Ähkyä, pöhkyä ja ällömakeita unia

Piparitaikinasta saa pahemman ähkyn kuin jouluruoasta, ainakin makealle perso. Istunkin nyt ähkyisenä keittiön pöydän ääressä piparintuoksun ympäröimänä, vaikka olisi varmasti parasta liikkua – niinhän hevosiakin kävelytetään ähkyn iskettyä. Olo on kuitenkin niin raukea, että jumpan sijaan pistäydyn täällä. Ehkäpä tästä tulee taas tapa, sillä syksyn pahimmat viikot ovat nyt ohi.

Aloin lokakuun lopussa treenata Dynamic Neural Retraining System -metodin mukaan, sillä olin kuullut ihmeitä sen parantavasta tehosta. Menetelmä perustuu aivojen limbisen järjestelmän kuntouttamiseen, ja sen tavoitteena on vaikuttaa esim. monikemikaaliyliherkkyyden syntymekanismeihin ja poistaa yliherkkyysoireet. 

Menetelmässä pureudutaan asenteeseen ja sukelletaan positiivisiin muistoihin ja luodaan niiden avulla yhtä positiivisia tulevaisuuden kuvia. Joka päivä puolen vuoden ajan pitäisi treenata tunti päivässä. Alussa jaksoinkin tunnin treenejä, pitäen tosin silloin tällöin taukopäiviä. Parin viikon treenailun jälkeen siirryin ensin 45-minuuttisiin sessioihin ja lopulta stressaantuneena ajan vähyydestä ja ainaisesta kiireestä lyhensin tuokiot puolen tunnin mittaisiin. Sekin on tuntunut välillä liialta, ja taukopäiviä on toisinaan ollut kolmekin putkeen. 

Aivan putkeen eivät siis harjoitukset ole menneet, mutta päätin, että seuraavalla pitkällä lomalla teen sitten niitä tunninkin treenejä. Ei tämä lyhennytty versio menetelmästä haitaksi liene: ajatukseni ovat olleet hieman iloisemmat viime aikoina ja ainakin olen nukkunut pääsääntöisesti hyvin. Välillä näen myös hyvin onnellisia rakkausunia, jollaisia en ole nähnyt koskaan näin lyhyen ajan sisällä näin montaa peräkkäin. Vähän niinkuin eräs masennuslääke minuun vaikutti: aloin nähdä kreisejä, mutta mielenkiintoisia unia. Lopetin silti lääkkeen käytön, sillä unien näkeminen oli vähän pelottavaa ja lisäksi hikoilin lääkkeen takia peitot ja tyynyt märiksi jok'ikinen yö. 

Allergiat vaivaavat yhä edelleen, vaikka nyt minulla on kunnon lääkityskin kutinaan. Täytyy vain toivoa, että ajan kanssa remonttiaineiden höyryt täältä haihtuisivat, sillä remontoitavat on remontoitu, eikä tälle kämpälle tällä erää ole enää tehtävissä mitään. Sisäilma ei ole edelleenkään kovin hyvää, eikä huonon ilman syytä ole löytynyt, mutta ehkäpä ilmanlaatu on mennyt hiukan parempaan suuntaan, kun saatiin parveke kuntoon. Vaikea vielä sanoa mitään sen tarkempaa, sillä karttelen edelleen olohuoneessa olemista, koska siellä minua alkaa melkein aina kutittaa, aivastuttaa tai yskittää. Harmillista, mutta nyt on näin. 

Muuttoa en nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa; odotellaan vähintään kesään, ennen kuin tehdään mitään päätöksiä. Koti tuntuu kaikesta huolimatta kodilta, ja pikkuhiljaa aion ottaa olohuoneenkin haltuuni, oireista välittämättä. Tuntuu tärkeältä saada sohva ja oma sänky (päivä)käyttöön – keittiön pöydän ääressä kyyhöttäminen ei pidemmän päälle ole yhtään mukavaa. Ähkyn lisäksi selkä vihoittelee nytkin, kuten lähes joka päivä. 

Hyvä uuden vuoden lupaus olisi vähentää istumista, mutta vielä ei kai ole lupausten aika, vaan nyt viihdyn mieluiten haaveissani ja toiveissani. Ehkä rakkausunistakin tulee vielä joskus totta, mutta kiire senkin suhteen on poissa. Tuntuu mahtavalta, että elämä voi olla hyvää näinkin, ilman sitä täyttymystä, joka kuitenkin on yksi sydämen suurimmista toiveista. 

Vegaaninen tofu-pähkinämureke

Tein jouluna kinkun korvikkeeksi tofusta ja maapähkinöistä mureketta. Olin jo kerran aiemmin kokeillut tätä ystävältäni saatua reseptiä, mutta silloin kotona ei ollut soijakastiketta, jolloin yritin korvata sen muilla aineksilla epäonnistuen lähes täysin (tuli paha kakku). Jouluna mureke taasen onnistui yli odotuksien ja maistui omassa suussani todella herkulliselta. Ei-kasvissyöjät eivät kuitenkaan innostuneet, tiedä sitten miksi.

Nyt jaan reseptin täällä, tarkoilla kuvilla varustettuna. Tämä sopii hyvin tammikuiseenkin ruokapalettiin, etenkin jos osallistuu vegaanihaasteeseen. Murekkeen sijaan massasta voi hyvin muotoilla pihvejä tai levittää sen uunipellille. Maistuu hyvin lanttulaatikon ja keitettyjen perunoiden kera, mutta myös perunamuusi sopii erinomaisesti lisukkeeksi. Mureke on paitsi vegaaninen (lihaton, maidoton, kananmunaton) myös gluteeniton ja täysin vehnätön. (Joissain gluteenittomissa tuotteissahan on vehnätärkkelystä.)

Tofu-pähkinämureke

1 keltasipuli

2 pkt Jalotofun maustamatonta tofua

maapähkinöitä suunnilleen sama määrä kuin tofua

0,5 dl oliiviöljyä

0,5-1 dl soijakastiketta (gluteenitontakin myydään)

paprikaa, chiliä, mustapippuria 

1. Kuutioi sipuli.

2. Hienonna pähkinät veitsellä. 

3. Yhdistä sipuli, pähkinät ja tofu.

4. Muussaa keskenään, sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa.

5. Mausta ja maista! Paprikaa ja chiliä voi laittaa reilunpuoleisesti, kukkuralliset teelusikalliset tai maun mukaan jopa ruokalusikalliset. Tofu imee mausteita kuin sieni. 

6. Sekoita hyvin ja levitä massa esim. leipävuokaan, jonka olet voidellut oliiviöljyllä.

7. Paista 200-asteisessa uunissa 20–25 minuuttia (kunnes pinta on kauniin ruskea).

Hassuja juttuja

Sain jouluna idean: pitäisi räpsästä meidän äiti valokuvaajaksi tähän blogiin – kuvaamisen tahti kun oli kolmisensataa päivässä. Hyvä jos itse otan saman verran kuvia vuodessa! 

