Hevoskastanjan lupaus

Luulisi, että sitä olisi onneton, kun on miesten suhteen taas totaaliyksin. Mutta ei tällainen päivä voi olla edes surumielinen, kun se alkaa sillä, että työmatkalla löytää isoimman ja kauneimman hevoskastanjan siemenen, minkä koskaan on nähnyt.

Ei päivä voi olla huono, jos sen aikana miettii, että onpas hienoa, että entisellä poikaystävällä on uusi perhe ja rakas rinnallaan. Tai jos päivän aikana löytää sekä halpoja käytettyjä korvakoruja että uudet hienot silmälasit silmälasikaupasta, joka ei ole ketjuliike. Sitä tuntee itsensä jopa yli-ihmiseksi, hetken.

Kunnes tajuaa, että sitä edelleen ärsyyntyy siitä, kuinka Facebook täyttyy vauvauutisista. Kuinka mustasukkaisuuden tilalle on hiipinyt kateus, vihan tilalle haikeus ja entistäkin syvempi ihmisen kaipaus.

Sitä yhtäkkiä ymmärtää, että sileän hevoskastanjan siemenen pinnan täytyy aina kuivua, rutistua ja muuttua sileästä ryppyiseksi. Vaikka rypistymiseen menisikin viikkoja tai jopa kuukausia, ajatus siitä, että lupaava alku rutistuu rumaksi ja kovaksi lopputulokseksi, harmittaa.

Herkistymään saa totuuden näkeminen läheltä: että kaapissa ei ole punaviiniä, iltakahvit on jo juotu ja pian täytyy taas kömpiä parivuoteeseen yksin nukkumaan, kuten viimeiset viisi vuotta on tehnyt. Pian itsekin yhtä ryppyisenä kuin hevoskastanjan siemenet, joita maanisesti on koko syksyn kerännyt.

Toisaalta tietoisuus siitä, että koska tahansa voi uusi hevoskastanjan siemen tipahtaa tielle, suoraan eteen, syliin, kuten tänään. Ja kuinka sen vain jossain ihmeellisessä mystisessä tietoisuudessaan tajuaa, mikä siemen on se erityinen siemen, se, jonka eniten haluaa.

Sillä mikä tahansa tielle sattuva siemen ei tietenkään ole juuri se oikealla tavalla kaunis ja kuvioitu, juuri se, jonka voi sydän rauhallisena tuntea omakseen. Se, jonka kanssa haluaa rypistyä yhdessä, se, joka kovetuttuaankin kestää toisen kyyneleet.

Täyslomaviikko maalla, puhuen elämästä

Viikko mummilassa vierähti kuin humauksessa. Alussa tuttu lomanalustunne, että mitä minä täällä oikein teen, miksi en tyytynyt arkeeni, koska vain pitkästyttää, tuntuu oudolta ja omituiselta ilman arjen tuttuja rutiineja. Ja lopussa tunne on päinvastainen: nytkö tämä jo on ohi? Toisaalta paluu kotiin oli mieluisa, sillä eivät nämä reissut tähän loppuneet: huomenna (tai oikeastaan jo tänään!) lähdemme Lyylin kanssa Osloon ja sieltä sitten Egilin kotipaikkakunnalle Ruotsinmaan puolelle. Viikon retki jälleen edessä.

Jos tiedossa onkin suunnistamista tuntemattomilla tantereilla, niin tämä viikko oli täyttä lepoa: useita päiväunia, kirjan lukemista, vetelehtimistä viltin päällä, shakkia, leipomista, herkkuja, uintiretkiä. Seurana myös vanhin pikkusiskoistani, mikä takasi sen, että yömyöhään asti juotiin teetä, ehkä pelattiinkin, joskus venyteltiin ja taatusti puhuttiin, höpöteltiin, juoruttiin itsemme uuvuksiin asti. Lyyli taasen tutki maita ja mantuja: papan kanssa opeteltiin luontoa ja pelattiin tennistä, mummin kanssa leikittiin, ja täti oli se huippuihminen, joka jaksoi uittaa ja lukea, naurattaa ja riehua.

