Sinilinnuista sinisin, auta nyt minua

Sadun sinilintu täytti päähenkilön pienimmänkin toiveen ja näin ryysyläinen nousi superrikkaaksi alta aikayksikön. 

Aivan tuollaista taikanousua en toivo, mutta sinilintu voisi hiukan auttaa minua. Etenevät asiat tosin ilman linnun taikavoimiakin, mutta epätoivo on ollut vallata minut monen monta kertaa. Olen tavattoman surullinen ja masentunut asunnon tuomista lisämurheista. Kyllä näitä murheita nyt tässä olisi riittänyt ilman tätä ehkäpä noin viidentoista tuhannen euron tappioksi koituvaa käännettäkin. 

Tosin nyt sormet ja varpaat ristissä toivon, että hieman pienempi käsittely riittäisi: ikkuna ja ovi hiotaan nyt ensin puulle ja käsitellään uusilla, terveillä maaleilla, todennäköisesti jo syyskuun aikana. Jos vika siis onkin vain ikkunapuitteissa käytetyissä maaleissa, ongelman pitäisi poistua tällaisella käsittelyllä. Jos vika on ydinpuussa, koko tämä remontti on turha ja rahaa palaa taas ilmoille noin kolmen tuhannen euron verran. Kokeiltava kuitenkin on.

Olen ollut paitsi surullinen, aika ajoin myös raivon partaalla. Tällaiset yllättävät, isot menot ovat sangen lamaannuttavia yksinhuoltaja-opettajan kukkarolle. Oikeasti en vielä tässä vaiheessa edes tiedä, miten rahoitan remonttini. Antaako pankki minulle lisää lainaa? Sen tiedän, että remontti on pakko tehdä, koska terveys on tärkein. Jos menetän sen, en voi tehdä töitä, ja sitten ollaan erittäin kaltevalla maalla. Muistamme kertomuksistani varmaan senkin, ettei tuo meidän koulumme sisäilma ole sekään mitään hulppean hyvää, ja elimistöni joutuu kaiken aikaa taistelemaan, nyt sekä kotona että koulussa, mutta tulevaisuudessa toivottavasti vain koulussa ja jossain erittäin kaukaisessa tulevaisuudessa ei toivottavasti taisteluja tarvitse käydä lainkaan, vaan olen päässyt terveeseen sisä/ulkoilmaan mielekkäisiin töihin. Sinilinnun tekemiä taikoja siis odotellessa.

Suihkussa äsken mietin, kuinka tekisi mieli raivota opettajien palkoista. Siitä, kuinka kohtuuttoman kallista yksinhuoltajalle (tai toisaalta myös isolle perheelle) asuminen on pääkaupunkiseudulla. Toisaalta kaikki on omaa valintaa, ja kyllä sitä kieltämättä on käynyt mielessä, että jos tämä asunto nyt ei näillä julmettomilla remonteilla korjaannu, niin sitten on vain lähdettävä täältä pois. Kertakaikkisen kauas, jonnekin sellaiselle paikkakunnalle, jossa asuminen on inhimillisen hintaista ja jonne kenties vielä on rakennettu hirsikoulu, kun hölmö Helsinki/Vantaa/Espoo ei sellaista tajua rakentaa. 

Toisaalta pidän työtäni kohtuupalkkaisena sen vaatimustasoon nähden. Nautin työni sisällöistä ja päiväni pysyvät inhimillisen mittaisina. Viime aikoina tosin oppilaat ovat tulleet uniini, mutta yleensä se on väliaikaista. Paljoa en jaksa lasten murheita vapaa-ajalla murehtia, kun on nämä oman kuplan murheet. 

Murheiden lisäksi huomaan eristyväni entistä enemmän. Olen yksinäinen. Onhan minulla ystäviä, mutta mikään jaksaminen ei riitä, että näkisin heitä riittävän usein. Kaipaan mielettömästi aikuista ihmistä omaan kotiini, vaikka vain seuraksi, en edes kumppaniksi, mutta olen tällä hetkellä luovuttanut etsimisen suhteen. Jaksaminen loppui. Etsiminen oli niin raskasta, lopulta raskaampaa kuin tämä yksinoloon tyytyminen. 

Olen miettinyt paljon ystäviä, niitä menneitä ja nykyisiäkin. Huomaan, kuinka vieraaksi olen tullut entisille hyvillekin tutuille ja kuinka vieraita he ovat minulle. Mistään todella tärkeästä en pystyisi heille enää kertomaan. Oma elämä on sen verran koetellut, muuttanut arvoja, suhtautumista elämään ja toisiin ihmisiin, ja toisaalta eron ja yksinhuoltajaksi joutumisen myötä oma sosiaalinen ja taloudellinen asema on muuttunut niin paljon, ettei sitä oikein osaa eläytyä niiden ihmisten juttuihin, joille tärkeintä tuntuu olevan matkustelu tai vaikka sellainen pakkomielle, että nyt kun on lapsi, niin pakko edelleen matkustaa yhtä paljon kuin ennen, vain todistaakseen itselleen ja muille, että lapsi ei pilaa elämää. Jollakulla on pakko ennen 40-vuotispäivää matkustaa tyyliin sadassa maassa, mutta ihanaa kun se kakkoskämppä on maksettu, niin sen vuokraamisesta tulee lisätuloja. 

Itse ei vaan pysty ymmärtämään, kun mietttii nyt sitä, että ei voi lähteä kaverin luo Savonlinnaan viikonlopuksi, kun junaliput on niin helvetin kalliit. (Muutama muukin syy päälle, mutta tuo yksi todellinen niistä.)

No, pakkoko sitä sitten on edes yrittää enää elää keskiluokkaista elämää. Mutta kun ei muuta osaa. Kai elämä pikkuhiljaa pakottaa muuttamaan elämäntyyliä, jollei jostain lehahda elämääni sinilinnuista sinisintä. En tosin oikein tiedä, millaista lintua odotan tai millaisia ihmeitä ajattelen sen tekevän. Kertoo varmaan masennuksen asteesta, että ei oikeastaan enää edes odota käännettä parempaan päin, kun se tuntuu niin mahdottomalta. Vaikka ulkoisesti asiat paranisivatkin: asunto saataisiin kuntoon, työkyky säilyisi, ystävyyksiä olisi, en oikein osaa uskoa ja luottaa siihen, että minä enää paranen. Jollain tavalla tämä haikeus, kärsiminen ja suru ovat tulleet elämääni jäädäkseen. Aina niiden kanssa ei ole niin raskasta elää, mutta toisinaan toivoisin, että ilo palaisi edes hetkeksi. Ehkäpä se joskus palaa.

Onneksi on nyt tuo terapeutti elämässäni. Hän on vähän kuin ystävän korvike! Ja viisaita sanoja hän lausuu. Ja uskaltaa nauraakin minulle! Se on hyvä. Viimeisimmästä tapaamisesta jäi mieleeni, kuinka hän vain totesi, että älä luulekaan, että kaikki ymmärtäisivät, millaista on olla yksinhuoltaja. Harva tajuaa todella, ja yleensä se, joka tajuaa, on itsekin joskus kokenut jotain vastaavaa. Ja sitten hän nauroi suunnitelmilleni, että kymmenen vuoden päästä kyllä matkustan, sitten on oltava varaa! Onhan hyvä suhtautua tulevaisuuteen optimistisesti. 

Tämä nyt oli tällaista tajunnanvirtaa. Ei kannata huolestua, kyllä mä pärjään, me pärjätään, aina ollaan pärjätty, mutta nyt vaan harmittaa niin kovasti, ja jonnekin se harmi oli päästävä purkamaan. Sydänverellä kirjoitettu, mutta totuudensiemen tekstissä on mukana. Jos entiset ystävät löytävät tarinasta itsensä, he järkevinä ihmisinä eivät loukkaannu, vaan ymmärtävät, että asiat menivät näin, ja me kasvoimme erillemme osin itsestämme riippumattomista syistä, osin varmaan persooniemme erilaisuudesta johtuen.

Välillä mietin sellaistakin, että jos olisin löytänyt jostain miehen, jonka tulot olisivat hurjat, olihan se tehnyt elämästäni paljon helpompaa. Mutta onnellisempi en silti välttämättä olisi, paitsi jos rakkautemme olisi todellista. Rahan takia naiminen on meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme kuitenkin niin last season. Kyllä sitä tällä opettajankin palkalla lopulta porskuttaa menemään, kun näistä lamaannuttavista ajoista selviää. 

Alla palmupuun

Kaikki 90-luvulla (varhais)nuoruuttaan viettäneet muistavat varmaan renkutukset Alla vaahterapuun ja Alla koivupuun. Ihmettelin jo silloin, miten niin mielikuvituksettomasti vuoden (1995) sisään keksitään kaksi näin samankaltaista laulunnimeä – ja ilmeisesti ihmettelen edelleen, kun nimet kahden vuosikymmenen jälkeen palaavat mieleeni. Lauluja en halua kuitenkaan kuulla, kiitos. ;)

Eipä tainnut tulla kummastakaan biisistä klassikkoa, mutta ehdottaisin nyt kun tarpeeksi on virrannut Vantaanjoessa vettä, että joku voisi vetäistä kesäbiisin, jonka nimi olisi Alla palmupuun. Sellaisen alle kun yhä useampi keskituloinen kesällä päätyy. 

Keittiössämmekin kasvaa joku palmuntapainen...

Meidän eli jälleen pienemmäksi kokoonpanoksi painuneen kahden koplammekin on tarkoitus lähteä kesähelteitä jatkamaan alle Espanjan palmujen: tiedossa on paitsi kielikurssi Vejer de la Fronterassa viimevuotiseen tapaan, myös muutaman päivän visiitti Málagassa. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa varaamaan yösijan Airbnb:n kautta. Jännää sekin!

