Puhdetöitä

Vuosi vaihtui, mutta loma jatkui. Kotiuduin Helsinkiin vuoden ensimmäisenä päivänä, ja ryhdyin heti puhdetöihin: pesemään verhoja ja putsaamaan meikkisuteja. 

Meikkisudit pesen vuoden sisällä kahdesti, joululomalla ja kesällä juhannuksen tienoilla. Käytän pesemiseen Marseille-saippuaa, joka on mietoa ja melko tuoksutonta. Sutien pesun yhteydessä pesen tietysti myös mainioksi osoittautuneen Nomessin meikkitelineeni. Sen muovi on koko lailla naarmuuntunut reilun viiden vuoden käytön jäljiltä, mutta teline toimittaa virkansa mitä parhaimmiten. 

Vaikka muovisista tuotteista en nykyään enää juuri piittaa, Nomessin meikkiteline ja saippuapumppu ovat minusta kauniit ja käytännölliset. Pumppu tosin kesti vain nelisen vuotta – nyt meillä on jo uusi samanlainen, mutta enpä tiedä keraamistenkaan pumppujen sen paremmasta kestävyydestä. Ensi kerralla ehkä kuitenkin jotain uutta; minun ajatukseni ovat kaukana tulevassa, sillä allergioideni vuoksi olen päättänyt, että tämä asunto lähtee kesällä 2019 myyntiin. Vielä pari vuotta pitäisi siis jaksaa kestää kutinaa. (Itkee hiljaa itsekseen.)

Siispä uudessa tulevassa kodissa uudet tuulet, hyvä olo! Siihen tuudittaudun, ja nyt jatkan loman puhdetöitä silittämisen parissa. 

Olen palannut täynnä intoa kirjoittaa! Viime aikoina on tapahtunut paljon, ja olen hyvin väsynyt, jopa uupunut, mutta tänään pieni ilonväläys iski elämääni. Ehkä käänne on tapahtumassa, ehkä pian alan toipua.

Olen ollut täysin alamaissa viimeiset viikot (ja syön rauhoittavia lääkkeitä, lääkäriaikaa olen yrittänyt tilata, mutta kun paikallinen arvauskeskus ei vastaa tai soita takaisin). Muutto vei voimat ja rahat, sisustaminen on alkanut ottaa aivoon, kun siihenkin on mennyt sekä paljon rahaa että melkein loput hermot. Moni käytettynä ostettu hankinta on ollut lievä pettymys, mutta uusiinkaan ei nyt ollut varaa eikä haluja. Tahdon olla entistä ekologisempi, ja niinpä sohva, olohuoneen pöytä ja keittiön uudet (vielä vaihtoon menevät) tuolit ovat vanhoja.

Tuolien kanssa oli aikalainen episodi, kun kaksi neljästä huuto.netin kautta hankitusta 70-luvun pinnatuolista oli ketkuja, ja niinpä käytin viime viikolla noin yksitoista tuntia niitä hioen ja maalaten. Hienoiksi hiotut, harmahtavan valkeat tuolit saivat käsittelyssäni valkoisen paksun pinnan päälleen, ja kelpasivat lopulta Lyylin huoneeseen. Aivan tyytyväinen en ollut maalausjälkeeni, mutta en muutakaan voinut. Keittiöön jäi kaksi alkuperäistä, harmahtavaa, sillä niiden pinnat olivat jämäkästi kiinni.

Tänään sain tietää, että myyjä voisi vaihtaa tuolit samankaltaisiin ja maalata ne valkoisiksi, sillä oli pahoillaan siitä, että myi minulle tuoleja, joiden selkänoja oli löystynyt. Minähän sanoin joo, ja piristyin. Katsotaan nyt maltilla, millainen vaihtokauppa saadaan aikaiseksi. Vielä en uskalla riemuita täysillä.

Malttia tosiaan saisi olla enemmän, mutta olen niin kyllästynyt elämään keskeneräisen, puolityhjän kodin kanssa. Sen päätin, että taulujen hankinta ja seinille laitto ajoittukoon hamaan tulevaisuuteen; nyt alkavat isot hankinnat kuitenkin olla tehtyinä. Kovasti haaveissa olisi kunnostaa Lyylin huoneen klaffilipasto ja kirjahylly, mutta yritän jaksaa säästellä intoani, sillä psyyke ei tunnu kestävän enää enempää pettymyksiä tai edes muutoksia.

Vielä odottelemme keittiöön mattoa, olkkariin jalkalamppua, Lyylille lipastoa ja tosiaan tuota tuolien vaihtoa, mutta muuten tämä on nyt koti. Koti, jonka ilma ei ole huippulaatuista, vaan useimmiten tunkkaista ja vähän ikävän hajuista (ja josta tulee oireita, nyyh), mutta tämä on koti, jossa kuitenkin pystyn ja pystymme asumaan. (Ylihuomenna on syysyhtiökokous, jossa käsitellään ilmanvaihdon parantamista, jes!)

Tulkoon tästä rakas koti! ❤

Kenkien uusi elämä

Niinhän siinä kävi, että epähuomiossa hävitin kuvat, jotka otin rumiksi likaantuneista kengistä ennen puhdistuskäsittelyä. Mutta mitäpä tuosta, tärkeintä on lopputulos: vaaleanpunaisista harmaiksi muuttuneiden kenkien tarina sai jatkoa, kun suutari onnistui putsaamaan kengät kohtalaisen siedettäviksi. (Värjäämistä hän ei suositellut.) 

