Kevätlukemistoa

Narsissimme kuihtuivat ennenaikaisesti, eikä uusista rairuohoista itänyt kuin osa, ja eräänä yönä ne vähätkin itäneet korret olivat laonneet veden puutteesta johtuen. Niinpä ostin krookuksia tilalle. Ne veivätkin heti sydämeni. Tänä vuonna ei tulppaaneita tarvita pääsiäistä värittämään.

Eräänlaista väriä elämään tuo myös flunssa, joka iski meikäläiseen eilen, juuri sopivasti kuusi päivää ennen laskettua aikaa. Toivottavasti tässä vielä ehtii terveeksi ennen synnytyslaitokselle lähtemistä. Niinpä ainakin pitkäperjantaini menee sängyn pohjalla. Olen jo valmiiksi tylsistynyt, mutta ehkäpä Elena Ferrante vie mukanaan. Optimistisesti kirjoja on luettavaksi muitakin. Neljää en ehkä ennen vauvaa ehdi, mutta nuo kaikki on kuitenkin tarkoitus kevään aikana selvittää. :) 

Olohuoneen seinät ovat edelleen tyhjät, puolentoista vuoden asumisen jälkeen. Ehkä ne sellaisiksi jäävätkin: helpompi myydä rei'ittämättömiä pintoja. ;) Vähän orvon näköistä kuitenkin...

Kolmannen viikon jälkeen

Tyhjiksi ovat jäämässä kalenterin sivut. En oikein jaksa täyttää kaikkia päiviäni kahvitteluilla, leffoilla, lounailla, kun noihin menee kauheasti rahaa, eikä oikein inspiraatiotakaan löydy. Mieluiten olisin kotona, tekisin käsityötä, katselisin dokumentteja Yle Areenasta, lukisin kirjoja. Toki olen tuota kaikkea tehnytkin, mutta totuuden nimissä on sanottava, että allergiani ovat nyt niin pahoina, ettei kotona olo tee oikein hyvää. Tänäänkin on lähinnä vain syyhyttänyt, päiväsaikaankin, vaikka yleensä kutina alkaa vasta iltaisin. 

DNRS-treenejä olen tehnyt kiitettävästi, vähintään puoli tuntia päivässä, joko itse tehden askelsarjaa tai kuunnellen vanhoja, äänittämiäni askelsarjoja. On se tehnyt hyvää mielelle, on jotenkin toiveikkaampi ja iloisempi olo. Arvostan elämääni, kaikkia sen polkuja ja haasteita, aivan eri tavalla sen ansiosta, että olen käynyt mieleisiä muistoja läpi ääneen puhuen, kuten ohjelmaan kuuluu. 

Suru asuu varmastikin aina minussa, jollain tapaa, rakkaan ihmisen menettämisen takia, mutta se ei ole aikoihin ottanut minusta niskalenkkiä. Ja toki kaipaan ihmistä vierelleni: raskauden ajan olen päivittäin ajatellut, että kunpa Veikko vielä olisi rinnallani, mutta tuo ajatus käy nopeasti mielessäni, itketyttää tovin ja sitten taas jatkaa matkaansa palatakseen seuraavana päivänä uudelleen. Se ei tunnu raskaalta; raskasta on vain tämä yksin taivaltaminen, mutta senkin osaan aika ajoin kääntää tyytyväisyydeksi. Eipä tarvitse pelätä miehen menettämistä, ei pohtia avioeron tuomia rahallisia huolia, ei taistella kotitöistä kenenkään kanssa, ei surra sitä, miten oma terveys vaikuttaa toiseen. Ja onhan minulla Lyyli! Kyllä hänestä jo on seuraa: ei tietenkään samalla tapaa kuin aikuisesta, mutta kiitollisena mietin sitäkin monesti, miten onnekas olen, kun olen hänet saanut.

Huomannette siis, että mielentilani on syksyistä parempi, vaikka fyysinen vointi huonompi. Jännittää vähän, miten tämä kevään tulo vaikuttaa sisäilman laatuun: pakkasilla sentään ilma hiukan liikkui, mutta nyt kun on laskenut nollan tienoille, huomaan jo kotimme oudon tuoksun palanneen. 

Niinpä tänään aloin ajatella, että 95 prosentin todennäköisyydellä asunto menee elokuussa myyntiin. Ihmeiden aika on ohi; kyllä niitä on tässä odotettu, vaikka yleensä on viisautta nähdä tosiasiat. Kuulin sitäpaitsi eilen, että asunnon sisäilmaan vaikuttaa todella paljon sen hiilidioksipitoisuus, ja täällä varmasti hiilidioksidia piisaa. Senkin voisi mittauttaa, mutta se on turhaa tämän asunnon suhteen, kun asialle ei kuitenkaan mitään voi tehdä. Ehkä ensi kerralla kannattaa jo homekoiratutkimuksen yhteydessä mittauttaa hiilidioksiditkin – siis ennen kuin tekee ostopäätöksen! (Aina vain hankalammaksi käy sopivan asunnon löytäminen...)

Nyt on kuitenkin turha murehtia sellaista, mille ei enää tai vielä mitään voi, ja yritän malttaa odottaa tuonne elokuulle asti ennen lopullisia päätöksiä. Aloin miettiä, josko minulla olisi voimavaroja myydä asunto itse, kun aikaahan ainakin olisi, mutta olen vähän empiväinen muiden syiden suhteen. Kalliiksi voi sekin tulla, kun oletettavasti asunto menee hitaasti kaupaksi. Ilmoittelu siellä täällä tai ihan pelkästään Oikotiellä on hintavaa puuhaa. Laskin, että kolme-neljä tonnia tuossa itse myymisessä voisi parhaimmillaan säästää. Kuulostaa lopulta pieneltä rahalta tässä konkurssissa, mutta säästö toki olisi tuokin. Onneksi on aikaa vielä miettiä tuota. 

Kyllä tässä monenlaista ajatusta risteilee pienessä pääkopassa: mistähän sitten uusi koti, on se pulmista pahin. En oikein tiedä edes, minne haluaisin. Lähemmäs metroa tietysti, mutta en osaa sanoa, viihtyisinkö Mellunmäessä tai Kontulassa, jotka ovat asuinalueita, joihin minulla on varaa. Toisaalta en kai muutakaan voi, jos emme paikkakuntaa kerran ole vaihtamassa. Rastilan olen hylkäämässä, sillä 90-luvun asunnoissa on kaikki isot remontit tekemättä ja kymmenen–viidentoista vuoden päästä paljon kuluja, eikä Rastilasta löydy tuon vanhempaa asuntokantaa. Puotila olisi ihanteellisin 50–60-luvun asuntoineen, mutta sinne minulla ei tämän tappiollisen asuntokokeilun jälkeen ole varaa, eikä ehkä olisi ollut muutenkaan. Kaikkein turvallisinta nimittäin olisi hankkia samantyyppinen 60-luvun paikallaan muuratun talon asunto kuin Helminkadun helmi; sellainen, jossa kaikki isot remontit olisi jo tehty. Taloudellisesti lähes ainoa mahdollisuus ja turvallisuustasoltaan riittävä ratkaisu taas olisi tällainen 60-luvun elementti, mutta huippuimurilla ja kunnollisilla tuloilmaventtiileillä varusteltu tapaus, joita löytyy jonkin verran Kontulasta ja Mellunmäestä, tosin useasta vielä putket tekemättä. Hmm... Vai jäädäkö Vanhan Vuosaaren puolelle?

Välillä tuntuu siltä, että paljon on pienelle ihmiselle annettu pulmia ja tehtäviä ratkottavaksi, mutta enköhän ne jollain tapaa ratkottua myös saa. Ainakin tähän asti on onnistunut. Nyt vain hetken joudun kestämään tällaista välitilaa. Monella tapaa inhottavaa, että ainutkertainen äitiysloma menee sairastellessa. Täytyy kuitenkin ottaa tämän siltä kannalta, että koskaan ei voi kaikki olla täydellisesti. Nyt on monen moni asia napsahtanut tai napsahtamassa kohdilleen, ja vaikka asuntoasia ei vielä, sillekin tulee aikansa. 

Hyvää yötä kaikille, tänään kuvatta. Oli aiheellista päästä tyhjentämään päänsä. Ehkä tästäkin lopulta hyvä viikko tulee. 

Ensimmäinen viikko

Ensimmäinen äitiyslomaviikko on kutakuinkin lusittu! Olen ollut sen aikana liikkeellä melko leppoisella tahdilla: paljon on kuitenkin tullut kerättyä askelia, joita kyttäilen uuden kännykkäni terveyssovelluksen avulla, ja jonkin verran on tullut kulutettua kulttuuria: kahdesti olen käynyt leffassa ja kerran museossa, työkaverien kanssa Kiasmassa opastetulla kierroksella. 

Vähemmän olen jaksanut tehdä mitään kotihommia: ei ole huvittanut tehdä ruokaa tai siivoilla kaappeja; yleensä pikkusiivoilu ja -järkkäily on minulle mieluista puuhaa, jota etukäteen ajattelin innolla äitiyslomalla tekeväni. Ehkä tämän asunnon ongelmat ovat aiheuttaneet tietynlaista kotona viihtymättömyyttä, eikä nurkkien siivoilu siksi tunnu mielekkäältä. (Perjantaina tosin suivaannuin, ja pesin jääkaapin yli vuoden tauon jälkeen!)

Mitä äitiyslomalla sitten pitäisi tehdä? Levätä, kerätä voimia tulevaan, järkkäillä vauvan tarpeistoa kuntoon? Ei tietenkään ole mitään pakollista ohjeistoa, jonka mukaan pitäisi toimia, mutta jotain ryhtiä kaipaisin tähän oleskeluun. En ole tottunut tällaiseen joutenoloon. 

Minä tein sen ihan itse: toisessa kädessä mehua ja toisessa popcorn-kulho ja matkalla kohti leffapysäkkiä eli omaa sänkyä kompastuin keskelle eteistä jättämääni kassiin. Onneksi maton likainen puoli oli vielä päälläpäin! 

Viime kerralla tilailin ja liimailin valokuvia, mutta nyt se ei inspiroi siitäkään syystä, että lähes kymmenen vuoden kuvat olisi käymättä läpi. Ehkäpä ne jäävät pelkästään verkkoon; paperikuvakansioiden aika on ohi. 

Äitiysloma oli viime kerralla sikälikin erilainen, että jatkoin sen alettua graduni kirjoittamista ainakin parin viikon ajan ja vasta ihan viimeiset viikot otin iisisti. Nyt ei ole mitään sen isompaa projektia käynnissä: espanjaa toki voisin lukea, mutta sekään ei huvita. Ei oikein huvita mikään sen isompi projekti – ja onhan minulla DNRS, siinä puuhaa jokaiselle päivälle!

Ensi viikon tavoitteenani on jumpata 2-3 päivänä ja lukea espanjaa kahtena päivänä kaiken tavallisen ohella. Ehkä siinä tavoitetta kylliksi – tärkeintä lienee tosiaan levätä, nauttia joutilaisuudesta ja astua jokaisena päivänä tuonne lumoavaan kevättalveen. Tänään olisi täydellinen hiihtokeli, mutta minä lähden pitkälle kävelylenkille. 