Jännää on taas matkustaa yksin: en oikein koskaan ilahdu siitä ajatuksesta. Kalevihan lähtee samaan aikaan myöskin Málagaan, sillä meidän oli tarkoitus viettää loppuloma yhdessä. Aiomme toki nähdä siellä, kun kerran reissua yhdessä suunniteltiin, eivätkä välimme ole muutenkaan mitenkään poikki. Kalevi esimerkiksi haki Lyylin koulusta eilen, kun minulla oli kymmenen tunnin kipukohtaus vatsassa. (Niinkuin tässä keväässä ei nyt olisi ollut muutoinkin jo tarpeeksi huolta ja murhetta.)

Kivusta selvisin, vaikka täytyy sanoa, että se oli kyllä tuolla kipuasteikon yläpäässä. Ulvoin ja huusin aina välillä, ja ihmiset pysähtyivät kysymään, mikä hätänä, kun vaivalloisesti taitoin matkaa lääkärille ja sieltä (taksin avulla) apteekin kautta takaisin. Mitään kummempaa ei verikokeissa löytynyt, ja ilmeisesti kysymys on jälleen närästyksestä, ja sainkin happosalpaajakuurin vaihteeksi takaisin elämääni. 

Terveys on huolestuttanut muutoinkin, kun isovarpaiden iho on puolittain ollut puutunut oikeastaan jo vuosia, mutta nyt puutumisalue on levinnyt. Samoin sormissa tuntuu nykyisin aika ajoin puutumista. Outoa. Onneksi on taas lääkäriaika varattu vakityöpaikkalääkärille, joka on löytö! Onni on olla Helsingin kaupungilla töissä. 

Työpaikan vaihtoa en siis tällä hetkellä suunnittele, ja niinikään kuoppasin ajatukseni ylentyä urallani: eivät hermoni kestäisi rehtorin töitä, joten mennään näillä. Muutoksia on kuitenkin muuten tiedossa: muutto isompaan asuntoon siintää mielessä. Kesäloman alussa käyn pankin kanssa neuvottelut lainasta, ja heti sen perään myyntineuvottelija tulee arvioimaan nykyisen kotimme arvon. Ehkä tämä menee myyntiin jo kesällä... Hui.

Suunnitelmissa olisi noin 50-neliöinen, putkisaneerattu kaksio Puotilasta, Itä-Helsingistä. Rahat voisivat jopa riittää! Eniten tietysti pelottaa, miten saan myynnin, oston ja muuton ajoitettua järkevästi ja remontit tehtyä: jotain homeremppaa on asunnossa kuin asunnossa tehtävä allergiani vuoksi, mutta pidetään nyt peukkuja taas kerran pystyssä, että jospa löytyisi sellainen helposti remontoitava asunto meille jo syksyllä. Alla yksi haaveilun kohteena olevista kämpistä:

Asunto myynnissä täällä!

Miksi ei?

Ikävät tunteet ovat olleet kimpussani toistuvasti. En kestä kärkeviä kommentteja, rasistisia vihjauksia, en minkäänlaista älämölyä, perustelematonta huutoa. Ja näitähän maailmassa, etenkin somemaailmassa, nykyään riittää.

Mikä mussa on vikana, kun en kestä? Teoriani: olen herkkis: nykyään jopa normaalia herkemmässä mielentilassa kaikesta menneestä. 

Toinen teoria: olen kuumakalle: en pysty olemaan reagoimatta, kun joku provosoi. Provosoidun ja – hah – provosoin itsekin. 

Todennäköisesti molemmat teoriat pitävät paikkansa. 

Huoh. Pitäisi välttää netin, siis Facebookin kaikkia keskusteluja. Pitäisi vetäytyä postaamasta Faceen yhtään mitään. Mutta mikäs artikkelien lukemisessa sitten hauskaa olisi, jos niitä ei saisi jakaa? Muutenkin kun on yksinäinen, sen tähden kun ei voi jutella mistään tärkeästä kenenkään aikuisen kanssa ainakaan säännöllisesti, niin millainenhan vointini olisi, jos lopettaisin facebookkaamisen? Huonompi, veikkaan.

Tänä syksynä olen poistanut elämästäni Facen kautta useamman ihmisen, yhteensä viisi. Osaa tosin en enää tai vielä kunnolla tuntenut. Päätin, että annan itselleni luvan poistaa rettelöitsijät. Mutta pienennänkö samalla kuplaani? 

Tällä hetkellä tärkeintä minulle kuitenkin on oma toipumiseni; jos ajatukseni pyörivät edes toisinaan sen ympärillä, että milloinkohan pääsen Veikon luokse sinne jonnekin, niin en voi voida hyvin. Useimmiten pelkään kuitenkin sitä, että Lyylille tapahtuu jotain. Pelkään sitä päivittäin.

Toisaalta huomaan edellisiin vuosiin verrattuna voivani paljon paremmin, suurimman osan ajasta.

Niinpä olen huomannut alkavani ajatella, väiteltyäni tästäkin aiheesta useaan otteeseen Facebookissa eri ihmisten kanssa, että ehkäpä minullakin on perhe, vaikkei se täytäkään kaikkia perustarpeita, kuten perheen minun määritelmäni mukaan tulisi edes jossain määrin täyttää. 

Minulla on pienperhe, jota tällä hetkellä kutsun puoliperheeksi, sillä silloin se istuu määritelmääni paremmin ja kuvaa meidän tilannettamme tarkemmin. 

Puoliperhekin on kuitenkin perhe. Miksipä siis en olisi perheestäni nyt vain onnellinen, erityisesti silloin, kun maailma älämölyilee ympärillä. 

Pinkiksi muuttunut elämä

Viime viikonloppuna vietin kenties viimeiseksi jäävän kesäpäivän ystävän mökillä Savonlinnassa, Saimaan saaressa. Aurinko poltti ihoni punaiseksi – mitä sitä nyt syyskuussa aurinkorasvoja tajuaisi käyttää.

Luin tuon pikaloman aikana kaksi kuukautta kesken olleen Elämän ilon loppuun, ohessa noin sata Hesaria. Selailin pari tietokirjaa läpi monipuolisilta, rönsyileviltä keskusteluilta ehtiessäni. Oliko tuo viikonloppu vuoteni paras? Ehkä, vaan mitä niitä nyt vertailemaan.

Kertoo jotain arkeni rytinästä, kun viikonloppuna yks kaks yllättäen huudahdin ääneen: "Blogini. Olen unohtanut blogini olemassaolon." Ja huolimatta siitä, että tuosta huudahduksesta lähtien blogi on pyörinyt mielessäni, ehdin sen äärelle vasta nyt.

En ole ehtinyt syksyllä paljon muutakaan. Tangoa harrastan entistä harvemmin, espanjaa luen hyvin harvoin, jos silloinkaan. 

Elämä muuttui, kun lapsi muutti pysyvästi luokseni. 

Muutos on kuitenkin parasta, mitä minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Rakas lapsi omassa kodissa, yhdessä kodissa, kuten minun suppeassa maailmankuvassani kuuluukin. Sitä edeltäneiden kolmen ja puolen vuoden aikana hän asui kahdessa kodissa; järjestely oli toimiva ja antoi minulle paljon liikkumavaraa. Ehdin. Ehdin sellaisia asioita, joita äidit eivät yleensä ehdi.

Niinä vuosina ehdin myös toipua elämäni surusta. Niinpä nyt ei tarvitse enää kiirehtiä parantamaan itseään masentuneesta ja katkerasta ihmisestä sellaiseksi, joka aina olen halunnut olla, sillä olen saavuttanut päämääräni. Olen se ihminen, joka haluan olla ja joka minun pitää olla.

Olen lisäksi järjestänyt elämäni sellaiseksi, että kestän sitä loppuun asti tällaisenaan. Toki kaipaan uutta rakkautta vierelleni, ja mietin jo kauhuissani lapsen kasvamista ja sitä, kuinka yksin sitten jään, kun hän tästä muuttaa omilleen, mutta siksipä juuri nautin näistä vuosista lapsen kanssa kahden. Mielellään yhä enenevässä määrin kaksin. (Surulla kaivaten sitä kolmatta, joka on lapsen sanojen mukaan avaruudessa. Tähtemme avaruudessa.)

Lääkkeeni jaksamiselle ja uusille, pienemmille ehtimisille on vähentää kaverien näkemistä, ennaltamäärättyjä vapaa-ajan rientoja ja jatkuvaa sadan asian yhtäaikaista pyörittämistä. 

Enkä tarkoita sitä, etteivätkö ystävät ole tärkeitä, mutta minulla tuntuu menneen kaverit ja ystävät viime vuosina keskenään sekaisin. Erhettä on vaikea korjata, sillä se voi satuttaa ja torjumalla kolhin ihmisiä, mutta nyt on vedettävä sellaiset rajat, joiden sisällä meidän kahden on raikkainta hengittää. 

Aina ei voi

Aina ei voi jaksaa, eikä aina voi olla kivaa. Tai ainakaan ei voi aina jaksaa täysillä, eikä aina voi olla huippukivaa.

Viime viikonlopun superhyvän fiiliksen jälkeen olen pelännyt lässähdystä kuin hullu. Milloin se kurjuus taas palaa?

Kurjat fiilikset eivät kuitenkaan ole saapuneet minua tällä erää ahdistelemaan, vaikka sellaisia onnen hetkiä, joita viikonloppuna ja vielä maanantainakin koin, en olekaan enää kohdannut. Ehkä sain niistä jo voimani? Ehkä en olisi enempää pystynyt ottamaankaan vastaan.

Lauantaina tuntui siltä, että päässäni naksahti jotain, ja tajusin jollain syvemmällä tasolla, kuinka tärkeää ihmisten välinen estoton vuorovaikutus on. Kuinka tärkeää on heittäytyä siihen hetkeen ja keskittyä siihen ihmiseen, jonka kanssa aikaansa viettää, miettimättä sen syvällisemmin kaiken pysyvyyttä tai lopullisuutta. 

