En lätise

Kirjoitan nyt suoraan. Kirjoitan juuri niin kuin asiat ovat, enkä lätise. – Tuttavani legendaarisia lauseita muokaten, sopivat nimittäin minullekin kuin sade tähän iäti jatkuvaan syksyyn.

Jos pahoitat mielesi helposti, kehotan lukemaan muita areenoita. Tämähän tosiaan on päiväkirjani, ja kielenkäyttöni on ihan yhtä värikästä kuin elämäni, enkä liikaa lukijoita ajattele. Ehkä voisin ajatella enemmänkin, mutta silloin karsisin liikaa vapauttani ilmaista ajatuksiani sellaisina kuin ne ovat. (Eikä täällä juuri kukaan käy ainakaan kommentoimassa, joten miten edes voisin jatkaa toisin?)

Minähän itse tietysti pahoitan mieleni erittäinkin helposti, mutta on sentään tämä areena, jolla saan sen tehdäkin ilman lupaa ja ilman häätöä. Hyvä näin, sillä jossain on ihmisen saatava puhua suunsa puhtaaksi. 

Aiheenani on tänään joulu. Joululoma alkoi juuri, mutta minäpä odotan vain sitä, että joulu olisi jo ohi. Eipä ole viime vuosina joulu napannut, eikä nappaa nytkään. Nappaa entistä vähemmän tänä vuonna. Olen tietysti ihan järkyttävän väsynyt tästä syksystä, muutosta ja kaikista pienistä vastoinkäymisistä, mikä vaikuttaa voimakkaasti tuntemuksiini ja odotuksiini myös joulun, rakkauden juhlan suhteen.

Sanon siis suoraan, niin kuin lupasin, että takana on paska vuosi. Ei paskin kaikista, mutta paska kuitenkin. Mitä sitä kaunistelemaan. Suurinta surua oli menettää odottamani vauva viime kesänä, vaikka lapsenalun isän kanssa tiet olivat jo erkaantuneet. Nytpä sen tiedän aivan varmaksi: lapsia minä en tähän maailmaan enää ehdi saada, ja ehkä hyvä niin. Kunpa vain minulle luvattaisiin se, että se ainokaiseni saa elää pidempään kuin minä, etten joudu enää suurten menetysten keskelle.

Mielessäni on yllättäen pari hyvääkin asiaa: Ensinnäkin tykkään työstäni ihan valtavasti. Pienet lapset ovat huippuja, ja se elämänmaku, joka töissäni maistuu, on melkein kaikkein parasta maailmassa! Tiedän, että osaan hoitaa hommani hyvin ja sovin työtehtäviini, mutta toki on asioita, jotka voisi tehdä paremmin. (Yksi niistä on tämän temperamenttisen luonteenlaatuni hallitseminen, mutta yllättävän hyvin sen töissä kyllä hillitsenkin. Ei turhia kiukkukohtauksia oppilaille eikä rajapintaista kielenkäyttöä tänä syksynä laisinkaan!)

Ja se kaikkein paras asia on oma tyttö, joka elää edelleen. En saata olla pelkäämättä hänen poismenoaan, joten jokainen päivä hänen kanssaan on kuin voitto täällä kuoleman varjon maassa.

Koska lupasin, etten lätisekään, en myöskään sitä tee. En toisaalta myöskään korkkaa viinipulloa ja hukuta suruani viinin lipitykseen, vaan sen sijaan menen nyt suihkuun ja sitten pakkaan. Kipeäksi olen tulossa, kuinkas muutenkaan, juuri kun loma parahiksi pääsi alkamaan. Huomenna kuitenkin lähdetään maalle. Siellä en ole aivan yksin ajatusteni kanssa.

Suuria asioita

Katselen aamukahvikupin, tietokoneen ja pöydällä lepäävän päiväkirjan lomasta ulos. Mitä kaunein syyspäivä on jälleen alkamassa. Maisema tästä ikkunasta on kuin syksyinen postikortti, mutta en osaa nyt nauttia siitä, koska tiedän, että kahden viikon ja kahden päivän päästä ei tällaista postikorttia silmieni eteen avaudu. 

En oikeastaan – tietenkään – sure postikorttini menettämistä, sillä tarjolla on kolme uutta postikorttimaisemaa: kolmesta tulevan kotimme ikkunasta avautuvaa vehreää vuosaarelaista pihakuvaa. Suren vain sitä, että ehkäpä menetän parhaimman sisäilman, jota minulla vuosiin on ollut. Uudessa asunnossa sain huuliini ihottuman, kun olin siellä tunnin. Tuntuu äärimmäisen raskaalta muuttaa sellaiseen asuntoon, jossa pelkästään vieraileminen laukaisee oireita. Kaiken tämän rinnalla hieno keittiö, tulevat uudet parketit ja kauniiksi maalatut seinät tuntuvat kovin vähäarvoisilta; niistä osaa iloita vasta, jos se tärkein eli sisäilma on kunnossa.

Muutto on aina kaikille muutos ja usein myös taloudellinen riski: laskin, että tulen tässä asunnon vaihdossa käyttämään remontteihin yli 10 000 euroa. Muutto on myös ajankäytöllisesti iso uhraus, ja asuinpaikan tai pelkästään kaupunginosan vaihtaminen muuttaa arkea monella tapaa. Ei tuolta idästä niin vain kahville keskustaan lähdetä, kuten tähän asti ties kuinka monta vuotta. Olen asunut Helsingissä yli 13 vuotta, ja niistä lähes 12 vuotta kantakaupungissa. 

Homeallergikko joutuu muutossa kohtaamaan myös sellaisia asioita, joita ns. tavallisille muuttajille ei tulisi mieleenkään ajatella: että ehkä en pysty asumaan asunnossa, johon juuri olen upottanut kaikki säästöni, enkä varmasti saa kaikkia niitä myytäessä takaisin; että aluksi syyhyän, raavin, saan ihottumia, yskää ja ahdistun joka tapauksessa, mutta en voi tietää, milloin se loppuu, loppuuko se ja mitä on tulossa. Tuleeko ilmassa aina olemaan liikaa jotain, joka ärsyttää vai laskeeko ärsytystä aiheuttavien aineiden määrä ajan kuluessa? Miten käy tämän asunnon homerappukäytävän suhteen? Pääseekö sieltä ilmaa kotiimme? Pystynkö sietämään pieniä määriä kellarista kantautuvaa hometta?

