Diagnoosi: liian paljon yksin kotona Hoito: ihmisten kanssa, kotona

Tiedän, mistä olen usein paitsi: sellaisesta seurasta, joka on, jonka aistin ympärilläni, mutta jonka kanssa ei tarvitse puhua tai puuhata. Jonka kanssa voi vaan olla, tai joka vaan on ja tekee omiaan, sillä välin kun itse silittää, lukee kirjaa, opiskelee espanjaa tai kirjoittaa blogia. 

Onneksi on tua tyär. Mitä tästä muuten tulisi? ;)

Tyttären tekemää taidetta

Mietin mielialojeni vaihtelua; ne tuntuvat keinuvan yhdestä äärilaidasta toiseen. Mitään ihmeellistä ei ole sattunut, mutta olen taas äärimmäisen tyytyväinen elämääni. 

Tai ehkä se on tämä loma, joka sattui. Toisaalta juuri tällainen lapsuudenkotiin, perheen keskelle eristäytyminen piilottaa ulkomaailmasta sen kaiken, jonka olisi halunnut. Ei tule ajatelleeksi vaikkapa sitä, että kunpa minullakin olisi monta lasta, kun on vain niin ihanaa vetäytyä yksinäisyyteen lukemaan sillä välin, kun Lyyli pelaa tai ulkoilee papan kanssa tai leipoo karjalanpiirakoita mummin kanssa. (Herää kysymys: miksi minulla siis pitäisi olla lapsia enemmän, kun kerran ihanuutta on muutakin?)

Tai ehkä se on tämä lukeminen? Olen lukenut viikon aikana niin paljon, että tuntuu siltä kuin sanat tursuisivat silmistä ja korvista ulos. Mutta vielä näiden kahden viimeisen lomapäivän aikana aion lukea lisää. Kun työt taas maanantaina jatkuvat, keskittyminen herpaantuu täysin. Tiedän, etten silloin jaksa mitään niin vaativaa kuin kaunokirjallisuutta, enkä yksinkertaisesti ehdi, koska priorisoin muuta vapaa-ajan puuhaa. 

Kerroinko muuten jo, että aion alkaa panostaa tangoon enemmän? Olen käynyt harvinaisen löysästi tunneilla, enkä ole treenaillut niiden välillä millään tavalla, en milongoissa, en harkkaparini kanssa. Nyt otin häneen jälleen yhteyttä, ja toivon, että ehtisimme käydä edes muutaman kerran kuussa treenailemassa askelkuvioita yhdessä. 

Ei sitä oikein kehity, jos käy tunneilla viikon tai usein vain kahden viikon välein, ja minähän aion kehittyä. Tavoitteeni eivät ole taivaissa, mutta haluan osata niin, ettei tarvitse hävetä ja pelätä omaa kyvyttömyyttään milongoissa. Tangosta saa luvan tulla minulle sellaista terapiaa, josta voin käydä napsaamassa itselleni hyvää oloa muutamankin kerran viikossa; lapsen kasvaessa omista sosiaalisista kuvioista tullee entistä tärkeämpiä. 

Nyt kuitenkin ryhdyn runojen pariin. Tämänhetkisiä mietteitäni kuvailevan kenialaisen Alamin Mazruin runon myötä toivon teillekin sanojen piristämää viikonlopun jatkoa!

Ovi

Voit kulkea tästä ovesta

tai olla kulkematta.

Jos kuljet

on vaarana että unohdat nimesi.

Sinuun vilkaistaan kaikkialla toisenkin kerran

sinun on käännettävä katseesi

annettava asioiden edetä

         oltava lietsomatta sotaa.

Jos et kulje

löydät ehkä

hyvän elämän elettäväksi

suojelet ajatuksiasi

jatkat työtäsi

kuolet sankarillisesti maassasi

mutta monet asiat kulkevat ohitsesi

monet asiat sokaisevat sinut

mikä on sokeutesi hinta? En tiedä.

Ovi ei päätä puolestasi. 

Se on vain ovi.

Alamin Mazrui, suom. Katriina Ranne

antologiasta Korallia ja suolakiteitä

Kesäkirjat

En hanki kesäkissaa, mutta vino pino kesäkirjoja on pakko olla. Osan kanssa käy aina niin, että syksyllä sanotaan heipat toisiimme sen kummemmin kesän aikana tutustumatta.