Ymmärsin yhtäkkiä, kuinka vähän on merkitystä sillä, oletko mies vai nainen. Tärkeämpää on antautuminen.

Ei, en ole tavannut ketään (uutta), en löytänyt elämälleni sen selkeämpää suuntaa enkä voi huokaista täällä niitä sanoja, jotka toivon joskus saavani kirjoittaa. Elän edelleen yksin, mutta onneksi ystäväpiiriin kuuluu paljon hyviä ihmisiä, paljon myös kohtalaisen uusia kasvoja, eikä kieltää voi miesten olemassaolon voimaa. Ei, vaikka sukupuolella ei aina olisikaan sellaista merkitystä, joka sillä väitetään olevan. 

Suoritan elämääni mm. opiskelemalla espanjaa Duolingossa. Se on onneksi etupäässä kivaa!

Tyytyväisyyden tunteen keskellä olen kuitenkin saanut taistella jaksamisen kanssa. En koskaan oikein ole jaksaa arkea kunnolla, ja siksi sorrun juomaan kahvia liikaa, syömään suklaata rajoitta, nyppimään hiuksiani tai hoitamaan hermostunutta ja väsynyttä itseäni muilla epäterveillä keinoilla. Se harmittaa, mutta kaipa se samalla on aika inhimillistä ja kohtalaisen yleistä. 

Onneksi ylensyömiseni on kuitenkin sopivasti hallinnassa nykyään, eivätkä hiuksetkaan ole häiritsevästi harventuneet. Turhaan vaadin itseltäni täydellisyyttä, sen tiedän. Ketä haittaa, jos kynsinauhat ovat osin nyhdetyt tai kahvi murisuttaa mahaa? Kuka muu miettii vatsamakkaroitani? Ei epätäydellisyyteni muilta pois ole, eikä aina itseltäkään, kunhan siihen ei liikaa kiinnitä huomiota.

Koska yleensä suoritan elämääni, päätin, että seuraavien tuntien aikana en sitä tee, vaan kuuntelen musiikkia, juon kahvia ja teen samalla ihan mitä tahansa pöllöä, mitä mieleen juolahtaa, vaikka se sitten olisi pelkkää Facebookissa roikkumista. 

Sillä siten voi vähentää elämän stressiä. Sitäpaitsi tarvitsen tyhjiä hetkiä, jolloin muistella viikonlopun rönsyileviä keskusteluja, naistenpäiväntoivotuksia, syvää halausta, sämpylöitä leiponutta siskoa, haukotuksia kesken puheen ja tilanteesta aiheutunutta hervotonta naurukohtausta, kummitytyn ja veljensä kanssa vietettyä lapsenmielistä iltaa, voimauttavaa joogatuntia, rauhaisaa uintihetkeä ja argentiinalaisen tango-open kanssa käytyjä omituisia keskusteluja. 

Hyvä on elämä, vaikka ja koska aina ei voi.

Uusi huoh

Piilotin eilen illalla kirjoittamani katkeran kirjoitelman, sillä ehkä tämä tästä. 

Tänään kävimme kirkossa kuuntelemassa siunattujen nimet. Helpotti hetkeksi, hiukan. Ehkä siis annan kirkolle vielä toivoa, vaikka ehtoolliselle en pystynytkään menemään. Tänään aiomme olla iloisemmissa, joskin edelleen pohtivissa tunnelmissa.

Ensin kuitenkin jatkamme perjantaina aloitetun piparitalon syöntiä. Illemmalla vastaanotamme vieraita. Yksinolo tuntuu nyt pahalta, joten onneksi on ystäviä.

Jatkan kirjoittamista toiste. Pahin kun on purettu. Kiitos kuuntelemisesta, etenkin jos ehdit lukea nyt jo poistuneen tekstin. Niille, jotka ette ehtineet: ette menettäneet mitään. Voitte vain kuvitella normaalin ahdistuneen ja katkeran vuodatukseni potenssiin neljä! ;)

Jouluja muistellen, uuttavuotta juhlien

Jouluun kietoutuu mielikuvissani hyvin kliseinen perhekeskeisyys. En varmasti ole tässä suhteessa ainoa; eivätköhän juuri joulunpyhät aiheuta eniten kotihälytyksiäkin... Odotukset ovat korkealla, mutta todellisuus on toista. Pitkät pyhät laukaisevat maton alle lakaistuja ristiriitoja – yllättäen pelkästään perheen kesken oleminen onkin vaikeaa ilman sitä eriyttävää arkea.

Itse kärsin jouluissakin lähinnä vain kumppanin puutteesta – se fakta lienee tullut täälläkin moneen otteeseen selväksi! Erityisesti viime jouluina yksinolo on tuntunut sietämättömältä. Toisaalta kun mietin taaksepäin menneitä vuosiani, huomaan nyt, että miesystävän (ja lapsiensa) kanssa vietetty joulu ei sekään tuonut onnea. En osaa näin jälkikäteen siis muistella riemulla joulua 2012, sillä tiedän, että henkilö, jonka kanssa muka olin silloin niin onnellinen, oli aivan väärä minulle (ja minä väärä hänelle). En minä häntä rakastanut, eikä sellainen joulu jää mitenkään erityisenä mieleen, vaikka puitteet ehkä olivatkin juuri sellaiset, mitä perhejoululta toivoisin.

Sittenkin siis mieluiten muistelen niitä yhteisiä jouluja, joita Veikon kanssa vietin, vaikka meillä oli surua matka-arkussa mukana aina, enemmän tai vähemmän. Olimme onnellisia, koska rakastimme. En millään muotoa kuitenkaan haikaile takaisin menneeseen, vaan nimenomaan yritän säilyttää arvokkaita muistoja itseäni, tytärtä ja mahdollisia lapsenlapsiakin varten.

Tästä joulusta ei varmasti olisi voinut tulla kovin iloista, vaikka kumppanin kanssa sitä olisinkin viettänyt. Toisaalta huomaan surevani myös sitä, että joudun suremaan tämän surun yksin. Ei ole rinnalla toista, joka voisi sitä samalla tapaa itkeä. Ehkä se on helpottavaakin: nyt en kuormita ketään toista surussani. Silti taakan jakaminen auttaisi kestämään omaa päätä paremmin.

Tänään onneksi tajusin jotain olennaista: vaikka jouluna itkin, nukuin, yritin unohtaa koko joulun, nyt uutenavuotena olin monta tuntia aivan onnellinen: kadotin ajantajuni, tempauduin tapahtumien virtaan. Niinkin yksinkertainen asia kuin ystävän kanssa konsertissa käyminen teki tästä juhlapäivästä juuri niin juhlavan kuin siltä sopi toivoa. 

Uuteenvuoteen ei samalla tapaa sisälly paineita kuin jouluun, paitsi jos sattuu olemaan niin yksinäinen, ettei ole ketään, jonka kanssa konserttiin lähteä. Toisaalta ainakin Bar Loosessa mukana oli ihan niitä yksintulleitakin. 

Ehkäpä heidän rohkeuttaan ihaillen lakkaan asettamasta juhlille minkäänlaisia paineita, ja sen sijaan kiinnitän katseeni juhlien erilaisiin mahdollisuuksiin. Samalla lakkaan yliarvostamasta joulua ja panostan enemmän vuodenvaihteen juhlintaan. Siihen voi halutessaan liittää mitä onnellistuttavimpia riittejä – uusivuosi jos joku on toiveiden, uusien mahdollisuuksien ja paremman elämän alkamisen aikaa. 

Emmekä me tässä maailmassa yksin näitä juhlia kuitenkaan juhli, vaikka kumppani puuttuisikin. Se on tärkeä muistaa.

Pienellä piparihaudalla

Voi että sentään. Välillä tuntuu, että muuta ei sanotuksi saa. Ja harvinaisen usein tuntuu siltä, että vain karkki maistuisi, mutta kun ei enempää viitsisi itseään ennen joulua sokerilla lääkitä.

Tehtiin sentään piparitalo. Hätäseen, ajatukset muualla. Ei siitä varmaan silti sen rumempaa tullut kuin yleensäkään. Pystytettiin myös pieni hautakivi takapihan suuren kuusen taakse. Pieni pipari-Lyyli seisoo haudalla, jonne on tuotu kolme sinistä kukkaa. Lempiväriä.

Halusin tulla tänne paitsi kuvittamaan piparitalkoilla niin surumieliseksi muuttunutta blogiani myös kertomaan, että olen antanut väärinymmärtää itseäni. Kun kerroin siitä, että minua harmitti, kun kaikki eivät suruvalitelleet (Facebookissa), tarkoitin sillä sitä, että minua harmitti se, kun ne, jotka statuspäivityksissäni käyvät silloin tällöin lähinnä vänkäämässä, eivät nyt vaivautuneet mihinkään sanalliseen operaatioon kanssani. Etenkin kun toinen näistä kahdesta jo hyvin kaukaisesta tuttavastani oli käynyt tykkäämässä jonkun kirjoittamaa pahoittelua. Se vain satutti, vaikka ymmärrän hyvin, että ihmisillä on tapansa toimia etenkin tällaisissa poikkeavissa tilanteissa. Mielestäni ihan hyvä tapa on pahoitella suusanallisesti. Joku kaukaisempi varmasti pahoittelee vain elkein tai ajatuksin. Näinkin on hyvä.

Silti jäin miettimään, miksi ns. ystävinäni Facebookissa on ihmisiä, jotka aiheuttavat minulle lähinnä ärsytystä tai mielipahaa, kaiken lisäksi kun he ovat niin kaukaisia tuttuja, että tuskin tulen heitä paljonkaan tulevina vuosina tapaamaan. Yritän nyt kuitenkin jäädyttää tilanteen, kuten kaikki muutkin tilanteet ja antaa asian olla. Jos ärsyttää vielä vuoden päästä, niin ehkäpä poistan heidät sitten tuolta pienestä kyläyhteisöstäni...

