Hui hai

Olen mielessäni monesti kirjoittanut hienon tekstin, mutta päätynyt siihen, että turha kirjoittaa sitä luettavaksi kenellekään, sillä teksti ei ole ollut muuta kuin vanhan toistoa. 

Vaikea keksiä mitään (uutta) sanottavaa, sillä olo on ollut kerta kaikkisen kärttyinen, surullinen ja väsynyt viime kuukaudet. Loma on tietenkin tehnyt hyvää, ennen kaikkea kuntoilut: olen jumpannut entistä ahkerammin ja Lyylin kanssa ollaan käyty uimassa useasti tytön uimakoulun tähden. Nyt ollaan maalla, pian mökillä ja sitten minulla on muutama viikko omaa aikaa. Lähinnä aion kuntoilla: käydä edelleen uimassa ja kiipeilemässä. Ilmoittauduin kaverin kanssa kiipeilykurssille!

Kesäkuun alussa aloin käydä terapiassa; se on nyt lomatauolla ja odottelen Kelan päätöstä siitä, korvaako se terapiani. Toivottavasti, sillä muuten terapiaistunnot jäävät näihin kolmeen kertaan. Luulenpa tosin, että korvaavat, mutta eihän sitä voi koskaan tietää. 

Tässä kun aika moni asia on mennyt puihin tai täysin toisella tapaa kuin oletin. Esimerkiksi asunnon ilmanlaadun kanssa on jälleen ongelmia: olen alkanut oireilla parvekkeen hajun takia. Ilmeisesti 60-lukulaiset, parvekkeella käytetyt kuorilevyt haisevat niin voimakkaasti edelleen, että olen pikkuhiljaa herkistynyt niiden päästöille. Homeelta haju ei vaikuta, mutta enpä vanno, etteikö se voisi olla jotain erityyppistä hometta. Toisaalta se ja sama, kun lopputulos on se, että oireita on. Nyt sitten vain parvekelasit auki aina. Suunnitelmissa on myös pestä levyt. Onneksi ikkunaremontti on tulossa pian, ilmeisesti jo ensi vuonna, joten ehkä siinä yhteydessä levyjen taakse voisi kurkata ja varmistaa ainakin sen, etteivät sisällä olevat vällyt ole kostuneet. 

Väsyttävää olla kaiken aikaa puolikuntoinen, mutta sellaistahan se elämä on monella muullakin. Tietyllä tapaa olen toiveikas tulevaisuuden suhteen: ei tämä tästä kai kurjemmaksi enää muutu, kun en mitään muutoksia ole elämääni tekemässä. Miehen etsimisestäkin olen luopunut; tulkoon vastaan, jos jossain on tullakseen. Sitäpaitsi Tinder-sovelluksenikin on mennyt jotenkin jumiin, joten ehkä sekin on merkki siitä, että antaa olla. ;) Kunhan nyt saisin kuluttajaviranomaisen avulla neuvoteltua remonttilaskun kohtuullisemmaksi. Pahalta näytää. Siinäkin meni mäkeen, mutta sama kait se, hyvin tekivät remontin, emmekä me kodistamme parvekkeen hajuista huolimatta nyt vähään aikaan pysty muuttamaan parempaan. 

Hämmästyttävää kyllä, surunkin kanssa oppii elämään. Yritin kauan saada sitä pois elämästäni, vimmaisesti etsien onnellisuutta, mutta olen tyytymässä nyt tähän tilanteeseen. Kunhan allergiat pysyvät jollain kohtuullisella tasolla, kunhan meillä Lyylin kanssa sujuu hyvin, kunhan on töitä työpaikassa, jossa pystyy olemaan, niin mikäs tässä hiljaiselossa. Kyllä siitä löytyy niitä pieniä hetkiä, jolloin voi olla hyvinkin tyytyväinen elämäänsä. 

Joten hui hai huolille, hui hai vaatimuksille, omille toiveille siitä, millainen elämästä piti tulla. Ja hui hai niille piireille, joille kelpaa vain tietynlaisena. Nyt olen tällainen, surullinen, mutta jatkan elämää suruni hyväksyen. 

Kvartaalikatsaus

Neljäsosa vuodesta humpsahti, ja yhtäkkiä onkin kevät. Niinpä on tullut aika päivittää keväisiä tuntoja, tunnustuksiakaan unohtamatta. 

Ensinnäkin on ihme, että olen tähän aikaan illasta tietokoneen äärellä ja vielä näinkin järjellisissä tehtävissä kuin kirjoituspuuhissa. Yleensähän olen jo yhdeksän pintaan unten mailla. Osasyy tähän taitaa olla se, että lopetin espanjankurssin kesken. En vain enää jaksanut sitä, että ainoana omana arki-iltanani olisin kotona vasta puoli yhdeksän aikoihin. Nyt kun olen kotona aiemmin, ehdin kitata kahvia niin, ettei illansuussa enää uni hyökkää, kuten tavallisesti. 

Valon lisäännyttyä tuntuu siltä kuin aikaakin olisi enemmän. Viime viikot olenkin tanssinut ja jumpannut melko lailla ahkerasti. Arki kuitenkin painaa päälle sellaisella voimalla, että liikunnan määrä pysyy varsin kohtuullisena. Ylikunnosta ei pelkoa! 

Toisaalta olen paksuuntunut: reilu vuosi Veikon kuoleman jälkeen meni laihana: olin kai niin surkealla tuulella koko ajan, ettei ruokakaan oikein maistunut. Jaksoin myös tehdä ahkerammin ruokaa; nyt olen taas vähän repsahtanut syömään mitä sattuu, enkä ole malttanut pysähtyä nauttimaan aterioistani sen enempää kuin ennenkään, oikeastaan päinvastoin, vaikka uudenvuodenlupauksessani muuta uumoilinkin. 

Tänään kuitenkin paistoin falefellejä illansuussa, perjantain lounasta varten. Omat eväät kulkevat mukanani muutamana päivänä viikossa, muulloin syön kouluruokaa. 

Eivätkä muutkaan lupaukset tälle vuodelle kauaa pitäneet: jo tammikuun lopulla ostin yhden kirjan, tosin sen jälkeen en yhtään enempää, vaikka mieli on monta kertaa tehnyt. Tuo kirja on onneksi ollut varsin tarpeellinen opetuksessa – olen käyttänyt sitä viikottain. 

Maaliskuun puolessavälissä iski jokakeväinen "mulla ei oo mitään kaunista vaatetta, vaan kaikki on tällaisia kuluneita rytkyjä" -tunne, ja sorruin hankkimaan urheilukuteita ja kevätkengät. Se siitä ostolakosta, sillä vielä on ostettava 15 vuotta vanhojen kollegehousujen tilalle uudet sekä muutama freesi jumppapaitakin. Vanhat haisevat, kirjaimellisesti. 

Tunnustuksista jos puhutaan, niin tunnustetaan nyt sitten sellainenkin juttu, että olen ihastunut ihmiseen! Se on tehnyt minut niin onnelliseksi, että olen melkein unohtanut ahdistua! Ei todennäköisesti ole mitään pelkoa siitä, että ihastus muuttuisi sen syvemmäksi ihmissuhteeksi, mutta tämäkin jo riittää. Tuntuu, että niin monen vuoden surun jälkeen olen vihdoinkin jollain aidolla tavalla onnellinen kuitenkaan takertumatta kehenkään tai pakkomielteisesti olettamatta, että tässä se nyt sitten on. Riittää, kunhan näen toista tarpeeksi usein ja saan puhua hänen kanssaan. :)

Eiköhän tässä ollut kvartaalikatsausta riittämiin. Mielenkiintoiset kolme kuukautta takana; täytyy myöntää, että odotukset seuraavilta kolmelta kuukaudelta eivät ole järin suuret: pelkään vain kovasti, että kosahtaa korkealta ja muutun taas onnettomaksi ja yksinäiseksi surijaksi. 

Harrastusrumbaa – ja muita arkisia tanssilajeja

Hain Lyylin kokkikerhosta äskettäin. Sitä vetää teini-ikäinen seurakunnan isonen, ilmeisesti lukioikäinen. Oppilaita on kokonaiset kaksi! (Seurakunnan harrastukset eivät enää taida kultaisen 80-luvun jälkeen olla niin kovin cooleja tai poppeja kuin silloin kun minä olin nuori, ainakaan täällä Stadissa.)

Yhtä kaikki, kokkis on mitä mainioin harrastus ekaluokkalaiselle: ilmainen ja lähellä iltapäiväkerhoa. Tytöt kävelevät sinne iltapäiväkerhon (eli ilttiksen eli iltiksen eli IP:n) ulkoiluhetkestä läheisestä puistosta ihan keskenään. Hyvää liikenneharjoittelua, sillä en ole päästänyt Lyyliä kulkemaan liikenteessä yksin vielä montaakaan kertaa.

Meidän alkuviikko on yhtä rumbaa: maanantaisin Lyyli menee koulun kuoroon (harrastus nro 1), iltapäivällä kokkikseen (harrastus nro 2) ja tiistaisin vien hänet parkouriin (harrastus nro 3). Kotona ollaan maanantaina kuuden jälkeen, tiistaina puoli seiskan maissa. 

Keskiviikko muistuttaa enemmän pehmeää salsaa: se on kokkaus- ja siivouspäivä, koti-ilta. Jumpata kuitenkin pitäisi jaksaa tai ehtiä, pelkkä arkisalsa ei pidä huolta selästä. Huoh! Mutta torstaina "helppaa", kun alkaa äidin harrastusputki: torstaisin puolitoista tuntia ihan oikeaa, arjetonta tangoa ja perjantaisin reilu tunti joogaa, jos jaksaa.