Oikeastaan asiat olisivat melko tavallisesti, jollen tietäisi, että elämässä on nyt toinenkin iso asia käynnissä muuton ohella: työpaikkani aiheuttaa minulle sellaista fyysistä pahaa oloa, että olen tajunnut tämän syksyn aikana, että työurani opettajana ainakin julkisen koulujärjestelmän sisällä alkaa olla ohi. Homeallergikkona en kestä koulurakennusten kuntoa. Tällä erää olen kolmatta päivää lämpöilyn takia kotona; yleensä jaksan 37,7:ssä asteessa tehdä töitä, mutta nyt tämä lämmönnousu ja pysyminen korkealla teetti niin huonon olon, että päätin jäädä kotiin lepäämään. Tiedossa on niin isoja asioita, että en aio tehdä niitä kipeänä. Kunpa nyt lämpöily vähäksi aikaa taukoaisi, mutta taidan toivoa liikoja. Eikä lämpöily tietenkään ole ainoa oire, jonka töistä saan, mutta mitä niistä nyt kertomaan. Pahempi mieli vain tulee.

Jollain tavalla olo on kuitenkin varma ja asiat edistyvät: asunto, jonka ostin on joka tapauksessa homekoirilla tutkittu: ei siellä sisällä ole homeongelmaa, ja vaikka koirat haistoivat rappukäytävän homeen asunnon kahden oven läpi, ovia ei ollut tiivistetty. (Nyt sisäovi vaihdetaan desibelioveksi uusine karmeineen.) Tähän hätään en olisi löytänyt välttämättä yhtään sen parempaa asuntoa vuokramarkkinoilta; myyntiin ei tullut siinä ajassa, kun asunto olisi pitänyt löytää, yhtään sen sopivampaa kämppää. 

Toisaalta tein päätöksen paitsi homekoirien myös sen varassa, että ensimmäisellä kerralla asunnossa käydessäni sen sisäilma tuntui ihan tarpeeksi raikkaalta. Muuttaminen on aina riskinottoa, ja joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin. Viime kerralla minulla oli huipputuuri, mutta tätä yksiötä etsinkin lähes vuoden ajan, 78 asuntoa katsastaen. Nyt ei yksinkertaisesti ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Oli tehtävä nopeampia ratkaisuja ja luotettava siihen, että remontoimalla ja eristämällä saa asunnosta asuttavan. 

En usko, että tulemme asumaan tuossa kaksiossa kauaa, vaikka siihen taloudellisesti paljon sijoitankin. Tällä hetkellä muuta ei kuitenkaan voinut: aluksi remontin piti olla pieni tiivistys ja pintamaalaus, mutta päädyimme remonttimiehen kanssa siihen, että lattiat vaihdetaan, sillä vanhan parketin alta löytyi ikivanhaa muovimattoa ja ja ties mitä 60-lukulaista linoleumia – hurjan repaleista ja liimaa täynnä olevaa kamaa. Lisäksi teetän eteiseen kiinteät kaapit. Ehkä hifistelen, mutta säilytystilat asunnossa olivat kohtalaisen huonot, eikä meillä ole mitään muutettavia kaappeja. Mieluummin satsaan toimivaan asuntoon, kuin että kärvistelen paitsi sisäilman myös toimimattomuuden kanssa. Sitäpaitsi kuntoon laitettu asunto on sitten helpompi myydäkin – huomasin juuri, että toinen Vuosaaressa oleva 60-lukulainen asunto, jota kävin kesäkuun alussa katsomassa, oli edelleen myynnissä, huolimatta siitä, että se oli huippukuntoon remontoitu! Asunnot siellä eivät vaihda omistajaansa aivan yhtä helpolla kuin täällä kantakaupungin mailla.

Postikorttinäkymistä, auringonpaisteesta ja surun rauhoittumisesta (seitsemän vuotta siinä sitten keskikin!) huolimatta mieli on matalalla. Paljon kaikkea tapahtuu koko ajan, elämällä on kyllä annettavaa, eikä ainakaan tylsäksi mikään muutu, mutta riskit ovat suuret. Joudun riskeeraamaan koko ajan terveyteni töitä tehdessäni, taloudellisesti olen ajanut itseni aika ahtaalle ja suren kaiken lomassa yksinäisyyttäni. Taas muutan yksin, taas kaikki on yksin minun harteillani. 

Lyylin huoneeseen tulee Ritva Kronlundin Juhannusruusu

Yhden pyynnön heitän ihmisille: te onnelliset, jotka olette löytäneet kumppanin rinnallenne ettekä ole sairaita töistänne tai kodeistanne, olkaa onnellisia! Minäkin olen onnellinen siitä suuresta onnesta, joka on jäljelle jäänyt: ihanasta tyttärestä! Asuminen on niin väliaikaista. Ehkä suuntaamme katseemme nyt jo kaukaista tulevaisuutta kohti ja alamme miettiä, minne seuraavaksi muutamme ja menemme töitä tekemään. Ehkä se onkin Helsingin ulkopuolella?

Tiloissa ja pelkotiloissa

Voi kuinka olen fiilistellyt jo näin etukäteen tulevan marraskuun tapahtumia. Taisin niistä kertoa alustavasti jo täälläkin: on tangotapahtumia, tuparit ja synttärit sekä pikkujoulut. Isoja bileitä, uusia tuttavuuksia, vanhoja mukavuuksia, letkeää, lempeää juhlimista. Mitä voi synkän marraskuun keskelle muuta toivoa?

Samalla sydämessäni asuu pelko. Siitäkin jo kirjoitin. Pelkään nimittäin, että Lyylille sattuu jotain. Veikon kuoleman vuosipäivän lähestyessä pelko on tiivistynyt. Olenhan taikauskoinen: Mietin usein niin hyvien kuin pahojen tapausten yhteydessä, ettei kahta ilman kolmatta. Kahteen viime syksyyn mahtuu kaksi yllättävää kuolemaa, jotka ovat vavisuttaneet elämääni. Mitä jos tapahtuu kolmaskin? Eikä kenenkään muun kuolema voisi kohdallani murskata enempää kuin oman ainoan lapseni, jonka isä on jo kuollut. Pelkään...

Toisaalta yritän kääntää ajatuksen pelosta tyhmään taikauskooni: Jospa onkin niin, että se ensimmäinen onneton syystapaus olikin eroni Egilistä kaksi vuotta sitten. Silloin kolme tapausta olisi jo tullut täyteen ja seuraavaksi olisi aika onnen! 

