Äiti vierailulla

Jotain aivojeni kehittymättömyydestä kertoo nimien sotkeminen. Kun joku puhuu minulle elokuvasta Piin elämä, kerron seuraavassa lauseessa sisarenpojastani kyseisellä nimellä. Kun olen yhtäkkiä enemmän tekemisissä jonkun sisareni kanssa, joka muistuttaa jotakuta toista sisartani – minullahan on kokonaiset neljä siskoa – saatan esimerkiksi viikonlopun vierailun ajan kutsua sisartani kaiken aikaa väärällä nimellä. Joskus huomaan erheeni, joskus siitä muistuttaa minulle vallan toista kieltä äidinkielenään puhuva siippani.

Tällä viikolla olen ollut kertakaikkisen riemastunut kevään tulosta, valosta, mutta sekoilu, mikä mielestäni on joskus aivan suloista höperyyttä, ei ole suinkaan vähentynyt. Kun sain sähköpostiviestin nimellä Mamma på besök, ihmettelin kovasti, mitenkä se puolison äiti nyt lähtee sieltä Ruotsinmaalta tänne, etenkään kun kysymys ei ole Tukholmassa asuvasta nuoresta eläkeläisestä, vaan kaukana lännessä asuvasta jo vanhemman puoleisesta rouvasta. Näinkö kovasti odotan tai pelkään uuden anopin näkemistä?

Kysymys oli kuitenkin siitä, että oma äitini on tällä hetkellä vierailulla, ja ruotsalaiseni halusi kysellä, miten on mennyt. Että kuorsaako äiti, niinkuin olin sattunut kertomaan. Mielestäni kovin suloista, suloisen epäsuomalaista aloittaa viikon ensimmäinen (ja todennäköisesti ainoa) sähköpostiviesti maanantaina kyselemällä äidistä. En jotenkin millään pystyisi näkemään, kuinka suomalainen mies tuon kysyisi. Ehkä sähköpostin lopussa, muttei sillä nyt ainakaan viestiä otsikoitaisi! 

Kyllähän minulle on kerrottukin, kuinka perhekeskeisiä ruotsalaiset miehet ovat, joten ehkäpä tämä on merkki siitä. Sen enempää ylianalysoimatta tilannetta totean kuitenkin sen olevan minulle hiukan vieras ja vähintään hymyilyttävä herttaisuudessaan. Mitenkään suomalaista miestä aliarvostamatta, heissä on omat puolensa. ;) 

Ja varmaan sangen universaali ilmiö on se, kuinka viestejä saa, jos on ollut kiva viikonloppu, ja sitten ne taas hetkeksi hiljenevät. Oma taktiikkani tosin on päinvastainen: jos mieltä murehduttaa, kirjoitan alkukantaisesti pitkän s-postiviestin, mutta jos minusta ei (juurikaan) kuulu ja Facebookissa jaksan jakaa artikkeleja ja hauskoja juttuja, niin kaikki on tavallisen hyvin.

Mutta tänään ollaan harvinaisen iloisella päällä, onhan äiti vierailulla täällä!

Kuva: atomicity

Svenskaa veispuukin veivattavana

Olen uponnut naamakirjan syövereihin. Löysin nimittäin aivan oivallisen ruotsin sanoja testaavan pelin: Ordjaktin. Kokeilkaapa ja koukuttukaa! 

Viime päivinä olen muutenkin hurjastellut netissä. Tarkoituksenani on ollut etsiä ruotsin materiaalia oppilaita varten. Ei vain ole tullut vastaan nimenomaan lapsille suunnattua materiaalia läheskään niin helposti kuin aikuisille tehtyjä linkkejä. Vinkkejä saa siis lähettää, jos on sattumalta tai tarkoituksella törmännyt lapsenmielisiin ja helppoihin ruotsia treenaaviin tai opettaviin materiaaleihin. 

Pitkällä opinnoissaan oleville nuorille sen sijaan löytyy vallan mainioita harjoituksia, kuten Ylen Abitreenien tehtävät. Osa niistä on hyvinkin visaisia, sain todeta, kun tulokseni lähenteli nollaa. Voi minä, joka luulin osaavani!

Kuva: yourdoku

Ruotsin kieli tuntuu kuitenkin nyt soljuvan, elän kuherruskuukautta sen kanssa, ja nautin siitä, että osaan, mutta että opittavaa löytyy kuitenkin vielä runsaasti, etenkin sanastopuolella. Facebookista yritinkin etsiä itselleni mukavaa sivustoa, joka toisi päivittäiseen uutisvirtaani ruotsia hauskalla tavalla kohentavia pikkupostauksia. En aivan sellaista tuotetta kuitenkaan löytänyt, mutta Victor treenaa svenskaa on se mukava pikku lisä tilapäivitysteni sekaan. 

Englannin kielen suhteen hauskoista ja opettavaisista tarinoista pitää kohdallani huolen Krista opettaa sinulle englantia -sivusto, mutta suuren suosion saanutta Senja opettaa sinulle ruotsia -sivustoa en lainkaan ymmärrä: miksi kielet pitää sotkea tällä tavoin, eiväthän nämä ruotsin sanat pääse lainkaan edukseen tällaisessa kieliympäristössä, missä ne on irrotettu omasta luonnollisesta ruotsinkielisestä tekstiympäristöstään! En ymmärrä, tai sitten en vain jaksanut keskittyä. Ehkä annan Senjalle uuden mahdollisuuden. 

Ja jos tulee oikein ikävä ruotsalaista kulttuuria, ei muuta kuin Kram Sverige uutistuuttiin myös! Vai meneekö jo överiksi? – No, en jää sitä miettimään tänne. Aivan varmasti kuherruskuukausi kuitenkin loppuu aikanaan ja sitten on muiden tuulien aika puhaltaa. Mutta nyt siirryn takaisin naamakirjaan, ruotsin sanojen pariin. Mitä rentouttavinta pelata välillä pelkkien sanojen kanssa, ilman sitä kuuluisaa kotekstia. 

Mieluiten pinkkii

Neiti Lyylistä on tullut hänestäkin Jukka Poika -fani: Jukkis kun laulaa siitä, että mieluiten sais olla pinkkii. Yllätyin, kun Lyyli nappasi tämän(kin?) kohdan usein luukuttamastani Siideripissiksestä. (Hmmm, lienee syytä miettiä, millaisia lyriikoita lapsen kuullen soittaa.) 