Kävin kolmen kerran yin-joogakurssin (joka tosin oli lauantaisin) ja hurahdin: meditatiivisuutta ja selän pelastus. Sen jälkeen olen voinut jumpattakin melko hyvin. Nyt ajattelin, että voisin uhrata palan perjantaita joogalle, että rauhoittuisin kierroksistani vähän nopeammin kuin yleensä. Myöntää kuitenkin täytyy, että kun koko alkuviikko on tarkkaan ajoitettua tanssilajien sekamelskaa, perjantaisin yleensä haluaa olla tanssitta, ehkä pakon edestä laahustaa kauppaan, mutta sitten talsii suoraan kotiin: kahvia, viiniä, kotivaatteet ja miehen syliin. Siinä parhaan tanssilajin peruskuviot viikonlopun alulle!

Ja espanjaa sopivissa väleissä. Käytännössä noin kerran viikossa, Lyylin parkourin aikana salin laidalla opiskellen. ;) Silkkaa cha-cha-chata!

Viikonloppuun on vielä monta päivää. Tänään taidan kuitenkin olla iloinen tästä maanantaista, vaikka olenkin kuuden tunnin yöunien jälkeen lievästi horroksessa – kiitos Netflixin River-minisarjan, joka oli ihan pakko katsoa yötä myöten eilen loppuun. Arjen iloa löytyy vaikka siitä, että jaksoin kirjoittaa tänne ja siitä, etten ole pakottanut itseäni tänään mihinkään epämiellyttävään, en edes pyykin taitteluun tai tiskaamiseen.

Aina ei ole pakko jaksaa edes tanssia. Minun on vaikea tajuta tuota, kunnes on pakko tajuta. ;) 

Tiedätte varmaan tunteen, kun ei huvita mikään

Nyt juuri minua ei huvita melkein mikään, eikä varsinkaan lähteä kauppaan tai tehdä ruokaa tai silittää. Asioita, joita pitäisi tehdä. Liian arkista, tuntuu melkein työltä. Loman viimeistä päivää kun viedään. 

Viikonloppu toki on vielä edessä: tiedossa on vain kivoja asioita, kuten yin-joogaa, joka on täydellistä mielelleni ja sielulleni juuri tällä hetkellä. Hengitellään ja ollaan asanoissa eli asennoissa pitkään, vain syvävenyttäen jänteitä, lihaksia ja lihaskalvoja sekä sidekudoksia. Puolitoista tuntia hurahti viime lauantaina kuin siivillä, vaikka olin vähän kipeäkin. 

Ahdistun todella helposti asioista, jotka ovat edessä lähitulevaisuudessa: ihan arkisista jutuista, kuten kotihommista tai kaupassakäymisestä, jopa harrastuksista tai juhlista. Yhtäkkiä en yhtään haluakaan lähteä kotoa minnekään, kun iltameno lähestyy. Lopulta kun saan itseni paikan päälle, viihdyn kyllä hyvin tai vähintään tarpeeksi. 

Tänään en haluaisi mennä tangotunneille, vaikka juuri viime viikolla jätin ne väliin. Tiedä sitten, voisiko tämä olla ylirasittumisen merkki tai signaali siitä, että olen pakannut elämäni liian täyteen. Mieleeni on myös juolahtanut, että kenties kysymys on luonteenpiirteestä.

En vain halua luopua mistään, siinä tämä täälläkin usein toisteltu mantra. Kaikki, mitä harrastan, on kivaa. Olen jopa alkanut pitää ruoanlaitosta! Toisaalta vaadin kaikelta paljon: kodilta liiallista siisteyttä, silitettyjä vaatteita, puhtaita lakanoita, tuoksuvia pyyhkeitä; vaadin itseltäni hyvää kuntoa, laihaa oloa, lihaksia, sivistystä: kirjoja, elokuvia, tangoa. Sosiaalisia suhteita, hyvää työnjälkeä, tyttären huomioimista ja hänen harrastuksiinsa sekä ystävyyssuhteisiinsa panostamista. Vaatimustaso: hälyttävän korkea. 

Sain muutama päivä sitten psykiatrin lausunnon, jolla haen nyt vuodeksi psykoterapiaan. Puoliksi nauratti "sairauteni": määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ja vaativa persoonallisuus. Siis mitä, voiko persoonallisuuden vaativuus olla todellakin sairaus? Minusta se jos jokin on luonteenpiirre. Erityisherkkyyttäni sentään ei pidetä tautina. 

Onneksi tämänaamuiseen huvittamattomuuteeni auttoi toinen kuppi kahvia, ja niinpä voin suunnata virkistyneenä koneen äärestä levittämään pyykkejä ja sen perään kenties lukemaan vähäksi aikaa kirjaa ja sitten kaupoille. 

Joskus riittää, kun antaa itselleen ylimääräisen puolituntisen. 

Kelloja, vesikelloja

Lähdin eilen kiireesti töistä jättäen kaikki vähän puolitielleen: pikkuluokkaani jäi puoliksi juotu tee, kalenteri ja hiihtoloman jälkeisen viikon ensimmäisen päivän opeoppaat. Tunnit olivat tietenkin vielä suunnittelematta, tunkiolieroja ei kukaan ollut viikkoihin ruokkinut. 

Perjantaina tiedossa olisi ollut oppituntien lisäksi kasvatuskeskustelu keskiviikkona erittäin huonosti käyttäytyneelle oppilaalle. Olisi ollut maaliskuun tiedotteen laatimista. Sellaista pientä, tiedättehän, asioita, jotka jotenkin aika luontevasti jättää lomaa edeltävälle päivälle. Ne tehtyään on sitten mitä mainiointa suunnata ansaitusti lomailemaan.

Yhdeksänpäiväinen taukomme alkoi kuitenkin päivän etuajassa kun illalla ahkerasti siivottuani ja jumpattuani suihkuun mennessämme tokaisin Lyylille, että sulla on vesikello! Sulla on vesirokko. Siitä paikasta suuntasin tiedottamaan asiasta ja peruuttamaan lomalle suunniteltuja runsaita menoja. Harmitti, mutta toisaalta huomasin helpottuneeni. Olin jo aiemmin viikolla miettinyt, että koko loma pitäisi räjäyttää kappaleiksi, sillä olin tunkenut sen liian täyteen toiveita ja haaveita sekä tietenkin tapaamisia. Kivoja juttuja, mutta liika on liikaa.

Se, mitä nyt kaiken kiireen keskelle tarvitsen, on oma aika. Aikaa lukea, katsella dokkareita, tehdä käsitöitä. Toki kaipaan tangoa, kaipaan kiipeilyä, johon olen nyt hurahtanut. Olin suunnitellut museokeikkoja, sillä ostin taannoin museokortin. Ja leffat, hyviä leffoja on nyt teatterit pursullaan. Kaiken paljous kuitenkin ahdisti.

Perjantaiaamun koittaessa soitin töihin vahvistaakseni tekstiviestini sisällön: poissa olen. Jotenkin huvittavaa, sillä eilisellä psykiatrin tapaamisella, viimeisellä niistä kolmesta, joihin minut määrättiin, psykiatri kysyi, kun valitin ilmeisesti uupumusta liian monta kertaa, että tarvitsisitkohan sinä nyt sairauslomaa. Minä vain, että en, en mä töistä ole väsynyt. Tää arki ja mun liika kunnianhimo ja päämäärätietoisuuteni perfektionismiin sekoitettuna mut jyrää. Mutta tulihan se sairausloma, vähän eri muodossa tosin – ja vain yhdeksi päiväksi! 

Tänään nimittäin alkaa hiihtoloma!

Perjantai, nämä laulut on kaikuja saarelta...

Onpas ollut loma; harvoin ollaan näin aktiivisesti ja näin helpolla vaivalla oltu liikkeellä. Luistelua, kylpylää, kaverivierailuja, Leikkiluolaa, ulkoilua, yhteiskokkailuja...

Olen todella tyytyväinen menneeseen viikkoon, etupäässä kai siksi, että paitsi että lapselle myös minulle on löytynyt mukavaa seuraa. Lisäksi olen saanut asioita hoidettua, ja nyt on 6-vuotisneuvola neuvolatädin soittoa vaille suunniteltu(!), minulle varattu lääkäri vatsavaivojen tutkimista varten (keliakia suljettava pois) ja paperiasioita pyöräytetty oikein olan takaa.

Kun kyselin Lyyliltä menneen viikon huippuja, jostain syystä keskustelu ajautui äidin pieniin kilahtamisiin:

Lapsi: Mä en ala raivoomaan, kun joku todella vanha tietokone jumittaa.

Äiti: No, mitä sä sitten teet?

Lapsi: Mä vaan ootan. Mä vaikka leikin jonkun lapsen kaa tai pelaan. 

Pelata voisi siis varmasti enemmänkin. Eilen Lyylin kaverin, hänen veljensä ja äitinsä luona kyläillessämme pelasimme muistipeliä ainakin tunnin. Se oli mukavaa! Seuraavia pelihankintoja lienevätkin ihan perusmuistipelit. 

Ennen mitään uusia hankintoja eletään nyt kuitenkin tovi perusarkea: tytär lähtee tädilleen, ja minä yritän huomenna "tavalliselle" tanssitunnille monen viikon tauon jälkeen, sitten on tiedossa naistenilta työkaverin luona ja sunnuntaina vain lepoa ja hyvää oloa. Uimistakin viikonlopuksi suunnittelen, sillä nyt on kyllä alettava kuntoilemaan kunnolla. 