Uutta hovikuvaajaa etsiessä kirjoittamisen tahtikin on tämä tutuksi tullut harva. Onneksi en kuitenkaan murehdi sitä laisinkaan; kirjoitan mitä sattuu, kun ehdin. Sen suurempaa suunnitelmallisuutta ei tule kuulumaan ensi vuodenkaan turinoihin. Ja hyvä näin – ehkä blogi kuolee harvalla tahdilla kirjoitettuna myöhemmin... Lyylin vierestä -blogin lopettamisaikeita ei siis ole ilmassa; suren tässä ohessa Kaikki mitä rakastin -blogin päättymistä. Minulla ei kuitenkaan ole esimerkiksi muita kirjoittamissuunnitelmia, eikä harrastusteni sisältökään tule vaihtumaan. Tavoitteena on korkeintaan suurempi stabilisaatio. 

Mietteliäs

Joulunpyhät menivät vanhempieni luona maalla. Lähinnä tuli nukuttua, keskimäärin yksitoista tuntia yössä. Siinä sivussa tietysti sai nauttia yhdessäolosta, ulkoilusta, herkuttelusta, kirjallisuudesta ja pelaamisesta. Ei laisinkaan huonoja päiviä, päinvastoin. 

Vaikka edelleen olen ahdistunut ja huolissani, huomasin ännännen hassun jutun: en mielestäni ole lainkaan niin masentunut kuin ennen: nautin hetkistä, enkä oikein ole jaksanut syvällisesti murehtia edes sitä, että olen niin yksin. Hyvä ystävä löysi monta vuotta etsittyään ihmisen rinnalleen, enkä ollut siitäkään kuin vienosti iloinen. Vauvauutiset herkistävät edelleen, mutta jollain tasolla pystyn iloitsemaan siitä, että minulla sentään on yksi lapsi. Enkä viime aikoina ole pelännyt autossa matkustamistakaan samalla tavalla kuin yleensä. Valoa tunnelin päässä!

Kaikki pelot saati fyysiset oireeni eivät silti ole hävinneet, mutta aloitettuani kymmenisen päivää sitten masennuslääkkeiden syönnin otaksun, että jotain vaikutuksia on tuloillaan. Ja toivossa on tunnetusti hyvä elää, vaikken lapamato olekaan. 

Huomentapäivää!

Helminkadun asukit menivät illalla rättiväsyneinä yhdeksältä nukkumaan. Äiti kaatui sänkyyn hampaita pesemättä, sillä voimat olivat loppu. (Voin vakuuttaa, että hampaiden laiminlyömistä ei tapahdu usein!) Luonnollisesti sitten herättiinkin ajoissa, jo seitsemältä omia aikojamme. 

Aamusykkeen tiuhuudesta huolimatta täällä on tänään ehtinyt tapahtua paljon: on siivoiltu, tiskailtu ja paketoitu synttärilahjoja – siis äiti on. Tytär on tutkinut uudehkoa nukkekotiaan, joka löysi tänään uuden paikan lattialta. Joulua emme ole ehtineet ajatella kuin kuusen verran: kävin eilen ryömimässä sen maailman sotkuisimmasta vinttikomerosta. Mietin kyllä mielessäni siellä romujen keskellä, pöydän alla matona matkaa taittaessani, että jos joku nyt tulee tänne ylös, saan hävetä silmät päästäni, sekä alentunutta tilaani, että häkkikomeron tilaa. Kuusi oli kuitenkin ehjä, ja nyt se somistaa kotiamme vakiopaikassaan. 

Kuuluu siis arkista, joskin syksy on ollut jälleen raskas ja vähän erikoinen. En ole vieläkään kunnossa: sydän hakkaa välillä hurjasti, väsyn helposti esimerkiksi urheilusuorituksista ja lämmöt heittelehtivät. Tällä viikolla mittari näytti keskiviikon illansuussa melkein 38:aa astetta. Arkea olen kuitenkin jaksanut – ja kuntoillakin. EKG-seurannan tuloksia odotellaan.

Viikonloppu on täynnä synttäreitä, tanssiteatteria ja muuta kivaa. Leppoisa oleminen on nyt tärkeää, vaikka täytyy myöntää, että harmittaa, kun tangoharrastus on täytynyt nostaa hattuhyllylle. Voimia tavata ihmisiä ei oikein ole, ja koko tangomaailman sekavuus stressaa. Ehkä sitten joulun jälkeen, jos ja kun sopiva kurssi löytyy. 

Espanjaa en kuitenkaan ole hylännyt, vaikka se pari viikkoa onkin lojunut käyttämättömänä. Sen parissa on hyvä jatkaa lauantaiaamupäivää, jollen sitten vaivu ihailemaan taivaan värileikkiä. 

Kello 8.49

Kello 9.24

Uusi huoh

Piilotin eilen illalla kirjoittamani katkeran kirjoitelman, sillä ehkä tämä tästä. 

Tänään kävimme kirkossa kuuntelemassa siunattujen nimet. Helpotti hetkeksi, hiukan. Ehkä siis annan kirkolle vielä toivoa, vaikka ehtoolliselle en pystynytkään menemään. Tänään aiomme olla iloisemmissa, joskin edelleen pohtivissa tunnelmissa.

Ensin kuitenkin jatkamme perjantaina aloitetun piparitalon syöntiä. Illemmalla vastaanotamme vieraita. Yksinolo tuntuu nyt pahalta, joten onneksi on ystäviä.

Jatkan kirjoittamista toiste. Pahin kun on purettu. Kiitos kuuntelemisesta, etenkin jos ehdit lukea nyt jo poistuneen tekstin. Niille, jotka ette ehtineet: ette menettäneet mitään. Voitte vain kuvitella normaalin ahdistuneen ja katkeran vuodatukseni potenssiin neljä! ;)

Jouluja muistellen, uuttavuotta juhlien

Jouluun kietoutuu mielikuvissani hyvin kliseinen perhekeskeisyys. En varmasti ole tässä suhteessa ainoa; eivätköhän juuri joulunpyhät aiheuta eniten kotihälytyksiäkin... Odotukset ovat korkealla, mutta todellisuus on toista. Pitkät pyhät laukaisevat maton alle lakaistuja ristiriitoja – yllättäen pelkästään perheen kesken oleminen onkin vaikeaa ilman sitä eriyttävää arkea.

Itse kärsin jouluissakin lähinnä vain kumppanin puutteesta – se fakta lienee tullut täälläkin moneen otteeseen selväksi! Erityisesti viime jouluina yksinolo on tuntunut sietämättömältä. Toisaalta kun mietin taaksepäin menneitä vuosiani, huomaan nyt, että miesystävän (ja lapsiensa) kanssa vietetty joulu ei sekään tuonut onnea. En osaa näin jälkikäteen siis muistella riemulla joulua 2012, sillä tiedän, että henkilö, jonka kanssa muka olin silloin niin onnellinen, oli aivan väärä minulle (ja minä väärä hänelle). En minä häntä rakastanut, eikä sellainen joulu jää mitenkään erityisenä mieleen, vaikka puitteet ehkä olivatkin juuri sellaiset, mitä perhejoululta toivoisin.

Sittenkin siis mieluiten muistelen niitä yhteisiä jouluja, joita Veikon kanssa vietin, vaikka meillä oli surua matka-arkussa mukana aina, enemmän tai vähemmän. Olimme onnellisia, koska rakastimme. En millään muotoa kuitenkaan haikaile takaisin menneeseen, vaan nimenomaan yritän säilyttää arvokkaita muistoja itseäni, tytärtä ja mahdollisia lapsenlapsiakin varten.

