Jazz-kärpänen on pörrännyt

Viides kerta, kolmas vuosi peräperää. Tänne Poriin sitä aina näihin aikoihin eksyy muutakin kuin makaamaan maalla. Jatseilla vapaaehtoistöissä tapaa jänniä ihmisiä, kuulee hyvää musaa, saa puuhastella, jolla tienaa ilmaiset lounaat sekä muita festarietuja, kuten ilmaislippuja tutuille ja ilmaisen oman pääsyn moniin konsertteihin. Omassa tapauksessani saan vielä kaiken päälle kuntoilua, kun sotken Noormarkun ja Porin väliset 15 kilometriä kahdesti päivässä – tai yössä. Kannattaa siis ehdottomasti, etenkin jos kesäloma on pitkä! 

Tämän ilmaisen mainoksen jälkeen hiukan faktaa Pori Jazz -festivaalien menneistä vuosista, myös omasta näkökulmastani. Olkaattes hyvät! Kuvat eivät kuitenkaan liity Poriin, pelkästään jatsiin. ;)

Kuva: Javier Hidalgo

Pori Jazz – subjektiivisesti menneisyyttä ja nykyisyyttäkin

Ensimmäinen Pori Jazz -festivaali järjestettiin Kirjurinluodolla heinäkuussa 1966: kaksi konserttia sekä yhdet jamit, kuulijoita sentään kuutisensataa. Festivaali pääsi voiton puolelle, vaikka mahdollisia tappiota oli takaamassa mm. minulle tuttu ja rakas Helsingin yliopiston Satakuntalainen Osakunta. Kirjurinluodolle kuljettiin veneessä, joten meininki oli hivenen erilaista kuin nykyisten tuhansien juhlijoiden jatsien logistiikassa.

Kuusikymmenluvulla festivaali vakiinnutti paikkansa Porin kulttuuritapahtumien joukossa: yleisömäärät kasvoivat, konserttien määrät nousivat noin kymmeneen ja esiintyjiä oli niin kotimaasta kuin ulkomailta. Niinkin pian kuin 1968 alettiin jakaa stipendiä suomalaiselle muusikolle, joka oli vaikuttanut festivaaleilla. Tapa on jatkunut nykyjatseille asti, sillä nykyään Pori Jazz valitsee vuosittain festivaalien kynnyksellä vuoden taiteilijan.

1960-luvun päätteeksi Kirjurinluodolle rakennettiin ponttoonisilta, mikä mahdollisti yleisömäärien kasvamisen entisestään. Laajenemista vastaankin oltiin, mutta aina vain kasvettiin. Vuonna 1973 suurimmat kasvamisen vuodet olivat kuitenkin takana: yleisömääräksi laskettiin n. 35 000. Edelleen festivaali jatkoi kuitenkin laajenemistaan, myös musiikillisesti. 70-luvun puolessa välissä saatiin Kirjurinluodolle eli tutummin Kirvatsille pysyvä esiintymislava ja ponttoonisillan oheen rakennettiin kunnon betonisilta. Vuonna 1977 oli sateinen heinäkuu ja yleisömäärä romahti, minkä vaikutuksia makseltiin pitkään. Musiikillisesti taso oli kuitenkin jatseista toiseen korkealla.

Festivaalit pysyivät kolmi-nelipäiväisinä koko 70-luvun, ja 80-luvun alussa siirryttiin viisipäiväisiin festivaaleihin. Vuonna 1983 avattiin jazzkatu, jolloin saatiin myös paikallisia tutustumaan jazzin saloihin. Yleisömäärät liikkuivat noin 50 000 henkilössä, ja ilmaiskonsertteja tarjottiin jazzkadulla nykyiseen tyyliin.

Vuoden 1985 jatsien ulkoasu on monelle nuoremmallekin tuttu julisteistaan: Erkki Ruuhisen Poriginal Jazz ´85 -julistesarja on klassikko. Samana vuonna siirryttiin myös nykyisenkaltaisiin yhdeksänpäiväisiin festareihin. Cafe Jazz saneerattiin rantamakasiinista festivaalien käyttöön, ja Puuvillatehtaalta valjastettiin tehdashalleja konserttipaikoiksi, olihan kyseessä 20-vuotisjuhlat. Yleisöä olikin noin 60 000. 

