Alkuja ja loppuja

Meidän pienelle naisperheellemme kuuluu sekä hyvää että huonoa. Hyvää on pienen Hilpin syntymä huhtikuun alussa. Hän on aivan ihana, pieni, sirpakka ja tahtoa täynnä oleva edelleen alle 62-senttinen neitokainen. Aivan alkumetreistä asti hän on hurmannut niin minut kuin monet muut olemuksellaan. Ja alusta asti hänen kanssaan on saanut taistella: itkua, ääntä ja liikettä on elämäämme mahtunut.

Koliikista kuitenkin selvittiin; toisen, kolmannen ja neljännen vauvakuukauden pelkotiloistani rämmin ylös, ja viime ajat ovat sujuneet kutakuinkin mukavasti. Pieni ihmisemme alkoi ryömiä jo reilun neljän kuukauden iässä, puolivuotiaana hän ryhtyi konttaamaan ja nyt hän on jo monen viikon ajan noussut pystyyn. Elohopea kerrassaan. Hyvää tuossa varhain liikkeelle lähdössä on ollut se, että näin hän pääsee tutkimaan maailmaa itsekseen ja siten viihdyttämään itseään. Minä kun olen pääsääntöisesti yksin (tai Lyylin kera) hänen kanssaan, niin kotihommia riittää. Täytyy sanoa, että kakkavaipat, syöttäminen ja soseiden tekeminen tulevat jo korvista ulos, mutta kestän sen ajatuksen voimin, että ei tätä vauva-aikaa kauaa kestä. Se on ohi oikeastaan aivan liian pian, ja niinpä ainakin yritän lähinnä nauttia. Ja näin vanhempainvapaalla sitä aikaa kuitenkin on oikeastaan aika paljon: on ollut aikaa nukkua päiväunia, katsella tv-sarjoja Netflixistä ja sitten käydä läpi sitä elämän huonoa puolta. 

Huonoa nimittäin on tämä meitä kaikkia maapallon asukkeja koskettava ilmastonmuutos. Kuuma kesä, mittaushistorian lämpimin syksy ja lumettomin marraskuu täällä Suomessa. Maailmalla ennätyskuivuutta esimerkiksi Australiassa ja Etelä-Afrikassa, ennenkokemattomia metsäpaloja Kaliforniassa ja Kreikassa. Huonoja uutisia pursuaa median kautta tietoisuuteeni päivittäin, ja herkässä hormonitilassani olen todellakin huolestunut uutisista. Olen lukenut paljon aiheeseen liittyviä artikkeleja, nyt tietokirjaakin, ja tiedostan asian vakavuuden. Monen tutkijan tavoin olen sitä mieltä, että jos emme ala tehdä radikaaleja muutoksia elämäntapoihimme, ihmiskuntaa ei sadan vuoden päästä ole enää olemassakaan. Ja arvatkaapa vain, alammeko tehdä muutoksia. Onko niitä näkyvillä? Pieniä puroja kenties, mutta suuren virran kohinaa emme kuule. Aika alkaa käydä vähiin. 

Kaikin puolin minun oma elämäni on hyvää, meidän perheemme arki on onnellista, ja olen sisällä itsessäni tyytyväinen ja koen, että elämälleni on tullut täyttymys. Jossain mielessä olen elänyt elämäni "valmiiksi", vaikka toki haluan elää täällä edelleenkin, äitinä lapsilleni. Mutta suuri maailma voi niin huonosti, ettei se voi olla vaikuttamatta onnellisuuden kokemuksiini. Oikeastaan olen todella ahdistunut, ja ajatukseni pyörivät tämän ahdistavan ilmastoasian ympärillä lähes jatkuvasti. Onneksi on terapia, jossa olen ilmastoahdistustani saanut kiitettävästi purettua. 

Mutta purettavaa on varmasti niin paljon, että olen ajatellut nyt seuraavaa: Lyylin vierestä on ollut paikka kirjoittaa perheeseen, vaatteisiin, kotiin, keittiöön, kulttuuriin, arkeen, parisuhteisiin, yksinäisyyteen, sairastamiseen ja suruun liittyviä tunteita, mutta sen tie on nyt tullut päätökseensä. En tiedä, riittääkö minun maailmani mikään aika kirjoittaa enää mitään, mutta olen muhittanut päässäni ajatusta kirjoittaa ilmastonmuutosahdistustani ulos. Ehkäpä siis avaan jossain vaiheessa uuden blogin!

Jättäkäämme kuitenkin nyt Sylville, Lyylille (ja Hilpille) iloiset heipat; on ollut sangen puhdistavaa päästä kirjoittamaan mitä henkilökohtaisimpia ajatuksia auki kenen tahansa luettavaksi. Sen aika on nyt kuitenkin ohi. Kuten iso kirjakin sen toteaa: kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.  

Ihmisen aika ja Jumalan aika

Tekee mieli kirjoittaa edes muutama rivillinen arkea, mutta olen aika väsynyt. Iltakahvit – pitkästä aikaa yhdeksän jälkeen nautittu kofeiinitankkaus – tekivät minut toivotusti uneliaaksi, enkä jaksaisi muutenkaan tähän aikaan alkaa valokuvaamaan olohuoneen uutta mattoa, josta kyllä aion tehdä postauksen myöhemmin. Parempi ottaa kuva aamuvalossa tai ensi viikonloppuna päivällä, joten antaa ajan nyt vähän kulua.

Olisinpa parempi antamaan ajan kulua, sillä useimmiten olen itseni tappioksi mahdoton hätähousu. Toisaalta tajuan paremmin kuin hyvin, että ihmisen aika on maapallolla niin kovin lyhyt, että aina ei vaan voi odotella sopivaa hetkeä. Ei minulla olisi lastakaan laisinkaan, jos olisin jäänyt normaalien kaltaisteni tavoin odottamaan ensin häitä ja sitten alkanut perheenlisäyspuuhiin. Hätäily voi olla kannattavaa. :) 

Olen ollut kaksi päivää yksin, lähestulkoon puhumatta kenenkään kanssa. (Maton myyjä kävi miehensä kanssa tänään kaupanteossa, joten puhuin ehkä kymmenen minuutin ajan jonninjoutavia.) Tällaiselle erakolle tämä ei ole aika eikä mikään, ja vaikka pystyisin eristäytymiseen viikkotolkuiksi, pidemmän päälle se tekisi minusta itkuisen ja ahdistuneen. Aikansa siis yksinäisyydelläkin: sen hyväätekevä vaikutus on mahdollinen vain, kun yksinolo ei kestä liian kauaa. 

Mietin päivittäin aikaa: miten lyhyt ja nopea on ihmisen pyrähdys täällä, miten pian sulkeutuvat aikaikkunat, joiden sisään meidän pitää ehtiä hyppäämään, jotta saamme elämältä toivomiamme asioita. En voi tajuta, että pian täytän 39! Olen ollut lähes kahdeksan vuotta opettajana, vaikka tuntuu siltä, että aloitin vasta muutama vuosi sitten. 

Keski-ikä on alkamassa, ellei jo alkanut. Muistaakseni vuonna 1978 syntyneiden naisten eliniänodote on 78, mikä tarkoittaa, että olisin todellakin laskennallisesti elämäni puolessavälissä. 

En oikeastaan sure mitään muuta ajan kulumisessa kuin sitä, etten saanut enempää lapsia. Isommassa perheessä olisi voimaa, ja jaksaisin paljon paremmin näitä surujanikin, kun olisi vilskettä ympärillä. Nyt on useimmiten kovin hiljaista, ja alati tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kaipa tähänkin sitten tottuu ajan kanssa. Tietysti pitäisi nähdä asioiden parhaat puolet: harvassa lapsiperheessä koti on näin siisti koko ajan. Tänne voisi pyytää vieraita ihan milloin vain tai jopa sisustuslehden kuvaajan, ainakin omasta mielestäni. :) (Keskeneräistä tosin vielä on, kun ei ole taulun taulua seinällä...)

Siisteydestä huolimatta aikaa on silti paljon muuhunkin. Usein mietin, että käytänkö sitä kuitenkin väärin, kun olen niin paljon sisällä. Tänäkään talvena en hiihtänyt yhtään, vaikka luntakin olisi ollut. En saa itseäni haastaviin puuhiin yksinäni. Sitä on yksinäisyys pahimmillaan: haluaisin tehdä jotain kivaa, mutta en saa itseäni potkittua siihen kivaan, ja toisaalta koko puuha tuntuu yksinään vain ontolta versiolta itsestään. 

Tänä viikonloppuna olen kuitenkin huonosta perjantaista huolimatta nauttinut melkein kaikesta. En itkenyt perjantain vollaamisen jälkeen kuin hiukan lauantain puolella, ja sitten vähän kuin unohdin ulkopuolisen maailman. Ehkä olisi pitänyt meditoida enemmän tai vaikka lukea tai jotain järkevää, mutta puuhastelin mitä puuhastelin. Tein sentään paljon ruokaa (bataattikiusausta, kukkakaali-kikhernevuokaa, härkiskastiketta, marinoituja kesäkurpitsoja), enkä käyttänyt kaikkea energiaa siivoamiseen.

Ehkä Jumalan aika on myös sitä, että antaa mennä, suunnittelematta, ajattelematta. Antaa ajan rullata eteenpäin vailla etukäteen viitoitettuja väliaikapisteitä. Nyt se onnistui, mutta edessä on varmasti taas vaikeita hetkiä, kun arki jatkuu. 