Tästä joulusta ei varmasti olisi voinut tulla kovin iloista, vaikka kumppanin kanssa sitä olisinkin viettänyt. Toisaalta huomaan surevani myös sitä, että joudun suremaan tämän surun yksin. Ei ole rinnalla toista, joka voisi sitä samalla tapaa itkeä. Ehkä se on helpottavaakin: nyt en kuormita ketään toista surussani. Silti taakan jakaminen auttaisi kestämään omaa päätä paremmin.

Tänään onneksi tajusin jotain olennaista: vaikka jouluna itkin, nukuin, yritin unohtaa koko joulun, nyt uutenavuotena olin monta tuntia aivan onnellinen: kadotin ajantajuni, tempauduin tapahtumien virtaan. Niinkin yksinkertainen asia kuin ystävän kanssa konsertissa käyminen teki tästä juhlapäivästä juuri niin juhlavan kuin siltä sopi toivoa. 

Uuteenvuoteen ei samalla tapaa sisälly paineita kuin jouluun, paitsi jos sattuu olemaan niin yksinäinen, ettei ole ketään, jonka kanssa konserttiin lähteä. Toisaalta ainakin Bar Loosessa mukana oli ihan niitä yksintulleitakin. 

Ehkäpä heidän rohkeuttaan ihaillen lakkaan asettamasta juhlille minkäänlaisia paineita, ja sen sijaan kiinnitän katseeni juhlien erilaisiin mahdollisuuksiin. Samalla lakkaan yliarvostamasta joulua ja panostan enemmän vuodenvaihteen juhlintaan. Siihen voi halutessaan liittää mitä onnellistuttavimpia riittejä – uusivuosi jos joku on toiveiden, uusien mahdollisuuksien ja paremman elämän alkamisen aikaa. 

Emmekä me tässä maailmassa yksin näitä juhlia kuitenkaan juhli, vaikka kumppani puuttuisikin. Se on tärkeä muistaa.

Uni

Nukuin huonosti ja näin järkyttävän unen. Mieli onkin ollut tänään säröinä: ahdistus on ollut suurta. Hoen itselleni, että pahin on jo takana, tämän pahemmaksi tämä ei voi muuttua, mutta en oikein tiedä, uskoako itseä vai ei. Toisaalta järkeni ääni tietää, että jo huomenna on paremmin. Yksikin hyvä tai edes parempi yö, ja ahdistus pysyy taka-alalla. 

Menin tietenkin aivan liian myöhään nukkumaan: pelasimme äidin, isän ja siskon kanssa ainakin kahteen. Sitten juttelimme, siskoni ja minä, ja lopulta vielä luin surullisen kirjan loppuun. Ensin heräsin aamuyöllä ihan tavallisiin ajatuksiin, mutta aika pian aloin ajatella tulevaa kesää, sitä, kuinka surullinen tulisin taas kerran olemaan. Mietin sitä, kuinka yksin olisinkaan; jos tähän saakka olen kärsinyt suunnattomasta yksinäisyydestä, nythän vasta yksin olenkin. Lyylin synttärit, uimakoulu: kaiken puuhaisin yksin. Ei sillä, ettenkö saisi apua, mutta eihän kukaan voi korvata Veikkoa. Oikeastaan mieluummin puuhaan ne yksin kuin jonkun korvikeihmisen kanssa. 

Yritän olla nyt miettimättä sitä, kuinka monta vuotta olen ollut surullinen, koska tulen siitä ajatuksesta entistäkin surullisemmaksi. Toisaalta muistuttelen itseäni siitä, että olenhan kokenut onnen hetkiä myös tänä vuonna. Tästä vuodesta, josta piti tulla niin hieno, tulikin mieletön: mieltä vailla on ollut myös moni ajatukseni. Mutta tiedän kyllä, että huolimatta suuresta surusta vuosi on ollut myös hyvä. Uskon ja toivon, että jonain päivänä pystyn kertomaan myös sen ilosta. 

PS. Uni:

Unen alussa olimme lopettelemassa lukupiirimme tapaamista jouluisen kauppahallin yläkerran kahviossa. Kävelimme ryhmässä portaita alas. Juttelin erään lukupiirin jäsenen kanssa siitä, kun hän ja miehensä ovat lähdössä kanssani tangon peruskurssille keväällä. Hän sanoi minulle, että he aikovat mennä myös jatkokurssille ja hän voi mielellään opettaa minuakin sitten. Olin jotenkin hölmistynyt ja kiitollinen yhtä aikaa. Toisen kaverin kanssa sitten siinä erkanemisen tunnelmissa vain todettiin, että menipä seuraava tapaaminen pitkälle, vasta helmikuun 24. päivälle. Hän totesi, että pitää järjestää joku muu juttu välissä! 

Erkanimme, ja jäin yksin jouluisen kauppahallin joulumarkkinoille hienoissa talvitamineissani. Muistan, että olin surullinen, mutta ihailin minulle vieraita, hienoja vaatteita: erityisesti upeaa ruskeaa takkia, joka ylläni oli. Yhtäkkiä näin Veikon: hän seisoi aivan edessäni, iloisena, kädet täynnä kauppakasseja. Vaikka hän kasvoiltaan näytti itseltään, jotenkin hänen olemuksensa oli muuten normaalista poikkeava: hän oli kuin hobitti, jolla oli pienet jalat ja kädet, mutta iso pää.

Kysyin Veikolta kaksi kertaa, että onko hän onnellinen. Muistaakseni hän ei puhunut mitään, mutta näytti myöntelevän. Unessakin kuitenkin tiesin, että näkemäni ihminen ei ollut todellinen. Itkin kauppahallissa ja puhuin olemattoman kanssa. Paikalla ei kuitenkaan tuntunut olevan paljoakaan ihmisiä, vain vanha mies katseli minua myötätuntoisena. Minusta tuntui, kuin hän olisi tiennyt, miltä tuntuu menettää joku läheinen. Ajattelin kuitenkin itsekseni, että hän olikin minua neljäkymmentä vuotta vanhempi. Mietin, miksi minun piti tietää tuo sama asia niin nuorena.

Uni loppui kyyneliin.

Yli

Olen päässyt yli analyysivaiheen, siksi täälläkin on ollut niin hiljaista. Nyt vain suren; itken, mutta elän melko lailla normaaliakin elämää. Muuta kun ei voi.

 

 

Joulu on mennyt vanhempieni luona maalla. Tänään, Veikon syntymäpäivänä, Lyyli lähti toisille isovanhemmilleen, ja minä palaan pian Helsinkiin. Tuntuu parhaalta päästä kotiin, vaikka pelkäänkin vähän yksinäisyyttä. Tiedossa on onneksi tanssitunteja, ystävien näkemistä ja kauan kaipaamiani leffavisiittejä. Ja siivoilua, mitäpä muuta...

