Paistaa se päivä

Muutto lähestyy, ja stressi on sen mukainen. Toinen viikko sairauslomalla ei paljon lämpöä ole alentanut, mutta olenpahan saanut levätä. Mitään järkevää pakkaamisen ohella en olekaan jaksanut. En jaksa henkisesti eikä fyysisesti pinnistellä. Näin jäivät syksystäni tango, espanja, kuntoilu ja kirjallisuus, kunnes tilanne muuttuu. 

Huomenna yritän taas töihin. Olin viime viikollakin maanantain sorvin ääressä, mutta olo oli niin lämmin, ettei siitä mitään tullut. Ensi viikolla pääsen kuitenkin omalle lääkärilleni, joka on jo vuosien ajan ollut perillä tästä herkistymisestä. Nyt oireet vaan ovat päässeet niin pahoiksi, että edessä täytyy olla jotain ihan uutta – itse ajattelen nyt niin, että meneillään on viimeinen vuoteni peruskoulun S2-opettajana. 

Mutta ei niin huonoa, jollei jotain hyvääkin: ystävät ovat olleet auttamassa pakkaamisessa ja mielentilani on kohtalaisen vakaa. Tänään pilvet saivat toviksi hopeareunat. Kävin uudella asunnolla viemässä tapetteja ja palovaroittimen, ja ilahduin. Asunnon lattiamatot oli poistettu, ja ilma tuntui jotenkin hiukan raikkaammalta. Remonttinainen maalaili siellä ovea, ja minä ihailin kauniita valkoisia seiniä. 

Höyhenenkevyesti huokaisin hiukan, sillä jopa rappukäytävän ilma tuntui vähän vähemmän homeiselta tällä kertaa. Tuli tunne, että kyllä tuosta koti meille saadaan. Se pelastaisi paljolta. 

Olen nyt hyvin väsynyt. Lämmön lisäksi tämä jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta, huolehtiminen jaksamisesta ja kaiken päälle pelkoni esimerkiksi Lyylin kuolemasta vievät voimat. Toisaalta kohtalaisen merkillistä, etten ole tämän ahdistuneempi: pystyn puhumaan monenlaisista aiheista ihmisten kanssa, ajatukseni eivät kierrä pelkästään tiettyjä ratoja; välillä nauran, iloitsen, tartun hetkeen. 

Seitsemän vuotta sitten aloin surra Veikon ja minun tilannettamme, joka johti muutaman vuoden sisällä eroon. Sen jälkeen olen surrut paitsi Veikon kuolemaa, myös monia muita pieniä suruja. Viime ajat olen surrut sitä, että unelma isosta perheestä on täytynyt hylätä. Näiden surujen jälkeen on kuitenkin alkanut avautua kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunteet: että saan itse elää, että minulla on ihana tytär, ystäviä, todellista elämää ympärilläni. 

Suru ei ole väistynyt, mutta matkan aikana pehmentynyt. Seitsemän vuotta siihen tarvittiin, ja nyt en jaksa kuin toivoa, että saan jatkaa matkaa Lyylin kanssa ja että uusi asunto avaa meille uusia ovia sen sijaan, että supistaisi elämää entistä enemmän sairastamisen ympärille. 

Täytyyhän näiden vastoinkäymisten oheen tulla välillä myös myötämäkeä, ihan tilastollisesti ajatellenkin. Ja kun niitä ovia sulkee, niin jotain kautta täytyy päästä suljetuista huoneista pois. Jos ei uudet ovet itsestään aukene, ne pitää aukaista sitten vaikka puoliväkisin. 

Suuria asioita

Katselen aamukahvikupin, tietokoneen ja pöydällä lepäävän päiväkirjan lomasta ulos. Mitä kaunein syyspäivä on jälleen alkamassa. Maisema tästä ikkunasta on kuin syksyinen postikortti, mutta en osaa nyt nauttia siitä, koska tiedän, että kahden viikon ja kahden päivän päästä ei tällaista postikorttia silmieni eteen avaudu. 

En oikeastaan – tietenkään – sure postikorttini menettämistä, sillä tarjolla on kolme uutta postikorttimaisemaa: kolmesta tulevan kotimme ikkunasta avautuvaa vehreää vuosaarelaista pihakuvaa. Suren vain sitä, että ehkäpä menetän parhaimman sisäilman, jota minulla vuosiin on ollut. Uudessa asunnossa sain huuliini ihottuman, kun olin siellä tunnin. Tuntuu äärimmäisen raskaalta muuttaa sellaiseen asuntoon, jossa pelkästään vieraileminen laukaisee oireita. Kaiken tämän rinnalla hieno keittiö, tulevat uudet parketit ja kauniiksi maalatut seinät tuntuvat kovin vähäarvoisilta; niistä osaa iloita vasta, jos se tärkein eli sisäilma on kunnossa.

Muutto on aina kaikille muutos ja usein myös taloudellinen riski: laskin, että tulen tässä asunnon vaihdossa käyttämään remontteihin yli 10 000 euroa. Muutto on myös ajankäytöllisesti iso uhraus, ja asuinpaikan tai pelkästään kaupunginosan vaihtaminen muuttaa arkea monella tapaa. Ei tuolta idästä niin vain kahville keskustaan lähdetä, kuten tähän asti ties kuinka monta vuotta. Olen asunut Helsingissä yli 13 vuotta, ja niistä lähes 12 vuotta kantakaupungissa. 

Homeallergikko joutuu muutossa kohtaamaan myös sellaisia asioita, joita ns. tavallisille muuttajille ei tulisi mieleenkään ajatella: että ehkä en pysty asumaan asunnossa, johon juuri olen upottanut kaikki säästöni, enkä varmasti saa kaikkia niitä myytäessä takaisin; että aluksi syyhyän, raavin, saan ihottumia, yskää ja ahdistun joka tapauksessa, mutta en voi tietää, milloin se loppuu, loppuuko se ja mitä on tulossa. Tuleeko ilmassa aina olemaan liikaa jotain, joka ärsyttää vai laskeeko ärsytystä aiheuttavien aineiden määrä ajan kuluessa? Miten käy tämän asunnon homerappukäytävän suhteen? Pääseekö sieltä ilmaa kotiimme? Pystynkö sietämään pieniä määriä kellarista kantautuvaa hometta?

Oikeastaan asiat olisivat melko tavallisesti, jollen tietäisi, että elämässä on nyt toinenkin iso asia käynnissä muuton ohella: työpaikkani aiheuttaa minulle sellaista fyysistä pahaa oloa, että olen tajunnut tämän syksyn aikana, että työurani opettajana ainakin julkisen koulujärjestelmän sisällä alkaa olla ohi. Homeallergikkona en kestä koulurakennusten kuntoa. Tällä erää olen kolmatta päivää lämpöilyn takia kotona; yleensä jaksan 37,7:ssä asteessa tehdä töitä, mutta nyt tämä lämmönnousu ja pysyminen korkealla teetti niin huonon olon, että päätin jäädä kotiin lepäämään. Tiedossa on niin isoja asioita, että en aio tehdä niitä kipeänä. Kunpa nyt lämpöily vähäksi aikaa taukoaisi, mutta taidan toivoa liikoja. Eikä lämpöily tietenkään ole ainoa oire, jonka töistä saan, mutta mitä niistä nyt kertomaan. Pahempi mieli vain tulee.

Jollain tavalla olo on kuitenkin varma ja asiat edistyvät: asunto, jonka ostin on joka tapauksessa homekoirilla tutkittu: ei siellä sisällä ole homeongelmaa, ja vaikka koirat haistoivat rappukäytävän homeen asunnon kahden oven läpi, ovia ei ollut tiivistetty. (Nyt sisäovi vaihdetaan desibelioveksi uusine karmeineen.) Tähän hätään en olisi löytänyt välttämättä yhtään sen parempaa asuntoa vuokramarkkinoilta; myyntiin ei tullut siinä ajassa, kun asunto olisi pitänyt löytää, yhtään sen sopivampaa kämppää. 

Toisaalta tein päätöksen paitsi homekoirien myös sen varassa, että ensimmäisellä kerralla asunnossa käydessäni sen sisäilma tuntui ihan tarpeeksi raikkaalta. Muuttaminen on aina riskinottoa, ja joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin. Viime kerralla minulla oli huipputuuri, mutta tätä yksiötä etsinkin lähes vuoden ajan, 78 asuntoa katsastaen. Nyt ei yksinkertaisesti ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Oli tehtävä nopeampia ratkaisuja ja luotettava siihen, että remontoimalla ja eristämällä saa asunnosta asuttavan. 

En usko, että tulemme asumaan tuossa kaksiossa kauaa, vaikka siihen taloudellisesti paljon sijoitankin. Tällä hetkellä muuta ei kuitenkaan voinut: aluksi remontin piti olla pieni tiivistys ja pintamaalaus, mutta päädyimme remonttimiehen kanssa siihen, että lattiat vaihdetaan, sillä vanhan parketin alta löytyi ikivanhaa muovimattoa ja ja ties mitä 60-lukulaista linoleumia – hurjan repaleista ja liimaa täynnä olevaa kamaa. Lisäksi teetän eteiseen kiinteät kaapit. Ehkä hifistelen, mutta säilytystilat asunnossa olivat kohtalaisen huonot, eikä meillä ole mitään muutettavia kaappeja. Mieluummin satsaan toimivaan asuntoon, kuin että kärvistelen paitsi sisäilman myös toimimattomuuden kanssa. Sitäpaitsi kuntoon laitettu asunto on sitten helpompi myydäkin – huomasin juuri, että toinen Vuosaaressa oleva 60-lukulainen asunto, jota kävin kesäkuun alussa katsomassa, oli edelleen myynnissä, huolimatta siitä, että se oli huippukuntoon remontoitu! Asunnot siellä eivät vaihda omistajaansa aivan yhtä helpolla kuin täällä kantakaupungin mailla.

Postikorttinäkymistä, auringonpaisteesta ja surun rauhoittumisesta (seitsemän vuotta siinä sitten keskikin!) huolimatta mieli on matalalla. Paljon kaikkea tapahtuu koko ajan, elämällä on kyllä annettavaa, eikä ainakaan tylsäksi mikään muutu, mutta riskit ovat suuret. Joudun riskeeraamaan koko ajan terveyteni töitä tehdessäni, taloudellisesti olen ajanut itseni aika ahtaalle ja suren kaiken lomassa yksinäisyyttäni. Taas muutan yksin, taas kaikki on yksin minun harteillani. 