Huomenna arki jatkuu sillä, että soitan itselleni ajan psykiatrille. On aika alkaa terapia, muuten aika menee todellakin hukkaan, kun se valuu sormien läpi surressa ja ahdistuksen vallassa. Kävin perjantaina psykiatrisella sairaanhoitajalla, ja hän arvioi, että kärsin keskivaikeasta ahdistushäiriöstä, minkä suuntaista psykiatrikin vuosi sitten diagnosoi. Vaarana on, että voi joutua psykoosiin, jollei itseään hoida kuntoon. Tunnen henkilön, joka on joutunut psykoosiin mielenterveysongelmien pahennuttua, joten uhka lienee minunkin kohdallani varteenotettava, etenkin kun tätä ahdistusta on ollut nyt niin paljon eikä se ole oikeastaan lieventynyt, melkeinpä vaan pahentunut. 

Tästä huolimatta juuri nyt, näiden muutamien tuntien ajan olen pystynyt luottamaan siihen, että jossain minuakin odottaa erilainen aika ja uudenlainen ajantunne, jopa sellaisia onnen vuosia, jolloin Jumalan ja ihmisen aika yhdentyvät. Aikakausi, jolloin ei ole kiire ehtiä saamaan jotain ja jolloin ei ole enää surua siitä, ettei saanutkaan, mitä toivoi.

En lätise

Kirjoitan nyt suoraan. Kirjoitan juuri niin kuin asiat ovat, enkä lätise. – Tuttavani legendaarisia lauseita muokaten, sopivat nimittäin minullekin kuin sade tähän iäti jatkuvaan syksyyn.

Jos pahoitat mielesi helposti, kehotan lukemaan muita areenoita. Tämähän tosiaan on päiväkirjani, ja kielenkäyttöni on ihan yhtä värikästä kuin elämäni, enkä liikaa lukijoita ajattele. Ehkä voisin ajatella enemmänkin, mutta silloin karsisin liikaa vapauttani ilmaista ajatuksiani sellaisina kuin ne ovat. (Eikä täällä juuri kukaan käy ainakaan kommentoimassa, joten miten edes voisin jatkaa toisin?)

Minähän itse tietysti pahoitan mieleni erittäinkin helposti, mutta on sentään tämä areena, jolla saan sen tehdäkin ilman lupaa ja ilman häätöä. Hyvä näin, sillä jossain on ihmisen saatava puhua suunsa puhtaaksi. 

Aiheenani on tänään joulu. Joululoma alkoi juuri, mutta minäpä odotan vain sitä, että joulu olisi jo ohi. Eipä ole viime vuosina joulu napannut, eikä nappaa nytkään. Nappaa entistä vähemmän tänä vuonna. Olen tietysti ihan järkyttävän väsynyt tästä syksystä, muutosta ja kaikista pienistä vastoinkäymisistä, mikä vaikuttaa voimakkaasti tuntemuksiini ja odotuksiini myös joulun, rakkauden juhlan suhteen.

Sanon siis suoraan, niin kuin lupasin, että takana on paska vuosi. Ei paskin kaikista, mutta paska kuitenkin. Mitä sitä kaunistelemaan. Suurinta surua oli menettää odottamani vauva viime kesänä, vaikka lapsenalun isän kanssa tiet olivat jo erkaantuneet. Nytpä sen tiedän aivan varmaksi: lapsia minä en tähän maailmaan enää ehdi saada, ja ehkä hyvä niin. Kunpa vain minulle luvattaisiin se, että se ainokaiseni saa elää pidempään kuin minä, etten joudu enää suurten menetysten keskelle.

Mielessäni on yllättäen pari hyvääkin asiaa: Ensinnäkin tykkään työstäni ihan valtavasti. Pienet lapset ovat huippuja, ja se elämänmaku, joka töissäni maistuu, on melkein kaikkein parasta maailmassa! Tiedän, että osaan hoitaa hommani hyvin ja sovin työtehtäviini, mutta toki on asioita, jotka voisi tehdä paremmin. (Yksi niistä on tämän temperamenttisen luonteenlaatuni hallitseminen, mutta yllättävän hyvin sen töissä kyllä hillitsenkin. Ei turhia kiukkukohtauksia oppilaille eikä rajapintaista kielenkäyttöä tänä syksynä laisinkaan!)

Ja se kaikkein paras asia on oma tyttö, joka elää edelleen. En saata olla pelkäämättä hänen poismenoaan, joten jokainen päivä hänen kanssaan on kuin voitto täällä kuoleman varjon maassa.

Koska lupasin, etten lätisekään, en myöskään sitä tee. En toisaalta myöskään korkkaa viinipulloa ja hukuta suruani viinin lipitykseen, vaan sen sijaan menen nyt suihkuun ja sitten pakkaan. Kipeäksi olen tulossa, kuinkas muutenkaan, juuri kun loma parahiksi pääsi alkamaan. Huomenna kuitenkin lähdetään maalle. Siellä en ole aivan yksin ajatusteni kanssa.

Olen palannut täynnä intoa kirjoittaa! Viime aikoina on tapahtunut paljon, ja olen hyvin väsynyt, jopa uupunut, mutta tänään pieni ilonväläys iski elämääni. Ehkä käänne on tapahtumassa, ehkä pian alan toipua.

Olen ollut täysin alamaissa viimeiset viikot (ja syön rauhoittavia lääkkeitä, lääkäriaikaa olen yrittänyt tilata, mutta kun paikallinen arvauskeskus ei vastaa tai soita takaisin). Muutto vei voimat ja rahat, sisustaminen on alkanut ottaa aivoon, kun siihenkin on mennyt sekä paljon rahaa että melkein loput hermot. Moni käytettynä ostettu hankinta on ollut lievä pettymys, mutta uusiinkaan ei nyt ollut varaa eikä haluja. Tahdon olla entistä ekologisempi, ja niinpä sohva, olohuoneen pöytä ja keittiön uudet (vielä vaihtoon menevät) tuolit ovat vanhoja.

Tuolien kanssa oli aikalainen episodi, kun kaksi neljästä huuto.netin kautta hankitusta 70-luvun pinnatuolista oli ketkuja, ja niinpä käytin viime viikolla noin yksitoista tuntia niitä hioen ja maalaten. Hienoiksi hiotut, harmahtavan valkeat tuolit saivat käsittelyssäni valkoisen paksun pinnan päälleen, ja kelpasivat lopulta Lyylin huoneeseen. Aivan tyytyväinen en ollut maalausjälkeeni, mutta en muutakaan voinut. Keittiöön jäi kaksi alkuperäistä, harmahtavaa, sillä niiden pinnat olivat jämäkästi kiinni.

Tänään sain tietää, että myyjä voisi vaihtaa tuolit samankaltaisiin ja maalata ne valkoisiksi, sillä oli pahoillaan siitä, että myi minulle tuoleja, joiden selkänoja oli löystynyt. Minähän sanoin joo, ja piristyin. Katsotaan nyt maltilla, millainen vaihtokauppa saadaan aikaiseksi. Vielä en uskalla riemuita täysillä.

Malttia tosiaan saisi olla enemmän, mutta olen niin kyllästynyt elämään keskeneräisen, puolityhjän kodin kanssa. Sen päätin, että taulujen hankinta ja seinille laitto ajoittukoon hamaan tulevaisuuteen; nyt alkavat isot hankinnat kuitenkin olla tehtyinä. Kovasti haaveissa olisi kunnostaa Lyylin huoneen klaffilipasto ja kirjahylly, mutta yritän jaksaa säästellä intoani, sillä psyyke ei tunnu kestävän enää enempää pettymyksiä tai edes muutoksia.

Vielä odottelemme keittiöön mattoa, olkkariin jalkalamppua, Lyylille lipastoa ja tosiaan tuota tuolien vaihtoa, mutta muuten tämä on nyt koti. Koti, jonka ilma ei ole huippulaatuista, vaan useimmiten tunkkaista ja vähän ikävän hajuista (ja josta tulee oireita, nyyh), mutta tämä on koti, jossa kuitenkin pystyn ja pystymme asumaan. (Ylihuomenna on syysyhtiökokous, jossa käsitellään ilmanvaihdon parantamista, jes!)

Tulkoon tästä rakas koti! ❤

Miksi ei?

Ikävät tunteet ovat olleet kimpussani toistuvasti. En kestä kärkeviä kommentteja, rasistisia vihjauksia, en minkäänlaista älämölyä, perustelematonta huutoa. Ja näitähän maailmassa, etenkin somemaailmassa, nykyään riittää.

Mikä mussa on vikana, kun en kestä? Teoriani: olen herkkis: nykyään jopa normaalia herkemmässä mielentilassa kaikesta menneestä. 

Toinen teoria: olen kuumakalle: en pysty olemaan reagoimatta, kun joku provosoi. Provosoidun ja – hah – provosoin itsekin. 

Todennäköisesti molemmat teoriat pitävät paikkansa. 

Huoh. Pitäisi välttää netin, siis Facebookin kaikkia keskusteluja. Pitäisi vetäytyä postaamasta Faceen yhtään mitään. Mutta mikäs artikkelien lukemisessa sitten hauskaa olisi, jos niitä ei saisi jakaa? Muutenkin kun on yksinäinen, sen tähden kun ei voi jutella mistään tärkeästä kenenkään aikuisen kanssa ainakaan säännöllisesti, niin millainenhan vointini olisi, jos lopettaisin facebookkaamisen? Huonompi, veikkaan.