Yritän muistella myös elämäni muita käännekohtia: oliko kahta ilman kolmatta vaiko eikö. Yleensä tapauksia saa löydettyä kolme. Esimerkiksi vuosina 2006–2007 kääntyi epäonnisten asuntokuvioittemme kelkka, ja Veikon kanssa lähdimme kuin palkinnoksi koettelemuksistamme jouluksi 2006 New Yorkiin. Sen perään pääsimme keväällä 2007 muuttamaan yhteiseen kotiimme, jonka homeremontti oli onnistunut ja minä aloin taas voida paremmin. Syksyllä 2007 aloimme odottaa Lyyliä. Mikä onnellisten tapausten jatkumo – ja kolme erillistä tapausta tuosta on laskettavissa! Tosin voisin laajentaa hyvän sarjaa neljään tai viiteenkin: Samaisena vuonna 2007 sain sivuaineopintoni tehtyä ja pääsin alkamaan gradun valmisteluja. Menimme myös Veikon kanssa kihloihin.

Luvusta kolme tulikin viisi. Hups. Mietin myös viimekertaisia onnenvuosiani 2012–2013. Ensin tai viimein löysin oman asunnon eron jäljiltä. Muutin ja oho, tapasin nopeasti uuden miehen. Kesällä 2013 sain uuden työpaikan. Kolme hyvää ja kaunista, joista kuitenkaan kaikki eivät osoittautuneet yhtä hyviksi tai onnellisiksi ratkaisuiksi. Sitä paitsi niiden välissä oli paljon epävarmuuden, surun ja ahdistuksen hetkiä. En kutsu noita vuosia onnen vuosiksi muutoin kuin tämän rakkaan asunnon löytämisen ja oman uuden elämän alun suhteen. 

Niinpä teoriani kolmen sarjasta ei tunnu pitävän paikkaansa. Toisaalta kuolemien rinnastaminen on hullua, ja melko lailla epätervettä on pelätä sairaalloisesti lapsensa menettämistä, etenkin näissä olosuhteissa, joissa me suomalaiset suureksi onneksemme saamme elää. Ehkä nyt täytyy vain yrittää elää vailla liiallista pelkoa, hyväksyen se tosiasia, että mitä tahansa voi tapahtua. Jos tapahtuu pahaa, siitäkin selviää jollain tapaa. 

Ehkä minun pitää siis antaa nyt mahdollisuus hyvälle, sillä jotenkin on sellainen kutina, että marraskuussa tulen olemaan onnellisempi kuin aikoihin. 

Syyslomalukemista

Syysloma alkoi, hurraa! Vaikka viimeksi kuluneet kaksi viikkoa ovatkin olleet tahdiltaan inhimillisempiä kuin alkusyksy, olin odottanut loman alkamista kuin kuuta nousevaa. Kuinka väsynyt sitä on, kun ei ehdi oikein koskaan kunnolla vain olemaan. Tai ehtisihän sitä, jos entistä enemmän raivaisi viikonloppuja vapaiksi, mutta kun kaikelle, omaa oloa ajatellen etenkään aikuistoiminnalle, ei voi sanoa ei. Ei sekään olisi järkevää oman jaksamisen kannalta. 

Kultaisen keskitien etsimisen lisäksi olen yrittänyt etsiä lukurauhaa levottomasta sielustani. Vaikeaa taas on, kun kotona aina keksii muuta. Jos ei roiku netissä, niin siivoaa. Jos taas on jo hinkannut jumppatunnin ajan ja hikimääränkin verran, niin lehdistä löytyy loputtomasti mielenkiintoisia pikkujuttuja pikkulukunälkään, joiden jälkeen voikin sitten taas tarkistaa netistä, missä asennossa maa makaa. Sitä rataa jäävät kyllä jo viime vuoden puolella aloitettu Kawabata ja tuoreet pedagogiset oppaat makaamaan, jos eivät maahan, niin hyllyille ja laukunpohjille. Tuore hankinta Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet on näköjään jo saanut kunnon kolhuja pintaansa, vaikka hädin tuskin olen vasta vilkaissut sitä. 

Pöydälle auringonvaloon kylpemään asettuivat siis syysloman lukuhaasteet. Mikä olisi sinun suosikkisi?

Surullinen

Tihentyneestä postaustahdistakin sen huomaa, että olen taas entistä surullisempi. Surullisempi ja yksinäisempi. Tai toisinpäin. Kuinka vain sen haluatte. 

Miten sitä voi taas niin pettyä elämänkulkuun ja ihmiskuntaan. (Enkä tarkoita tällä vallassaolevia poliitikkoja.) Oikeastaan en edes ole vihainen kenellekään – ja sehän minua vähän huolestuttaakin. Olen vain niin pettynyt siihen, että elämästä tuli tällaista, ja peloissani sen tähden, mitä maailmalle olemme tehneet. 

Ensinnäkin harmittaa, että minulla on kauheasti kaiken maailman tuttuja, ihania ihmisiä, mutta ne muutamat syvälliset ihmissuhteet ovat elämän rankkojen tuulien kaadettua minut hävinneet tuon tuulen mukana. Tuulen viemää on parisuhteen päättymisen jälkeen se yhteisö, johon kerran kuuluin. Ehkä se olisi hajonnut muutenkin, näinhän meille kolmi–nelikymppisille käy, mutta hajoamisen olisi kestänyt paremmin, kun rinnalla olisi joku, jolle olisin tärkein. Nyt olen vain hankala, väsynyt, surullinen ihminen.

Vanha, sama lauluhan tuo on, monesti täällä jo kuultu, mutta niin harvinaisen usein sen melodia kaikuu edelleen näissä tyhjissä nurkissa. Ei ihminen niin nopeasti toivu menetyksistään kuin haluaisi. Ja moni asia jatkuu päällisin puolin entisenä; jatkuisi varmaan syvällisemminkin, mutta olen ikään kuin itse tehnyt valinnan astua syrjään. Kun luottamus on rapissut, miten enää olisi paluuta entiseen? Jotain perustavanlaatuista on muuttunut, tai sitten vain me ihmiset olemme ajan hiottua särmiämme muuttaneet muotoamme. Ei kukaan ole enää samanlainen, vähiten minä itse. 

Tarkoitus ei ole syyttää ketään, vaikka moni varmasti lukee nuo ylläolevat sanat syytöksinä. Elämä vain koettelee, kaikkia meitä tavallaan, ja jotkut kestävät sitä paremmin. Minä en kestänyt. 