Lomanjälkeinen kevätsuunnitelmani on harrastaa hikiliikuntaa vähintään puolitoista tuntia viikossa. Määrä vaikuttaa pieneltä, mutta liikunnan pitää todellakin olla kunnollista lihaskuntoharjoittelua tai hien pintaan nostavaa tanssia. Pelkkä käveleminen ei täksi kevääksi nyt riitä, vaikka sitäkin aion urakalla harrastaa. 

Kevättä kohti on siis käännytty! Elämä, täältä tullaan ja kyllä mä vielä näytän.

Espanjan verbien opettelua. Pyykit odottavat tuolilla silittämistään, kalenteri on jo kaivettu esille loman viimeistä päivää varten, sillä tunnit ne on lomallakin suunniteltava... Muttei kauhistuta palata normiarkeen; tiedossa työhaastattelu ja useita kivoja iltamenoja. :D

Syksyn satoja ja satuja

Syksyn satoa on se, että olen onnistunut pysymään painossani. Joulunjälkeiset kilot poistuivat kesän koitettua, eivätkä ainakaan toistaiseksi ole palanneet! Olen siis normaali itseni. Toki olisi mukavaa olla vieläkin timmimpi, mutta eiköhän 36-vuotiaana voi olla ihan tällainen tavis: normaalipainoinen, pienellä vatsakummulla varustettu nainen – tai tyttö, niinkuin minua vieläkin toisinaan kutsutaan...

Tämä sato on syntynyt sen voimin, että edelleen kävelen töihin tai töistä lähes joka päivä. Viimeisimpinä viikkoina kävelyä on kertynyt kolmisenkymmentä kilometriä viikossa. Lyyli-viikkoina kävelen tarhalta; jos ja kun teitä kauhistuttaa Lyylin pitkät päivät, voin lohduttaa teitä sillä, että kasin ratikka kulkee sen verran hitaasti, että pääsen tarhalta töihin ratikkaa käyttämällä n. 25 minuutissa, hyvällä tuurilla kahdessakymmenessä. Kun kävelen, aikaa tähän menee 40 minuuttia eli noin viisitoista minuuttia kauemmin. Se ei lapsen päivässä liene liian pitkä viivytys, jos näin teen itsestäni hyväkuntoisemman ja siten jaksavamman äidin. Sitäpaitsi tänä vuonna työpäiväni ovat olleet viime lukuvuotta lyhyempiä, keskimäärin vain runsaan seitsemän tunnin pituisia! Hurraa opettajien lyhyet päivät!

Kuva liikuntapäiväkirja HeiaHeian treenilokistani

Tein syksyn alussa myös sellaisen periaatepäätöksen, että lopetan välipalojen syönnin. Vaikka koulun kasvisruoka on useimmiten hyvin hiilihydraattipitoista ja lähes proteiinitonta, olen jaksanut yllättävän hyvin eväittä. Kotiin viiden maissa saavuttuani syön sitten kunnolla: lämpimän aterian, jossa taatusti on proteiinia. Jos tiedän jatkavani töistä suoraan tanssimaan (mitä olen tehnyt aivan liian harvoin), otan mukaan joko päivällisen tai vaikkapa maitorahkaa jaksaakseni ja syön tämän vasta lähempänä viittä kuin kolmea, toisin kuin ennen.

Aamuisin syön lähes aina siemenleipää ja rahkaa eli runsaasti proteiineja ja rasvoja, vähän hiilihydraatteja. En muista, milloin viimeksi olisin ollut nälkäinen aamupäivän aikana!

Siemenleipää uunissa...

... ja valmista siemenleipää lautasella

Syksyn satuja taas ovat Toven ja Muumien lisäksi seuraava kirja-dvd-pino: Fellinin 8 1/2 on ollut lainassa työkaverilta jo yli vuoden, ensi viikon Luotaajia varten pitäisi lukea loppuun tuo itse ehdottamani Singerin Vihassa ja rakkaudessa ja sitten jos vihdoin saisin luettua Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun ja muutenkin kehutun romaanin Is. Eihän se olekaan kuin melkein kaksi vuotta odottanut lukijaansa samalla paikalla, ikkunalaudalla istuen. Jotenkin tuo ruotsin kieli tässä tehtävässä jännittää. Jaksanko, ehdinkö? Miina Supisen Liha tottelee kuria pääsi pinoon mukaan, koska bongasin Eevan suosituksen siitä. Jos lukuintoa siis muut luettuani vielä riittää; järjestys nimittäin on selvä: tärkeimmät kirjat ensin. Kesällä oli intoa lukea paksumpiakin pinoja, mutta nyt huomaan töiden myötä väsähtäneeni. Ennemmin taas kirjoitan kuin luen.

 Federico Fellini: 8 1/2

Isaac Bashevis Singer: Vihassa ja rakkaudessa

Ulla-Lena Lundberg: Is

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Satuja ovat olleet myös omat kirjoitukseni. Kävi nimittäin niin, että edellinen postaukseni Nuuskamuikkusesta koki totaalieditoinnin. Käykääpä kurkkaamassa, jos mietitte, mitä yksityiselämääni tällä hetkellä kuuluu. Liikaa yritän nyt olla siitä paljastamatta – uskokaa tai älkää!

Kierrokset katossa

Usein maanantaisin, kun työpäivä on ollut pitkä ja edellisen yön unet lyhyet, suoritan superpäivän: teen kaikki mahdolliset kotihommat, sillä olen ylikierroksilla, enkä pysty istumaan aloillani. Lisäksi tiedän, että vähintään loppuviikosta puhti on poissa niin totaalisesti, että silloin kaikki tuntuu vain kaatuvan päälle, eikä kotona jaksa puuhata mitään ns. ylimääräistä.

Hyvässä tapauksessa veto on mennyt jo tiistaihin mennessä, mutta koska silloin on takana vasta pari aikaista aamua viikonlopun jälkeen, tiistaina malttaa vielä pysähtyä ja ottaa rennosti, kerätä uutta voimaa ja täten jaksaa loppuviikon ehkä normaalimmalla tahdilla. Torstaina tällainen välilepo on jo mahdoton ajatus, kun sitä on vain niin väsynyt. Sitäpaitsi torstai on siivouspäivä, ja se stressaa aina, vaikka nykyään pesen vessan jo keskiviikkoisin ja pölyt pyyhin vasta viikonloppuisin. Torstain ainoa siivoushomma on imuroida, ja siihen menee parhaimmillaan vain kymmenen minuuttia!

Tavallistakin korkeammassa ylikierrosolotilassa tänään puoli kuuden aikaan kotiuduttuani, mökkiviikonlopun jäljiltä, ryhdyin päivällisen jälkeen leipomaan ruokakaappini pakollista tuotetta, siemenleipää. Sen ohessa kirjoitin Wilma-viestiä kollegalle, silmäilin viitosten suomen tunnin tietotekstiä ja aloin kirjoittaa tätä blogia sekä räpsytellä kuvia postausta varten. Taittelin kuivat pyykit kaappiin ja pyyhin nopeasti pölyjä. 

Jossain vaiheessa tuli mieleeni, että pitää pestä meikkiharjat – ehtivätköhän edes kuivua yön aikana – sillä huomenna on syyspäiväntasaus, ja silloin vaihdan hammasharjani, sheivausteräni ja ripsivärini. Ajattelin tästä lähtien yhdistää siihen myös tuon harjojen pesun, jolloin meikkisudit tulisi puhdistettua vähintään neljästi vuodessa, sillä suoritan nämä vaihtorituaalit aina päiväntasauksien tai -seisauksien aikaan. – Suunnittelin myös lähteväni kauppaan, mutta se aikaikkuna onneksi sulkeutui, ainakin järkevien vaihtoehtojen osalta. Onhan tuolla Kurvissa tietysti yksi 24/7-kauppakin...

Tällaisiin iltoihin toivoisi helppoja rauhoittumisniksejä, joita olisi mahdollista tehdä fyysisesti väsyneenä. Lenkille olisi pitkän tauon jälkeen tehnyt mieli, mutta keholle sellainen rasitus alle viiden tunnin yöunien ja yli yhdeksän tunnin intensiivisen työnteon jälkeen ei olisi ollut hyväksi. Ei tehnyt mieli edes yrittää; muutenkin olen ollut liikkumisten suhteen todella laiska koko syksyn. Säännöllinen liikunta kyllä rauhoittaisi, mutta tanssitunneille meneminen on ollut nyt todella haastavaa: kellonajat ovat huonoja, sillä en nälissäni jaksa viiden maissa tanssia, ja päivällisen jälkeen seitsemän aikaan alan olla aivan liian mukavuudenhaluinen, matalaan majaani jämähtänyt. Minulle sopisi kenties aamuisin liikkuminen, sen verran virkeä olen herättyäni... Tosin kuutta ennen ei minusta kuitenkaan ole nousemaan.

Nyt yritän kuitenkin sitä viimeistä rauhoittumiskeinoa puuhailtuani tarpeeksi kaikenlaista: keitän iltakahvit. Ehkä se siitä sitten rupeaa unetus saapumaan.

Paluu tulevaisuuteen

Täällä olen taas, en karannut pysyvästi muihin puuhiin, en edes kirjoittamaan pitkää tarinaa. Sydäntäni lämmittivät tänne jätetyt viestit, kun välillä kävin paikan päällä lähinnä miettimässä, koska palata, milloin jo...