Tänä syksynä olen poistanut elämästäni Facen kautta useamman ihmisen, yhteensä viisi. Osaa tosin en enää tai vielä kunnolla tuntenut. Päätin, että annan itselleni luvan poistaa rettelöitsijät. Mutta pienennänkö samalla kuplaani? 

Tällä hetkellä tärkeintä minulle kuitenkin on oma toipumiseni; jos ajatukseni pyörivät edes toisinaan sen ympärillä, että milloinkohan pääsen Veikon luokse sinne jonnekin, niin en voi voida hyvin. Useimmiten pelkään kuitenkin sitä, että Lyylille tapahtuu jotain. Pelkään sitä päivittäin.

Toisaalta huomaan edellisiin vuosiin verrattuna voivani paljon paremmin, suurimman osan ajasta.

Niinpä olen huomannut alkavani ajatella, väiteltyäni tästäkin aiheesta useaan otteeseen Facebookissa eri ihmisten kanssa, että ehkäpä minullakin on perhe, vaikkei se täytäkään kaikkia perustarpeita, kuten perheen minun määritelmäni mukaan tulisi edes jossain määrin täyttää. 

Minulla on pienperhe, jota tällä hetkellä kutsun puoliperheeksi, sillä silloin se istuu määritelmääni paremmin ja kuvaa meidän tilannettamme tarkemmin. 

Puoliperhekin on kuitenkin perhe. Miksipä siis en olisi perheestäni nyt vain onnellinen, erityisesti silloin, kun maailma älämölyilee ympärillä. 

Vuoristoradalla

Voi että, miksi kukun? Olin jo tunti sitten ihan poikki, mutta kaivoin sänkyyn asti läppärin esille, mitä en yleensä tee. Tietenkin piristyin uudelleen. 

Jännitän huomista: Veikon siunaustilaisuutta. Pelottaa olla surullinen ihmisten edessä. Pelottaa olla surullinen niiden ihmisten edessä, jotka eivät ole ajatelleet minusta eron jälkeen hyvää. Samalla tiedän, että selviän. Selviän kaikesta, mitä eteeni tulee, vaikka tällä hetkellä pelkäänkin aivan liikaa kaikkea.

Pelkään vammautuvani auto-onnettomuudessa, palavani karrelle tai saavani jonkun hirveän sairauden. Pelkään ja tuhoan sillä elämääni. Pelot ovat vainonneet minua ennenkin, mutta nyt ne ovat taas voimakkaasti läsnä. Tämä kertoo ehkä mielenterveyteni epätasapainosta – tai sitten se on ihan luonnollista läheisen menettämisen jälkeistä pelkoa.

Mielenkiintoista on tämä täydellisen pelon ja voimaantuneen olotilan vaihtelu. Välillä nimittäin tuntuu siltä, että kestän mitä vain. Ikään kuin tietäisin eläväni vanhaksi, melko terveenä. Minusta tuntuu myös siltä, että tulen kohtaamaan elämässäni vielä muutakin raskasta, mutta tunnen selviäväni siitä. Samalla yritän sanella Jumalalle, että otan kyllä vastaan mitä vain, mutta en tätä, tätä ja tätä. Että anna muut ongelmat, mutta älä näitä pahimpia. Kukahan kuka se taas leikkii Jumalaa?

Voi kunpa sitä pystyisi elämään elämäänsä luottaen siihen, että mitään sen raskaampaa ei saa kannettavakseen kuin kestää kantaa. 

Välillä odotan vanhuutta, koska ajattelen, että tiettyyn ikään päästyään ihminen lakkaa pelkäämästä omaa äkillistä ja epäluonnollista tuhoutumistaan, koska tietää kuolevansa kuitenkin aika pian. Mutta ehkä pelot eivät silti lakkaa, koska ihminen on rakennettu rakastamaan elämää, loppuun saakka.

Tämän kaiken synkkyyden keskellä on myönnettävä sellainen tosiasia, joka saattaa jonkun korvaan kuulostaa jopa irvokkaalta, että olen välillä hyvin onnellinen. Onnellinen siitä, että elän, että minulla on toivoa. Päivä päivältä kadehdin vähemmän toisten osia. Tänäänkin ehdin, omasta ahdistuksesta huolimatta, murehtia erään tutun homeongelmia. Ajattelin, että onpa minulla sentään asiat nyt hyvin... Kuulostaa korviinne varmasti hyvin kummalliselta? Niin minustakin. Tunnen itseni syylliseksi, jos välillä olen iloinen.

Yritän kuitenkin kääntää tämän asian päälaelleen: Veikko iloitsee nyt jossain siitä, jos me Lyylin kanssa voimme olla ihan tavallisen onnellisia ja iloisia. Siksipä toivottavasti huomenna muistelen myös ilolla yhteisiä aikoja Veikon kanssa. 

Eikä niitä unohtaa saa. Siksi tulen kirjoittamaan.

Lumen alla

On ollut huonot fiilikset huonojen uutisten tähden, ja jotenkin on taas niin ärsyttänyt oma itseni. Että olen niin raskas ihminen. Ärsyttää, että on täytynyt avautua täällä, paljastaa ne omat heikkoutensa ja hölmöytensä. Olla liian suurisuinen. 

Hienotunteisuutta tarvitsisin lisää; aina ei tarvitse olla totuuden torvi. Ärsyttää myös se, miksi en voisi kirjoittaa iloisista ja hyvistä asioista, sillä elämäni on todella hyvää, ainakin juuri nyt. 

Ajattelen – nykyään – monta kertaa päivässä sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa olen. Tällä hetkellä olen myös melko terve, enkä koskaan ole ollut todella sairas. Tuoreen Opettaja-lehden hyvin homesairaan ihmisen haastattelu jopa pelästytti.

Jossain syvällä sisälläni tunnen kuitenkin kiitollisuutta siitä, että olen voinut ja saanut kertoa syvimpiä mietteitäni kirjoittamalla. Iloitsen tästä paikasta: blogista, jossa olen saanut olla juuri se ihminen, joka olen. 

Pidän kirjoittamisesta todella paljon. Kirjoittaessa aika häviää, kaikki epäolennaisuudet katoavat. Jäljelle jää vain keskittyminen, kieli ja jokin syvempi sisältö. 

Tänä syksynä olen pitänyt myös lukemisesta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Erään työkaverin mukaan kyky keskittyä lukemiseen onkin suoraan verrannollinen stressin määrään. Kenties, totean, sillä joskus myös suuren odotuksen ja epätietoisuudenkin vallitessa voi nimenomaan lukeminen auttaa.

Viimeksi luin lukupiiriä varten Lumen. Seuraavaksi alan lukea Lumen maata. Myös maahan tuli täällä tänään lumi, se ensimmäinen. Lumen alle on hyvä jäädä, hiljentymään.

Kiitos tästä valkeudesta.

Paluu tulevaisuuteen

Täällä olen taas, en karannut pysyvästi muihin puuhiin, en edes kirjoittamaan pitkää tarinaa. Sydäntäni lämmittivät tänne jätetyt viestit, kun välillä kävin paikan päällä lähinnä miettimässä, koska palata, milloin jo...

Koin mitä mainioimman kesän. Olin Lyylin kanssa paljon, mökkeilin ja vierailin kahdeksalla paikkakunnalla, tein töitä lastenleirillä, mutta ennen kaikkea opiskelin Oriveden opiston Elämä tarinaksi -kirjoituskurssilla. Siellä sain uutta puhtia luoda tekstiä. Tarkoituksena tosin oli alkaa kirjoittaa muistiin Veikon ja minun tarinaani, ja näin kai teinkin. Olen ideoinut luvut, pohtinut niiden järjestystä, hionut aloituslausetta, kirjoittanut jopa muutaman luvun lähes valmiiksi – ja saanut kullanarvoista palautetta sekä kuullut kymmenen muuta kiinnostavaa, usein traagistakin tarinaa. Mutta oma tarinani jämähti heti, kun saavuin kotiin. Arki on liian täynnä – eikä minua yksinkertaisesti innosta nyt syvälle sukeltaminen, joten siirsin tehtävän ensi kesään. Aion sen toki kirjoittaa, sillä olen pikkuhiljaa jo alkanut unohtaa tapahtuneita, eikä vuosisadan rakkaustarinaa saa jättää muistiinmerkitsemättä. Mutta juuri nyt on aika muun.

Se muu on muun muassa lukeminen. Luin kesällä kahdeksan romaania – tai no, yksi niistä oli novellikokoelma. Koska viimeksi olisin lukenut yhtä paljon? Monelle tuo on tavallinen arkimäärä kirjallisuutta, mutta minulle hurja pino sanojen ihmeitä. Romaanit luettuani aloin koulun alun myötä kahlata keräämääni tietokirjallisuutta: Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjaa, Nina Lahtisen Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu -tietoteosta. Lehdet luen tarkemmin kuin koskaan ennen. Tiedonjanoni on piristynyt, elän elämääni enemmän yhteiskunnan kautta. 