On vaikea tajuta, että pariskuntaillallisten aika on ohi. Tapaan kyllä ystäviä, usein kiireessä lasten kanssa tahi ilman. Saatan istua iltaa ystävän kanssa, mutten enää ole osa perheillallisia tai pariskuntien välisiä ravintolailtoja. Eikä tämä ole kenenkään vika – ei kai kukaan järkevä ihminen kutsu sinkkuja mukaan pariskuntatreffeille tai perheettömiä perhetapahtumiin. En minäkään kutsuisi. Ja jos minut joku kutsuisi, kieltäytyisin surullisena ja tietysti onnellisena siitä, että minut on huomioitu, mutta olisin samalla varma siitä, että on parasta jättäytyä pois.

Surettaa, ehkä syyttä, mutta joskus täytyy päästä purkamaan suruaan, ettei tapahdu kauheampaa kuin kyyneleet. 

Koulu alkoi

Vuodet vierehtäneet on. Tytär, tämänkin blogin avainhenkilö, aloitti koulunkäynnin. Olihan sitä jo koko pitkä kesäloma odotettukin. 

Jännittyneenä, mutta yhtä aikaa reippaana tuonne koulun pihalle tytär lähti äidin saattelemana. Tämän ensimmäisen vuoden vien lapsen vähintään vilkkaan Hämeentien verran koululle; aluksi pihalle asti, mutta jossain vaiheessa aletaan harjoitella neljännen linjan kulkemista yksin. Siinä ei ole kuin yksi tienylitys, joskin valottoman ja melko liikennöidyn Porthaninkadun yli, mutta paikassa, jossa näkyvyys on hyvä. 

Itselle oli ihanaa saada vielä yksi huilahtamispäivä lukukauden alkuun, sillä olin päivän virkavapaalla, ja toki oli hyödyllistä päästä tutustumaan niin tyttären opettajaan kuin iltapäiväkerhoon päivän joutilaiden tuntien aikana. Muiden äitien – ja yhden isän – kanssa ehdittiin istua myös tunteja kahvilla mm. lapsiamme päivitellen. ;)

Eilen oltiin koko pitkä päivä Linnanmäellä. Rakastuttiin molemmat vuoristorataan! Tänään lähdetään pyöräretkelle. Ei sitä vilkkaan kesän jälkeen ole vieläkään ehtinyt hidastaa tahtia; lukemattomat lukemattomat kirjat ovat edelleen lukemattomia, ja mielentila jotenkin yllättävän ärtynyt. Enkö ole ehtinyt levätä tarpeeksi?

Kun syksy saapuu, Nuuskamuikkunen lähtee

Aloin syyskuussa flunssan kourissa ollessani lukea Tove Janssonista tehtyä elämäkertaa, Tuula Karjalaisen Tove Jansson – tee työtä ja rakasta -teosta. Innostuin kovasti sekä Toven tuotannosta että hänen omasta elämästään tämän opuksen ja Ateneumissa olleen näyttelyn myötä. Niinpä ajattelin hankkia vielä toisenkin Toven henkilökohtaiseen elämään liittyvän uutukaisen, Brev från Tove Jansson -kirjekokoelman. Alkukielellään tämänkin tietenkin.

Lisäksi ajattelin alkaa lukea Lyylille Muumikirjoja (käännöksinä...). Ne eivät ehkä kuusivuotiaaseen kunnolla uppoa, mutta kiinnostaapahan sitten iltasadun lukijaa enemmän tuo yhteinen tarinahetki. Eräänä yönä muuten näin jopa unta Toveen liittyen. Unessa seuraavan tyttäreni nimeksi tuli Tove, mutta siinä tosin Lyyli oli samaan aikaan sekä tämä vauva että oma itsensä vastustaen voimallisesti nimenvaihtoa. :)

Hurahtaa siis voi. Samaistuin Toveen myös rakkauden etsinnässä: kauan sai hänkin etsiä, kokeillen. Ehkä itsekin sitä on vasta 41-vuotiaana kypsä kohtaamaan sen oikean. 

Kuten otsikosta varmasti osasitte lukea, syksyn saavuttua eräs Nuuskamuikkunen lähti elämästäni: miessuhde, joka alkoi kesällä, sai uuden käänteen. Minne suuntaan, siitä kuulette ehkä joskus – tai sitten vaikenen iäksi. Tarkoitus ei ole täällä huudella miehistä enää sen syvällisemmin, mutta toki kerron päälinjoja, toisesta yksityiskohtia paljastamatta.

Nuuskamuikkusen poistuttua kuvioista kysyn itseltäni: voisiko tämä olla oma Tuu-tikkini, se harmoninen ja todellinen rakkaus? Se ymmärtävä ja tilaa antava, mutta se, joka myös tarvitsee, antaa itsekin aikaansa, kuuntelee, jakaa, tukee. Vai luulenko vain? Kenties olenkin itse vielä se Nuuskamuikkunen, jonka on nyt aika nousta ja lähteä. Kenties on aika ottaa uusi hahmo ylleen.

Tove kuvasi kauniisti rakkauttaan Tuulikki Pietilään, Tuu-tikin esikuvaan: "Rakastan sinua yhtaikaa lumoutuneena ja hyvin rauhallisena enkä pelkää mitään mikä meitä kenties odottaa." Nämä sanat toivon joskus voivani lausua jollekulle tärkeälle, oli hän sitten Tuu-tikki tai kenties pikemminkin Hemuli, Homssu tai jokin aivan omanlaisensa olio.

Lainaus ja kuvat Tuula Karjalaisen teoksesta Tove Jansson – tee työtä ja rakasta. Tammi 2013.

Blogikirjoitusta editoitu huomattavin muutoksin keskiviikkona 8.10.2014

Mikä troppi paras troppi?

Flunssa tupsahti vieraakseni yllättäen, ja jouduin jäämään sängyn pohjille sitä potemaan. Olin arvellut selviäväni tavanomaisella syksyisellä yskällä, mutta tämäpä äityi ja vaati troppia jos toisenlaistakin.

Teinkin vertailuja: mikä rohdoista auttaisi kaktuskurkkuun parhaiten. Apteekista hankin Strepsilsejä, ruokakaupasta inkiväärinpalan, Alkosta madeiraa ja Punnitse ja Säästä -putiikista kuivattuja inkiväärinpaloja. Vihreää teetä löytyi kotoa.

Pikkupullon madeiraa join alle vuorokauden sisään; se auttoi kyllä kurkkuun ja mielentilaan siinä samalla. Suosittelen lämpimästi. Myös sherry ja portviini ajavat saman asian. Terveenä en näitä juomia juurikaan janoa, mutta kurkkukivussa sokerisen, hiukan viiniä tiukemman alkoholijuoman voi sanoa toimivan terveyttä edistävästi: se todellakin huuhtelee ja samalla varmasti turruttaa kurkkua. Pikkupullo on hyvä määrä muutaman päivän kotonaoloon; itse join pullon tällä kertaa normaalia nopeammin, mutta sen kumottuani juon taas erittäin mielelläni vihreää teetä samaan tarkoitukseen. Sekin siis toimii! ;) Makeaa juomaa ei tee mieli mahan täydeltä.