 

Nyt olen yksin lapsuudenkodissani. Outo tunne. En oikein tiedä, mitä tekisin. Se onkin ollut koko joulun erikoisin tunne: mitä tehdä, kun ei ole pakko tehdä mitään tiettyä, kun ei jaksa oikein mitään erityistä ja kun mikään tavallinenkaan ei varsinaisesti huvita. Päivät ovatkin menneet tasaisena massana, pelaamisen ja erityisesti keskustelujen kuitenkin välillä keventäessä tunnelmiani.

 

Ihan kiva, kun joulu on melkein ohi. Oikeastaan odotan kovasti arjen alkamista. Hautajaisetkin ovat vielä edessä. Vuoden vaihduttua aion myös mennä argentiinalaisen tangon peruskurssille. Se varmasti tuo elämään uutta sisältöä: lauhduttaa yksinäisyyttäni.

 

Ehkä en jaksa enää puhua enkä kirjoittaa entisen lailla. Se ainakin on yksi, kenties ainoa tavoitteeni tulevalle vuodelle.

Pienellä piparihaudalla

Voi että sentään. Välillä tuntuu, että muuta ei sanotuksi saa. Ja harvinaisen usein tuntuu siltä, että vain karkki maistuisi, mutta kun ei enempää viitsisi itseään ennen joulua sokerilla lääkitä.

Tehtiin sentään piparitalo. Hätäseen, ajatukset muualla. Ei siitä varmaan silti sen rumempaa tullut kuin yleensäkään. Pystytettiin myös pieni hautakivi takapihan suuren kuusen taakse. Pieni pipari-Lyyli seisoo haudalla, jonne on tuotu kolme sinistä kukkaa. Lempiväriä.

Halusin tulla tänne paitsi kuvittamaan piparitalkoilla niin surumieliseksi muuttunutta blogiani myös kertomaan, että olen antanut väärinymmärtää itseäni. Kun kerroin siitä, että minua harmitti, kun kaikki eivät suruvalitelleet (Facebookissa), tarkoitin sillä sitä, että minua harmitti se, kun ne, jotka statuspäivityksissäni käyvät silloin tällöin lähinnä vänkäämässä, eivät nyt vaivautuneet mihinkään sanalliseen operaatioon kanssani. Etenkin kun toinen näistä kahdesta jo hyvin kaukaisesta tuttavastani oli käynyt tykkäämässä jonkun kirjoittamaa pahoittelua. Se vain satutti, vaikka ymmärrän hyvin, että ihmisillä on tapansa toimia etenkin tällaisissa poikkeavissa tilanteissa. Mielestäni ihan hyvä tapa on pahoitella suusanallisesti. Joku kaukaisempi varmasti pahoittelee vain elkein tai ajatuksin. Näinkin on hyvä.

Silti jäin miettimään, miksi ns. ystävinäni Facebookissa on ihmisiä, jotka aiheuttavat minulle lähinnä ärsytystä tai mielipahaa, kaiken lisäksi kun he ovat niin kaukaisia tuttuja, että tuskin tulen heitä paljonkaan tulevina vuosina tapaamaan. Yritän nyt kuitenkin jäädyttää tilanteen, kuten kaikki muutkin tilanteet ja antaa asian olla. Jos ärsyttää vielä vuoden päästä, niin ehkäpä poistan heidät sitten tuolta pienestä kyläyhteisöstäni...

Asia, jota edelleen olenkin miettinyt, tai jota elämä on haastanut minut erityisesti nyt miettimään, on ystävyyssuhteet. Ero oli minulle niin kova paikka, että aina vain jaksan jauhaa siitä, kuinka silloin olisin tarvinnut tukea. Varmasti tukea sainkin, mutta olen jo (osin) unohtanut sen. Muistan vain ne järkyttävät traumat, joita nuo äärimmäiset vuodet saivat aikaan. Ja ne ikävät sanat, joita sain kuulla... Mihin olen unohtanut kannustuksen ja myötäelämisen?

Tukea olen saanut kovasti nytkin, ja jotenkin vasta kyseenalaistettuani ystävien olemassaolon ja merkityksen, olen löytänyt heistä voimaa. Kuten jo taisin jossain vaiheessa todeta, myös somen arvo surutyössä on ollut mittaamattoman arvokasta minulle, olenhan sellainen netissäeläjä.

Nyt tietysti kuolema aukaisi vielä kerran ne haavat, jotka olivat jo arpeutumassa. Miksi näin kävi? Tänään olen ensimmäistä kertaa kuoleman jälkeen lausunut tuon kysymyksen. Miksi jo nyt? 

Tänä viikonloppuna olen nähnyt itseni kuin huoneessa, jonne astuimme Veikon kanssa kesällä 2009: se huone oli pimeä. Kuljimme vähän aikaa pimeydessä yhdessä, mutta sitten tiemme erkanivat. Veikko istui vähäksi aikaa tuolille lepäämään, minä jatkoin matkaa kohti toisella seinällä olevaa ovea, joka alkoi pikkuhiljaa avautua. Sieltä tuli huoneeseen valoa. Tänä syksynä ovi oli jo auki, mutta jokin piti minut edelleen huoneessa. En vain pystynyt päästämään irti Veikosta, vaikka hän edelleen istui tuolilla.

Nyt olen pakotettu hetkeksi pysähtymään kynnykselle ja katsomaan taakseni. Näen huoneen ja sitä edeltävän onnellisen parisuhteen huoneen: näen kaikki ne tapahtumat, muistot sekavassa järjestyksessä. Osan olen unohtanut: etenkin huomaan unohtaneeni niistä kamalista ajoista yksityiskohdat. Muistan pahoista vuosista lähinnä vain valtavan ahdistuksen. Hyvätkin ajat ovat sotkeutuneet ajatuksissani iloiseksi lankakeräksi; en muista tarkalleen, millaisia olimme, sillä siitä on niin kauan aikaa. Mutta muistan, millainen hän oli viime vuosina. Etupäässä muistan hyvän ja syvän ystävyytemme ja kaipaan Veikkoa ihmisenä.

Mielikuvassani katson tarkkaan olkani yli huoneeseen, joka on nyt täynnä erikoista valoa, mutta en näe enää Veikkoa. Hän ei istu enää tuolilla. Huone on tyhjä, kuten hauta silloin kauan sitten. Itse en käänny, en karkaa huoneeseen takaisin, vaan seison kohti uutta huonetta. Pysyn kuitenkin tässä vanhassa huoneessa niin kauan kuin on tarpeen; sitten astun kynnyksen yli. Uudesta huoneesta tulvii valoa. Olkoon se valkoista valoa, ja olkoon sitä tarpeeksi, muttei liikaa. 

Ehkäpä jossain huoneiden jatkumossa tapaan Veikon uudelleen, uudessa muodossa.

Kirjamessuilta

Päivähän se oli, kun Helsingin kirjamessuilla pistäydyttiin, lähinnä lastenkirjahankintoja tekemässä. Edullista oli, siis ilmaisella pääsylipulla. Lounaankin kun olisi jättänyt syömättä, niin olisi ollut oikeasti halpa keikka, mutta halusimme myös nautiskella. Sanomattakin lienee selvää, ettei sellaisessa ihmistungoksessa varsinaisesti kirjojen läsnäolosta riemuitsemaan päässyt, lähinnä yritti selvitä kenellekään mustelmia aiheuttamatta.