Pinkki on muutenkin esillä täällä usein. Tällä viikolla muisteltiin halloween-bileitä, joissa neidillä oli yllään musta mekko, oranssit sukkahousut ja vaaleanvihreät siivet. Tyttö alkoi puhella vähän surumielisenä, että ensi vuonna hän sitten viettää pinkkiä halloweenia. Taisin siinä tokaista, että kyllähän ne oranssi ja musta ovat halloweenin värit, ei siitä mihinkään päästä. Mutta jos edes siivet olisivat pinkit, totesi neiti. Niin, vihreät siivet ovatkin jääneet harvinaisen vähälle huomiolle, värillä siis lienee väliä. 

Toisena iltana Lyyli istui vaaleansinisellä kylppärinmatolla ja kertoi, että tämä on hänen lempivärinsä. En voinut olla huudahtamatta: Mutta eikö se ole pinkki? Vastaus kuului kirkkaasti ja korkealta: Joo, pinkki on mun eniten lempiväri ja muita lempivärejä ovat sininen, punainen, oranssi... Käytännössä katsoen kaikki muut värit. Niinpä niin.

Lapseni maailma on siis onneksi myös värikäs, vaikka vaatteet ovatkin usein pinkkivoittoisia. Vauvan vaaka -levyn Afrikan yö -kipaletta kuunnellessamme neiti totesi, että miksi kaikki on mustaa, ihan tylsää. Ilmeisesti hän ei ollut kuitenkaan ymmärtänyt, että laulussa laulettiin tumman äidin tummasta ihosta. Lyylin mielestä laulun maailma vain oli liian musta, vaikka suvaitsevaisuuslauluksi se kai tehty oli. Ehkä hän oli osin oikeassa siinä, että miksi korostaa mustaa (ihoa), eihän valkoisestakaan liene syytä tehdä numeroa. Mutta Afrikan yö on ihana biisi, huolimatta siitä, että musta-sana siinä toistuu kymmeniä kertoja!

Pinkki taas on siitä jännä sana, etten löydä sille ruotsinkielistä vastinetta; pink, pink, pink (kun ei se pinkt, pinka voi olla)? Ei taida siis oikein taittua ruotsinkieleen. Tuo ruotsalainen mies korjaa usein pinkkini liilaksi, mutta eihän se ole sama juttu? Eihän. Kyllä se vain kunnon pinkki on jotain ihan muuta kuin vaaleanpunaista tai liilaa, violetista puhumattakaan! Vai eikö ruotsiksi pinkistä puhuta?

Veikkaan, että pinkistä pikkutyttönä tykkääminen on kielestä riippumaton universaali ilmiö. Vain siis sukupuoleen katsoen. Vai johtuuko havaitsemani ilmiö siitä, että olemme pukeneet Lyyliä tytöksi alusta lähtien? (Ja varsinkin aluksi, sillä silloin hän näytti enimmäkseen pojalta.) Ja mikä vielä tärkeämpi kysymys: Milloin tämä pinkkisyys loppuu? Onko neuvoja pinkkitaudin taltuttamiseksi? Eivät taida Jukka Pojan nykyiset ideologiat kuin pahentaa asiaa.

Kuva viime keväältä Veikon luota.

Pääkopassa hyrisee

Tänään lamppuni syttyivät: pienen ja kohtalaisen yksikielisen (kenties yksinkertaisenkin?) järjestelmäni piuhat yhdistyivät kielelliseen iloon. Tajusin nimittäin vihdoin, millainen ruotsin kielen ajanmääresysteemi on ja millaisia prepositioita kulloinkin kuuluu käyttää. Siis vasta nyt, kuuden vuoden pulpetissaopiskelun, lähes neljän vuoden maassa-asumisen, reilun vuoden opettamisen ja nyt puolen vuoden aktiivisen käytön jälkeen tämä kohtalaisen yksinkertainen järjestelmä järjestäytyi myös päässäni ruotuun. On aikansa muhinut, en muuta keksi kommentoida. (Heille, joille ruotsin ajanmääresysteemi on edelleen järjestäytymätön, kas tässä, iloksenne nettikooste.)

Muuten viikko onkin ollut kiirettä täynnä, ja muut oivallukseni kaltaiset ilonhetket ovat lähinnä liittyneet hyvin pieniin asioihin: miten kauniita paitoja oppilailla päällä, miten merkillistä mutta maukasta ilmastopäivän ruokaa, miten paljon paremmalta vadelmaveneet maistuvatkaan kuin osasin muistaa ja miksi ihmeessä ei voisi lähteä töihin vähän liian aikaisin ja lorvia Kampin kauppakeskuksen käytävillä. Hufvudstadbladetkin kun on niin kiva ostaa harva se aamu, vaikka ei se sillä tavalla halvaksi tule.

Kuten siis huomaatte, ajatukseni pyörivät edelleen hyvin paljon ruotsin kielen ympärillä. Olen yhä haltioituneessa ensihuumassa. Viikon kuluessa olen huomannut myös pimeyden syventyneen ja itseni sortuneen jokapäiväisiin iltapäiväkaramelleihin ja -kaakkuihin. Auki olevien nettisivujeni syövereistä on sitäpaitsi jo usean päivän ajan löytynyt hyvin suklaisen kakun ohje. Tätähän on pakko kokeilla, jotta selviää tästä marraskuun mahdottomuudesta. Koskaan ei ole ottanut syksy näin koville, ei oikeastaan edes viime vuonna – silloin elämä potki vain muuten, ei se syksy tehnyt asiaa vaikeammaksi.

Mutta edelleen ja kenties yhä enenevässä määrin olen onnellinen ihmisistäni, jaksan iloita lukupiirimme olemassaolosta, vaikken kirjoja kykenekään lukemaan, nautin siitä, että on keittiö, jossa voi leipoa ja laittaa ruokaa, kuten itse haluaa, siitä, että olen antanut luvan itselleni ottaa nyt hiukan rennommin. Kyllä niitä karkkeja joskus voi viikon jokaisena päivänä syödä, siis joskus! Vai onko parempi vetää karkkiöverit yhtenä päivänä, ja voida pahoin monta päivää sen jälkeen? Sama määrä jaettuna usealle hetkelle vaiko vain se karkkipäivä?

Omatunto silti kolkuttaa. Se kolkuttelee muutenkin vähän turhan tiheästi, ja myös tämä viikonloppu alkoi tekemättömien, mutta viikonlopun aikana tehtäväksi tarkoitettujen töiden listaamisella. Ja sitten lähdin ikävyyttä pakoon ystävän kanssa: shoppailu UFF:n halvoilla päivillä eli tasarahaviikoilla oli kannattavaa, sillä löysin Lyylillekin kaikkea pientä hauskaa ja spesiaalia tuotetta. Oli jotenkin puhdistava olo fiinistipukeutuneena kuljettujen viikkojen jälkeen kannella kaupungilla keltaisia kasseja, mutta ei niitä, joissa lukee Hullut päivät, vaan niitä halpisvastineita. Alkoi taas hyristä lupaavammin.