80-luvun lopulla koettiin niin katovuosia kuin menestystä. Kokeilut viedä festivaalia kaupungin ulkopuolelle epäonnistuivat, mutta porilainen festivaali laajeni kansainväliseksi suurfestivaaliksi ottaen mukaansa muidenkin musiikinalojen kuin jazzin tähtiä. Siirryttiin ikäänkuin viihteelle, mikä on jatkunut sekin näihin aikoihin asti.

90-luvun alkuun mennessä Pori Jazz oli kasvanut festivaaliksi, jossa esiintyi yli viisisataa muusikkoa yli sadassa eri konsertissa. Musiikkia tarjottiin reippaat kolmesataa tuntia. Yleisöä saatiin paikalle jopa 90 000 henkeä, ja festivaali repi otsikoita. Esimerkiksi 30-vuotisjuhlajatseilla 1995 lehdistö arvosteli pistävästi jatsien viihteellistä linjaa: "Kirjurinluodolla soitettiin vaihteeksi jopa jatsia." 

1996 osallistuin itse ensimmäistä kertaa jatseille vapaaehtoistyöläisenä Shopissa eli myyden jatsien oheistuotteita kuten T-paitoja ja lippiksiä. Festivaalit olivat tuolloin kymmenpäiväiset, lippuja myytiin reilut 70 000 ja yleisöä laskettiin käyneen jatseilla n. 170 000. Taloustutkimus Oy:n mukaan Pori Jazz valittiin parhaaksi kotimaiseksi festivaaliksi. 

1998 olin toistamiseen vapaaehtoisena, jälleen Shopissa. Tällöin festivaalit olivat saavuttaneet eräänlaisen kulminaatiopisteensä: Kirjurinluodon perjantain konsertti myytiin loppuun! Musiikista 70 prosenttia oli tyylipuhdasta jatsia, kuten monina aiempina ja tulevinakin vuosina. 2000-luvulla kävijämäärät pyörivät 120 000 – 165 000:n välillä, lippuja myytiin vuosittain 50 000 – 76 000.

2004 oli supertähtien vuosi: Macy Gray, Alicia Keys, Stevie Wonder. Olin itse tietysti mukana, vaikken töissä, kuuntelemassa tuon Macy Grayn. Konsertti on jäänyt vahvana mieleeni, myöskin viimeisenä alkuperäisen Lokki-lavan konserttina, sillä vuonna 2005 siirryttiin uudelle Arena-lavalle. 40-vuotisjatseja 2005 jammailtiin 11 eri konserttipaikassa yli 110 konsertin voimin. Ilmaisuus pysyi edelleen tärkeänä osana jatseja: yli puolet konserteista oli – ja on yhä – täysin maksuttomia!

2006 saatiin uusia konserttipaikkoja: jättiteltta LP41!, joka elää edelleen, numerokoodiaan vuosittain jatsien järjestysluvun mukaan kasvattaen, sekä Porin Puuvillaan Ultra Music Night. Konserttipaikat ovat kuitenkin eläneet välillä vain vuoden, vaihtaneet hiukan muotoaan tai kadonneet kokonaan kartalta. Tänä vuonna esimerkiksi Puuvillassa ei jammailla, sillä vanhan tehtaan alueelle rakennetaan kauppakeskusta. Sitä vastoin jo edesmennyt Porin oluttehdas on vaihteeksi jälleen avannut porttinsa jatseille. Perinteisistä perinteisimpiä jatsin kehtoja Porissa ovat tietysti Cafe Jazz sekä Svenska Klubbenin / Suomalaisen Klubin ravintola-alueelle avautuvat ulko- ja sisälava.

Festivaaleja värittää nykyään myös yhteiskunnallista keskustelua ylläpitävä, samaan aikaan järjestettävä SuomiAreena, sekä lapsille suunnattu Pori Jazz Kids -festivaali. Festivaalien aikana soi oma jatsien radiokanava, Jazzradio, taajuudella 91,3 ja netin välityksellä. Sanomattakin lienee selvää, että festivaaleihin nivoutuu monenlaista muutakin oheistoimintaa, kuten Kirkkopuistossa soi -tapahtuma.