Kirjamessuilta löytyi kuitenkin varsin laadukkaita kirjoja ja pelejä; osa oli tuttuja jo viime vuodelta, luettu Lyylille ja nyt hamstrasin niitä lahjoiksi tutuille lapsille. Eniten taisinkin iloita siitä, että nyt syksyn kaikki syntymäpäivälahjat on hankittu ja joulukortitkin odottavat vain kirjoittamistaan. 

Lahjakirjoja ja -pelejä

Myös Lyyli sai muutaman uuden kirjan hyllyynsä – jossain vaiheessa omatoimisesti luettavaksi, kunhan lukutaito vähän vielä kehittyy. Tällä hetkellä hän jaksaa lukea pieniä tekstejä ja tutkii mieluusti esimerkiksi Tatu ja Patu -kirjoja, joita en kuitenkaan vielä ole alkanut keräillä kotiin... Äidin ihastus oli tuo Martta Wendelinin osoitekirja, sillä edellinen oli alkanut näyttää varsin räjähtäneeltä tapaukselta useaan kertaan kummattuine ja korjattuine sivuineen. Ihmiset muuttavat ahkerasti!

Lyylin uudet kirjat ja äidin osoitekirja

Heti kotiin saavuttuamme aloinkin kirjata uuteen osoitekirjaan pehmeällä lyijykynällä ihmisten osoitteita, mukaanlukien puhelinnumerot. Jos ja kun känny taas jossain vaiheessa pettää, niin on edes joku puhelinnumerovarasto olemassa. 

Näin vanhanaikaisia meillä siis ollaan: luetaan edelleen painettuja kirjoja ja kirjataan osoitteet käsin talteen. Elellään ilman älypuhelinta, josta olisi otettu varmuuskopio tietokoneelle. Lähetetään kortit postitse ja odotellaan itsekin aitoja joulukortteja saatavaksi. 

Mutta vielä ei kai ole ääneen lausuttujen jouluajatusten aika, vaikka pikkuhiljaa huomaan jo haaveilevani punaisista pikkuihmisisistä, lyhdyistä, kanelin, kardemumman, neilikan ja hyasintin tuoksuista. Joulukuusesta, piparitalon tekemisestä, joululaulujen laulamisesta. Ehkäpä kirjamessut on juuri se taitekohta, jonka jälkeen ensin salaa, sitten yhä avoimemmin alan valmistautua talven suureen juhlaan.

Lyylin loma

Lyyli on puhelias – ja seurallinen – tyttö, ja olen viime aikoina onnistuneesti päässyt tallentamaan hänen mukavia jutteluitaan.

Eräänä päivänä tässä kävimme hakemassa Lyylin ystävää leikkimään. Äiti oli eksyä matkalla, mutta Lyyli onneksi tunsi reitin. Kävimme kävelyn lomassa seuraavanlaisia keskusteluja:

Äiti: Ääh, nyt mä en kyllä oo ihan varma suunnasta...
Lyyli: Mä tunnen tän paikan. Ehdottaisin, että menisimme tästä kohdasta.

Äiti: Niin, mullahan on natiivihelsinkiläinen nyt oppaana, jes.
Lyyli: Mä osaan paljon paremmin kulkea missä vaan kuin sä!
Äiti: Itsetunto kohdillaan!

Lyyli: Leikki ei ole aina lapsen työtä...

Junassa matkalla maalle Lyyli löysi junan leikkivaunussa seuraa. Kaverille piti sitten kertoa elämäntarinoita, jotta tutustuttaisiin paremmin. Kuuntelin salaa tätä yksinpuhelua:

Lyyli:  Muute mä tiedän mun äitin oikeen sukunimen. Sillon kun mun äiti muutti isin kanssa, sen nimeksi tuli O. Mut sen oikee sukunimi on R. Mä en aio ottaa sitä sukunimeä ittelleni.

Lyyli: Muute leikkiluolas mun ystävä Alma (nimi muutettu), me valittiin tällaset ponit, mut Alma otti sinisen, koska sen lempiväri on sininen, mut mä otin tän valkosen.

Äiti (itsekseen): Mitä häh, molemmathan valitsivat valkoiset ponit...

Lyyli: Mä oon ollut monta kertaa ulkomailla. Yhden kerran mä olin Espanjas. Siellä oli lämpimämpää ulkona kuin sisällä. 

Ilotulituksia oltiin vuoden vaihtuessa katsomassa mummilan takapihalla, kohtalaisessa pimeydessä. Lyyli oli hieman peloissaan, sillä raketit paukkuivat melko lailla lähellä. Kun tultiin sisälle, tyttö kysyi huoli mielessään: Eihän tää talo ole puuta? Ihan järkevä pelko, jonka tajusin itse vasta, kun aamulla luin uutisia. Kyllähän ne raketitkin polttavat taloja!

Tänään, vuoden toisena päivänä Lyyli on ulkoillut mummin kanssa ja löytänyt leikkipuistosta uuden ystävän, joka on nyt mummilassa leikkimässä. Viisivuotias kaipaa kuumeisesti ikäistään seuraa – lomalla tylsistymisen vaara on luonnollisesti normaalia suurempi, etenkin kun äitikään ei keksi mitään sen järkevämpää tekemistä tyttärelleen kuin leikkipuistoilua, äänikirjojen kuuntelua, itsekseen leikkimistä, askartelua tai piirrettyjen katsomista, mahdollisesti pelailua.

Onneksi ystäviin tutustuu tuossa iässä mahdottoman nopeasti! Ja onneksi loma on juuri sopivan pituinen. Kukin ehtii kyllästyä ja tylsistyä, ja senpä jälkeen arki taas maistuu.

Lähtökuopissa

Tyhjyys. Se iskee joka kerta, kun loma alkaa. Täydellisestä tohinasta mielettömään hiljaisuuteen. Kyllä siinä pari päivää menee ennen kuin tilanteen sisäistää.

Tuleva jouluni on poikkeuksellinen, sillä vietän sen ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen yksin – siis ilman miestä tai lasta tai molempia. Huomaan, että poikkeuksellisesti joulua en juurikaan odota. Lähinnä toivon, että se menisi onnellisesti ohitse, kuten mikä tahansa viikonloppu maalla. Sillä sinne nyt kuitenkin lähden, vaikka alun perin olin suunnitellut jääväni jouluni herraksi omaan tupaan, omia ystäviä ja sukulaisia tavaten. En kuitenkaan jaksanut alkaa järjestellä mitään, ja tällä erää päätös olla lähtemättä myöskään matkoille tuntuu mitä parhaimmalta. Laiskottaa tosin alkaa pakkaaminen edes kotoista joulua varten; loman kunniaksi nappasin viimeisenä työpäivänäni ankaran flunssan, ja parantelen sitä nyt sängyn pohjilla.