Ja nyt kun olen tässä listaani lyhentämässä, niin en voi kuin olla tyytyväinen. Vasta perjantai, ja ehdin jo blogata. Mitä kaikkea viikonloppu siis vielä tuokaan tullessaan! Tilauksessa on yhdessäolon hetkiä ja elämänmakuista huilimista. Ja ruotsinkokeiden läpikäyntiä. Se on muuten kivaa!

Lahden tuolle puolle, ei (vielä) pysyvästi

Änkyräkänkyrätekstien jälkeen jotain aurinkoista: kahden vuorokauden kuluttua löydän itseni nykytiedon mukaan laivasta matkalla kohti Tukholmaa. Päällisin puolin tiedossa on aivan tavallinen viikonloppuretki, mutta samalla kyseessä on pienen ihmisen mittakaavassa ainutlaatuinen tapaus: tapaan ensimmäistä kertaa sukua, uuden ihmiseni kaikki neljä sisarusta. 

Hassua, että lähinnä minua jännittää se, miten tulen pärjäämään ruotsillani, vaikka tiedän, että pärjään sillä aivan erinomaisesti. Jännittävissä tilanteissakaan sanani harvoin enää menevät solmuun, kenties lukuunottamatta esiintymistilanteita, joita en ole ruotsiksi juurikaan joutunut viime aikoina kohtaamaan. (Oppitunteja en laske, pitäisikö?)

Muistan elävästi, kun tapasin ensimmäistä kertaa Egilin, että käteni tärisivät kuin pahemmassakin horkassa ja kävelin vaappuen. Niin paljon jännitin, en tuntemattoman netti-ihastukseni tapaamista, vaan sitä, miten selviän kielelläni, joka ei ole omani. Hullua?

Kuva: J. A. Alcaide

Koulussa olen mainostanut retkeäni lähinnä ruotsinopiskelijoille (lupasin tuliaisia, o-ou), mutta myös joillekin omille pienryhmäläisilleni olen kertonut tulevan viikonlopun suunnitelmistani. Kommentit ovat olleet hauskaa kuultavaa, yleisimpänä lyhyt: Epistä! Eräs kolmannen luokan ryhmäni oli ihan hiljaa, kun kerroin reissustani. Syy selvisi, kun kysyin, että tiedättekö, mikä Tukholma on. Epäröivä vastaus kuului: Onko se maa? Kuitenkin osa väestä väitti Tukholmassa käyneensä, vailla kuitenkaan muistikuvia matkasta. Ei mitenkään erityisen yllättävää, ryhmäni kun tunnen, mutta hiukan hymyilyttävää. Mutta eihän kolmannella luokalla vielä pääkaupunkeja olekaan opetettu! 

Viime vuosina olen matkustanut naurettavan vähän, siksikin olen hyvin innoissani matkasta. Eri maa, tuttu, mutta silti vieras kieli, jota kuulen kyllä täälläkin, mutta yleisimmin vain yhden ihmisen suusta. Siis virkistävää ja samalla rentouttavaa, koska laivalla ei voi tehdä juurikaan mitään järkevää. Vain löhötä ja nautiskella. Sitä juuri nyt tarvitsen!

Kuva: Stina Stockholm

Sellainen kutina minulla myös on, että joskus Tukholmassa tai sen liepeillä vielä asutaan! Tunsin jo luissani Ruotsista Suomeen kymmenen vuotta sitten palattuani, että jonain päivänä astun vielä kerran laivaan, omaisuus mukanani tai vähintään varastoituna muutamaksi vuodeksi. Muuton aika ei kuitenkaan ole aivan lähitulevaisuudessa, ja tällä hetkellä riemuitsenkin lähinnä siitä, että opin retki retkeltä tuntemaan Tukholmaa paremmin.

Helsinki on nyt niin nähty, että on aika uusien maantiedon ja kulttuurintuntemuksen mikrotason oppituntien. Jos lähimatkailu on tyyperryttävän tavallista ja osoittaa mielikuvituksen puutetta, olkoot. Minä en oikeastaan koskaan olekaan ollut kuinka monta eri maata olet reissannut -tyyppiä, vaikka olisin halunnut niin, vaan ennemminkin mulle kaikki siitä yhdestä kohteesta -henkinen matkustaja. Olen valmis palaamaan kymmeniä kertoja samaan kohteeseen, jotta voin kertoa siitä enemmän kuin moni. Rakastan Helsinkiäkin juuri tällä tavalla, tietäen ja kertoen. Ulkomaisiksi rakkaiksi kohteikseni ovat valikoituneet kuin sattuman kaupalta Ruotsi ja Islanti, enkä niitä enää muiksi muuttaisi.

Siis kuulkaa, oppilaat, jotka kyselette, miksi Suomi vihaa Ruotsia (S2-oppilaan viaton kysymys tänään), vastaan teille: Ei se vihaa, se on pelkkää kateuden sävyttämää ihailua, joka toisinaan ilmenee agressiivissävyisen kuvaston avulla. Se ihaileva puoli usein peittyy, mutta kyllä sen löytää, kun jaksaa vähän selailla. Tukholma-hehkua vähintään ovat blogitkin ajoittain täynnä.

Ja sinne päästään pian! Kuinka tavallista, mutta kuinka tärkeää!

Keltainen kalenteri, keltainen elämä

Niin se uusi lukuvuosi alkoi: sininen kalenteri vaihtui pirteän keltaiseen, yhtä iloiseen kuin itsekin nyt olen, jos ei lasketa mukaan naapurin jatkuvaa röökaamista niin, että täällä ihanassa raikkaudessa leijuukin nyt tupakan käry... (Siitä sitten enemmän, kun saan taloyhtiöltä ja terveysviranomaiselta vastauksia, sillä täällä tosiaan on käryt sisällä, vaikka kaikki uudet ikkunat ovat mitä tiukimmin kiinni. Ilmanvaihdon kautta hajut tulevat sisälle, vaikka uudet ilmanvaihtohormitkin on säädetty pienimmilleen. Voi rähmät!)

Syksy alkoi kuitenkin juuri niissä tunnelmissa kuin salaa toivoin, ääneen toivoin ja pelkäsin ääneen lausutun toiveeni tuhoavan: mieleisen ihmisen palaaminen kainaloon ei voisi tuntua sen paremmalta. 