Asia, jota edelleen olenkin miettinyt, tai jota elämä on haastanut minut erityisesti nyt miettimään, on ystävyyssuhteet. Ero oli minulle niin kova paikka, että aina vain jaksan jauhaa siitä, kuinka silloin olisin tarvinnut tukea. Varmasti tukea sainkin, mutta olen jo (osin) unohtanut sen. Muistan vain ne järkyttävät traumat, joita nuo äärimmäiset vuodet saivat aikaan. Ja ne ikävät sanat, joita sain kuulla... Mihin olen unohtanut kannustuksen ja myötäelämisen?

Tukea olen saanut kovasti nytkin, ja jotenkin vasta kyseenalaistettuani ystävien olemassaolon ja merkityksen, olen löytänyt heistä voimaa. Kuten jo taisin jossain vaiheessa todeta, myös somen arvo surutyössä on ollut mittaamattoman arvokasta minulle, olenhan sellainen netissäeläjä.

Nyt tietysti kuolema aukaisi vielä kerran ne haavat, jotka olivat jo arpeutumassa. Miksi näin kävi? Tänään olen ensimmäistä kertaa kuoleman jälkeen lausunut tuon kysymyksen. Miksi jo nyt? 

Tänä viikonloppuna olen nähnyt itseni kuin huoneessa, jonne astuimme Veikon kanssa kesällä 2009: se huone oli pimeä. Kuljimme vähän aikaa pimeydessä yhdessä, mutta sitten tiemme erkanivat. Veikko istui vähäksi aikaa tuolille lepäämään, minä jatkoin matkaa kohti toisella seinällä olevaa ovea, joka alkoi pikkuhiljaa avautua. Sieltä tuli huoneeseen valoa. Tänä syksynä ovi oli jo auki, mutta jokin piti minut edelleen huoneessa. En vain pystynyt päästämään irti Veikosta, vaikka hän edelleen istui tuolilla.

Nyt olen pakotettu hetkeksi pysähtymään kynnykselle ja katsomaan taakseni. Näen huoneen ja sitä edeltävän onnellisen parisuhteen huoneen: näen kaikki ne tapahtumat, muistot sekavassa järjestyksessä. Osan olen unohtanut: etenkin huomaan unohtaneeni niistä kamalista ajoista yksityiskohdat. Muistan pahoista vuosista lähinnä vain valtavan ahdistuksen. Hyvätkin ajat ovat sotkeutuneet ajatuksissani iloiseksi lankakeräksi; en muista tarkalleen, millaisia olimme, sillä siitä on niin kauan aikaa. Mutta muistan, millainen hän oli viime vuosina. Etupäässä muistan hyvän ja syvän ystävyytemme ja kaipaan Veikkoa ihmisenä.

Mielikuvassani katson tarkkaan olkani yli huoneeseen, joka on nyt täynnä erikoista valoa, mutta en näe enää Veikkoa. Hän ei istu enää tuolilla. Huone on tyhjä, kuten hauta silloin kauan sitten. Itse en käänny, en karkaa huoneeseen takaisin, vaan seison kohti uutta huonetta. Pysyn kuitenkin tässä vanhassa huoneessa niin kauan kuin on tarpeen; sitten astun kynnyksen yli. Uudesta huoneesta tulvii valoa. Olkoon se valkoista valoa, ja olkoon sitä tarpeeksi, muttei liikaa. 

Ehkäpä jossain huoneiden jatkumossa tapaan Veikon uudelleen, uudessa muodossa.

Jatko-osa

Viimekertainen kirjoitelma, ystävyyttä käsittelevä vuodatus vei voimani. Sen jälkeen tuntui, ettei ole oikein mitään annettavaa tällä kirjallisella saralla. Toisaalta olen useasti miettinyt kirjoituksen sisältöä mielessäni ja olen keskustellut ystävyydestä vanhan hyvän ystävän kanssa useampaankin otteeseen, purkaen patoutumiani. Kaikki tämä on puhdistanut entisestään jo rauhoittumaan päin olevaa mieltäni.

Tällä hetkellä on sellainen olo, että mitä sitä kirjoitelmaansa sen enempää selittelemään, vaikka ehkä vielä pari päivää sitten mietin kirjoittavani jatko-osan otsikolla Kateellisuudesta. Onhan se nyt jo myönnetty, että kateudesta kärsin, ja mikäs siinä. Se on yksi huonoja puoliani, mutta itsepä sen taakan kannan.

Yhä useammin on niitä päiviä, jolloin tunnen suurta helpotusta ja iloa siitä, että menneisyys on takana, se paha menneisyys aina vain kauempana ja kauempana. Haavat ovat saaneet parantua, laastarein ja ilman laastareita, ja hetki hetkeltä tunnen vähemmän vihaa ja katkeruutta. Tietenkin toivon, etten olisi käyttäytynyt niin huonosti kuin käyttäydyin, mutten kuitenkaan vapauta muitakaan vastuusta. Ikäviä sanoja olen saanut ottaa vastaan, eivätkä ne vielä ole täysin unohtuneet.

Mietin usein sitä, että kadunko jotain. Olen tullut siihen lopputulemaan, että kadun pieniä asioita elämässäni, pieniä tekoja ja sanoja, mutta suuria linjoja en näe epäonnistuneina. Tein valinnat aina parhaan tietoni, ymmärrykseni ja hyvän aikomuksen valossa, ja kaikista myöhemmin epäonnisiksi osoittautuneista valinnoista olen kuitenkin saanut niin paljon hyvää, etten osaa katua. En oikeastaan voi katua, sillä olen juuri se ihminen kuin nyt olen vain sen takia ja ansiosta, että olen kokenut mitä olen. 

Tällä hetkellä elän juurevuuden aikaa: tuntuu, etteivät pienet puuskat minua heittele. Suuria puuskia tulee, kun on tullakseen, mutta ehkä myrskyjen jälkeen paistaa hetken aurinko? Ehkä auringon aika on nyt? 

Opettelen kuitenkin itsehillintää kaiken aikaa: opettelen olemaan repimättä kynsinauhoja, kiroilematta, kun sauvasekoitin lipeää käsistäni, putoaa tiskialtaaseen ja tahraa puolen keittiötä. (Ei todellakaan onnistunut!) Opettelen kääntämään sen toisen posken, kun joku iskee. Enkä tee näitä oikeastaan muita varten, vaikka tiedän, että kiroilu kuulostaa äärimmäisen rumalta ja tiedän, että terävä kun suustani olen, sanani sivaltavat usein toisen ikäviä tekojakin pahemmin. Käännän poskeni siksi, että itse voisin sen jälkeen paremmin.

Kun joku joskus loukkaa, tahallaan tai tahattomasti, parempi poistua paikalta. Purra vaikka kielensä verille, mutta pysyä vaiti. Ja järkevämpää lienee jonkun syvällisesti loukatessa poistaa hänet elämästään sen suurempaa numeroa asiasta tekemättä. Silloin voi jatkaa itse elämäänsä edes jossain määrin itsensä hyväksyen, vaikkakin surua kantaen siitä, että on joutunut moisen vihanpuuskan kohteeksi. 

Miksi minun siis täytyy aina niin suureellisesti reagoida itseeni kohdistuviin syytöksiin? Ja miksi koen syyllisyyttä niin helposti? – Toisaalta missä kulkee anteeksiantamattoman loukkauksen ja selvittämistä vaativan sivalluksen raja? Eivätkö ystävät nimenomaan ansaitse sen, että reagoin heidän toimintaansa, sanoihinsa ja tekoihinsa, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja?

 

Tätä kirjoittaessani huomaan, että olen varmaan edelleen pienessä, sievässä vihassa. Kolme ja puoli vuotta on kulunut erosta, lähes päivälleen. Tuntuu, että on kulunut pieni ikuisuus, sillä niin paljon erilaisia hetkiä, ihmisiä ja kohtaamisia näihin vuosiin mahtuu. Samalla kuitenkin tuntuu siltä, että aikaa on vieläkin kuluttava, ennen kuin suru on kuormattu pois. Eikä suru välttämättä koskaan kokonaan häviä, vaikka viha pyyhkiytyisikin päältä pois.

Vai pitäisikö vain unohtaa, unohtamalla unohtaa? Keskittyä unohtamaan. Luin hyvän haastattelun Kirkko ja Kaupunki -lehdestä. Jutusta jäi mieleen sellainen lausahdus, että kaikkiin tunteisiinsa ei tarvitse reagoida. Tuntui hyvältä ajatus siitä, että antaisi surun ja pettymyksen vain elää omaa elämäänsä, kuin irrallisina osina itsessään. Ehkä kaikista tunteistaan ei tarvitsisi tehdä syväluotaavaa analyysia? Pohdin myös sitä, että pystyisinköhän tahdon voimalla muuttamaan itseäni vähän iloisemmaksi, reippaammaksi ja ennen kaikkea armollisemmakseksi ihmiseksi, itseäni ja toisia kohtaan.

Ystäväni ansaitsisivat jo armahduksen. Olisinkohan päässyt yli kuohuvan virran? Ehkä nyt vain avaan silmäni ja huomaan, että olen riippusillan viimeisillä lankuilla. Vankka maaperä on edessäni, auki niin monelle suuntaa. Rakas lapsi, ystävät, sukulaiset, työkaverit, oppilaat, ehkä joku erityisen tärkeäkin henkilö, he kaikki elävät tämän murheeni sillan toisella puolen. Jatketaanpa siis matkaa yhdessä – ja lopetetaan puhuminen hetkeksi. Tehdään, nautitaan, koetaan, ihaillaan. Hetki hiljaa yhdessä, analyysien aika on ohi.