Mennyt syksy on monella tapaa ollut rankka, mutta siihen on kätkeytynyt myös suurta viisautta. Tuntuu, että olen askeleen lähempänä sitä ihmistä, jollainen haluan olla. Suruja on ollut, mutta kaipuu entisten syliin on hävinnyt; lähinnä olen viime päivät ihmetellyt, miten yleensäkään päädyin Egilin kanssa yhteen, suhteeseen, joka oli alusta asti ongelmia täynnä. Näin joulun lähestyessä en kuitenkaan voi olla muistelematta viime vuoden tilannetta, jolloin jännitystä täynnä lähdimme kolmen lapsen kera vanhempieni luokse viettämään joulunpyhiä. 

Sydäntäni tyynnyttää helpotuksen tunne: en kaipaa tuote perhekuviota. Muistan lähinnä joulun peitetyt tunteet ja ristiriidat. Muistan lasten keskinäisen kilvoittelun ja kiukut. Viime joulu ei aivan tuntunut joululta, vaikka lahjat olivatkin hulppeita. Ehkä joulussa kuitenkin yksi olennaisimmista asioista on se, että tunnelma on kevyt ja riidaton. Että saa astua tunnelmaan omana itsenään vailla kulisseja.

Tiedän, että hyvin monen joulu on kaikkea muuta kuin keveyttä ja kimalletta. Jouluna perheriidat ovat yleisiä; jopa puukkoon tarttuu katajainen kansa, kohteena jokin muu kuin joulupöydän sika. Joulu on monelle myös täyttymättömien toiveiden torvi. Kuinka vaikeaa on yksinäisen viettää tätä riemun ja yhdessäolon juhlaa? Itseäni en täysin yksinäisten joukkoon laske, vaikka välillä varmasti liikun siellä rajamailla. Ystäviä ja ihmisiä kuitenkin elämässäni riittää; jonkinlainen perhe minulla on edelleen tyttären ja miksei tiiviiden sisaruussuhteidenkin ansiosta. En siis ole jouluna yksin. Se on onnea, josta on syytä olla kiitollinen.

Eikä kai ole pahitteeksi sekään, että vaihteeksi odottaa vuodenvaihdetta enemmän kuin joulua – ensi vuodesta on tuleva oikeampi, täyteläisempi ja syvempi kuin aiemmista vuosista. Lupaan. Wallah.

:(

Muistatteko, kun ostin pöydän, joka piti heti palauttaa vian takia? Samaisen pöydän uusi versio lepää nyt käsieni alla. Hieno pöytä, joka istuu tähän kämppään kuin nakutettu.

Harmi vaan, että huomenna on edessä reklamaatiosoitto siitäkin: pinta on rosoinen ja pehmeä, ja yhden illan käytön jälkeen siinä näkyi jo todella rumia naarmuja kymmenkunta. Että on kiukuttanut. Ei ollut ihan halpa ostos, ja voihan olla, että sanovat vain, että älä naarmuta pöytää, niin ei se naarmutu. Mutta kun nämä naarmut ovat tulleet ihan tavallisten astioiden käyttämisestä.

Onneksi tämä kaikki on vain kiukkua materiaa kohtaan, ja tällä kertaa olen päättänyt olla aikuinen ja hoitaa asian ahdistumatta raivokohtaukseen asti. Kaiken pienen maallisen puuhasteluni yllä lepää nimittäin suurempia surun pilviä.

Eilen vastaanotin kenties surullisimman puhelun, mitä koskaan olen saanut. Tuttavaperheen lapsi oli kuollut yöllä.

Viime viikkojen aikana on lähipiirissäni muutenkin tapahtunut vakava sairaustapaus, joka ei voi olla vaikuttamatta omaan mielentilaani. Tähän kun lisää tyypillisen joulukuisen väsymyksen ja alakulon, minua voi kenties kutsua poksahtamisherkäksi kyynelpalloksi. On kuitenkin tulossa tapahtumia, jolloin täytyy pinnistää itsensä kyynelettömään olotilaan. 

On syntymäpäiviä, joissa on suruperheen tuttuja. On ystäviä, joilla on omat surunsa. On työt, joissa ei voi itkeä seulanaan. Uudessa työpaikassa olen muutenkin ottanut virallisemman roolin, enkä ole samalla tavalla purkanut omaa elämääni, mitä ennen töissä tein. Siinä on puolensa, mutta tunnen kyllä kaipaavani sitä työyhteisöä, jossa oli paljon nuoria ja kaltaisianikin. Nyt olen vain enemmän töissä. 

sethoscope: crying is okay here

Tähän samaan saumaan olen töissä saanut kuulla, että jatkoa seuraisi. Onneksi olen saanut myös itse kerrottua, että olen sairas heilläkin. En tiedä, onko minusta enää kauan opettajaksi. Siinä kyllä esimieskin alkoi perjantaina huokailla. Missä tulevaisuus?

Syvien tuntemusten, huolen, elämän rajallisuuden edessä on hyvä pysähtyä. Onneksi ensi viikkoa seuraa joulu, ajankohta, jolloin kenties on lähimpänä elämän salaisuuksia kuin koskaan muulloin vuoden kiertokulun aikana. Syntymän edessä muistaa myös kuolemaa, sitä pientä Jeesus-lasta, joka oli kuoleva kurjasti. 

Surullisin ja merkillisin lapsen kuolemaan liittyvä lukemani kirja on kuitenkin J. M. Barrien Peter Pan Kensingtonin puistossa, joka on osa alun perin aikuisille kirjoitettua romaania The Little White Bird vuodelta 1902. Näistä luvuista syntyivät näytelmäsovituksen kautta kirjat pojasta, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Itse kuitenkin ihastuin juuri noihin alkuperäisiin tarinoihin, enemmän aikuiseen makuun kirjoitettuihin mystisiin ja surullisiin säveliin. Kirja valuukin mieleeni kaiken tämän tapahtuneen yhteydessä. Minua sen lukeminen hämmästytti, suretti, ja kirja jätti minut monia ajatuksia rikkaammaksi, mutta voisiko siitä löytää myös lohtua, jos lapsensa on menettänyt? En uskalla suoraan suositella, mutta varauksella annan vinkin.

Nyt alamme pukea syntymäpäiviä varten. Ulkona sataa märkää lunta, hyasintti on aukeamaisillaan, sairaalaan on tänään soitettu ja kuultu toiveikas ääni, kahvi maistui hyvältä ja huomenna on lukupiiri. Emme onneksi ole tässä maailmassa yksin.

 ePi.Longo: Don't cry

Malliesimerkki palauttavasta viikonlopusta

Arkiset viikonloput ovat usein niitä parhaita, ainakin tämänsyksyisessä mielentilassani. Tosin olen yllättänyt itseni muutamankin kerran ajattelemasta sitä, että näinkö jo ennen neljääkymmentä alan maatua kotiin. Kun lähden jonnekin, toivon yleensä eniten sitä, että pääsisin pian takaisin omiin puuhiini ja aatoksiini kotipöydän ääreen, omien valojen, huonekalujen, sisustuksen, äänien ympäröimäksi. Hiukan surullista kenties.

Itsenäisyyspäiväaamun askare oli pystyttää talo: ensimmäinen versio lumilyhdystä suli sulattaessani sokeria liian lähellä rakennustyömaata, mutta onneksi olin tehnyt sydänpiparien päälle varalyhtyjä. Taloon tungettiin sisälle pipariakka, pöytä ja tarjotin täynnä herkkuja.