Strepsils tepsii, muttei ole välttämätön. Säästänkin loput paketista töihin, kun köhä varmasti jatkuu ensi viikolla. Strepsilsin vaikutukset kestävät mielestäni liian vähän aikaa, ottaen huomioon, että yhden imeskelytabletin saa ottaa vain joka toinen tunti. 

Niinpä lisäaineettomampi vaihtoehto on mielestäni suositeltavampi: kuivatut inkiväärinpalat. Tiukkaa, ei ehkä kovin makuhermoja hivelevää, mutta kurkkua avaavaa kamaa. Ostin nyt sekä sokeroituja paloja että sokeroimattomia, ja kenties huomenna kipaisen (lue: kuljen hyvin rauhallisesti) ostamaan sokeroimattomia paloja lisää. Sokeroiduissa rakenne oli jopa oudon limainen, kummallisen kerroksellinen. Sokeroimattomat palat olivat sitkeämpiä, tuntuivat kivalta pureskellessa, eikä sokerilisästä tässä tapauksessa ole hyötyä, ennemminkin haittaa, jos inkivääriä aikoo syödä paljonkin päivän aikana.

Tuoretta inkivääriä lisäsin paloina teehen eilen, kun en vielä ollut jaksanut lähteä Punnitse ja Säästä:än asti. En pitänyt inkiväärin tuomasta aromista, joten loppupala jäi odottamaan maan mainion bataattikeiton ainesosaksi pääsemistä.

Nyt alkaa kuitenkin inkivääri vähän tökkiä, eikä se liene niitä vatsaystävällisimpiä tuotteitakaan, olen saanut huomata. Ensi kerralla taidan flunssan yllättäessä noudattaa kuitenkin suhteellisen pitkälle samaa kaavaa kuin nyt: ensilääkkeeksi väkevää viiniä, ehkä vähän rauhallisemmin juotuna, paljon teetä, mutta vähemmän kurkkutabletteja. Sopivasti kuivattua inkivääriä. Töihin sitten tarpeen vaatiessa Strepsilsejä mukaan.

Eikä unohtaa sovi lääkkeellistä hoitoa, vaikka lääkkeettömään elämään pyrinkin: ibuprofeiinia kaksi kertaa päivässä, niin lihassäryt katoavat. Yritin nukkua ilman, ja tuskaista oli. Tänä iltana en pyri samankaltaiseen suoritukseen, vaan laskeudun unille lämpimän suihkun, Vallan linnakkeen ja lopulta särkylääkkeen avulla. Outo olo: nytkö se viikonloppu vasta alkaa? Olen jo herkkuni syönyt, myös aimo kimpaleen rasvaista pehmeää juustoa, kun en päässytkään juustoineni juhlistamaan ystävääni Baby Showeriin. Kipeänä olenkin – jos mahdollista – entistäkin hätäisempi herkkujeni hävittämisessä.

Paras troppi on siis se hitain: tee uppoaa minuun kaikkein jouteliaimmin. Sitä paitsi se epäilemättä on näistä kaikista se terveellisin tuote. Julistamme siis teen voittajaksi.

Uusi vaatealku

Syksy on mitä parahinta aikaa alkaa elämä uudestaan puhtaalta pöydältä. Ruveta kuntoilemaan, alkaa laihduttaa, ryhtyä harrastamaan jotain uutta ja kehittävää. Yksinkertaisesti muuntaa itsensä paremmaksi ihmiseksi.

Jokin uusi vaan ei yleensä ala ihmisen elämässä kuin taikaiskusta. Ei etenkään, jos on yrittänyt muuttua tai muuttaa itseään radikaalisti saman asian suhteen jo kauan, onnistumatta. Vähittäinen elämäntapojen korjaaminen lieneekin parempi ratkaisu. Jos ei siis viikko sitten mitä mainioimpana uuden elämän ensimmäisenä päivänä maanantaina ensimmäinen syyskuuta tajunnut alkaa täysmittaista projektia kohti parempaa elämää, ehkä parempaa elämää voi harrastaa satunnaisesti tai jopa säännöllisesti kevyemmin – muuttumatta kokonaan muuksi.

Silti uskon välietappeihin, tapojensa päivittämiseen, elämäntapaprojekteihin ja miksenpä jopa aivan uusiin alkuihinkin. Nämä uudet alut vain saavat ja omalla kohdallani niiden suorastaan pitää olla hitaita! Kasvissyöntikin on hiipinyt elämääni vuoden aikana pikkuhiljaa muuttuen yhä täysimittaisemmaksi. Toisaalta en usko enää minkään ikuisuuteen. Vaikka olen kalan- ja kasvinpurija nyt, en välttämättä ole sitä enää ensi syksynä.

Tämän syksyn uutta, alkavaa hyvää on projektini ostaa yksi vaate tai kengät tai asuste kuussa. En sillä, että yrittäisin radikaalisti vähentää rahojeni tuhlausta vaatteisiin, vaan haluan ennemminkin järkeistää ostoskäyttäytymistäni, rajoittaa shoppailuviettiäni. Suurimman mielihyvän antaa sellainen vaateostos, jonka tekemistä täytyy suunnitella koko edeltävä kuu. Tai ostos, jonka tekee ex temporee, mutta sitten kärvistelee ostamatta loppukuun. Tällainen ostoskäyttäytyminen saattaa säästää myös palan lompakkoa, kenties luontoakin samalla.

Projektini koskee kuitenkin vain upouusia vaatteita – kirpparille aion suunnata nimittäin heti, kun jaksan priorisoida sitä enemmän kuin tanssituntia tai lötväilyä kotona. Tarvitsen uuden farkkutakin yhdeksän vuotta uskollisesti palvelleen rakkaan takkini heitettyä toissaviikolla henkensä repeytyessään, ja sellaisen ostaminen projektin nimissä olisi silkkaa kidutusta. 

