Inspiroiduin
Laura de Lillen minulle aiemmin täysin tuntemattomasta blogista. Viime kerrasta eli edellisestä blogi-inspiraatiosta onkin jo aikaa!
Tykästyin Lauran tyylin lisäksi juttujen ja kuvien iloisuuteen, ja kaikesta ilahtuneena nappasin yhden kirjoitusidean, etenkin kun huomasin, että Lauran kanssa olemme blogin kirjoittamisessa hiukan eri linjoilla – kuten ilmeisesti monen monen muunkin bloggaajan kanssa olen.
Laura kirjoitti: "Itselleni rajanveto on ollut aina selvä, ja olen päättänyt jo aikoja
sitten, että blogissani ei tule koskaan esiintymään kolmea asiaa:
mainostusta, päivätöitä tai henkilökohtaisia suhteita. Miksi
pitäisikään?" Minähän olen taas valinnut aivan toisenlaisen tien: blogissani esiintyy nimenomaan henkilökohtaisuuksia, välillä myös töitä. Vähemmän panostan vaatteisiin ja kauneuteen yleensä. Ehkä kannattaisi, se toisi varmasti lukijoita lisää. Toisaalta epäilen, etteivät kykyni ja mielenkiintoni siihen riittäisi. Minä siis kysyn: Ei kai minun pidä vaihtaa linjaustani?
Tykkään purkaa täällä itseäni pohjamutia myöten. Tiedän, että välillä liikutaan rajamailla, kun mennään ihmissuhteiden syvyyteen. Ehkä ensi kerralla parisuhteesta löytyy enemmän iloisia puolia kirjoitettavaksi, ehkä ystävyyksien syntymisistä voisi kirjoittaa niiden purkautumisien sijaan.
Pidän kovasti kirjoittamisesta: joskus tuntuu, että päiväni paras hetki on se, kun saan sukeltaa ajatuksieni syvyyteen ja kirjata tuntojani ylös. Usein kuitenkin unohdan blogini pitkäksikin aikaa – noin viikko edellisestä postauksesta yleensä kuitenkin heräilen, muistan ajan laukanneen taas nopeaan ja päätän ryhdistäytyä.
Aiheita minun tuntuu olevan joskus kovin vaikea keksiä. Arkipäivisin olen niin täynnä toimintaa, etten jaksa suunnitella kirjoittamista. Viime vuosina pohdintani parisuhteen, perheen ja arjen suhteen ovat olleet niin energiaa ja aikaa syöviä, että blogille ei yksinkertaisesti ole jäänyt tarpeeksi pohdinta-aikaa! Toisaalta olen vakuuttunut siitä, että kahdesta en luovu: toinen on kuntoilu ja toinen kirjoittaminen. Kaikki muut saisivat työkuvioiden tai ihmissuhteiden myötä mennä, jos valintoja pitäisi tehdä.
Hyvin harvoin mieleeni on putkahtanut ajatus blogin lopettamisesta, mutta muutaman kerran olen miettinyt, josko keksin lopulta enää mitään sanottavaa. Kun muutama vuosi sitten olosuhteiden pakosta harvensin kirjoitustahtia, annoin itselleni samalla luvan olla vapautunut bloggaamisen paineesta: siitä lähtien olenkin blogannut vain kun on ollut jotain sanottavaa, tarve kirjoittaa tai aivan liian pitkä tauko edellisestä tekstistä. Useinhan siinä käy niin, että kun vain istuu näppäimistön ja tyhjän tekstikentän ääreen, juttua kyllä piisaa.
Bloggaan viitisen tuntia viikossa, loma-aikoina hiukan enemmän. Valokuvaaminen ei ole mitään mielipuuhaani – oikeastaan en pidä kyseisestä toiminnasta juurikaan. Mielestäni kuitenkin on tärkeää, että blogissa on kivoja kuvia, joten olen päättänyt satsata blogini visuaaliseen ilmeeseen tulevaisuudessa entistä enemmän. Teksti tulee tietysti aina pysymään minulla johtotähtenä: se kiinnostaa ja antaa kiksejä; myös lukijana tykkään eniten blogeista, joiden tekstit puhuttelevat, enkä niinkään viehäty visuaalisesti hienoista, mutta muuten tylsistä tai huonosti kirjoitetuista blogeista.