Tämä viikonloppu on kuitenkin malliesimerkki onnistuneesta kotoilusta. Olen nimittäin käynyt pyörähtämässä muuallakin, mutta saanut paljon voimia ja hyvää mieltä nimenomaan yksinolosta omassa tuvassa. Hyvän ystävän luona kävin vastaanottamassa itsenäisyyspäivää – glögijuopottelu väsytti niin, että jäin ystävän sohvalle nukkumaan yöksi – kummitytön syntymäpäivillä vierailimme Lyylin kanssa ja kaupungilla kävin häthätää: Hakaniemen Sokos lopettaa ja myy kaikki tuotteensa 30 prosentin alennuksella, joten nyt siellä shoppaaminen on järkevää. 

Yritän kuitenkin päästä eroon siitä tavasta, että kun mieli on apea, käyn (netti)ostoksilla. Toki se piristää, mutta ehkä kuitenkin hieman väärällä tavalla. Tietysti usein on niinkin, että yksinkertaisesti tarvitsen jotain. Minulla on myös tapana tehdä asioita roimasti etukäteen, ja niinpä olen ostellut joululahjoja jo heinäkuun alennusmyynneistä lähtien. Eilen sain sitten päähäni paitsi paketoida kaikki Lyylin ja serkkupoikien lahjat viikonlopun juhlia varten myös kirjoittaa joulukortit.

Korttinostalgiaa. Jos näiden välillä käytäisiin joulukorttimissikisat, kuten meillä on kotopuolessa perinteenä, omaksi suosikikseni valikoituisi varmaan tuo kahvia tassilta sokeripala hampaiden välissä hörppäävä pukki!

Kävellessäni pitkäksi venyneen itsenäisyyspäivävastaanoton jälkeen aamukymmeneltä kotiin, havaitsin läheisellä kirpputorilla myytävän vanhoja joulukortteja. Riemuitsin 80-lukulaisista kuvituksista, ja palasin retkeltäni 40 korttia iloisempana. Luulin arvioineeni määrän yläkanttiin, mutta sittenkin kävi niin, että osa tuttavista joutui tyytymään viime vuodelta varastoon jääneisiin kortteihin. Ajanevat asiansa. – Voi, miten nautin korttien kirjoittamisesta, vaikka hyvin tylsästi niihin raapustin pelkät joulun ja uuden vuoden toivotukset. Mutta eikö se ole tärkeintä, että muistaa, ei se, millaisin hienoin sanakääntein?

Jouluun on vielä muutama päivä liikaa, mutta toisaalta ensi perjantaina vietän suurimmat joulukekkerini, kun ystäviä tulee tänne luoksemme. Juhlistamme joulua etukäteen yhdessä siksi, että ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen olen itse jouluna lapseton ja miehetön, ja haluan antaa Lyylille lahjani lähimpien läsnäollessa. Kahdestaan se tuntuisi perin oudolta... Tuleva viikkoni on siis täynnä töpinää: tanssin viimeisiä rästiinjääneitä tanssitunteja urakalla pois, teen isoja kauppaostoksia, leivon... Kampaajankin varasin! Enkä pelkästään tätä juhlaa varten, vaan siksi, että hiukset nyt sattuvat tarvitsemaan ryhtiliikettä. Piristyy mielikin samalla.

Tämä pannukakku ei lässähtänyt, vaan rupesi elämään uunissa! Huomaa kuvaan heijastunut uusi kuvanottolaite.

Olin ristinyt loka- ja marraskuuni surun kuukausiksi, mutta jouluksi olin ajatellut löytäväni iloa. Nyt huomaan, että minua lähinnä masentaa ajatus joulusta tällaisena kuin se nyt eteeni tulee, vaikka samalla ajattelen, että ei ole vielä tullut aika muuttaa elämäänsä mihinkään suuntaan. Tiedän, että tällainen joulu tähän väliin on tarpeellinen! Enkä varmasti ole ainoa tämänikäinen, joka viettää joulua ilman perhettä vanhempiensa luona; harmittaa ehkä eniten se, miten paljon se minua harmittaakaan...

Sunnuntaina rupesin leipomaan; kehottaahan siihen itse jauhopussi!

 Vähän jännittää, miltä sokerin sijaan muscovadolla eli täysruokosokerilla leivottu Stinan piparkakku maistuu. Ainakaan taikina ei vienyt kieltäni samalla tavalla kuin yleensä...

Nyt iloitsen kuitenkin siitä, että olen viikonloppuna paketoinut kivoja lahjoja, saanut koottua viime viikonloppuna leivotun piparitalon, kokkaillut ensi viikon kiireitä ajatellen ruokaa pakkaseen, arvosanojakin jo pitkälle pohtinut, ja vielä on muutama tunti aikaa nautiskeluun. Kohdallani ne taitavat kulua pienenmoisen jumppailun sekä mahdollisesti kirjallisuuden parissa. Tai sitten lakkaan suorittamisen ja teen jotain ihan pöljää – mikähän kruunaisi hyvän, vaikkakin jopa turhan yksinäisen viikonlopun? Hmmm...

 

 Työhommia uudella mutteripannulla keitetyn mokan höystämänä. Oli pakko ostaa kahden kupin kokoinen minikeitin, sillä vanhan keittimen kahdeksaa kuppia en edes minä kerralla juo, vaikka mokkaan olenkin nyt täysin hurahtanut. Kaksi espressokupillista tosin tuntuu kovin pieneltä määrältä, joten seuraavaksi harkitsen ostavani neljän kupin keittimen. Vai keitänkö kahvit itselleni aina kahdesti kerralla – sillä tavalla saisi ainakin mokkansa tuoreena.

Arjellista

Tämän viikon olen elänyt päänsäryn haltijana, kielikukkasten keskellä, hallitsemattomien ja hallittujen suuttumisten ympäröimänä, köhän kuuntelijana ja kokijana, lapsien leikittäjänä, halityyppinä ja tanssien pauloissa. Olen elänyt, mutta en ole ollut aivan läsnä. Syksy ehkä painaa, ehkä ajatus kaiken väliaikaisuudesta. Entistä vahvempana pyörii tunne siitä, että en toivonut tällaista elämää – siitä huolimatta pystyn kuitenkin siitä nauttimaan.

Ajatukseni ovat kenties yhtä sekavia kuin tuntemuksenikin tällä hetkellä. Nyt juon viiniä, Lyyli yskii flunssaansa tuossa saatuaan vastikään päätökseen Piilomaan pikku aasin äänikirjaversion. Ei muuten ole Lars Svedbergiä mahtavampaa lukijaa, ei ole! Iltapäivällä kylässä oli kaksi uuden tarhan hyvää ystävää, jotka otin tarhalta mukaani. Jännitti minuakin: miten selvitä kolmen viisivuotiaan kanssa julkisessa liikenteessä. Haasteeksi muodostui myös yllättävän pitkä ilta pienissä neliöissä. Mutta kaikilla oli kivaa, myös minulla. Välillä napsin irtokarkkeja salaa, eikä kukaan tuntunut huomaavan. Mitä nautintoa!

