Alkuja ja loppuja

Meidän pienelle naisperheellemme kuuluu sekä hyvää että huonoa. Hyvää on pienen Hilpin syntymä huhtikuun alussa. Hän on aivan ihana, pieni, sirpakka ja tahtoa täynnä oleva edelleen alle 62-senttinen neitokainen. Aivan alkumetreistä asti hän on hurmannut niin minut kuin monet muut olemuksellaan. Ja alusta asti hänen kanssaan on saanut taistella: itkua, ääntä ja liikettä on elämäämme mahtunut.

Koliikista kuitenkin selvittiin; toisen, kolmannen ja neljännen vauvakuukauden pelkotiloistani rämmin ylös, ja viime ajat ovat sujuneet kutakuinkin mukavasti. Pieni ihmisemme alkoi ryömiä jo reilun neljän kuukauden iässä, puolivuotiaana hän ryhtyi konttaamaan ja nyt hän on jo monen viikon ajan noussut pystyyn. Elohopea kerrassaan. Hyvää tuossa varhain liikkeelle lähdössä on ollut se, että näin hän pääsee tutkimaan maailmaa itsekseen ja siten viihdyttämään itseään. Minä kun olen pääsääntöisesti yksin (tai Lyylin kera) hänen kanssaan, niin kotihommia riittää. Täytyy sanoa, että kakkavaipat, syöttäminen ja soseiden tekeminen tulevat jo korvista ulos, mutta kestän sen ajatuksen voimin, että ei tätä vauva-aikaa kauaa kestä. Se on ohi oikeastaan aivan liian pian, ja niinpä ainakin yritän lähinnä nauttia. Ja näin vanhempainvapaalla sitä aikaa kuitenkin on oikeastaan aika paljon: on ollut aikaa nukkua päiväunia, katsella tv-sarjoja Netflixistä ja sitten käydä läpi sitä elämän huonoa puolta. 

Huonoa nimittäin on tämä meitä kaikkia maapallon asukkeja koskettava ilmastonmuutos. Kuuma kesä, mittaushistorian lämpimin syksy ja lumettomin marraskuu täällä Suomessa. Maailmalla ennätyskuivuutta esimerkiksi Australiassa ja Etelä-Afrikassa, ennenkokemattomia metsäpaloja Kaliforniassa ja Kreikassa. Huonoja uutisia pursuaa median kautta tietoisuuteeni päivittäin, ja herkässä hormonitilassani olen todellakin huolestunut uutisista. Olen lukenut paljon aiheeseen liittyviä artikkeleja, nyt tietokirjaakin, ja tiedostan asian vakavuuden. Monen tutkijan tavoin olen sitä mieltä, että jos emme ala tehdä radikaaleja muutoksia elämäntapoihimme, ihmiskuntaa ei sadan vuoden päästä ole enää olemassakaan. Ja arvatkaapa vain, alammeko tehdä muutoksia. Onko niitä näkyvillä? Pieniä puroja kenties, mutta suuren virran kohinaa emme kuule. Aika alkaa käydä vähiin. 

Kaikin puolin minun oma elämäni on hyvää, meidän perheemme arki on onnellista, ja olen sisällä itsessäni tyytyväinen ja koen, että elämälleni on tullut täyttymys. Jossain mielessä olen elänyt elämäni "valmiiksi", vaikka toki haluan elää täällä edelleenkin, äitinä lapsilleni. Mutta suuri maailma voi niin huonosti, ettei se voi olla vaikuttamatta onnellisuuden kokemuksiini. Oikeastaan olen todella ahdistunut, ja ajatukseni pyörivät tämän ahdistavan ilmastoasian ympärillä lähes jatkuvasti. Onneksi on terapia, jossa olen ilmastoahdistustani saanut kiitettävästi purettua. 

Mutta purettavaa on varmasti niin paljon, että olen ajatellut nyt seuraavaa: Lyylin vierestä on ollut paikka kirjoittaa perheeseen, vaatteisiin, kotiin, keittiöön, kulttuuriin, arkeen, parisuhteisiin, yksinäisyyteen, sairastamiseen ja suruun liittyviä tunteita, mutta sen tie on nyt tullut päätökseensä. En tiedä, riittääkö minun maailmani mikään aika kirjoittaa enää mitään, mutta olen muhittanut päässäni ajatusta kirjoittaa ilmastonmuutosahdistustani ulos. Ehkäpä siis avaan jossain vaiheessa uuden blogin!