Mainitsemisen arvoista, niin koko festivaalien kuin itsenikin kannalta, on mittava festivaalikoneisto, joka toimii pitkälti vapaaehtoisten voimin: festivaalien omat n. 400 vapaaehtoistyöntekijää sekä paikallisten seurojen ja yhdistysten 700 työntekijää tekevät teille ja meille jatsit vuodesta toiseen. Itse olen nyt kolmatta vuotta cateringin palveluksessa, hyvän ystäväni toimiessa catering-päällikkönä. Järjestelen lähinnä backstagea, otan vastaan artisteja, tarjoilen olutta, teen voileipiä yms. Homma on leppoisaa, vaikka päivät usein venyvätkin, eikä festivaalin ohessa juuri muuta toimintaa ehdi harrastaa.

Mutta jatsit lienevät harrastus itsessään! Pian taas harrastamaan sekä kuulemaan ja kuuntelemaan hyvää musaa, lisää tämän vuoden jatseista toivottavasti pikapuoleen!

Lähde: porijazz.fi/historia

Kuva: Miguel M. Almeida

Hyvää kekriä!

Mielestäni on harmillista, että halloween on levinnyt Suomeen sellaisella kaupallisella krääsällä ja amerikkalaisella kauhuelokuvakuvastolla, kuin se on tehnyt. Koulussamme muutamat luokat juhlivat eilen tätä alunperin vainajien juhlaa, ja aloin sen myötä miettiä, löytyisikö tällaiselle juhlinnalle suomalaisempaa vaihtoehtoa. Juuri tähän lokakuun loppuun, alkavaan pimeään kauteen nimittäin sopii erittäin hyvin joku mieltä hieman piristävä ja arkirytmiä rikkova juhla – sikäli ymmärrän hyvin oppilaita, jotka haluavat halloweeninsa ja opettajia, jotka jaksavat nähdä vaivaa sen järjestämiseksi. 

Kuva: Thiophene_Guy

Suomessa juhlittiin joskus kauan kauan sitten sadonkorjuun kunniaksi kekriä, joka oli sen ajan suurin juhla: maalaisyhteisössä joulua tärkeämpi, silloinen uuden vuoden aloittava juhla. Kekriin liittyi monenlaista taikuutta, ennustamisia ja tapoja. Esimerkiksi uuni lämmitettiin aikaisin aamulla ja päivän aikana syötiin useita kertoja, jotta seuraavasta vuodesta tulisi antoisa. Pöydät notkuivat herkuista aamusta iltaan, eikä viinankaan tarjoamisessa pihistelty; humaltuminen tosin oli kiellettyä, jottei vilja menisi lakoon. Myös karjan hoitamiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Illalla poltettiin kekrivalkeaa ja tietysti tanssittiin sekä leikittiin. Myös kiertolaiset osallistuivat juhlintaan; he kiersivät talosta taloon ja  vaativat vatsan täytettä uhkaamalla purkaa talon uunin, jollei heitä kestittäisi. Kekrillä tuntui mielestäni olevan koko kansan juhlan luonne, vaikka se kenties kosketti eniten palvelusväkeä, sillä silloin alkoi myös heidän vuosittainen vapaaviikkonsa.

Olisikohan tästä kekristä millään muotoa halloweenin syrjäyttäjäksi? Epäilen hiukan, sillä millaisia olisivat kekriin liittyvät hahmot: taljoihin pukeutuneita kekripukkeja tai runsauden haltiattaria monine nänneineen? Toisaalta myös kekriin liittyi uskomus vainajien, haltioiden ja pyhien miesten liikkumisesta; heitä varten lämmitettiin saunaa ja jätettiin ruokaa esimerkiksi pöydälle koko yöksi. Sikäli halloweenin vainajamaista muumio-, luuranko- ja jopa noitapuvustoa voisi muokata myös kekrin tarpeisiin. 

Toisaalta kekristä näyttää luonnollisesti uupuneen sellainen eroottinen sävy, mitä halloweeniin populäärikulttuurin vampyyri- ja kauhuelokuvien naishahmojen mukana on tullut. Kuvastosta, joka piirtyy meidän kaikkien hiukankaan populaarikulttuuria seuraavien verkkokalvoille, on vaikea siirtyä kekripukkipukeutumiseen, jota ei ole onnistuttu ainakaan vielä popularisoimaan – sievistämään, ehkä sukupuolittamaankaan. Tietenkään meillä ei ole amerikkalaista elokuvakoneista tätä tekemään, enkä osaa sanoa, olisiko kekrin kaupallistaminen edes mikään ratkaisu. 