Tämän vuoden kirjoista yksi onkin sama kuin viime kesänä, mutta tällä kertaa suomeksi. Jospa se siten tulisi luettua. Muuten lukemistoon kuuluu harvinaisen paljon ruotsia, koska olen päättänyt ryhtyä paremmaksi ruotsinopettajaksi ensi syksynä. On siis vähän kertailtava ja opittava uusiakin sanoja.

Theodor Kallifatidesin vanha suosikkini Uusi maa ikkunani takana on nyt uudelleenluennassa. Lainasin sen myös ruotsiksi (Ett nytt land utanför mitt fönster, kirjapinon se kirja, joka ei näy kunnolla), mutta luulen pitäytyväni suomenkielisessä versiossa, sillä aloitin sillä, enkä ehkä jaksa kirjaa vielä kolmatta kertaa. Sen verran tiukkaa tilitystä, ehkä katkeraakin vanhan miehen muukalaisuuspohdintaa.

Claes Anderssonin Dikter från havets botten sattui käsiini, kun etsin kohtalaisen optimistisesti Tomas Tranströmeriä Vallilan kirjastosta. Ruotsinkielisten runojen hyllyssä oli noin seitsemän kirjaa, joista poimin tykkäämäni Anderssonin. (Muut olivat tyyppiä Runeberg.)

 

Ihastuin Arja Tiaisen runoihin juhannuksena, kun piti etsiä mökille mukaan perinteinen juhannusruno. Tiaisen eräs ihana löytyi alkujen aluksi Olivian Facebook-ryhmän postauksista (!), ja nyt vain sitten varasin mielenkiintoiselta vaikuttavan Tiaisen kokoelman, jossa on runoja useista 70–80-lukujen kirjoista. Katsotaan, miten uppoavat. En ole mikään runojenlukijatyyppi(kään), mutta välillä kolahtaa kovasti.

Alussa mainittu viime kesänä lukematta jäänyt Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta liittyy kai nyt Murakami-kauteeni, sillä olen lukenut jo kaksi hänen mainiota romaaniaan tänä vuonna. Sitäpaitsi olen taas kovin innoissani lenkkeilystä!

Rakas hurri! - Kära hurri! on artikkelikokoelma kaksikielisyydestä Suomessa. Sain kirjan tupaantuliaislahjaksi ystävältäni, ja olen mielenkiinnolla lukenut ajatuksia kahden kielen yhteiselosta tämän maan kamaralla. Vaikka olenkin ollut ruotsifani kauan, minun ruotsin kieleni liittyy lähinnä Ruotsiin, enkä ole juurikaan perehtynyt suomenruotsalaisuuteen. Tässäpä siis hiukan valaistusta kaksikielisyyskeskusteluun, joka kuitenkin aina tasaisin väliajoin pulpahtelee Suomessa esille. 

Pisteenä i:n päälle jotain ihan muuta kuin kirjoja, mutta lukemista, todellista pänttäämistä: verb med prefix och partikelverb. Näitä en kunnolla koskaan Ruotsissa asuessani oppinut. Nyt on tullut aika.

 Loppuun vielä Tiaisen ihana:

"Minulla on parveke, jolla seistä,
takki johon voin kääriytyä, lapsi jota halata,
miehiä eri tahoilla, kaikenlaisia.

Minä elän elämää josta unelmoin nuorena.
Unelmat täytyy toteuttaa, tuskat kestää, viinat juoda,
vuokrat maksaa, köyhiä puolustaa, vaaleissa äänestää.

Minä pidän miehistä, jotka kantavat taakkansa, perheensä,
työnsä, tuskansa, vaivansa; eivätkä heittäydy heikoiksi.

Minä pidän naisista, jotka käsittävät asiat ilman,
että heitä on opettamalla opetettu, elävät eivätkä
tuherra päiviään miesten selän takana.

En ole täällä toistamassa vanhoja kuvioita.
En ole täällä mikään lohtu tai satama.
Pistän asioita alulle, vaikutan, liikun, vaihdan ilmettä.

Minä olen köyhän makeinen, kirpeä, sinä muistat aina,
ei nekku, eikä marenki.

Minusta ei saa enempää kuin osaa ottaa, osaa tahtoa."