Ja iloinen olen tietysti siitä, että ihana Lyyli saapui taas ilokseni tänne Helmeen, omaan himaan, jota hän usein kutsuu vahingossa simaksi. Tänään tosin hän sanoi tätä äidin kodiksi – varmaan kymmenen päivää isän luona on ollut pitkä aika lapsen olla, niin että pientä vieroittumista oli tapahtunut. Hiukan oli myös tarhassa itketty, kun äiti tuli niin myöhään. Ja tosiaan, täytyy myöntää, että päivät ovat venyneet. Perjantaina illansuussa olin myös niin väsynyt, että olin syödä puolet ruokakaapistani (mille lie lastulevy maistuisi?) ja nukahtaa tietokoneen äärelle. Silloin tajusin mennä ihan ilman huonoa omaatuntoa päiväunille, ja kappas, ne auttoivat. Lyyli katsoi sillä välin Pikku Kakkosen, ja äiti heräsi pian sen jälkeen uusin voimin nauttimaan illasta tietokoneen äärellä.  – Tämäkin teksti on kirjoitettu ajastetusti perjantain ja lauantain välisenä yönä väliunien antamalla uudella energialla. 

On se kirjoittaminen vaan niin ihanaa. Ihan paras harrastus! Vaan nyt toivottelen teille viikonloppuja, ja palaan kirjoittamaan muitakin juttuja. On nimittäin tarvetta kirjoittaa taas päiväkirjaa, tai kenties viestejä uudelle ihmiselleni. Ihanaa, ihanan kamalaa ja kamalan aikaavievää. Uusi ihmissuhde siis. Mutta voitteko uskoa, etten ole aina huomata, että se tapahtuu kaiken lisäksi vieraalla kielellä? Aivan erityisen kummallista minulle, joka aina olen ollut sitä mieltä, että toisella kielellä puhuminen on niin hankalaa ja epäluonnollista. 

Taidan olla ihan muuttunut, tai sitten tähän on tultu vain pitkällisen matkan ja valmistautumisen tuloksena. Sain siis luvan yllättää entisen itsenikin toteamalla, että uusi, toinen kotikieleni on ruotsi. Ohhoh.

Tukholma, tuntematon?

Minulla ei ole ollut mitään käsitystä Tukholman kaupunginosista, laajuudesta, rytmistä, muodoista, vaikka olen käynyt pääkaupungissa useita kertoja. Tiedättehän tunteen, kun ei hahmota kunnolla ympäristöä, vaikka tuntee osan sen yksityiskohdista. Kaupungin todellinen tunteminen ainakin omalla kohdallani vaatii sen, että käy siellä kymmeniä kertoja, kävelee sitä ympäri kartan kanssa ja paneutuu alueiden olemukseen. Useimmiten tämä onnistuu vain asuen, ja voinkin sanoa, että oikeasti tunnen vain muutaman kaupungin: Helsingin, Porin ja Uumajan – kaupungit, joissa olen asunut tarpeeksi kauan.  (Espoota en laske, vaikka sitäkin tunnen, sillä mielestäni se ei ole kaupunki vaan lähiöiden sulattamo.)

Kävin Tukholmassa kesäkuun lopulla kierrellen vain Södermalmia, Tukholman keskustan eteläistä kaupunginosaa. Södermalm on varmasti monille suomalaisille ruotsinkävijöille tuttu vähintään siitä, että Vikingin laivat saapuvat sinne. Muuten alue on muodikas entinen työläiskaupunginosa, jossa on paljon freesejä kahviloita sekä ravintoloita, trendikästä designia, kirpputoreja ja gallerioita – ainakin kuulemma. Itse en keskittynyt puolipäiväisellä vierailullani tähän puoleen, vaan halusin katsella rakennuksia ja tarkastella luonnon ja rakennetun yhteiseloa. 

Aloitin kävelemällä eteläistä rantaa pitkin: uusia upeita rakennuksia ja merta. Todella tyylikästä ja yläluokkaista: ei uskoisi, että ollaan entisessä "slummissa"! Lounastaukoa pidin Erikdalslundenin alueella jonkun purjehduskerhon kahvilassa edelleen etelässä. Oli hauska katsella merelle Årstavikenin yli toiselle rannalle, jossa näkyi muutamia kesämökkejä ja ihmisiä lekottelemassa nurmella. Tämä siis Tukholman kaupunkialueella! 

Pääkohteeni kesäisellä retkelläni oli Koloniområden eli siirtolapuutarha-alue (oikeastaan monikossa, mutta mielestäni alue oli kohtalaisen yhtenäinen), joka oli todellakin viehättävän vehreä ja sijaitsi hauskasti eri tasoissa kuin hyllyillä. Kohtalaisen erilainen kuin täällä naapurissani sijaitseva Vallilan siirtolapuutarha, josta siitäkin kovasti pidän. Koloniområdenissa oli kuitenkin enemmän luonnetta, vähemmän laskelmallisuutta – varmastikin se on paljon vanhempi kuin Vallilan alueen ruutumainen puutarhakenttä.

Pidin myös Södermalmin rakennusten yksityiskohtaisesta tarkastelusta, ja loppuretken vietin Tukholman kaupunginmuseossa, jossa sopivasti sattui olemaan muutamia kaupunginosia ja niiden historiaa valottava näyttely, joka tosin mielestäni oli todella pirstaleinen, mutta ideana loistava. Ehkä voisivat kehittää siitä turisteille sopivan eri kaupunginosia valottavan perusnäyttelyn? Nyt punaista lankaa joutui hakemaan, kun seikkailtiin vain muutamissa osissa, nostalgioitiin niiden historiassa, mutta maantieteellisesti ei avattu sijaintia eikä kerrottu tyypillisistä piirteistä juuri lainkaan. No, ehkä tätä varten on turistioppaat...

Tuntui kivalta päästä hetkeksi aivan erilaisiin maisemiin, etenkin kun ilmat suosivat. Vaikka välillä mietin, että oltiin kuin Helsingissä: rakennukset olivat samantyyppisiä ja luonto sulautui kaikkeen kuten täälläkin. Ehkä Tukholma, etenkin Södermalm, muistuttaa hyvin paljon Helsinkiä. Siellä meren toisella puolen vain on kaikkea vähän enemmän ja pidemmältä aikaväliltä. 

Seuraavalla kerralla joku toinen kaupunginosa, sillä olen päättänyt tutustua Tukholmaan (ja rakastua ruotsalaiseen).

Kesäkirjat

En hanki kesäkissaa, mutta vino pino kesäkirjoja on pakko olla. Osan kanssa käy aina niin, että syksyllä sanotaan heipat toisiimme sen kummemmin kesän aikana tutustumatta.