Olisi kuitenkin tähdellistä jakaa lapsille vanhoja kulttuuriperinteitä, sillä suomalaisuus on mielestäni hiipumassa maapalloistumisen myötä – vanhat maalatalousyhteiskunnan tavat, perinteet ja jopa perusteet ovat unohtumassa niin lasten kuin aikuisempienkin mielistä, koska emme varsinaisesti tarvitse sellaisia tietoja tai taitoja. Mutta onko se hyvä syy lakata opettamasta niitä täysin? Peruskoulun opetussuunnitelmaan ja käytänteihin kuuluu kyllä tiiviisti hyvinkin monen juhlapäivän huomioiminen, mutta kekri on ainakin toistaiseksi ollut vähemmän esillä. 

 Kuva: .Andi.

Ehkä voisin itsekin liittää opetukseeni kulttuuritietoutta nykyistä runsaammin. Esimerkiksi vanhojen suomalaisten uskomusten kuten tonttuperinteiden jakaminen olisi mielenkiintoista. Niissä on myös se hyvä puoli, että ne ovat kristinuskottomia ja sopivat sikäli myös maahanmuuttajaopetukseen. Tähän liittyen ostinkin eilen kirjamessuilta Mauri Kunnaksen Suomalaisen tonttukirjan, jonka muistan lapsuudenkodin kirjahyllyillä nähneeni ja sitä selailleeni. Tietääkseni en kuitenkaan ole sitä juuri koskaan lueskellut, joten nyt tulee minunkin heikohkoon yleissivistykseeni pieni lisäys. 

Tonttujutut tuntuvat sopivan parhaiten joulunalusaikaan, vaikka entisaikaan tontut  liikkuivatkin kaikkina vuodenaikoina. Onneksi joulu siis kolkuttelee lähistöllä: taidan päästä aika pian kirjan tarinoiden kimppuun! Oma kekrini taas on kulunut kotioloissa mm. lehtiä lukien, nukkuen, mietiskellen. Kekriruokana toimi katkarapupitsa, jälkkärinä valkosuklaatikkarit, jotka kesällä naimisiin menneet ystävät kävivät hääkuvien ja -kahvin ohella meille illalla tuomassa. Kävipäs siis kekrikiertolaisia! Eivät kyllä uhanneet millään uunin rikkomisella, vaikka emme heitä kestinneetkään. ;) Tosin meillä ei edes ole uunia, mutta oishan se mikro ehkä ajanut saman asian... Perinteet muuttukoot, mutta älkäämme ihan kaikkia perusteita unohtako!

Kuva: cassandra204

Lähteeni ja lisää kekristä: SKS:n vuotuisjuhlasivut kekristä ja Wikipedian kekrisivu sekä Uussuomalaisten pakanoiden kekri-info.

Psykopaattia metsästämässä

Olimme miehen kanssa leffassa, toista kertaa tänä vuonna. Aikalaista taantuneisuutta, kun sentään entisessä elämässäni kävin leffassa noin kerran kahdessa viikossa, minimissään. Aikansa kutakin, voisi sanoa, enkä ole oikeastaan ehtinyt edes kaivata leffailtoja, mutta nyt alkoi vähän kutisuttaa, kun teattereissa pyörii parikin kiinnostavaa henkilökuvaa  (Prinsessa sekä Mr. Nobody). Pidän nimittäin ehdottomasti eniten henkilödraamasta, kuten tämän illan valintakin osoitti.

Tappaja sisälläni ei ehkä noin päällisin puolin olisi korrektein leffavalinta perheenäidille ja opettajalle, mutta koska olen kovin kiinnostunut ihmisten muotokuvista – etenkin niiden outojen ja omituisten – päädyimme tutustumaan Casey Afflecin huippusuoritukseen ihan tavallisena pikkukaupungin sheriffinä, josta kuoriutuu kylmäverinen tappaja. Leffa toi elävästi mieleeni toisen suhteellisen tuoreen psykopaattikuvauksen, Oscar-voittaja Menetetty maa -elokuvan, jossa psykopaattina taituroi Javier Bardem. 

 Kuva: Kat...