- Arja Tiainen

HY

HY ei meidän tekstarilyhennekielessämme tarkoita Helsingin yliopistoa tai Hämeentien Yksinäisiä vaan sitä yhtä yleistä toivotusta, joka ainakin meillä lähetetään toisille joka ilta, yleensä suullisesti, mutta joskus vaihtoehtoisesti viestimuodossa, jos on enemmän kuin metrejä välimatkaa:

Hyvää yötä! Hyvää yötä, nukkukaa hyvin, olkoon rauhanne syvin. Hyvää yötä ja kauniita unia, oman kullan kuvia. Hyvää yötä – ja huomenta.

Ja loppuun suosikkini, mielikuvissani minut aina oman äitini lapsuuden kotiin vievä Aila Meriluodon Yölaulu:

– Nuku lapsi, nuku vaan. 

Tuuli kaitsee lampaitaan,

pilvilampaitaan.

Eikö silmä unta saa?

Tuuli puita pudistaa,

uni puusta putoaa,

uni putoaa.

Nuku, lapsi, nuku –

Ulkona yö

hopeatiukuja hiljaa lyö.

Päättyy ihmisen päivätyö.

Polku pellolta pihaan käy.

Hämärtäy.

– Nuku lapsi, nuku vaan. 

Lampaat viedään navettaan,

pilvilampaat navettaan.

Tuuli yöhön laulaa lasta.

Uni katsoo akkunasta.

– Nuku, lapsi, nuku –

Tuuli taloa kiertelee.

Outo on taivas, suuri on maa.

Liekki levotta lepattaa.

Vitkaan pimenee.

Jossakin paisuva poljento lyö:

– Suuri on yö, outo on yö. 

– Nuku lapsi, nuku vaan. 

Tuuli jatkaa kulkuaan, 

suunnatonta kulkuaan.

Yöhön päätyy päivän tie,

uni kaiken viimein vie. 

Nuku, lapsi, nuku –

Vähä yössä on ihmisen suku.

Nauran auringolle

Tiedättehän tunteen, kun yliväsyneenä, suhteellisen rentoutuneessa tilassa, yleensä yömyöhään, kenties ajan paineista vapautuneena alkaa kihertää, keksiä hulluja juttuja: kirjoittaa tai höpöttää jotain omituista, jonka perään vielä naureskelee itsekseen, ääneen. Minusta tuntuu, että olen juuri nyt niin väsynyt, että voisin heittää kaiken pieneksi nauruksi, pitkähkön työpäivän jälkeen, kahvikupposen rentouttamana. 

Voisin nauraa monellekin vanhalle hassulle asialle: sille, että ostin kerran mielestäni kivan 80-lukulaisen paidan, josta sain kuulla, että onkos se vähän pieni sulle tai sille, kuinka joku yhtä innokas pieni siivooja kuin minä ryhtyi auttamaan opea openpöydän raivaamisessa. Sille, että kerran myöhästyin, kerran kompastuin, kerran unohdin... Kerran tai kaksi.

Jälkikäteen kannattaisi varmaan aina nauraa sellaisille jutuille, jotka eivät tapahtumahetkellä juurikaan hymyilyttäneet: Vara-avaimet hukassa, eikä ketään kotona. Eksyt Länsiväylällä (se on mahdollista!) ja joudut soittamaan koululle ja myöntämään, että olet ihan pihalla siitä, missä auton kanssa sompailet. Siitä, että kyydität autossasi tyyppiä, joka kertoo pelkäävänsä autoilua, koska on juuri loukannut selkänsä ja samalla peruutat toisen auton kylkeen.

 Kuva: jmtimages'

Ehkä se nauru lopulta antaa luvan epäonnistua tai hyväksyä sen, että kaikki ei aina suju nappiin. Mielestäni meidän aikuistenkin pitäisi harjoitella ja sietää enemmän arkipäiväisiä epäonnistumisia, sillä ne kuuluvat elämään ja parhaassa tapauksessa eivät suinkaan pilaa mitään, vaan tarjoavat, jälleen kerran, kunnon naurut – toisinaan mokat myös keventävät ilmapiiriä ja pudottavat stressitasoa. Vähintään ne tarjoavat hyviä tarinoita. (Vaikka harmi kyllä aiheuttavat usein myös ylimääräistä rahanmenoa...)