Iloista sunnuntaita kaikille teillekin!

Uusia ja vanhoja ajatuskulkuja

Uudenlainen arki alkaa saada muotojaan: joka päivä treenaan DNRS-ohjelman mukaan mielenhallintaa, uskoa omaan terveyteen (tai vähintään tervehtymiseen) ja positiivista ajattelua. Vähän päivästä riippuen se on joko helppoa ja mieluista tai hankalaa. Vanhojen negatiivisten ajatuskulkujen muokkaaminen on pääsääntöisesti yllättävän vaikeaa, mutta olen ollut viime viikot aurinkoisempi, ehkä muutamasta eri syystä.

Ensinnäkin tietysti aurinkoiset päivät ja lumi ovat antaneet minulle suuren ilonaiheen. Toiseksi olen onnellinen loman alkamisesta: olo on yövalvomisten ja supistelujen takia koko lailla tukala, joten aika laskeutua uudenlaiseen elämään saapui passeliin aikaan. 

Paljon olen edelleen miettinyt asuntoa, mutta hieman uudelta kantilta. Olen päättänyt, että tämä vuosi eletään hyvin niukasti ja säästetään kaikki veronpalautukset, kesälomarahat ja muut ylimääräiset rahat, jos sellaisia on tiedossa: ei turhia shoppailuja, ei yhtään sisustamista eikä vaatteita (paitsi jos joku olennainen vaatekappale hajoaa). Ei matkustamista eikä kirjojen ostamista. Vauvalle hankin kaiken käytettynä ja pyrin siihen, etten osta mitään, mitä hän ei aivan välttämättä tarvitse. Onneksi olen saanut ystäviltä paljon kaikkia vauvatarpeita, ja paljon on myös jäljellä Lyylin tai serkkupoikiensa tavaroita. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää – joskus positiivisesti ajateltuna! (Tällä erää olen kuluttanut vauvaan 24 euroa, ja melkein kaikki alkuvaiheen tähdellinen on jo hankittu, sänkyä ja kantoreppua lukuunottamatta.) Viime kierroksella tuhlasin pelkkiin kestovaippoihin kahdeksansataa euroa, mutta nyt minulla on iso läjä kestiksiä, joista en tällä kertaa ole maksanut sentin senttiä. :) Osa muuten niistäkin Lyylin vanhoja! 

Asunnon suhteen ajatelmia on muutamia, joista sitten tartun siihen oikeaan, kun sen aika tulee:

1) Asunto menee myyntiin elokuussa, jolloin saamme kauppojentekovaiheessa kaksi vuotta asumisaikaa täyteen. Keväästä ja syksystä selviän DNRS-treenien ja lääkkeiden avulla, ja kesällä ollaan paljon asunnosta poissa. Syksyllä toivon, että asunto menee nopeasti kaupaksi; olen valmis ottamaan takkiin sen 25 tuhatta, joka helposti takkiin tulee; ainakin tällä erää näyttää ostajan markkinoilta, eikä yläkerran vastaavankuntoinen asunto liiku mihinkään. :(

2) Asunto menee myyntiin vasta ensi vuonna, ehkä kesällä 2019. Terveyteni kohenee treenien avulla, ja ehkä raskauden loputtua allergiat muutenkin vähän hellittävät. Lääkkeistä on apua, mutta koska oireet jatkuvat silti, on pakko vaihtaa kotia.

3) Asuntoa ei tarvitse myydä useaan vuoteen, joten asumme täällä ainakin viisi vuotta! Oireet loppuvat treenien avulla ja raskauden loputtua kutina lakkaa kokonaan. Usean vuoden asumisen jälkeen onkin sitten aika katsastella kenties jo kolmiota tai isoa kaksiota paremmalta sijainnilta! Takkiin ei tule enää niin paljon, vaan saan jossain määrin asuntoon sijoittamani rahat takaisin ainakin sillä periaatteella, että asumalla tässä on säästänyt sievoisen summan rahaa. 

Ja jos ei isoja asioita vielä olekaan luotu tapahtuviksi, pieniä hyviä tulee vastaan aina silloin tällöin: sain myytyä kovanonnen pöydän, jonka hankkimista itkin reilun kuukauden päivät sitten, ja sain pöydästä vielä tismalleen saman rahan, kuin siihen olin itsekin upottanut! Tilalle meille saapuu kerrankin täysin uusi tuote: samanlainen pöytä, mutta vaaleilla jaloilla, kuten olin haaveillut. Siinäkin voi tietysti tulla mutka matkaan ja tuotteesta voi joutua reklamoimaan, mutta uskon, että siihen on nyt energiaa ja aikaa. Yleensä en ole oireillut MDF-levyjen päästöjen takia, ja tällä tuotteella on tuollaisen levyn lisäksi ihan aitopuiset jalat (ja neljäntoista päivän palautusoikeus). 

Viimeinen kalusteostos tähän kämppään, näin olen päättänyt, jollei vauvan tarvitsemia huonekaluja lasketa mukaan. 

Pöytä tilattu ja kuva napattu Finnish Design Shopilta

Kahvittomia hetkiä

Joisin kahvia, jos voisin. Kokonainen syksy vierähti ilman, koska raskaushormonit olivat sitä mieltä. Jopa kahvin haju kymmenien metrien säteellä kuvotti. Tuli huomattua, että niinpä se vain on tässäkin asuinympäristössä kahvitehdas, kuten oli edellisen raskausasunnonkin kulmilla. Ne hajut, jotka tunkeutuivat sisälle asti, oli pysäytettävä sulkemalla kaikki ikkunat.

Pikkuhiljaa helmikuussa on alkanut tehdä mieli tuota aromikasta tummaa juomaa. Ensimmäiset kerrat höyryävän espresson tai cappuccinon äärellä olivat taivaallisia. Kotona kaivoin esille mutteripannun, ja aloin käyttää sitä ensin harvakseltaan, viime viikon lopulla jo päivittäin kaksikin kertaa. 

Ensihuuma oli kuitenkin ohi. Kotikeittimestä ei toki valmistukaan yhtä herkullista kuumaa juomaa kuin kahviloissa, mutta yleensä sekin on ollut verratonta, ainakin suodatinkahvin makua muistellessa. Toki totesin aika pian kahviaddiktion jälleen saadessa jalansijaa, että kyse on ennen kaikkea tavasta. Kuinka ihanaa saada aamupalan kanssa jotain lämmintä juotavaa. Kuinka ihana ajatus, että lounas ei lopu pääruokaan, vaan aina saa jälkiruokaa: kahvia. 

Tee kun ei millään mielestäni aja samaa asiaa. Oikeastaan en pidä teen mausta; juon sitä, koska en voi juoda niin paljon kahvia, kuin kuumaa juomaa haluan juoda. Vuosikaudet olen töissä juonut kahvin sijaan pelkästään teetä – tai joskus jopa pelkkää kuumaa vettä, kun ei ole saanut enää teetä alas. 

Raskauspahoinvoinnin alkumetrellä bongasin sokeroimattomat marjamehut, kuten Kaskein mustaherukkamehun, jota kuluu nykytahdilla pullo viikossa. Tiedostan, että mehujen juonti ei sekään ole terveysteko, mutta vatsa kyllä nauttii tuosta juomasta enemmän kuin mistään kofeiinipitoisesta. Mietin, että voisihan sitä kokeilla marjamehua myös lämmitettynä. Toistaiseksi olen juonut mehua lähinnä janoon, sillä olotila on ollut normaalia janoisempi ja pelkän veden kittaaminen on, noh, tylsää. Tuoremehut nautin ennemmin hedelminä; joskus toki tulee sorruttua, mutta kun meikäläisen tapa on juoda puoli litraa kerralla, niin yritän välttää ostamasta niitä kotiin. 

Teekaappi on tulvillaan erilaisia teitä; sain niitä läksiäislahjoiksi. Töistäkin raahasin joitain jämiä kotiin. Mitähän noille keksisi, jos ei juotua saa? Kahvi jäänee ruokavalioon, mutta harvinaisempana herkkuna kuin jokapäiväisenä tapana. Tilalle nousevien juomien ennustaminen on vaikeaa, mutta tässä muutama ehdotus: kuuma mehu, pakuritee ja taikatee eli kuuma vesi. 

Uuvahdus

Kiinteistövälittäjä kävi. Puolitoista tuntia vierähti, kuin terapiassa ikään. Päädyimme vielä odottamaan tovin ratkaisuani: myydäkö heti vaiko hetken päästä. Huomaan taas soutavani ja huopaavani, sillä molemmat vaihtoehdot ovat huonoja. 

Tappiota tulee joka tapauksessa yli 20 000 euroa. Mutta sitäkin suurempi kysymys on, mistä löytää tämän parempi asunto näillä voimavaroilla ja tällä aikajanalla, etenkin kun säästöt on nyt syöty, eikä uusiin isoihin remontteihin ole mahdollisuutta. 

En osaa päättää. Olo on uupunut. En ole jaksanut tehdä oikein mitään koko viikonloppuna, olen vain levännyt ja miettinyt asiaa juurta jaksain. Äskettäin aloin kuitenkin lukea, vaikka ajatus harhaileekin vähän väliä. Bo Carpelanin Kesän varjot ei myöskään sovi juuri tällaiseen mielentilaan, mutta en sen sopivampaakaan luettavaa löytänyt kotihyllystäni. 

Kirjahyllyn yläkerta näyttää nykyään tältä. Uusimmat kirjahankinnat sijoittuvat sinne, kun eivät muualle enää mahdu. Tuoreimpien joukossa juuri aloitettu Bo Carpelanin Kesän varjot sekä Mia Couton Plumeriaveranta. Syksyllä luin Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen sekä Katriina Ranteen Miten valo putoaa-teoksen. 

Perjantaina kävin ihotautilääkärillä: jännä tapahtuma. Ensin lääkäri tuijotti mahaani minuuttitolkulla ja puhui asiansa ikäänkuin sille. Sitten juttelin hänelle kaiken tästä ongelmasta ja vähän muistakin murheista, ja lopulta hän ei suostunut veloittamaan käynnistä mitään, koska kuulemma maailmassa täytyy olla hyvyyttäkin! Varsin merkillistä ja tietenkin onnellistuttavaa. 

Hyvää oli myös se, että sain kutinaan nyt vähän täsmällisempiä lääkkeitä: kortisonivoidetta ja mentolisalvaa, jota en vielä ole saanut hankittua, sillä se pitää käydä hakemassa Yliopiston Apteekista. Tekevät sen siellä, ja muiden apteekkien kautta kestäisi kuulemma useamman viikon saada tuote minulle. En kuitenkaan jaksanut tarpoa perjantain lakkokävelyjen huipennukseksi pidemmälle kuin Hakaniemeen apteekkiin, ja nyt olen nukkunut pelkän kortisonivoiteen avulla. Sekin ehkä auttoi, tosin ehdin olla kaksi yötä evakossa (lakon takia), ja kotona olen ollut vasta yhden yön. Voi olla, että ensi yönä taas raavitaan. 