Alkukesällä kun itkin, mietin, että syksyllä menen sitten terveyskeskuslääkäriin, kun työpaikan kautta eivät voineet asiassa auttaa. Koin tarvitsevani apua. Mutta kesä teki sen, mitä toivoinkin, mitä salaa olin odottanut jo vuosia: oloni on paljon parempi kuin aikoihin. Olen varmasti edelleenkin jossain määrin masentunut, itken melko paljon ja vaivun synkkiin ajatuksiin aika ajoin. Testien mukaan olenkin lievästi masentunut, myös sen keväällä työpaikkalääkärin tekemän – lukemat muuttuvat kyllä mielentilojen mukaan jonkin verran, mutta joka kerta testitulos näyttää suunnilleen samaa: "Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että podet masennusta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa."

Jotenkin kuitenkin tunnen, että tästä selviän ihan itse. Mitä se nyt haittaa, jos sitä sitten on masentunut, jos masennus pysyy kohtuuden rajoissa? Töissä pystyn käymään, lapseni hoitamaan, liikkua jaksan, pitää huolta kodistani ja ystävyyssuhteista. Saahan sitä kai olla lievästi masentunut hoidottakin?

Töissä on sitä samaa. Paluu oli kuitenkin oletettua keveämpi. Tunnelmat vaihtelevat päivittäin. Huomaan kuitenkin surukseni olevani töistä aika stressaantunut jo nyt; nukun öitäni välillä hyvinkin heikosti, märehdin edelleen asioita yöaikaan. Olen kuitenkin tekemässä sillekin jotain!

Siitä ja monesta muusta enemmän ensi kerralla. Täytynee seuraavaksi tarttua kameraan, joka niinikään on lojunut kuukausia lomalla. Tai sitten olen tylsän tavallisen normaali oma itseni ja harrastan vähän kotijumppaa. Siitäkään ei havaitusti ole ollut haittavaikutuksia minkäänlaisia, vaikka aikasyöpöksi voi toki liikuntaharrastuksiakin kutsua.

 

Alkaneen syksyn ykkösbiisini: First Aid Kit: My Silver Lining. – Olkoon syksyisissä pilvissämme hopeareunukset!

Hui ja mui

Pelotti julkaista eilinen teksti, kun tiedän, kuinka paljon tuttuja tämän blogin lukijakunnassa on. Mietin heti ensimmäiseksi tänä aamuna herättyäni, että olikohan tuo nyt niin kovin järkevää. Mutta säästinpähän jälleen kerran terapiakustannuksissa, kun sain vuodattaa mieltä jo kauan vaivanneen kaipuuni tänne. Nyt olen kai avannut itseni niin auki kun voin, huomaan tuntevani. Ei ole kaapissa mörköjä sen enempää.

Blogini luonne on vuosien varrella muuttunut hyvin henkilökohtaiseksi; blogista on tullut päiväkirja. Tiedostan jankkaavanikin asioita, vaikka mielestäni löydän usein uusia näkökulmia pyörittelemiini samoihin lauluihin. Kirjoittaminen toimii minulle paitsi terapiana myös ajatusten jäsentäjänä. Kirjoittaminen on muutenkin hyvä harrastus: sillä voi täyttää sellaisen illan, kun on levoton, eikä oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Rauhoitun aina tekstiä tuottaessani, paremmin kuin lukiessani.

Viime aikoina en enää ole markkinoinnut blogiani juuri kenellekään. Saatan kyllä kertoa sellaista kirjoittavani, mutten oikeastaan halua uusien tuttujen pääsevän juttujeni äärelle. Se tuntuu liian henkilökohtaiselta. Haluan esiintyä tosielämässä iloisena, tavallisena ihmisenä, joka päällisin puolin kuitenkin olen. Tämä blogi paljastaa sellaisia puolia minusta, jotka eivät välttämättä hallitse arkista oloani kuin ajatuksien tasolla.

Olen kyllä yrittänyt kirjoittaa keveämmistä aiheista. Toisaalta en ole viime aikoina jaksanut välittää pukeutumisesta, sisustamisesta tai muista neutraaleista aiheista juurikaan. Säästän rahaa kevään matkaan, joten hankinnatkin on pitkälti jäädytetty. Toisaalta luotan siihen, että kun pahaa oloa on tarpeeksi vellonut, se menee ohi, ja sitten on vuoro kevyemmän elämän – myös täällä!

Valoisampaa kevättä kohden joka tapauksessa mennään. Olen monen "projektin" työllistämä, joten olen suunnitellut, että blogini kirjoitustahti voisi vähän harventua: viidestä kuuteen postausta kuukaudessa saisi riittää. Ehkä ehtisin miettiä kirjoituksia silloin myös vähän tarkemmin.

Yksi projektini, valokuvaaminen, ei välttämättä ole oikein saanut siipiä alleen, mutta olen kyllä tyytyväinen valokuvauskurssin antiin: tajuan vihdoin kameran säädöistä! Toinen projektini syttyi uudelleen yllättäen, vaikka olin sen jo mielestäni kuopannut, hylännyt ajan puutteen vuoksi, ehkä karanneen motivaationkin. Mutta nyt kun elämästäni on ruotsi hetkeksi taas hiipunut, oli tilaa uudelle kielelle: harjoittelen Duolingon ja vasta eilen löytämäni hyvän espanjan kielen oppikirjan avulla rakastamaani kieltä. Duolingon harjoituksia olen tehnyt muutamina päivinä kahden kuluneen viikon aikana, ja sanat ovat jääneet korvamadoikseni. Tuntuu hassulta, että minä, joka yleensä opin kielet hitaasti, olenkin yhtäkkiä saanut ihan erilaisen lähdön kielen oppimiseen: imen uutta kieltä kuin pesusieni. Siltä ainakin tuntuu, vaikka varmaan jankkaan silläkin puolella aika ahkerasti samoja fraaseja, uudelleen ja uudelleen, aina vähän eri muodoissaan. 

Hiihtoloman lopettajaisiksi rauhotun tänä viikonloppuna kuitenkin vain kuntoilemaan, näkemään ystäviä ja elokuvia sekä ihailemaan ikkunalaudan uutta vehreyttä: tulppaanit avautukoot!

Kulja juttu?

Lapsena, ilmeisesti ennen siskojeni syntymistä minulla oli kaksi mielikuvitushahmoa, Nukkumatti ja Eeva. – Elin siis jo silloin mielikuvitusmaailmassa, tosin vähän toisella tapaa kuin nykyään: supattelin mielikuvitusolentojeni kanssa puoliääneen, joskus vain suu liikkuen, keksin tarinoita tai leikin kuin kaverien tai sisarusten kanssa ikään.

Äitini muisteli taannoin, kuinka kerran oli mukamas Eeva tulossa käymään. Sanoin äidille ennen Eevan tuloa: "Kuljaa kun Eeva tulee." Samassa ovikello soi ja sieltä Eeva sitten tuli. Äiti kuunteli vieressä, kun sanoin Eevalle iloisella äänellä: "Kiva kun tulit käymään!"

Eipä ole muuttunut tuo ääni kellossa: olen harvinaisen tunnettu siitä, että toimin eräänlaisena sosiaalityöntekijänä tietyille ihmisille. Toki nautin heidän seurastaan, mutta näissä ihmissuhteissa on myös uhrautuvaisuuden merkkejä. Tosin epäilen, että tuo mielikuvitus-Eeva oli alle kolmevuotiaalle (?) Sylville kuitenkin ihan "todellinen ystävä", ja keskustelu heijasteli ennemminkin ympärillä havaittua aikuisten käyttäytymistä. :) – Hassua muuten, että yksi nykyisistä parhaista ystävistäni on samanniminen kuin muinainen mielikuvitushahmoni!

photn: L'amore resiste

Päivän ajankohtainen "kulja juttu" liittyy tämän blogin sisältöihin. Tältä palstalta loppuvat nimittäin nyt Veikon vierailut. Näin sen täytyy mennä. Olen sanonut siitä suhteesta kaiken, mitä sanoa voin ja jopa vähän enemmänkin. Vaikka salaisuuksien verhoja on siis raotettu, paljon jää vielä sinne salaiseen lippaaseen tarinoita. Niitä on kerrottu ja kerrattu ääneen ja sisimmissäni, ja löytyy niitä varmaan salaisista arkistoistakin esimerkiksi tietokoneen uumenista. Sinne jääkööt materiaaliksi itseäni varten.

annalisa monga: lettere d'amore

Tiedän, että on sangen mahdollista, jopa todennäköistä, että tulen sortumaan ja kertaamaan ajatuksiani jossain muodossa blogin palstatilalla. Pyrin kuitenkin aktiivisesti siirtymään nyt uudempiin aiheisiin: oikeaan, käsillä olevaan elämään. Sitä kaipaan minä ja varmasti jo lukijatkin.

obbino: THAT'S AMORE

Eiköhän tuo rakkaustarina ole tullut kolmasti kerrottua. Yhden asian blogiksi ei tästä nimittäin ole; ehkei mistään monivuotisesta blogista? Muutamaan yhtä asiaa eri puolilta käsittelevään blogiin olen törmännyt, usein sattumalta, lukenut ne yhdeltä ja samalta istumalta läpi, sillä niiden huomaa yleensä loppuneen ennemmin kuin myöhemmin, mikä ei tee niistä tietenkään vähemmän arvokkaita. 

Olisin vinkannut teitä nimenomaan eräästä tällaisesta blogista, mutten löydä sitä enää mistään, nyyh, sillä poistin eilen kaikki sivuhistoriat, enkä millään muista blogin nimeä. Viime kerralla päädyin sinne aivan merkillisen lauseen googlattuani tarkoitukseen, jota en sitäkään enää muista. (Enkä tietenkään muista tuota lausettakaan.)