Omalla kohdallani erilaista viime vuosiin verrattuna oli uiminen: yleensä en uskaltaudu luonnonvesiin, koska olen niin kylmänarka. Vain erikoistilanteissa, kuten juhannuksina, olen pulikoinut lammessa tai joessa, hyvin harvoin meressä. Nyt oikein nautiskelin joen lämpöisestä ja pehmeästä vedestä, sillä poikkeukselliset helteet olivat lämmittäneet sen syviä vesiä myöten. Sauna tietysti silti tarvittiin; näin uimisnautintoon yhdistyivät mitä miellyttävimmät puusaunan löylyt.

Mummula alias isomummila on ihana paikka, vaikka kovin harvoin tulee hyödynnettyä sen mahdollisuuksia. Itse päärakennus tosin onkin aika huonossa kunnossa ja täynnä tavaraa, mutta piharakennuksen saunakamarissa voi hyvin asua kesäisin; se on minulle legendaarinen paikka, sillä siellä vietin Egilin kanssa parisuhteemme ensimmäiset yöt, heinäkuussa jatsien aikaan. ;) Tosin vuosipäivää vietämme kohtaamispäivänämme kesäkuussa, sillä suhteen alkua on vaikea määritellä tarkasti. Ja kohtaamispäivä on sikäli hauska merkkipäivänä, sillä se sattuu olemaan vanhempieni hääpäivä. 

Näin ajatukseni karkailevat harmonisen kesälomaviikon jäljiltä parisuhteeseen. Ei voi toki muutenkaan sanoa, että olisin onnistunut olemaan hiljaa miesasioista, mutta kohtalaisen stressitön kuitenkin olen ollut parisuhteeni kohtaloista, vaikka viime aikoina tulevaisuus onkin mietityttänyt kovasti. En nimittäin osaa vielä sanoa, että tässäkö tämä nyt sitten on. Ensimmäisen kohdalla sitä oli muka niin kovin varma, alusta asti. Nyt olen alusta asti ollut täynnä epäröintiä; johtuneeko sitten haavoista, joita on matkan varrella saanut tai siitä, että sydän ei koskaan enää ole täysin ehjä. Vai onko epävarmuuden syy siinä, että sain paketin, jota en oikein odottanut?

Kysymyksiä, joihin ei vastauksia löydy, mutta toivottavasti ensi kesänä osaan vastata siihen, että onko tämä paketti sitten se, jonka otan vastaan ja haluan: ruotsi, kaksi lasta ja monella tapaa erilainen tapa käsitellä maailman ilmiöitä. Mietityttää, mutta nämä miettimiset siirrän nyt tulevaisuuteen. Nyt on loman, myös aivoloman aika!

Pimeetä, märkää ja epäilyttävää

Totesin ääneen, että ehkä on parasta kirjoittaa kokemuksensa ylös, ennen kuin unohtaa. Niinhän se ihmisen mieli toimii, että paha painuu pian taakse, jotta selviäisi eteenpäin.

Kaikki alkoi tänään oikeastaan pesukoneesta. Se ei suostunut purkamaan likavettään ulos ennen kuin irrotin likavesiputken pois liitoksistaan ja ohjasin jäteveden suoraan lavuaariin. Siitäkin huolimatta puolivälissä 2;40:n ohjelmaa kone tyssäsi. Laitoin uudelleen tunnin pikaohjelman, joka jätti lopulta vedet koneeseen. Mikä lie sukka joutunut jonnekin väliin. En jaksanut selvittää, oli muuta ajateltavaa. Raahasin vain likomärät pyykit Veikolle lingottavaksi. 

Se koira. Se homekoira. Se kävi, se kuopi, se löysi. Ja minä, raivon keskellä, aloin pakata: särkyviä kuppeja Hesariin, vanhaan äitiyspakkauslaatikoon keittiökamoja, siivouskaapin pikkusälä kenkälaatikoihin, kengät Ikea-pusseihin. Mikro ja kahvinkeitin laatikoihinsa, peitot, tyynyt pusseihin. Koruhylly irti, korut ja kynsilakat pahvilootaan, kaikki koriste-esineet myös. Enempää en voinut tehdä, mutta kolmatta kertaa kun tilaan niitä sinisiä muuttolaatikoita, tapahtukoon se sitten lopullisesti, viimeistä kertaa. Edellisen kerran laskukin on vielä maksamatta.