Lyylin huoneeseen tulee Ritva Kronlundin Juhannusruusu

Yhden pyynnön heitän ihmisille: te onnelliset, jotka olette löytäneet kumppanin rinnallenne ettekä ole sairaita töistänne tai kodeistanne, olkaa onnellisia! Minäkin olen onnellinen siitä suuresta onnesta, joka on jäljelle jäänyt: ihanasta tyttärestä! Asuminen on niin väliaikaista. Ehkä suuntaamme katseemme nyt jo kaukaista tulevaisuutta kohti ja alamme miettiä, minne seuraavaksi muutamme ja menemme töitä tekemään. Ehkä se onkin Helsingin ulkopuolella?

Virkayskä ja muita terveyteen liittyviä ajatuksia

Neljä päivää työpaikalla ja sieltähän se kurkun kutina, nenän tukkoisuus ja yskä taas saapuivat vierahiksi seuraavaksi kymmeneksi kuukaudeksi – tai yhdeksitoista, sillä tänä vuonna koko kesäkuu meni vielä niistä ja Espanjan-reissun homealtistuksen aiheuttamasta hirmuyskästä toipuessa.

Jo ihkaensimmäisenä uuden lukuvuoden päivänä tosin sain mahdollisen etiäisen, tunteen siitä, että nyt alkoi viimeinen työvuosi tässä koulussa, tiedä sitten miksi. En kai oikein vaan muutenkaan viihdy. Ensi vuonna vähintään jotain terveellisempää, kunhan saan nyt asunnon alle. Sitäkin on taas tullut murehdittua: uuden kotimme rappukäytävän homeilma täytynee eristää lisäseinällä, huoh, sillä kellarin vesivahinko onkin kuulemma jo korjattu. Ja pyh, sanon minä, "korjattu" ehkä, muttei korjattu. 

Tervetuloa homeallergisen arkeen, osa neljäsataa! Voin kertoa, että murheita kun on muutenkin, niin tämä ei yhtään helpottanut asiaa. Olen ollut maassa esimerkiksi siitä, että todellakin olen aivan yksin useimmiten aina ja siten hyvin yksinäinen. Olen maassa siitä, että toista lasta ei perheeseeni tullut ja siitä, että olen näin vanha. Maassa olen myös siitä, että olen näin onneton kaiken aikaa. 

Luulen, että ensi viikolla paitsi juttelen rehtorin kanssa virkasiirrosta toiseen kouluun tai mahdollisesta välivuodesta (voisin mennä töihin vaikka johonkin ulkoilmapäiväkotiin, jos saisin paikan ja kituuttaisin sitten vaikka taloudellisesti, kunhan vain saisin terveyteni takaisin!) myös soitan mielenterveysseuralle tapaamisajasta. En nyt jaksa mitään pitkää terapiasessiota, eikä sellaiseen rahaa olisikaan, mutta jos edes pari kertaa pääsisi puhumaan jollekulle. Tosin mitähän sellaisesta lopulta on sielunrauhaksi, mutta jos nyt edes ensiavuksi. 

Murheita, murheita. Sanotaan, että kun terveys menee, sen mukana kaikki, ja niin on mennyt ainakin minun elämässäni. Riittää, että puolison terveys romahtaa siinä vaiheessa, kun kaiken pitäisi olla vasta alussa, niin menetät itsekin paitsi parhaan ystäväsi, siis puolisosi, myös perheesi, kotisi ja mahdollisuutesi saada lisää lapsia. Ehkä menetät myös osan ystävistäsi ja taloudellisen varmuutesi. 

Jos minulle nyt jotain käteen jäi, se oli talous: sen sain kuntoon, mutta se pysyy vain, jos työkykyni pysyy. Huoh. Tietenkin sairaudesta huolimatta tuli ja jäi lapsi. Siitä en voi olla kiittämättä, vaikka tällä hetkellä pelkään aivan suunnattomasti sitä, että hänelle tapahtuu jotain. Tuntuu, että Lyyli on ainoa voima, joka pitää minut elämässä kiinni. 

Voi kurjuus, huokaisen, mutta samalla näen jo hiukan valoa oven alta: Olen päättäväinen ja tarmokas, jotta uudesta kodistamme tulee asuttava, ja olen kertakaikkiaan vain täysin jääräpäinen ja kykenemätön luovuttamaan sen suhteen, ettenkö löytäisi miestä itselleni. Nyt on vain käännettävä kaikki kivet, vaikken tietenkään aio tyytyä keheen tahansa. Joistain kriteereistäni olen valmis kuitenkin luopumaan – ja se on hyvä alku se. 

Se on ohi!

Valon tuoma fyysisenä uupumuksena ilmentyvä kevätväsymys häipyi taas kuin taivahan tuuliin, kun huhtikuun puoliväli koitti. Näin aina: maaliskuun alusta kuusi–seitsemän viikkoa kärsin pohjattomasta väsymyksestä. Loppukeväälläkin toki voi väsyttää, mutta eri syistä kuin valon äkillisestä ilmaantumisesta johtuen.

On ollut normaalia täydempi kevät: töissä enemmän töitä kuin yleensä ja tavallinen lauluni iltaisin on, että "miks mää en ehdi lukee tai opiskella espanjaa tai tanssii tangoo". No, en ehdi, koska en jaksa. On ollut pakko myös vaatia itseltään vähemmän ja antaa enemmän luppoaikaa korvien välille. Luittehan tekin jo kehotuksen laiskotella?

 Lempikukkiani uudessa, taloyhtiön kierrätyspisteeltä löydetyssä maljakossa.

Olen kuitenkin nauttinut siitä, että töissä minulla on ollut flow:ta vaikka muille jakaa. Hyvillä mielin, ansaitusti jään sitten muutaman viikon päästä kesälomille. Mutta jos joku tuttu tahi tuntematon ihminen jaksaa muistuttaa, että "oi kun teillä on niin lyhyet päivät ja pitkät lomat", niin ns. vedän lättyyn. Tuli todettua näillä sanoilla turhautumisen tunteet yhdessä parhaan ystävän kanssa. Opettaja hänkin.

Kyllä koulu kuluttaa ihmistä. Päivät ovat pitkiä, työ intensiivistä ja läsnäoloa jatkuvasti vaativaa: viime kuun aikana olen tehnyt viikottain muutaman yli yhdeksäntuntisen päivän. Taukoja ei tuollaisenkaan päivän aikana juuri ole, ja teetä juonkin oppitunneilla, oli se sitten sallittua tai kiellettyä. Kerran täysi teemuki kaatui oppilaan tehtäväviholle. Ei siinä mitään: vihko patterin päälle kuivumaan. Kuivuihan se, mutkalle tietenkin. Mutta onko se nyt niin vakavaa?

Töissä riittää ihmisiä ja kotona neliöt ovat tiiviissä käytössä: Kalevi käy täällä muutamana arki-iltana viikossa, ja viikonloppuisin olemme osin yhdessä, osin erakkoilemme, molemmat kun erakkohenkisiä olemme. Lyyli on jo iso tyttö ja viettää entistä enemmän aikaa omissa oloissaan, kavereiden kera tahi harrastuksissaan, kokkikerhossa ja parkourissa. Eilen laskin ekaluokkalaiseni ensimmäistä kertaa elämässään puistoon yksin. Toki siellä odotti kaveri. Pakko oli soittaa hetken päästä perään ja tarkistaa, oliko ainokainen selvinnyt matkan ainoan suojatien yli hengissä. Tällaistahan se äitinä olo on. 

Tulppaanit ja valokuvaaja yövalossa milongaillan jälkeen. 

Ei ole mitään syytä kuitenkaan valittaa: asiat ovat arkisen hyvin! Tuskin täydellisesti, sillä paljon kritiikkiä olen lennättänyt viime viikkoina ilmoille niin töissä kuin kotona. Haluaisin muutosta moneen epäkohtaan, haluaisin jo tietää, millainen tulevaisuuteni tulee olemaan! Malttamaton, epäilevä, vaativa perfektionisti näppäimistön takana tässä, hei! 

Kun istuin äsken omaa iltaa viettäessäni alas iltakahvikuppini äärelle sateen ropinaa kuuntelemaan ja omia puuhia hoitelemaan, totesin olevani äärettömän tyytyväinen elämääni. Usein olen ylikierroksilla, ja tänä keväänä olen hävennyt erityisesti sitä, etten ole lukenut kirjoja kuin yhden kokonaisen aikuisten romaanin verran. Tämä harmittaa ja välillä kiukuttaakin, mutta varmaankin ihan turhaan. Mikähän siinä on, kun vapaa-aikaakin pitää suorittaa?

Tänne blogiin eksyn silloin kun oikeasti haluan (ja ehdin). Toivottavasti se näkyy. Täällä en enää suorita. Se voi tietenkin tarkoittaa sitä, etten kuukausiin kirjoita mitään, mutta koska kirjoitan itselleni ja niille, jotka ovat malttavaisia, ei kai tälläkään pikkuseikalla niin kauheasti ole väliä. 

Ohi on valoväsymys, ja ohi olkoon myös vaatimuksen päivät. Loppukeväällä minun kannattanee antaa itselleni vielä hiukan enemmän periksi, vaikkapa sen varjolla, että pian tulee kesä, jolloin saan ja ehdin tehdä kaikkea sitä, mitä en nyt voi. Jälleen elän toivossa, onhan myös torstai. 

Ikkunalaudan kukat kylpevät aamuauringossa. Kuinka rakastankaan asuntomme isoa ikkunaa, kuinka nautinkaan siitä avautuvasta kauniista näkymästä ja tilan tunnusta!

Kelloja, vesikelloja

Lähdin eilen kiireesti töistä jättäen kaikki vähän puolitielleen: pikkuluokkaani jäi puoliksi juotu tee, kalenteri ja hiihtoloman jälkeisen viikon ensimmäisen päivän opeoppaat. Tunnit olivat tietenkin vielä suunnittelematta, tunkiolieroja ei kukaan ollut viikkoihin ruokkinut. 