Jos muisti palailee pätkittäin, palaan asiaan. Tosin voisi olla ihan hyvä, että muisti ei enää palailisi missään muodossa, vaikka samalla jäisikin yksi hyvä edesmennyt blogi mainitsematta. – Kuljaa on aina vain katsoa taaksepäin.

Sara Fasullo: amore mio

Sylvi bloggaajana

Inspiroiduin Laura de Lillen minulle aiemmin täysin tuntemattomasta blogista. Viime kerrasta eli edellisestä blogi-inspiraatiosta onkin jo aikaa!

Tykästyin Lauran tyylin lisäksi juttujen ja kuvien iloisuuteen, ja kaikesta ilahtuneena nappasin yhden kirjoitusidean, etenkin kun huomasin, että Lauran kanssa olemme blogin kirjoittamisessa hiukan eri linjoilla – kuten ilmeisesti monen monen muunkin bloggaajan kanssa olen. 

Laura kirjoitti: "Itselleni rajanveto on ollut aina selvä, ja olen päättänyt jo aikoja sitten, että blogissani ei tule koskaan esiintymään kolmea asiaa: mainostusta, päivätöitä tai henkilökohtaisia suhteita. Miksi pitäisikään?" Minähän olen taas valinnut aivan toisenlaisen tien: blogissani esiintyy nimenomaan henkilökohtaisuuksia, välillä myös töitä. Vähemmän panostan vaatteisiin ja kauneuteen yleensä. Ehkä kannattaisi, se toisi varmasti lukijoita lisää. Toisaalta epäilen, etteivät kykyni ja mielenkiintoni siihen riittäisi. Minä siis kysyn: Ei kai minun pidä vaihtaa linjaustani?

Len "Doc" Radin: Would You Like to Fly in My Beautiful Balloon?

Tykkään purkaa täällä itseäni pohjamutia myöten. Tiedän, että välillä liikutaan rajamailla, kun mennään ihmissuhteiden syvyyteen. Ehkä ensi kerralla parisuhteesta löytyy enemmän iloisia puolia kirjoitettavaksi, ehkä ystävyyksien syntymisistä voisi kirjoittaa niiden purkautumisien sijaan.

Pidän kovasti kirjoittamisesta: joskus tuntuu, että päiväni paras hetki on se, kun saan sukeltaa ajatuksieni syvyyteen ja kirjata tuntojani ylös. Usein kuitenkin unohdan blogini pitkäksikin aikaa – noin viikko edellisestä postauksesta yleensä kuitenkin heräilen, muistan ajan laukanneen taas nopeaan ja päätän ryhdistäytyä.

Aiheita minun tuntuu olevan joskus kovin vaikea keksiä. Arkipäivisin olen niin täynnä toimintaa, etten jaksa suunnitella kirjoittamista. Viime vuosina pohdintani parisuhteen, perheen ja arjen suhteen ovat olleet niin energiaa ja aikaa syöviä, että blogille ei yksinkertaisesti ole jäänyt tarpeeksi pohdinta-aikaa! Toisaalta olen vakuuttunut siitä, että kahdesta en luovu: toinen on kuntoilu ja toinen kirjoittaminen. Kaikki muut saisivat työkuvioiden tai ihmissuhteiden myötä mennä, jos valintoja pitäisi tehdä.

Hyvin harvoin mieleeni on putkahtanut ajatus blogin lopettamisesta, mutta muutaman kerran olen miettinyt, josko keksin lopulta enää mitään sanottavaa. Kun muutama vuosi sitten olosuhteiden pakosta harvensin kirjoitustahtia, annoin itselleni samalla luvan olla vapautunut bloggaamisen paineesta: siitä lähtien olenkin blogannut vain kun on ollut jotain sanottavaa, tarve kirjoittaa tai aivan liian pitkä tauko edellisestä tekstistä. Useinhan siinä käy niin, että kun vain istuu näppäimistön ja tyhjän tekstikentän ääreen, juttua kyllä piisaa.

Cristian Roberti: {I capelli delle Streghe}

Bloggaan viitisen tuntia viikossa, loma-aikoina hiukan enemmän. Valokuvaaminen ei ole mitään mielipuuhaani – oikeastaan en pidä kyseisestä toiminnasta juurikaan. Mielestäni kuitenkin on tärkeää, että blogissa on kivoja kuvia, joten olen päättänyt satsata blogini visuaaliseen ilmeeseen tulevaisuudessa entistä enemmän. Teksti tulee tietysti aina pysymään minulla johtotähtenä: se kiinnostaa ja antaa kiksejä; myös lukijana tykkään eniten blogeista, joiden tekstit puhuttelevat, enkä niinkään viehäty visuaalisesti hienoista, mutta muuten tylsistä tai huonosti kirjoitetuista blogeista.

Klikkauksia minulla on kolmestakymmenestä sataankahdeksaankymmeneen päivästä. Näistä luvuista päätellen lukijoita on siis kohtalaisen vähän. Jossain vaiheessa kaipailin lisää keskustelua juttujeni jatkeeksi, mutta nyt olen kai tottunut siihen, että kommentit ovat kiven alla. Toisaalta tämä säästää aikaa varsinaiseen kirjoitteluun; kymmenien kommenttien vastailuun menisi varmasti tunteja!

Tarkkailen aika tiiviisti klikkailujen määrää, mutta en oikeastaan enää ole riippuvainen lukijoista siinä mielessä, että ajattelen kirjoittavani etupäässä itselleni. Vaikka kaikki lukijat häipyisivät, tekstiä varmasti silti riittäisi. Ehkä tyyli vaihtuisi tämän myötä hiukan, mutta en usko, että sen tähden lopettaisin silti täällä jutteluani. Tietysti paha mennä sanomaan tarkkaan, sillä en epäile lukijoitteni totaalikatoa. Pikemminkin tuntuu siltä, että klikkailut ovat viime aikoina olleet lisääntymään päin!

Bloggaaminen on minulle harrastus, mutta myös osa ammattitaitoa. Mielestäni suomen kielen opettajan tulee osata kirjoittaa sujuvaa ja sisällyksekästä suomea. Se oli yksi tavoitteistani, kun aloitin blogin, ja pysyy edelleen tavoitteiden joukossa. Tällä englannin miehittämällä maapallolla on mielestäni tärkeää pitää muitakin kieliä aktiivisesti yllä; siksi tällä palstalla englanninkielisiä termejä väistellään viimeiseen saakka. En muista, että kovinkaan monessa kohtaa olisin sortunut englantia harrastamaan, vaikka joskus on tuntunut siltä, että jokin englanninkielinen lausahdus olisi ollut paikoillaan.

Usein kaiken voi kuitenkin kääntää, jos ei aivan sanatarkkaan, niin elävästi sinne päin. Siinä yksi ohjenuoristani.

Fabio Gismondi: Icefingers

Yksi tärkeitä sisältöjä nimensä mukaisesti blogillani on tallentaa tyttäreni elämää. Siinä on kimurantit puolensa, mutta uskon siihen, että netti on niin täynnä kuvapöhnää lapsista, aikuisista, ystävistä, perheistä, ruoasta, viinilaseista, vaatteista ja sen sellaisista, että jos joku välttämättä haluaa väärinkäyttää juuri tämän blogin kuvia tai tekstejä, se ei tyttäreni elämää pilaa, eikä edes minun. Jossain vaiheessa suljen arkistojen syliin vanhat jutut, jolloin aivan tavallinen tallaaja ei niihin helpolla pääse käsiksi.

Monet miettivät, millaisia kuvia uskaltaa julkaista Facebookissa, joka on kohtalaisen suljettu yhteisö. En ehkä itse alkaisi julkaista kännikuvia missään, en alastomuutta enkä mitään, minkä voi tulkita helposti väärin. Mutta en ymmärrä sitä, että jos kasvoillamme ja kehoillamme elämme tässä maailmassa, miksemme voi elää samalla tavoin myös netissä? Pitäisikö ulkonakin liikkua kasvot peitettyinä, ettei vain tulisi kaltoin kohdelluksi? Pitäisikö sulkea mielipiteensä syvälle sisälle, jottei vain tulisi väärinymmärretyksi, kenties parjatuksi ihan kasvoista kasvoihin?

Itse olen blogissa kasvoton vain yhdestä syystä: en halua, että oppilaani ajautuvat blogini lukijoiksi. Siksi myös kaikki nimet on muutettu, eikä kaikkea tekstiä pidä lukea täällä piiruntarkkaan. Osan yksityiskohdista heikennän ja muunnan, jotta yksityisyys kuitenkin mahdollisimman pitkälle säilyisi kaikkien osallisten suhteen.

Tarkoituksenani ei siis ole tieten tahtoen tehdä paljastuksia, mutta ajattelen omien juttelujeni auttavan muitakin kuin itseäni ymmärtämään elämää paremmin, antavan lohtua tai voimaa, ehkä joskus viihdytystä tai edes jonkinlaisen ripauksen uutta ajateltavaa. Siksi uin niin syvällä, siksi avaan arkkuja ammolleen. Se lienee tämän bloggaajan olevaisuus ja tämän blogin olemassaolon avain. En varmasti olisi jaksanut kirjoittaa näin monta vuotta, jos blogini olisi keskittynyt vain vaatteisiin, sisustukseen tai elämän aurinkoisiin puoliin.