Niiden vaatteiden ostamista, joita eniten tarvitsen, en halua ainakaan kaikkia ottaa mukaan tuonne rajallisten, herkullisten nautinto-ostoksien joukkoon. Ideahan on rajoittaa shoppailusta nauttimista, sen käyttämistä lohtuna, ei varsinaisesti tarpeellisten vaatteiden ostamista! Rajoitan kuitenkin farkkutakin ostamisen kirpputorille, sillä uskon tietäväni, että sellaisia kirppareilta löytyy, ja jos sitten löydän jotain muutakin, jota tarvitsen tai Lyyli tarvitsee, saan ostaa nimenomaan käytettynä. Harvoinpa niitä kirpputorikierroksia tulen tekemään, tiedän sen, ja siten ei tarvitse liikaa pohtia ostosten tarpeellisuutta.

Aikomukseni ostaa vaate kuussa tarkoittaa minulle siis vain hieman suunnitelmallisempaa otetta vaatekaappini päivitykseen. Se nimittäin ei ole nyt kahteen–kolmeen vuoteen juuri elänyt, ja osa vaatteista alkaa olla siinä kunnossa, että vaihtoon menevät. Siksi uuttakin tarvitaan. Toisaalta haluan rajoittaa ostojani: tänä syksynä ei edes haaveilla keittiökamojen päivityksestä, vaikka edelleen keittiöstä puuttuu joukko mitä olennaisempia tuotteita, kuten pippuri- ja suolamyllyt sekä vaikkapa pitsaleikkuri, joka olisi niin tarpeellinen uutta aamupalasuosikkiani, siemenleipää tehdessäni. (Veitsi kun ei lainkaan aja asiaa, vaikka voisi kuvitella.) Tänä syksynä satsataan ainoastaan uusien vaatteiden hankkimiseen.

Uusia vaatteita olen tosin ostanut jo kesällä, jolloin rajat olivat löyhemmät: alennuksesta löytyi kerralla pari kenkäparia, ja sorruin jopa Marimekkoon, usean vuoden enemmän tai vähemmän tarkoituksellisen tauon jälkeen. Päivitin lomalla myös alusvaatekertaani uusilla alupaidoilla ja urheiluvaatteitakin tuli hankittua. Uutta on myös lipasto, jossa asuu vaatteita, muttei suinkaan omiani, vaan lipastoon löysi tien tyttären koko tämän kodin garderoobi. Kannen koristeena kaktuksia ja Toven elämäkerta.

Monenlaista uutta täällä siis jo on, mutta mukavaa on, että jotain uutta saa odottaa syksyn aikana tulevaksi. Vähän mutta laadukasta tänne tahdotaan. Vielä on jopa yksi lipaston laatikoista kokonaan tyhjä.

Keltainen kalenteri, keltainen elämä

Niin se uusi lukuvuosi alkoi: sininen kalenteri vaihtui pirteän keltaiseen, yhtä iloiseen kuin itsekin nyt olen, jos ei lasketa mukaan naapurin jatkuvaa röökaamista niin, että täällä ihanassa raikkaudessa leijuukin nyt tupakan käry... (Siitä sitten enemmän, kun saan taloyhtiöltä ja terveysviranomaiselta vastauksia, sillä täällä tosiaan on käryt sisällä, vaikka kaikki uudet ikkunat ovat mitä tiukimmin kiinni. Ilmanvaihdon kautta hajut tulevat sisälle, vaikka uudet ilmanvaihtohormitkin on säädetty pienimmilleen. Voi rähmät!)

Syksy alkoi kuitenkin juuri niissä tunnelmissa kuin salaa toivoin, ääneen toivoin ja pelkäsin ääneen lausutun toiveeni tuhoavan: mieleisen ihmisen palaaminen kainaloon ei voisi tuntua sen paremmalta. 

Ja iloinen olen tietysti siitä, että ihana Lyyli saapui taas ilokseni tänne Helmeen, omaan himaan, jota hän usein kutsuu vahingossa simaksi. Tänään tosin hän sanoi tätä äidin kodiksi – varmaan kymmenen päivää isän luona on ollut pitkä aika lapsen olla, niin että pientä vieroittumista oli tapahtunut. Hiukan oli myös tarhassa itketty, kun äiti tuli niin myöhään. Ja tosiaan, täytyy myöntää, että päivät ovat venyneet. Perjantaina illansuussa olin myös niin väsynyt, että olin syödä puolet ruokakaapistani (mille lie lastulevy maistuisi?) ja nukahtaa tietokoneen äärelle. Silloin tajusin mennä ihan ilman huonoa omaatuntoa päiväunille, ja kappas, ne auttoivat. Lyyli katsoi sillä välin Pikku Kakkosen, ja äiti heräsi pian sen jälkeen uusin voimin nauttimaan illasta tietokoneen äärellä.  – Tämäkin teksti on kirjoitettu ajastetusti perjantain ja lauantain välisenä yönä väliunien antamalla uudella energialla. 

On se kirjoittaminen vaan niin ihanaa. Ihan paras harrastus! Vaan nyt toivottelen teille viikonloppuja, ja palaan kirjoittamaan muitakin juttuja. On nimittäin tarvetta kirjoittaa taas päiväkirjaa, tai kenties viestejä uudelle ihmiselleni. Ihanaa, ihanan kamalaa ja kamalan aikaavievää. Uusi ihmissuhde siis. Mutta voitteko uskoa, etten ole aina huomata, että se tapahtuu kaiken lisäksi vieraalla kielellä? Aivan erityisen kummallista minulle, joka aina olen ollut sitä mieltä, että toisella kielellä puhuminen on niin hankalaa ja epäluonnollista. 

Taidan olla ihan muuttunut, tai sitten tähän on tultu vain pitkällisen matkan ja valmistautumisen tuloksena. Sain siis luvan yllättää entisen itsenikin toteamalla, että uusi, toinen kotikieleni on ruotsi. Ohhoh.

Siis kertakaikkiaan

Olen päiväkausia miettinyt, että enkö minä nyt yhtä blogitekstiä saa aikaiseksi. Loma on jo alkanut tylsistyttää, mutta silti on vaikeuksia keksiä mitään sanottavaa. Vai onkohan juuri se hyvä merkki? Hyvä merkki siitä, että on tullut nollattua itsensä kokonaan. Siltä nimittäin ainakin nyt tuntuu: tyhjennetyltä, tylsistetyltä. Korkea aika siis ruveta palailemaan arkirutiineihin ja siten myös hiukan aktiivisempaan postailutahtiin.

Elämässä on tosin ollut pientä läikehdintääkin. On vielä huolenaiheita mietittävänä, mutta myös uusia onnenaihioita purtavana. Asunto on tuntunut kovin omalta ja ihanalta, mutta edelleen joudun sietämään oikeastaan entistä allergisempaa vointiani ja ihmettelemään ratkaisua haisevalle keittiön allaskaapille, jota tyhmyyksissäni en huomannut homekoiralla tutkituttaa. Myrkytetty siellä tosin on ja tulpattu vanhoja putkivientejä, mutta tulppausta täytyy ilmeisesti vielä vahventaa. Huoh huoh. 