Kuva ehkä siloittelee lopputulosta, mutta yhtä kaikki: mustien nauhojen kanssa näistä on vielä vähintään yhden kesän ystäviksi.

Onnistuin ostamaan kenkiin vähän liian lyhyet nauhat, mutta näppärin sormin nekin toimivat. Ja aina voi käyttää umpisolmua rusetin korvikkeena – kunhan sormet tosiaan ovat niin taitavat, että saavat umpparin aina auki. Tunnustan omistavani sellaiset sormet. 

Uutuudenkarheina reilu vuosi sitten kengät näyttivät tältä:

Mitä tarinasta opimme? Älä osta vaaleita kenkiä? Vaiko: älä vaadi täydellisyyttä? 

Huomentapäivää!

Helminkadun asukit menivät illalla rättiväsyneinä yhdeksältä nukkumaan. Äiti kaatui sänkyyn hampaita pesemättä, sillä voimat olivat loppu. (Voin vakuuttaa, että hampaiden laiminlyömistä ei tapahdu usein!) Luonnollisesti sitten herättiinkin ajoissa, jo seitsemältä omia aikojamme. 

Aamusykkeen tiuhuudesta huolimatta täällä on tänään ehtinyt tapahtua paljon: on siivoiltu, tiskailtu ja paketoitu synttärilahjoja – siis äiti on. Tytär on tutkinut uudehkoa nukkekotiaan, joka löysi tänään uuden paikan lattialta. Joulua emme ole ehtineet ajatella kuin kuusen verran: kävin eilen ryömimässä sen maailman sotkuisimmasta vinttikomerosta. Mietin kyllä mielessäni siellä romujen keskellä, pöydän alla matona matkaa taittaessani, että jos joku nyt tulee tänne ylös, saan hävetä silmät päästäni, sekä alentunutta tilaani, että häkkikomeron tilaa. Kuusi oli kuitenkin ehjä, ja nyt se somistaa kotiamme vakiopaikassaan. 

Kuuluu siis arkista, joskin syksy on ollut jälleen raskas ja vähän erikoinen. En ole vieläkään kunnossa: sydän hakkaa välillä hurjasti, väsyn helposti esimerkiksi urheilusuorituksista ja lämmöt heittelehtivät. Tällä viikolla mittari näytti keskiviikon illansuussa melkein 38:aa astetta. Arkea olen kuitenkin jaksanut – ja kuntoillakin. EKG-seurannan tuloksia odotellaan.

Viikonloppu on täynnä synttäreitä, tanssiteatteria ja muuta kivaa. Leppoisa oleminen on nyt tärkeää, vaikka täytyy myöntää, että harmittaa, kun tangoharrastus on täytynyt nostaa hattuhyllylle. Voimia tavata ihmisiä ei oikein ole, ja koko tangomaailman sekavuus stressaa. Ehkä sitten joulun jälkeen, jos ja kun sopiva kurssi löytyy. 

Espanjaa en kuitenkaan ole hylännyt, vaikka se pari viikkoa onkin lojunut käyttämättömänä. Sen parissa on hyvä jatkaa lauantaiaamupäivää, jollen sitten vaivu ihailemaan taivaan värileikkiä. 

Kello 8.49

Kello 9.24

Suoraan Italiasta: kultaiset tangokengät!

Ostin ensimmäiset Madame Pivot-merkkiset tangokenkäni maaliskuussa tanssinopettajaltani, joka toimii myös merkin maahantuojana. Tykästyin heti kenkien leveään lestiin ja upeisiin väreihin. Silmiäni hivelee Madame Pivotien pohjoismainen tyylikkyys: ei turhia krumeluureja, vaan hienous luodaan selkeillä väreillä tai väriyhdistelmillä.

Seuraavat parit tilasin Madame Pivotin nettikaupasta – toista paria vasta valmistetaan tehtaalla, sillä halusin kokeilla käyttämieni 37-kokoisten ohella 37,5-kokoa: välillä jalan turvotessa 37-numeroinen kenkä tuntuu leveyssuunnassa ahtaalta. Puolikasnumeroiset ovat tilaustuote, joiden saamisessa kestää muutama kuukausi. Varastossa olevia taasen saa melko nopeasti; itsellä kesti noin kuukauden päivät saada nämä kultaiset kengät kotiutettua, mutta tuntui, että ne jumahtivat paikoilleen toisen parin odottelun takia, vaikka olinkin ilmoittanut, että kengät saa toimittaa erikseen. Tavallisesti kengät ovat kuulemma parissa viikossa lähetyskunnossa ja tulevat DHL:n kautta kahdessa–kolmessa päivässä joko ovelle tai postilokeroon. Hinta lähetyksineen n. 150 euroa – halvempaa kuin ostaa Suomessa maahantuojalta...

Voi olla, että 37,5 on liian iso koko lyhyelle, mutta leveälle jalalleni, mutta näemmä tangokengillä on hyvät markkinat, ja vähän käytetyt kengät saa myytyä melko hyvään hintaan. Olen päättänyt kokeilla jossain vaiheessa erilaisia kenkämallejakin, ja todennäköisesti tilaan vielä yhden perusparin syksyllä tai ensi keväänä. Mustat kengät sopisivat tanssivaatteeseen kuin vaatteeseen, vaikka tuntuukin sangen tylsältä hankkia perusvärisiä kenkiä karamellimallistoja kuolattuaan.