Perjantaina tiedossa olisi ollut oppituntien lisäksi kasvatuskeskustelu keskiviikkona erittäin huonosti käyttäytyneelle oppilaalle. Olisi ollut maaliskuun tiedotteen laatimista. Sellaista pientä, tiedättehän, asioita, jotka jotenkin aika luontevasti jättää lomaa edeltävälle päivälle. Ne tehtyään on sitten mitä mainiointa suunnata ansaitusti lomailemaan.

Yhdeksänpäiväinen taukomme alkoi kuitenkin päivän etuajassa kun illalla ahkerasti siivottuani ja jumpattuani suihkuun mennessämme tokaisin Lyylille, että sulla on vesikello! Sulla on vesirokko. Siitä paikasta suuntasin tiedottamaan asiasta ja peruuttamaan lomalle suunniteltuja runsaita menoja. Harmitti, mutta toisaalta huomasin helpottuneeni. Olin jo aiemmin viikolla miettinyt, että koko loma pitäisi räjäyttää kappaleiksi, sillä olin tunkenut sen liian täyteen toiveita ja haaveita sekä tietenkin tapaamisia. Kivoja juttuja, mutta liika on liikaa.

Se, mitä nyt kaiken kiireen keskelle tarvitsen, on oma aika. Aikaa lukea, katsella dokkareita, tehdä käsitöitä. Toki kaipaan tangoa, kaipaan kiipeilyä, johon olen nyt hurahtanut. Olin suunnitellut museokeikkoja, sillä ostin taannoin museokortin. Ja leffat, hyviä leffoja on nyt teatterit pursullaan. Kaiken paljous kuitenkin ahdisti.

Perjantaiaamun koittaessa soitin töihin vahvistaakseni tekstiviestini sisällön: poissa olen. Jotenkin huvittavaa, sillä eilisellä psykiatrin tapaamisella, viimeisellä niistä kolmesta, joihin minut määrättiin, psykiatri kysyi, kun valitin ilmeisesti uupumusta liian monta kertaa, että tarvitsisitkohan sinä nyt sairauslomaa. Minä vain, että en, en mä töistä ole väsynyt. Tää arki ja mun liika kunnianhimo ja päämäärätietoisuuteni perfektionismiin sekoitettuna mut jyrää. Mutta tulihan se sairausloma, vähän eri muodossa tosin – ja vain yhdeksi päiväksi! 

Tänään nimittäin alkaa hiihtoloma!

Onneni on olla kotona (ja koulussakin)

Pitkästä aikaa vietän iltaani makoillen ja lehtiä lukien peitteiden poimuissa. Tämä tuntuu mahtavammalta kuin viime aikojen lukuisat kulttuurielämykset, paremmalta kuin iloiset juhlat tansseineen – vaikka ilman niitä ei tämä ilta tietenkään olisi mitään. Ainoastaan monen viikon tukka putkella -painamisen jälkeen yksinäisessä ja yksinkertaisessa koti-illassa voi olla taikaa.

Olen vetänyt itseni aika koville viime aikoina, sillä Lyylillä on nykyään kaksi harrastusta ja alkuviikon illat jäävät näin ollen kovin lyhyiksi. Joulun jälkeen olen panostanut itse tehtyyn ruokaan entistä enemmän, ja kun edelleen otan (terveelliset) eväät mukaan töihin, aikaa ruoanlaittoon menee yllättävän paljon. Päälle omat harrastukset: tango, espanjan opiskelu ja kuntoilu. Himosiivoamisen lisäksi näen jatkuvasti ihmisiä. Pelkästään tämän listaamistarpeen perusteella voitte tehdä päätelmän: ylikierroksilla kuljetaan. Onneksi kahden viikon päästä alkaa hiihtoloma.

Töissä on toisaalta yllättävän hilpeää, jopa palauttavaa: on ollut kommelluksia, tapauksia, jotka on syytä kirjata ylös. Eipä tässä työssä tule useinkaan mieleen, että työpaikalla olisi jotenkin tylsää tai tavanomaista. Ei turru ei, mutta joskus väsyy ja kenties vähän leipääntyykin. Muuttuu siksi tylsäksi aikuiseksi, joksi ei koskaan halunnut tulla. 

Kymmenen pisteen kysymys: Mitkä nämä ovat ja miten ne liittyvät kouluun? Toisin sanoen: millaisia kommelluksia kyseisen kaltaisiin kenkiin voi liittyä? Lähetä oma kenkätarinasi Lyylin äidille ja voita palkinto. ;)

Tapaus 1:

Viisi erään ykkösluokan oppilasta tulee S2-opetukseen ensimmäisestä kerroksesta kolmanteen kerrokseen. Voisipa sattuneen perusteella luulla, että he tulevat yksin, mutta ei, minä haen heidät ja kuljemme jonossa perätysten, minä ensimmäisenä. Näin olemme tehneet jo koko syksyn. 

Eräänä iltapäivänä jono on hiljainen. Minäkin olen väsynyt ja ajatuksissani. Matkalla ykköskerroksesta kahden portaikon kautta ylös kaksi oppilaista "katoaa". Kyseessä ovat ryhmän tytöt. Pojat seuraavat minua ja päätämme aloittaa tunnin ilman tyttöjä. Siirrän sanelun lopputuntiin, ja panen pojat tehtävien äärelle. Ajattelen lähteväni hetken päästä etsimään tyttöjä.

Alamme hommat, ja kahdeksan minuutin kuluttua tytöt saapuvat. Olen ärtynyt ja kerron, että tapahtuneesta seuraa nyt myöhästymismerkintä ja yhteydenotto kotiin – toinen oppilaista kun on muutenkin ollut niin levoton tunneilla, että mittani alkaa olla täynnä. Tytöt eivät ole oikein millänsäkään. Selitys myöhästymiselle on se, että kirjat tippuivat. Epäilen tyttöjen jääneen tutkimaan kaikki mahdolliset asiat käytävillä ja keskittyneen puhumiseen. En jaksa olla vihainen.

Alamme sanelun. Samalla selviää, että yksi ryhmän pojista on kadottanut saneluvihkonsa. Siis tuolla lyhykäisellä matkalla tunnille! Paluumatkalla etsimme vihkoa, mutta sitä ei löydy mistään. 

Tunnin jälkeen mietin, että pitäisi kulkea jonon jäljessä, ei edessä. Naureskelen itselleni: onhan tämäkin jonkinlainen saavutus, että onnistuu hukkaamaan pari oppilasta käytäville alle sadan metrin matkalla. 

Tapaus 2:

Ruokalassa syömässä 2-luokkalaisten kanssa, minulle melko tuntemattomien suomalaisoppilaiden pöydässä.

Oppilas kysyy: Ope, onks sulla whatsup?

Minä: Ai vatsa? Ois aika vaikeeta ilman... 

Mielessäni mietin jo selventävää vastausta siihen, millaista elämä olisi ilman vatsalaukkua. Ajattelen myös kysyä, mistä hän tuon merkillisen kysymyksen keksi. Että tunteeko hän jotakuta, jolta vatsalaukku olisi vaikka sairauden takia poistettu. Oppilas ehtii kuitenkin jo jatkaa:

Oppilas: Niin, kun eihän se edes maksa mitään.

Olen ihan sekaisin. Mistä ihmeestä se nyt puhuu, en ymmärrä kokonaisuutta. Vatsa ja maksa, mielessäni jo käy, että onko luokalla ollut ihmisen anatomian tunti viime aikoina, kunnes tajuan. Vaikenen loppuruokailun ajaksi. Oppilas ei onneksi tainnut käsittää, että en ihan ollut kärryillä... (PS. On mulla WhatsUp.)

Tapaus 3:

Olen välituntivalvojana. Ympärilläni pyörii tavanomainen kolmen sisaruksen joukko. He ovat koulussamme uusia oppilaita, eikä heillä ole oikein kavereita. He kaipaavat selkeästi seuraa. Yksi puhuu lakkaamatta. Meikäläiseltä menee vähän valvominen sivu suun, kun yritän keskittyä hänen vielä kehittyvään suomen kieleensä. 

Toinen leikkii koiraa: hän konttaa lumisessa maassa, kierii ja lopulta hakee ohkaisen kepin minulle. Pitäisi heittää. Yritän väistää tämän omituisen tehtävänannon, mutta lopulta yhteistyön merkeissä viskaisen keppiä pari kertaa innottomasti. Mietin mielessäni, miltä tämä ulkopuolisen silmin näyttäisi. Näen lehtiotsikot sieluni silmin: Opettaja nöyryyttää: heitti välitunnilla konttaavalle oppilaalle keppiä. 

Valun sisälle välitunnin jälkeen vähän haikeana. Lapsien loistavat silmät ja seurankipeä katse. En usko pystyneeni vastaamaan heidän ystävänkaipuuseensa. Vai kaipasivatko he nimenomaan aikuisseuraa? En tiedä, ja asia jää vaivaamaan.

Perjantai, nämä laulut on kaikuja saarelta...

Onpas ollut loma; harvoin ollaan näin aktiivisesti ja näin helpolla vaivalla oltu liikkeellä. Luistelua, kylpylää, kaverivierailuja, Leikkiluolaa, ulkoilua, yhteiskokkailuja...

Olen todella tyytyväinen menneeseen viikkoon, etupäässä kai siksi, että paitsi että lapselle myös minulle on löytynyt mukavaa seuraa. Lisäksi olen saanut asioita hoidettua, ja nyt on 6-vuotisneuvola neuvolatädin soittoa vaille suunniteltu(!), minulle varattu lääkäri vatsavaivojen tutkimista varten (keliakia suljettava pois) ja paperiasioita pyöräytetty oikein olan takaa.

Kun kyselin Lyyliltä menneen viikon huippuja, jostain syystä keskustelu ajautui äidin pieniin kilahtamisiin:

Lapsi: Mä en ala raivoomaan, kun joku todella vanha tietokone jumittaa.

Äiti: No, mitä sä sitten teet?

Lapsi: Mä vaan ootan. Mä vaikka leikin jonkun lapsen kaa tai pelaan. 

Pelata voisi siis varmasti enemmänkin. Eilen Lyylin kaverin, hänen veljensä ja äitinsä luona kyläillessämme pelasimme muistipeliä ainakin tunnin. Se oli mukavaa! Seuraavia pelihankintoja lienevätkin ihan perusmuistipelit. 