Sen tehtävän olen jättänyt niille bloggaajille, jotka paremmin keveyden taidon taitavat.

Vicki:

"Strawberry" the Green Anole in full display as I talk to him!!

Lämpöä ja lempeä

Luukutan End of the World:ia, En Sång om oss:ia ja Let her go:ta vuorotellen ja itken taas vähän, vähintään sen vuoksi, että olen väsynyt.

Yllättävän hyvin olen viikostani selvinnyt. On jotenkin vapautunut, villikin olo. Tiedän ja tunnen, että ratkaisu erota oli paras. Se olisi ehkä pitänyt tehdä jo aikoja sitten, koska meillä oli niin hankalaa ja vaikeaa oikeastaan alusta asti, mutta ensimmäinen kesä ja syksy menivät huumassa, jolloin ongelmia ei nähnyt tai vähätteli. Suunnittelimme samalla yhteistä tulevaisuutta kaiken aikaa, ja siihen unelmaan oli niin helppo tuudittautua, näkemättä jokapäiväisiä parisuhteen pulmiamme.

nocore: Unhappy clock

Tietenkin surettaa, koska toki meillä oli paljon yhteistäkin: rakastin keskustelujamme, nautin läheisyydestä, jota toisillemme annoimme. Olimme alussa todella rakastuneita toisiimme! Mutta nämä elementit eivät riitä pitämään yllä kahden liiankin samanlaisen: turhantarkan, stressaavan, äkkipikaisen, hermoheikon, vastikään aviosta eronneen henkilön suhdetta yllä. Arki oli meille yksinkertaisesti liian vaikeaa. Emme osanneet tai halunneet tehdä kompromisseja edes pienissä asioissa; stressaannuimme toistemme kotkotuksista ja hermostuksista, ja kaiken päälle tajusimme, kuinka suurissa asioissa meillä vasta olisikin ollut kompromisseja tehtävänä: Egil kaipasi kotimaahansa ja tunsi, että hänen olisi sinne päästävä, kunhan lapset olisivat kasvaneet vähän isommiksi. Minä taas en enää halua pysyvästi muuttaa ulkomaille. Kuulun Suomeen ja ennen kaikkea Helsinkiin. En ole koskaan ollut missään niin onnellinen kuin täällä, ystävien ja tuttujen ympäröimänä.

Eniten suren erossa sitä, että putosin jälleen nollapisteeseen ja menetin ihmisen, josta kuitenkin välitän hyvin paljon. Mistä löytää uusi ihminen rinnalleni, kahden eron jäljiltä? Tiedän, että en todellakaan halua asua yksin, kaipaan toista fyysisestikin niin paljon. Aion kuitenkin tällä kertaa olla järkevämpi kuin viimeksi ja ottaa oppia tehdyistä virheistä: odotan ainakin kesään asti, ennen kuin rupean aktiivisesti ketään etsimään.

On vaikea nähdä, miten pärjään aivan yksin. Tapasin Veikon kahdeksan vuotta sitten, enkä sen jälkeen käytännössä ole yksinasuva sinkku ollut, vaikka toki runsaan vuoden ajan eron jälkeen ehdinkin sinkkuna olla, mutta siitä vuodesta suurimman osan asuin vielä Veikon luona, sattuneesta syystä. (Muistanette hyvin tuskaisen vuoteni homeasunto-ongelmineen...) Täällä Helmessä taas kerkesin asua kuukauden päivät sinkkuna, ja sitten alkoi tapahtua! Toisaalta ennen Veikkoa olin elänyt elämääni lähes täysin ilman miehiä lähes 27 vuotta, mikä on kai melko lailla originaalia. Sitä en kadu, vaan suren eniten, että emme Veikon kanssa onnistuneet. Mikä onni olisi ollut saada jäädä ensimmäisensä rinnalle! Elämä kuitenkin tahtoi toisin, meiltä kyselemättä.

gennie catastrophe: unhappy metal faces

Nyt mietin eniten sitä, miten tulen selviämään ilman lempeä ja lämpöä: fyysistä läheisyyttä, intiimiä kanssakäymistä, kahden ihmisen välistä fyysistä suhdetta. Se kuitenkin on yksi ihmiselämän kulmakivistä, ja tuntuu, että olen hukannut elämästäni niin monta vuotta muulle, että koen ansaitsevani fyysisen rakkauden lähelleni. Mihinkään lyhytsuhteisiin minusta ei ole, se tiedetään, mutta älkää kysykö, miksi, koska siihen kysymykseen en täällä kajoa, vaikka näytän avaavan henkilökohtaista arkkuani melko ammolleen teidän, tuntemattomien ja tuttujenkin lukijoiden edessä.

En välitä, vaikka paljastan itseni. Olen tietenkin jossain mielessä törkeä, kun kerron toiselta kysymättä näin henkilökohtaisia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kerron omasta elämästäni omalta kannaltani, en hänestä. Kuva, jonka olen maalannut Egilistä, on kuitenkin itseni värittämä. Se ei ole koko totuus, ei ehkä edes lähellä totuutta, sellaisena kuin joku muu tai hän itse sen näkee. Eikä minulla ole mitään syytä tuomita häntä: hän teki sen ainoan oikean ratkaisun, jonka tekemiseen minulla vain ei ollut voimia tai kykyä juuri nyt.

Kirjoittamalla elämäni kriisikohdista pääsen lähemmäs myös omaa totuuttani, omia päämääriäni ja hyvinvointia. Samalla toivon, että näistä ajatuksista on jollekulle muullekin jotain iloa. Jotenkin arvelen, etten ole maailman ainoa eronnut, en ainoa toista lähelleen kaipaava. En ainoa lemmenkipeä. Sitä en nimittäin aio enää peitellä, enkä vähätellä, kuten tähän asti. Minulla on seksiin oikeus, aivan kuten ravintoon, lepoon ja työntekoon.

Oikeastaan pitäisi kysyä, miksi seksistä puhuminen tai kirjoittaminenkin suoraan on vielä niin vaikeaa? Minullekin, kun kaikilla mahdollisilla tavoilla vääntelen ja kääntelen sanojani termeistä lähtien. Ehkä seksi ei varsinaisesti kuulu muotiblogeihin, mutta entäs näihin arkisiin netin päiväkirjoihin? Eikö olisi aivan hyvä pystyä puhumaan jollain tasolla lähes kaikesta, jos kerran elämänilon ja -surun blogia kirjoittaa? Toisaalta niistä yksinkertaisista elämän iloista ja perusasioista ei välttämättä ole niin kauheasti analysoitavaa: en kai tulkitse niitä parhaita ruokaelämyksiänikään täällä aivan julkisesti; mitä niissä edes olisi avattavaa? Ruoka oli hyvää ja sitä riitti? Monet kokemukset ovat kaiken lisäksi kauniimpia, kun ne pysyvät jossain salaisuuden verhon tuolla puolen.

Ymmärrän siis toivottavasti yksityisyyteni rajat, sillä persoonana huomaan olevani sellainen, joka ei paljoa piittaa, mitä itsestään paljastaa. Yliavoimuus ei kuitenkaan aina tee vain hyvää. Mutta eron hetkellä ja sen jälkeen puhuminen sekä kirjoittaminen vailla rajoituksia tekee kyllä toipumiselle mannaa! Osan teksteistä piilotan julkisilta katseilta, osan lähetän suoraan vastaanottajalleen, joka on joutunut harvinaisen paljon kuuntelemaan itkuani, koska lupautui kuitenkin seisomaan vielä tukipylväänä tässä erossamme. Vielä tovin tarvitsemme toisiamme, autamme – ehkä ystävyys säilyy muutenkin.

 evil_mel: Day 296 - Unhappy

Oloani helpottaakseni olen myös kävellyt paljon, kuunnellut musiikkia, ajatellut ajattelemasta päästyäni, käynyt läpi vanhoja viestejämme ja sähköposteja, keskittynyt töihin ja tehnyt joitain päätöksiä lähitulevaisuuden suhteen. Yksi niistä oli palauttaa espanjan kielen kirjat kirjastoon ja siirtää Buenos Airesin matka hamaan tulevaisuuteen. Tuntuu, että voimavaroja tähän ei nyt ole, ei halua lähteä lomalla pois. Kesä oli tarpeeksi hektinen; nyt tarvitsen tilaa ja aikaa rauhoittumiseen, kotona oloon ja vaikka kirjallisuuden lukemiseen. Ja nyt minun olisi syytä myös alkaa nukkua hiukan enemmän. Illat ovat venyneet ajatuksien ja kirjoittamisen sykkeröissä.

Tuntuu onneksi monella tapaa oikealta elämältä, siltä, joka minun pitääkin elää, vaikka sattuu, sattuu niin jumalattoman paljon.

Blogikriitikko avautuu jälleen

Varoitus: Seuraava teksti sisältää rakentamatonta kritiikkiä. 

Bisquits mietti tovi sitten, mikä tekee blogista seurattavan. Asia jäi pyörimään päähäni, sillä huomaan hyljänneeni blogin toisensa jälkeen kuluneen vuoden aikana. Blogilistani lyhenee uhkaavasti entisestään, tosin huomaan toisinaan eksyväni uusille poluille ja ihastuvani. Mutta mikä tosiaan tekee blogista seuraamisen arvoisen?