Koin mitä mainioimman kesän. Olin Lyylin kanssa paljon, mökkeilin ja vierailin kahdeksalla paikkakunnalla, tein töitä lastenleirillä, mutta ennen kaikkea opiskelin Oriveden opiston Elämä tarinaksi -kirjoituskurssilla. Siellä sain uutta puhtia luoda tekstiä. Tarkoituksena tosin oli alkaa kirjoittaa muistiin Veikon ja minun tarinaani, ja näin kai teinkin. Olen ideoinut luvut, pohtinut niiden järjestystä, hionut aloituslausetta, kirjoittanut jopa muutaman luvun lähes valmiiksi – ja saanut kullanarvoista palautetta sekä kuullut kymmenen muuta kiinnostavaa, usein traagistakin tarinaa. Mutta oma tarinani jämähti heti, kun saavuin kotiin. Arki on liian täynnä – eikä minua yksinkertaisesti innosta nyt syvälle sukeltaminen, joten siirsin tehtävän ensi kesään. Aion sen toki kirjoittaa, sillä olen pikkuhiljaa jo alkanut unohtaa tapahtuneita, eikä vuosisadan rakkaustarinaa saa jättää muistiinmerkitsemättä. Mutta juuri nyt on aika muun.

Se muu on muun muassa lukeminen. Luin kesällä kahdeksan romaania – tai no, yksi niistä oli novellikokoelma. Koska viimeksi olisin lukenut yhtä paljon? Monelle tuo on tavallinen arkimäärä kirjallisuutta, mutta minulle hurja pino sanojen ihmeitä. Romaanit luettuani aloin koulun alun myötä kahlata keräämääni tietokirjallisuutta: Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjaa, Nina Lahtisen Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu -tietoteosta. Lehdet luen tarkemmin kuin koskaan ennen. Tiedonjanoni on piristynyt, elän elämääni enemmän yhteiskunnan kautta. 

Alkukesällä kun itkin, mietin, että syksyllä menen sitten terveyskeskuslääkäriin, kun työpaikan kautta eivät voineet asiassa auttaa. Koin tarvitsevani apua. Mutta kesä teki sen, mitä toivoinkin, mitä salaa olin odottanut jo vuosia: oloni on paljon parempi kuin aikoihin. Olen varmasti edelleenkin jossain määrin masentunut, itken melko paljon ja vaivun synkkiin ajatuksiin aika ajoin. Testien mukaan olenkin lievästi masentunut, myös sen keväällä työpaikkalääkärin tekemän – lukemat muuttuvat kyllä mielentilojen mukaan jonkin verran, mutta joka kerta testitulos näyttää suunnilleen samaa: "Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että podet masennusta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa."

Jotenkin kuitenkin tunnen, että tästä selviän ihan itse. Mitä se nyt haittaa, jos sitä sitten on masentunut, jos masennus pysyy kohtuuden rajoissa? Töissä pystyn käymään, lapseni hoitamaan, liikkua jaksan, pitää huolta kodistani ja ystävyyssuhteista. Saahan sitä kai olla lievästi masentunut hoidottakin?

Töissä on sitä samaa. Paluu oli kuitenkin oletettua keveämpi. Tunnelmat vaihtelevat päivittäin. Huomaan kuitenkin surukseni olevani töistä aika stressaantunut jo nyt; nukun öitäni välillä hyvinkin heikosti, märehdin edelleen asioita yöaikaan. Olen kuitenkin tekemässä sillekin jotain!

Siitä ja monesta muusta enemmän ensi kerralla. Täytynee seuraavaksi tarttua kameraan, joka niinikään on lojunut kuukausia lomalla. Tai sitten olen tylsän tavallisen normaali oma itseni ja harrastan vähän kotijumppaa. Siitäkään ei havaitusti ole ollut haittavaikutuksia minkäänlaisia, vaikka aikasyöpöksi voi toki liikuntaharrastuksiakin kutsua.

 

Alkaneen syksyn ykkösbiisini: First Aid Kit: My Silver Lining. – Olkoon syksyisissä pilvissämme hopeareunukset!

Miss' hiihtäen myrskyssä

Eräänä yönä tällä viikolla hiihdin unissani. Samalla mietin, kuinka ennätyksellistä on hiihtää kesäkuussa – unessa tosin olin sekaisin kuukausista, kuten tosielämässä tunnun olevan sekaisin itse elämästä: onko edes loma; olenko onnellinen, vaiko en vaiko vain tasapainoinen vai olenko sitäkään. 

Silloin kun viimeksi oikeasti hiihdin, sain mietittyä monta asiaa loppuun, mikä oli pitkien hiihtolenkkien parasta antia – maisemien ja luontokokemuksien ohella. Loma Lapissa huhtikuun lopulla oli tärkeä kokemus, ainutlaatuisen erilainen irtiotto: hyviä keskusteluja, rentoa yhdessäoloa, syömistä, juomista ilman mitään sisäisiä rajoituksia. Kahden pariskunnan: kahden hyvän ystäväni ja heidän puolisoidensa kanssa tehty matka ei ollut lainkaan niin yksinäinen, kuin olin etukäteen pelännyt. En tuntenut itseäni ulkopuoliseksi tai tullut sen surullisemmaksi, mitä jo olin. Kuuluin joukkoon, mutta jokin pieni osa minusta eli koko ajan tulevaisuudessa. Ajattelin, että sitten kun minulla on mies, tämä on täydellistä. Sitten kun minulla on mies, haluan tehdä juuri näiden ihanien ihmisten kanssa matkan jonnekin ja olla täydellisen tyytyväinen elämääni, täydellisen kiinni vain hetkessä. Liekö sellainen kuitenkaan koskaan täysin mahdollista tai edes sen helpompaa kuin tällä matkalla?

Olenhan nytkin kiinni elämässä, tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä minulla on, vaikka elän kuitenkin samaan aikaan väliaikaisuuden tunteessa. Enkä sille oikein voi tehdä sen enempää kuin olen jo tehnyt. Tähän tunteeseen, näihin mielentiloihin on nyt tyytyminen – ne ovat osa elämää niin monella muullakin. Ne ovat myös elämää eteenpäin vieviä liekkejä. 

On ollut kuitenkin hyvä sulkea jokin elämänvaihe pois mielestään. Viimekertainen parisuhde on yli sadan kilometrin, noin seitsemäntoista tunnin aikana loppuunkäsitelty, analysoitu, puhki poltettu. On toki jäänyt muistoja, mutta niitäkin täytyy yhä enenevässä määrin kaivamalla kaivaa esiin. Ihminen kun unohtaa, niin hyvän kuin pahan. Välillä toki muistan, satunnaisesti ja usein vähän ilkikurisesti. Nauran absurdille suhteelleni: kuinka ihminen sellaiseenkin ajautui? Muistelen niitä tyhjiä sanoja, tyhmiä sanoja, makeita sanoja, ylisanoja. Kuinka sokea ja samalla suunnattoman suurisuinen sitä saattoi ollakaan?

Olen hiihtänyt sohjokelissä halki tasaisten, harmaiden maiden, olen kiivennyt tunturien jäisillä rinteillä, olen nauttinut vauhdin huumasta rinteitä alas laskiessani. Olen kulkenut kuruni, välillä suksia kantaen. Ehkä seuraavaksi lähden matkaan toisenlaiseen vuodenaikaan. Ehkä seuraavaksi matkaa siivittävät pehmeämmät tuulet. 

Kiehtovaa kirjaamista

Olen suorittaja. Kaiken lisäksi kirjaan suoritukseni ylös, säännöllisesti. Viime postauksessa saitte ehkä turhankin tarkkoja tietoja rahaliikenteestäni. Sen lisäksi olen jo vuosikausia kirjannut ylös mm. lukemani kirjat (jo vuodesta 1988!), tekemäni käsityöt sekä liikuntasuoritukseni. Satunnaisesti merkitsen muistiin myös muita, joskus mitä ihmeellisimpiä tekemisiäni tai itseeni liittyviä asioita. Kaikesta en kehtaa edes kertoa, mutta olenpa joskus laskenut, kuinka monta kertaa päivässä käyn vessassa. Ihan vain tietääkseni, että elänkö terveellistä ja normaalia elämää!

Taipumukseni suorittaa ja kontrolloida suorituksiani liittyy varmaan perfektionismiini, mutta mielestäni myös siihen, että päässäni vallitsee jatkuva, osin ahdistava kaaos sekä siihen, että olen tietyllä tapaa luonteeltani kaksijakoinen: paitsi perfektionisti myös taipuvainen heittämään kaiken läskiksi. Jos en esimerkiksi olisi aikoinaan alkanut laskea liikuntasuorituksiani, en olisi välttämättä omaksunut näin liikkuvaa elämäntapaa: hyvän olon tai selkäjumin takia jumppaisin ehkä silloin tällöin, mutta tuskin näin säännöllisesti. Jumppien kirjaaminen ylös nimenomaan yhteisölliseen HeiaHeiaan sitäpaitsi motivoi muutenkin: En halua jäädä neljän tunnin viikottaisesta liikuntatavoitteestani niin, että näen sen visuaalisesti edessäni kaaviossa. Enkä halua saada seuraavan viikon alussa sähköpostiviestiä, että voisit liikkua vähän enemmän, sillä saavutit vain 60 prosenttia tavoitteestasi. Ja tietenkin pieni kilpailu kanssaliikkujien kesken tekee välillä terää: kuka onkaan kuntoillut viikon aikana eniten... ;)

Asioiden ylöskirjaaminen selkeyttää ajattelua ja tukee muistia. Tuskin vuoden lopulla osaisin muuten kertoa, miten paljon olen tanssinut tai uinut; saan suhteutettua liikuntalajeja toisiinsa helposti ja ohjelman avulla kerään myös vinkkejä muiden harrastamista lajeista. Menojen ylöskirjaaminen taas on taatusti vähentänyt niitä: ei tee mieli shoppailla, kun näkee tarkkaan, kuinka paljon on jo (turhaan) tullut kuun tai alkuvuoden aikana ostettua kaikenlaista. Toisaalta menoerittelyn avulla näkee, kuinka paljon pakollisuuksiin oikein meneekään rahaa, eikä siten tarvitse aina tuntea huonoa omaatuntoa, jos ostaa välillä vaikka vaatteitakin.