Ennen mitään uusia hankintoja eletään nyt kuitenkin tovi perusarkea: tytär lähtee tädilleen, ja minä yritän huomenna "tavalliselle" tanssitunnille monen viikon tauon jälkeen, sitten on tiedossa naistenilta työkaverin luona ja sunnuntaina vain lepoa ja hyvää oloa. Uimistakin viikonlopuksi suunnittelen, sillä nyt on kyllä alettava kuntoilemaan kunnolla. 

Lomanjälkeinen kevätsuunnitelmani on harrastaa hikiliikuntaa vähintään puolitoista tuntia viikossa. Määrä vaikuttaa pieneltä, mutta liikunnan pitää todellakin olla kunnollista lihaskuntoharjoittelua tai hien pintaan nostavaa tanssia. Pelkkä käveleminen ei täksi kevääksi nyt riitä, vaikka sitäkin aion urakalla harrastaa. 

Kevättä kohti on siis käännytty! Elämä, täältä tullaan ja kyllä mä vielä näytän.

Espanjan verbien opettelua. Pyykit odottavat tuolilla silittämistään, kalenteri on jo kaivettu esille loman viimeistä päivää varten, sillä tunnit ne on lomallakin suunniteltava... Muttei kauhistuta palata normiarkeen; tiedossa työhaastattelu ja useita kivoja iltamenoja. :D

Syksyn satoja ja satuja

Syksyn satoa on se, että olen onnistunut pysymään painossani. Joulunjälkeiset kilot poistuivat kesän koitettua, eivätkä ainakaan toistaiseksi ole palanneet! Olen siis normaali itseni. Toki olisi mukavaa olla vieläkin timmimpi, mutta eiköhän 36-vuotiaana voi olla ihan tällainen tavis: normaalipainoinen, pienellä vatsakummulla varustettu nainen – tai tyttö, niinkuin minua vieläkin toisinaan kutsutaan...

Tämä sato on syntynyt sen voimin, että edelleen kävelen töihin tai töistä lähes joka päivä. Viimeisimpinä viikkoina kävelyä on kertynyt kolmisenkymmentä kilometriä viikossa. Lyyli-viikkoina kävelen tarhalta; jos ja kun teitä kauhistuttaa Lyylin pitkät päivät, voin lohduttaa teitä sillä, että kasin ratikka kulkee sen verran hitaasti, että pääsen tarhalta töihin ratikkaa käyttämällä n. 25 minuutissa, hyvällä tuurilla kahdessakymmenessä. Kun kävelen, aikaa tähän menee 40 minuuttia eli noin viisitoista minuuttia kauemmin. Se ei lapsen päivässä liene liian pitkä viivytys, jos näin teen itsestäni hyväkuntoisemman ja siten jaksavamman äidin. Sitäpaitsi tänä vuonna työpäiväni ovat olleet viime lukuvuotta lyhyempiä, keskimäärin vain runsaan seitsemän tunnin pituisia! Hurraa opettajien lyhyet päivät!

Kuva liikuntapäiväkirja HeiaHeian treenilokistani

Tein syksyn alussa myös sellaisen periaatepäätöksen, että lopetan välipalojen syönnin. Vaikka koulun kasvisruoka on useimmiten hyvin hiilihydraattipitoista ja lähes proteiinitonta, olen jaksanut yllättävän hyvin eväittä. Kotiin viiden maissa saavuttuani syön sitten kunnolla: lämpimän aterian, jossa taatusti on proteiinia. Jos tiedän jatkavani töistä suoraan tanssimaan (mitä olen tehnyt aivan liian harvoin), otan mukaan joko päivällisen tai vaikkapa maitorahkaa jaksaakseni ja syön tämän vasta lähempänä viittä kuin kolmea, toisin kuin ennen.

Aamuisin syön lähes aina siemenleipää ja rahkaa eli runsaasti proteiineja ja rasvoja, vähän hiilihydraatteja. En muista, milloin viimeksi olisin ollut nälkäinen aamupäivän aikana!

Siemenleipää uunissa...

... ja valmista siemenleipää lautasella

Syksyn satuja taas ovat Toven ja Muumien lisäksi seuraava kirja-dvd-pino: Fellinin 8 1/2 on ollut lainassa työkaverilta jo yli vuoden, ensi viikon Luotaajia varten pitäisi lukea loppuun tuo itse ehdottamani Singerin Vihassa ja rakkaudessa ja sitten jos vihdoin saisin luettua Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun ja muutenkin kehutun romaanin Is. Eihän se olekaan kuin melkein kaksi vuotta odottanut lukijaansa samalla paikalla, ikkunalaudalla istuen. Jotenkin tuo ruotsin kieli tässä tehtävässä jännittää. Jaksanko, ehdinkö? Miina Supisen Liha tottelee kuria pääsi pinoon mukaan, koska bongasin Eevan suosituksen siitä. Jos lukuintoa siis muut luettuani vielä riittää; järjestys nimittäin on selvä: tärkeimmät kirjat ensin. Kesällä oli intoa lukea paksumpiakin pinoja, mutta nyt huomaan töiden myötä väsähtäneeni. Ennemmin taas kirjoitan kuin luen.

 Federico Fellini: 8 1/2

Isaac Bashevis Singer: Vihassa ja rakkaudessa

Ulla-Lena Lundberg: Is

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Satuja ovat olleet myös omat kirjoitukseni. Kävi nimittäin niin, että edellinen postaukseni Nuuskamuikkusesta koki totaalieditoinnin. Käykääpä kurkkaamassa, jos mietitte, mitä yksityiselämääni tällä hetkellä kuuluu. Liikaa yritän nyt olla siitä paljastamatta – uskokaa tai älkää!

Höpölöpöjä ja vähän asiaakin

Ikäänkuin mulla olisi ollut asiaakin. Se vain pääsi unohtumaan tuonne parin viinilasin tuolle puolle. 

Tiedän, on vasta torstai. Tänään, kuten eilenkin, on vain väsyttänyt ja suututtanut tai itkettänyt niin kovasti, että päätin hemmotella itseäni etukäteen. Suklaalla "en voinut", sillä olen päättänyt syödä "vain" sata grammaa viikossa, ja se määrä tulikin täyteen jo eilen.

Ei tässä viikossa mitään isoa virhettä ole ollut, oikeastaan päinvastoin. Hommaa on ollut vähemmän. Samalla olen kuitenkin tuntenut itseni turhaksi ja arvottomaksi. Töissä harva ottaa minut mukaan vanhempainkeskusteluihin, vaikka se olisikin kannaltani tärkeää. Yhteydet vanhempiin ovat myös suomen opettajalle kullanarvoisia, jos ja kun vääntöä oppilaan kanssa tulee. Muutenkin vanhempiin tutustuminen avartaa oppilaan tuntemista. Joillekin opettajille vain tuntuu niin vaikealta päästää toista opettajaa omalle reviirille. Onhan se monella muullakin tapaa huomattu, mutta taas tuli muistutus tästä tosiasiasta. Samalla sekunnilla, kun tuon kohteliaan sivuuttamisen hoksasin, aloin jälleen haaveilla uudenlaisista töistä: mitä jos minusta jonain päivänä tulisikin äidinkielenopettaja vaikka lukioon...

Haaveilut pitäisi heittää sikseen, mutta elän koko ajan muutenkin väliaikaiselämää, eikä se tietenkään voi olla rasittamatta. Missä on minun laumani, jota olen koko elämäni etsinyt? Voiko se olla totta, etten sitä saanutkaan. Iso perheeni, josta koko elämäni olen unelmoinut. Tällaisina surun päivinä tuntuu, että elämä valuu sormien välistä.

Onneksi parin viinilasin jälkeen tuntuu vähän paremmalta. Herkuttelin samalla myös siemenleivällä, milläpäs muulla – olen hurahtanut siihen täysillä. Minkään laadun viinin väärinkäyttäjä en ole, enkä sellaiseksi aio ryhtyä, joten aion lopettaa tähän kahteen annokseen. Enkä toisaalta koe huonoa omaatuntoa siitä, että huomennakin aion juoda vähän, sillä sehän on vain hyväksi. Selitellä täytyy niiden takia, joiden maailmankatsomus on toinen. Vaan mitäpä minä muiden elämänkatsomuksista välittämään. 

Ehkä olenkin alkanut näyttää kyyneleitäni?

Vieläkin vähän väsyttää

Olen väsynyt. Väsynyt keväästä, väsynyt etsimisestä ja yksinäisyydestä; näen edelleen unia koulusta, en minkään toivekullan kuvia. Olen väsynyt myös keskustelemaan, jopa kirjoittamaan, kuten olette huomanneet. 

Samanmielinen hymistely on joskus toki ajanhukkaa, mutta juuri nyt se tuntuisi kaikkein parhaalta ratkaisulta kesääni. Ehkä tiedostamatta muutenkin ajaudunkin useimmiten niiden ihmisten pariin, joiden kanssa saan pelkästään hymistellä. Ehkä meillä ihmisillä on tapana tehdä niin? Kuka jaksaa arjen paineiden ohella sen enempää ristiriitoja, kun elämä tuo niitä jo muutenkin mukanaan?

Rob Shenk: School Room

Olen miettinyt uravalintaa harvinaisen paljon viime aikoina. En ole oikein tyytyväinen työhöni, vaikka opettamista rakastankin. Kysymys on ehkä juuri niistä ristiriidoista: jatkuva yhteistyö, yhteisopettaminen aiheuttaa henkisiä paineita, sillä eihän se totta puhuen hyvin suju. Täsmälleen yhden kollegani kanssa sujui niin hyvin kuin voi, ja hän vaihtaa koulua syksyllä. :( 

En tiedä, tuleeko tämä nykyajan pedagoginen ratkaisu, kaksi opettajaa samanarvoisessa asemassa yhden luokan opettajina aina epäsäännöllisen säännöllisesti, koskaan sujumaankaan kuin harvojen ja valittujen kanssa. Olenkin ajatellut, että kun mahdollisuus koittaa, elämäntilanne vakiintuu ja pystyn jäämään opintovapaalle, opiskelen vielä luokanopettajan tutkinnon äidinkielen opettajan tutkinnon päälle. Haluaisin kovasti kokeilla sitä puolta koettuani alakoulun arkea aineenopettajan näkökulmasta tarpeeksi monta vuotta. Mielelläni sitten teen yhteistyötä ja yhteisopetan siinä roolissa, mutta nyt kun pitäisi neljäntoista opettajan kanssa suunnitella yhteisiä tunteja tai vähintään maalailla suuntaviivoja, urakka on minulle liian pirstaleinen. Olen väsynyt olemaan avustaja.