Klikkauksia minulla on kolmestakymmenestä sataankahdeksaankymmeneen päivästä. Näistä luvuista päätellen lukijoita on siis kohtalaisen vähän. Jossain vaiheessa kaipailin lisää keskustelua juttujeni jatkeeksi, mutta nyt olen kai tottunut siihen, että kommentit ovat kiven alla. Toisaalta tämä säästää aikaa varsinaiseen kirjoitteluun; kymmenien kommenttien vastailuun menisi varmasti tunteja!
Tarkkailen aika tiiviisti klikkailujen määrää, mutta en oikeastaan enää ole riippuvainen lukijoista siinä mielessä, että ajattelen kirjoittavani etupäässä itselleni. Vaikka kaikki lukijat häipyisivät, tekstiä varmasti silti riittäisi. Ehkä tyyli vaihtuisi tämän myötä hiukan, mutta en usko, että sen tähden lopettaisin silti täällä jutteluani. Tietysti paha mennä sanomaan tarkkaan, sillä en epäile lukijoitteni totaalikatoa. Pikemminkin tuntuu siltä, että klikkailut ovat viime aikoina olleet lisääntymään päin!
Bloggaaminen on minulle harrastus, mutta myös osa ammattitaitoa. Mielestäni suomen kielen opettajan tulee osata kirjoittaa sujuvaa ja sisällyksekästä suomea. Se oli yksi tavoitteistani, kun aloitin blogin, ja pysyy edelleen tavoitteiden joukossa. Tällä englannin miehittämällä maapallolla on mielestäni tärkeää pitää muitakin kieliä aktiivisesti yllä; siksi tällä palstalla englanninkielisiä termejä väistellään viimeiseen saakka. En muista, että kovinkaan monessa kohtaa olisin sortunut englantia harrastamaan, vaikka joskus on tuntunut siltä, että jokin englanninkielinen lausahdus olisi ollut paikoillaan.
Usein kaiken voi kuitenkin kääntää, jos ei aivan sanatarkkaan, niin elävästi sinne päin. Siinä yksi ohjenuoristani.
Yksi tärkeitä sisältöjä nimensä mukaisesti blogillani on tallentaa tyttäreni elämää. Siinä on kimurantit puolensa, mutta uskon siihen, että netti on niin täynnä kuvapöhnää lapsista, aikuisista, ystävistä, perheistä, ruoasta, viinilaseista, vaatteista ja sen sellaisista, että jos joku välttämättä haluaa väärinkäyttää juuri tämän blogin kuvia tai tekstejä, se ei tyttäreni elämää pilaa, eikä edes minun. Jossain vaiheessa suljen arkistojen syliin vanhat jutut, jolloin aivan tavallinen tallaaja ei niihin helpolla pääse käsiksi.
Monet miettivät, millaisia kuvia uskaltaa julkaista Facebookissa, joka on kohtalaisen suljettu yhteisö. En ehkä itse alkaisi julkaista kännikuvia missään, en alastomuutta enkä mitään, minkä voi tulkita helposti väärin. Mutta en ymmärrä sitä, että jos kasvoillamme ja kehoillamme elämme tässä maailmassa, miksemme voi elää samalla tavoin myös netissä? Pitäisikö ulkonakin liikkua kasvot peitettyinä, ettei vain tulisi kaltoin kohdelluksi? Pitäisikö sulkea mielipiteensä syvälle sisälle, jottei vain tulisi väärinymmärretyksi, kenties parjatuksi ihan kasvoista kasvoihin?
Itse olen blogissa kasvoton vain yhdestä syystä: en halua, että oppilaani ajautuvat blogini lukijoiksi. Siksi myös kaikki nimet on muutettu, eikä kaikkea tekstiä pidä lukea täällä piiruntarkkaan. Osan yksityiskohdista heikennän ja muunnan, jotta yksityisyys kuitenkin mahdollisimman pitkälle säilyisi kaikkien osallisten suhteen.
Tarkoituksenani ei siis ole tieten tahtoen tehdä paljastuksia, mutta ajattelen omien juttelujeni auttavan muitakin kuin itseäni ymmärtämään elämää paremmin, antavan lohtua tai voimaa, ehkä joskus viihdytystä tai edes jonkinlaisen ripauksen uutta ajateltavaa. Siksi uin niin syvällä, siksi avaan arkkuja ammolleen. Se lienee tämän bloggaajan olevaisuus ja tämän blogin olemassaolon avain. En varmasti olisi jaksanut kirjoittaa näin monta vuotta, jos blogini olisi keskittynyt vain vaatteisiin, sisustukseen tai elämän aurinkoisiin puoliin.
Sen tehtävän olen jättänyt niille bloggaajille, jotka paremmin keveyden taidon taitavat.