Tämän vuoden kirjoista yksi onkin sama kuin viime kesänä, mutta tällä kertaa suomeksi. Jospa se siten tulisi luettua. Muuten lukemistoon kuuluu harvinaisen paljon ruotsia, koska olen päättänyt ryhtyä paremmaksi ruotsinopettajaksi ensi syksynä. On siis vähän kertailtava ja opittava uusiakin sanoja.

Theodor Kallifatidesin vanha suosikkini Uusi maa ikkunani takana on nyt uudelleenluennassa. Lainasin sen myös ruotsiksi (Ett nytt land utanför mitt fönster, kirjapinon se kirja, joka ei näy kunnolla), mutta luulen pitäytyväni suomenkielisessä versiossa, sillä aloitin sillä, enkä ehkä jaksa kirjaa vielä kolmatta kertaa. Sen verran tiukkaa tilitystä, ehkä katkeraakin vanhan miehen muukalaisuuspohdintaa.

Claes Anderssonin Dikter från havets botten sattui käsiini, kun etsin kohtalaisen optimistisesti Tomas Tranströmeriä Vallilan kirjastosta. Ruotsinkielisten runojen hyllyssä oli noin seitsemän kirjaa, joista poimin tykkäämäni Anderssonin. (Muut olivat tyyppiä Runeberg.)

 

Ihastuin Arja Tiaisen runoihin juhannuksena, kun piti etsiä mökille mukaan perinteinen juhannusruno. Tiaisen eräs ihana löytyi alkujen aluksi Olivian Facebook-ryhmän postauksista (!), ja nyt vain sitten varasin mielenkiintoiselta vaikuttavan Tiaisen kokoelman, jossa on runoja useista 70–80-lukujen kirjoista. Katsotaan, miten uppoavat. En ole mikään runojenlukijatyyppi(kään), mutta välillä kolahtaa kovasti.

Alussa mainittu viime kesänä lukematta jäänyt Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta liittyy kai nyt Murakami-kauteeni, sillä olen lukenut jo kaksi hänen mainiota romaaniaan tänä vuonna. Sitäpaitsi olen taas kovin innoissani lenkkeilystä!

Rakas hurri! - Kära hurri! on artikkelikokoelma kaksikielisyydestä Suomessa. Sain kirjan tupaantuliaislahjaksi ystävältäni, ja olen mielenkiinnolla lukenut ajatuksia kahden kielen yhteiselosta tämän maan kamaralla. Vaikka olenkin ollut ruotsifani kauan, minun ruotsin kieleni liittyy lähinnä Ruotsiin, enkä ole juurikaan perehtynyt suomenruotsalaisuuteen. Tässäpä siis hiukan valaistusta kaksikielisyyskeskusteluun, joka kuitenkin aina tasaisin väliajoin pulpahtelee Suomessa esille. 

Pisteenä i:n päälle jotain ihan muuta kuin kirjoja, mutta lukemista, todellista pänttäämistä: verb med prefix och partikelverb. Näitä en kunnolla koskaan Ruotsissa asuessani oppinut. Nyt on tullut aika.

 Loppuun vielä Tiaisen ihana:

"Minulla on parveke, jolla seistä,
takki johon voin kääriytyä, lapsi jota halata,
miehiä eri tahoilla, kaikenlaisia.

Minä elän elämää josta unelmoin nuorena.
Unelmat täytyy toteuttaa, tuskat kestää, viinat juoda,
vuokrat maksaa, köyhiä puolustaa, vaaleissa äänestää.

Minä pidän miehistä, jotka kantavat taakkansa, perheensä,
työnsä, tuskansa, vaivansa; eivätkä heittäydy heikoiksi.

Minä pidän naisista, jotka käsittävät asiat ilman,
että heitä on opettamalla opetettu, elävät eivätkä
tuherra päiviään miesten selän takana.

En ole täällä toistamassa vanhoja kuvioita.
En ole täällä mikään lohtu tai satama.
Pistän asioita alulle, vaikutan, liikun, vaihdan ilmettä.

Minä olen köyhän makeinen, kirpeä, sinä muistat aina,
ei nekku, eikä marenki.

Minusta ei saa enempää kuin osaa ottaa, osaa tahtoa."

- Arja Tiainen

Mina svenska favoritlåtar

Mitä ihmettä olen illat ja yöt puuhaillut tietokoneen äärellä, jos en kerran ole kirjoittanut blogiani tai lukenut muita blogeja? Mitä olen voinut innostuneena kahteenkin asti kokeilla, saaden vinkkejä yhtä hurahtaneelta ystävältä? Mikä voi herättää niin paljon tunteita, että jaksan hioa ja hioa, fiilistellä uudelleen ja opetella ulkoa? - No, ruotsinkielinen musiikki tietenkin - ja hyvän listan luominen laajasta valikoimasta!

Olen siis ilokseni ja tämän postauksen myötä teidänkin iloksenne luonut ruotsinkielisen noin tunnin pituisen listan tämän hetken ihania ja hiukan vanhempiakin minuun kolahtaneita biisejä. Kyllähän näitä listoilta löytyy, jos esimerkiksi Spotifyssa jaksaa etsiä, mutta tässä on mielestäni aika kiva katsaus nimenomaan ruotsiksi laulettuun musiikkiin niille, joille ruotsinkielinen musiikki ei entuudestaan ole kovin tuttua.

Minäkin olen viimeisen kymmenen vuoden aikana kuunnellut todella vähän edes vanhoja ruotsinkielisiä suosikkejani, mutta nyt olen opetuksen myötä innostunut uudelleen aiheesta. Toivottavasti innostuksen liekkini tuottaa teillekin lämpöä!

Mina svenska favoriter -listani löytyy siis tästä, ja alla vielä biisit luettelona.

Fronda: Rullar fram
Fronda: Underbar
Panetoz: Dansa Pausa
Oskar Linnros, Snook, Daniel Adams-Ray: Mister Cool
Snook: Snook, svett & tårar
Veronica Maggio: Nöjd?
Veronica Maggio: Jag kommer
Veronica Maggio: Måndagsbarn
Melissa Horn: Jag saknar dig mindre och mindre
Lisa Ekdahl: Vem vet
Lisa Ekdahl: Sanningen i vitögat
Lisa Ekdahl: Bortom det blå
Eva Dahlgren: Vem tänder stjärnorna?
Peter Lemarc: Evelina
Carola: Det regnar i Stockholm
Frida: Dunka mig gul och blå
Miss Li, Lars Winnerbäck: Om du lämnade mig nu
Ulf Lundell: Öppna landskap
Kent: Sverige
Totta Näslund, Stefan Sundström, Georg Riedel, Plura Jonsson, Freddie Wadling, Lisa Nilsson, Eva Dahlgren, Mauro Scocco: Alla ska sova för nu är det natt

Mennyt vuosi

Voipi sanoa, että ikävä ei tule! Sen verran haasteellinen, merkillinen ja ennen kaikkea murheellinen vuosi tuo viime vuosi oli. Ajattelin silti, kun en muutakaan postaamista nyt lomavelttoudessani keksi, että käyn hiukan läpi vuoden (kivoja) hetkiä kuvina. Jääpähän sitten tuleville sukupolville jotain positiivistakin merkintää vuodestani 2011. 

