Jatko-osa

Viimekertainen kirjoitelma, ystävyyttä käsittelevä vuodatus vei voimani. Sen jälkeen tuntui, ettei ole oikein mitään annettavaa tällä kirjallisella saralla. Toisaalta olen useasti miettinyt kirjoituksen sisältöä mielessäni ja olen keskustellut ystävyydestä vanhan hyvän ystävän kanssa useampaankin otteeseen, purkaen patoutumiani. Kaikki tämä on puhdistanut entisestään jo rauhoittumaan päin olevaa mieltäni.

Tällä hetkellä on sellainen olo, että mitä sitä kirjoitelmaansa sen enempää selittelemään, vaikka ehkä vielä pari päivää sitten mietin kirjoittavani jatko-osan otsikolla Kateellisuudesta. Onhan se nyt jo myönnetty, että kateudesta kärsin, ja mikäs siinä. Se on yksi huonoja puoliani, mutta itsepä sen taakan kannan.

Yhä useammin on niitä päiviä, jolloin tunnen suurta helpotusta ja iloa siitä, että menneisyys on takana, se paha menneisyys aina vain kauempana ja kauempana. Haavat ovat saaneet parantua, laastarein ja ilman laastareita, ja hetki hetkeltä tunnen vähemmän vihaa ja katkeruutta. Tietenkin toivon, etten olisi käyttäytynyt niin huonosti kuin käyttäydyin, mutten kuitenkaan vapauta muitakaan vastuusta. Ikäviä sanoja olen saanut ottaa vastaan, eivätkä ne vielä ole täysin unohtuneet.

Mietin usein sitä, että kadunko jotain. Olen tullut siihen lopputulemaan, että kadun pieniä asioita elämässäni, pieniä tekoja ja sanoja, mutta suuria linjoja en näe epäonnistuneina. Tein valinnat aina parhaan tietoni, ymmärrykseni ja hyvän aikomuksen valossa, ja kaikista myöhemmin epäonnisiksi osoittautuneista valinnoista olen kuitenkin saanut niin paljon hyvää, etten osaa katua. En oikeastaan voi katua, sillä olen juuri se ihminen kuin nyt olen vain sen takia ja ansiosta, että olen kokenut mitä olen. 

Tällä hetkellä elän juurevuuden aikaa: tuntuu, etteivät pienet puuskat minua heittele. Suuria puuskia tulee, kun on tullakseen, mutta ehkä myrskyjen jälkeen paistaa hetken aurinko? Ehkä auringon aika on nyt? 

Opettelen kuitenkin itsehillintää kaiken aikaa: opettelen olemaan repimättä kynsinauhoja, kiroilematta, kun sauvasekoitin lipeää käsistäni, putoaa tiskialtaaseen ja tahraa puolen keittiötä. (Ei todellakaan onnistunut!) Opettelen kääntämään sen toisen posken, kun joku iskee. Enkä tee näitä oikeastaan muita varten, vaikka tiedän, että kiroilu kuulostaa äärimmäisen rumalta ja tiedän, että terävä kun suustani olen, sanani sivaltavat usein toisen ikäviä tekojakin pahemmin. Käännän poskeni siksi, että itse voisin sen jälkeen paremmin.

Kun joku joskus loukkaa, tahallaan tai tahattomasti, parempi poistua paikalta. Purra vaikka kielensä verille, mutta pysyä vaiti. Ja järkevämpää lienee jonkun syvällisesti loukatessa poistaa hänet elämästään sen suurempaa numeroa asiasta tekemättä. Silloin voi jatkaa itse elämäänsä edes jossain määrin itsensä hyväksyen, vaikkakin surua kantaen siitä, että on joutunut moisen vihanpuuskan kohteeksi. 

Miksi minun siis täytyy aina niin suureellisesti reagoida itseeni kohdistuviin syytöksiin? Ja miksi koen syyllisyyttä niin helposti? – Toisaalta missä kulkee anteeksiantamattoman loukkauksen ja selvittämistä vaativan sivalluksen raja? Eivätkö ystävät nimenomaan ansaitse sen, että reagoin heidän toimintaansa, sanoihinsa ja tekoihinsa, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja?

 

Tätä kirjoittaessani huomaan, että olen varmaan edelleen pienessä, sievässä vihassa. Kolme ja puoli vuotta on kulunut erosta, lähes päivälleen. Tuntuu, että on kulunut pieni ikuisuus, sillä niin paljon erilaisia hetkiä, ihmisiä ja kohtaamisia näihin vuosiin mahtuu. Samalla kuitenkin tuntuu siltä, että aikaa on vieläkin kuluttava, ennen kuin suru on kuormattu pois. Eikä suru välttämättä koskaan kokonaan häviä, vaikka viha pyyhkiytyisikin päältä pois.

Vai pitäisikö vain unohtaa, unohtamalla unohtaa? Keskittyä unohtamaan. Luin hyvän haastattelun Kirkko ja Kaupunki -lehdestä. Jutusta jäi mieleen sellainen lausahdus, että kaikkiin tunteisiinsa ei tarvitse reagoida. Tuntui hyvältä ajatus siitä, että antaisi surun ja pettymyksen vain elää omaa elämäänsä, kuin irrallisina osina itsessään. Ehkä kaikista tunteistaan ei tarvitsisi tehdä syväluotaavaa analyysia? Pohdin myös sitä, että pystyisinköhän tahdon voimalla muuttamaan itseäni vähän iloisemmaksi, reippaammaksi ja ennen kaikkea armollisemmakseksi ihmiseksi, itseäni ja toisia kohtaan.

Ystäväni ansaitsisivat jo armahduksen. Olisinkohan päässyt yli kuohuvan virran? Ehkä nyt vain avaan silmäni ja huomaan, että olen riippusillan viimeisillä lankuilla. Vankka maaperä on edessäni, auki niin monelle suuntaa. Rakas lapsi, ystävät, sukulaiset, työkaverit, oppilaat, ehkä joku erityisen tärkeäkin henkilö, he kaikki elävät tämän murheeni sillan toisella puolen. Jatketaanpa siis matkaa yhdessä – ja lopetetaan puhuminen hetkeksi. Tehdään, nautitaan, koetaan, ihaillaan. Hetki hiljaa yhdessä, analyysien aika on ohi.