Tällä hetkellä jalkapohjan rasitusvamman vuoksi olen tanssinut viime kerrat pelkillä muutaman sentin korolla varustetuilla terveyssandaaleilla, jotka ovat paitsi ihan riittävän hyvännäköiset, myös loistavat tanssiin. Toivon kuitenkin, että jalkani kestävät pian taas tangokenkiä; tangoleiri alkaa perjantaina, ja sinne otan mukaan niin terveyskengät kuin molemmat tangokenkänikin. 

Tuskin maltan odottaa uusien kenkien korkkaamista, vaikka täytyy myöntää, että kengät paketista kiskottuani olin lievästi pettynyt: toisessa kengässä on jo kulumisen jälkiä, vaikka kenkä kyllä on käyttämätön. Ilmeisesti kultainen pinnoite nahkan päällä on aika herkkä raapaisuille, ja jo valmistamisvaiheessa kenkään tulee jälkiä. Yritän nyt kuitenkin ajatella niin, ettei kukaan noita pieniä pinnoitteen kulumia huomaa ja että niitä tulee käytössä lisää. Eipä tarvitse sitten ainakaan varoa kenkien kulumista, kun ovat siinä suhteessa jo sisäänajetut!

Jos ihmettelette, mistä opettaja löytää rahaa kalliisiin kenkiin, voin kertoa, etten ole ostanut yhtään vaatetta koko kesänä, ja keväälläkin ostin vain alusvaatteita, sukkahousuja ja kirppikseltä parit farkut. Kunnianhimoisesti yritän nyt käyttää vaatekaappini outouksia, ja mielivaatteet kulutan mielihyvällä niin loppuun, että niiden seuraava osoite on lumppukeräys. Lempiyöpuvussa onkin jo kymmenkunta reikää (jotka ehkä vielä korjaan...) ja lempitakkini, farkkutakin hajottua palasiksi otin käyttöön siihen asti pelkkänä rekin koristeena toimineen farkkujakun. 

Kengät etunenässä, vaatteet tulee siinä sivussa. Onneksi niitäkin kuitenkin riittää!

Teatterin tekemistä

Ei, en suinkaan ole ollut mukana teatteriproduktiossa. Sen sijaan vietin kokonaisen perjantai-illan ja sitä seuranneen lauantaiaamupäivän nukketeatteria askarrellen. Melkein väittäisin, että olen ollut puolet viikonlopusta töissä, mutta menköön askarteluterapian piikkiin. Sitä paitsi kävin askartelun lomassa hyvän keskustelun deittisivustolla. :) Sitä se askartelun lomassa juotu viini teettää! Askarteluilla ei asiantuntijoiden mielestä ole mitään tekemistä asian kanssa.

Arjen asetelmia

Tarkoituksenani oli ottaa kuva rapistuneista varpaankynsieni lakoista, sillä lakkaus on lähtenyt kuoriutumaan jotenkin kauniin näköisesti; ei päistään vaan sieltä täältä aaltoina ja raitoina. En ole siksikään jaksanut ruveta sivelemään uutta kerrosta vanhan tilalle – enkä mistään muustakaan syystä. Kukas niitä nyt muu tuijottelisi kuin minä itse. 

Päädyin lopulta ottamaan kuvia paitsi lakkauksesta myös kämppään ilmestyneistä lelu- tai askartelutarvikeasetelmista. Niitä löytyi mitä ihmeellisimmistä paikoista (kaikkialle en edes päässyt varpaineni) ja osa oli hyvinkin systemaattisesti aseteltuja. Arki-illan taidetta – ja arki-illan ajantappopuuhaa: ottaa kuvia höpsötyksistä. Mutta nämä kai ovat niitä lapsiperheen iloja, niistä nauttikaamme.

Ensimmäinen

Ihan noloa myöntää, että olen alkanut juoda pikakahvia. Pelkästään pikakahvia, sangoittain. 

Siinäkin mielessä vähän hassu homma, sillä minulla on tuliterä Moccamaster alla, muttei vedenkeitintä. Pikakahvihan on jauhetta tai murusia, jotka sekoitetaan keitettyyn veteen, ja siten vettä on tullut keitettyä levyllä harva se hetki. Onneksi liesi on uusi, joten kiehumisen nopeudessa ei ole mitään valittamista, mutta eihän se lieden käyttö kai kovin ekologista ole, ainakaan vedenkeittimeen verrattuna. Eikä ole kivaa istua bussissa miettien, että jäikö levy päälle vai käänsinkö sen rutiininomaisesti pois.

Nyttemmin ongelma on kuitenkin ratkaistu. Pikakahvin pehmeän aromin rakastaja sai arkisena lauantaina lahjaksi upean italialaisen muotovalion. Vedenkeitin sai heti arvoisensa paikan työtason etummaisena laitteena. 

Tämä siis oli ensimmäinen lahja mieheltä, joka arvostaa laatua. ;)

Pieni Teema

Sain muutama vuosi sitten joululahjaksi uudelta tuttavalta pienen mukin. Sittemmin tuttavasta tuli ystävä, ja muki on jäänyt merkitsemään minulle sitä, että aikuisenakin voi löytää hyvän ystävän, jonka kanssa jakaa elämää – kahvikupposen äärellä usein tietenkin.