Uusi vuosi 2011 alkoi (tai tarkemmin sanottuna vanha vuosi 2010 päättyi) ravintola Lyonissa herkullisten ruokien parissa. Raketteja seurailimme Lyonin ikkunoista henkilökunnan kera. ;) Olihan se tunnelmallista. Päälläni oli lempijouluajanpaitani – ihana vaatekappale, jonka käyttökerrat vuodessa jäävät muutamaan hassuun.

Tammikuussa vietiin joulu pois, perinteitä noudattaen loppiaisena. Lyylin kanssa pakkasimme koristeet ullakolle odottamaan joulua seuraavaa. Piparitalo tuhottiin ja viimeiset suklaat syötiin kera ystävien. Herkkuja tuli rakennettua sitten vielä myöhemmin tammikuussa lumiukon muodossa – ei mitään tipatonta tammikuuta tai sokeritonta alkuvuotta vietetty, ei.

Helmikuussa kuntoilin, koteilin, kuolasin vaatteita ja muuta hyvin arkista. Lisäksi yritin tehdä lupauksia, jotka ilmeisesti ovat toteutuneet vaihtelevasti: bloggaamista vähensin rajusti alkusyksystä tilanteen pakosta, mutta samalla jäivät urheilutkin, joita taas oli lupaus lisätä! 

  

Maaliskuussa postailin laukkuhankinnoistani, pohdin ruoka-asioita ja aloin palautella hiukan ruoanlaiton saloja mieleeni. Aloin kirjoitella ylös myös Lyylin hauskoja juttuja, jotka muuten tuntuvat unohtuvan helposti.

Huhtikuu toi kevään: värejä, vaatteita, kynsilakkoja, ulkoilua auringossa, pääsiäisloman. Paasto loppui, ja sai hetken taas mässätä. Loppukeväällä olinkin sitten normaalia tiukempi ruokavaliossani, sillä keväisin olen taipuvainen syömään yli tarpeeni, enkä halunnut tänä vuonna yhtään ylimääräistä kiloa. Onnistuin tässä! 

Toukokuu oli hektinen. Yritin pitää bloggauslomaa, mutten onnistunut, koska oli näemmä tarve päästä purkamaan itseään tänne. Kipuilin nimittäin kovasti henkilökohtaisen elämäni kanssa, ja lopulta päädyimme Veikon kanssa elämän eri teille. :( 

Ilonaiheena oli uusi työhaaste, ruotsin kielen opettamisen aloittaminen syksyllä, mitä varten rupesin myös välillä postailemaan suomen ohella ruotsiksi.

 

Elämän harmaus ei kai liikaa näkynyt täällä muutenkaan, sillä toteutin mielestäni vuoden parhaan asuni juuri toukokuussa. Lisäksi taltioin Lyylin juttelut Angu-tädin masussa olevasta muumipeikosta tietämättä, että Angupa odotti jo silloin pientä poikaansa, joka syntyi marraskuussa. Lyylin ensimmäinen serkku!

 

Kesäkuussa alkoivat asuntomurheet. Onneksi alkoi myös loma ja oli monet synttärit: omat, blogin ja Lyylin. Maalla oleskelu teki ehdottomasti eniten terää: tarvitsin täysnollauksen omasta arkielämästäni! Itseni piristämiseksi hankin kenkiä, tein kirppislöytöjä ja – lakkasin kynsiä, josta muuten puhun täällä solkenaan, mutta jota teen oikeasti hirvittävän vähän! Pääsin myös elämäni ensimmäistä kertaa mukaan purjehtimaan! 

 

Heinäkuukin meni pääasisssa maalla ollessa. Jatseilla kävin vapaaehtoistyössä, pyöräilin ahkerasti ja puuhastelin kaikkea pientä. Joka yö tuli valvottua vähintään kahteen, monesti Mad Meniä katsellen. Loppukuusta odotin levottomana muuttoa, uuden alkua. 

Vaan kuinkas kävi? No, Lintulahden asunto oli hetken kaunis ja tuntui kodilta. Elokuu siis kipuiltiin, samoin syyskuu, jonka loppupuolella heitin sitten tavarani varastoon, jossa ne edelleen lepäävät. 

Lokakuussa alkoi toipuminen: jaksoin jo hiukan liikkua ja palata arkirutiineihin. Haaveilin kengistä ja hankin niitä, mikä tarkoittaa kohdallani normaaliutta, lakkasin taas vaihteeksi kynsiä (kerran, kaksi) ja tietysti etsin asuntoa. Siinä ohella ehdin harrastaa kulttuuria niin kirjamessujen, tanssiteatterin kuin luonnontieteellisen museon voimin! Jee. Kirjoja tuli luettua syksyn aikana kokonaiset yksi kunnollista, mutta kirja olikin sitä mieluisampi (Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus).

Marras-joulukuut olivat flunssien täyttämää aikaa: ensin pientä nuhaa, sitten lähti ääni, lopulta alkoi monen viikon köhä, joka loppui oikeastaan vasta lomaan. En jaksanut edes valmistella joulua kunnolla, mutta sieltähän se kuitenkin tuli. 

Joulukuun alussa aloin vaatteidenostopaaston, joka tuntui lähtevän liikkeelle melko onnistuneesti, johtuen varmaan siitä, että aikani meni asuntoasian murehtimiseen. Uutta kotia en siis jouluksi vielä saanut, mutta päätin lopettaa vuoden iloisesti ja aloittaa uuden positiivisen ajattelun voimin: kyllä se sieltä lopulta löytyy. Lisäksi uuden vuoden haasteisiin kuuluu liikuntaharrastusten elvyttäminen. Iloa lisää elämään, olkoon mottoni!

Ääni lähti

Siksi kirjoitan. Tuntuu mukavalta päästä ilmaisemaan itseään sormien läpi. 