Nyt olen hienoisessa Taylor's-pöhnässä. Nauran ajatukselle osoitteen muuttamisesta: se tulee tapahtumaan neljättä kertaa kolmen kuukauden sisään,  ja siis toivottavasti pian. Vai uskallanko enää? Pakkohan se on. Suunnilleen huvittavaa, mutta tiedänpähän ainakin, miten toimia. Se vie kaksi tuntia. Kirjoittelen sinne tänne s-posteja, käyn eri nettisivuilla päivittämässä. 

Sitten ne muuttomiehet. Samat kai? Totesivat jo viimeksi, että jokin näissä uusissa mättää. Niinpä. Kylläpä mättää. Kun ei yhtä yötä nukkua voi.

Ei tässä pieneltä katkeruudelta voi välttyä. Kustannukset hommalle liikkuvat kuitenkin useammissa tuhansissa euroissa. Lainarahaa tietenkin. Samalla hymyilen ajatukselle uudesta lainarahasta. Nyt olen aivan varma, että ostan oman. Tutkin ja ostan. 

Vaikka järkeäkö siinäkään? Tänään en voinut välttyä yhdeltä ajatukselta: kun homekoiramies totesi, että voi olla aika vaikea korjata tällaista paikkaa, olkkarin ja makkarin seinän ja lattian väliä uudehkossa asunnossa, jossa mitään vuotoa ei ole, ajattelin vain, että eipähän ole minun murheeni. Mitä rakentavat sellaista sutta, ettei neljää vuotta terveenä pysy. 

Kuvat luvalla Veikolta.

Kesällä kerran, kun oltiin vapaita

Vielä on kesää jäljellä: viikko edessä Lyylin kanssa kaupunkielämää, sitten muutto, johon on varattu reilu viikko ja sitten se lopahtaa. Nautin siis vielä kun voin! 

Kaksi päivää kului Turussa, lähinnä nuoria sukulaisia tavaten ja Ruissalossa itseään grillaten. Olipa hauska nähdä kahden sisareni asunnot – uskomatonta, etten ole nähnyt niitä aiemmin. Toinen on asunut omassaan ehkä jo kaksi vuotta. 

Eihän se ole se matka sinne, vaan sen matkan hinta. Kuuskymmentä euroa meno-paluu. Lähde sitten viikonloppuretkelle noin vain. 

Jaa, mutta nyt se kannatti! Lyyli nautti täysin sydämin myös lapsikatraitten keskuudessa, kun käytiin juhlistamassa pikkuserkun 5-vuotispäivää. Toinen heidän perheensä pikkuserkuista on syntynyt tismalleen samana päivänä kuin Lyyli, tasan 15 minuuttia myöhemmin. Hassua. 

Matkan aikana näin niin paljon kaunista kotipintaa, että tulin kenties kateelliseksi. Yksi maalaaja-remontoija-sisustussuunnittelija mulle tänne kans, kiitos! 

On se kumma paikka tuo Turku. Ihan jo mietin Hesaan palatessani, että onko tänne lainkaan kiva tulla, kun ensimmäisenä törmäsin mauttomasti pukeutuneeseen nuoreen, seuraavaksi täysin hunnutettuun naiseen (jolla oli jopa hansikkaat kädessä, illalla, jolloin mittarissa vielä yli 20 astetta) ja lopulta tietysti muutamaan juoppoon. 

Turussa törmäsin vain fiksuihin, joskin hieman hauskasti puhuviin tyyppeihin. Mutta eihän me oltukaan kuin kodeissa, maaseudulla ja luonnon helmassa. Kaupunkiosuus jäi seuraavaan kesään. ;)

Alleviivataan nyt kuitenkin, ettei kenellekään tule paha mieli, että ei mulla ole mitään islaminuskoisia vastaan. Mutta fundamentalistit pakkaavat ärsyttämään, koska en usko äärilaitaisuuden tekevän maailmasta kuin korkeintaan pahemman paikan olla. Mutta kivasti kyllä tämä hunnutettu nainen mulle kommentoi metrojen hissejä. Oli varsin erikoista jutustella ihmisen kanssa, joka oli kuin liikkuva patsas, vailla silmiä, nenää, ihoa. 