Tällä hetkellä kirjaan ylös noin kymmentä erilaista asiaa, joista osa liittyy töissäni tekemään kirjanpitoon. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka kirjoitan ylös lukemani kirjat, se ei ole viime aikoina onnistunut motivoimaan minua lukemaan. En nimittäin ole ajallisesti lukenut kuluneen vuoden ensimmäisinä kuukausina juuri mitään. Määrissä olen ihan keskiarvossani: kirja kuukaudessa on tavoitteeni, jonka saavuttamiseen olen aina ollut tyytyväinen, vaikkei se nyt niin kovin paljon olekaan. Tänä vuonna olen kuitenkin onnistunut lukemaan jotenkin niin heppoisia romaaneja, etteivät ne ole tuntuneet missään. Silti, ja huolimattani kaipuusta kirjallisuuden pariin, en saa itseäni lukemaan.

Kevääni vähälle luvulle jääneet teokset: Kirjaston kissat -sarjakuvia, espanjan oppikirja, lukupiirikirja Puolikas keltaista aurinkoa sekä ylistystä kerännyt Erkka Filanderin runokokoelma Heräämisen valkea myrsky

Torstaina olin koulutuksessa, jossa puhuttiin lukemisen tärkeydestä. Mitään uutta ei varsinaisesti tullut esille, mutta koulutus antoi kyllä hyvän muistutuksen siitä, kuinka kirjallisuus on paitsi tärkeää, myös ihanaa. Tunsin piston sydämessäni. Miten voinkaan välittää oppilailleni kirjallisuuden ja kielen iloja, jos en itsekään juuri niistä nautiskele? Niinpä päätin, että koska kontrollifriikki olen, käytänpä sitä nyt hyväkseni.

 Ajankohtaishyllyltäni: Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu on odottanut lukemistaan kesästä asti – kiinnostaa ihan oikeasti, mutta...

En kuitenkaan halua lisästressiä muutenkin hektiseen arkeeni, joten en ala laskea tai asettaa säännöllistä tuntitavoitetta lukemiselle, kuten liikunnan suhteen toimin, mutta päätin kokeilla sellaista, että asetan joka viikonlopun alussa itselleni jonkin lukutavoitteen: esim. lue tunti tänä viikonloppuna tai lue runokokoelmaa sivulle 56. Katsotaan, miten käy. Arkipäivisin saa sitten keskittyä espanjan opiskeluun, joka kyllä edistyy, mutta hyvin hitaasti. Etenen yhden lyhyen kappaleen kahdessa viikossa, mutta massiivisine sanalistoineen se tuntuu nyt aivan sopivalta tahdilta. 

Viikonloppuni lukemattomat lehdet – osin viime viikonlopulta perittyä lukemistoa...

Ehkä tähän sopii nyt todeta, että kukin tahdillaan ja hitaasti hyvää tulee sekä vähemmän on enemmän. Viimeisin näistä on suosikkini, sillä en välttämättä usko siihen, että nopea tahti olisi kenellekään hyväksi, enkä toisaalta halua ajatella lukemisen – tai kielenopiskelun – suhteen niinkään lopputulosta, vaan nimenomaan nautintoa ja sivistystä, tässä järjestyksessä.

Hullut ajatukset

Viime viikot ovat olleet hassuja. Ensinnäkin olen täysillä hurahtanut espanjan opiskeluun: tankkaan sanoja työmatkalla, kävellessäni töihin, kuunnellen aina välillä iPodilta oppikirjan tekstejä tai sanalistoja, yrittäen opetella niitä ulkoa. Välillä sanat pyörivät päässäni jopa yöllä herätessäni! 

Toiseksikin olen ollut mielettömän energinen, vaikka olenkin kärsinyt tyypillisestä kevään valon tuomasta iltapainotteisesta väsymyksestä. Jaksan edelleen kävellä aamu kuin aamu töihin. Jaksan puuhastella kotona, tosiaan opiskella ja harrastaa myös kulttuuria. Iltaisin kuitenkin itkeskelen edelleen, varmaan väsymyksen ja yksinäisyyden yhteisvaikutuksen takia, mutta aamuisin olen pirteä kuin peipponen.

George Thomas: Finch with ruffled feathers, Explored!

Havahduin eräänä iltapäivänä kaupasta tullessani tietä ylittäessäni ajatukseen, että mitäs jos minä nyt vain jäisin noiden autojen alle. Ikäänkuin ehdotin itselleni tällaista vaihtoehtoa. Se tuntui helpottavalta: ei tarvitsisi enää jankata näitä samoja eroon, epäonnistumiseen, yksinäisyyteen, ikuiseen puutteeseen liittyviä ajatuksia päivästä toiseen. Mutta hetken asiaa ajateltuani totesin, että mieluummin kuitenkin menen nyt kotiin, vaihdan kotivaatteet, syön herkullista kalaa ja marinoimiani vihanneksia, juon viiniä ja keitän kahvit päälle kera suklaamantelien. Ajatelkaa, ruoka se minut pelasti synkkääkin synkemmiltä mietteiltä.

Jälkikäteen säikähdin ajatuksiani, vaikka kaipa ne nyt ihan normaalin rajoissa kulkevat, ja päätin tehdä netin BDI-masennustestin. Eivät tuollaiset itsehoitotestit kenties mitään kaikkein luotettavimpia ole, vaikka samansuuntaisia käyttävät lääkäritkin. Tulos oli lievästi masentunut, mistä olin oikeastaan vähän yllättynyt. Jotenkin olin kai ajatellut, että olen salaa ihan todella masentunut. Toisaalta samaan aikaan tiedän kyllä, että olen oikeastaan paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Nukun niin mainiosti, syön melko normaalisti – en ole juuri ahminutkaan aikoihin – ja kaiken lisäksi löydän iloa monista harrasteista ja töistäni. En yksinkertaisesti voi olla masentunut. Minua vain surettaa tietyt elämän epäoikeudenmukaisuudet, menneet surulliset vuodet, sairastelut ja ihan inan etsin itseltäni, ehkä muiltakin huomiota surullani. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että haluaisin olla masentunut, että saisin jostain lohtua, sillä en halua hakea lohtua ruuasta tai alkoholista, joista ihmiset kai yleisimmin lohtua hakevat ja saavatkin. Minun lohtuni siis olkoon suru.

Tänään, virkeäni kahdeksan maissa omia aikojani herättyäni ja herkullisen aamupalan syötyäni rupesin lukemaan erästä laihdutusblogia. Olenhan hurahtanut itsekin terveellisyyteen ja jo lukenut läpi toisen, mainion laihdutusleikkausta ja laihdutusta käsittelevän blogin, joten päätin jatkaa saman genren parissa. Jotenkin näiden mietteiden lukeminen on mielettömän lohduttavaa; laihduttajan ajatukset voivat liipata läheltä omia mietteitäni, mutta maailma on kuitenkin toinen. Minähän olen kärsinyt syömishäiriöstä nuoruudessa, ja edelleen minulla on jossain määrin vääristynyt suhde ruokaan, vaikka kuulunkin nykyään normaalin kirjoon, mistä iloitsen suuresti. Tämän kevään ruokaryhteilyn myötä olen yrittänyt hylätä myös ne pienet rippeet epänormaaliudesta: napostelun, ruoanvalmistuksen yhteydessä harrastamani tolkuttoman maistelun, hätäilysyömisen (sen tosin vähän vähemmän onnistuneesti) sekä kaiken turhan, kuten irtokarkkien ja prosessoidun ruoan syömisen (kouluruokaa lukuunottamatta) sekä valtavien annosten tankkaamisen.

Ajatukseni ovat siis pyörineet ja kierineet paljon ruoan ympärillä, mutta ajattelen tämän olevan piste kahdeksantoista vuoden ajan kestäneelle taistelulleni ruoan kanssa tai sitä vastaan. Jospa nyt vain oppisin syömään oikein ja sen jälkeen voisin ajatella jotain muuta yhtä intensiivisesti. Totuus varmaan on toinen: tulen todennäköisesti aina ajattelemaan paljon ruokaa, terveellisyyttä, elämänhallintaa, mutta toisaalta nautin siitä ja ajattelen kuitenkin paljon muitakin asioita, joskus ehkä vähän liikaakin. Siinä mielessä vieraan, uuden kielen opiskelu sopii minulle: tuleepahan jotain ihan muuta mietittävää: ei liian syvällistä, ei liian tunteikasta.

happykiddo: The Journey of Harry The Teddy Bear

Olen siis loppujen lopuksi onnekas, onnellinenkin ehkä, ainakin jos vertaan siihen, mitä olin viisitoista vuotta sitten. Silloin oli oikeasti masentunut: painoin 43 kiloa, mikä on minun ruumiinrakenteelleni ja 160 senttiä pitkälle kropalleni aivan liian vähän. Nukuin öisin kehnosti: heräsin melkein joka yö neljän–viiden aikaan miettimään asioita. Olin hyvin yksinäinen, enkä oikein pystynyt puhumaan ajatuksistani kenellekään. Olisipa silloin ollut blogi, johon purkaa oloaan! Asuin silloin kaiken lisäksi ulkomailla, jonne muuttaminen 20-vuotiaana ei varmasti ollut tehnyt yhtään hyvää jo valmiiksi masentuneelle mielelleni. Selvisin kuitenkin tuosta, joten miksen selviäisi nykyisistä huolistani: eroista ja yksinäisyydestä, siitä, etten saanutkaan perhettä, vaikka sellaisen niin kovasti olisin halunnut, ajatuksesta, että kaikki on liian myöhäistä jo, että tulevaisuudelta ei ole juuri mitään erityisen hienoa odotettavaa.