Ei pidä kuitenkaan antaa pelolle valtaa. Vähän lisää Bo Carpelania alle, niin ehkä se unikin sieltä tulee, kirjallisuuden ja kortisonivoiteen avulla. :)

Ilon ja surun tuntoja

Lueskelin taaksepäin viimeisen vuoden ja viiden kuukauden aikaisia postauksiani. Siitä on nimittäin aikalailla tarkkaan sen verran, kun sain tämän asunnon avaimet käteeni. Vuosi ja viisi kuukautta allergiaa, sillä heti ensikäynnillä asunnon omistuksen vaihtumisen jälkeen ongelmat alkoivat. Täällä blogissa näkyy hyvin selvästi, kuinka paljon olen tätä kipuillut: tuskin olen kirjoittanut mistään muusta!

Olo on melko lailla masentunut, koska en tiedä, missä pystyn enää asumaan. Tämä asunto menee nimittäin huomenna myyntiin. Luottovälittäjäni tulee paikalle, ja sopimus allekirjoitetaan. En pysty enää kestämään syyhynää, jota nykyään esiintyy arkisinkin niin, että kokonaiseen yöhön en välttämättä pysty nukkumaan. Minua on tutkittu niin paljon, ja olen niin paljon tutkinut itse tätä asuntoa ja sen vaikutuksia itseeni, että tiedän, etteivät oireet voi johtua mistään muusta seikasta. 

Onneksi elämässäni on pieni suuri ilon aihe, joka viikko viikolta muuttuu todemmaksi. Tiedän tosin jo etukäteen, että se tulee tuottamaan myös lisävastuuta ja rahanmenoa, ja ajankohdaltaan tämän asunnon murheiden takia suuren ilon syntymä on mitä huonoin. Etukäteen tällaisia ei kuitenkaan voinut suunnitella, sillä en enää uskonut, että voisin saada lapsia. Ja niin vain kävi, että odotan nyt ystäväni kanssa pientä tyttöä maailmaan 4.4. paikkeilla. 

Aivan täysillä en ole voinut iloita asunnon takia, enkä muutenkaan. Raskaus on ollut henkisesti ja fyysisestikin raskas. Maanantaina joudun vielä kolmanteen ultraan sikiön pienen koon takia. En kertakaikkiaan vielä pysty uskomaan, että lapsi tähän maailmaan olisi tulossa. En luota elämään sen vertaa, että voisin uskoa lapsen olevan hengissä ja terve. Niinpä olen piilotellut tätä raskautta alusta asti niin hyvin kuin olen voinut. Olisin toki vieläkin voinut pysyä siitä täällä vaiti, mutta tuntui, että oli aika paljastaa asia. Sosiaalisessa mediassa olen vaiennut niin hyvin kuin olen voinut, vaikka sielläkin olen asuntomurheita vuodattanut enemmän kuin laki sallii. 

Pelottaa tulevaisuus monella tapaa. Jos ja kun asunto saadaan kevään aikana myytyä, voi olla, että joudun kuskaamaan omaisuuteni varastokoppiin ja erkanemaan tyttärestäni toviksi, jotta hän saa käytyä koulunsa normaalisti. Mutta minne edes evakkoon? On niin vaikea kuvitella tulevaa asuntoa, kun niin äärimmäisen monessa paikassa alan ennemmin tai myöhemmin voida huonosti. 

Tosin se sanottakoon, että täällä Lokkisaaressa oireet alkoivat heti. Tiedä sitten, miten muut talon asukit voivat, mutta sehän on tunnustettu, että talossa on kauttaaltaan huono ilmanvaihto. Tällä hetkellä kolme naapuria myy samaisesta talosta osakettaan. Harvinaisen moni siis. Mikä tekee omat asuntokauppani tilanteessa entistäkin surullisimmiksi on se, että maksoin asunnosta reilusti ylihintaa, arviolta 6-9 000 euroa, kun vertailen nyt näihin myynnissä oleviin asuntoihin. Tuolle rahalle olisi totisesti ollut tarvetta tulevan vaihdon yhteydessä! Yliarvioin asunnon kunnon, ja sain pettyä, kun esimerksi lattiat olivatkin niin huonosti tehdyt. 

Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, ja kaikkiaan ne reilut 20 000 euroa, jotka tämän asunnon myynnissä tulen menettämään, ovat vain rahaa. Kamalinta olisi pysyvästi menettää terveytensä ja sitä myöten työkykynsä ja kenties myös kykynsä olla vanhempi pian kahdelle lapselle. Sen sijaan valitsen siis muuton, muuton asuntoon, josta minulla ei vielä ole hajuakaan. Ehkä se onnellinen muuttopäivä joskus koittaa, sellainen muuttopäivä, jolloin en heti saa allergista kohtausta, kuten Lokkisaareen kamat raahattuani. 

Toivossa on pakko nyt pystyä elämään, koska romahtaa en aio.

Olotila kuin tällä kituvalla rahapuulla. Muuton jälkeen myös se alkoi voida huonosti ja tiputella lehtiään. Tietääkö se, että rahaa on tosiaan palanut?

Asioilla on tapana lutviutua

On tässä taas käyty niin aallonpohjalla kuin noustu kevyen aallon harjallekin. 

Hirveät allergiat vaivaavat edelleen, ja aina viikonloppuisin on vaikeampaa, kun tulee oltua kotona enemmän. Olohuone syyhyttää, aivastuttaa ja vaikuttaa ääneen. Kyllä siellä jotain ilmanlaatua huonontavaa siis on. 

Viime viikonloppuna olin aivan maissa, sillä nukuin kolmesta viikonlopun yöstä kaksi aivan surkeasti itseäni raapien. Koko keho oli kuin tulessa. Maanantaina oli pakko jäädä lepäämään, sillä olin kuin puulla päähän lyöty muutaman nukutun tunnin jälkeen. Pikkuhiljaa allergiakohtaus alkoi rauhoittua, kun keksin siirtyä keittiöön oleskelemaan ja nukkumaan yöni. Näin mennään nyt ainakin vähän aikaa, sillä keittiön ilma on melko normaalia ja täällä saa ikkunan auki, toisin kuin olohuone-makuuhuoneessani, jossa ei oikein tohdi vielä tuulettaa. Parvekkeella kun haisee edelleen maali ja uudet eristevillat ja tuulensuojalevyt. Minusta on tullut superherkkä, kun haistan ne aina heti voimakkaina avatessani parvekkeen oven. Kuinkahan monta vuotta menee, jotta käryt ovat kokonaan minunkin mielestäni kaikonneet?

Maanantaina tein sitten seuraavan siirron, ja tilasin tänne uudet homekoirat, tosin vasta helmikuun lopulle. Tarkoitus on varmistaa, että ensimmäiset homekoirat eivät jättäneet mitään löytämättä ja myös tsekata, josko niiden tekemät löydöt ovat edelleen aktiivisia. Olohuoneessahan koirat merkkasivat yhden nurkassa olevan putkiviennin, mutta se tilkittiin remontissa niin hyvin kuin remonttifirma vain osasi. On silti sangen mahdollista, että putkiviennistä nousee edelleen homeitiöitä ilmaan, etenkin jos putkista kerrosten välillä kondensoituu jatkuvasti kosteutta. Voi olla, että kohtaa ei koskaan saada kokonaan korjattua; näin ainakin sanoivat homekoirafirmasta. En sitten tiedä, voisiko putket jotenkin kapseloida tai muutoin eristää huoneilmasta. Näin jonkun homeremonttifirman sivuilla maininnan tällaisesta. 

On vaikea kuvitella, että täällä mitenkään valtavasti hometta ilmassa kuitenkaan liikkuisi. Voisin varmasti vieläkin huonommin, jos näin olisi: kuumeilisin ja olisin useammin flunssassa. Nythän en pariin vuoteen ole pahemmin flunssia sairastellut tai jos olenkin, ne ovat menneet nopeasti ohitse. Kesällä olin viikon verran kuumeessa, mutta kyseessä taisi olla ylirasitustila, sillä kuume alkoi heti, kun alkukesän vimmainen suorittaminen loppui. 

Tämän jatkuvan ja oikeastaan alati pahenevan oireilun syynä voi olla muuten vain huono sisäilma ja ilman sisältämät kemikaalit, mutta toki myös jokin yksittäinen home-esiintymä, jota ensimmäiset koirat eivät jostain syystä vain bonganneet. Itse en kuitenkaan missään nurkassa tai lattianrajassa ylipäätään haista mitään epäilyttävää; yleensä löydän itsekin homekohdat, jos oikein saan nuuskia nurkkia. Ehkä ilmanvaihdon tahi joidenkin rajapintojen kautta kantautuu asuntoon rappukäytävän tai toisten asuntojen huonoa ilmaa.

Huonon sisäilman voi toki aiheuttaa se, ettei asunnossani ole tuloilmaventtiilejä ja lisäksi täällä on pelkästään painovoimainen, surkeasti toimiva ilmanvaihto. Seisahtaneen ilman huomaa esimerkiksi siitä, että tytön huoneessa olleiden ilmapallojen haju leijui huoneilmassa voimakkaasti, vaikka pallot olivat ikuisuuden ikäisiä. (Lopulta hermostuin hajuun ja puhkaisin mokomat hajuhaitat.) Oikeastaan mikä tahansa asuntoon tuotu haju jää tänne pitkiksi ajoiksi leijumaan; teepä ruokaa, niin haistat sen voimakkaasti vielä seuraavanakin päivänä. Tai erehdypä polttamaan jotain pohjaan...

Kauhean vaikea ymmärtää niitä 60-luvun neropatteja, jotka suunnittelivat tällaisia hengittämättömiä koppeja: talo on tehty elementeistä, jotka ovat melkein kiveäkin kovempia. Iskuporakoneella ei täällä paljon mitään tee, vaan pitää olla järeämmät vehkeet, jos aikoo saada jotain porattua seinään. (Ei ihme, että taulut on edelleen osin ripustamatta.) Hengittämättömän perusrakenteen lisäksi on sitten päätetty jättää tuuletusventtiilit tekemättä. Kokonaan. Idioottimaista. Kas kun avattavat ikkunat sentään löytyvät. ;)

Ensi kerralla asuntoa ostaessa kriteerilistani on entistä pidempi, sillä hännänhuippuna seisoo: Tuloilmaventtiilit löydyttävä jokaisesta huoneesta! Muut kriteerit: Ei omakotitaloa tai rivitaloa. Ei kerrostalon alinta eikä ylintä kerrosta. Ei päätyasuntoa. Putkien täytyy olla tehty perinteisin menetelmin 2000-luvun puolella ja vessan täytyy olla kunnostettu nykystandardin mukaisin vesieristein. Asunto ei voi olla 60-lukua nuorempia, koska 70-luvulta alkaen ovat rakentaneet niin höttöistä jälkeä, että huhhuh. (Tosin enpä tiedä, ovatko nämä 60-luvun elementtikököt sen terveellisempiä kenellekään yliherkistyneelle. Ideaali olisi vanhempi, hengittävä, hyvin pidetty ja oikein remontoitu kerrostalo. Edellinen 1958-60 paikallaanmuurattu rakennus oli ihanne; hyvin voin myös 1913 rakennetussa jugendlinnassa. Sellaiseen vain ei enää ole varaa; reilut kymmenen vuotta sitten olisi varmaan irronnut minullekin.) Ei vanhoja vesivuotoja, muovimatot sun muut härpäkkeet revittävä lattioista. 