Kun lähtee, saa näemmä uudenlaisia näkökulmia kotikulmiinsakin. Onneksi täällä on nyt hiljaista, kun ei Tuskakaan paraikaa soi. (Vai mitä tuolla Suvilahdessa nyt tapahtuu, olen näemmä yhtä pihalla kuin Paraisten peipponen.)

Åboland, det vackraste som Finlands natur kan presentera. Nu har jag sett solen ifrån Runsala och varit för första gången under den här sommaren på bikiner, vad häftigt! Det var mycket roligt att lossna sig från rutiner, njuta av det att man har bara sin säck och sitt barn med sig. Sådant liv kunde man leva mer! 

Började tänka om man kunde slopa det mesta man äger, men när jag kom hem, insåg jag att det är helt enkelt omöjligt, för mig. Att äga enbart 100 grejer, det kan inte gälla mig. Endast om man räknar att böckerna är en grej och kläderna, inkl. väskorna och skorna, en annan grej – och köksredskapet det tredje – då kunde man kanske klara sig av det där syftet. 

Men jag har nut inget syfte precis framför mig, annan än att njuta av den sista veckan jag har utan skyldigheter innan flyttningen. En vecka med Lyyli, med kompisar. Jag ska vara ute på parker, dricka vin och bada i solen. Och tvätta kläderna, men berätta det ingen, Lyyli sa att det är helt okej, om hon får vara ute på sandlådan. Ja, jag beställde solen för imorgon, och lite vind.

Merellä

Eilen. Oli melko kylmä ja synkkä sää, mutta virkistävää. 

Kuvat ovat harmaita, mutta todiste siitä, että olen ollut mukana purjehtimassa. Istuen, hytisten, kuitenkin nauttien meren tuomasta rauhasta ja hyvästä seurasta sekä kirjallisuudesta. En juuri koskenut vinsseihin, purjeisiin tai köysiin. Kuvasin ja ajattelin, kuuntelin. Autossa puhuin paljon, mutta meri tyynnytti minut.

Tapaaminen merellä oli luotausilta, kirjallisuusryhmämme kokoontuminen erään jäsenen veneellä. En ollut lukenut J.M. Coetzeen Häpeäpaalua, mutta sain keskustelusta paljon irti. 

Tänään aloitin Toni Morrisonin Rakkauden. Se lienee sukua Häpeäpaalulle, tematiikaltaan ja karuudeltaan. Pidän silti siitä. Rakkaus voittaa?

Kiitos ystävät!

Var att segla igår. Satt, tänkte, bara var. Försjönk i litteraturens stora sagor, livets tunga öden. 

Också naturen omkring oss såg grå, karg ut. Men det var värt att lämna vardagen, ensamheten hemma. Fick också inspiration att börja läsa igen, för mötet vid havet var litteratursällskapets kväll. 

Nu är det Toni Morrisons Kärlek som lindar sig kring mig. Kärleken som vinner allt. Kanske är boken relaterad med förra dagens J. M. Coetzees Onåd. Någon sa igår att Onåd var så kraftig, mäktig. Precis något sånt är Morrisons text också. 

Tack vännerna! Det var så rengörande att göra något helt annat. 

Aistinvaraista hienosäätöä

Taas vierähti useampi tunti justeeraten uutta ulkoasua blogille. En ole oikein vieläkään tyytyväinen, mutta on pakko mennä nukkumaan, jos aikoo nauttia huomisesta helteestä aamusta(!) asti.

Yritin säätää blogin taustakuvaksi ensin mieheni ottamaa sumukuvaa, sitten itseni näpsäisemää jokimaisemaa. Melkein onnistui - jotkut kummat reunukset eivät vaan halunneet poistua, ja lopulta luovutin taistelussa ja valitsin valmiin mallin. Punaviinilasiinkin oli hukkunut hyttynen.

Tässä tunnelmakuvaa Taikajoelta, jossa soutelimme perjantaina.