Ehkä mikään ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Eilen illalla kaikki tuntui synkältä, masennustesti näytti huonoa tulosta, itketti, harmitti, mutta tänään on uusi päivä: aurinko paistaa, aikaa on paljon ja yllättäen masennustestin tulos onkin normaali. Siispä luottaos tulevaisuuteen. Päivän ikävimmältä asialta tuntuukin tällä hetkellä se, että pyykit on taiteltava, jotta pääsee Sandbell-treenien jälkeen iltapäivällä suihkuun. Nämä velvoitteet suoritettuaan voikin sitten vain nautiskella koko illan, vaikkakin yksinään, mutta juuri sitä tunnun edelleen paljon kaipaavani: yksinäisyyttä. Kummaa.

Seitsemän tosiasiaa

Viime aikaiset tunnetilani ovat tulleet lukijoilleni harvinaisen selviksi. Yritetäänpäs jättää niiden analysointi siis vähemmälle ja pureudutaan tosiasioihin. Sellaisia on sitä paitsi helpompi luetella sortumatta liialliseen dramatisointiin. ;)

Niinpä teille tutut ja tuntemattomat lukijat: tiedossa Sylvin elämän erikoisia totuuksia – tätä et minusta ehkä tiennyt!

1. Siivoan kahdesti viikossa, kylpyhuoneen jopa kolmasti tai neljästi. Miksikö? Vihaan pölyä. Vihaan myös epäjärjestystä, joten jos järkkäily lasketaan siivoamiseksi, siivoan joka päivä. Mutta sitähän ei lasketa, eihän?

Siivoan yleensä torstaisin imuroimalla lattiat, pyyhkimällä pölyt ja kylpyhuoneen lattian ja tasot kostealla. Viikonloppuna siivoan uudelleen: pyyhin lattioita nihkeällä, samalla ehkä sipaisen hiukan tasoille taas kertyneitä pölyjä pois; mahdollisesti imuroin matot, ehkä koko eteisenkin. Viikon aikana tietysti suoritan pientä siivoamista muutenkin, jos näen sotkua, likaa jossain. 

Yleensä siivoan jok'ikinen viikko myös jonkun pienen kohteen tarkemmin: esimerkiksi uunin takaa, jääkaapin, kylpyhuoneen kaapin.

Lattioita en luuttua koskaan, pyyhin vain rätillä, mutta harvoin koko lattiaa kerrallaan, vaan vain sieltä täältä. Omistan kuitenkin mopin: sen varsiosa on piilotettu futon-sohvasänkyni rakenteisiin ja moppiämpäri on viemässä tilaa muutenkin liian pienestä siivouskaapista. Moppi symbolisoi minulle kai sitä, että olen siisteysfriikki, vaikken kyseistä siivoussymbolia siis käytäkään.

2. Minulla on noin 350 päivänä vuodessa kynsilakat varpaankynsissä; yleensä tummansävyiset punaiset tai violetit, mutta värit voivat kyllä vaihdella vaaleanpunaisesta vihreäänkin, jos siltä tuntuu. Lakat vaihdan noin kolmen viikon välein. Viime aikoina olen lipsunut, ja lakat ovat pari kertaa saaneet kulua niin rumiksi, että ne ovat lähes kokonaan rapistuneet pois, enkä ole tarvinnut rippeiden poistamiseen kynsilakanpoistoainetta juurikaan.

3. Jumppaan paljon kotona, sillä se on helppoa, halpaa ja Lyyli-viikkoina ainoa kunnollinen kunnonkohotusmahdollisuus. Hypin, teen tanssiliikkeitä ja ennenkaikkea pidän yllä lihaskuntoa tekemällä viiden kilon painoilla erilaisia sarjoja. Mielestäni ihan tehokasta ja mukavaakin, mutta vaatii kyllä usein aikalaista pakottamista itseltäni. Koskaan en kuitenkaan ole katunut, kun jumppaan olen päässyt käsiksi. Ensimmäiset kymmenen minuuttia yleensä kypsyttää, mutta sen jälkeen on vain hyvä fiilis. 

Lyyli katsoo aina jumpatessani Yle Areenalta lastenohjelmia, joten joudun ähertämään ilman taustamusiikkia. Jumpan aloitan tasavarttitunnein: tasalta, varttia yli, puolelta tai varttia vaille, ja jumppaan yhteensä puolesta tunnista tuntiin, useimmiten vain sen puoli tuntia. Todella usein keskeytän jumppani ja rupean vaikka siivoamaan välillä, sillä jumpatessa usein katselee liikaa ympärilleen eikä pysty jatkamaan, jos joku asia alkaa ottaa päähän. Mutta kun olen saanut velvollisuuden suoritettua, jatkan jumppaani niin, että saan etukäteen päättämäni jumppa-ajan kuitenkin täyteen.

4. Lempivärini on vihreä, mutta sisustuksessa pidän eniten valkoisesta, harmaasta ja puunväristä. Värit ovat minulle hyvin tärkeitä, ja ihastelen usein hyviä värikokonaisuuksia, joita löytyy esimerkiksi ihmisten asustuksista. 

5. Otin yläasteella valinnaisaineikseni saksan, atk:n ja konekirjoituksen. Viimeksi mainitun maine oli näistä huonoin, mutta myöhemmässä elämässä kymmensormijärjestelmän hallitsemisesta on ollut kohdallani kaikkein eniten hyötyä. Olen todella nopea kirjoittamaan näppiksellä. Kirjoitan tosin yhdeksällä sormella niin, että vasemman käden peukalo on jäänyt työttömäksi. Siinä voikin sitten pitää pitkää kynttä ilman haittavaikutuksia!

6. Olen vuodesta 1988 kirjoittanut ylös lukemani ja kuuntelemani kaunokirjalliset teokset, lukuunottamatta Lyylille luettuja tai Lyylin kanssa kuunneltuja lastenkirjoja, sillä niiden suhteen en osaa sanoa, olenko ne välttämättä itse läpi ajatuksella kokonaan kulkenut. Ensin kirjoitin kirjat vaaleanpunaisella pantterilla koristeltuun vihkoon, vuodesta 2004 lähtien olen raapustanut kirjojen nimet pieneen mustakantiseen kirjaseen. Lukemieni teosten listoihin palailen aina silloin tällöin, etenkin vuoden lopulla tarkistaakseni, että olen pysynyt itselleni asettamassani löyhässä vaatimuksessa lukea vuodessa kaksitoista kirjaa.

7. Pidän puurosta. Syön arkiaamuisin aina kourallisen pähkinöitä, pari kuivattua hedelmää (viikunaa tai aprikoosia) sekä annoksen kevytmaitoon mikrossa tehtyä kaurapuuroa – piristävänä juomana juon mustaa teetä. Välillä innostun vaihtamaan viljalajia, mutta palaan aina ennemmin tai myöhemmin kauraan. Seuraavaksi haasteenani on opetella syömään vesipuuroa, sillä yritän vähentää maitotaloustuotteiden käyttöä, joka minulla on paisunut rahkojen terveellisyyteen ja helppouteen hurahdettuani – saatan nimittäin syödä puoli kiloa rahkaa päivässä... Katsotaan, pystynkö luomaan vesipuuroon samanlaista rakkaussuhdetta kuin maitopuuroon!

Lisääkin tulessa palavia totuuksia olisin eilen jumppaillessani keksinyt, mutta säästetäänpä teidät nyt tältä erään suorituskeskeisen bloggaajan enemmiltä listoilta, vaikka listaamistahan tunnetusti rakastan myös...

Toiveikas torstai

Piti lähteä lenkille heti aamutuimaan, siis kympin pintaan, kun olin herännyt. Juu, arvatkaapa vain, teinkö sen. En, koska en ole aamupäiväkuntoilija. Minä jaksan parhaiten liikkua ilta-aikaan, kun olen täynnä niin sosiaalista kuin henkistä ravintoa – ja ehkä vähän sitä fyysistäkin. 

Samalla tässä mietin, että saako sitä laisinkaan liikkua, kun on nuha. Heräsin nimittäin aamulla aivan kummaan tukkoisuuteen, sillä yhdeksänkymmentäkahdeksanprosenttisesti flunssani alkavat kurkkukivulla. Nyt ei ole kipuja, vain nuhaa, eikä se ole allergista. Outo kesä, menisin heti täällä ristimään. Vaan outo on ollut vähintäänkin päiväni alku.

Soitin pankkiin säästötilistäni, sillä en ole nettipankissa saanut säästöjä ulos. Selvisi, että olin tunkaissut rahani eläkesäästötilille, ja näin ollen näyttäisi mahdottomalta siirtää rahoja tililtä pois ennen eläkeikää. Ei noussut ärräpäitä huulille, eikä edes kyyneleitä silmiin. Olin vain, että jahas, pientä säätöä. Eihän tällaisessa tilanteessa voi kuin keksiä varasuunnitelman, kun noita rahoja nyt sattuu palkkapäivän siirtyessä myöhemmäksi tarvitsemaan ihan elämiseen. 

Jotenkin kummasti tuntuu silti siltä, että kyllä ne rahat sieltä tililleni pomppaavat takaisin. Olenkohan nyt utopistisen toiveikas vain? Ehkä sekin on pelkkää positiivisuutta! Kyllähän kuitenkin elämästä selviän vaikka sitten nostamalla kaikki muut säästöt, mikä on asunnonvaihtoa tai korkojen nousua ajatellen täydellisen typerää, sillä sitä varten minut on määrätty pakkosäästäjäksi. Muuten ei olisi asuntolainaa tippunut. 