En tiedä, miten käy seuraavassa asunnonvaihdossa, koska on aina kovin kiire löytää uusi koti myydyn asunnon tilalle. Suorastaan paniikinomainen kiire. Oikeastaan tarvitsisin etsimiseen yli vuoden, mutta aikaahan ei vaihdossa ole kuin pari hassua kuukautta, jos sitäkään. Ei kai kukaan ostaja nyt jää odottamaan, että meikäläinen pääsee alta pois sitten joskus, kun se onnistuu. Pidentyneen kriteerilistan ja vähentyneen rahavaraston kanssa muutto tulee olemaan yhtä herkkua eli ei. Siksikin tilasin vielä kertaalleen homekoirat, sillä en aivan kokonaan ole lopettanut taistelua tämän asunnon edestä, vaikka aika mahdottomalta tuntuu ajatus siitä, että tätä enää tämän parempaan kuntoon saisi. 

Hullulta, huvittavalta ja samaan aikaan surulliselta tuntuu se, että kelle tahansa normaalikuntoiselle ihmiselle asuntoni tuskin tuottaisi minkäänlaisia oireita. Monet ovat sanoneet, että raikas tuoksu ja hyvä ilmahan täällä on. Nykyään kun astun kotiin ulko-ovesta, minustakin tuntuu, ettei täällä mikään sen ihmeempi paha haise, kuten syksyllä vielä oli asioiden laita. Siksikin ihmettelen oireitani. Tänään onneksi pienten itkuntirsausten jälkeen olen ollut hiukan positiivisempi. Täällä keittiössä on oikein raikasta makoilla patjalla, ja mietin jopa sellaista, että luopuako kokonaan sängystään ja ryhtyä patja-asukiksi. Sänkyni on nimittäin hiukan huono: viettää voimakkaasti keskelle ja vie himskatisti tilaa. Jospa olisi hyvä patja, jonka sitten vain aina päiväksi kääräisisi vaatehuoneeseen, niin näinkin voisi elää. Sitäpaitsi sänkyni patja on lateksia eli luonnonkumia. Mitäs jos olenkin tullut sille allergiseksi?

Nopeisiin päätöksiin ei ole nyt syytä, ja tuskin sängystä luovun, mutta kaikenlaisia ideoita on hauska kehitellä. Ei ainakaan pidä jäädä tuleen makaamaan, ja sisimmissäni tiedän, että asiat lutviutuvat jollain tapaa, jollain aikajänteellä. Niin on aina ennenkin käynyt, vaikka aika kompleksisissa tilanteissa onkin tullut käytyä. Ja sitten kun koittaa helpotus, se maistuu todella makealta. 

Soutaa ja huopaa

Olen kuuluisa siitä, että vaihdan mielipidettä tai tunnetilaa salamannopeasti. 

Viime viikolla päätin luopua rakkaasta sohvasta hajun vuoksi. Päivä päätöksen jälkeen päätin olla luopumatta sohvasta hajusta huolimatta. Pari tuntia tuon päätöksen jälkeen panin kuitenkin sohvan uudelleen myyntiin. Kaverin käytyä haistelemassa sohvaa päätin sittenkin pitää sen itselläni. 

Kyllähän sohva haisee, mutta en jaksa nyt alkaa myymään sitä ja samalla etsimään uutta, hajutonta ja yhtä hienoa käytettyä sohvaa tilalle. Voimavaroja ei yksinkertaisesti ole, ja koska haju on "pelkästään" kemikaalien ja hajuveden sekoitelmaa, en voi millään uskoa, että se aiheuttaisi kaikki nämä hurjat allergiaoireeni. 

Tänään olen itkenyt koko päivän, mutten sentään sohvan takia. Ostin nimittäin käytettynä pöydän, jota kyllä kävin haistamassa perjantaina, mutta kun se saapui kotiin, huomasin heti, että se haisee tietyltä hometyypiltä. Miten ihmeessä en tajunnut pöytää katsastaessa, että vinttikomeron haju oli tarttunut siihen? En ilmeisesti siellä vinttikomerossa pystynyt erottamaan pöydän hajua, kun se oli sama kuin ympärillä leijuva tuoksu. Tuoksu on minulle tuttu Helminkadun yksiön vintiltä, ja siksi se oli hyvin tunnistettava kotiini saapuessaan. 

Panin pöydän myyntiin ensijärkytyksestä selvittyäni. Nyt täytyy vain toivoa, että se menee nopeasti, sillä kuinkahan pian tuolle homelajille allergisoidunkaan... 

Täytyy myöntää, että olen sanomattoman väsynyt. Väsynyt tämän asunnon ongelmiin, omiin oireisiin ja näihin jatkuviin takapakkeihin. Lähes kaikkien ostamieni huonekalujen kanssa on ollut enemmän tai vähemmän huolia; muistatte ehkä, kuinka viime vuonna raportoin neljän eri maton käynnistä olohuoneessamme? Vasta neljäs oli sellainen, jonka pystyin hyväksymään hajunsa ja laatunsa suhteen olkkarimme pysyväksi somisteeksi. Keittiön tuolit joutuivat kerran vaihtoon, tosin eivät hajunsa, vaan virheidensä tähden. Olohuoneen edellinen pöytä taas oli monella tapaa huono: hutera ja haiseva sekin. Onneksi se mahtui kellarivarastoon odottamaan, josko saisin senkin jonain päivänä myytyä. 

Pöytä yks, nyt kellarikopissa myymistä odottamassa

Tämä uusi "löytö" ei mahdu kellarikoppiin, joten on nyt vaan toivottava, että se menee pian kaupaksi. Hieno se on, eikä haju varmasti haittaa suurinta osaa ihmisistä, mutta allergisen elämä haisevan pöydän kanssa ei onnistu. 

Pöytä kaks, olohuoneessa myymistä odottamassa

Seuraava pöytä tulee olemaan uusi: päätin nimittäin tyylilleni uskollisesti, että hankin tuohon samanlaisen pyöreän pöydän, kuin tämän äsken ostamani, mutta vaaleilla jaloilla (ihan siitä syystä, että mustilla jaloilla sitä ei enää myydä). Rahaa palaa, mutta uskon ja luotan siihen, että saan nyt molemmat vanhat pöytäni myytyä ja kaupan päälle vielä vuoden verran varastossa olleen mattoni. 

Pakkohan sitä on luottaa tulevaan, vaikka tänään on itkettänyt ihan hirveästi. Yksinäisyyden ja yksin asioista vastaamisen suru nousee usein esille kotiin liittyvissä asioissa. Joka kerta, kun epäonnistun esimerkiksi isommissa hankinnoissa, mietin, olisiko lopputulos ollut toinen, jos oma puoliso olisi ollut vaikuttamassa hankintapäätökseen. Ehkä silloin toinen olisi saanut minut miettimään kaksi kertaa, että onkohan juuri tämän tuotteen ostaminen niin järkevää. 

Jälkiviisaus on tyhmää, mutta en voi olla miettimättä, että eikö olisi kannattanut ostaa pöytä suoraan uutena. Säästö oli sen verran pientä. Toisaalta halusin olla ekologinen ja halusin myös ostaa pöydän nimenomaan mustajalkaisena. Halusin säästää edes vähän ja halusin ostaa käytetyn pöydän, jottei sitä tarvitsisi koko ajan varoa kuin silmäteräänsä. 

Vikaan meni. Huonoa tuuria, arvelisin, sillä olen ennenkin ostanut varastossa ollut tavaraa, mutta haju on ollut raikas. On varastoja ja varastoja. Ja on pöytiä ja pöytiä. On sitä pöydän uutenakin ostaminen mennyt joskus vikaan... Ehkä se on vain niin, että minä ja pöydät emme kuulu yhteen! :D

Nyyhkyli nyyh

Juuri kun eilen pääsin kertomasta, että suunnittelen asunnon myyntiä kesäksi 2019, niin viime yönä suunnitelmat hieman päivittyivät: näyttäisi siltä, että lähdemme täältä jo tämän vuoden puolella, jos ei tässä ihmeitä tapahdu. Valvoin nimittäin koko yön itseäni raapien! Kolmas yö putkeen, jolloin mulla oli allerginen kohtaus; jouluna toisaalla ollessa juuri minkäänlaista syyhynää ei ilmennyt. Aiempina tämän setin allergisina öinä en kuitenkaan viettänyt koko yötä valveilla, Luojan kiitos. Se on niin raskasta. Täytyy sanoa, että tällaisia silmäpusseja en ole tainnut itselläni nähdä koskaan ennen!

Ihmettelen edelleen suuresti, mistä oireeni oikein tulevat, ja vietinkin – pitkästä aikaa – tänään muutaman tovin haistellen olohuoneen nurkkia. Oireeni selvästi pahenevat olohuoneessa olon jäljiltä; eilen kävi vieraita ja useampi tunti istuttiin olkkarissa, jossa muuten en juuri aikaani vietä. Mikään olohuoneen nurkka ei kuitenkaan haise. Ei haise lattia tai lattialistojen vierestä. Myöskään parveke ei juuri enää haise, ainakaan tällaiseen viileään aikaan. Selitystä oireille ei siis tunnu löytyvän.

Mysteeri saattaa löytää kuitenkin ratkaisunsa sohvasta: ostin vuosi sitten aivan ihanan, käytetyn ja vieläpä laadukkaan nahkasohvan. Se on hauskan värinen, oranssinruskea ja sopii näin ollen olkkarin verhoihin hyvin. Rakastan tuota sohvaa, vaikka en juuri koskaan sillä istu tai makoile. Tänään aloin haistella sohvan tyynyjen takaa ja sisältä, ja totesin, että se haisee yllättävän voimakkaalta. Osin hajuvedeltä, osin joltain kemikaalilta, jopa hieman tietyltä hometyypiltä. Miten en tuota ennen ollut huomannut? Hajuveden kyllä aistin, mutta pidin sitä alussa jopa miellyttävänä sohvan tuoksuna.

Huomaa tonttuovi!

Ehkä sohva on kyllästetty sellaisilla myrkyillä, että ne eivät ole haihtuneet kymmenessäkään vuodessa, jotka sohva on ollut olemassa. Tai ehkä taloudessa, josta sen hankin, on ollut vesivahinko. Yhtä kaikki, pakotin itseni tänään laittamaan sohvan myyntiin, vaikka puolet minusta harasi vastaan. Enhän voi tietää, johtuvatko oireeni sohvasta vai eivät, mutta kaikki kivet on nyt käännettävä, jotta täältä ei tarvitsisi aivan tuli hännän alla muuttaa. 

Hyvästit kaunis, laadukas ja tukeva sohvani, toivottavasti löydät pian uuden kodin. Tuntuu suorastaan surullisen karmealta luopua yhdestä lempihuonekalustaan. Mutta terveyden tähden teen mitä vain. 

Tilalle ajattelin löytää mustan, hiukan isomman nahkasohvan. Klassikon, kenties. Mutta käytettynä, kemikaalisyistä ja kengännauhabudjetin tähden. Nenä sitten vaan herkkänä ostotilanteessa. 

Puhdetöitä

Vuosi vaihtui, mutta loma jatkui. Kotiuduin Helsinkiin vuoden ensimmäisenä päivänä, ja ryhdyin heti puhdetöihin: pesemään verhoja ja putsaamaan meikkisuteja. 

