Alkuja ja loppuja

Meidän pienelle naisperheellemme kuuluu sekä hyvää että huonoa. Hyvää on pienen Hilpin syntymä huhtikuun alussa. Hän on aivan ihana, pieni, sirpakka ja tahtoa täynnä oleva edelleen alle 62-senttinen neitokainen. Aivan alkumetreistä asti hän on hurmannut niin minut kuin monet muut olemuksellaan. Ja alusta asti hänen kanssaan on saanut taistella: itkua, ääntä ja liikettä on elämäämme mahtunut.

Koliikista kuitenkin selvittiin; toisen, kolmannen ja neljännen vauvakuukauden pelkotiloistani rämmin ylös, ja viime ajat ovat sujuneet kutakuinkin mukavasti. Pieni ihmisemme alkoi ryömiä jo reilun neljän kuukauden iässä, puolivuotiaana hän ryhtyi konttaamaan ja nyt hän on jo monen viikon ajan noussut pystyyn. Elohopea kerrassaan. Hyvää tuossa varhain liikkeelle lähdössä on ollut se, että näin hän pääsee tutkimaan maailmaa itsekseen ja siten viihdyttämään itseään. Minä kun olen pääsääntöisesti yksin (tai Lyylin kera) hänen kanssaan, niin kotihommia riittää. Täytyy sanoa, että kakkavaipat, syöttäminen ja soseiden tekeminen tulevat jo korvista ulos, mutta kestän sen ajatuksen voimin, että ei tätä vauva-aikaa kauaa kestä. Se on ohi oikeastaan aivan liian pian, ja niinpä ainakin yritän lähinnä nauttia. Ja näin vanhempainvapaalla sitä aikaa kuitenkin on oikeastaan aika paljon: on ollut aikaa nukkua päiväunia, katsella tv-sarjoja Netflixistä ja sitten käydä läpi sitä elämän huonoa puolta. 

Huonoa nimittäin on tämä meitä kaikkia maapallon asukkeja koskettava ilmastonmuutos. Kuuma kesä, mittaushistorian lämpimin syksy ja lumettomin marraskuu täällä Suomessa. Maailmalla ennätyskuivuutta esimerkiksi Australiassa ja Etelä-Afrikassa, ennenkokemattomia metsäpaloja Kaliforniassa ja Kreikassa. Huonoja uutisia pursuaa median kautta tietoisuuteeni päivittäin, ja herkässä hormonitilassani olen todellakin huolestunut uutisista. Olen lukenut paljon aiheeseen liittyviä artikkeleja, nyt tietokirjaakin, ja tiedostan asian vakavuuden. Monen tutkijan tavoin olen sitä mieltä, että jos emme ala tehdä radikaaleja muutoksia elämäntapoihimme, ihmiskuntaa ei sadan vuoden päästä ole enää olemassakaan. Ja arvatkaapa vain, alammeko tehdä muutoksia. Onko niitä näkyvillä? Pieniä puroja kenties, mutta suuren virran kohinaa emme kuule. Aika alkaa käydä vähiin. 

Kaikin puolin minun oma elämäni on hyvää, meidän perheemme arki on onnellista, ja olen sisällä itsessäni tyytyväinen ja koen, että elämälleni on tullut täyttymys. Jossain mielessä olen elänyt elämäni "valmiiksi", vaikka toki haluan elää täällä edelleenkin, äitinä lapsilleni. Mutta suuri maailma voi niin huonosti, ettei se voi olla vaikuttamatta onnellisuuden kokemuksiini. Oikeastaan olen todella ahdistunut, ja ajatukseni pyörivät tämän ahdistavan ilmastoasian ympärillä lähes jatkuvasti. Onneksi on terapia, jossa olen ilmastoahdistustani saanut kiitettävästi purettua. 

Mutta purettavaa on varmasti niin paljon, että olen ajatellut nyt seuraavaa: Lyylin vierestä on ollut paikka kirjoittaa perheeseen, vaatteisiin, kotiin, keittiöön, kulttuuriin, arkeen, parisuhteisiin, yksinäisyyteen, sairastamiseen ja suruun liittyviä tunteita, mutta sen tie on nyt tullut päätökseensä. En tiedä, riittääkö minun maailmani mikään aika kirjoittaa enää mitään, mutta olen muhittanut päässäni ajatusta kirjoittaa ilmastonmuutosahdistustani ulos. Ehkäpä siis avaan jossain vaiheessa uuden blogin!