Kaiken kaikkiaan parasta hyvässä blogissa on elämänmaku; kuten Bisquits sen jo sanoi, se, että mennään eteenpäin, jotain todellista tapahtuu. Ei aikuisen ihmisen lukulistalla kovin montaa vuotta voi pyöriä itseään toistavat teinikirjoitelmat siitä, kuinka tavara on ihanaa ja oma meikattu naama hyvä esikuva. Eihän? 

Kyllä minuakin on ihan sapettanut lueskella muutamia hyvinkin laadukkaita blogeja, kun tuntuu, että joka toinen kirjoitus on sitä, että oma naama tai hiukset toistuvat kaksikymmentä kertaa kuvituksissa: edestä, sivulta, hieman vakavampi ilme ja kappas, sitten onkin keksitty pyörähtää. Huoh. Nää on niin nähty. (Tosin ne joka toiset hyvät ja monipuolisemmat kirjoitelmat ehkä vielä pitävät jotenkin blogin listalla roikkumassa.)

Tai entäs ne neljäs Mulberry-laukku -tyyppiset blogit, joissa esitellään ne laukut nyt sitten kunnolla, kun kerran on tullut hankittua taas yksi uusi vähän niinkuin ekstemporee. Sattui vaan niin kivasti, että oli muutama ylimääräinen satku lompakon pohjalla. 

Ei kiitos mulle enää. (Vaikka onhan tuohon samaan bloggaustyyliin tullut itsekin blogin varhaisnuoruudessa sorruttua. Mutta siitä on toivottavasti pikkasen kasvettu pois.) Kun en minä oikeassakaan elämässä jaksa tällaista ulkokultaa, niin miksi täällä jaksaisin? Ja mikä mainiointa, itselleen nauravaa, vähän vähemmän vakavasti itsensä ottavaa bloggaajaa on paljon kivempi lukea kuin niitä nättejä ja nökönuukia, vaikka ei kai kauneudella ole mitään asian kanssa tekoa?

Vaan ei sitä blogattavaa aina löydy, ei rakentavia keskustelunavauksia, ei eteenpäin vievää otetta, jos kaikki junnaa paikallaan. Kyllä mää sen varsin hyvin tierän. Enkä ainakaan minä täällä mielistelemäänkään (enää) rupea. Että kai se vaan niin on, että jokainen taaplaa tyylillään, ja sitten lukija poimikoon ne palat, jotka lukea haluaa. Eihän tämä mikään romaani ole, että joka sana pitäisi imeä, jotta pysyisi kärryillä.

Ja jotta löytäisin nyt jotain positiivistakin sanottavaa – kun pitää siinä palautehampurilaisessa kai se pihvikin olla – että onpas muuten mainioita blogeja, esimerkiksi jo mainitsemani Buttermilk Bisquits sekä Oi Mutsi mutsi, joka oli minulla jostain kumman syystä tauolla ja jota nyt taas hotkaisin parikymmentä sivullista. Että löytyyhän sitä maailmasta muutakin sanottavaa kuin sitä, että mä taas voitin jonkun bloggauspalkinnon ja katsokaa, kuinka upeet kynnet!

Olipas taas kivasti sanottu. Kai mä oon tullut vanhaksi, kun tällaista jaksan. Suokaa anteeksi, mutta varoitus annettiin.

Tilapäivitys

Blogin kuherruskuukaudet ja kahden vuoden huuma ovat ohi, ja kirjoittaminen on saanut arkisemman ulottuvuuden. Olette varmasti huomanneet harvenneet postaukset, entisestä vähenneet hankkimisen riemua kuvanneet tekstit ja tietynlaisen harmaan säikeen, joka on ujuttautunut teksteihin. 

Minusta on hyvä, että blogini on muuttunut kaupallisuutta hehkuttaneesta tarvikepaketista harkitummaksi elämäni kirjaksi. Uskon, että tulen kirjoittamaan blogia muodossa tai toisessa vielä kauan. Kirjoittaminen on muuttunut yhdeksi elämäni rakkaimmista harrastuksistani, ja vaikken tänne kovin usein nykyään kerkeäkään, sitä tärkeämpiä nämä harvat hetket tekstini äärellä minulle ovat.

Lukijat ovat tärkeitä. Olen kuitenkin huomannut, että ajattelen teitä nykyään vähemmän kuin ennen, mikä on mielestäni vain hyvä. Kirjoitan tekstiä tekstin ja itseni vuoksi, ja olen hyvin iloinen, jos joku muukin saa siitä ajatuksia elämäänsä. Mutta en enää etsimällä etsi lukijoita tai odota kommentteja, mitä alkutaipaleella tein. Tietenkin olisi mukava, jos kommentteja tulisi enemmän, mutta blogini on tyyliltään sellainen, että ehkä niitä olisi sinne vaikea kirjoitella. 

Toivoisin, että pystyisin kertomaan blogissa nykyistä enemmän Lyylin elämän vaiheista, kuten alussa oli ajatus. Elämäni on kuitenkin ollut niin solmuista, että minusta on ollut entistä vähemmän siihen viime aikoina. Sitä paitsi näen lastani nyt vain puolet ajasta, mikä on muuttanut elämääni melkoisestikin. 

Ehkäpä surullisten tekstien aika on kuitenkin hetkeksi ohi, edessä kiireisten tuntien täyttämiä iltoja, jolloin kirjoittaminen on satunnaista, hyppivää. Ehkä kaikesta huomaa, etten edelleenkään lue paljon, vaikka nyt lomalla siihen aikaa kyllä olisi. Lähinnä olen viettänyt kesääni miettien, ja niitä tuntoja en myöskään pysty olemaan tänne välittämättä.

Laskin vähän aikaa sitten tämänhetkiset stressipisteeni erään testipaketin avulla. Lähempänä 400:a pyöri tulos. 300 on jo aika suuri summa, joten olen yrittämässä laittaa elämääni jäähylle. Ehkä siihen kuuluisi myös tovi nukkumista – viimeisinä viikkoina, kuukausina se on jäänyt hyvin vähille. Edellisenä yön saldo jäi pyöreään kolmeen tuntiin. 

Viikon päästä alkavat jatsit. Odotan innon ja pienen jännityksen kipristyksin tulevaa koitosta. Siksi ajaksi blogi kenties hiljeneekin, jollen sitten jaksa jatspäivitellä. ;) Mutta tämän viikon yritän nyt pitää näppiksen lämpimänä ja teidät lukijat kenties vielä jonkun nuoran päässä. – Ei täältä siis mihinkään olla häviämässä!

Inspiraatio kateissa

Tällä hetkellä univaje ja töiden alku ovat haastaneet minut. En jaksaisi edes kirjoittaa, puhumattakaan lenkillä käymisestä tai ruoan laittamisesta. Jopa blogien lukeminen tuntuu tylsältä. 

Sitäpaitsi MacBookini on pettänyt minut tyssäämällä akkunsa käyttövoiman yhteen tuntiin ja hajottamalla laturinsa. Myös kameran muistikortin lataaja vääntyi ja kuvat pysyvät näin ollen kamerassa. Kaiken lisäksi olen pian täysin p.a., jos päätämme muuttaa nopeasti alta pois. Kaksi vuokraa yhdeltä kuulta on kelle tahansa liikaa, minulle erityisen, koska toiset vuokrarahat ja takuu on silloin lainattava.

Kuva: Bill Liao

Joten taidan pitää taukoa tavallisuudesta. Blogi hiljenee nyt toviksi, joskaan en voi tietää, kuinka pitkäksi. Inspiraatio ei tällä erää riitä, eivätkä aivoni, sillä pyöritän päässäni tasan kahta asiaa: asunto-ongelmaa ja uuden elämän alkua. Mitä tältä haluan? Missä, kenen kanssa, miten tämän järjestää? Miten tulla onnelliseksi yksinään, vai voisinko elää kaiken kaikkiaan toisenlaista elämää?

Suuri taite, mutta tietyllä tapaa kaivattu vapaus. Sekin voi olla taakka, mutta onneksi tällä hetkellä kaikki tuntuu vain tyhjyydeltä. Varmasti helpottaa, kun tekee päätöksen: lähteäkö tähän vai jäädä. Hassua, mielestäni tein jo päätöksen kuukausia sitten, mutta nyt joudun tekemään sen sekundääristi uudestaan. Elämä kiertää kehää. Ja tiedän, tulen törmäämään samoihin ongelmiinkin uudelleen ja uudelleen. Home ei jätä minua, vaikka minä jättäisin (jälleen) yhden sairaan(?) asunnon. Huoh.

Sanaa home ei enää jaksa pian kukaan. Siksi jäämme lukemaan Nerudaa. Voikaa te paremmin! (Minäkin muuten voin melko hyvin, en ole loppujen lopuksi niin sairas, joksi pelkäsin tulevani, ainakaan vielä.)

 

Kuva: antonychammond

Tämä on mutkatonta

Mykkää on voima (sanovat minulle puut)

ja syvyys (sanovat minulle juuret)

ja puhtaus (sanoo minulle jauho)

Ei yksikään puu sanonut:

"Minä olen korkeampi kuin kaikki muut."

Ei yksikään juuri sanonut:

"Minä tulen syvemmältä."

Eikä leipä milloinkaan väittänyt:

"Ei ole mitään leivän veroista."