Ystävyys ennen ja jälkeen

Olen kauan pyöritellyt mielessäni ystävyyteen liittyviä ajatuksia, tarkoituksena kirjoittaa niistä johdonmukainen ja syvällinen kirjoitus. Miten hienoja tekstejä olen etenkin yöaikaan pääkopassani kirjaillut! Nyt illalla, hyvin väsyneenä, tuntuu vaikealta saada mitään yhtä taitavaa ja herkistävää näppäinten välityksellä muistiin. Ehkä osasyy tähän on siinä, että olen aivan liian intensiivisesti ajatellut ajatuksiani öisin.

Viime aikoja on peittänyt ohut pettymyksen harso: olen ollut pettynyt ihmisyyteen, myös omaan ihmisyyteeni, ja pettymykseni myötä ystävyyteen. Välit ystävien kanssa ovatkin osin aivan omasta tahdostani hailentuneet.

Ero oli niin musertava kokemus, että toivoin ystävyydeltä sen suhteen jotain yli-inhimillistä: toivoin tukipilareita, kukkakeppejä, edes ohuita tukilankoja. En tajunnut, miten ero voi erottaa paitsi rakkaimmasta ihmisestä myös näivettää ne kauan jatkuneet muut ihmissuhteet. Ihmiset hävisivät ympäriltäni. Kukkakepit katkesivat. Vain yhdistelmä syyllisyyttä ja surua lannoitti multaa. 

Odotin niitä lohduttavia sanoja: "Otan osaa." "Kyllä sinä selviät."

En vain silloin tajunnut, kuinka raskas olin toisille, enkä toisaalta tullut ajatelleeksi, kuinka raskasta läheisen ero voi sellaisenaan olla myös muulle lähipiirille. Sitä voi ns. ulkopuolinenkin surra syvällisesti. Eron voi (ihan realistisesti) pelätä tarttuvan; toisaalta moni vetäytyy, koska ei tiedä, miten toimia. Ei halua loukata, joten helpointa on välttää kontaktia. Toisaalta ei jaksa tai halua keskelle toisen ongelmia; jokaisella on haasteita omassa elämässään varmasti ihan riittämiin. Oikeita sanoja on vaikea löytää ja niiden sanomiseen tarvitaan sellaista rohkeutta, jota ei usein vain ole. En tiedä, pystyisinkö itsekään sanomaan noita sanoja eroavalle, edes kaiken kokemani jälkeen.

Ajatuksiani leimaa edelleen syyllisyys, suru ja katkeruus. Tiedän syyllistäväni monia ystäviäni kirjoittaessani mitä kirjoitan, mutta ainoa suihku ystävyyden puhdistamiseksi on aito, avoin ja suora puhe. Mutta en tiedä, pystynkö puhumaan näistä asioista koskaan. Ehkä en. Sitäkin tärkeämpää niistä on kirjoittaa! 

Uskon, että maailmassamme monet kokevat samanlaista ihmisten häviämistä: elämäntilanne vaihtuu, ystävät löytävät uusia ystäviä, ja yhtäkkiä sitä voi huomata olevansa liian usein yksin, vaikka parisuhteessa olisikin. Omalla kohdalla kato oli sillä tavalla räikeä, että kaikki tapahtui niin nopeasti ja massiivisesti. Lyylin synnyttyä ensimmäisen kuukauden aikana meillä kävi kylässä 40 eri ihmistä, muutamat useaan kertaan! Häissämme vuonna 2009 oli yli sata aikuista, yhteensä noin 120 henkeä!

Ja kun ero oli käsillä alle kaksi vuotta häistä, jäljellä oli toki ihmisiä, hapuilevia kontakteja sinne tänne, mutta lopulta minä vaipuneena syvän yksinäisyyden tunteeseen. Syntymäpäivilläni, arki-iltana tosin, vuonna 2012 luonani kävi noin kuusi ihmistä. Olin silloin uupunut, kaikkeni antanut, mutta hiljaisessa, uudessa alussa. Onneksi löysin pian Egilin; sen suhteen avulla nousin pikkuhiljaa takaisin jaloilleni.

Nyt, marraskuussa 2014, voin paremmin kuin vuosiin. Minulla on merkityksellisiä suhteita elämässäni, olen rakastamassani ammatissa; suhteeni niin tyttäreen kuin entiseen puolisoon ovat hyvät. Elämä on monella tapaa tavallista, helppoa ja runsastakin. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen ollut melko terve viime aikoina. Rakastan lastani, rakastan kotiani, pidän itsestäni. 

Mutta jokin ihmissuhteissa häiritsee. Tällä hetkellä en siis tiedä, mitä tehdä niiden suhteen. Tunnen monesti helpotusta siitä, että ystäviä ei tarvitse nähdä usein. En jaksaisi yhtään ristiriitaa enempää. Vertaan itseäni jatkuvasti ystäviini: näen itseni epäonnistuneena ja vaillinaisena, raskaana möykkynä. Samalla loukkaannun ystävien hyvääkin tarkoittavista puheista herkästi. Kadehdin ystävien parisuhteita, perheitä: sitä, minkä minä menetin. Elän kuin odottaen, että ystävyys palaisi, kunhan vain löytäisin rinnalleni sen kaipaamani puolison. – Onneksi sentään työni on sosiaalista, joten sikäli ystävien tarve on viimeisen viiden vuoden aikana hieman vähentynyt.

Olenkin päätynyt siihen ratkaisuun, että näen lähinnä uusinta ystävääni, kollegaa, johon tutustuin neljä vuotta sitten ja josta pikkuhiljaa on tullut erittäin läheinen. Meidän ystävyydessämme ei ole eron painolastia, vaikka ero tapahtuikin ystävyytemme alkuaikoina. Nautin suunnattomasti myös kevyemmistä ihmiskontakteista: lukupiirin tai jonkin muun harrastetoiminnan kautta tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. 

Vanhojakin ystäviä on mukavaa nähdä isommissa porukoissa, mutta jollain tavalla tuntuu vaikealta enää päätyä kahdenkeskisiin keskusteluihin melkein kenenkään kanssa. Toisaalta syy on ehkä siinä, että mitä harvemmin näkee, sitä kauemmin pitää aina hakea yhteistä kosketuspinta-alaa ja sitä raskaampaa keskustelun alkaminen on. Tai sitten syynä on se, ettei vain jaksa kertoa asioitaan juurta jaksaen, kun ne varmasti on saanut jo "bestikselleen" päivittää, kuten itse tunnun nykyään tekevän.

Ehkä tämä on elämän luonnollista kiertokulkua, ainakin Helsingin Sanomien viittaaman tutkimuksen mukaan. Silti se on surullista.

Mutta jos tästä jotain positiivista pitäisi löytää, se on parhaan ystävän mysteerin valottuminen. Minulla ei nimittäin oikeastaan koskaan ole ollut ns. parasta ystävää. Ehkä ensimmäistä kertaa nyt tuntuu siltä. Toisaalta tiedostan sen, että tämäkin ystävyys, ainakin tällä intensiteetillä, on todennäköisesti vain väliaikaista. 

Minusta olisi hienointa saada puolisosta se paras ystävä, niin ei tarvitsisi panna ystäviä paremmuuslinjalle. Samalla vaatimukset ystävyyden suhteen rauhoittuisivat. Ehkäpä ero siis laukaisikin paitsi miehenmetsästystutkan myös ystäväetsimen. Menetinhän erossa paitsi puolison, myös sydänystävän.

Elämä muuttaa

Aina ihmissuhteen päättyessä on hetken kuin haavoitettu eläin: piileskelee mieluiten yksinään kaukana luolassaan, nuolee haavojaan. 

Tällä kertaa haavani eivät ole syviä, mutta tarve lääkitä niitä kirjoittamalla on suuri. Haluaisin myös vetäytyä omiin ajatuksiini yksinäisyyteen, vaikken sitä voikaan oikeastaan tehdä. Elämä on ollut normaaliakin intensiivisempää viimeisten päivien aikana, eikä tahti tule ensi viikolla hiljenemään yhtään.

Olen pohtinut itseäni kriisitilanteissa. Kipakkaa luonnettani, äksyyttäni. Enkä löydä sille ratkaisua, löydän vain valjuja selityksiä. Laskin taannoin, että olen ollut riitaantuneena noin kymmenen ihmisen kanssa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Ehkä se on ihan normaalia, eh?

Useimmiten riidat alkavat jostain kipakasti sanomastani, mahdollisesta raivokohtauksestani, jonka jälkeen ollaan välit poikki kuukausia. Ennätys taitaa olla kymmenisen kuukautta. Jälkikäteen on ollut aina helppo viisastella, että ei olisi pitänyt valita näitä sanoja, joiden kyllä tajusi satuttavan. Ei olisi pitänyt loukkaantua, suuttua. Olisi pitänyt ottaa vastaan haukkumiset ja hylkäämiset – ehkä ne olivat seurausta jostain aiemmin tekemästäni tai sanomastani, jostain, jota en ehkä ollut edes tajunnut tekeväni. Olisi pitänyt olla vähän hitaampi, vähemmän hätäinen, jotta olisi edes ehtinyt miettiä sitä, mitä sanoo.

Kysymys on jälleen myös siitä, miksi laskeutua samalle tasolle, jos toinen suuttuu. Antaa toisen purkaa paineitaan. Toisaalta kysymys on myös siitä, että kenties on itse laskeutunut ensin luvattoman alas ja uskonut toisen pysyvän itseään moraalisesti korkeammalla, loputtomasti. 

Syntikappaletta itsestään lienee kuitenkaan turha maalata: riitaan tarvitaan aina vähintään kaksi. Tuskin sitä kauan itsensä kanssa mökötyskoulussa on. 