Jättäkäämme kuitenkin nyt Sylville, Lyylille (ja Hilpille) iloiset heipat; on ollut sangen puhdistavaa päästä kirjoittamaan mitä henkilökohtaisimpia ajatuksia auki kenen tahansa luettavaksi. Sen aika on nyt kuitenkin ohi. Kuten iso kirjakin sen toteaa: kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.  

Vellovaa

Tähän mennessä tapahtunutta: Reagoin parvekkeellamme ja olohuoneessamme leijuvaan hajuun. Epäilen hajun tulevan parvekkeen rakenteista. Taloyhtiö on alkanut tutkia asiaa. Luulin löytäneeni hometta erään puoliksi irronneen listan alta.

Viikot vierivät ja asiat etenevät, mutta haju ei häviä. Parveke on nyt purettu niin, että täytteet ja tuulensuojalevyt on poistettu, ja yhteistuumin taloyhtiön kolmen asiantuntijan kanssa on havaittu, että rakenteet eivät haise. Puu on tervettä ja ilmeisesti villatkaan eivät olleet kastuneet, mutta ne vaihdetaan joka tapauksessa.

Ainoa korjattavissa oleva asia on ilmanvaihtoventtiilien virheellinen asetus. Oma remppafirmani, jonka kanssa käyn edelleen kädenvääntöä loppulaskun suuruudesta, on tehnyt asennuksen niin, että korvausilma tulee olohuoneeseen täytevillojen välistä. Huoh. Tämä on saattanut aiheuttaa osan oireistani, muttei suinkaan kaikkia, sillä nyt kun villat ovat olleet lähes viikon poissa ja parveke on saanut tuulettua, tilanteeseen ei ole tullut korjausta. Haju velloo yhtä voimakkaana olohuoneessa kuin ennenkin, ja vaivani jatkuvat. 

Olen tosin pystynyt nukkumaan omassa sängyssäni jälleen, ja uskon, että siinä pääasiassa tulenkin nukkumaan. Syyhyttää säännöllisesti, korvat ovat välillä kipeät (mulle tyypillinen allergiaoire), mutta en yski itseäni henkihieveriin. Ehkä tämän kanssa pystyy vuoden pari elämään. 

Mistä haju sitten tulee? Aivan selkeästi nyt lisää haisteltuani havaitsen, että ikkunapuitteet, karmit ja parvekkeen ovi haisevat, etenkin silloin kun aurinko lämmittää niitä. Myös muiden huoneiden ikkunankarmit haisevat hyvin hennosti, kun niitä oikein haistelee. Karmit ovat yli viisikymmentä vuotta vanhoja, 60-luvun kokeelliseen kemikaaliaikaan rakennettuja. Vahva veikkaukseni on, että niissä on käytetty sellaisia puunsuoja-aineita, jotka nykypäivänä olisivat kiellettyjä. Eiväthän karmit edes näytä mitään kulumisen merkkejä; monissa muissa 60-luvun taloissa ikkunat on jo aikapäiviä sitten vaihdettu. Täällä ei kuulemma vieläkään edes harkita asiaa, vaan neljän vuoden päähän sijoittuva ikkunaremontti tarkoittaa käytännössä ikkunapuitteiden huoltoa. 

Tai sitten minä vain olen tullut aivan yliherkäksi; koskaan aiemmin en ole moisiin tuoksuihin reagoinut, eikä olisi tullut asuntoa ostaessa edes mieleen, että ikkunat voisivat aiheuttaa ongelmia! Juuri kukaan muu ei tuoksua tunnista, paitsi yksi sisaristani ja nyttemmin myös Lyyli, sillä hänkin on taitanut alkaa herkistyä sille. Ei hyvä. 

Minulla ei ole ässää hihassa, joten olo on tällä hetkellä aika neuvoton. Ainoa, mitä edelleen harkitsen hinnakkuudestaan huolimatta, on Naava-seinä. Jospa siitä saisi edes vähän apua! Myöntäisiköhän pankki mulle pari vuotta lyhennysvapaata, että saisin sisäilma-asiani tavalla tai toisella (eli muuttamalla) kuntoon?

Aivastus – taas

Jos tästä kesästä haluaa tiiviin lyhennelmän, se alkaa sanalla aivastus ja päättyy sanaan taas. Melkein naurattaa tämä vuodesta toiseen eri muodossa esiintyvä ongelmani nimeltä sisäilmaherkkyys.