Hyvin pienelle mukille taasen voi olla vaikeaa löytää käyttöä. Mutta sekin päivä koitti, jolloin mukin käyttötarkoitus valkeni kuin itsestään. Lyylin poimima maailman suloisin pikkukimppu loisti hänen kädessään eräällä arkisella kauppamatkalla. Neito ja kimppu olisivat olleet mitä suloisin kuvauskohde, mutta en harmikseni kanna kameraa mukanani.

Tyttö sai kuitenkin – minunkin onnekseni – tahtonsa läpi, toi kimpun kotiin, ja taioin sille mitä sopivimman maljakon hetken pähkäiltyäni. Tavalliseen mukiin kukat olisivat hukkuneet, mutta tässäpä niille oiva paikka. Mikä arjen piristäjä: tässä on jotain niin suloista, että en voi kuin sulaa kimpun edessä.

Pieni on kaunista, sille ei voi mitään. (Tosin isokin voi olla!) Eikä Teema suotta ole Suomen suosituin muki.

Ruskeaksi kuivunut, kaunis

Arkeni on kuin kuivunut banaani. Rujolla tavalla kaunis, liikuttavan erilainen, niin kiinteä, ettei sitä tee edes mieli heittää roskiin. Mutta kukapa sen söisi?

Arkeni on nyt väsynyttä, stressi näyttää hetkeksi taas hellittäneen ja tilalle on hiipinyt uuvuttava olo. Olo, joka ajaa päiväunille, joka saa jättämään tanssitunnit väliin ja linnoittautumaan tietokoneen äärelle. Olo, jonka läpi kuitenkin paistaa iloa keväästä, uusista kauniinvärisistä langoista ja siitä, että nukkuakin saa. Patjalla, keittiön lattialla, mutta kuitenkin.

Arkeni pitää minut myös kiireisenä, en ehdi ainakaan aina nukahtaa kesken kaiken. Jumppaan selkäni takia, luen kirjaa Lukupiirin vuoksi, käyn koulutuksissa, koska tarvitsen Vesoni, siivoan, koska näen sotkua. Ehkä jossain välissä lähden taas asuntokierroksille. Tai sitten en. Ehkä se on tässä, ehkä olen jo löytänyt omani. (Naapurista, totta kai.)

Kenties näette kuvassa jotain muutakin symboliikkaa. Minä en. Vain banaani on unohtunut toisen syliin. Siinä se. 

Ja arki jatkaa omilla laduillaan, vaikka mustunut banaani joutaa biojätepussiin. Joku muukin kaipaisi päivitystä kuin pelkkä keittiön ikkunalauta.

Trött är hon, trött får hon vara. 

Har våren kommit? Våren som alltid bringer med den enorma kraftlösheten, den som kommer senast i mars. Eller kan utmattningen bero på det att jag har haft det ytterst svårt att sova – om man pröver på en lägenhet efter den andra sover man inte som vanligt. Det är väl helt naturligt. 

Jag är nog ingen supermänniska, men heller inte en superjätteklen person. Efter allt. (Vilket uttryck, svengelska!) Det ska man minnas, för att orka vidare.

Har jag hittat en lägenhet, kan jag ännu inte berätta, men önska mig lycka! Det behövs. Och lite sömn också. God natt mina kära läsare!

Tuulen voimaa

Väripostauksia, aavistuksen ajastaan jäljessä olevia muotiajatuksia, kuolaamista ja ihastelua. Tältäkö näyttää blogini nyt, aina ja iankaikkisesti?

Ei sen pidä olla niin. Siksipä vähän tuulisempia juttuja. Osallistuin nimittäin hetki sitten tuulivoimakyselyyn, johon sain linkin ystävältäni – kehotan myös kaikkia blogini lukijoita vastaamaan tähän aikaa muutaman minuutin vievään nettikartoitukseen. Sen tuottamia mielipiteitä tullaan nimittäin, ainakin hankalasti löydettävissä olevan lehdistötiedotteen mukaan, hyödyntämään tuulivoimasuunnittelun ja -tutkimuksen kehittämisessä.

 

Kuva: johnnyalive

Kyselyyn vastaaminen ei vaadi minkäänlaista erityisosaamista, mutta jos haluaa tutustua aiheeseen (ensin) paremmin, kannattaa kurkata video tuulivoimaloiden vaikutuksista ympäristöönsä.  Yksinkertaisen vaikuttavaa, ei liian alleviivaavaa. Samalla kaunista, jollain karulla tavalla. Omalla kohdallani myös pikkaisen nostalgista: tuulenvirettä vanhoilta kotikonnuilta.

Tuulivoimasta minulla ei kuitenkaan ole sen painavampia ajatuksia kuin muistakaan energiantuotantotavoista. Asia ei nostata minussa suuria tunteita; näen kaikki vaihtoehdot vähemmän hyvinä, ja odotan hetkeä, jolloin keksittäisiin joku oikeasti ympäristöä kaikilla tavoin kuormittamaton tapa tuottaa sähköä. 