Eroriidoista olen sen verran oppinut, että järkevintä on pettymyksestään ja eron tuskasta huolimatta välttää toisen huonojen puolien esilletuomista. Huomaan edelleen tekeväni sitä Egilin suhteen; en pääse eroon siitä, kuinka erilaisia olemme. Enkä pelkästään ihmettele, vaan suorastaan julistan hänen huonoja puoliaan, vaikka erosta on jo yli vuosi. Olisiko jo aika antaa olla? Aika hyväksyä se, että meitä on niin monenlaisia ja aika hyväksyä myös se, että ensivaikutelma voi pettää. Omankin kuoren alla muhii yllätyksiä. 

Vaikeaa on olla ihminen. Ja jos on itseään vaikeaa ymmärtää saatika muuttaa, sitäkin vaikeampaa on muuttaa toista.

Uuden ihmisen yhytettyään pitääkin ottaa hänet sellaisenaan, vailla tarvetta sulloa häntä siihen pieneen lokeroon, jonka puolisolleen on omassa elämässään varannut. Kyllä se on silloin lokero hajotettava palasiksi, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Sitkeinkin muovi murtuu!

Toinen, mitä olen pohtinut, on uhrius. Kuinka olen nähnyt itseni uhrina niin monta vuotta. Sille on tietysti eräitäkin syitä, mutta esimerkiksi opettajana minulla ei liene mitään syytä nähdä itseäni uhrin asemassa. Olen itse ammattini opiskellut ja alani valinnut, ja pääosin olen työhöni tyytyväinen. Huomaan vain syyllistyväni helposti opettajiin osuvasta arvostelusta, ja tämä vaikuttaa negatiivisesti myös siihen, miten suhtaudun itse työhöni. Yhteiskunnalta kaipaisi yleisellä tasolla enemmän arvostusta opettajien ammattikuntaa kohtaan. Käsittämätön tuo taannoinen kiusaamiskeskustelukin. Ikään kuin kouluissa ei tehtäisi mitään kiusaamista vastaan. Asia lienee päinvastainen. Opetussisällöt jäävät usein huonosti käsiteltyä pelkästään sen takia, että tiettyjen oppilaiden kiusaamisasioita käsitellään tuntikausia!

Nyt kun olen lukenut erään mielikirjailijani, Isaac Bashevis Singerin teosta Vihassa ja rakkaudessa, pystyn näkemään itseni jotenkin vähemmän hajonneena, kuin mitä kauan olen nähnyt. Ne ihmisrauniot, joita tuo hieno teos kuvaa, ovat kokeneet jotain niin paljon voimallisempaa, mitä itse olen joutunut käymään läpi. Tuskin he sen vahvempia ovat, tuskin minä sen heikompi. Miksi ylläpitää kuvaa tuhansiin palasiin menneestä ruukusta; minusta on jo tullut uusi ruukku – tai jos ei vielä olekaan, pystyn sellaisen itsestäni muovaamaan. En ole käynyt läpi keskitysleirien kauheuksia, menettänyt lapsiani, joutunut henkeni kaupalla piileksimään tappajia.

Uusien vauvojen, ehyiden perheiden, rakastuneiden pariskuntien keskuudessa tunnen kuitenkin pistoksia; ehkä en enää ajattele, että odottakaapa vain, pian tuo hienous on ohi ja arki edessä, vaan ennemminkin tunnen tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä ja syvää yksinäisyyttä kuin vahtiessani Lyylin uimista uimahallilla, istuessani musiikkini parissa, suunnitellessani viikkoni iltoja, käydessäni kaupassa... Matkakuumekin vaivaa, mutta en kestä edes ajatusta siitä, että matkalle pitäisi lähteä joko täysin yksin tai lapsen kanssa. Parempi siis olla lähtemättä, koska tiedän itseni: tuntisin yksinäisyyttä matkalla kenties vielä voimakkaammin ja sen lisäksi ajattelisin koko ajan, kuinka paljon matkaan tulikaan haaskattua pennosia, joita olisi tarvinnut johonkin paljon järkevämpään...

Itseään ei voi muuttaa, sanojaan ei tajua aina valita oikein, matkaseuraa ei välttämättä löydy, mutta yksi on varmaa: elämä vie eteenpäin. Ehkäpä menneet vuodet eivät kohdelleet minua lempeimmin, mutta nyt on uusi ovi auki. Tunnen kuinka sieltä vetää!

Sylvi Tyyni

Ystävä sanoi eilen, että näytänpäs hyvinvoivalta, seesteiseltä. Että ehkäpä se ihmissuhde on sitten vakiintunut, arveli. Sanoin, että ei, päinvastoin, ja juuri siksi tuntuu taas niin hyvältä.

Kyllähän se syö, kun lukee toisen kirjoittamaa sähköpostiviestiä, jossa saa kuulla olevansa itsekeskeinen, epäkypsä, ylimielinen ja kaikin tavoin liian epätasapainoinen. Kun toinen analysoi, kuinka teini-ikäinen sitä sitten on ollut. Tarkoituksenaan ei kuulemma ollut loukata, mutta ei kai sen ilmoittaminen mitenkään vapauta vastuusta, jos loukkaa kuitenkin?

Arvatkaa, onko tehnyt mieli iskeä samalla mitalla. Onnekseni olen lukuisissa "sekavissa ja itsekeskeisissä" sähköposteissani tyytynyt sivaltamaan vain yhdellä lauseella ja olemaan marttyyri vain sivulauseen verran. Jotain kypsymistä tapahtunut minussakin vuosien varrella? Toki tiedän aivan taatusti loukanneeni tietämättäni, puheillani ja teoillani. Sekin, että on ollut täysin epävarma suhteesta, koska ei ole ollut rakastunut, on tietyllä tapaa loukkaavaa. Miksi esittää rakastunutta, jos ei sellainen ole? 

Kaikesta tästä pienestä ikävästä huolimatta viimeisin miessuhteeni oli oikeastaan pelkästään positiivinen. Olin kesällä ihan sekaisin kaipuusta ja yksinäisyydestä, mutta nyt tuo tunne on poissa. Ihminen, josta ei ollut minulle puolisoksi, avarsi maailmaani käsittämättömän paljon. Eikä ollut pahitteeksi elää ns. menetettyä nuoruuttani, olla hetken vapaa ja lähinnä nauttia toisesta ja yhdessäolosta ilman sen suurempia velvotteita.

Hetken siis olkoon Tyyni toinen nimeni. Tiedän kuitenkin itseni, tunnen puutteeni. Kuukausi, pari kun on kulunut, kaipaan taas ihmistä rinnalleni maanisesti, tyhjyyttä täyttämään. Pian panikoin taas "ahdistuksen, tyhjyyden ja epätoivon parissa".

Viime päivinä olen tehokkaasti miettinyt muitakin ihmissuhteitani, sekä niitä menneitä että käsillä olevia ystävyyssuhteita. Jos jotain olen tajunnut, on se, että ristiriitojen yllättäessä olisi parasta olla hiljaa. Vastaamatta takaisin, luovuttamalla. Ikävä kyllä olen tähän asti pitänyt sitä heikkoutena, jos ei osaa puolustaa itseään. Niinhän meitä pienestä asti opetetaan: silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta tietenkin sanallisesti. Olen liiankin hyvin toteuttanut tätä mantraa. Äkkipikainen luonne kun olen. 

Vasta nyt olen tajunnut, ettei kannata alentua samalle tasolle. Mutta miksi se vain on niin vaikeaa, aina, suhteen syvyydestä riippumatta? Ja miksi edelleen työstää näitä asioita täällä, revitellä toisenkin heikkouksia muille? Eikö se oma henkilökohtainen päiväkirja riittäisi?

Seuraavaksi kuitenkin tiedän: ihminen pysyköön lestissään. Miksi yrittää olla jotain muuta kuin on. Pahinta tässä suhteessa oli se, että koko ajan yritti muuttaa itseään.

Erobiisi

Kummittelee

Vielä kertaalleen, ties kuinka monetta kertaa käyn läpi menneisyyden haamuja. Niitä inhottavia riitoja, ikäviä tilanteita läheisten kanssa. Soimaan itseäni, toisaalta tunnen katkeruutta siitä, että minut hylättiin eron yhteydessä. Vaikka kysymyksessä onkin subjektiivinen tunne, koko maailman kääntyminen itseä vastaan, en voi lakata ihmettelemästä sitä, kuinka ero sotkee ihmissuhteet – tai ainakin ne kaikkein läheisimmät.

Vähiten ero lienee kohdallani vaikuttanut sisarussuhteisiin. Ystävät, joita näkee säännöllisesti, mutta harvakseltaan, ovat myöskin päässeet vähällä. Yllätyksettömästi ne, jotka itsekin ovat eronneet jossain vaiheessa elämäänsä tärkeästä ihmissuhteesta, oli se sitten avo- tai avioliitto, lapseton tai lapsellinen, ymmärtävät eroavaa jollain tavalla lempeämmin kuin ne, joiden ideologia on vakaumuksellinen: ei erolle.

Viime kuukausina olen kursinut kokoon myös vanhoja, riitautuneita ihmissuhteita. Olen oikeastaan koko maailman kanssa nyt sovussa, mutta huomaan, että paluuta menneeseen ei ystävyyden tasollakaan ole. Ne, jotka silloin ajautuivat tai läksivät luotani pois, eivät enää kovin lähelle pääse, eivätkä itsekään ehkä halua. Odotan jotenkin sellaista ihmettä tapahtuvaksi, että tapaisin miehen, jonka kanssa voisin ikäänkuin aloittaa aikuiselämäni uudelleen: perustaa uuden perheen, saada uuden kaveripiirin, uudet kotiympyrät, jopa uuden työpaikan. Se olisi kaikkein miellyttävintä, koska silloin ikävät muistot menneisyydestä voisi helpoiten unohtaa. Ei olisi ihmisiä, jotka niistä muistuttaisivat. Todellisuudessa näin tuskin tapahtuu, enkä sitä pohjimmiltaan kokonaan haluakaan, koska se olisi pakenemista ja samalla tärkeidenkin ihmisten menettämistä turhaan.