Nyt tilanne on karannut sellaiseen olomuotoon, että minun on hyvin tukala olla kodissani. Keittiö tosin on kohtalaisen neutraali huone, täällä siis aikani vietänkin. Viime viikot olen nukkunut Lyylin huoneessa ikkuna sepposen selällään, ja sekin menettelee. Mutta olohuone on pulma, ja sinne viikon päästä on palattava nukkumaan. Oleskelua siellä ei voi nyt lainkaan harrastaa, sillä sisäilma. Miten sitten uinumista? Ehkä teen väliaikaispesän Lyylin ikkunan alle!

Selitän nyt tarkemmin tilanteen, vaikka se voi olla etäisesti tuttu, olenhan siitä jonkin verran puhunut. Tilanne kuitenkin elää. 

Parvekkeen ja olohuoneen välinen seinä isoa ikkunaa lukuunottamatta ei olekaan betonia, kuten asunnon muut ulkoseinät, vaan kyhäelmä ilmeisesti tukipuita, jotain vällyjä, sisäkuorena lastulevyä ja ulkokuorena ilmeisesti mineriittiä. Ja tuo kyhäelmä haisee. Ensin luulin, että mineriittilevyt erittävät jotain kemikaalia, jolle olen pikkuhiljaa herkistynyt. Taloyhtiömme mainio ja erittäin asiantunteva tekninen isännöitsijä oli toista mieltä: mineriitti on lähinnä kiveä (ml. asbestia!), ja hän epäili, että rakenteen sisällä olevat vällyt ovat joko kostuneet ja homehtuneet tai sisältävät muita kemikaaleja, jotka hajun aiheuttavat. 

Haju on puinen, mielestäni voimakas, ja joskus tunnen sen heti sisälle asuntoon astuessani. Vieraat eivät yleensä hajua haista eikä tuo tekninen isännöitsijäkään sitä huomannut, mutta oletusarvoni on, että väliseinä silti avataan. Se on avattava! Jos taloyhtiö ei sitä suostu tekemään, minun on tehtävä eli teetettävä se itse, vaikka eihän se asianmukaista olekaan, sillä rakenteet ovat taloyhtiön omaisuutta. Mikään ei kuitenkaan saa minua nyt epäilemään sitä, etteikö seinää avattaisi, kun oireeni ovat niin voimakkaat ja taloyhtiöllä on velvollisuus selvittää, mikä tuolla rakenteessa on vialla. Tällainen pieni seinäremontti ei varmasti taloyhtiön talouteen vaikuttaisi juuri millään tavalla – isännöitsijäkin totesi, että pikkujuttu. Paitsi minun terveydelleni. Sille tämä on tosi iso asia. 

Viime ajat kotona ollessani olen kierrellyt kaarrellut asunnossa ja haistellut paikkoja varmistaakseni, että parveke on ainoa hajunlähde. Aloin jopa epäillä, että uudet parketit olisi asennettu huonosti, kun sinne ne 24 tuubia silikonia kitattiin, mutta en huomaa parketissa mitään outoa hajua. Lievästihän se edelleen haisee puulta, muttei muulta eikä niin voimakkaasti kuin parvekkeelta sisälle erittyvä haju. 

Olen ymmärrettävästi ollut paljon poissa kotoa: vanhempieni luona, Lyylin isovanhempien mökillä ja kaverin mökillä, ja pian lähden pitkäksi viikonlopuksi Turkuun. Sitten on vielä tiedossa tangoleiri, mutta kun sen jälkeen alkaa työt, ei pakopaikkaa ole. Töissäkin joudun hiukan herkistymään, joten millainenhan syksy on tulossa? Pelottaa. Toisaalta toive remontin melko pikaisesta alkamisesta on virinnyt, kun kyseessä ei ole tuon isompi seinien avaaminen! 

Ei tässä oikein ole vaihtoehtoja, sillä taloudellisista syistä en pysty muuttamaan. Vähän rupesin miettimään viherseinän hankkimista, mutta sellaiset ovat aivan tajuttoman kalliita: pelkällä Naava-seinän hankintahinnalla matkustaisi maapallon ympäri, ja siihen tulee päälle lisäksi hoitokustannukset 65 euroa kuussa. Sinällään se summa ei kuulosta aivan mahdottomalta, ja olisinkin valmis sen maksamaan, mutta miten saisin seinän hankittua, kun sen ostohinta on lähes viisituhatta euroa! Sitäpaitsi Naavojen puhdistava teho on kertakaikkisen kyseenalainen. 