Tiedän, että luokanopettajan työtaakka on ihan toisenlainen kuin S2-opettajan: kontaktit vanhempiin väsyttävät, vastuu velvottaa; päivät venyvät, iltaisin tehdään töitä. Mutta samalla anti on suurempaa: kokonaisvastuu, mutta myös kokonaiset huvit. S2-opettajana sitä on usein syrjässä niin hankalista tilanteista kuin niistä mukavistakin. Vähän sivustaseuraaja, paikkaaja, liian usein myös heittopussi.

Tiedän muitakin syitä siihen, miksi olen niin väsynyt: vaikka olen joskus tehnyt töitä kuoleman kanssa, tällä hetkellä tuntuu siltä, että jatkuvat haistattelut, kiroilut, aliarvostus, yksinkertaisesti huono käyttäytyminen tekee hidasta tuhoaan. On vaikea unohtaa, kun viikottain kohtaa harvinaisen ikäviä tilanteita. Toisaalta työ myös tarjoaa niin paljon hienoja hetkiä, että se ehkä kompensoi. Kiroilevan, ilkeilevän ja kiukuttelevan oppilaan takaa löytyy usein se hieno puoli, kun sen vain ehtisi etsiä esille. Usein ei ehdi. 

 Anant Nath Sharma: 177/365 School Ghale Hum

Väsyttää tietysti myös tämä murehtiminen. Suren mennyttä elämääni, suren yksinäisyyttäni. Tällä hetkellä ylikierrosolotila on kuitenkin poissa, on ollut aikaa lukea ja miettiä muutakin kuin vaikkapa sitä, että kahdeksastatoista aikuiselämän vuodestani viisitoista olen nukkunut yöni yksin. Surulliset ajatukset hivuttautuvat kyllä joka päivä muodossa tai toisessa vieraakseni, mutta kokonaisuutena olotilani on melko hyvä. Olen pitänyt itsestäni niin henkisesti kuin fyysisesti hyvää huolta koko alkuvuoden, ja sen huomaa. Syön mielestäni ns. oikein, mutta ruoka ei ole elämäni suurin asia. Nukunkin taas. Liikun runsaasti. Ja ennenkaikkea: pidän itsestäni.

Olen siis päättänyt, että kesän aikana yritän tsempata, kerätä kaikki voimani, jotta palaisin iloisempana syksyllä töihin. Minulla on ollut tavoitteita, joita olen saavuttanut ja tavoitteita, joita vielä aion saavuttaa. Niiden varaan on mukava nojata. 

Sitäpaitsi minusta tuntuu, että heinäkuusta tulee hieno. Luotan enteeseeni.

Talous kunnossa?

Innostuin laskemaan viimeisten vajaan kahden vuoden tulojani; olenhan uuteen asuntooni muuttamisesta lähtien, kesäkuusta 2012 kirjannut ylös menoni, joten miksipä ei kirjoittaa samaan Excel-taulukkoon myös tulonsa ja suorittaa sitten pieniä yhteen- ja vähennyslaskuoperaatioita. Pohdinnan jälkeen päätin raottaa näitä talouteni iloisia lukuja teillekin, vaikka leimautuisinkin sen myötä tuhlariporvariksi. Onhan täällä kaikenlaista muutakin tullut paljastettua, joten ehkäpä tämä postaus lähinnä haastaa ynnäämään kunkin lukijan omia talouden kustannuksia. Tuskin se elämä kellään ainakaan tässä kylässä halpaa on. :)

@Doug88888

Olen ollut huolissani pärjäämisestä etupäässä asumistarpeideni takia; asunnostani tulee korkojen noustessa minulle liian kallis – korothan ovat olleet koko täällä asumiseni ajan hyvin alhaiset, mutta tuskin ne alhaisina aina pysyvät. Asuntolainan lisäksi minulla on valtaisa summa remonttilainaa taloyhtiölle, opintovelkaa sekä lisäksi kulutusluottoa (korotonta onneksi, sukulaiselle), sillä asunnon etsimisessä holahti se reilu kymppitonni. Lainojen maksuun kuukausitasolla meneekin reilut 1100 euroa, minkä lisäksi pakollisia asumiseen ja elämiseen liittyviä kustannuksia (sähkö, puhelin, netti, vakuutukset yms.) on keskimäärin sadalla eurolla kuussa. En kuitenkaan pysty ajattelemaan, miten muutenkaan homeallergiani vuoksi asuisin kuin omistusasunnossa ja mieluiten tietysti myös mahdollisimman lähellä Lyylin isää lasta koskevien käytännön asioiden vuoksi. Veikko onneksi kustantaa suuren osan Lyylin menoista, mistä olen kiitollinen.

Mike Behnken

Tähän asti koko viisivuotisen opettajaurani ajan olen saanut aina lisätunteja, joiden avulla tienaan nettona tällä hetkellä noin viisisataa euroa kuussa peruspalkan päälle; lisätunteja on minulla ennätykselliset kuusi. Näiden tuntien avulla nautin elämästäni: käyn usein ulkona syömässä, pääsen matkustamaan ja tekemään toisinaan isompiakin hankintoja, kun peruspalkka menee ns. pakolliseen. Lisätuntien varaan en elämääni kuitenkaan voi laskea – enhän edes tiedä ensi vuodesta varmaksi, missä ja millaisia töitä teen!

Ruokaan minulla on aina, jo opiskeluaikoina, uponnut paljon rahaa, sillä ostan laadukkaita tuotteita, paljon vihanneksia ja hedelmiä sekä puhdasta, mahdollisimman käsittelemätöntä ravintoa. Se jos jokin on kallista! (Eikä ruokahaluni ole niitä lintumaisimpia!) Halvempaa olisi syödä halpoja, energiapitoisia ja vähän suoja-aineita sisältäviä valmisruokia tai puolivalmisteita ja kaikkein halvimmalla pääsisi, jos heittäytyisi tämän päälle vielä saamattomaksi, antaisi itsensä lihota ja lakkaisi kuntoilemasta. Omasta pussista häviäisi monta kustannusta, mutta kenties sellaisia ilmestyisi matkan varrella uusia vähintäänkin yhteiskunnan maksettavaksi...

 Billy Wilson

Ehkäpä hiukan liioiteltua ajatella näin, mutta kyllähän esimerkiksi Jenkeissä näkee tämän ilmiön: köyhillä ei ole varaa olla terveitä! (En toki ole millään mittapuulla köyhä itse, mutta näin yleisellä tasolla.) Itse rupesin pohtimaan luomuun laittamiani pennosia, sillä viimeisen kahden kuukauden ruokalaskut ovat tehneet palkkapussiini viidensadan euron lommon kuukautta kohden; keskimääräisesti ruokaan minulla on kuluneiden kahden vuoden aikana mennyt 350 euroa kuussa. Sekin on todella paljon, ottaen huomioon, että syön päivittäin töissä neljän euron valvonta-aterian, mikä sekin tekee noin 80 euroa lisää ruokakustannuksia. Lisäksi käyn ulkona hyvin usein syömässä, keskimäärin 140 eurolla kuussa; tosin tähän lukuun kuuluvat myös ulkomaanmatkojen ruokakustannukset. Aivan valtavia summia, ottaen huomioon, etten nykyään syö edes punaista lihaa enkä kanaa!

Missä siis säästää? Jos elämäntilanteeni olisi toinen, tuskin tällaisia ravintolakustannuksia minulle ehtisi kertyä. Kotona syötäisiin isomman perheen kanssa useammin. Yksin tai kaksinkaan ei aina jaksa, eikä ole sellaista taloudellista painettakaan jaksaa. Toisaalta, jos olisin saanut sen, mitä olisin halunnut: monilapsisen ydinperheen, en ehkä pystyisi ostamaan näin paljon luomua enkä tarjoamaan lapsille esimerkiksi tällaista pähkinävalikoimaa, mitä monipuolisimpia kotimaisia marjoja, erikoissuklaita, mitä nyt siis pystyn. Kuulin tosin hyväksi vertailuluvuksi opiskelutoverini kaksi–kolmilapsisen luomua kasvisruokaa syövän perheen ruokailukulujen summan, eikä se nyt niin valtavasti eronnut henkeä kohden minun luvuistani. Joten ehkä syytä mihinkään itseruoskintaan ei tässä suhteessa ole, jos kerran luomua haluan ostaa.

Bethan

Muutenkin olen tullut pikkuhiljaa siihen lopputulokseen, etten juurikaan pysty laskemaan kulujani: toki voin lopettaa ulkomaanmatkat ja siirtyä enenevässä määrin ostamaan vaatteita kirpputoreilta, mutta mielestäni periaatteeni ostaa kunnollista, kun ostaa, on hyvä. Kuukaudessa minulla on viimeisten kahden vuoden aikana mennyt keskiarvoisesti 90 euroa vaatteisiin, mikä ei ole mitenkään paljon. Siihen summaan kuuluvat niin suutarikustannukset, uudet korut kuin vaatteiden pesettäminen tai korjauttaminenkin, kun sellaistakin tulee teetettyä. Laskekaapa itse vaikkapa puolen vuoden ajalta vaatekuluja! Lapseen kuukausittain kuluva summa onkin suunnilleen sama, siis ruokaa lukuunottamatta, ja Lyylille vaatteita ja leluja ostavat muutkin. Mielestäni siinäkään suhteessa en siis törsää, vaikka laatumerkkejä hankinkin. Kirjoja, musiikkia tai lehtiä en myöskään paljoakaan ostele, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien tilaaminen on niin kallista, että se lisää tuntuvasti kirjallisuusmenoja. Muuten askartelu-, kirjallisuus- ja toimistokustannuksiin minulta menee noin 50 euroa kuussa. Lahjoihinkin menee enemmän, keskimäärin 90 euroa kuussa! Harrastuksiin olen käyttänyt vain noin 40 euroa kuussa, mikä on vähemmän kuin esimerkiksi kuukausikortti kuntosalille.