Tuulivoima on ehkä askel ympäristöystävällisempään suuntaan, mutta esteetikkona en välttämättä ihastu ajatuksesta, että mökkilaiturin horisontissa pyörisi yksi jos toinenkin häkkärä. Toisaalta jos jotakin vastustan, niin perinteisiä tapoja myllätä maisemaa: turpeennostoa, hiilenlouhimista (ja hiilen likaamia vessoja, olohuoneen seiniä ja ikkunoita). Ehkäpä tuulivoima on näistä myös se esteettisesti pienin paha.

Sitä paitsi silmä kyllä tottuu aikanaan moderneihin tuulimyllyihinkin, etenkin jos ne osataan sijoittaa maisemaan viisaasti. 

 

Kuva: Chuck "Caveman" Coker

Joulu tullut on

Aarikan tontut saapuivat (vihdoin) ja parveilevat nyttemmin takanreunuksella. Niistä minulla ei ole kuvaa, mutta kuvitelkaapa ne mielessänne: silmä, silmä, suu, palloruumis, tonttulakki, mahdollisesti kädessä pipari tai lumihiutale, tyttötontulla letit. Näyttävät paremmilta kaukaa katsottuina kuin läheltä, ja yksinkertaisesti, Aarikankin tyyliin, sopivat meille. 

Olohuoneestamme on tullut punakoristeinen ja keittiöstä on tuleva hempeämpi ranskanpastillipiparitaloineen sekä tulevine hohde-vaaleanpuna-joulukuusenkoristeineen. Sijoittanemme kuusen nimittäin keittiöön, sillä en halua peittää takkaa näkyvistä, kun siellä on kiva poltella jouluna kynttilöitä. Lisäksi mietin vähän, miten kestän kuusen tuoksua, joten on ehkä parempi nukkua eri huoneessa. Tosin tuoksulta ei voine täysin välttyä, kun huoneiden välillä ei kunnon ovia ole...

Teille tarjoan tuoksuttomia kuvia joulukoristeistamme. Erityisen iloinen olen Kotisataman kaupasta löytämästäni seimiasetelmasta. Kohtalaisen uniikki tuote, sillä niitä oli hyllyssä (ainakin sillä erää) tasan tämä yksi. Olin ymmärtävinäni, että se on käsin jossain kaukomailla tehty.

Tunnelmallista joulunalusaikaa kaikille! Meikäläinen alkaa tässä pikkuhiljaa vetäytyä niin täysillä jouluun, että kirjoitteleminen harvenee nyt toviksi. Minä "jouluan", minä, joka siis vielä vähän aikaa sitten mietin, että olenkohan oikeastaan jouluihminen lainkaan. Vastaus on löytynyt: olen. Vähintään sen todistaa yksi asia: keittiön haltuunottaminen. Se on nykytilassani merkki jostain erikoisesta hullaantumisesta!

Kuvista ja kuvia

Blogini kuvat ovat olleet pääsääntöisesti mieheni ottamia, lainattuja tai joskus itse näpsäisemiäni, mieheni kameralla kuitenkin. Mieheni editoi kaikki ottamansa kuvat kunnolla, itse heitän kuvat iPhoton kautta ja teen raakaeditoinnin. Usein otokseni ovatkin ali-, yli- tai sekovalottuneita, ja niiden korjailu ei pelkässä iPhotossa oikein onnistu, ainakaan omasta mielestäni, mutta en välttämättä osaa editoinnin kaikkia hienouksia – vielä.  Varmaan olette huomanneet postauksieni kuvista, mitkä ovat kunnolla käsiteltyjä, mitkä hutaisten tekstin sekaan heitettyjä. Periaatteenani kuitenkin on välttää surkeita kuvia, mutta joskus on aiheen vuoksi pakko taipua.

 Kuva: Kat...

Luonnonvalossa jos kuvaisi, monia valotukseen liittyviä ongelmia olisi vähemmän, mutta olen todella laiska lähtemään ulos, ja koska meillä ei ole parveketta, päivänasu-kuviakaan ei oikein jaksa otattaa ulkona. Pelottaa ihan, mitä keskitalvella kuvaamisesta tulee, sillä en osaa alkuunkaan säädellä keinotekoisia valonlähteitä kuvauksiani varten. Ehkä mieheni osaa... Onhan meillä kirkasvalolamppukin, jonka luulisi olevan tarpeeksi tehokas ja sopivan värinen valoltaan kuvauksia varten.

Kuva: Kat...

Olen harkinnut hankkivani myös paremmat editointivehkeet omaan MacBook Pro -aarteeseeni, mutta olen siinä vasta ajattelun tasolla. Lisäksi olen päättänyt opetella käyttämään myös kameraa "ihan oikeasti", sillä nyt tilanne on se, että mieheni on asentanut minulle yhden sopivan kameramoodin, jonka vain napsautan päälle. Tai sitten hän tekee työt: ottaa kuvat, editoi ja lähettää ne minulle Dropboxin kautta. 

 Kuva: Kat...

Kameran opettelun haasteeseen liittyy kuitenkin yksi ilonaihe: sain mieheni vanhan kameran käyttööni, ja nyt minulla on kamera, jota voin kantaa mukanani, jos jaksan. Kamera on vähänkäytetty Canon 350D, linssinä tällä hetkellä siinä on 10–22 mm ultralaajakulma, joka ei kylläkään ole sopivin kuvauskohteitani ajatellen. Linssi on kuulemma aika haasteellinen. Itsehän en noista numerokoodeista mitään ymmärrä... Syyslomalla on tarkoitus pitää kameranharjoittelutunti. Saas nährä, miten flikka pärjää!