No, humanisti höpöttää nyt näistä rahajutuista sen minkä ymmärtää ja toteaa, että emme me kyllä samaa kieltä puhuneet sijoitusneuvojan kanssa. Puhui jotain myymisestä, kun minun mielestäni tilien välillä rahaa vain siirretään, tilille rahaa pannaan tai sieltä otetaan rahaa. 

Vaan nyt minä siirryn juomaan lisää teetä. Erehdyin ostamaan liian makeaa purukumia, enkä muuta tekisikään kuin pureskelisi sitä. Päivässä kuluu ehkä 30 palaa. Olen siis jälleen purkkaholisoitunut, vaikka keväällä meni jo ihan hyvin purkan kanssa: kulutin säännöllisesti päivän aikana sen kymmenisen palaa. Olen kuitenkin toiveikas myös addiktioni suhteen. Kunhan vain muistan ostaa tylsänmakuista tavallista jauhettavaa, en sorru tällaisiin summiin. 

Ps. Juuri saamani tiedon mukaan rahojen siirto normitililleni on onnistunut. Jee, pääsen siis jopa lomamatkalle ennen eläkeikää!

Rakas liikuntapäiväkirja: kotijumppaa 1

Syksy ja lehdet (pian) keltaisia. Tai lehdet täynnä jumppaohjeita? No, tässä tulisi yksi hyvä vinkki lisää: jumppaa kotona! Jos sinulla on vain tarpeeksi itsekuria saadaksesi itsesi alkuun, kaikki muu onkin helppoa. Kotijumpan hienous on juuri siinä, että ei tarvitse lähteä minnekään, jumpata voi sillä tahdilla kuin haluaa ja niin kauan kuin ehtii. Toimii henkilöllä, jolta löytyy se tarvittava määrä itsekuria saattaakseen itsensä vain vauhtiin.

Täällä Helsingin Hermannissa kotijumpataan etenkin niinä viikkoina, kun Lyyli on minulla. Pikku Kakkonen Yle Areenasta pyörimään ja kas, äiti ehtii 45 minuutin setin. Yleensä setti alkaa lämmittelyhyppelyillä, joista siirryn lihaskuntoon. Hyväksi havaittu malli on ollut toistaa tiettyä perusjumppaliikettä 30 toiston ajan. Tähän kyllästyttyäni olen siirtynyt kellon avulla toimivaan malliin: minuutti aina yhtä liikettä. Mikron digitaalisesta kellosta minuutin vaihtumista on helppo seurata.

Peruskunnonkohotusliikkeet ovat minulla yleensä aina samat; määrällisesti niitä on runsaasti erilaisia, enkä oikeastaan ole koskaan ajatellut, että olisin niihin jotenkin kyllästynyt. Kotijumppaan kyllä sinällään kyllästyy, jos sitä tekee pelkästään, mutta tanssimisen ja lenkkeilyn lisänä jumppa on juuri sopiva kiireisen päivän kuntoilu. Puolikin tuntia riittää hien nostattamiseen!

Listaan teille liikkeitä kotijumpan luomiseksi, jos sellainen ei kuulu rutiineihinne. (Toivottavasti selityksistäni ymmärtää...) Suosittelen kotikuntoilua ainakin kaikille kiireisille perheenäideille; myös lapsia voi käyttää painoina selkälihasliikkeissä tai kyykkypunnerruksissa. Nastaa yhdessäoloa!

Kuva: Edson Hong

1) Hypyt: Haaraperus/x-hyppy. Hiihtohyppy: kädet ja jalat eestaas kuin hiihtäisi. Korkkiruuvihyppely: kierrä vartalon alaosaa toiseen suuntaan kuin yläosaa. Jalkojen läpsyttely vastakkaisella kädellä edessä/takana niin että jalka kiertyy polvesta vaakasuoraan asentoon. Jalat vuorotellen ilmassa eteen, käsien läpsäytys alla. Balettihypyt korkealle nilkat suoristaen. Jalka viistoon eteen, toinen viereen hypähtäen, toiselle puolelle sama.

2) "Marssit": Kävelyä paikallaan kyykyssä tai välillä kyykkyyn mennen. Jalka vuorollaan taakse painaen samalla selkää köyryyn/käsiä eteen. Jalka sivulle (luisteluliike). Jalkoja vuorotellen eteen, kantapää maassa käyden. Pohjeliike: Nouse varpaille ja alas. V-askel, A-askel. Jalka käy toisen luona sivulla ja palaa, sama toisella. Edellinen tuplana, yhdistä tähän käsiliikkeitä. Jalkojen potkut rytmikkäästi sivuille, eteen, taakse samalla marssien. Tuplapotkut. Grapefruit. Jalka astuu sivulle toisen yli viereen, jonka jälkeen "alle" jäänyt jalkaa seuraa samaan suuntaan sivulle; alkanut jalka palaa lähtöpaikkaansa ja toinen viereen (jalka-alta-laatikko). Painonsiirto. Kantapään vieminen pakaraan leveässä haara-asennossa. Polvien tuonti eteen. Jalan tuominen polvi edellä eteen ja jalan suoristus. 

3) Juoksut: Juoksua paikallaan kantapäät takapuolessa käyden. Juoksua polvet eteen nousten. Juoksua kädet maassa/sängyn päällä.

Moniin liikkeisiin voi yhdistää mitä erilaisempia käsiliikkeitä. Kokeile luovasti, ehdottaisin, sillä käsiliikkeiden kuvaileminen suullisesti on yhtä tuskaa! Yritin ensin, mutta luovutin, sillä pelkästään näistä perusaskelluksista tuli kyllä aika sekalainen sepustus.

Silti ensi kerran liikuntapäiväkirjassa muistuttelen lihaskuntoliikkeistä. Myös sykkeenkohotusliikkeitä löytyy varmaan lisääkin; ehkä lisäänkin niitä, kun pääni pääsee ajantasalle. Nyt väsyttää, selkää särkee, kun ensimmäisellä työviikolla on tullut luistettua lähes kaikesta liikunnasta. Ja väsyttää muutenkin! Mutta jumpata aion heti huomenna aamupalan jälkeen. ;)

Kuva: lululemon athletica

Tanssimaan!

Minä lähdin maalle, mutta jos jäit pääkaupunkiin, mene tanssimaan.

Maallistuneella meikäläiselläkin on tarkoitus juhannuksen jälkeen alkaa opetella kunnolla paritanssien saloja. Ja mikä parasta, ilmaiseksi ulkoilmassa.

Kaupunkitanssit on järjestänyt kesästä 2000 tanssinopetusta sekä parillisille että parittomille, ja opetus on jatkunut tänäkin kesänä neljänä arki-iltana eri puolilla Helsinkiä. Kävin katsastamassa buggin perusaskeleet muutama viikko sitten Arabian kauppakeskuksen etupihalla, ja pätevää oli. Parin löysin paikalta - minulla kävi kyllä siis vähän tuurikin, koska se ei välttämättä ole itsestäänselvää. Askeleet käytiin läpi perusteellisesti, ja harjoiteltiin myös hiukan hienouksia. 45 minuuttia kului kuin siivillä, lähes kirjaimellisesti. ;)

Tästä kesästä tulee tanssikesä - ja ruotsikesä. Siitä enemmän ensi kerralla.

Nyt jalkaa toisen eteen, sivulle, taakse - ylös!

Kuva: ViaMoi

Välipala

Lyyli vietti pääsiäisyön tädillään, jolloin äiti pääsi varhain pääsiäisaamuna vapaasti välipalalleen, jonne olisi muuten vienyt tytönkin. 

Mutta minne hän riensi? Seuraa kuvasarjaa. 

Pääsiäisen kunniaksi kassaluukulla annettiin kaupan päälle Kinder-muna. Sopivasti, sillä niiltä kahdelta R-kioskilta, joissa kävin, ne olivat loppuneet. Eikä pääsiäinen ole mitään ilman Kinderiä!

Suklaata toki on Kinderien kadosta huolimatta sujahtanut vatsalaukkuun. Syytäkin oli lähteä toisenlaiselle välipalalle. 1500 solahti, ja tuntui juuri niin virkistävältä kuin olin ajatellutkin.

Rakas liikuntapäiväkirja: Kevättä!

Pienoinen kevätinnostus on kohdallani totta! Olen tanssinut uudella riemulla viime viikot useamman kerran viikossa, ja eilen kävin kauden ensimmäisellä hölkällä. Sekin maistui! Nyt vain täytyisi hankkia paremmat juoksukengät, sillä en usko koko kautta selvittäväni pelkissä FeelMaxeissani, niin hyvät kuin ne ovatkin. Jalkapohjani ovat nimittäin jo tanssituntien jäljiltä todella rasittuneet. Hiukan tarttisi olla joustoa vaimentamassa tärähdyksiä...

Sopivasti sunnuntain Hesarin välissä pilkotti juoksumainos. Aamupalapöytää somistivat myös sinne jääneet lenkkipaita ja sykemittari. On se nyt niin liikuntaa se elämä! Lyyli halusi syödä oman pöytänsä ääressä; äiti taisi olla liian levittäytynyt...