Toisaalta jos tästä muuttamaan joutuisi, hintalapuksi tulisi lähes kaksikymmentätuhatta – remontti ei nostanut asunnon arvoa lainkaan niin paljon kuin kustansi ja lisäksi asuntoon on hankittu kiinteät kaapit. Huomioon tulee ottaa myös varainsiirtovero ja kiinteistövälittäjän palkkio. Puhumattakaan siitä, että seuraavakin asunto pitäisi sisäilmaremontoida! 

Voisi käydä myös niin, että joutuisin ojasta allikkoon: uudesta asunnosta voisi löytyä joku toinen huonon sisäilman syy, jota ei ehkä pystyttäisi korjaamaan. Mitä sitten tekisin? Valtava kierre olisi valmis. Sikäli siis olen sitä mieltä, että tuo parvekkeen seinä korjataan. Korjataan tai itketään ja korjataan, vaikkei varmaan kukaan muu parvekkeeni takia tässä maailmassa itke kuin minä yksin. 

Käytiin kävelyllä

Käytiin kävelyllä hermoja lepuuttamassa, sillä päivä on ollut karmea. Ilmeisesti olen jokaikisenä Lyylin syntttärikekkeripäivänä surkealla tuulella. Stressaantunut, väsynyt, kiukkuinen ja lopulta tavattoman ahdistunut. 

Kekkerit sinällään menivät kivasti: 13 tyttöä kodissamme, eikä mikään mennyt rikki! Lopputohinoissa erään vieraan veli sai kuitenkin sotkettua puhtaan puolen eteisen matosta, ja tiedossa on siksi pesulakeikka. Juhlissa matto tietysti oli likainen puoli päälläpäin, mutta tämä viimoisin vieraamme haettiin kaksi tuntia myöhässä (!) ja olin jo ehtinyt siivota kämpän ajatellen, että ei tässä mitään enää ehdi tapahtua, joten voin kääntää putipuhtaan puolen matosta esille. Väärin.

No, pesula hoitanee hommansa ja samalla saan keittiön maton vietyä pesuun. Eihän se olekaan odottanut tuolla eteisen nurkassa kuin muutaman kuukauden. :)

Monenlaisia murheita on ehtinyt tämän päivän aikana miettiä. Kaipa nämä tyttären syntymiseen ja vanhenemiseen liittyvät juhlat ovat tapahtumia, jolloin mielen synkät vedet tulvivat yli. Kuinka monta kertaa tänäänkin olen ehtinyt toivoa, että olisipa Veikko nyt täällä kanssani. Terveenä ja tavallisena itsenään jakamassa päivän annosta. Ja etupäässä jakamassa elämää kanssani. 

Bongasin Tinderissä pari viikkoa sitten kelpo miehen. Viesteiltiin muutama viikko ja tavattiin sunnuntaina. Oli mahtavaa: kahdeksan tunnin treffit. Tavattiin uudelleen tiistaina, neljän tunnin ajan. Edelleen hyvää, kivaa, mutta eilen alkoi tuntua, että joku tässä hiertää. En osaa edes selittää, mikä. Siksi olen synkkänä.

Mies on kiireinen, ei ehdi nähdä pitkään aikaan uudestaan. Minullakin tietysti rajoitteeni. En tiedä, onko nyt kysymys vain siitä, että olen sellainen hätähousu, etten kestä sitä, että täytyy rajoittaa tapaamiset kertaan viikossa tai jopa kertaan kahdessa viikossa vai siitä, että tämä vain on väärä mies minulle. Molemmat meistä olemme kyllä kiinnostuneita toisistamme, se on selvää, mutta olenko minä kuitenkin se kiinnostuneempi osapuoli, se jolla on aikaa parisuhteeseen? 

Kävelyllä ehti miettiä monta ajatusta. Kävelyllä ehti taas kerran todeta, että olisipa kiva olla kesällä muutakin kuin yksin. Viimeksi muistan viettäneeni todella onnellisen parisuhdekesän vuonna 2007, kymmenen vuotta sitten. 2012 oli lupaava sekin. Kaikkien muiden kesien vehreyteen sekoittuu niin paljon surua, kaipausta, yksinäisyyttä ja luopumista, että todella toivon tämän kesän antavan jotain muutakin. 

Sitten jälleen muistan, että olen kuitenkin saanut suurimman aarteen, mitä kaivata saattaa. Tytär suloisin.