistuneesti päässyt tallentamaan hänen mukavia jutteluitaan.

Eräänä päivänä tässä kävimme hakemassa Lyylin ystävää leikkimään. Äiti oli eksyä matkalla, mutta Lyyli onneksi tunsi reitin. Kävimme kävelyn lomassa seuraavanlaisia keskusteluja:

Äiti: Ääh, nyt mä en kyllä oo ihan varma suunnasta...
Lyyli: Mä tunnen tän paikan. Ehdottaisin, että menisimme tästä kohdasta.

Äiti: Niin, mullahan on natiivihelsinkiläinen nyt oppaana, jes.
Lyyli: Mä osaan paljon paremmin kulkea missä vaan kuin sä!
Äiti: Itsetunto kohdillaan!

Lyyli: Leikki ei ole aina lapsen työtä...

Junassa matkalla maalle Lyyli löysi junan leikkivaunussa seuraa. Kaverille piti sitten kertoa elämäntarinoita, jotta tutustuttaisiin paremmin. Kuuntelin salaa tätä yksinpuhelua:

Lyyli:  Muute mä tiedän mun äitin oikeen sukunimen. Sillon kun mun äiti muutti isin kanssa, sen nimeksi tuli O. Mut sen oikee sukunimi on R. Mä en aio ottaa sitä sukunimeä ittelleni.

Lyyli: Muute leikkiluolas mun ystävä Alma (nimi muutettu), me valittiin tällaset ponit, mut Alma otti sinisen, koska sen lempiväri on sininen, mut mä otin tän valkosen.

Äiti (itsekseen): Mitä häh, molemmathan valitsivat valkoiset ponit...

Lyyli: Mä oon ollut monta kertaa ulkomailla. Yhden kerran mä olin Espanjas. Siellä oli lämpimämpää ulkona kuin sisällä. 

Ilotulituksia oltiin vuoden vaihtuessa katsomassa mummilan takapihalla, kohtalaisessa pimeydessä. Lyyli oli hieman peloissaan, sillä raketit paukkuivat melko lailla lähellä. Kun tultiin sisälle, tyttö kysyi huoli mielessään: Eihän tää talo ole puuta? Ihan järkevä pelko, jonka tajusin itse vasta, kun aamulla luin uutisia. Kyllähän ne raketitkin polttavat taloja!

Tänään, vuoden toisena päivänä Lyyli on ulkoillut mummin kanssa ja löytänyt leikkipuistosta uuden ystävän, joka on nyt mummilassa leikkimässä. Viisivuotias kaipaa kuumeisesti ikäistään seuraa – lomalla tylsistymisen vaara on luonnollisesti normaalia suurempi, etenkin kun äitikään ei keksi mitään sen järkevämpää tekemistä tyttärelleen kuin leikkipuistoilua, äänikirjojen kuuntelua, itsekseen leikkimistä, askartelua tai piirrettyjen katsomista, mahdollisesti pelailua.

Onneksi ystäviin tutustuu tuossa iässä mahdottoman nopeasti! Ja onneksi loma on juuri sopivan pituinen. Kukin ehtii kyllästyä ja tylsistyä, ja senpä jälkeen arki taas maistuu.

Hyvät, hauskat, herttaiset

Onpa tullut valitettua, täällä, siellä ja Facebookissa. Iloksemme tarjolla on tänään kivoja ajatuksia!

Olen hymyillyt parin päivän ajan kakkosluokkalaisille oppilailleni: ovat niin suloisia! Meillä on kerran viikossa lukujärjestyksen ulkopuolinen, ylimääräinen tunti, ja olen luvannut, että tuolle tunnille saa ottaa mukaan pienen välipalan, sillä tunti alkaa vasta puoli kaksi, ja tavallisesti yhdentoista kieppeissä syöneet pikkuoppilaat ovat silloin jo kovasti energialisän tarpeessa.

Ryhmän oppilaat ovat ottaneet tavakseen tuoda tunnille keksiä. Olen hyväksynyt sen, sillä syöminen rajoittuu useimmiten muutamaan keksiin tunnin aikana. Usein jollakulla ei ole mitään, tai hyvässä tapauksessa kaikki unohtavat ottaa keksinsä edes esille.