Olen ehtinyt liikkua luontevasti nelisen tuntia viikossa, mikä on tavoitteeni. Ennen tuntui, että sellaisen liikuntamäärän eteen piti todella suunnitella iltansa, mutta nyt kun olen jättänyt netissä roikkumista vähemmälle, liikkumaan ehtii vähemmällä suunnittelulla. Helpotuksen asiaan suo tietysti Lyylin hoitorinki sekä tanssisalin sijaitseminen kolmen minuutin matkan päässä. Ensi syksynä tilanne on toinen: tanssit täytyy sijoittaa "omille" viikoilleni ja Lyylin kanssa vietettävinä viikkoina harrastaa kotijumppaa, hyötyliikuntaa sekä saada toisinaan joku tuttu vahtimaan juoksulenkin ajaksi. Ehkä alan sitten juosta työmatkoja osittain!

Mutta mitäpä sitä nyt vielä suunnittelemaan: nyt tanssin kahdesti viikossa mm. iki-ihanaa reggaetonia aidon latino-open johdolla ja odotan kevään etenemistä. Muutto on suunniteltu toteutettavan neljän viikon päästä, ja silloin saan kaivaa varastoistani iPodin ja tahdittaa siitä edespäin lenkkejäni musiikilla tai äänikirjoilla. Jee!

Viime viikkojen kuntoilut ovat näyttäneet seuraavilta:

Vko 11: MA aerobic 40 min, zumba 40 min. TI reggaeton 1 h. PE astangajooga 15 min., venyttely 30 min. SU jumppa 15 min.

Vko 12: MA aerobic 40 min, zumba 35 min. TI reggaeton 1 h. KE kävely 1 h. TO soca ja reggaeton 1 h. LA kävely 30 min.

Vko 13: MA reggaeton 1 h. TI reggaeton 1 h. KE kotona reggaetonia 40 min, jumppaa 10 min. LA kävely 10 min, lenkkeily 40 min.

Viikon terveystuote: tyrnimehu. Alla sunnuntain asuntoilmoitukset... Mikäs niitä seuraillessa, kun ei ole enää pakko juosta asuntonäytöissä!

Rakas liikuntapäiväkirjani: Juoksukoulu ei alkanutkaan

Niin siinä sitten kävi. En saanut itseäni juoksemaan, koska 

a) on talvi: liian kylmää, lumista, liukasta ja liuta muita tekosyitä

b) tuli nuha, tuli flunssa, toinenkin

c) en jaksanut.

Niinpä päätin siirtää touhun keväämmäksi. Kyllähän sitä nyt sen puolimaratonin juoksee vaikka viikon harjoittelulla. Tai niinhän mä luulen. Kuuluisia viimeisiä sanoja.

Olen kuitenkin liikkunut heilauttelemalla jalkojani toisensa eteen hieman hitaammassa tahdissa: kävellyt olen paljon ja hartaasti. Se kun vaan on niin kivaa! (Kivaa olisi myös hiihtää kirkkailla hangilla, mutta en toistaiseksi omista suksia.)

 Kuva: sponng

Kuun urheiluja en jaksa täällä nyt listata, mutta todettakoon määristä sen verran, että neljän viikkotunnin perustavoitteessa on pysytty niukin naukin. Se riittää minulle. Se on iloksi!

Liikkukaa, koska se pitää myös pään virkeänä! Lisäksi selän. Keksisin muitakin liikuntaan liittyviä positiivisia puolia, mutta en kai nyt viitsi niitä ruveta liikaa täällä mainostamaan. Luulette pian, että musta on tullut toisten kuntoiluja kyttäävä. Vaikka totta siinäkin toinen puoli. 

Olen tunnetusti myös kuntoilukade: Voi että, kun toi ehti tänään lenkille ja mä en. Voihan laiskuus! Huomiseksi piristyn! 

Ja niin tapahtukoon. Sillä huomenna on uusi päivä. 

Kuva: Soller Photo

Mennyt vuosi

Voipi sanoa, että ikävä ei tule! Sen verran haasteellinen, merkillinen ja ennen kaikkea murheellinen vuosi tuo viime vuosi oli. Ajattelin silti, kun en muutakaan postaamista nyt lomavelttoudessani keksi, että käyn hiukan läpi vuoden (kivoja) hetkiä kuvina. Jääpähän sitten tuleville sukupolville jotain positiivistakin merkintää vuodestani 2011. 

Uusi vuosi 2011 alkoi (tai tarkemmin sanottuna vanha vuosi 2010 päättyi) ravintola Lyonissa herkullisten ruokien parissa. Raketteja seurailimme Lyonin ikkunoista henkilökunnan kera. ;) Olihan se tunnelmallista. Päälläni oli lempijouluajanpaitani – ihana vaatekappale, jonka käyttökerrat vuodessa jäävät muutamaan hassuun.

Tammikuussa vietiin joulu pois, perinteitä noudattaen loppiaisena. Lyylin kanssa pakkasimme koristeet ullakolle odottamaan joulua seuraavaa. Piparitalo tuhottiin ja viimeiset suklaat syötiin kera ystävien. Herkkuja tuli rakennettua sitten vielä myöhemmin tammikuussa lumiukon muodossa – ei mitään tipatonta tammikuuta tai sokeritonta alkuvuotta vietetty, ei.

Helmikuussa kuntoilin, koteilin, kuolasin vaatteita ja muuta hyvin arkista. Lisäksi yritin tehdä lupauksia, jotka ilmeisesti ovat toteutuneet vaihtelevasti: bloggaamista vähensin rajusti alkusyksystä tilanteen pakosta, mutta samalla jäivät urheilutkin, joita taas oli lupaus lisätä! 

  

Maaliskuussa postailin laukkuhankinnoistani, pohdin ruoka-asioita ja aloin palautella hiukan ruoanlaiton saloja mieleeni. Aloin kirjoitella ylös myös Lyylin hauskoja juttuja, jotka muuten tuntuvat unohtuvan helposti.

Huhtikuu toi kevään: värejä, vaatteita, kynsilakkoja, ulkoilua auringossa, pääsiäisloman. Paasto loppui, ja sai hetken taas mässätä. Loppukeväällä olinkin sitten normaalia tiukempi ruokavaliossani, sillä keväisin olen taipuvainen syömään yli tarpeeni, enkä halunnut tänä vuonna yhtään ylimääräistä kiloa. Onnistuin tässä! 

Toukokuu oli hektinen. Yritin pitää bloggauslomaa, mutten onnistunut, koska oli näemmä tarve päästä purkamaan itseään tänne. Kipuilin nimittäin kovasti henkilökohtaisen elämäni kanssa, ja lopulta päädyimme Veikon kanssa elämän eri teille. :( 

Ilonaiheena oli uusi työhaaste, ruotsin kielen opettamisen aloittaminen syksyllä, mitä varten rupesin myös välillä postailemaan suomen ohella ruotsiksi.

 

Elämän harmaus ei kai liikaa näkynyt täällä muutenkaan, sillä toteutin mielestäni vuoden parhaan asuni juuri toukokuussa. Lisäksi taltioin Lyylin juttelut Angu-tädin masussa olevasta muumipeikosta tietämättä, että Angupa odotti jo silloin pientä poikaansa, joka syntyi marraskuussa. Lyylin ensimmäinen serkku!

 

Kesäkuussa alkoivat asuntomurheet. Onneksi alkoi myös loma ja oli monet synttärit: omat, blogin ja Lyylin. Maalla oleskelu teki ehdottomasti eniten terää: tarvitsin täysnollauksen omasta arkielämästäni! Itseni piristämiseksi hankin kenkiä, tein kirppislöytöjä ja – lakkasin kynsiä, josta muuten puhun täällä solkenaan, mutta jota teen oikeasti hirvittävän vähän! Pääsin myös elämäni ensimmäistä kertaa mukaan purjehtimaan! 

 

Heinäkuukin meni pääasisssa maalla ollessa. Jatseilla kävin vapaaehtoistyössä, pyöräilin ahkerasti ja puuhastelin kaikkea pientä. Joka yö tuli valvottua vähintään kahteen, monesti Mad Meniä katsellen. Loppukuusta odotin levottomana muuttoa, uuden alkua. 

Vaan kuinkas kävi? No, Lintulahden asunto oli hetken kaunis ja tuntui kodilta. Elokuu siis kipuiltiin, samoin syyskuu, jonka loppupuolella heitin sitten tavarani varastoon, jossa ne edelleen lepäävät. 

Lokakuussa alkoi toipuminen: jaksoin jo hiukan liikkua ja palata arkirutiineihin. Haaveilin kengistä ja hankin niitä, mikä tarkoittaa kohdallani normaaliutta, lakkasin taas vaihteeksi kynsiä (kerran, kaksi) ja tietysti etsin asuntoa. Siinä ohella ehdin harrastaa kulttuuria niin kirjamessujen, tanssiteatterin kuin luonnontieteellisen museon voimin! Jee. Kirjoja tuli luettua syksyn aikana kokonaiset yksi kunnollista, mutta kirja olikin sitä mieluisampi (Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus).

Marras-joulukuut olivat flunssien täyttämää aikaa: ensin pientä nuhaa, sitten lähti ääni, lopulta alkoi monen viikon köhä, joka loppui oikeastaan vasta lomaan. En jaksanut edes valmistella joulua kunnolla, mutta sieltähän se kuitenkin tuli. 

Joulukuun alussa aloin vaatteidenostopaaston, joka tuntui lähtevän liikkeelle melko onnistuneesti, johtuen varmaan siitä, että aikani meni asuntoasian murehtimiseen. Uutta kotia en siis jouluksi vielä saanut, mutta päätin lopettaa vuoden iloisesti ja aloittaa uuden positiivisen ajattelun voimin: kyllä se sieltä lopulta löytyy. Lisäksi uuden vuoden haasteisiin kuuluu liikuntaharrastusten elvyttäminen. Iloa lisää elämään, olkoon mottoni!