Mauritzio Abbate

Olen viime vuodet tehnyt lähes kuukausittain hankintoja keittiööni ja kotiini, ja pianhan ne hankinnat on sitten tehty tuleviksi vuosiksi. Kodinlaittoon menikin viime vuonna keskimäärin 180 euroa kuussa, mutta tuohon summaan sisältyy lähes tuhat euroa maksanut uusi laatupatjani.  Nykytekniikka kuitenkin kestää vain hyvin rajallisesti, ja aina tulee eteen uusien hankintojen tarvetta: silmälasit, uusi tietokone häämöttävät jo näköpiirissäni. Mistä tällaisiin isompiin investointeihin rahat?

Tänä vuonna olen ratkaissut ongelman menemällä kesällä viikoksi töihin. Ensi lukuvuonna, jos ja kun lisätunteja ei minulle heltiä, olen yksinkertaisesti valmis tekemään iltatöitä kerran viikossa, ehkä jopa kahdesti. Olemme sopineet, että Lyyli menee silloin isälleen tai järjestän hoidon muulla tavoin. Silloinhan työpäiväni koululla lyhenevät, joten ajallisesti en välttämättä menetä aivan valtavasti tällaisessa järjestelyssä. Toki siirtymiset vievät aikaa – ja alussa tuntien valmistelu uudenlaiselle kohderyhmälle. Tarkoituksenani olisi opettaa aikuisia, joko yksityisoppilaina tai esimerkiksi työväenopistossa. Katsotaan miten käy!

Tiedän hyvin sen, että olen vähän holtiton rahojen käyttäjä: makuni on kallis. Toisaalta en shoppaile määrällisesti paljoa, en matkustele jatkuvasti enkä asu mitenkään pröystäilevästi. Vertailuryhmääni, akateemisesti koulutettuihin vanhoihin ystäviini verrattuna tuloni ovat jonkin verran pienemmät kuin suurimmalla osalla, ja kyllä senkin jossain määrin huomaa elämäntyyleissä, vaikka mitään radikaaleja eroja ei varmasti ole. Tällä hetkellä olenkin siis hyvin tyytyväinen siihen, että saan unelmieni ammatista sellaisen korvauksen, jolla pystyn elämään näin mukavaa elämää. 

Näitä menoja tarkemmin katsellessa havaitsin kuitenkin sen tosiasian, että vähentämisen varaakin olisi; ehkä pitäisi tarkemmin suunnitella, lainata kavereilta, kirjastosta ja miettiä, mikä todellakin on tarpeellista, mikä ei. Mutta niin kauan, kun on nämä tulot, on myös nämä menot. Ehkä järkevintä on nyt vain lopettaa valittaminen rahan puutteesta, sillä puutetta ei ole nähtävillä ainakaan tilastojen valossa.

 Thomas Leuthard

Toisin lienee laita luokanopettajien, joilla ei ole ylitunteja. Mietinkin useasti mielessäni: miten he selviävät, jos eroavat ja joutuvat pakkoraossa ostamaan asunnon ilman minkäänlaista pääomaa, vieläpä joltain tietyltä alueelta. Omalla kohdallani kävi ehkä sattumalta mäihä: valitsin hyvän aineen sekä hyvän kohderyhmän opetettavaksi – töitä riittää ja opetusvelvollisuus on pieni, jolloin lisätunneille on mahdollisuus, eivätkä ne silti kuormita aivan liikaa. Vaikka matkassa on muuten ollut epäonnea, olen siis selvinnyt taloudellisesti aika lyhyessä ajassa omille tolpilleni, ainakin melkein. Ei ole syytä surra rahanmenoa: eiköhän ne pennoset elämiseen ole tarkoitettu!

Teatterin tekemistä

Ei, en suinkaan ole ollut mukana teatteriproduktiossa. Sen sijaan vietin kokonaisen perjantai-illan ja sitä seuranneen lauantaiaamupäivän nukketeatteria askarrellen. Melkein väittäisin, että olen ollut puolet viikonlopusta töissä, mutta menköön askarteluterapian piikkiin. Sitä paitsi kävin askartelun lomassa hyvän keskustelun deittisivustolla. :) Sitä se askartelun lomassa juotu viini teettää! Askarteluilla ei asiantuntijoiden mielestä ole mitään tekemistä asian kanssa.

Pulppuavaa hämmennystä

Ihmisen mieli on hämmästyttävä: joskus sieltä nousee esiin niin outoja ajatuksia, vanhoja muistoja, paksuja tunnekuvia, että aika ja paikka sekoittuvat. Sitä vaipuu syvälle lyhyen ajatuksen muistoihin, hymähtää, ehkä naurahtaa tai itkee pari kyyneltä – ja sen jälkeen on höyhenen verran kevyempi.

Myöhään eilen illalla väsyneenä, odottaessani pesukoneen linkoamista, hymähdin sille, kuinka kerran kauan sitten olin ihan höpsönä pikkuhuppelissa ja aloin puhua Veikolle ruotsia. Samalla aloin muistella tuoksuja: kuinka joku ihminen on tuoksunut sille oikealle. Nauratti. Voiko ihminen todellakin uskoa tuoksuihin?

Riccarco Cuppini: Memories

Sisareni on kirjoittanut uuden kirjan, ensimmäisen runokokoelmansa Ohikulkijan tuoksu. Kyllä meillä siis on tärkeät tuoksumme, muistonikin huutavat. Ja tuoksuthan ne vasta herättävätkin muistoja: hajuaisti liittyy aisteistamme tutkitusti vahvimmin muistoihin.

Ohikulkijan tuoksua en vielä ole haistellut. Kuten tunnettua, minulle lukeminen on vaikeaa, mutta tällä kertaa kävi niin, että unohdin sisareni ja minun yhteisen ystävän luona käydessäni ottaa minulle tarkoitetun kappaleen mukaani. Saan sen varmasti kirjanjulkistajaisissa ensi viikolla. Oikeastaan on ollut mukava odottaa päästäkseen lukemaan näitä runoja; loman lopulla ehdin lukea omassa rauhassani, toivottavasti loman keveyden saavutettuani.

Tällä viikolla olen ilokseni hämmästellyt sitä, kuinka intohimoisesti olen sukeltanut Normikriittisyyden käsikirjaan tai erääseen kirjastossa bongaamaani terveysoppaaseen. Istuimme Lyylin kanssa nimittäin pitkästä aikaa kirjastossa tuntikaupalla tarhan jälkeen; Lyyli "luki" omia kirjojaan, minä hurahdin taas intoilemaan terveydestä. Hetki oli kuitenkin mitä mukavin! Minullahan on sellainen tapa, että kun työpaikan alakerrassa nyt kaupungin oma hyvä kirjasto sattuu olemaan, niin lainaan sieltä kaikki mahdolliset kirjat joko kirjastoon tilaamalla, kuten täällä pääkaupunkiseudulla on mahdollista, tai lainaamalla suoraan tuolta lastenkirjaston hyllyiltä. Helppoa vain lähteä työhuoneeltaan yläkerrasta pistäytymään alakerran kirjastossa. Mutta vähemmän kivaa Lyylin kannalta: kyllähän kirjastossa käyminen tukee lapsen perehtymistä kirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan.

Vallilan kirjastosta lainasimme tällä kertaa runsaasti Lyylin itsensä valitsemia kirjoja. Itse otin pari runokokoelmaa, Joni Pyysaloa, josta pidän, sekä hetken mielijohteesta erään silmiini osuneen ero-oppaan, mutta sen opit tuntuivat jo sisäistetyiltä, ja hylkäsin sen kotona melko pian kirjaa sieltä täältä vähän luettuani. Se sisälsi sellaisia jo läpi käytyjä ajatuksia, joita en monen vuoden prosessoinnin jälkeen yhtäkkiä kaivannutkaan. Pysähdyin kirjassa vain muutamaan hassuun kohtaan:

Yksi niistä kertoi, että kun olet treffeillä, kiinnitä huomiota mm. siihen, jos mies ei ole seurustellut koskaan ja on yli kolmekymppinen tai siihen, jos mies vaikuttaa kontrollinhaluiselta tai mustasukkaiselta. Pysähdyin. Niinpä. Toiseen ominaisuuteen on törmätty, toinen vaikuttaa mielenkiintoiselta. Eikö kuitenkin voisi olla niin, että yli kolmekymppinen koskaan seurustelematon voisi olla hyvinkin erikoinen, mutta juuri siinä mielessä mitä oivallisin kumppani? Toisaalta tämä pieni kohta monisataasivuisessa kirjassa herätti huoleni: Enkö minä olekin juuri sellainen, joka törmää sellaisiin, jotka ovat jotenkin outoja. Oudot herättävät hoivalliset tunteeni, ja ihastun. Väärä lähestymistapa?

 

Cornelia Copp: memories

Mutta ei kai ihmisessä voi lähtökohtaisesti olla jotain vikaa, jos hän ei ole yli kolmekymppiseksi ehdittyään koskaan vakavasti seurustellut? On ideologioita, on elämäntilanteita. Niinpä amerikkalainen eropsykologi jäi vaille ansaitsemaansa arvostusta myös sen takia, että en enää tarvinnut hänen neuvojaan. Tiesin jo oman tieni. Nyökyttelin vähän kyllästyneenä, kun hän kertoi, että seurustele vain oikeista syistä, älä tyydy suhteeseen, joka ei ole myös sinun etujesi mukainen – ja harkitse deittailun aloittamisen lykkäämistä siksi, kunnes olet täysin toipunut.

Niinpä minäkin nyt vain odotan. Nautin muistoistani ja nautin siitä, että erokirja tuntuu siltä, että olen sen jo lukenut ja tajunnut. Ja annan itseni hämmentyä, nauraa myös niille pienille arkipäivän hassuille jutuille, joita sattuu edelleen. En elä pelkästään muistoissani!

kris krüg: Memory

Tällä viikolla sattui nimittäin pieniä hauskuuksia: Olin torstaina palaverissa, jossa kokoontuu alueemme S2-opettajia ja rehtoreita, sillä olen palkattu erääseen hankkeeseen. Sinällään vähän turha palaveri, mutta oli mukava tavata jo tutuksi tulleita kollegoita ja tutustua hiukan paremmin heidän rehtoreihinsakin. Olen aina pitänyt etäisyyttä johtoportaaseen, mutta tänä vuonna olen astunut – tai he ovat astuneet – lähemmäksi.