Voitteko kuvitella, harmittelin oikein, etten pääse töihin, vaikka onhan kotona olossa puolensa, kun ei ole muuta kuin ääni poissa, köhää ja nuhaa. Kuume siis loistaa poissaolollaan. Toisaalta päivässä on tylsistymisvaara: ei voi kuitenkaan harrastaa mitään liian rasittavaa, ettei kuormita flunssaista kroppaa. Mitään ylimääräistä rahanmenoa en myöskään haluaisi päivälleni, sillä huomasin taannoin sairauslomalla ollessani, että rahaa kului normaalia huomattavasti enemmän. Jotainhan oli päiviinsä keksittävä, ja niinpä istuin kahviloissa, tein pikkuostoksia ja ostin jonkin verran tyyriinpää ruokaa itseni hemmotteluun. 

Nyt ajattelin harrastaa lukemista, pitkästä aikaa. Työn alla on edelleen, keväästä asti ollut, Purppuranpunainen hibiskus, joka ei aluksi lainkaan kietonut minua tekstinsä syövereihin, mutta on alkanut pikkuhiljaa koukuttaa. Ehkä voisin pitkästä aikaa tehdä myös kirja-arvostelun, silloin olisi enemmän motivaatiota tarttua kirjaan kunnolla. 

Työmatkoilla lueskelen usein ruotsinkielistä muumia: Trollkarlens hatt on mitä piristävintä aamupalaa. Kirja on kielellisesti runsas, rönsyilevä, opettavainen monipuolisen sanastonsa ansiosta ja, mikä parasta, samalla se virittää minut mukavasti ruotsin kielen taajuudelle. Lisäksi itse tarina on loistava, Hemulin hölmö, nörtähtävä olemus puhuttelee minua kenties eniten, mutta myös Nuuskamuikkusen siloittelematon tavallisuus on kirjassa oikeammin esillä kuin tv-sarjassa, jossa hahmosta on mielestäni tehty kuin pyhimys.

Muuten lukemiseni on syksyn aikana koostunut lähinnä vain Suomen kuvalehdestä, Hesarista ja lastenkirjoista. Parempi kai sekin kuin ei mitään.

Nyt siis "oikeisiin" lukupuuhiin tai pienille päikkäreille. Kovasti jo nukuttaa neljän valvotun tunnin jälkeen...

Min röst är borta, nästan helt. Kändes otroligt tråkigt att stanna hemma (hos Veikko), för att jag missar till och med två svenska lektioner, vilka jag tycker väldigt mycket om. 

Det har blivit lättare att använda svenska språket i tal, fastän mitt ordförråd är fortfarande dåligt. Jag kommer inte ens ihåg såna vanliga ord som åsna, racket eller läsa högt. Ofta har jag ett ofrånkomligt behov att kolla nästan alla svåra ord på lexikon, för att jag vill vara helt säker på deras släkt, böjning och användningsområde. Det tar mycket tid. Men på så sätt kan jag åtminstone föreställa mig att bli så småningom bättre och bättre på detta språk. 

Euroveisut joka ilta ja päivä

Piristääkseni sekä ruotsin tunteja että iltojani olen viettänyt aikaa YouTubessa. 

Kuinkas monta kertaa se Ruotsi onkaan voittanut Euroviisut? Kuinka monta kertaa ruotsinkielisellä kappaleella? Entä mitä Euroviisut ovat ruotsiksi? Näitä ja muita arvuuttelin ruotsinlukijoiltani tänään; tarkoitus on vahvistaa etenkin kuutosluokkalaisten ruotsinlukemismotivaatiota. Se on tarpeen. ;)

Yksi parhaiten minun mieleeni jääneistä veisuista kautta aikain on juuri ruotsalainen biisi: 1991 Carola ja lentävät hiukset eli Fångad av en stormvind. Kukapa voisi vastustaa tuulikoneen tenhoa? Muistattehan? 

Toinen suuri euroviisusuosikkini on Anneli Saariston La Dolce Vita. Kylläpä jännitettiin silloin, käytiinhän niin lähellä kärkeä. Lisäksi A. Saaristo on äitini nuoruudentuttu, joten jännitys liittyi varmaan osin siihen. Melkein kuin olisi itse voittanut, jos voitto olisi laskeutunut. No, vihdoin 2006 odotus täyttyi: aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli joku Lordi ja... 

Paras suomalainen euroveisu taitaa kuitenkin minun laaduttomassa hömppämusiikkikaivossani olla ihan toinen salama-aihe: Vicky Rosti ja Sata salamaa. Kuulostaa muuten loistavalta myös kuoroversiona! (Thanks, Satakuntalaisen Osakunnan mainio lauluporukka vuodelta 2004!)

Tiesittekö, että Suomi on osallistunut kerran viisuihin myös ruotsinkielisellä kappaleella? 1990 ja Beatin Fri?. Ei mikään pöllömpi kipale sekään, mutta, ikävä kertoa, viimeiseksi jäätiin. Ehkä se ei ollutkaan se kieli, mitä aina väitettiin, kun sijoitukset velloivat pohjamudissa. 

Tosin en voi suomalaisena muuta kuin hymyillä, kun luen YouTubesta Sata salamaa -kipaleen alle kirjoitettuja kommentteja:

• Fabulous. Finland is the most underrated Eurovision country. 
• Great song. Even today, sounds perfect. Why she hasn't won that contest?

Yes, yes. Yes we can.

Kuva: Per Ola Wiberg - Powi

Ps. Svar på de frågor som jag först ställde:

1) Sverige har vunnit fyra gånger: 1974 med Abba och Waterloo, 1984 med Herreys och Diggiloo Diggiley, 1991 med redan nämnd Carola och Fångad av en stormvind och 1999 med Charlotte Nilsson och Take Me to Your Heaven.

2) Två gånger har Sverige vunnit med en svenskspråkig låt och två med engelska texter. Carola och Herreys sjöng på svenska. 1974 då Abba vann, rådde inget språkregel, som snart efter detta togs i bruk igen. Sedan 1999 har man kunnat välja språket fritt, och såtillvida sjunger man gärna på engelska – eller har två språkvarianter på en låt.

3) Den här är svår. Melodifestivalen heter det på svenska, men det namnet gäller egentligen bara den svenska uttagningen till Eurovision Song Contest. Den internationella festivalen kallas i Sverige egentligen på många olika namn, så som Eurovisionsschlagerfestivalen, Schlager-EM, Eurovisionsfestivalen eller Eurovisionen, men jag antar att det engelska namnet är det officiella.

Kuva: CharlesFred

Ruotsalaisia tv-sarjoja

Keksin uuden ja miellyttävän tavan virittää itseni ruotsin kielen taajuudelle vielä loppukesän aikana. Tilasin ruotsinkielistä tv-draamaa cdon.comista. Tarjolla oli yllätyksekseni melko laillakin sarjoja, mutta valinta oli heikkojen pohjatietojen vuoksi hieman haasteellinen. Googlailtuani eri sarjoja parin tunnin ajan päädyin lopulta laadukkaalta kuulostavaan rakkausdraamaan.