Monet omista hauskoista pienistä sattumuksistani liittyvät töihin, enkä harmikseni voi niitä täällä juurikaan julkaista, siksipä yritän repiä hassuutta tai vähintään iloa ihan niistä pienimmistä arjen jutuista, jotka eivät useinkaan saa ansaitsemaansa arvostusta. Esimerkiksi tälle talvelle on mitä mainiointa nauraa: lunta, valoa, pakkasen raikas henkäys. Päivän ainoalla välitunnilla nautiskelin tänään kirkkaasta ulkoilmasta, mutta samalla harmittelin sitä, että olen hukannut aurinkolinssini jälleen kerran; tiedän nimittäin valon aiheuttavan päänsärkyä ainakin näinä lumisina ja valoisina kevättalven päivinä. Päivän painuessa kohti iltaa huomaan sitten voittaneeni arvonnassa ihan oikeat aurinkolasit! Mahtavaa! Naurua riittää!

Tänään olen hymyillyt myös sille, että kun sain pienen kivan ystävänpäivälahjan, tajusin noin neljä tuntia sen saamisen jälkeen, miksi sen sain. Ystävänpäivä! Todellakin, keskellä arkea jotain vaaleanpunaista. En ollut ajatellut asiaa, vaikka toki olin askarrellut kortin työpaikan korttivaihtoon. Koko päivä oli siis yhtä hymyä! Miten voi tuollainen hauska korttisalaisuuksien puuhastelu luoda päivään, tai jopa päiviin, iloa.

Ystävänpäivä on siis kohdallani osunut ja uponnut, vailla sen kummempia kommervenkkejä luonut  ainakin minulle mahdollisuuden tuntea itseni tärkeäksi. Kiitos ystävät, työkaverit, bloggaajat! Loppuun aurinkoruno, joka välillä aina kalkattaa mielessäni. Näin juuri, nauretaan kuin lapset, unohdetaan turhat viisaudet! Aurinkoisia talvipäiviä kaikille sekä rentoa ystävänpäivän iltaa!

 Kuva: Gambafrolla

MINÄ NAURAN AURINGOLLE 

Minä nauran auringolle.

Sekin nauraa.

On tyhmää nauraa auringolle.

Isä ja äiti ja eno ja täti

eivät koskaan naura sille.

Sillä he ovat isoja ihmisiä.

Ja isot ihmiset ovat viisaita.

Ja viisaat eivät näe mitään.

Viisaat eivät ymmärrä mitään.

Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

Mutta minä olen tyhmä

ja nauran auringolle.

Minä melkein luulen, aurinko,

että sinäkin olet tyhmä.

Me nauramme viisaita, aurinko.

(Uuno Kailas) 
 

Marimekkoa ilman mekkoa

Äsken julistin ihastuneeni Marimekon tuoreisiin mikapiiraismekkoihin. Niiden lisäksi tykkään kovasti myös Marimekon keramiikasta ja lasituotteista, jotka eivät ole mielestäni saaneet tarpeeksi ansaitsemaansa huomiota. Jos minulla olisi siirtolapuutarhamökki, siellä olisi tällaisia keittiön komistuksia. Oiva-astiat ovat Sami Ruotsalaisen suunnittelemia ja Maija Louekarin kuvittamia, niminään juurikin Siirtolapuutarha ja Räsymatto. Lasituotteet taas ovat Anu Penttisen Sukat makkaralla -sarjasta. Siirtolapuutarhaelämään kuuluisi nimenomaan käpsytellä niin, että "sukat on sillä makkaralla ja lentää se päivänkakkaralla". Ja laulaa kovaa, korkealta, ehkä vähän nuotin vierestä. Eihän elämä ole niin vakavaa?

Pian tämä kuulostaa Marimekon sivuilta lainatulta mainostekstiltä olematta kuitenkaan sitä, joten siirryn kirjaamaan ylös mielentilani runoja, Joka tytön runokirjasta tietenkin. Jotenkin nämä astiat ja se kauniin viherkantinen opus vain sopivat yhteen. Valitsemiini Eeva Kilven runoihin liittyy myös pisara samaa haavetta jostain paremmasta, vaikkakin aivan tavallisesta elämästä mitä siirtolapuutarhaunelmiin. Siirtolapuutarha ja pieni punainen mökki ovat  monelle unelmia rauhasta, hitaasta elämästä, olennaisuuksien ympärille kietoutuvasta yksinkertaisuudesta ja sen kauneudesta. Kaikesta tästä, mutta lähellä arkea.