Enkä voi sanoa pitäväni pohjakerroksen pihallisista naapureista, jotka röökaavat kovaan ääneen ilta-aikaan. Jotenkin on alakuloisesti sellainen tunne, että ei täällä kauaa tule asuttua. Vaikka tunne johtunee kai siitä, etten ole vielä oikeasti edes kotiutunut. Jokin luottamuksen tunne puuttuu, koti ei ehkä sittenkään vielä tunnu turvalliselta omalta pesältä.

Syksyn alkaessa ilmassa on aina paljon uuden alun riemua, energiaa, mutta myös kaihoisuutta, kesästä luopumisen tuskaa. Näiden kahden tunteen yhdistelmä aiheuttaa ainakin minussa usein tunneherkkyyttä: mielessä myllertää. Mutta syksyihminen silti olen. Rakastan syksyn tuomia pimeitä öitä, tuoksuja, värejä ja ajatusta siitä, että saa pian käpertyä hyvällä omallatunnolla peiton alle. Kynttilöitä en tosin juurikaan harrasta, minulle riittävät tunnelmavalaisimet ja vaikkapa hyvä dvd-sarja.

Viime iltaöinä olenkin katsellut Solsidania, jonka hankin ihan omaksi dvd-bokseina. Ihanan piristävää ja aurinkoista, vaikkakin todenmakuista ruotsalaisdraamaa. Suosittelen! Tänään eksyin Charles Dickensin maailmaan: Kolea talo, tarina kielletystä rakkaudesta, murhasta ja synkistä salaisuuksista – kirjan sijaan laadukkaana tv-draamana. En voi varsinaisesti sanoa alkujakson piristäneen mieltäni, mutta yritän nyt jaksaa vähän vakavampaakin viihdettä, etenkin kun boksi on ollut puolitoista vuotta lainassa serkultani! Nyt olisi vielä aikaa katsella illat myöhät tietokoneen ruudulta muutakin kuin Facebook-päivityksiä. 

Näin korkkaan elokuun alkaneeksi, kippistä vaan kaikille! 

Kuva: Infinity Rain

Mennyt vuosi

Voipi sanoa, että ikävä ei tule! Sen verran haasteellinen, merkillinen ja ennen kaikkea murheellinen vuosi tuo viime vuosi oli. Ajattelin silti, kun en muutakaan postaamista nyt lomavelttoudessani keksi, että käyn hiukan läpi vuoden (kivoja) hetkiä kuvina. Jääpähän sitten tuleville sukupolville jotain positiivistakin merkintää vuodestani 2011. 

Uusi vuosi 2011 alkoi (tai tarkemmin sanottuna vanha vuosi 2010 päättyi) ravintola Lyonissa herkullisten ruokien parissa. Raketteja seurailimme Lyonin ikkunoista henkilökunnan kera. ;) Olihan se tunnelmallista. Päälläni oli lempijouluajanpaitani – ihana vaatekappale, jonka käyttökerrat vuodessa jäävät muutamaan hassuun.

Tammikuussa vietiin joulu pois, perinteitä noudattaen loppiaisena. Lyylin kanssa pakkasimme koristeet ullakolle odottamaan joulua seuraavaa. Piparitalo tuhottiin ja viimeiset suklaat syötiin kera ystävien. Herkkuja tuli rakennettua sitten vielä myöhemmin tammikuussa lumiukon muodossa – ei mitään tipatonta tammikuuta tai sokeritonta alkuvuotta vietetty, ei.

Helmikuussa kuntoilin, koteilin, kuolasin vaatteita ja muuta hyvin arkista. Lisäksi yritin tehdä lupauksia, jotka ilmeisesti ovat toteutuneet vaihtelevasti: bloggaamista vähensin rajusti alkusyksystä tilanteen pakosta, mutta samalla jäivät urheilutkin, joita taas oli lupaus lisätä! 

  

Maaliskuussa postailin laukkuhankinnoistani, pohdin ruoka-asioita ja aloin palautella hiukan ruoanlaiton saloja mieleeni. Aloin kirjoitella ylös myös Lyylin hauskoja juttuja, jotka muuten tuntuvat unohtuvan helposti.

Huhtikuu toi kevään: värejä, vaatteita, kynsilakkoja, ulkoilua auringossa, pääsiäisloman. Paasto loppui, ja sai hetken taas mässätä. Loppukeväällä olinkin sitten normaalia tiukempi ruokavaliossani, sillä keväisin olen taipuvainen syömään yli tarpeeni, enkä halunnut tänä vuonna yhtään ylimääräistä kiloa. Onnistuin tässä! 

Toukokuu oli hektinen. Yritin pitää bloggauslomaa, mutten onnistunut, koska oli näemmä tarve päästä purkamaan itseään tänne. Kipuilin nimittäin kovasti henkilökohtaisen elämäni kanssa, ja lopulta päädyimme Veikon kanssa elämän eri teille. :( 

Ilonaiheena oli uusi työhaaste, ruotsin kielen opettamisen aloittaminen syksyllä, mitä varten rupesin myös välillä postailemaan suomen ohella ruotsiksi.

 

Elämän harmaus ei kai liikaa näkynyt täällä muutenkaan, sillä toteutin mielestäni vuoden parhaan asuni juuri toukokuussa. Lisäksi taltioin Lyylin juttelut Angu-tädin masussa olevasta muumipeikosta tietämättä, että Angupa odotti jo silloin pientä poikaansa, joka syntyi marraskuussa. Lyylin ensimmäinen serkku!

 

Kesäkuussa alkoivat asuntomurheet. Onneksi alkoi myös loma ja oli monet synttärit: omat, blogin ja Lyylin. Maalla oleskelu teki ehdottomasti eniten terää: tarvitsin täysnollauksen omasta arkielämästäni! Itseni piristämiseksi hankin kenkiä, tein kirppislöytöjä ja – lakkasin kynsiä, josta muuten puhun täällä solkenaan, mutta jota teen oikeasti hirvittävän vähän! Pääsin myös elämäni ensimmäistä kertaa mukaan purjehtimaan! 

 

Heinäkuukin meni pääasisssa maalla ollessa. Jatseilla kävin vapaaehtoistyössä, pyöräilin ahkerasti ja puuhastelin kaikkea pientä. Joka yö tuli valvottua vähintään kahteen, monesti Mad Meniä katsellen. Loppukuusta odotin levottomana muuttoa, uuden alkua. 