Tre Kärlekar on 40-luvulle sijoittuva sukukronikka, jossa Nilssonin perheen ympärille kietoutuu vallan, rakkauden ja himon kautta 16 tuntia tarinaa. Sarja on tehty 80-luvulla ja uusittu Ruotsin televisiossa 2007–2008. Luulen, että valintaani vaikutti nimenomaan tämä uusimisajankohta: huonoa minisarjaa ei lähetettäisi televiossa uudelleen 2000-luvulla, eihän?

Toinen minua kiinnostava ruotsalainen draamasarja on 2000-luvun alussa tehty Tusenbröder, jonka olenkin pääasiassa jo nähnyt FST:ltä. Sarja on melko synkkä tarina miehestä, joka joutuu väärälle uralle elämässään. Se on mainiosti tehty, mutta kenties liian synkkä tämänhetkiseen elämääni. Jos tykkää Wallandereista tai Beckeistä, tykkäisi varmaan tästäkin!

 

Kuva: Michael Fötsch

Jos haluaisi sisälle ruotsalaisen yhteiskunnan tv-historiaan, pitäisi tietenkin katsoa erä Vita lögner, Rederiet tai Skilda världar -saippuaa (Varuhusetia tuli seurattua jo lapsuudessa), mahdollisesti pari tuotantokautta Skärgårdsdoktornia tai joitain lukuisista rikossarjoista, joita Ruotsissa on viime aikoina näytetty tehtävän niin runsaasti, että näyttelijät ovat olleet loppua kesken!

Itseeni vetoaa kuitenkin enimmäkseen draama, ja valitsisin kolmanneksi katsottavaksi sarjan nimeltä Svenska hjärtan. Sekin on tehty 80-luvulla, ja tuntuu ehkä hivenen vanhentuneelta, mutta kuulostaa katsottavalta, koska on ollut mieletön yleisömenestys. DVD sarjasta on tehty vasta 2008. Eräs kohtaus sarjasta on kuulemma saanut kulttimaineen: ruotsalaisten verkkokalvoille on tallentunut uudenvuodenaattona lumessa ruohonleikkuria ajava Torsten, joka vaikuttaa mielestäni ruotsalaisen hulluuden ja visuaalisen ymmärryksen sekoitukselta. Kyllä ne ruotsalaiset näitä tv-juttuja osaavat, vaan onko näistä sarjoista kuitenkaan Mad Menin voittajiksi?

Ehkä ei ole tarkoituskaan, ja toivottavasti en rupea enempää vertaamaan. Päämääränäni on nyt nautiskella paitsi viihteestä myös ruotsin kauniista kielestä. En aio tällä kertaa fanatisoitua. Elämän täytyy olla muutakin kuin yhtä tv-sarjaa illoissa ja ajatuksissa. :)


Skaffade en svensk dvd, Tre kärlekar, för att upprepa min muntliga svenska. Det bara lät bra! 

Det finns enormt många svenska tv-serier att beställa från cdon.com. Så lätt att skaffa ett övningstillfälle! Måste säga, att jag är nog fortfarande lite skeptisk över 80-tals seriers charm, som Tre kärlekar med mera är. Är de föråldrade, tänker man bara karaktärernas löjliga kläder och utrustningar när man tittar på deras agerande. Har man annat på huvudet än att hur man kunde göra hela det bättre med en modern synvinkel, särskilt när serien handlar om 40-tals händelser. Nu blandas ihop 80-talet med 40-talet eller 40-talet med 80-talet. Det kan bli ett virrvarr!

Lite svenska, va?

Ken arkkunsa avaa, sen pitää kestää aarteensa paljastuminen.

Tarina voisi alkaa myös sanoilla: olipa kerran eräs suomen opettaja, joka halusi opettaa myös ruotsia. Voitte arvata, miten siinä kävi: muutama kirjanlukutehtävä ja kuullunymmärtäminen tiedossa kesälomaksi. 

Mutta ei häntä suinkaan harmita, päinvastoin. Mukavaa palauttaa mieleensä kieli, jota suorastaan rakastaa. Näkökulma on opettamisessa erilainen kuin itse tämän kielen kautta opiskelemisessa, mutta yhtä kaikki, kieli saa taas mahdollisuuden elää minussa ja minun kauttani. 

Suunnitelma on seuraavanlainen: Kesällä luen vähintään yhden romskun ruotsiksi, tilaan Höblän, jota luen päivittäin, alan selata paria ruotsinkielistä blogia. Katselen FST:n ohjelmia kerran viikossa, mikä jottei joitain Ruotsin tv:nkin netin kautta löytyviä materiaaleja. Alan kirjoittaa blogiin pienen tiivistelmän ruotsiksi. 

Vaikeinta on puhuminen. Minulla ei ole ketään luontevaa ruotsinkielistä juttukaveria. Ehkä höpäjän itsekseni sitten. Joskus ennen vanhaan minulla oli tapana erään myöskin Ruotsissa jonkin aikaa asuneen kaverini kanssa jorista silloin tällöin tovi naapurimaan kielellä, jota myös toiseksi kotimaiseksi tituleerataan. Pitäisikö palata tällaiseen kohtalaisen epäluonnolliseen kielen ylläpitämiskeinoon, kotimaassa kun voi olla niin monella tapaa maan tavalla?

Nyt saa suositella minulle ruotsinkielisiä, joko suomenruotsalaisia tai ruotsalaisia hyviä muoti- tai lifestyleblogeja. Ja lastenkirjoja, sillä taidan tuntea vain Astrid Lindgrenin tuotannon. Ihan hävettää tämä myöntää, mutta en ollut enää lastenkirjavaiheessa Ruotsiin parikymppisenä muutettuani. ;)

Kuva: swan-t

En gång i värld fanns det en liten finskalärare, som ville känna sig tillräckligt modig och kunnig att lära också svenska språkets ljuvlighet. Och den som öppnar kistlocken, ska tåla att skatten såtillvida är inget mer en hemlighet. Nu måste hon kunna lära – och hon kan! 

En hel sommar är att komma. Då kan man lyssna på FST, läsa HBL och svenskspråkiga romaner, skriva blogg på svenska etc. Det kommer inte att bli jobbigt, men det tar tid. Det enda som man är lite osäker på, är att vem man kunde prata med. Fallet är nämligen så, att hon känner ingen svenskspratande som bor i Helsingfors.