Ystävärinkini ovat kuitenkin viimeisten viiden vuoden aikana päivittyneet. Työkuviot, jotka alkoivat kohdallani kunnolla vasta neljä ja puoli vuotta sitten, toivat elämääni upean lisän: erittäin hyvän ystävän ja paljon mukavia nuoria naisia. Vaikka työpaikka syksyllä vaihtuikin, olemme nähneet muutaman kerran isolla vanhan koulun porukalla. Yllättävän moni muukin entinen kollega on vaihtanut viimeisten kahden vuoden aikana työpaikkaa, joten kaipaukseni vanhaan työpaikkaan on sekin syksyn aikana laimentunut. 

On ollut oikeastaan aika hienoa alkaa eräänlainen uusi jakso elämässäni: olen päässyt uuden työpaikan myötä kehittämään itseäni samanaikaisopettajana, Lyylin uuden tarhan kautta saanut uusia maisemia ja kasvoja elämääni ja viimeisimmän parisuhteen katkettua päässyt eroon niistä ihmissuhteista, jotka olivat tavattoman vaikeita ja jopa ahdistavia. Vaikka kauan sitten alkanut katkeruus näemmä edelleen minua riivaa, ainakin niinä pahoina päivinä, olen päättänyt, että parasta, mitä voin sillä tehdä, on palata katkeruuden tuntemusten juurille ja yrittää oppia virheistä, joita kuitenkin itsekin tein, vaikka surullinen avioeroni ei varsinaisesti johtunut minusta – eikä kyllä oikeastaan siitä toisestakaan osapuolesta, joten sikälikin minun pitäisi jo luovuttaa katkeruuden kanssa kaveeraaminen. Ei ole ketään, jota voisi syyttää, ei ole ihmistä, joka olisi rikkonut toista vastaan. Ei ainakaan minun näkökulmastani. 

Oppilaiden kanssa opin syksyllä tärkeän läksyn: hermojen menettäminen tai silmitön suuttuminen ei koskaan kannata. Tämä tietysti kuulostaa täysin itsestäänselvältä, mutta sen tajuaminen tekemisen tasolla on silti vaikeaa. Olen nyt muutaman kerran saanut harjoitella sitä, kuinka milliäkään suuttumatta hoidan erittäinkin ikävät tilanteet, joissa oikeastaan olisikin tietyllä tapaa syytä suuttua, kun oppilas kohtelee opettajaansa kuin halpaa makkaraa. Olen huomannut, kuinka järkevällä verbaalisella taistelulla voittaa, kuinka loukkaamatta toista, mutta sanomalla tiukasti oman näkökulmansa, hoitaa asian kaikkein fiksuimmin. 

Oppilaiden kohdalla asetelma on tietysti epätasa-arvoinen, kun lähtökohtaisesti opettaja on oikeassa. Tavallisissa ihmissuhteissa asetelma on vaikeampi: molemmilla on oma pointtinsa, arvokkaat mielipiteensä, eikä kummallakaan ole etuoikeutta olla oikeassa – joissain tapauksissa toinen tietenkin saattaa olla toista oikeammassa. ;) Silti uskon ja vähintään toivon, että tulevaisuudessa onnistuisin pitämään työminäni lehmän hermot myös niissä privaatti-Sylvin ihmissuhdesotkuissa, joihin luonnollisesti tulen ajautumaan. Kunpa onnistuisinkin ymmärtämään toisen mielipiteitä ja kritiikkiä siitä heti hermostumatta. Miksi ottaa kaikki niin syvälle itseensä, että siihen vielä vuosien takaa palaa? Yleensä kuitenkin kritiikin esittämiselle on perusteensa, eikä virheiden tekeminen kai ole kuolemanvakavaa? Siinähän se yksi iso pulmani onkin: ajattelen, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä, kun olen tehnyt jotain, usein tiedostamattani, väärin.

Asiaan sopii myös vanha kunnon klisee: itseään ei voi muuttaa. Kuinka raikastavaa olikaan lukea tämä havainto tuttavan Facebook-statuksesta eräänä sellaisena päivänä, jolloin olin käynyt itsekin siellä pohjamudissa! Hyväksyisinpä itseni siis kaikkine draamakuningattaren elkeineni, sillä tiettyjä persoonallisuuden piirteitä lienee mahdotonta edes häivyttää. Toisaalta kysymyshän on nimenomaan toimintatapojen muuttamisesta: saahan sitä suuttua, kunhan sen tekee asiallisesti. Mutta miten se lauhkea lehmä, kun se joskus sitten hermonsa menettää, suuttuukaan. Ainakin Eemeli-kirjojen mukaan lehmän viha se vasta hirveää on! Lehmistä tietävät, kertokaapa totuus! ;)

Minä joka tapauksessa, olivatpa hermoni lehmän, aasin tai kameleontin, astun maailmaan näinä tammikuun valkoisina päivinä entistä puhdistautuneempana ajatuksiltani. Lyyli se palautti uskoni elämän hyvyyteen, kun puhuttiin vakavia:

Lyyli: Äiti ja isi on mun tärkeimmät ihmiset.

Äiti (suruttomasti, faktanomaisesti ja hyväksyvästi lausuen): Niin, ja isi on se Lyylin tärkein ihminen, Lyyli on isin tyttö.

Lyyli: Äiti, älä sano noin! Äiti ja isi ovat yhtä tärkeitä.

Kunpa sen muistaisi itsekin, uskoisi ja hyväksyisi, että ehkä en riittänyt kaikille, kelvannut osalle, toiminut joidenkin mielestä ylevästi, mutta lapselleni olen rakas, tärkeä ja hyvä ihminen.

Semmoinen

Semmoinen päivä, että ei ainakaan tylsäksi elämä ole muuttunut. Kaikesta huolimatta jälleen jäätiin plussan puolelle. 

Mitä siis oikein tapahtuikaan (todelle)? Vai pitäisikö kysyä, että kuinkas sitten kävikään? Muistanette pöytäepisodini muutaman päivän takaa: värjäytynyt pöytälevy ja sen laukaisema totaalinen ahdistus. Muistanette kaikki muut syksyn valitukseni. Ja muistanette ahdistukseni jo vuosien takaa...

No, töissä oli sitä tavallista, pienellä juhlahumulla höystettynä. Iltapäivällä tuntien maanista suunnittelemista, asioiden järjestelyjä ja puheluja. Päivän hervoton oli kuitenkin se, kun neljän maissa vastaanotin puhelinsoiton Itellalta. Olivat tulossa hakemaan viallista pöytääni pois. Minä, täysin unohtanut, että tuollaista tiistain tuskassa olin mennyt sopimaan, sanon vain, että ei ole mahdollista, kun en ole kotona. Jos varttia yli viisi tulisitte? Seison nimittäin vasta raitiovaunupysäkillä matkalla hakemaan Lyyliä tarhasta, ja Alkoonkin pitäisi ehtiä. Täytyyhän sitä nyt itsenäisyyspäiväksi terästettyä glögiä saada!

Mo Riza: Tall Chairs Round Table

Sanovat, että ei onnistu. Minä sanon, että olisitte lähettäneet tekstiviestin ja sopineet noutoajan. Sanovat: Mutta eikö aika ollut sovittu Rum21:n kanssa, sieltähän pöytä oli tilattu. Minä, että ei. Kunnes kesken ratikkamatkan, työkaverin kanssa höpötellessäni tajuan, että niinpä niin, taisinhan minä luvata olla kotona kello neljä.

Haen Lyylin, soitan Rum21:lle, että nyt mokasin. Onneksi siellä jälleen sama mainio asiakaspalvelija kuin viime kerrallakin. Muisti minut jopa! No, sovitaan uusi aika. Alan rentoutua, samalla saavummekin Alkoon. Soitan ystävääni koskevan puhelun. Kiirehdimme vielä suutarille, ryntäämme Lyylin kanssa kotiin, olen jäädä ratikan ovien väliin (jälleen kerran), kimmastun, huitaisen avokämmenellä oven suuntaan dramaattisen mielenosoituksellisesti, kun suutun välittömästi niin kovin hätäistä oven sulkemista – tällä kertaa välissä ei onneksi ollut lasta, kuten niin monta kertaa ennen. 

Ollaan kotona kymmentä yli viisi. Ehdittiin, huokaisen, kun futonin tuojia ei vielä näy. Ehditään jopa syödä päivällinen ennen kuin se saapuu: melkein kuusi viikkoa sitten tilattu patja, tosin vielä ilman suojakangasta, joka mahdollisesti saapuu joulun jälkeen... Luvattoman hidasta, sanon, mutta pärjäileehän tuolla vallan mainiosti ilman suojustakin, sijauspatjan avulla. Järjestelen uuden futonin paikoilleen, pakkaan vanhan vintille vietäväksi. 

Phil Dogas: Mattress party

Sitten alkaa illan vieraan odotus: Egil on tulossa joulupiparikahveille ja auttamaan patjan kantamisessa ylös. Puhelin soi, mutta soittaja onkin Itella. Tulisivat hakemaan nyt pöydän, olenko paikalla? Olen aivan äimän käkenä: eihän tämän näin pitänyt mennä, mutta hyvä, että menee. Joten kyllä. Ovat kuulemma jo ulkona odottamassa. Minä sanon, että hienoa, tulkaapas ylös asti, pöytä odottaa vintillä. Ja sieltä se ulostautuu minuuteissa; pihalla vielä lätkäisen paketin kyljessä olevaan repaleiseen muovitaskuun sisälle reklamaatiolapun, joka varmasti katoaa matkan varrella, kun ei ole teippiä mukana. Mutta aivan sama, sillä muistan onneksi pyytää palautuksesta kuitin, jota en ole muuten saada.