(Pablo Neruda)

Hyvä nimi

Huomaan, että olen viljellyt partitiivimuotoisia otsikoita enemmän kuin olisi tarpeen. Otsikkoa on vain niin vaikea keksiä, ja nyt kun tekstien kirjoittamisessa kestää entistä kauemmin ruotsinkielisen osuuden takia, uuvahdan ja luovutan, kunhan nyt saan vain jonkunsortin otsikon aikaiseksi. 

Hyvään otsikkoon tarvitaan siis aikaa. Hyvään otsikkoon tarvitaan joskus myös hyviä esikuvia. Otsikoista ajatukseni laukkaakin mielenkiintoisiin kirjojen nimiin, jotka ovat jääneet joskus mieleen soimaan, vaikken niiden ruumiillistumia olisikaan edes hypistellyt käsissäni. Olisiko hyvien romaanien nimistä minulle inspiraationlähteeksi? 

 

Kuva: Bethan

Tässä kirjojen nimiä, jotka ovat mielestäni kauniita. Niiden perusteella hahmottelen myös, mitä mielikuvia ne saavat minussa aikaan, vaikken tietäisikään mitään niiden sisällöistä.

Niko Kazanzakis: Kerro minulle, Zorbas. Kirja voisi nimensä perusteella kertoa Zorbas-nimisestä mysteerisestä kreikkalaisesta, joka kertoisi vanhuuden päivinään tarinaa menneisyydestään. Tarinaan liittyisi sotaa ja muistoja lapsuudenpäivistä. Kuvittelen eteeni kauniin miehen, kun mietin tätä kirjan nimeä.

Harry Salmenniemi: Texas, sakset. Niin, miten nämä kaksi liittyvät toisiinsa, olisi tietenkin mielenkiintoista tietää, mutta niinpä vain nimi vakuuttaa. Teksas on virallinen Ameriikan lainsuojaton, hiekkaerämaa, jossa vallitsevat aavikon lait; ah, öljyä ja paroneja, juntteja ja ei mitään siltä väliltä. Ja tämä kokoelma on runoja, joista en tiedä, enkä tiedä, haluanko tietää.

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies. Tarina vanhasta miehestä, joka pelasti naisen häpeältä? Mielikuvissani Tuomari Müller istuu isossa nahkanojatuolissa ja katselee tapittavasti eteenpäin. Sekoitan hänet jotenkin Arto Paasilinnan kirjojen kuvitusten tyyppisiin hahmoihin...

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä. Runokokoelma, jonka olen muistaakseni lukenut, mutten muista siitä mitään. Nimi on hieno, sillä siitä nousee esille luonnon yhden tärkeimmän elementin, puiden, vihreiden ääretön monimuotoisuus. Kun ajattelen tämän kirjan nimeä, näen silmissäni Tolkienin puhuvat ja liikkuvat puut. Puiden sielukkuus, sitä se on. Haavikon teoksessa ei onneksi kuitenkaan puhuta pelkästään puista!

Ernest Hemingway: Joen yli puiden siimekseen. Jälleen mielikuva puista, tällä kertaa ihan tavallisista! Kirja voisi kertoa amerikkalaisesta unelmasta ja kuinka se saavutetaan köyhyydestä käsin. Tai se voisi maalata koko kuvan uudisraivaajista, niistä periamerikkalaisista ihanneihmisistä. Nimi saa minussa aikaan kaipuun koskemattomaan luontoon. 

Leo Tolstoi: Anna Karenina. Voiko tämän kauniimpaa naisennimeä yksinkertaisesti vain olla? Tarina on tietenkin tunnettu ja yksinkertaisuudessaan loistava. Kirjaa en ole lukenut, mutta kun se kummitteli lapsuudenkodissani vanhassa huoneessani, ajattelin, että ensi kesänä tutustun kauniin nimen kantajaan.

 

Kuva: by Janine

Ja pitihän se arvata. Muutkin ovat kirjoittaneet kauniista nimistä: Kemppinen tuntuu ihastuneen muutamiin ihan samoihinkin. :) Kertokaahan myös te lukijat, jos teitä viime aikojen hiljaisesta kommentoinnista päätellen enää on, mitkä kirjojen nimet tai muut hyvät otsikot ovat jääneet mieliinne ja millaisia mielikuvia ne ovat herättäneet!

Det är ytterst svårt att komma på en bra rubrik. Och samtidigt känns det att det finns så många fina namn på böcker! Oavsett detta har jag inte läst de böckerna. Det är en synd! Ernst Hemingway, Leo Tolstoi, Eeva Joenpelto, de kan ge namn. 

Hur låter de vackra namn på svenska? Joenpeltos Tuomari Müller, hieno mies är inte översätt (!) till svenska, men till exempel Joenpeltos annan bok, Elämän rouva, rouva Glad har en harmonisk klang på svenska: Fru Glad, gift med livet. Hittade inte heller Hemingways Across the river and into the trees på svenska, och även Haavikko är enbart delvis översätt till svenska (av Bo Carpelan med namnet Dikter, vad tråkigt!). 

Det beror mycket på en översättare också, hur han eller hun får namnet att klämta. Har inget otroligt fint svenskspråkigt boknamn på huvudet just nu, men måste säga att det fanns kraft med Mikael Niemis Populärmusik från Vittulanjänkä. Den där finskspråkiga nästan fula delen i kombination med den ljuvliga svenskspråkiga delen. Hah. Populärmusik klangar, Vittulanjänkhä ej. Och det var just meningen med detta, tror jag. 

1-vuotias

Lyylin vierestä täyttää tänään vuoden! Kappas. Ei voi muuta sanoa, kuin onpa aika hurahtanut nopeasti. Vuosi on ollut toiminnantäyteinen, kuten lapsiperheen arki kai yleensä ja paloja siitä on tullut vuodatettua blogin sivuille. Lisäksi höpöttämistä on riittänyt niin vaatteista kuin kengistäkin, jonkin verran myös liikkkumisesta ja kirjallisuudesta. Sellaista peruskauraa, sanoisin. Blogi lienee leimaantunut elämäntyyliä valottavaksi, vaikkei se tyyli nyt aina olekaan sieltä puhtaimmasta päästä. ;)

Kuva: MagdaMontemor

Klikatuimpia postauksia ovat olleet viime kesäinen Kameekorujen maihinnousu, syksyiset Kuuden vaatteen kuukausi sekä Talvikenkäkokoelmani. Kameekoruista löytyi netistä aika vähän juttuja ainakin silloin, kun kirjoitin aiheesta, joten se lienee syynä klikkauksien normaalia suurempaan määrään. Kuuden vaatteen kuukausi -postaus liittyi haasteeseen, johon osallistuin, ja postaus linkattiin Uuden Mustan sivustolle. Kengät nyt tietysti kiinnostavat aina naisia, joten siihen ei muita selityksiä tarvinne. :)

Klikkauksien määrä ei toki kerro koko totuutta postausten suosikkiasemasta, joten avautukaapa nyt te lukijat tuolla hyvin hiljaisella kommenttipuolella. Mikä tai mitkä ovat olleet Lyylin vierestä -historian parhaita tai jollain tavalla mieleenpainuvimpia postauksia, ja miksi?

Kuva: zotosi

Omia suosikkejani blogin historiassa ovat melkein kaikki Lyylin jutteluihin liittyvät postaukset, kuten Viikon lyylit tai Ei-päiviä. Tyyliini tai vaatteisiini liittyvistä postauksista Kulttuuria ja vaatekuituja on sellainen, jonka jaksoin ainakin itse lukea uudelleen läpi. Vuoden lempiasuni taas löytyy vähän lähempää: Värejä toukokuun ja toivottavasti muidenkin kuukausien. Olen hurahtanut keltaiseen!

Keltaisen värin kauneuden ja syntymäpäivän kunniaksi saittekin ihastella keltaista arkkitehtuuria esitteleviä kuvia! Kivaa päivää kaikille!

Kuva: slight cutter

Lyylin vierestä fyller ett år! Gratulerar bloggen - ja, må hon leva uti hundrade år!

Blogitauko

Täten siirryn ansaitulle kevätlomalle eli selviämään yli hektisten koulun viimoisten päivien sekä vaikeutuneen elämäntilanteen. 

Palataan apajille, kun kaloja taas parveilee. Luulisinpa tällaista tapahtuvan kesäkuun puoleenväliin mennessä, kenties jo piankin, mutta tarkkaa päivää en saata luvata.

Ihania toukokuisia aurinkopäiviä kaikille!

Tänään luotu

Mallailin huvikseni huomisen asua sängyn päälle. Harvoin jaksan alkaa vaatteita tällä tavoin asetella, mutta nyt inspiroiduin leikkimään jonkin sortin taiteilijaa myös ajatuksissani. Iltapäivän hiljaisuudessa, kellon viiden kahvin jälkeen, Veikon nukkuessa ja Lyylin kopsutellessa omiaan olen ihanan rauhoittuneessa mielentilassa. 

Mikäpä tässä siis tehdessä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Mielessä tietenkin siintävät hyvin arkiset askareet: jumppaaminen ja silityspuuhat, mutta en anna niiden vainota mieltäni liikaa. Keskityn nyt hetkeksi siihen, mitä rakastan: luon jotain ennen olematonta – kirjoitan, sitten ehkä luen Lyylille vähäsen. 

Sunnuntai-iltapäivä on puhdas, seesteinen. Mielessäni toivon: tulkoon kesä, joka olisi suruton ja hyvä.