Meikkisudit pesen vuoden sisällä kahdesti, joululomalla ja kesällä juhannuksen tienoilla. Käytän pesemiseen Marseille-saippuaa, joka on mietoa ja melko tuoksutonta. Sutien pesun yhteydessä pesen tietysti myös mainioksi osoittautuneen Nomessin meikkitelineeni. Sen muovi on koko lailla naarmuuntunut reilun viiden vuoden käytön jäljiltä, mutta teline toimittaa virkansa mitä parhaimmiten. 

Vaikka muovisista tuotteista en nykyään enää juuri piittaa, Nomessin meikkiteline ja saippuapumppu ovat minusta kauniit ja käytännölliset. Pumppu tosin kesti vain nelisen vuotta – nyt meillä on jo uusi samanlainen, mutta enpä tiedä keraamistenkaan pumppujen sen paremmasta kestävyydestä. Ensi kerralla ehkä kuitenkin jotain uutta; minun ajatukseni ovat kaukana tulevassa, sillä allergioideni vuoksi olen päättänyt, että tämä asunto lähtee kesällä 2019 myyntiin. Vielä pari vuotta pitäisi siis jaksaa kestää kutinaa. (Itkee hiljaa itsekseen.)

Siispä uudessa tulevassa kodissa uudet tuulet, hyvä olo! Siihen tuudittaudun, ja nyt jatkan loman puhdetöitä silittämisen parissa. 

Uuden lehden kääntyessä

Aika kuvatonta on tämä elämä, kun en jaksa enää tarttua järjestelmäkameraan. Tekisi tietysti mieleni luvata, että ensi vuonna sekin muuttuu, mutta en tee sen ihmeempiä lupauksia tulevalle vuodelle. Viime vuonna lupasin, että ryhdyn vaatteiden ja kirjojen ostolakkoon, ja kuinkas siinä kävikään. No, kirjojen ostelu pysyi minimissä, neljä-viisi tuli hankittua, mutta vaatteita enemmän. Kaikki kuitenkin tarpeeseen ja käyttöön, joten sikäli voin olla tyytyväinen. Sehän vaatteiden ostamisen tavoite tulisi aina ollakin: vain todelliseen tarpeeseen ja heti päälle, ei kaappeihin pölyttymään. 

Vaikka olen jouluihminen, viime vuosina uuden vuoden alkaminen on tuntunut jopa joulua raikkaammalta ja odotetummalta tapahtumalta. Kuin saisi kääntää uuden lehden elämässään! Mikään ei tietenkään muutu, mutta pään sisällä on kuin puhdistunut olo: monenlainen uusi on mahdollista. Joulun lepopäivien jälkeen uuden alkamiseen on myös energiaa, ainakin ajatuksen tasolla. 

Yhden muutoksen aion kuitenkin toteuttaa, sillä ei uutta vuotta ilman jonkinlaista itsensä haastamista: aloitan sokerilakon - tai tarkemmin sanottuna osittaisen lakon: ei sokeria kotona, koulussa eikä kahviloissa. Vieraisilla ollessa ja erityistilanteissa saa syödä, mitä mieli tekee. Vehnäähän välttelen muutenkin, mutta jouluna sitä kyllä on tullut kulutettua, joten sama kuin sokeriin pätee siihen 1.1. alkaen. Tiedä sitten, onkohan tämäkin liikaa luvattu, mutta haluan kokeilla vähäsokerisuutta kolmen kuukauden ajan. Muutama vuosi sitten olin kaksi kuukautta alkoholittomalla, sokerittomalla ja vehnättömällä, eikä se nyt ihan kamalaa ollut, vähän tylsää elämää ehkä. 

Tylsistynyt olen nytkin, siksi kenties täällä. Olen maalla neljättä päivää, ja muutaman kirjan, yhden loppuunsaatetun ja yhden kokonaan täällä tehdyn käsityön, pelailujen ja ulkoilujen jäljiltä kaipaisin jo vähän enemmän toimintaa. Toisaalta en saa aikaiseksi ottaa yhteyttä ystäviin; täällä maalla olevia tuttuja en ole ehkä noin kymmeneen vuoteen hätyytellyt, sillä yleensä tänne tullessa on sellainen olo, että haluan olla vain ihan omassa rauhassa. Tänään heräsin kyselemään Helsingin ihmisiltä ensi viikosta, josko muutaman ystävän ehtisi nähdä. 

Vähän ahdistaa kotiinpaluu. Lyyli lähti tänään isovanhemmilleen, ja olen ensi viikon yksin Helsingissä. Toisaalta olen aina pitänyt yksinolosta, mutta tällä erää koti pelottaa, kun melkein aina oireilen siellä. Eikä oleskelu yksin neljän seinän sisällä kaukana kaupungin vilskeestä nykyään vain sovi minulle. Toki mielessä on monenlaisia suunnitelmia: käydä leffassa, museossa, tanssitunneilla, lukea espanjaa, mutta kuitenkin viettäisin suuren osan päivästä yksin kotona, kun ei sitä nyt koko päivää jaksa liikenteessäkään olla. Sitä paitsi se on aika hintavaa touhua.

Ehkä kaikki kuitenkin soljahtaa jotenkin paikoilleen. Pakko siihen on uskoa. Paras uuden vuoden ajatus olisikin luottaa elämään enemmän; tämä pian jo mennyt vuosi on ollut kohdallani murehtimisen, pelkojen ja tyytymättömyyden vuosi, ja vaikka kaikki ei ole vieläkään kohdillaan (en saanut joulupaketista miestä), ajatus siitä, ettei kaiken tarvitsekaan olla jämptisti paikoillaan ja "oikein", on saanut ajatuksissani päivä päivältä enemmän sijaa. Voin silti olla tyytyväinen ja jopa onnellinen. 

Muumien Tuutikki-hahmon tavoin ensi vuonna voisin ajatella useammin, että "kaikki on hyvin epävarmaa", mutta "juuri se tekee minut levolliseksi". 

Ähkyä, pöhkyä ja ällömakeita unia

Piparitaikinasta saa pahemman ähkyn kuin jouluruoasta, ainakin makealle perso. Istunkin nyt ähkyisenä keittiön pöydän ääressä piparintuoksun ympäröimänä, vaikka olisi varmasti parasta liikkua – niinhän hevosiakin kävelytetään ähkyn iskettyä. Olo on kuitenkin niin raukea, että jumpan sijaan pistäydyn täällä. Ehkäpä tästä tulee taas tapa, sillä syksyn pahimmat viikot ovat nyt ohi.

Aloin lokakuun lopussa treenata Dynamic Neural Retraining System -metodin mukaan, sillä olin kuullut ihmeitä sen parantavasta tehosta. Menetelmä perustuu aivojen limbisen järjestelmän kuntouttamiseen, ja sen tavoitteena on vaikuttaa esim. monikemikaaliyliherkkyyden syntymekanismeihin ja poistaa yliherkkyysoireet. 

Menetelmässä pureudutaan asenteeseen ja sukelletaan positiivisiin muistoihin ja luodaan niiden avulla yhtä positiivisia tulevaisuuden kuvia. Joka päivä puolen vuoden ajan pitäisi treenata tunti päivässä. Alussa jaksoinkin tunnin treenejä, pitäen tosin silloin tällöin taukopäiviä. Parin viikon treenailun jälkeen siirryin ensin 45-minuuttisiin sessioihin ja lopulta stressaantuneena ajan vähyydestä ja ainaisesta kiireestä lyhensin tuokiot puolen tunnin mittaisiin. Sekin on tuntunut välillä liialta, ja taukopäiviä on toisinaan ollut kolmekin putkeen. 

Aivan putkeen eivät siis harjoitukset ole menneet, mutta päätin, että seuraavalla pitkällä lomalla teen sitten niitä tunninkin treenejä. Ei tämä lyhennytty versio menetelmästä haitaksi liene: ajatukseni ovat olleet hieman iloisemmat viime aikoina ja ainakin olen nukkunut pääsääntöisesti hyvin. Välillä näen myös hyvin onnellisia rakkausunia, jollaisia en ole nähnyt koskaan näin lyhyen ajan sisällä näin montaa peräkkäin. Vähän niinkuin eräs masennuslääke minuun vaikutti: aloin nähdä kreisejä, mutta mielenkiintoisia unia. Lopetin silti lääkkeen käytön, sillä unien näkeminen oli vähän pelottavaa ja lisäksi hikoilin lääkkeen takia peitot ja tyynyt märiksi jok'ikinen yö. 

Allergiat vaivaavat yhä edelleen, vaikka nyt minulla on kunnon lääkityskin kutinaan. Täytyy vain toivoa, että ajan kanssa remonttiaineiden höyryt täältä haihtuisivat, sillä remontoitavat on remontoitu, eikä tälle kämpälle tällä erää ole enää tehtävissä mitään. Sisäilma ei ole edelleenkään kovin hyvää, eikä huonon ilman syytä ole löytynyt, mutta ehkäpä ilmanlaatu on mennyt hiukan parempaan suuntaan, kun saatiin parveke kuntoon. Vaikea vielä sanoa mitään sen tarkempaa, sillä karttelen edelleen olohuoneessa olemista, koska siellä minua alkaa melkein aina kutittaa, aivastuttaa tai yskittää. Harmillista, mutta nyt on näin. 

Muuttoa en nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa; odotellaan vähintään kesään, ennen kuin tehdään mitään päätöksiä. Koti tuntuu kaikesta huolimatta kodilta, ja pikkuhiljaa aion ottaa olohuoneenkin haltuuni, oireista välittämättä. Tuntuu tärkeältä saada sohva ja oma sänky (päivä)käyttöön – keittiön pöydän ääressä kyyhöttäminen ei pidemmän päälle ole yhtään mukavaa. Ähkyn lisäksi selkä vihoittelee nytkin, kuten lähes joka päivä. 

Hyvä uuden vuoden lupaus olisi vähentää istumista, mutta vielä ei kai ole lupausten aika, vaan nyt viihdyn mieluiten haaveissani ja toiveissani. Ehkä rakkausunistakin tulee vielä joskus totta, mutta kiire senkin suhteen on poissa. Tuntuu mahtavalta, että elämä voi olla hyvää näinkin, ilman sitä täyttymystä, joka kuitenkin on yksi sydämen suurimmista toiveista. 

Pelastava piikkimatto keskellä arjen hajuja

Remontti alkoi viikko ja päivä sitten, ja sen jälkeen olen raapinut itseäni reippaasti öisin. Ilmassa lienee entistä enemmän kemikaaleja, vaikka – kumma kyllä – asunnossa ei maalit haise. Sen verran muoviseinä hajuja eristää. 

Se kumma entinen haju hälveni parvekkeelta, kun pintamaalit hiottiin pois. Myöskään ydinpuu ei haissut miltään sen kummemmalta kuin voimakkaasti puulta. Puusepänkin mielestä puu oli täysin tervettä. Niinpä päädyin siihen ratkaisuun, ettei ikkunaa ja parvekkeen ovea tarvitse vaihtaa, vaan nyt vain niiden ulommaiset osat hiotaan ja maalataan. Remontin kustannukset pysyvät näin olleen järjellisissä ulottuvuuksissa, vaikka en tietenkään suorastaan riemuitse, että asunnon laittaminen on hotkaissut yhteensä jo lähes 20 000 euroa. Etenkään, kun vieläkään ei ole varmuutta siitä, voiko tänne jäädä asumaan vai ei. 