Kuva: Kat...

Ihania otoksia on tietysti myös netti täynnä. Olen huomannut, että useimmat bloggaajat lainaavat kuvia aika laajalti, mainoksenomaisesti myös tuotekatalogeista ja yritysten kotisivuilta. Itsekin olen tätä tehnyt, mutta olen vähän arka ottamaan kuvia mistä vain, sillä pelkään rikkovani kopiosuojausmääräyksiä. Yleensä käytän Flickrissä olevia avoimella sisällönjakelulisenssillä  (Creative Commons -lisenssillä) varustettuja valokuvia. Niitä on helppo löytää Advanced Search -hakutoiminnon kautta: sieltä pitää vain klikata Creative Commons -kohdasta ruksi ruutuun "Only search within Creative Commons-licensed content". Samankaltainen toiminto löytyy Googlen kuvahausta. (Sieltä Usage Rights -valikosta kohta "labeled for reuse".)

 Kuva: Kat...

Oheiset kuvat ovat sattumalta Flickristä löytämiäni. Kat...:n kuvia oli kuulemma lainattu salaa, omalle nimelle kääntäen, ja siitä hän tietysti oli närkästynyt suunnattomasti. Päätin siksi kysyä vielä kuvien lainaoikeutta, olisihan se joka tapauksessa kohteliasta, vaikka hyvin harvoin jaksan cc-lisenssillä varustettujen kuvien käyttöoikeutta enää varmistaa, kertoohan lisenssi kuvien oikeudenomistajan tahdon. Hän vastasi ilahtuen ja myöntävästi, mistä olen iloinen. Ihan tällaiseen kuvarepertuaariin kun en taida itse edes "uuden" kameran ja käyttökoulutuksen jälkeen yltää.

Kulttuuririennot: Villa Mairea

Mitä enemmän kulttuuria on elämässään kokenut, sitä vaikeampaa siitä on enää saada elämyksiä. Helsingin Sanomissa julkaistaan hauskaa kulttuuripalstaa, jossa "kaiken nähnyt kulttuuritoimittaja herkistyy" eli kertoo jostain kulttuurikokemuksestaan, joka on noussut yli muiden ja jäänyt jotenkin erityisenä mieleen. Vaikka herkistyminen kulttuurille vaikeutuu kulttuurisen painolastin myötä, elämyksiä on aina mahdollista löytää. Niille vain tarvitaan oikeat olosuhteet, joita hektisessä arjenkin pyörityksessä välillä syntyy. 

  Kuva: drz image

Minun herkistymiseni kulttuurille tapahtui viimeksi elokuussa, ystäväni häiden jälkeisenä päivänä, kun olimme häävieraiden ja juhlakalujen kanssa tutustumassa Villa Maireaan. A. Ahlström Osakeyhtiön perijättärelle Maire Gullichsenille ja tämän puolisolle Harrylle 30-luvulla suunniteltu residenssi on Alvar Aallon kädenjäljistä yksi kuuluisimpia. Se sijaitsee Porin Noormarkussa Ahlströmin ruukkialueella, jossa sijaitsee muitakin arkkitehtoorisesti arvokkaita rakennuksia, kuten Havulinna. Nyttemmin alkuperäinen A. Ahlström Osakeyhtiö on pirstaloitunut, ja yksi sen osayhtiöistä, nimeltään juurikin A. Ahlström Osakeyhtiö sijaitsee edelleen pääkonttoreineen Noormarkun ruukkialueella. 

Ruukkialueella rakennukset ovat käyneet läpi kasvojenkohotuksen eli erilaisia remontteja, majoitusmahdollisuudet ovat alueella parantuneet ja tunnelma etenkin Villa Maireassa kuin suoraan menneisyydestä, vaikka residenssi olikin vielä elokussa osittain julkisivuremontin alla. Tuntui aivan maagiselta pysähtyä hetkeksi ihailemaan rakennuksen eleganssia ja haistella loppukesän tuulia Mairean upealla pihalla. Ainoa harmitukseni taisi olla, kun ei päästy tutustumaan talon kaikkiin tiloihin, kuten yläkerran temppuhuoneeseen tai ateljeehen. Olin jopa ostaa Mairea-kirjan, mutta tajusin, etten kuitenkaan koskaan jaksaisi lukea sitä.

Kuva: andrewpaulcarr

Villa Mairea rakennettiin yksityisasunnoksi isolle perheelle. Se edustaa tyylisuunnaltaan modernismia, ja on mielestäni edelleen melko moderni rakennuksena sekä funtionaalisuudeltaan että muotokieleltään. Ehkä eniten 30-luvun henkeä on Alvar Aallon puolison Aino Aallon suunnittelemassa sisustuksessa: rottinkituolit, paljon puuelementtejä, hauskoja valosäätimiä – jonkinasteista asketismia rakennus sisustuksineen julistaa, vaikka onkin paitsi itse taideteos myös täynnä arvokastakin taidetta. Ehkä tähän ovat vaikuttaneet myös Aaltojen saamat japanilaisvaikutteet. Villa Maireahan on rakennuksena melko yksinkertainen ja toisaalta kiehtovan yksityiskohtainen. Paljon elementtejä on poimittu ympäröivästä luonnosta. Myös funktionaalisuutta on ajateltu hieman tavallisuudesta poikkeavilla tavoilla: esimerkiksi ylimääräisille tauluille on tehty rakenteisiin säilytystiloja, koska on tiedetty Maire Gullichsenin olevan todellinen taiteen mesenaatti. 