Viime kerralla kekseistä nousi kuitenkin pienoinen puheenaihe, sillä kaikilla muilla paitsi yhdellä oli mukana keksieväät. Alkutunnin viisi minuuttia tämä yksi murjotti, kuten hänellä kyllä muutoinkin on usein tapana, ja keksin kysellä syytä vasta alun höslingin rauhoituttua. No, häntä harmitti, kun isä ei ollut pakannut keksejä mukaan. Mielessäni mietin, että mielenkiintoista, isä vastaa perheen keksipolitiikasta, mutta ryhdyin kyselemään toisilta, josko antaisivat pari keksiä luokkatoverilleen. Toki mielellään tähän suostuivat, mutta kun oppilas ei tahtonut ottaa vastaan. Harmitti kai niin kovasti vain. Lopulta keksit kuitenkin maistuivat kaikille!

wisiwii: #ds399

Tunti jatkui oikein mukavalla työskentelyllä, jota väritti pian keksiepisodin jälkeen toisen oppilaan show siitä, miten mehuun voi leikkitukehtua. Tulipa siinä nuohottua neljäsosa luokan lattiasta huolella. Näyttävän akrobaattista! Samaisen keksittömän oppilaan mielenkiintoinen reaktio taasen hymyilytti opettajaa kummasti: tunnin viimeiset minuutit hän nauroi kippurassa lattialla opettajan kapeakärkisiä kenkiä. Ei ehkä ollut nähnyt korkokenkiä koskaan ennen kovin läheltä, päättelin.

Suloista elämää vietän myös Lyylin kanssa. Viikonloppuna hän taktisesti hoksasi, että nyt olisi aika kirjoittaa tontuille. Joulupukista ei, kumma kyllä, tullut puhetta. Kyseinen kirje ei tosin ollutkaan toivelista, vaan neiti lähetti tontuille toivotuksen. Kirjeen alku kuuluu näin: "Tontuille hyvää paketointia! T. Lyyli Aina Aleksandra O." Koko nimi, jotta tontut varmasti tietäisivät, keneltä kirje on lähtöisin! Koristeeksi hän oli piirtänyt tontun kuvan ja teippaillut tarroja. Lueteltuani hänelle tahtomansa viestin kirjaimet – tyttöhän ei siis vielä kirjoita itse – hän yhtäkkiä muisti, että pitihän siinä kertoa, että kilttinä ollaan oltu. Lisättiin sitten vielä "ps. Olen ollut kiltti". Herttaisinta kirjeessä mielestäni on se, että se kirjoitettiin leivinpaperiin! Taisi olla ensimmäinen vapaa kirjoituspinta, johon tyttö törmäsi. Vai oliko se kaikessa epätavallisuudessaan vain niin eksoottinen, että tuntui arvokkaimmalta valinnalta?

Lupasin, että viedään kirje oikeasti jonnekin ulos, mutta se on jäänyt ilahduttamaan itseäni kulkien mukanani käsilaukussa. Ehkä minä voin nyt toimia tontun korvikkeena ja muistaa, että Lyyli todellakin on ollut kiltti! Sekin tässä tytössä on mitä mainiointa. 

Helga Kvisli: Letter

PS. Minun jälkikirjoitukseni koskee kuvia: Aion työstää asiaa pikapuoliin, viimeistään joululomalla ja etenkin sen jälkeen, sillä omistan nyt uuden järjestelmäkameran! Päivän mutta on kuitenkin se, etten ole ehtinyt perehtyä sen säätöihin ja nippeleihin, ja vaikka kuvia automaattiohjelmalla olenkin jo ottanut, niiden siirtäminen koneelle vaatisi turhan paljon energiaa. Ajattelin siis, että luistellaan lainakuvilla pari viikkoa, kunnes vajoan joululomatylsyyteen ja perehdyn kuva-asiaan. Maanantaina alkaa ilmoittautuminen kuvauskurssille, joten keväällä toivottavasti on tarjolla entistä laadukkaampaa kuvamateriaalia. Tämäkin ajatus on yksi päivieni iloista. Valokuvauskurssin suunnitteleminen – kuin lomaa odottaisi!