Olohuoneessa, jossa en edelleenkään pysty olemaan saati nukkumaan, haisee yhä välillä tuo kumma, epämiellyttävä tuoksu. Nykyään se hälvenee, kun tuulettaa parvekkeen kautta, vaikka sitten saakin kaupanpäällisinä hiukan maalinhajua sisään. Kumma kyllä, en pidä maalintuoksua kuitenkaan mitenkään vastenmielisenä!

Syyhyämisen syitä en oikein ymmärrä: nythän minun pitäisi jo pystyä huokaisemaan helpotuksesta edes osittain, kun kerran remontti näyttää jonkinlaisia onnistumisen merkkejä. Toisaalta ihan vain fysikaalinen ärsytys, jopa pelkästään puusta irtoavat ns. luonnonmukaiset kemikaalit, voivat aiheuttaa kutinaa jo valmiiksi herkistyneessä kehossani. Eikä stressi varmasti ole vielä mihinkään lauennut, kun tilanne edelleen on kesken ja hermoheikkona kuljen usein ympäri kämppää haistelemassa ja analysoimassa se hajuja. Sitä olen kyllä aina tehnyt edellisissäkin asunnoissa, etenkin remonttien jäljiltä, mutta nyt tämä analysointi on tainnut lähetä lapasesta. 

Kylpyhuoneessa esimerkiksi on mielestäni alkanut haista kummalliselta. Olen ihmetellyt hajua jo muutaman kuukauden ajan, mutta nyt viikonloppuna avasin viemärin useaan osaan, sillä se oli mennyt täysin tukkoon. Salaa toivoin, että haju haihtuisi osien puhdistamisen jälkeen. Kattia kanssa, haju vain voimistui. Silloin ei auttanut muuta kuin ryömiä kylppärin lattia läpi nuuhkien nurkat; kunhan ei vain johonkin olisi muodostunut vesivahinkoa. Homekoirathat totesivat reilu vuosi sitten kylpyhuoneen puhtaaksi, eikä missään näkynyt fyysisiä merkkejä tuoreesta vesivahingosta. Myös haistelemalla päädyin siihen, että haju tulee vessanpytyn ympäristöstä – kunpa se ei vuotaisi! Tänään keksin, että olen säilönyt pytyn vieressä erilaisia pesuaineita, ja nostin ne väliaikaisesti siivouskaappiin. Ikäänkuin haju olisi heti lähtenyt vähenemään... Katsotaan, mitä tapahtuu seuraavien päivien kuluessa!

Ilmeisesti asuntomme (eräs) ongelma on sen huono ilmanvaihto: kun ilma ei liiku, kaikki kemikaalit jäävät leijumaan asuntoon pitkiksikin ajoiksi ja näin niiden haju ikään kuin voimistuu. Siis kun ilma ei vaihdu, hiilidioksidin ja muiden haitallisten (hengitysilman ja tavaroiden) päästöjen pitoisuus voi olla yksinkertaisesti liian korkea. En tiedä, voiko asialle tehdä muuta kuin tuulettaa enemmän, mutta siihen tarvitaan puhdas parveke, joka on vasta tulevaisuutta, jos sitäkään. 

Toivossa on kuitenkin hyvä elää, ja tänään olen hiukan entistä toiveikkaampi, sillä keksin viime yönä, että minullahan on piikkimatto, jonka päällä on hyvä maata, kun yöllä ei saa syyhynän takia nukuttua. Kyllä se sen verran rauhoittaa, että lopulta uni voittaa. 

Tänään olenkin rapsutellut itseäni ehkä aavistuksen vähemmän. Nyt ei siis auta kuin antaa ajan kulua, ilman tasaantua, ja vasta joulun jälkeen aletaan pohtia tämän asunnon myymistä ja uuden hankkimista, jos oireeni eivät helpota. Kertakaikkisen kurja ja hyvin stressaava ajatus olisi muutto kaikkine uusine toimenpiteineen, mutta jos mikään muu ei lopulta auta,  se on tehtävä. Tällaista sietämätöntä olotilaa en pysty vuosikausia kestämään. Toivotaan nyt kuitenkin, että remontti auttaisi, sillä eihän täällä ole hometta, eikä oikeastaan mitään järjellistä huonon ilman lähdettä. Ainoana selityksenä toimii tuo ilmanvaihdon riittämättömyys. Mutta voiko se olla syy kaikille oireilleni?

Ikävä ikkuna, ikävä kesää

Sinilinnuista sinisin, auta nyt minua

Sadun sinilintu täytti päähenkilön pienimmänkin toiveen ja näin ryysyläinen nousi superrikkaaksi alta aikayksikön. 

Aivan tuollaista taikanousua en toivo, mutta sinilintu voisi hiukan auttaa minua. Etenevät asiat tosin ilman linnun taikavoimiakin, mutta epätoivo on ollut vallata minut monen monta kertaa. Olen tavattoman surullinen ja masentunut asunnon tuomista lisämurheista. Kyllä näitä murheita nyt tässä olisi riittänyt ilman tätä ehkäpä noin viidentoista tuhannen euron tappioksi koituvaa käännettäkin. 

Tosin nyt sormet ja varpaat ristissä toivon, että hieman pienempi käsittely riittäisi: ikkuna ja ovi hiotaan nyt ensin puulle ja käsitellään uusilla, terveillä maaleilla, todennäköisesti jo syyskuun aikana. Jos vika siis onkin vain ikkunapuitteissa käytetyissä maaleissa, ongelman pitäisi poistua tällaisella käsittelyllä. Jos vika on ydinpuussa, koko tämä remontti on turha ja rahaa palaa taas ilmoille noin kolmen tuhannen euron verran. Kokeiltava kuitenkin on.

Olen ollut paitsi surullinen, aika ajoin myös raivon partaalla. Tällaiset yllättävät, isot menot ovat sangen lamaannuttavia yksinhuoltaja-opettajan kukkarolle. Oikeasti en vielä tässä vaiheessa edes tiedä, miten rahoitan remonttini. Antaako pankki minulle lisää lainaa? Sen tiedän, että remontti on pakko tehdä, koska terveys on tärkein. Jos menetän sen, en voi tehdä töitä, ja sitten ollaan erittäin kaltevalla maalla. Muistamme kertomuksistani varmaan senkin, ettei tuo meidän koulumme sisäilma ole sekään mitään hulppean hyvää, ja elimistöni joutuu kaiken aikaa taistelemaan, nyt sekä kotona että koulussa, mutta tulevaisuudessa toivottavasti vain koulussa ja jossain erittäin kaukaisessa tulevaisuudessa ei toivottavasti taisteluja tarvitse käydä lainkaan, vaan olen päässyt terveeseen sisä/ulkoilmaan mielekkäisiin töihin. Sinilinnun tekemiä taikoja siis odotellessa.

Suihkussa äsken mietin, kuinka tekisi mieli raivota opettajien palkoista. Siitä, kuinka kohtuuttoman kallista yksinhuoltajalle (tai toisaalta myös isolle perheelle) asuminen on pääkaupunkiseudulla. Toisaalta kaikki on omaa valintaa, ja kyllä sitä kieltämättä on käynyt mielessä, että jos tämä asunto nyt ei näillä julmettomilla remonteilla korjaannu, niin sitten on vain lähdettävä täältä pois. Kertakaikkisen kauas, jonnekin sellaiselle paikkakunnalle, jossa asuminen on inhimillisen hintaista ja jonne kenties vielä on rakennettu hirsikoulu, kun hölmö Helsinki/Vantaa/Espoo ei sellaista tajua rakentaa. 

Toisaalta pidän työtäni kohtuupalkkaisena sen vaatimustasoon nähden. Nautin työni sisällöistä ja päiväni pysyvät inhimillisen mittaisina. Viime aikoina tosin oppilaat ovat tulleet uniini, mutta yleensä se on väliaikaista. Paljoa en jaksa lasten murheita vapaa-ajalla murehtia, kun on nämä oman kuplan murheet. 

Murheiden lisäksi huomaan eristyväni entistä enemmän. Olen yksinäinen. Onhan minulla ystäviä, mutta mikään jaksaminen ei riitä, että näkisin heitä riittävän usein. Kaipaan mielettömästi aikuista ihmistä omaan kotiini, vaikka vain seuraksi, en edes kumppaniksi, mutta olen tällä hetkellä luovuttanut etsimisen suhteen. Jaksaminen loppui. Etsiminen oli niin raskasta, lopulta raskaampaa kuin tämä yksinoloon tyytyminen. 

Olen miettinyt paljon ystäviä, niitä menneitä ja nykyisiäkin. Huomaan, kuinka vieraaksi olen tullut entisille hyvillekin tutuille ja kuinka vieraita he ovat minulle. Mistään todella tärkeästä en pystyisi heille enää kertomaan. Oma elämä on sen verran koetellut, muuttanut arvoja, suhtautumista elämään ja toisiin ihmisiin, ja toisaalta eron ja yksinhuoltajaksi joutumisen myötä oma sosiaalinen ja taloudellinen asema on muuttunut niin paljon, ettei sitä oikein osaa eläytyä niiden ihmisten juttuihin, joille tärkeintä tuntuu olevan matkustelu tai vaikka sellainen pakkomielle, että nyt kun on lapsi, niin pakko edelleen matkustaa yhtä paljon kuin ennen, vain todistaakseen itselleen ja muille, että lapsi ei pilaa elämää. Jollakulla on pakko ennen 40-vuotispäivää matkustaa tyyliin sadassa maassa, mutta ihanaa kun se kakkoskämppä on maksettu, niin sen vuokraamisesta tulee lisätuloja. 

Itse ei vaan pysty ymmärtämään, kun mietttii nyt sitä, että ei voi lähteä kaverin luo Savonlinnaan viikonlopuksi, kun junaliput on niin helvetin kalliit. (Muutama muukin syy päälle, mutta tuo yksi todellinen niistä.)

No, pakkoko sitä sitten on edes yrittää enää elää keskiluokkaista elämää. Mutta kun ei muuta osaa. Kai elämä pikkuhiljaa pakottaa muuttamaan elämäntyyliä, jollei jostain lehahda elämääni sinilinnuista sinisintä. En tosin oikein tiedä, millaista lintua odotan tai millaisia ihmeitä ajattelen sen tekevän. Kertoo varmaan masennuksen asteesta, että ei oikeastaan enää edes odota käännettä parempaan päin, kun se tuntuu niin mahdottomalta. Vaikka ulkoisesti asiat paranisivatkin: asunto saataisiin kuntoon, työkyky säilyisi, ystävyyksiä olisi, en oikein osaa uskoa ja luottaa siihen, että minä enää paranen. Jollain tavalla tämä haikeus, kärsiminen ja suru ovat tulleet elämääni jäädäkseen. Aina niiden kanssa ei ole niin raskasta elää, mutta toisinaan toivoisin, että ilo palaisi edes hetkeksi. Ehkäpä se joskus palaa.