Villa Mairean emäntä liittyy minuun myös eräällä toisellakin tavalla kuin sillä, että olen elänyt lapsuuteni samoissa maisemissa kuin hän aikanaan, nimittäin Noormarkun kankailla. Olen sen lisäksi ollut töissä museoharjoittelijana yhden kesän Porin taidemuseossa. Kyseinen taidemuseohan on perustettu Maire Gullichsenin lahjoitusten varaan. Villa Mairea -kokemus ei siis ollut minulle sarjassaan ensimmäinen, mutta ensimmäinen herkistävä. Ehkä tähän asti olin ollut vain liian nuori tai liian lähellä ymmärtääkseni tai kokeakseni sitä sen syvällisemmin. Tällä kertaa taas juurikin taustat saattoivat lisätä kiinnostusta asiaan. Täällä meillä on tällaista ollut, ja on edelleen. Se on ihmeellistäkin, oikeasti herkistävää.

Kuva: andrewpaulcarr

 
Lähteet ja lisälukemista: Wikipedia, Alvar Aalto -säätiö, A. Ahlström Osakeyhtiö

Marimekkoa ilman mekkoa

Äsken julistin ihastuneeni Marimekon tuoreisiin mikapiiraismekkoihin. Niiden lisäksi tykkään kovasti myös Marimekon keramiikasta ja lasituotteista, jotka eivät ole mielestäni saaneet tarpeeksi ansaitsemaansa huomiota. Jos minulla olisi siirtolapuutarhamökki, siellä olisi tällaisia keittiön komistuksia. Oiva-astiat ovat Sami Ruotsalaisen suunnittelemia ja Maija Louekarin kuvittamia, niminään juurikin Siirtolapuutarha ja Räsymatto. Lasituotteet taas ovat Anu Penttisen Sukat makkaralla -sarjasta. Siirtolapuutarhaelämään kuuluisi nimenomaan käpsytellä niin, että "sukat on sillä makkaralla ja lentää se päivänkakkaralla". Ja laulaa kovaa, korkealta, ehkä vähän nuotin vierestä. Eihän elämä ole niin vakavaa?

Pian tämä kuulostaa Marimekon sivuilta lainatulta mainostekstiltä olematta kuitenkaan sitä, joten siirryn kirjaamaan ylös mielentilani runoja, Joka tytön runokirjasta tietenkin. Jotenkin nämä astiat ja se kauniin viherkantinen opus vain sopivat yhteen. Valitsemiini Eeva Kilven runoihin liittyy myös pisara samaa haavetta jostain paremmasta, vaikkakin aivan tavallisesta elämästä mitä siirtolapuutarhaunelmiin. Siirtolapuutarha ja pieni punainen mökki ovat  monelle unelmia rauhasta, hitaasta elämästä, olennaisuuksien ympärille kietoutuvasta yksinkertaisuudesta ja sen kauneudesta. Kaikesta tästä, mutta lähellä arkea.

Jotkut haaveet ovat sellaisia, jotka eivät koskaan toteudu, eikä niiden ole tarkoituskaan toteutua edes haaveilijan haaveissa. Teen juonti rauhassa, hiljaa, nautiskellen on kuitenkin unelma, oma unelmani, joka voisi olla totta vaikka heti, jos niin päättäisin. Elämä on ehkä joskus kiinni oikein näkemisestä; pitää vain malttaa pysähtyä ja ottaa tilanne haltuunsa. Pysähtyä voi tässä ja nyt, siihen ei tarvitakaan siirtolapuutarhaa (eikä uusia mukeja, vaikka joku muki nyt sentään).

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,

kehun: Sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun.

Runot Eeva Kilven kokoelmasta Laulu rakkaudesta ja muita runoja 1972; lainattu Joka tytön runokirjasta, toim. Suvi Ahola ja Satu Koskimies 2007

Kuvat Marimekon keittiösivuilta

Muumikulhomenetelmä ja muutama sana mukeista

Kiitos ihanista paljastuksista ja haaveiluista, joista toivottavasti tulee joskus tosia! 

Arpaonni suosi tänään nimimerkitöntä Sky people -yhteisöstä ja kuumailmapallosta haaveilevaa ystäväistäni, jonka kyllä tunnistin tekstistä... Joten ottanethan pikapuolin yhteyttä, ehkä ehdimme kaffeille tai olusille palkinnon luovuttamisen yhteydessä. 