Tulin aavistuksen myöhässä, en ollut löytää oikean pöydän äärelle suuressa kokoussalissa, jossa meitä oli varmaan yli sata. Kun sitten tulin oikeaan pöytään, ensimmäisenä löin pöytään käsissäni olevat Reittioppaan tulosteet – en olisi löytänyt perille älykännykättömänä ilman paperista apua. Työkaveri siinä vieressäni alkoi nauraa: mitä ihmettä, mehän olemme jo olleet täällä aiemmin, miksi karttaa tarvitsit? Minuakin nauratti. Minua nauratti myös se hassuus, että yksi meistä katseli yhteisen luento-osuuden, taloudellisen puolen ja muun byrokraattisen jargonin aikana lätkää kännykältään ihan avoimesti. Minä taas kirjoittelin joitain tärkeitä asioita pienellä lyijykynän pätkällä johonkin paperinsivuun; vain hukatakseni paperin ennen kuin sille olisi löytynyt käyttöä omalle rehtorilleni asiaa selvittäessäni seuraavana päivänä – hän kun oli estynyt tulemaan tuonne tapaamiseen.

Hauskaa oli se, kun samainen lätkäkollega oli yhtä huonosti varustautunut, lainaili minun nysäkynääni kirjoittaessaan ylös tärkeitä päivämääriä, joista sovimme. Kaikesta huolimatta keskustelumme oli antoisaa, ja totesimme saaneemme hankkeessamme yllättävän paljon hyvää aikaa. Vähintään olimme luoneet sellaisia verkostoja, joista on iloa ja hyötyä vastaisuudessakin! – Uteliaille tiedoksi, että tietenkin tuo lätkäkollega oli mies! En ainakaan itse osaisi nähdä ketään naiskollegaa samassa puuhassa, valitettavasti...

Hämmennystä ovat herättäneet myös iloinen oloni ja satunnainen tyytyväisyyteni tähän olotilaan. Ehkäpä se, kun Egilin kanssa viimeiset viestit tällä viikolla vaihdettuamme totesimme kaikessa ystävyydessä, että emme nyt pidä enää lainkaan yhteyttä, on vaikuttanut asiaan. Ehkä joskus taas vuosien jälkeen toivotamme toisillemme hyvät joulut ja kyselemme kuulumisia, mutta antaa nyt ajan kulua. On helpottavaa ajatella, ettei tarvitse tietää toisen seuraavista käänteistä yhtään mitään. Ei tarvitse kilpailla siitä, kumpi löytää kestävämmän suhteen ja millä aikataululla. Valitettavasti sellaisiksi lapsellisuuksiksi elämä eron jälkeen usein menee.

Pääasia on nyt, että olen tasapainoinen, toisinaan onnellinen ja toisinaan vaikkakin surullinen, myös kykeneväinen antamaan itseni surra. Annan tunteiden tulla sellaisina kuin ne tulevat, sillä se jos joku parantaa.

 bulldog1: In Loving Memory of Jasmine

Hiukset, kengät, kurssi, kuvat – kursin kokoon tilkkutäkkiviikkoni

Ihmisestä näkee päältä, jos hän on stressaantunut. Minä poksahdan aina silloin tällöin sellaiseksi stressipalloksi, että käteni lakkaa tottelemasta käskyjäni ja sen sijaan haroo hiuspehkossani ja nyppäisee aina yhden hiuksen kerrallaan – samaa tapahtuu myös, jos mietin oikein kovasti jotakin, etenkin näin tietokoneen äärellä. Tuloksena on usein kymmenkunta kaunista nypittyä hiusta yhdeltä istumalta. Harmillista, mutta jos tämä rajoittuu vain stressipiikkeihin, suon itselleni huonon tapani.

Viime viikko oli juuri tällaista hiustenlähtöä: yhtä pitkää päivää, paljon ajatuksia ja tunnekuohua niin koulussa kuin koulutuksessakin. Loppuviikon mainio syvälle itseen porautuva MOD-kurssi oli niin avaava ja opettavainen, että tunsin itseni sen jälkeen hyvin eheäksi. Olin tilassa, jossa ei kaipaa muutosta edes omaan yksinäisyyteensä. 

Kaipaamattomuus on minulle harvinaista herkkua, vaikka jäin kyllä tapahtumarikkaan viikon jäljiltä lievään ylikierrostilaan, jota pahensin lauantaina ostamalla itselleni tajuttoman kalliit talvikengät, joiden nyt epäilen olevan minulle hiukan liian pienet. Harmittaa vieläkin, tietysti, mutta aion venyttää niitä ensin käytössä ja sitten mahdollisesti suutarilla päälle, jos sisäänajonkin jälkeen häiritsee se, että varpaat välillä pyyhkäisevät kojelautaa, kun kävelen alamäkeä. Krääh ja puuh – pitikö sitä aivan jäässä, väsyneenä lähteä vielä kenkäostoksillekin? Viikossa olisi ollut pureksittavaa ilmankin. Ja harmillista kyllä, ostin kengät niin nopeasti, etten tajunnut tätä minulle niin tyypillistä vaaraa ostaa vääränkokoisia tai -mallisia kenkiä! Vaikka uusien kenkien koko onkin se, mitä yleensä käytän, malli oli kummallisen leveä ja lyhyt, mikä hämäsi ostajaa. Vihaan, vihaan, vihaan kenkien ostamista, mutta viime viikkoa en silti voi olla miettimättä syvällä ilolla.

Kurssilla nimittäin avasimme omia ennakkoluulojamme hyvin avoimessa ja tasaisesti ääneen olevassa noin kahdenkymmenen opettajan ryhmässä. Tämä moninaisuutta ja dialogia käsittelevä kurssi oli työhön liittyvä vapaaehtoinen koulutus, jonne hakeuduin omasta mielenkiinnostani. Kukaan kurssilaisista ei ollut minulle etukäteen tuttu, enkä oikeastaan tiennyt torstaina Pasilan Rauhanasemaa etsiessäni, mitä olin sinne menossa tekemään. Luentojen sijaan onneksi avautui hienoja näköaloja elämään: kriiseihin, sovitteluun, identiteettiin ja sanojen voimaan vain ja ainoastaan keskustelevien harjoitusten avulla.

Aivan ihmeellistä oli päästä mukaan sellaiseen keskustelevaan ilmapiiriin, jossa kaikkia kuunneltiin ja jossa itsekin uskaltauduin olemaan äänessä sopivan paljon. 

Mietinkin loppupuheenvuorossani sitä, oliko todellakin kysymys minusta, joka ensi kertaa näin vieraiden keskuudessa pystyi olemaan todella auki: sekä kuunteleva että puhuva, juuri sopivalla vireydellä ja voimakkuudella vai oliko kurssin ilmapiirissä vain jotain sellaista, joka vapautti minut – ja ehkä monet muutkin – olemaan vakavasti varteenotettava mielipiteen muodostaja ja edustaja.

Olen nimittäin usein tuntenut olevani nollapersoona, ei–kukaan, kursseilla ja koulutuksissa, alkaen aina rippikoululeireistä päätyen aikuisten ihmisten fiksuihin asiapitoisiin kursseihin. Kyse on varmasti paljolti siitä, että olen ujo. Mutta voiko kysymys aina olla vain siitä? Aika usein meidän ihmisten tapana kai on pysähtyä niiden vahvojen mielipiteiden äärelle. Hiljaiset jäävät kuuntelevaa korvaa vaille, vaikka sitä varmasti tarvitsisivat. Toisaalta on toki vaadittava hiljaisten omaa esiintuloa. Usein sitä koulussakin vain jää miettimään, että miten ihmeessä saisi hiljaisen ensimmäisiä kertoja avautumaan. Kun muuri olisi murrettu, hiljainen saattaisi ryhtyä äänekkäämmäksi useammin ihan omasta takaakin. 

Siinäpä lisää hiusten haromista asioita nyt kovasti miettivälle Sylville. Onneksi välillä on täytynyt myös pysähtyä, nimittäin kameran kanssa ottamaan kuvia ajatuksella. Se on kovin vaikeaa, sillä haluaisin elää elämääni nopeasti, suunnittelematta, niin kuin kurssilla ja kenkäkaupassa. Nopeasti, intuitiivisesti valita sanani tai kenkäni, päätyen silti sopiviin. Vaikka kengät kai sen todistivat, ettei tällaisilla räpsäytyksillä mitään suurta saavuta. Kurssinkin sisällöt olivat sisälläni varmasti jo monia kertoja pureksittuja, kurssilla vain uudesta näkökulmasta avautuvia ajatuksiani. 

Mikään hyvä ei siis synny hetkessä, paitsi hyvä kuva, mutta ennen yhtä onnistunutta otosta on pitänyt ottaa ainakin 99 huonoa.

Väsynyt valittaa, työurako uudelleen muovataan?

Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut aivan poikki töistä. En ole jaksanut liikkua kunnolla, en miettiä, mitä suuhuni panen ja olen vedellyt myös päiväunia, mikä on minulle harvinaista toimintaa. Uusi työ on sittenkin alkanut ottaa veronsa, vaikka alku olikin leppoisa ja lupaili kevyttä vuotta.

Töissä rasittavat paitsi reagoimiseni sisäilmaan myös tilaongelma. Tiloja kun minulle ei oikein ole tarjota, sillä niitä ei yksinkertaisesti ole. Ja vaikka kestänkin pikkukoppini, opetustilani, ilman koostumusta pienissä erissä, tämä tila ei kokonsa puolesta sovellu opetukseen. Oppilaat eivät mahdu siellä kunnolla istumaan, puhumattakaan liikkumisesta; taulutyöskentely on hankalaa ja syntyy helposti kiukkua ja harmia, kun toiset tönivät ja hengittävät niskaan. Lisäksi koulun yläkerrassa on viime päivinä ollut aurinkoisista ilmoista johtuen niin lämmintä, että siellä sijaitsevassa luokassani on ollut tukalaa työskennellä. 