Onneksi on nyt tuo terapeutti elämässäni. Hän on vähän kuin ystävän korvike! Ja viisaita sanoja hän lausuu. Ja uskaltaa nauraakin minulle! Se on hyvä. Viimeisimmästä tapaamisesta jäi mieleeni, kuinka hän vain totesi, että älä luulekaan, että kaikki ymmärtäisivät, millaista on olla yksinhuoltaja. Harva tajuaa todella, ja yleensä se, joka tajuaa, on itsekin joskus kokenut jotain vastaavaa. Ja sitten hän nauroi suunnitelmilleni, että kymmenen vuoden päästä kyllä matkustan, sitten on oltava varaa! Onhan hyvä suhtautua tulevaisuuteen optimistisesti. 

Tämä nyt oli tällaista tajunnanvirtaa. Ei kannata huolestua, kyllä mä pärjään, me pärjätään, aina ollaan pärjätty, mutta nyt vaan harmittaa niin kovasti, ja jonnekin se harmi oli päästävä purkamaan. Sydänverellä kirjoitettu, mutta totuudensiemen tekstissä on mukana. Jos entiset ystävät löytävät tarinasta itsensä, he järkevinä ihmisinä eivät loukkaannu, vaan ymmärtävät, että asiat menivät näin, ja me kasvoimme erillemme osin itsestämme riippumattomista syistä, osin varmaan persooniemme erilaisuudesta johtuen.

Välillä mietin sellaistakin, että jos olisin löytänyt jostain miehen, jonka tulot olisivat hurjat, olihan se tehnyt elämästäni paljon helpompaa. Mutta onnellisempi en silti välttämättä olisi, paitsi jos rakkautemme olisi todellista. Rahan takia naiminen on meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme kuitenkin niin last season. Kyllä sitä tällä opettajankin palkalla lopulta porskuttaa menemään, kun näistä lamaannuttavista ajoista selviää. 

Ei tullut iloisempaa

Joskus pitää luovuttaa, sanotaan, mutta onko sen aika vielä? 

Olen joutunut taisteluun taloyhtiön kanssa, sillä he eivät suostu ehdottamaani ikkunoiden ja parvekkeen oven vaihtoon. Olen nimittäin hyvin vakuuttunut siitä, että haju ja oireideni aiheuttaja piilee niissä. Kemikaalien kultainen 60-luku...

Tajusin eräänä yönä itseäni neljä tuntia raapien, että ei tässä nyt mikään viherseinä auta, vaan on tehtävä radikaalimpia ratkaisuja. Selvittelin asiaa, ja mittatilausikkunoiden teettäminen onnistuisi. Hintakin pysyisi kohtuudessa. 

Pulmaksi muodostui nyt se, että taloyhtiön hallitus rupesi vaatimaan kemikaalinäytteiden ottoa ilmasta! Siis ilmasta. Se on tutkimusten mukaan yhtä tyhjän kanssa, minkä heti ensimmäinen asiantuntija vahvisti, kun tilasin sitten tällaisen näytteenoton. Ei ilmasta pysty pyydystämään tarpeenmukaista määrää mikrobeja tai itiöitä, jotka herkistyneille aiheuttavat oireita. Itse olen se tärkein mittari tässä.

Ensi keskiviikoksi on nyt kutsuttu koolle miitinki, johon osallistuvat itseni lisäksi isännöitsijä, tekninen isännöitsijä, taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja sekä minun kutsumanani Raksystemsin tekninen asiantuntija. 

Aion ehdottaa kolmea vaihtoehtoa: a) taloyhtiön hallitus antaa luvan ikkunoiden ja parvekkeen oven vaihtoon ja toimii ikkunan tilauksen ja vaihdon tarkastajana b) taloyhtiön hallitus ei anna lupaa, mutta silloin vien asian oikeusteitse asianajajan kanssa eteenpäin ja c) vaihdan ikkunan ja oven ilman lupaa ja kärsin sanktiot jälkikäteen. 

Näistähän ei mikään muu kuulosta järkevältä kuin a. 

Muuttoa ei voi tulla ennen ensi vuoden syksyä, sillä rahaa ei ole. Laskin, että muuton kustannuksiksi tulisi tappiota 15 000 euroa. Ei voi, ei vaan voi. 

Ei tässä muuten mitään, hajun kestäisin kyllä, mutta tämä jatkuva syyhynä, yskä ja hengenahdistus. Pelottaa. Pelottaa, mihin tämä voi vielä johtaa. 

Vellovaa

Tähän mennessä tapahtunutta: Reagoin parvekkeellamme ja olohuoneessamme leijuvaan hajuun. Epäilen hajun tulevan parvekkeen rakenteista. Taloyhtiö on alkanut tutkia asiaa. Luulin löytäneeni hometta erään puoliksi irronneen listan alta.

Viikot vierivät ja asiat etenevät, mutta haju ei häviä. Parveke on nyt purettu niin, että täytteet ja tuulensuojalevyt on poistettu, ja yhteistuumin taloyhtiön kolmen asiantuntijan kanssa on havaittu, että rakenteet eivät haise. Puu on tervettä ja ilmeisesti villatkaan eivät olleet kastuneet, mutta ne vaihdetaan joka tapauksessa.

Ainoa korjattavissa oleva asia on ilmanvaihtoventtiilien virheellinen asetus. Oma remppafirmani, jonka kanssa käyn edelleen kädenvääntöä loppulaskun suuruudesta, on tehnyt asennuksen niin, että korvausilma tulee olohuoneeseen täytevillojen välistä. Huoh. Tämä on saattanut aiheuttaa osan oireistani, muttei suinkaan kaikkia, sillä nyt kun villat ovat olleet lähes viikon poissa ja parveke on saanut tuulettua, tilanteeseen ei ole tullut korjausta. Haju velloo yhtä voimakkaana olohuoneessa kuin ennenkin, ja vaivani jatkuvat. 

Olen tosin pystynyt nukkumaan omassa sängyssäni jälleen, ja uskon, että siinä pääasiassa tulenkin nukkumaan. Syyhyttää säännöllisesti, korvat ovat välillä kipeät (mulle tyypillinen allergiaoire), mutta en yski itseäni henkihieveriin. Ehkä tämän kanssa pystyy vuoden pari elämään. 

Mistä haju sitten tulee? Aivan selkeästi nyt lisää haisteltuani havaitsen, että ikkunapuitteet, karmit ja parvekkeen ovi haisevat, etenkin silloin kun aurinko lämmittää niitä. Myös muiden huoneiden ikkunankarmit haisevat hyvin hennosti, kun niitä oikein haistelee. Karmit ovat yli viisikymmentä vuotta vanhoja, 60-luvun kokeelliseen kemikaaliaikaan rakennettuja. Vahva veikkaukseni on, että niissä on käytetty sellaisia puunsuoja-aineita, jotka nykypäivänä olisivat kiellettyjä. Eiväthän karmit edes näytä mitään kulumisen merkkejä; monissa muissa 60-luvun taloissa ikkunat on jo aikapäiviä sitten vaihdettu. Täällä ei kuulemma vieläkään edes harkita asiaa, vaan neljän vuoden päähän sijoittuva ikkunaremontti tarkoittaa käytännössä ikkunapuitteiden huoltoa. 

Tai sitten minä vain olen tullut aivan yliherkäksi; koskaan aiemmin en ole moisiin tuoksuihin reagoinut, eikä olisi tullut asuntoa ostaessa edes mieleen, että ikkunat voisivat aiheuttaa ongelmia! Juuri kukaan muu ei tuoksua tunnista, paitsi yksi sisaristani ja nyttemmin myös Lyyli, sillä hänkin on taitanut alkaa herkistyä sille. Ei hyvä. 

Minulla ei ole ässää hihassa, joten olo on tällä hetkellä aika neuvoton. Ainoa, mitä edelleen harkitsen hinnakkuudestaan huolimatta, on Naava-seinä. Jospa siitä saisi edes vähän apua! Myöntäisiköhän pankki mulle pari vuotta lyhennysvapaata, että saisin sisäilma-asiani tavalla tai toisella (eli muuttamalla) kuntoon?

Homelöytöjä ja haistelija

Yritin keksiä uutta sanottavaa, mutta ei sitä paljoa ole olemattomaksi jääneen yön jälkeen. Olin vain niin hermostunut ja ahdistunut (ja kuumeinen) koko yön, ettei uni saanut minua valtaansa. Löysin nimittäin eilen parvekkeelta vähän puista listaa avatessani ihan silminnähtävän home-esiintymän puulistan alla olevassa höttöbetonissa. Ilmeisesti hometta on syvemmälläkin rakenteissa, mutta en ruvennut sen enemmän kuopimaan. 

Tänään olen puhunut puhelimessa teknisen isännöitsijän, isännöitsijän ja hänen valtuuttamansa "haistelijan" kanssa, ja taloyhtiön kanta on se, että jos haistelija haistaa hometta tai muuta epäilyttävää, parveke korjataan. Olen raivoissani. Miten joku ulkopuolinen "haistaja" voi haistaa sellaisen homeen, mitä homekoiratkaan eivät onnistuneet paikallistamaan? Mikä tekee hänet päteväksi tuohon työhön? Kymmenien vuosien kokemus korjauspuolella? Eikö se riitä, että minä, joka tästä kärsin koko kehoni noustua vastarintaan, haistan tuon hajun. Eikö järkevämpää olisi nyt vain avata parvekkeen ikkunan alla olevat rakenteet ja muillakin aisteilla tarkastella rakenteiden kuntoa, etenkin kun silminnähtävää rihmastoa jo löytyi? 

Tekninen isännöitsijä on puolellani, ymmärtää tuskani, oireeni, ja kenties tiistaina "haistelijan" käynnin jälkeen päätös onkin minun kannaltani myönteinen. Mutta jos ei ole, joudun taisteluun. Joudun jälleen kerran taisteluun: hankkimaan lakimiehen ajamaan oikeuttani saada taloyhtiön omistamat, mutta minun asunnossani vaikuttavat rakenteet kuntoon. Tai sitten joudun salaa teettämään remontin. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele, etenkin kun tässä on kiire, jotta oireeni eivät hurjistu enää enempää. 

En oikeastaan tajua, miten voin edes tällaisessa kunnossa käydä töissä. Lämmin, lötkö, jaksamaton olo. Kaiken lisäksi sydän hakkaa kaiken aikaa. Soitin jo lääkärillekin, että saisin ajan, kun pitäisi uusia lääkekuureja ja alkaa myös tutkia tuota vatsaa. Kerroinko jo, että maanantaina vietin viisi tuntia Porissa päivystyksessä vatsakrampin takia? 

Ei ole tämäkään kesä hellinyt, mutta ehkä syksystä vielä hyvä tulee. Jos ja kun tämä asunto saadaan kuntoon, ei tästä ole muuttaminen. Tyyliin koskaan. 

Aivastus – taas

Jos tästä kesästä haluaa tiiviin lyhennelmän, se alkaa sanalla aivastus ja päättyy sanaan taas. Melkein naurattaa tämä vuodesta toiseen eri muodossa esiintyvä ongelmani nimeltä sisäilmaherkkyys.