Epäilen, että psykopaatin mielen syvyyksiä on edes elokuvaohjaajan mahdotonta nähdä, mutta pintaraapaisukin riittää näyttämään vähintään sen, kuinka viallinen maailma heidän päähänsä on piirtynyt. Afflecin  psykopaatti oli elokuvan alussa osin epäilevä, katuvakin, tunteita näyttävä olento, mutta elokuvan kuluessa jäykistyi ja turtui, alkoi kuin nauttia uudesta roolistaan tappajana. Bardemin parin vuoden takainen tappaja taas oli kylmempi, suoraviivaisempi ja ehkä toimintasankarimaisempi. Hänestä tulee mieleeni Stieg Larssonin Millenium-trilogian Ronald Niedermann, panssarintorjuntarobotiksikin kutsuttu congenial analgesia -tautia poteva jättiläinen. Afflec suloisen näköisenä nuorena miehenä ei ehkä sopisikaan aivan tällaiseen rooliin, ja osa roolin moniuloitteisuudesta liittyi hänen kaksijakoiseen olemukseensa. Miten tavallinen ja luotettava naapurinpoika muuttuu pedoksi? Vai synnytäänkö sosiopaateiksi?

Vastenmielistä oli elokuvan raaka väkivalta, joka tuntui saavan psykopaatinkin aluksi kyyneliin. Käänsin pääni pois valkokankaalta pahimpien kohtauksien ajaksi, joten mieleni jää onneksi nyt vain askartelemaan poikkeusyksilön elämänvalinnoilla. Miksi teit sen, Afflec? Hän rakasti sinua, ja sinä halusit aluksi kostaa ja ikään kuin sovittaa syntisi, koska petit naistasi hänen, prostituoidun kanssa. Olitko siis sittenkään puhdasverinen psykopaatti, koska olit periaatteessa hyvän puolella, mutta menit solmuun kostosi kanssa?

Lisää pohdintaa Tappaja sisälläni -leffasta mm. Nytissä, Film-o-holicissa ja FilmiFIN:ssä.

Kuva: Kat...

Kat...:n kuvilla ei ole mitään varsinaista tekemistä elokuvan kanssa. Ne ainoastaan kuvittavat tuntojani, leffan synkeyttä ja muistuttavat vanhasta ajasta, johon elokuva sijoittui.

Kulttuuririennot: Villa Mairea

Mitä enemmän kulttuuria on elämässään kokenut, sitä vaikeampaa siitä on enää saada elämyksiä. Helsingin Sanomissa julkaistaan hauskaa kulttuuripalstaa, jossa "kaiken nähnyt kulttuuritoimittaja herkistyy" eli kertoo jostain kulttuurikokemuksestaan, joka on noussut yli muiden ja jäänyt jotenkin erityisenä mieleen. Vaikka herkistyminen kulttuurille vaikeutuu kulttuurisen painolastin myötä, elämyksiä on aina mahdollista löytää. Niille vain tarvitaan oikeat olosuhteet, joita hektisessä arjenkin pyörityksessä välillä syntyy. 

  Kuva: drz image

Minun herkistymiseni kulttuurille tapahtui viimeksi elokuussa, ystäväni häiden jälkeisenä päivänä, kun olimme häävieraiden ja juhlakalujen kanssa tutustumassa Villa Maireaan. A. Ahlström Osakeyhtiön perijättärelle Maire Gullichsenille ja tämän puolisolle Harrylle 30-luvulla suunniteltu residenssi on Alvar Aallon kädenjäljistä yksi kuuluisimpia. Se sijaitsee Porin Noormarkussa Ahlströmin ruukkialueella, jossa sijaitsee muitakin arkkitehtoorisesti arvokkaita rakennuksia, kuten Havulinna. Nyttemmin alkuperäinen A. Ahlström Osakeyhtiö on pirstaloitunut, ja yksi sen osayhtiöistä, nimeltään juurikin A. Ahlström Osakeyhtiö sijaitsee edelleen pääkonttoreineen Noormarkun ruukkialueella. 

Ruukkialueella rakennukset ovat käyneet läpi kasvojenkohotuksen eli erilaisia remontteja, majoitusmahdollisuudet ovat alueella parantuneet ja tunnelma etenkin Villa Maireassa kuin suoraan menneisyydestä, vaikka residenssi olikin vielä elokussa osittain julkisivuremontin alla. Tuntui aivan maagiselta pysähtyä hetkeksi ihailemaan rakennuksen eleganssia ja haistella loppukesän tuulia Mairean upealla pihalla. Ainoa harmitukseni taisi olla, kun ei päästy tutustumaan talon kaikkiin tiloihin, kuten yläkerran temppuhuoneeseen tai ateljeehen. Olin jopa ostaa Mairea-kirjan, mutta tajusin, etten kuitenkaan koskaan jaksaisi lukea sitä.