Kuva: Tomasz Krawczak

Joulukuusi on koristanut kotiamme pian jo kahden viikon ajan. En tiedä, kyllästynkö koskaan joulun merkkeihin, en edes tammikuussa, jolloin tuntuu lähinnä tyhjältä ja ankealta, kun koristeet pitää poistaa. Siksi tänä vuonna aloitin joulun tekemisen erityisen aikaisin. Kuluvana viikonloppuna on tarkoitus tehdä piparitaikinaa ja paistella piparitalon osaset, jotka voi sitten ensi viikolla jonain iltana koota. Sehän on sellaista aika vaarallista touhua, joten päänsärkyisenä tai väsyneenä en hommaan kyllä ryhdy; pelottaa nyt, etten ehdi kaikkea sitä kivaa, mitä joulun alla on niin mukava ehtiä.

Töissä tulee olemaan kiireistä ainakin arviointiviikolla, sen tiedän. Ja silloin pitää jaksaa myös tanssia rästiin jääneet viisi tanssikertaani, olettaen, että ensi viikolla ystäväni lupaama lastenvahti-ilta onnistuu ja tanssin silloin pois jo kaksi. Neljän päivän sisään tuo viiden tunnin tanssiminen on aika suoritus, jos töissä asuu sen kahdeksan–yhdeksän tuntia alle, päänsärkyisenä ja köhäisenä. Lisäksi olen kutsunut liudan ihmisiä viettämään ennakkojoulua kanssamme perjantaina kolmastoista joulukuuta – joulun kun vietän ensimmäistä kertaa elämässäni Lyylin syntymän jälkeen ilman Lyyliä. Kaikkea tätäkin lienee syytä valmistella...

Ensi viikkoa kuitenkin odotan, sillä saan vihdoinkin futonin kotiin, tosin vielä ilman suojuskangasta, joka on edelleen ommeltavana. Ihmeellisen vaikeaa puuhaa, kun siihen täytyy kuluttaa yli viisi viikkoa! Samoin luoksemme saapuu pian uusi pöytä. Kameraa lukuunottamatta olen siis tehnyt veronpalautushankintani, ja voin kertoa, että mahtavasta palautuspotista ovat enää hilut jäljellä. Koko kevät täytyy siis säästellä, sillä pääsiäismatkastani tulee hyvin kallis. Jäämällä pois koko lomanjälkeiseltä viikolta menettää nimittäin pääsiäisen pyhien palkat – kalliiksi ei siis tule itse reissu vaan lompakkoa keventää ansionmenetys reissun ajalta. Mutta luulenpa tarvitsevani tuon matkan kaiken tämän sairastamisen ja muunkin työstämisen jäljiltä. Tuskinpa alkukeväästä sen hohdokkaampaa tulee, vaikka erinäisiä merkkejä uudesta heräämisestä on nyt ilmoilla.

Lopuksi täytyy vielä mainita, miten elämä koulussa oppilaiden hyökytyksessä on välillä kaameaa, mutta välillä suloisen rouheaa. Tänään sijaistettuani islamin(!) tunnin sain kuulla kakkosluokkalaisen, yleensä hankalan tyttöoppilaan suusta: Sylvi, me halutaan sua! Tarkoittivat tietysti, että haluavat minut islamin opettajakseen, kun asiasta oltiin juuri puhuttu. Korjasin vain viileästi: Niin, siis haluatte mut opeksi. Kiva juttu! – Objektin sijat ovat yksi suomen kielen haasteista. Vaan aivan mukavaa olisi jossain vaiheessa elämää vielä kuulla jonkun aikuisen, miespuolisen henkilön suusta vastaavankaltainen lause, yksikössä. Lämmitti kuitenkin tämänaamuinenkin, kaikessa huvittavuudessaan. Suloisia ovat lapset, suloista välillä myös arki.

Lahjakas, rikas, onnellinen

Vuosi 2012 oli hyvä ja onnellinen: se alkoi positiivisilla tapahtumilla, sen aikana koin monia ylettömän hyviä hetkiä ja kaiken lisäksi vuosi oli materiaalisessa mielessäkin laadukas ja runsas. Vuoden 2013 taasen olen ristinyt kehittymisen ja kasvamisen sekä pohtimisen vuodeksi, mutta siitä enemmän ensi pohdinnoissa.

Nyt paljastan teille vähän jälkijunassa joululahjani – kovin runsaita ja mieleisiä nekin nimittäin. 

Lahjoja sain siskoilta, vanhemmilta, Lyyliltä, kavereilta ja tietenkin mieheltä. Kävimme yhdessä joululahjaostoksilla pariinkin otteeseen, joten vinkkejä oli annettu, otettu vastaan – ja painettu tuloksellisesti mieleen. Ahkerassa käytössä ovat olleet niin antamansa keittiöpyyhkeet kuin pannunalunen. Hieman laiskemmin olen kylpytakkia käytellyt, sillä täällä on niin kylmä, että tarvitsee heti herättyään sisähousut. Muttei epäilystäkään, etteikö viininpunainen ja paksu kylpytakki pääsisi keväämmällä tositoimiin!

Paras lahja oli se, mitä vähän odotinkin, sillä niin monta kertaa olen käynyt Stockmannin Thomas Sabon korukojulla norkumassa: Charm Clubin rannekoru mieleisillä, miehen itsensä valitsemilla korusilla. 

Sukulaisilta sain odotetusti Vihreitä kuulia (Lyyli ja Lyylin isä kyllä tietävät paheeni...), kirjallisuutta, sukat, lapaset, shampoita, ässäarvan, muistipelin ja yllättäen myös rahaa, jolla aion pitkästä aikaa matkustaa. Pääsiäisenä lähden hyvän ystävän kanssa Kööpenhaminaan, ensi kertaa elämässäni. Tuntuu ihan aukolta sivistyksessä, kun en ole Tanskanmaalla koskaan lentokenttää pidemmällä käynyt! (Enkä muuten Norjassakaan...) 

Joululahjoista on iloa muutenkin kevääseen: uusia reseptejä, käsityöohjeita ja lukemista. Sekä listojen täyttämistä! Hyvä ystäväni Raili oli löytänyt minulle mitä hauskimman muistikirjan: listoja ties mistä. Minähän tunnetusti rakastan listojen tekemistä, ja teen niitä myös täällä blogissa aika ajoin. Kirjanen inspiroi minua miettimään muun muassa sitä, mitä ominaisuuksia itsessäni haluaisin kehittää, keitä haluaisin tavata, mitä harrastuksia, reseptejä kokeilla, missä matkustaa, mitä kirjoja, tv-sarjoja tai leffoja nähdä. Se kehottaa minua myös listaamaan ylös tärkeät elämäni tapahtumat, yksityiskohtia perheestäni ja henkilöt, jotka haluan nähdän kuoleman jälkeen. :) 

Onpas minua siis lahjottu! Nyt nautiskelen lahjoista, etenkin kun aurinko paistaa sisään asti mitä kauneimpana talvisena lauantaipäivänä, eikä minulla ole kiire minnekään. Kelpaa tässä ryhtyä vaikka kokkailemaan tai kutomaan – tai kehystämään Lyylin taidetta. Allaolevassa kuvassa vuoden teokseksi ristimäni iloinen sydänkortti. – Onnellista viikonloppua kaikille!