L

Arvonta tapahtui perinteiseen tapaan suljetulla lippuarvonnalla. Onnettarena toimi Lyyli, joka nosti Muumimamma-kulhosta lapun aivan tohkeissaan. Olisipa hän nostanut niitä vaikka muutaman ylimääräisenkin, mutta harmi vaan, että kirjat pääsivät loppumaan – odotan vielä omaakin kappalettani mielenkiinnolla, sillä olen jo saanut kuulla muutamia paljastuksia kirjan sisällöstä. "Minutkin" sieltä kuulemma löytää, hieman merkillisessä valossa kuitenkin, ainakin sen perusteella, että kirjassa karkaan kotoani lesborakastajan mukaan. ;)

Valitsin tähän arvontaan nimenomaan muumikulhon, sillä olen todennut ainakin astioitteni suhteen olevani täystavis. Omistan juuri niitä tavallisimpia suomalaisten kaappien täytteitä eli Arabian muumimukeja ja Iittalan Taika-sarjaa. Oikeastaan minun piti kirjoittaa niistä ihan oma bloggauksensakin joskus, mutta totesin, ettei niihin liity mitään sen kummempia tarinoita tai muistoja. Ne vaan ovat niin kivoja ja kauniita, että hankin ja pyydän niitä lahjaksi. Ja annan niitä miehelleni ja Lyylille, jotta saan lisäihailtavaa itsekin, kun en kehtaa ihan ilman syytä aina ostaa. 

 Kuva: Breibeest

Lempimukini on kuitenkin ihan toinen, Heljä Liukko-Sundströmin kutovia pupuja esittävä kauniin sininen muki, joka on Arabian sarjaa sekin. – Olen muuten saanut  pupumukin kirja-arvonnan  voittaneelta henkilöltä! Pupuja löytyy sarjassa erilaisissa puuhissa: tanssimassa, sauvakävelemässä, saunomassa, vastaanottamassa ylioppilaslakkia, pyöräilemässä. Appivanhempieni kertoman mukaan tuotannossa on joskus ollut myös sellainen nörttipuuhissa oleva pupu, jota kyllä näyttää löytävän kirppareilta vieläkin. En kuitenkaan ole alkanut kerätä pupu-sarjaa, mutta ehkä tuo nörttikorva minun täytyy miehelleni ostaa, tekihän hän minulle kivat KeyNote-pohjat tämän päivän työesitelmää varten. 

Työmukinani toimii Hattivatti-muki, koska rakastan sen oranssia hipiää ja ehkä jopa samaistun hattivatteihin, jotka parittomina määrinä ajelehtivat elämässä, loputtomasti vaeltaen, vailla päämäärää. Sellaiselta nimittäin joskus tuntuu, ehkä etenkin töissä. ;) Mutta muuten hattivatit saavat kuuroina, mykkinä, tunteettomina, välinpitämättöminä ja toivottoman tyhminä olentoina elää aivan omaa elämäänsä.

Hyvästi, kaunokaiseni

Suuri ilon päivä: ei enää kestovaippapyykkäilyä! Ei vaippojen pehmittämistä, taittelua, käytön jälkeistä käsittelyä. Ei vaippojen kantamista mukana hoitolaukussa, puhtaana tahi likaisena. Ei hajuhaittojen kestämistä wc:ssä, ei tuskailua siitä, miten väärä pesuaine on saanut vaipat ”tukkoon”. Ei jatkuvaa pyykkitupakeikkaa: onko vapaita aikoja ja milloin. Ei ylimääräisiä ekologisuuspohdintoja. Ei enää, nimittäin (tadadadaa!) Lyyli on oppinut kuivaksi!

Tämä tapahtui pikkuhiljaa kevään ja kesän aikana, ja lopulta mökkiloman aikana iskä oli vaan päättänyt, että yövaippaa ei enää tarvita, ja mummu ja ukki komppasivat. Vielä kertaakaan vaippailun lopullisen alasajamisen jälkeen ei ole tullut vahinkoa edes sänkyyn. Koputan nyt puuta, sillä pesin eilen neidin sängyn kaikki pestävät osat!

Tietyllä haikeudella kuitenkin hyvästelen vaipat, sillä kestovaippailu oli kokonainen oma maailmansa kaikkine hienouksineen. Lisäksi vietin huomattavankin paljon aikaa kestovaippainfon keskustelupalstalla, jossa pystyi juttelemaan monenlaisista vauva-aikaan liittyvistä asioista.

Kaikkein eniten huomaan kaipaavani kuitenkin niitä kauniita ja ihania kuoseja ja materiaaleja, estetiikkaa, jota tähän muuten aika ikävästi aisteja kuormittavaan touhuun liittyy. Ja tietenkään en voi olla muistelematta pienen vauvan potkuja iloisissa vaippakuoseissa. Mutta vuodet vierivät itse kunkin kohdalla, ja nyt on aika paneutua johonkin muuhun harrastukseen, sillä sellainen tuo ikuvaippatouhotuskin kohdallani oli. Ehkäpä annan enemmän aikaani alkavana syksynä

1)    perheelle
2)    ulkoilulle
3)    kulttuurille, mukaan lukien hyvät tv-sarjat ja elokuvat

Tosin epäilen, että ravaan pesutuvassa vähintään yhtä usein kuin aina ennenkin. Eihän se normipyykki mihinkään vähene, vaan pikemminkin päinvastoin. Eikä kestovaippailu tarkemmin ajateltuna ollut kovin aikaa vievä harrastus, kunhan siinä pääsi jutun juureen kiinni. Kuten joku eräässä kestovaippainfon keskustelulangassa totesi: Enhän minä niitä vaippoja pese, vaan kone!

Vuosien edelleen vieriessä alankin varmaan huutaa: pesukone, tule luokseni!