Kuva: andrewpaulcarr

Villa Mairea rakennettiin yksityisasunnoksi isolle perheelle. Se edustaa tyylisuunnaltaan modernismia, ja on mielestäni edelleen melko moderni rakennuksena sekä funtionaalisuudeltaan että muotokieleltään. Ehkä eniten 30-luvun henkeä on Alvar Aallon puolison Aino Aallon suunnittelemassa sisustuksessa: rottinkituolit, paljon puuelementtejä, hauskoja valosäätimiä – jonkinasteista asketismia rakennus sisustuksineen julistaa, vaikka onkin paitsi itse taideteos myös täynnä arvokastakin taidetta. Ehkä tähän ovat vaikuttaneet myös Aaltojen saamat japanilaisvaikutteet. Villa Maireahan on rakennuksena melko yksinkertainen ja toisaalta kiehtovan yksityiskohtainen. Paljon elementtejä on poimittu ympäröivästä luonnosta. Myös funktionaalisuutta on ajateltu hieman tavallisuudesta poikkeavilla tavoilla: esimerkiksi ylimääräisille tauluille on tehty rakenteisiin säilytystiloja, koska on tiedetty Maire Gullichsenin olevan todellinen taiteen mesenaatti. 

Villa Mairean emäntä liittyy minuun myös eräällä toisellakin tavalla kuin sillä, että olen elänyt lapsuuteni samoissa maisemissa kuin hän aikanaan, nimittäin Noormarkun kankailla. Olen sen lisäksi ollut töissä museoharjoittelijana yhden kesän Porin taidemuseossa. Kyseinen taidemuseohan on perustettu Maire Gullichsenin lahjoitusten varaan. Villa Mairea -kokemus ei siis ollut minulle sarjassaan ensimmäinen, mutta ensimmäinen herkistävä. Ehkä tähän asti olin ollut vain liian nuori tai liian lähellä ymmärtääkseni tai kokeakseni sitä sen syvällisemmin. Tällä kertaa taas juurikin taustat saattoivat lisätä kiinnostusta asiaan. Täällä meillä on tällaista ollut, ja on edelleen. Se on ihmeellistäkin, oikeasti herkistävää.

Kuva: andrewpaulcarr

 
Lähteet ja lisälukemista: Wikipedia, Alvar Aalto -säätiö, A. Ahlström Osakeyhtiö

Sanastamista

Huomasin, etten ole tänä vuonna vielä kertaakaan avannut tilaamaani Kielikelloa. Viime vuoden vika ja tämän vuoden kaksi numeroa ovat lojuneet "luettavia ja annettavia lehtiä" -korissamme odottamassa oikeaa hetkeä. Nyt siirsin ne luettujen Kielikellojen joukkoon, avaamattomina, ja siirryin sen sijaan pohtimaan sanojen saloja tänne, Kielikelloista kun ei löytynyt bloggaamissanastoa.

kuva: djvu83

Oikeastaan mieheni se minut havahdutti eilen pohtimaan bloggaamiseen liittyviä sanoja, kun hän kysyi, mikä on oikea termi bloggaajalle. Kerroin, että mielestäni mainitsemansa on se paras; sen ohella olen nähnyt käytettävän myös blogaaja-sanaa. Bloggeri eli oikeammin Blogger taasen tarkoittaa blogipalvelinta, joka on tässäkin blogissa käytössä. Kyseinen erisnimi saa mielestäni joskus yleisnimen sävyjä, koska Bloggeria käyttää niin suuri osa bloggaajista, että sana on alkanut muuttua synonyymiksi blogipalvelimelle tai blogipohjalle, kuten esimerkiksi tässä Elämää ja unelmia -blogin postauksessa. 