Vaan kuinkas kävi? No, Lintulahden asunto oli hetken kaunis ja tuntui kodilta. Elokuu siis kipuiltiin, samoin syyskuu, jonka loppupuolella heitin sitten tavarani varastoon, jossa ne edelleen lepäävät. 

Lokakuussa alkoi toipuminen: jaksoin jo hiukan liikkua ja palata arkirutiineihin. Haaveilin kengistä ja hankin niitä, mikä tarkoittaa kohdallani normaaliutta, lakkasin taas vaihteeksi kynsiä (kerran, kaksi) ja tietysti etsin asuntoa. Siinä ohella ehdin harrastaa kulttuuria niin kirjamessujen, tanssiteatterin kuin luonnontieteellisen museon voimin! Jee. Kirjoja tuli luettua syksyn aikana kokonaiset yksi kunnollista, mutta kirja olikin sitä mieluisampi (Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus).

Marras-joulukuut olivat flunssien täyttämää aikaa: ensin pientä nuhaa, sitten lähti ääni, lopulta alkoi monen viikon köhä, joka loppui oikeastaan vasta lomaan. En jaksanut edes valmistella joulua kunnolla, mutta sieltähän se kuitenkin tuli. 

Joulukuun alussa aloin vaatteidenostopaaston, joka tuntui lähtevän liikkeelle melko onnistuneesti, johtuen varmaan siitä, että aikani meni asuntoasian murehtimiseen. Uutta kotia en siis jouluksi vielä saanut, mutta päätin lopettaa vuoden iloisesti ja aloittaa uuden positiivisen ajattelun voimin: kyllä se sieltä lopulta löytyy. Lisäksi uuden vuoden haasteisiin kuuluu liikuntaharrastusten elvyttäminen. Iloa lisää elämään, olkoon mottoni!

Lyylin syksyä ja maanantaipäivitys

Pikkuneiti Lyyli on aloittanut syksynsä innokkaana tarhalaisena isompien ryhmässä. Muuttuneet asumisjärjestelyt, äidin sekavat kuviot ja jatkuvat asuntonäytöillä roikkumiset eivät onneksi näytä vaikuttaneen tyttöön liian negatiivisesti. Välillä hän tietysti kyselee esimerkiksi, että voitaisko me mennä uimaan. Äidillä kun ei tällaisiin ylimääräisiin puuhiin nyt löydy energiaa. Tietenkin äiti lupaa, että kunhan asiat ratkeavat, mennään ja tehdään kaikkea kivaa usein ja paljon. (Juujuu, lupaanko liikoja?)

Lyyli on selvästi kasvanut paitsi fyysisesti myös siinä mielessä, että hänelle on todella tärkeää pitää yllään itse valitsemiaan asuja, usein mekkoja. Kun hän tulee tarhasta, hän haluaa heti vaihtaa jonkun tietyn kauniin mekon päälleen. Sillä sitten usein nukutaan yökin, kun mekosta tulee niin rakas. Toinen Lyylille tyypillinen juttu on askartelu: tyttö leikkaa saksilla papereista paloja, piirtelee karttoja liiduilla, liimailee aanelosia kaukoputkiksi suit sait sukkelaan. Sivutuloksena Veikon kodin lattioihin on ilmestynyt liiduilla tehtyjä taideteoksia eivätkä liimajäljet pysy aina työpöytänsä ympäristössä, vaan niitä hangataan uudelta nahkasohvalta tai seinistä pois.

Eräänä iltana Lyyli sai värikkään aikakauslehden leikattavaksi. Hän keksi tietenkin liimata kauniit kuvat seinään. Onneksi tietokoneittemme takaa huomasimme väärän liikkeen tapahtuvaksi ennen kuin oli liian myöhäistä ja jäljet saatiin pois. 

Lyylin juttuja en ole viime aikoina ehtinyt taltioida, mutta muutama juttelu on ylhäällä loppukesän viime metreiltä. Hampaita pesiessä käytiin kerran seuraava pieni sanojenvaihto:

Äiti: Oletko jo purskuttanut?

Lyyli: Ei, en osaa.

Äiti: ? (Onhan osannut ennenkin.)

Lyyli: Tässä harjassa ei ole käyttöohjetta.

Toisella kertaa oltiin vielä kovin kauniilla kesäsäällä heinäkuussa lähdössä kauppaan. 

Äiti: Kaulahuivia ei kyllä oteta mukaan!

Lyyli: Juupas. Minun mummukin ottaa aina jotain pehmeää fleeceä mukaan. Hän on siitä järkevin mummu.

Äiti: :)

 Kuva: Veikko

Syksy, vaikka aurinkoinen onkin ollut, on alkanut vaatia lisää vaatteita päälle: Pipot vilkkuvat tarhan tuulisella pihalla ja ulkopuvut vedetään sisävaatteiden päälle. Eilen vielä uskaltauduimme ulos ilman takkeja, vaan olikohan viimeinen päivä tällä erää? 

Viimeistä päivää tunnutaan vievän muutenkin. Asunnon ostamisen takarajat alkavat häämöttää, sillä ensi viikon alussa tulevat seuraavat homekoirat vielä tuntematonta asuntoa tutkimaan. Tällä viikolla on kolme näyttöä, viimeiset alueen potentiaaliset ehdokkaat, jollei uusia popsahda nopeasti esille. Toisaalta olen jo iskenyt silmäni yhteen aivan naapurissa olevaan tuliterään yksiöön, mutta kun saan sielläkin voimakkaita oireita liittyen uusiin materiaaleihin: maaleihin, liimoihin, vesieristeisiin, sauma-aineisiin, parkettiin. Voinkohan edes harkita asuntoa, jossa en voi hyvin, vaikka hometta ei löytyisikään? Hankalaa! 

Kaikissa asunnoissa tuntuu olevan jotain vikaa, valitse niistä sitten se pienin paha.

Lyyli är en liten dam: det är ytterst viktigt för henne att klä sig ordentligt: det gäller att ha en klänning på sig så ofta som möjligt, även under nätterna. Hon bestämmer själv vilken dress det ska vara som handplockas från lådorna. Och det finns möjligheter: pappa har köpt så många snygga kjol och klänning att de räcker nog för hela året. Mamma behöver inte göra några köp alls, vad gäller kläder. Inte för henne själv heller. Under två år har pengarna gått åt shopping, nu ska man nöja sig med att betala för vardag och att spara! Jak.