Ryhmien kanssa onkin ollut paljon yhteenottoja; kuherruskuukausi on ilmeisesti ohi, ja nyt haetaan rajoja. Joidenkin oppilaiden kohdalla kiukutteleminen vain menee yli: olen kuullut olevani rasisti, minua on syytelty ties mistä ja pisteenä i:n päälle puhetapa on ollut todella törkeä. Tällainen tyyli ei nyt tietysti ole mikään uutuus koulumaailmassa, muttei kuitenkaan mitenkään jokapäiväistä leipää ainakaan entisessä työpaikassani. Toki oppilaiden kanssa tuli inhottavia tilanteita sielläkin vastaan; olen useaan ottteeseen suuttunut niin, että oksat pois, mutta täällä tuntuu, että oppilaita kun on enemmän, yhteenottojakin syntyy useammin. Lisäksi epämääräisyys opetustilojen suhteen on selkeä negatiivinen tekijä, joka kiristää omia hermoja ja vaikuttaa siten välillisesti oppilaisiin.

Joten ei liene epäselvyyttä siitä, että keväällä olen jälleen työtä etsimässä. Entiseen kouluuni minulla ei ole mitään intressiä palata, sillä siellä vointini oli niin huono ja aamut totaalishokkeja viideltä soivine kelloineen. Tällä herkkyysasteella todellakin kaipaan jonkinlaista uutta työulottuvuutta, mutta tiedä sitten, mistä sellaista löytää. Toisaalta en jaksaisi vielä murehtia ensi lukuvuoteen asti, kun jokapäiväisessä arjessanikin on tarpeeksi huolta ja ärsytystä.

Krzysztof Pacholak: School

Viime päivinä olen miettinyt kovasti myös sitä, että miksi kärsin huonoa omaatuntoa siitä, että palkkani on alakoulun opettajaksi hyvä. Saanhan aineenopettajan palkkaa sattumalta vielä reiluilla ylituntikorvauksilla höystettynä eli tienaan tästä lystistä huomattavasti enemmän kuin luokanopettaja, jolla kuitenkin yleensä on luokkansa kanssa paljonkin enemmän hoidettavaa ja suunniteltavaa. Minulla toisaalta on sitten kannettavana tämä epämääräisyys: neljäntoista eri opettajan kanssa yhteissuunnittelu,  luokkatilattomuus ja ehkäpä juuri oppilasaines, jolla on enemmän tai vähemmän ongelmia. Hyvin pärjäävät S2-oppilaat nimittäin aika nopeasti poistetaan ryhmistäni omissa luokissaan opiskelemaan, jos he kerran menestyvät ilman lisätukea siinä kuin (pärjäävät) kantasuomalaisetkin. 

Välillä tuntuu, että omina eväinäni voisikin olla enemmän erityispedagogiikan opintoja, kuin mitä se ainoa pakollinen kirjatentti tarjosi. ;) Työ tekijäänsä kuitenkin lie opettanut. Ja pidän kyllä työstäni monessa mielessä, yrittäen kaiken aikaa kehittää itseäni opettajana. Tiedän myös varsin hyvin, että jokaisessa työssä on ne hyvät hetkensä ja huonot puolensa. Jotenkin vain harmittaa kevään kynnyksellä kuulla niiden ainaisten kateellisten sielujen suusta opettajien pitkistä kesälomista – sillä ryytymiskynnyksellä sitä toukokuussa seisoo, eikä jaksaisi enää pisaraakaan ylimääräistä huonoa mieltä. Siinä vaiheessa sitä on yleensä niin valmista kamaa, että on posahtaa uupumuksesta ja sosiaalisesta kuormituksesta. – Vuoden kaikki kirosanat painavat yhteensä aika paljon!

Mutta vastaan kyllä: lomaedut tässä työssä ovat kohdillaan – ehdottomasti eräs työn hyvistä puolista, mutta tervetuloa kadehtimaan myös tätä vihamielistä, aggressiivista, vähättelevää, töykeää, alentavaa, rasistista ja kaikin puolin vastenmielistä käyttäytymistä, jota opettajat niskaansa vähän väliä saavat. Tervetuloa painamaan toisinaan ympäripyöreitä päiviä opetusmateriaalien, kehityskohteiden, palaverien, vanhempaintapaamisten ja Wilma-viestin maailmaan. Ja tervetuloa sairastamaan huonokuntoisten koulujen jäljiltä loppuelämäksi. 

Tervetuloa näkemään myös se hetki, jolloin monen vuoden uurastuksen jälkeen yläkoulun kynnyksellä sanot näkemiin oppilaillesi, saamatta menneistä yhteisistä vuosista mitään palautetta. Luokanopettajat ehkä painavat pidempää ja raskaampaa työuraa huonoilla palkoilla, mutta saavat nähdä oppilaidensa ilonhetket, jakaa retket ja vastaanottaa kiitokset kukkineen kevätjuhlissa. Aineenopettajaa muistaa ne kaksi tunnollista tyttöä, joiden äidit ovat käyneet ostamassa myös suomen opettajalle kukat; jossain käytävällä ne tungetaan käteen. (Tässä vaiheessa sitä kannattaa sitten sillä paremmalla palkalla ostaa itselleen pari kukkaa lisää ja lahjakortti Stockmannille.) 

Mutta tämä ei ole luokanopettajien parjaamista tai kadehtimista, älkää lukeko sitä sinä, sillä nostan hattua heidän taakalleen, joka on omaani usein raskaampi; tämä on vain toteamus siitä, että koulussa opettajien roolit voivat olla hyvinkin erilaisia keskenään.

Ja valitan, että valitin, mutta välillä täytyy saada valittaa, ja kuunneltuani itse valitusta siitä, kuinka minulla on niin lyhyet työpäivät, paljon taukoja ja helppo työnsisältö, voin kertoa, että suomen kielen laitokselle voi kuka tahansa hakea lukemaan suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta ja sitä kautta valmistua äidinkielen opettajaksi keskimäärin viidessä–kuudessa vuodessa, kuten itsekin tein. Sen jälkeen pääsee kuuntelemaan haistatteluita ja nauttimaan kesälomaeduista ja aineenopettajan palkasta sekä seitsen–kahdeksantuntisista päivistä. Eiväthän ne mitään lakimiehen kymmentuntisia päiviä tosiaan ole, mutta ei siellä opettajanhuoneessa kahvia useinkaan ehdi juomaan. Hyvä jos tavallisena päivänä vessassa ehtii pyörähtää. Ja alkava poskiontelotulehdus laittaa mielen matalaksi. Kuinka monta päivää on siihen seuraavaan kuuluisaan pitkään lomaan?

Theen Moy: School Hall

Ajelehdintaa

Huomaan viikon ainokaiseksi kirjoituspäiväksi vakiintuneen nyt torstain, illan, jolloin alan olla aivan ryytynyt arjesta ja purkautumisen tarpeessa. Torstaisin useimmiten myös siivoan asuntoni, jättäen jumpat ja lenkit tai sen sellaiset suosiolla väliin, kun jaksaminen on mitä on.

Tämä viikko ei ole tässä poikkeus, vaikka poikkeuksellinen se on siinä mielessä, että en ole jaksanut kuntoilla laisinkaan, olen vain ylensyönyt pitääkseni mielialani virkeänä ja toisaalta nautiskellut loppukesän lämpöisistä iltapäivistä tekemällä Lyylin kanssa pyörä- tai lautaretkiä. Neiti nimittäin sai postista tiistaina potkulaudan, sillä totesin, että tasapainoharjoittelu ei olisi pahitteeksi. Samalla lapsen päivään saa kuin huomaamatta lisää liikuntaa – ja uuden mukavan ajanvietteen. Eikä pahitteeksi olisi sekään, että kolmentoista minuutin kävelymatka lähimmältä bussipysäkiltä tarhalle lyhenisi vaikkapa kahdeksaan. Tosin tällä hetkellä tilanne taitaa olla päinvastainen: potkuharjoitukset vievät kävelyäkin enemmän aikaa!

Muuten viikko on ollut täynnä ajatuksien ajalehtimista. Niillä ei ole suuntaa, testaan mielessäni kaikenlaisia tulevaisuudensuunnitelmia, mutta mikään ei oikein istu. Töissä voin ja viihdyn aavistuksen paremmin, vaikka monet asiat vaativatkin vielä hiontaa. En ole vain oikein jaksanut kunnolla paneutua mihinkään muuhun kuin oppilaisiin ja oppitunteihin. Samanaikaisopetus on ja säilyy mörkönä, eikä ole lähtenyt oikein toimimaan. Koppitoiminnan tasolla edelleen ollaan, enkä ole siitä oikein iloissani. Mutta en vielä luovuta! Vaaditaan aikaa, vaaditaan ehkä koulutustakin, malleja...

Haikuilu entiseen on eron jälkeen aina hetken, ehkä pidemmänkin tovin, vahvoilla, kunnes uusi arki ihmisineen ja toimintakuvioineen alkaa tuntua yhtä hyvältä, lopulta ehkä paremmaltakin. Edellinen työpaikkani oli työmarkkinoilla eräänlainen ensirakkauteni, ja sellaisesta on sitäkin vaikeampaa päästä yli. Eikä sitä tietenkään koskaan täysin unohda, vaikka tietää, ettei paluuta nuoruudenheilan syliin olekaan.

Toivon kuitenkin, että perjantai häivyttää haikuiluni ja suuntaa etsivät suunnitelmani sikseen ja pääsen lukemaan jotain niinkin haastavaa kuin viikon aikana kertyneitä mainoslehtisiä, käymään kolmen kuukauden tauon jälkeen tanssitunnilla tai ulkona vaikkapa vaihteeksi kävelemässä. Aila Meriluodon Nuoruuden päiväkirjat odottavat tuossa avaajaansa, ja jos nyt pian vetäydyn unipuulle, saattaa olla, että jaksan huomenna keskittyä johonkin astetta haastavampaan kuin netin selailuun. Pidin kovasti viimeksi lukemastani Meriluodon Mekko meni taululle -päiväkirjasta, joten odotuksiakin on. 

Ja ei kai ajelehtimisessa loppujen lopuksi mitään vikaa ole, kunhan varautuu siihen, että ehkä pian edessä on koski ja melan tulee löytyä venosesta. Vai onko se ajelehtimisen todellisin vaara kuitenkin siinä, että koskea ei koskaan tavoita, kun kiertää ajelehtien ympyrää? Ovatko totta ystäväni alkuunpanemat pohdinnat siitä, että kaikki, mitä olet kolmeenkymmeneen ikävuoteesi mennessä kokenut, toistuvat elämässäsi tästä lähtien muodossa tai toisessa ja vain hyvin harvoin saat kokea pisaran jotain täysin uutta?

Jesper Hauge: Boat Reflection