Bloggeri-hakusanalla löytyi myös mielenkiintoinen, tosin jo lopetettu, blogi, joka on toiminut bloggaustiedon jakajana. Hauskaa on, että blogin nimi on Bloggeri; onko sen kirjoittaja mieltänyt itsensä siis eräänlaiseksi blogipalvelimeksi? Palvelua toki siellä tarjotaan, kuten teoriakirjoja bloggaamisesta ja ihan näpsäköitä vinkkejä blogin pitämisestä. Tiesittehän muuten Bloggeria käyttävät, että Blogger Buzz -blogi taasen tarjoaa teknisiä neuvoja Bloggerin kanssa tappelemiseen? :)

kuva: kyle tsui

Bloggaaja siis bloggaa mutta myös postaa kirjoituksia eli bloggauksia tai postauksia nettiin. Urbaanin sanakirjan mukaan postata tarkoittaisi samaa kuin 'lähettää aineistoa nettisivulle' kun taas blogata täsmällisemmin 'pitää verkkopäiväkirjaa' tai 'kirjoittaa blogimerkintä'. Bloggaaminen siis olisi kunnollisempaa kirjoittamista, postaaminen ennemminkin netissä tapahtuvaa eri paikkoihin liittyvää kommentointia tai vaikka keskusteluihin osallistumista. Mielestäni blogimaailmassa eli blogistaniassa termejä kuitenkin käytetään synonyymeina, ja itse pidän enemmän postaamisesta kuin bloggaamisesta, sillä sana tuntuu suomalaisemmalta ja liittyy äänteellisesti posti-sanaperheen sanoihin. – Kuriositeettina mainittakoon, että postata näyttää puhekielessä tarkoittavan myös äkillistä hajoamista. 

Aikanaan blogit syntyivät nettipäiväkirjoiksi, mutta mietin kovasti, ovatko ne sellaisia kuitenkaan. Eihän kukaan oikeastaan kirjoita varsinaista päiväkirjaansa nettiin, eihän? Blogeissa toki keskitytään usein arkipäiväisiin asioihin ja kerrotaan paljon itsestä, viime aikojen tapahtumista ja ihmissuhteistakin, mutta yhtä usein ne ovat yhden tai muutaman asian ympärillä pyöriviä asiantuntijakannanottoja ja -pohdintoja tai arkisemmin yhteen asiaan, kuten vaatetukseen keskittyneitä vinkkien ja trendien jakajia. Mikä siis olisi parempi käännös blogi-sanalle, jos sellaista nyt ylipäänsä tarvitaan?

kuva: m kasahara

Vinkkinä linkki lingvisteille: Bloggaaminen laajentaa astevaihtelua

Raumal

Suomen kesä näytti jälleen luonteensa: pilvistä, tuulista ja verraten kylmää. Kävelin torstaina silti useamman tunnin verran pitkin Vanhan Rauman kujia ystäväni R.Y.:n kera. Oli mukavaa! Kiitos siis, mitä miellyttävintä oli nähdä myös R:n kotia ja perhettä!

Vanha kaupunki on kesällä kaunis ilmasta riippumatta. Mitään Kitukränniä eli Suomen kapeimmaksi nimettyä katua en huomannut, mutta kävimme 1500-luvulta peräisin olevassa Pyhän Ristin kirkossa kuin parhaatkin turistit. Maalaukset kirkon kuorissa näyttivät vanhoilta, ja pohdimme vain, mitähän esittävät. Kuulemma koko raamatullisen pelastushistorian! Olimme kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea ei ollut restauroitu näkyville. (Kuvia en saanut ilman salamaa.)

Emme myöskään käyneet torilla "pyrstökaffeilla" niinkuin "raumlaiset pruukaa", mutta käyhän se kahvin tai teen juonti modernisti sisätiloissakin. Oli meinaan aika komia kaffila siinä torin kupeessa. (Toivottavasti linkitin oikean paikan, kun on tuo pää vähän ruosteessa... Mut ei kai noin 40 000 ihmisen kaupungissa voi olla monta tuon tyyppistä kahvilaa?)

En siis entisenä porilaisena mitenkään dissaa Raumaa. Vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde, eikä Helsingistä "ihan" vastaavaa löydy. Kaupunki paloi 1500-luvulla ainakin kolme kertaa ja viimeksi kunnolla v. 1682, jonka jälkeen vanha kaupunki sai nykyisen asemakaavansa ja rakennuksensa. Kaunis kivinen raatihuone on 1700-luvulta. Siitäkään ei ole kuvaa. :( (Oli jotain pylväitä edessä... Ovat modernisoineet toria, mikä mielestäni lähinnä häiritsee kauniita taloja näkymästä.) Muuten Vanha Rauma on tyypillinen pohjoismainen puukaupunki värikkäine, yksikerroksisine puurakennuksineen, joiden yleisilme on pitkälti 1800-luvulta. 

Lähteeni ja lisätietoa Opetus- ja kulttuuriministeriöltä sekä tietty Wikipediasta.