Jotkut haaveet ovat sellaisia, jotka eivät koskaan toteudu, eikä niiden ole tarkoituskaan toteutua edes haaveilijan haaveissa. Teen juonti rauhassa, hiljaa, nautiskellen on kuitenkin unelma, oma unelmani, joka voisi olla totta vaikka heti, jos niin päättäisin. Elämä on ehkä joskus kiinni oikein näkemisestä; pitää vain malttaa pysähtyä ja ottaa tilanne haltuunsa. Pysähtyä voi tässä ja nyt, siihen ei tarvitakaan siirtolapuutarhaa (eikä uusia mukeja, vaikka joku muki nyt sentään).

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,

kehun: Sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun.

Runot Eeva Kilven kokoelmasta Laulu rakkaudesta ja muita runoja 1972; lainattu Joka tytön runokirjasta, toim. Suvi Ahola ja Satu Koskimies 2007

Kuvat Marimekon keittiösivuilta

Kotikirjasto

Tässä Lyylin äiti, terve. Aloitan tän arkipäiväisyyksiä käsittelevän blogini aiheesta arkipäiväinen sekamelska. Yksiömme päähuoneen lattia tai isoin sänky näyttää usein tältä:

Sekametelisopan keskeltä löytyy useita kirjoja, joista tämän hetken suosikkeja ovat ainakin Isä rakentaa, Maalarikissat ja kaikki Aino-sarjan kirjat. Sikälikin olen höpsö materialistiäiti, että ostan melkein kaikki kotikirjastomme kirjat omaksi uutena, joskin tällä hetkellä meillä on myös lainaston kirjoja valikoimissa.



Lyylin suosikkeja ovat:

Äidin suosikki on erilaisia ammatteja esitteleva runokokoelma:

Itkosen runorytmi on yksinkertainen ja polkeva, joskin hiukan monotoninen ja kyllästyttävä. Rytmin  kierrättämistä sivalletaankin hiukan Aamulehden arviossa. Aivan herkkua ovat kuitenkin nämä kuvien ja erikoisten ammattien tunnelmakuvien yhdistelmät. Aikuista hymyilyttävät myös todellisuuteen nivoutuvat karrikoidut ajatukset: Uutistenlukijan runossa Birgit "Bibbe" Mustelma raportoi, kuinka "--- / Joroisissa kulkukissa / kakki kukkapenkkiin, / jossain joutui vahingossa / lihaa saunalenkkiin. / ---" Enemmän olisi kuitenkin vielä kaivannut tällaisia helmikohtia, kuten tuo saunalenkkikommentti, joissa maailma näytetään hiukan vinoutuneena ja epäloogisena paikkana.

Äiti arvostelee myös yhtä Lyylin lempparia. Buu ja Bää siivoavat on hauska tarina, mutta suomennoksena sellainen, että alkukielen kyllä kuulee, esim.

Slurp! > Lurpsista. Ja kyllä Buun ja Bään pitäisi olla nimeltään vaikkapa Myy ja Mää, sillä eihän suomalainen lammas sano bää, vaan mää. Ja buuaaminen taas on jotain aivan muuta kuin määkimistä…

Lyylin sanavarasto on vielä melko alkeellinen, mutta eläinten ääniä hän kyllä matkii: käki sanoo uk-uu, huuhkaja hu-huu, lammas määä (möreällä äänellä), koira hau-hau, kissa miau (oikein hennolla äänellä). Yllättävän taitavasti Lyyli osaa käyttää myös äänenpainoja eläimiä imitoidessaan. Täytyis vissiin tehdä lastenkirja aiheesta! ☺

Se tästä sekavuudesta. Palataan aiheeseen myöhemmin. Sillä on aika siivota! Buu ja Bää -kirjan alkulehdillä onkin sisareni hyvinkin oikeaan osuva kommentti äidin siivoamismaniasta. Onkohan pikku-Lyyli tullut siis äitiinsä?

ps. Kuten kaikki varmaan arvasivat, pikku-Lyylillä on todellisessa elämässä ihan toinen nimi, mutta näin virtuaalimaailmassa häntä kutsuttakoon Lyyli-nikillä.