Nyt tilanne on karannut sellaiseen olomuotoon, että minun on hyvin tukala olla kodissani. Keittiö tosin on kohtalaisen neutraali huone, täällä siis aikani vietänkin. Viime viikot olen nukkunut Lyylin huoneessa ikkuna sepposen selällään, ja sekin menettelee. Mutta olohuone on pulma, ja sinne viikon päästä on palattava nukkumaan. Oleskelua siellä ei voi nyt lainkaan harrastaa, sillä sisäilma. Miten sitten uinumista? Ehkä teen väliaikaispesän Lyylin ikkunan alle!

Selitän nyt tarkemmin tilanteen, vaikka se voi olla etäisesti tuttu, olenhan siitä jonkin verran puhunut. Tilanne kuitenkin elää. 

Parvekkeen ja olohuoneen välinen seinä isoa ikkunaa lukuunottamatta ei olekaan betonia, kuten asunnon muut ulkoseinät, vaan kyhäelmä ilmeisesti tukipuita, jotain vällyjä, sisäkuorena lastulevyä ja ulkokuorena ilmeisesti mineriittiä. Ja tuo kyhäelmä haisee. Ensin luulin, että mineriittilevyt erittävät jotain kemikaalia, jolle olen pikkuhiljaa herkistynyt. Taloyhtiömme mainio ja erittäin asiantunteva tekninen isännöitsijä oli toista mieltä: mineriitti on lähinnä kiveä (ml. asbestia!), ja hän epäili, että rakenteen sisällä olevat vällyt ovat joko kostuneet ja homehtuneet tai sisältävät muita kemikaaleja, jotka hajun aiheuttavat. 

Haju on puinen, mielestäni voimakas, ja joskus tunnen sen heti sisälle asuntoon astuessani. Vieraat eivät yleensä hajua haista eikä tuo tekninen isännöitsijäkään sitä huomannut, mutta oletusarvoni on, että väliseinä silti avataan. Se on avattava! Jos taloyhtiö ei sitä suostu tekemään, minun on tehtävä eli teetettävä se itse, vaikka eihän se asianmukaista olekaan, sillä rakenteet ovat taloyhtiön omaisuutta. Mikään ei kuitenkaan saa minua nyt epäilemään sitä, etteikö seinää avattaisi, kun oireeni ovat niin voimakkaat ja taloyhtiöllä on velvollisuus selvittää, mikä tuolla rakenteessa on vialla. Tällainen pieni seinäremontti ei varmasti taloyhtiön talouteen vaikuttaisi juuri millään tavalla – isännöitsijäkin totesi, että pikkujuttu. Paitsi minun terveydelleni. Sille tämä on tosi iso asia. 

Viime ajat kotona ollessani olen kierrellyt kaarrellut asunnossa ja haistellut paikkoja varmistaakseni, että parveke on ainoa hajunlähde. Aloin jopa epäillä, että uudet parketit olisi asennettu huonosti, kun sinne ne 24 tuubia silikonia kitattiin, mutta en huomaa parketissa mitään outoa hajua. Lievästihän se edelleen haisee puulta, muttei muulta eikä niin voimakkaasti kuin parvekkeelta sisälle erittyvä haju. 

Olen ymmärrettävästi ollut paljon poissa kotoa: vanhempieni luona, Lyylin isovanhempien mökillä ja kaverin mökillä, ja pian lähden pitkäksi viikonlopuksi Turkuun. Sitten on vielä tiedossa tangoleiri, mutta kun sen jälkeen alkaa työt, ei pakopaikkaa ole. Töissäkin joudun hiukan herkistymään, joten millainenhan syksy on tulossa? Pelottaa. Toisaalta toive remontin melko pikaisesta alkamisesta on virinnyt, kun kyseessä ei ole tuon isompi seinien avaaminen! 

Ei tässä oikein ole vaihtoehtoja, sillä taloudellisista syistä en pysty muuttamaan. Vähän rupesin miettimään viherseinän hankkimista, mutta sellaiset ovat aivan tajuttoman kalliita: pelkällä Naava-seinän hankintahinnalla matkustaisi maapallon ympäri, ja siihen tulee päälle lisäksi hoitokustannukset 65 euroa kuussa. Sinällään se summa ei kuulosta aivan mahdottomalta, ja olisinkin valmis sen maksamaan, mutta miten saisin seinän hankittua, kun sen ostohinta on lähes viisituhatta euroa! Sitäpaitsi Naavojen puhdistava teho on kertakaikkisen kyseenalainen. 

Toisaalta jos tästä muuttamaan joutuisi, hintalapuksi tulisi lähes kaksikymmentätuhatta – remontti ei nostanut asunnon arvoa lainkaan niin paljon kuin kustansi ja lisäksi asuntoon on hankittu kiinteät kaapit. Huomioon tulee ottaa myös varainsiirtovero ja kiinteistövälittäjän palkkio. Puhumattakaan siitä, että seuraavakin asunto pitäisi sisäilmaremontoida! 

Voisi käydä myös niin, että joutuisin ojasta allikkoon: uudesta asunnosta voisi löytyä joku toinen huonon sisäilman syy, jota ei ehkä pystyttäisi korjaamaan. Mitä sitten tekisin? Valtava kierre olisi valmis. Sikäli siis olen sitä mieltä, että tuo parvekkeen seinä korjataan. Korjataan tai itketään ja korjataan, vaikkei varmaan kukaan muu parvekkeeni takia tässä maailmassa itke kuin minä yksin. 

Mitä mulle kuuluu just nyt

Uumoilen, että tulen näinä sateisina päivinä kirjoittamaan enemmän kuin aikoihin, sillä olen myös hiukan kipeä; lämpöilen ilmeisesti allergioista johtuen. En ainakaan ole keksinyt muuta syytä, kun flunssakaan ei vaivaa. 

Jouduin kuumeilun takia siirtämään kiipeilykurssia ja perumaan osallistumiseni Satakunnan kansansoutuihin, ja elänkin nyt eräänlaisessa harmituksen ja väsymyksen sekaisessa maastossa. Melkein kaaduin iltaunille, mutta aikaisen herätyksen takia en viitsinyt kuitenkaan pilata yöuniani. Huomenna lähden siis joka tapauksessa Satakuntaan, vaikka soutamaan en pääsekään. Vielä eilen uskoin, että kuume ehtii laskea ja sydämen tiheäsykkeisyys kaikota ja ostin soutuhanskatkin, mutta löytyköön niille muuta käyttöä tulevina kesinä. Lyyli viettää kolmiviikkoistaan isovanhempien luona mökkeillen, joten olen siis näinä päivinä vapaa kuin taivaan lintu. Jos vain jaksan lentää...

Tämä kesä, huoh, on ollut taas tällainen. Suorittamista ja surua. En muista, milloin olisin itkenyt täyttä kurkkua niin paljon kuin viime kuukausien aikana. Kuitenkin samaan aikaan ajatukseni ovat entistä useammin iloisia ja vähintään puolikeveitä. Ei tunnu niin pahalta enää elää ilman parisuhdetta; osaan nauttia esimerkiksi siitä, että kukaan ei puutu sisustukseeni, hulluun siivoamiseeni tai päivärytmiini. Saan vaeltaa yöpuvussa pitkälle iltapäivään asti, voin tuulettaa kämpän niin kylmäksi kuin haluan tai poksutella purkkaa kuin teini-ikäinen konsanaan. On näissäkin puolensa. (Veikko tosin tuskin olisi näistä hermostunut, korkeintaan toivonut vähän vähempää tuulettamista...) Ja saan reissata, miten mieli lystää tai rahat riittävät, viettää aikaa yksin tai ystävieni kanssa, harrastaa ja hengata Lyylin harrastuksissa. Parisuhde varmasti toisi muutoksen tähän. 

Uusi asenne on jostain ainakin välillä hiipinyt aivojeni pintakerroksiin, sellainen, että tulkoon, mitä tulee, elämähän on aika jännää, kun ei tiedä, mitä tulee ja ehkä noin puolet asioista kuitenkin on hyviä ja ne huonot, no, ne on huonoja, mutta onko niillä suurta merkitystä isossa mittakaavassa? Osalla ehkä on vaikutusta kuukausien, ehkä vuosienkin ajan, esimerkkinä tuo parvekkeen ongelmapesäke, joka aiheuttaa allergiaa, mutta pesulan huonosti pesemä matto likastuu joka tapauksessa käytössä ja joulun alla voin viedä sen paremmin pesevään pesulaan. 

Se, mitä eniten pelkäämme, harvoin kuitenkaan tapahtuu. Ja ehkä siitäkin jotenkin selviää, jos sellainen hirveys joskus koittaa. Minähän tietysti pelkään näitä äärettömiä hirveyksiä, koska olen joutunut näkemään vaikean sairauden ja siitä aiheutuneen nuoren ihmisen kuoleman. Ja ruokin pelkojani esimerkiksi lukemalla synkkää kirjallisuutta tai katsomalla ihon alle meneviä elokuvia, kuten eilen ranskalaisen vallan mainion, mutta surullisen Niin kauan kuin sydän lyö -uutuuden.

Iloisista uutisista piti kuitenkin kirjoittamani, ja yksi niistä on se, että meillä tässä taloyhtiössä on vallan mainio tekninen isännöitsijä, joka otti sisäilmahuoleni todesta, joten todennäköisesti parveke avataan ja tarkistetaan, mitä noiden seinälevyjen takana on. Voihan nimittäin olla, että sisällä olevat vällyt ovat kostuneet tai reagoivat jotenkin lämmön kanssa, jolloin ilmaan erittyy kemikaaleja. Ainakin asia on nyt viety eteenpäin, ja voin olla tyytyväinen siihen, että olen tehnyt voitavani. 

Hajujen eliminoimiseksi poistin parvekkeelta sinne somistukseksi laittamani taljanpuolikkaan, sillä sekin tuntui haisevan. Parveke on nyt vähän ontto, mutta ensi vuodeksi olen jo suunnitellut hankkivani sinne yrttiviljelmän. Jos – ja kun – hajuasia saadaan kuntoon, mukava olisi myös jonkinlainen oleskeluviritelmä, kuten rottinkituoli. Silloin tulisi oltua enemmän ulkona! Tämän kesän osalta en enää jaksa tai hajun takia voikaan piitata. (Kuten huomaatte, olen päättänyt tahi tajunnut, että täällä vielä ensi vuonna asutaan!)

Toinen hyvä asia tapahtui sekin tällä viikolla, kun Kela ilmoitti myöntäneensä minulle vuodeksi kuntoutustukea psykoterapiaan. Hurraa, sillä hyvä terapeuttikin löytyi keväällä, ja olen jo kesäkuussa aloittanut hänen luonaan terapiakäynnit, jotka jatkuvat muutaman viikon päästä lomansa loputtua.

"Mitä mulle kuuluu just nyt? En muista koska viimeks oisin hengittänyt..."

Juuri nyt on mielessä vain viimeisistä lomaviikoista nauttiminen sinne tänne säntäillessä (Turku-viikonloppu strategiapeleineen, siskon kesäjuhlineen ja isän syntymäpäivineen sekä tangoleiri ovat vielä edessä; Lintsille, leffaan, Heurekaan pitäisi tytön kanssa keretä). Vastapainoina toimivat lukeminen, tv:n katselu ja vaikkapa sudokujen ratkominen. Olen jo siirtynyt neljän tähden sudokuihin. Mainiota nollaamista – en voi kuin suositella!