Hetken päästä saapuu Egil, vanha patja pääsee vintille lepäämään tehtyään patjan työn, juomme lähes kahden tunnin ajan kahveja, puhumme ja olemme ystäviä toisillemme. Mukavaa, että tähän voi lopettaa päivän puuhat ja hiljentyä sen jälkeen Lyylin kanssa testaamaan uutta patjaa, rukoilla iltarukouksen ja luottaa siihen, että huomenna on uusi päivä.

Hyvää yötä maailma!

Uudelleen auennut sydän

Elämä ei onneksi ole aina yhtä vakavaa kuin torstaina. Perjantaini alkoi paljon paremmalla tuulella, ja vaikka korkkasinkin viikonlopun jyskyttävässä päänsäryssä, tunsin todella nauttivani elämästä istuessani ystävän kanssa Tokoinrannan leikkipuiston nurmella intiaanikesässä lapsiemme leikkiessä iloisesti keskenään. Puhuimme Elämästä isolla E:llä; niistä haaveista, joita 35 vuoden rajapyykin ylittäneillä yhden lapsen töihin väsähtäneillä äideillä on. Tuntui, että sai jakaa syvimmät toiveensa ihmisen kanssa, joka ymmärsi ajatukseni. 

Olenkin miettinyt ystävyyttä, lukenut siitä artikkeleja, poiminut havaintoja. Viimeksi tänään tuoretta Koti ja keittiö -sisustuslehteä selaillessani havahduin ajatukseen siitä, kuinka ystävyys on lainaa vain. Mietin ystäviä, jotka olen menettänyt ja ystäviä, jotka ovat vasta hiljattain tulleet elämääni. Uskon lehden päätoimittajan tavoin siihen, että ystävyyttä, kuten vanhoja esineitä, voi vaalia. Kaikella on kuitenkin aikansa maan päällä – silti päättynytkin ystävyys on arvokas, sillä se on palvellut jonkin hetken tarvetta ja tuonut toivottavasti iloa molemmille. Kliseistä ja täälläkin usein toistettua, mutta muistoissa elävät ystävät ovat tärkeitä myös tälle hetkelle. Emme ehkä olisi juuri tässä nyt, emmekä ajattelisi samoja ajatuksia, jos emme olisi jakaneet elämäämme tiettyjen henkilöiden kanssa.

Vinodbahal: Friendship

Pohdinnoistani voisi arvella, että mietin viime joulun alla menettämiäni ihmisiä. Entisiä ystäviä, jotka pikkuhiljaa vuosien myötä ja lopullisesti eron jälkeisissä tunnelmissa lähtivät elämästäni. Ehkä minä olin lopulta se, joka halusin sysätä heidät uudelleen auenneesta sydämestäni pois, sillä koin ystävyyden monella tapaa päättyneen. Tajuan nyt, noin kahdeksan kuukautta tapahtuneiden dramaattisten vaiheiden jälkeen, että tämä olisi tapahtunut joka tapauksessa tavalla tai toisella. En tietenkään, enkä etenkään ajan huuhdottua kiukkuni pois, ole ylpeä siitä, millä tavalla ystävyydet päättyivät, mutta en toisaalta myöskään haikaile tai kaipaa niiden perään. En ole oikeastaan kiukkuinen, pettynyt, surullinen tai yksinäinen, vaikka en enää olekaan osa minulle ennen niin tärkeää porukkaa, kaverijengiä, jonka lähes kaikki jäsenet tavalla tai toisella menetin. Mietin usein, että olisiko minulla enää aikaakaan heille; näytän priorisoivan ihmisiä, joilla on lapsia, jotka ovat eronneet tai jotka ovat opettajia. Siis samassa elämäntilanteessa olevia, sillä siihenhän ystävyys usein perustuu: jaetaan paitsi samoja arvoja myös samaa elämäntilannetta toiveineen ja haasteineen.

Menneet ystävyyteni ovat kuitenkin sikäli kompleksisia, että välillä törmään kaupungilla kulkiessani heihin ja että tärkein menettämäni ihminen on sukulaiseni. En siis tietenkään täysin välty näkemästä heitä tai kuulemasta heistä. Toisaalta juuri kevyet viestit sukulaiseni elämän kulusta pitävät minut kiinni yhteisessä hyvässä menneessä, ja niiden kautta tiedän hänen elämänsä jatkuneen kenties jopa onnellisempana kuin ennen. En toivo hänelle kuin hyvää jatkoa, mutta ajattelen, että kenties hänkin on helpottunut, kun vaikea suhteemme on näin hiljentynyt sopivalle pienen tietämisen tasolle. 

Ehkä syy sille, miksi en enää kaipaa ja koe menettäneeni jotain ainutkertaista, kun menetin sen ainoan suuren ystäväjoukon, joka minulla oli, on se, että olen joka tapauksessa menettänyt niin paljon muutakin viime vuosien aikana, kuten kaikki elämänsä kuluessa joutuvat tekemään, että menettäminen on turruttanut. Toisaalta olen saanut tilalle nyt jotain aivan yhtä hyvää: uudenlaisen perhekuvion ja uusia ystäväporukoita. Ehkä pienempiä, ehkä löyhempiä, mutta kuitenkin. 

Luottamus elämään ei kuitenkaan ole palannut samanlaisena kuin se vielä viisikin vuotta sitten eli minussa. Sekin lienee yksi niitä elämän suuria opetuksia. Toiseen parisuhteeseen lähtee ensimmäistä epäluuloisemmin, vaikka toisaalta myös paremmilla työkaluilla varustautuneena, ja uusiin ystävyyssuhteisiin suhtautuu tietynlaisella keveydellä: ehkä tämä ei kestä vanhuuteen asti, mutta kestäköön nyt tämän yhteisen elämäntilanteemme ajan. Jos ammatti vaihtuu, lapset lähtevät eri kouluihin tai asuinpaikka muuttuu, ystävyyskin kenties kuluu pois, mutta ehkei sitä kuitenkaan enää jää samalla lailla suremaan, kuin niiden ensimmäisten lapsuudenihmisten valuttua elämässä toiseen suuntaan. 

Ystävyyksien muuttuessa iän myötä jollain tapaa pinnallisimmiksi, koen, että perhesuhteet, välit sisaruksiin ja omaan lapseen sekä myös lainalapsiin, joiden kanssa ehkä jossain vaiheessa jakaa oman kotinsa, ovat entistä tärkeämpiä. Toisaalta ilahduttavaa on ollut kokea myös palannutta ystävyyttä: ihmiset, jotka ovat elämäntilanteen muuttuessa kietoutuneet uusiin ystävyyssuhteisiin, joiden kanssa puhuu enää vain harvoin ja näkee sitäkin harvemmin, ovatkin yllättäen saattaneet hiipiä takaisin elämään ja tuntua aivan yhtä läheisiltä kuin silloin vuosia sitten. Se on hämmentävää ja syvää. Silloinkin tuntee todella jälleen elävänsä. 

 

Aftab Uzzaman: The destiny of friendship

Ystävät, kirpputorit ja muita syksyni suuria

Taannoiset viikot olen viettänyt tiiviisti eri ystävien parissa. On ollut hienoa huomata, että pitkistä tauoista huolimatta ystävyys on säilynyt. Samalla pelottaa se, että jos elämä jossain vaiheessa muuttuu perhekeskeisemmäksi, aikaa ystäville jää vähemmän. Toisaalta ehkä moni muukin on silloin siinä tilanteessa, että ei enää ehdi lapsilta juomaan viiniä keskellä viikkoa!

Eräänä tiistaina söimme ystävän kanssa hänen luonaan maittavaa kotiruokaa (viiniä siis unohtamatta), mutta käsityön sijaan loppuillan vietin hänen kirpputorikassillaan. Olen aiemminkin saanut runsaasti hyviä vaatteita häneltä, ja nyt sain parhaat palat päältä ennen koko kaupungin siivouspäivää. Kaupungin kirpputorit jäivätkin kohdaltani eilen koluamatta, mutta noin kymmenen vaatekappaletta sekä koruja ja kengät ystävältä saatuani olin enemmän kuin tyytyväinen, etenkin kun tämän kaiken sain aivan yllättäen. Vaikka en epäile, etteikö ilta olisi ollut aivan mainio ilman lahjoitustakin!

Syksyn olen ajatellut pihistellä vaatehankinnoissa, kuten muutenkin viime aikoina, mutta kunnolliset talvikengät olen vihdoinkin päättänyt ostaa. Hyppysiä himottaisi kierrellä myös kirpputoreja. Enkä vielä noihin käsitöihinkään asti ole päässyt, vaikka kuinka kesällä suunnittelin. Suuri lankapussukka kutimineen on kuitenkin jo nostettu esille, joten olen lähempänä suunnitelmaani kuin aikoihin.

Ja voitte vain arvailla, mitä kuuluu espanjan opiskelulleni. Ehkäpä todelliset tarpeeni ja haluni ovat kuitenkin nyt jossain muualla kuin aivan uusissa jutuissa. Nautin tällä erää eniten kodin puunauksesta, sisustamisesta, ruoan kanssakin hääräämisestä, lenkkeilystä ja kirjoittamisesta. Ja usein uppoudun teksteihin, tunneiksi lukemaan ihan järkeviä juttuja netistä, joskus jopa kirjoista. ;)

Enempää en aio kuitenkaan nyt höpistä täällä, sillä siirrymme seuraavaksi miehen kanssa täällä Viikin "kodissamme" valmistamaan sunnuntaipäivällistä. Kaksi läheistä ystävää, toinen heistä yllämainittu kirpputorin pitäjä ja toinen vanha hyvä ystäväni kotipitäjästä, molemmat kaasoni, tulevat miehineen syömään. Koti on ensiesittelyssä, joten on pitänyt puunata sydämen kyllyydestä. Sillä sellainen olen, ja sellaisesta pidän. Miksi sitä itseään muuksi muuttamaan?