Jättäkäämme kuitenkin nyt Sylville, Lyylille (ja Hilpille) iloiset heipat; on ollut sangen puhdistavaa päästä kirjoittamaan mitä henkilökohtaisimpia ajatuksia auki kenen tahansa luettavaksi. Sen aika on nyt kuitenkin ohi. Kuten iso kirjakin sen toteaa: kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.  

Kasvissyönnistä

Olen ollut kasvissyöjä noin neljä vuotta. Ihan tarkkaan en muista, milloin jätin kaiken lopunkin lihan pois lautaselta, mutta sen muistan, että siirtymä oli vähittäinen. 

Syksyllä 2013 havahduin ympäristön tilaan, ilmastonmuutokseen ja siihen, että jotain voisi tehdä asialle – sen oman pienen osuutensa verran. Samalla mielessäni siinsi ajatus terveellisemmästä, enemmän kasviksia sisältävästä ruokavaliosta, vaikka varmasti söinkin ihan keskivertoisen terveellisesti siihenkin asti. En ole koskaan ollut mikään suuri lihan ystävä, enkä ole oppinut tekemään mitään sen ihmeellisempiä liharuokia. Nykyään ainoa liharuoka, jonka suostun valmistamaan, on lihapullat. Sekin siirtyy pikkuhiljaa Lyylin vastuualueelle...

Parin ensimmäisen kasvissyöntivuoteni aikana napsin välillä maistiaisia esimerkiksi noista lihapullista. Sen jälkeen ei ole useinkaan tehnyt lihaa mieli, vain joskus kunnollista makkaraa alkaa himota ajatuksissaan. Useimmiten lihan haju ja olemus kuvottaa, eikä noiden lihapyöryköiden väsääminen ole kuin velvollisuus. Muuten taloutemme on aika lihaton; en osta Lyylille suolaisia ja rasvaisia leikkeleitä, kuten metwurstia, en nakkeja tai sen sellaista. En nykyään juurikaan harrasta myöskään soijanakkeja; ne kuuluvat grillitulille tai nuotion ääreen! 

Mitkään edellämainitut eivät ole terveysruokaa millään mittarilla, enkä lihaa syövälle tyttärelle osta sellaisia siitäkään syystä. Lisäksi lihansyönti on valinta siinä missä kasvissyöntikin, ja meidän taloutemme eetokseen kuuluu suosia kasvissyöntiä, vaikka tytär saa syödä mieltymystensä mukaan lihaa toisaalla, jos näin itse haluaa. Myöskään uutta tulokasta en välttämättä kasvata kasvissyöjäksi, mutta en kyllä itse aio tarjota hänelle liharuokia kenties noita lihapullia lukuunottamatta. Lapsenhan voi halutessaan kasvattaa vegaaniksi, sillä huolellisesti koostettu vegaaniruoka on aivan yhtä ravitsevaa ja terveellistä kuin sekaruokakin – tai kenties jopa terveellisempää, sillä usein vegaaniruokavaliota noudattava on kiinnostunut siitä, mitä syö eikä harrasta ylenpalttisesti roska- tai valmisruokaa vaan valmistaa terveellistä ja monipuolista vegaanista ruokaa itse, puhtaista raaka-aineista lähtien. 

Ymmärrän silti hyvin, että markkinoilla on tarjolla yhä enenevässä määrin kasvispohjaisia lihaa mukailevia teollisia tuotteita, sillä kyllähän lihan maku on hyvä – jos liharuoka tai -tuote on hyvin valmistettu. Ei kai juuri kukaan kasvissyöjäksi ryhdykään siksi, ettei lihasta pitäisi. Kysymys on useimmiten ekologisista tai eettisistä valinnoista (tai molemmista), joskus myös terveydestä. Siksi on hyvä, että kasvissyöjille, vegaaneista puhumattakaan, on leivän päälle tarjolla muutakin kuin pelkkää öljyä tai vegaanimargariinia ja tuoreita kasviksia. Eikä sitä kukaan vegaani jaksa aina hummusta tai muita töhniä, vaan joskus haluaa juustoa tai metwurstia matkivan siivun lepäämään ruisleivälleen, oletan. Itse syön edelleen juustoa, mutta teen toisinaan myös hummusta, välillä harrastan avokadoa leivän päällä tai syön leipäni kasviksilla ja kananmunalla höystettynä. 

Omalla kohdallani huomaan kasvissyönnin lisänneen kasvisten käyttöä taloudessamme entisestään. Ruokaan uppoaakin sievoinen summa rahaa kuukaudessa, sillä syömme paitsi paljon luomua ja runsaasti kasviksia, jotka ovat suhteessa kalliita esim. valmisruokiin tai viljatuotteisiin verrattuna, myös määrällisesti paljon. Kulutan ilmeisesti moniin verrattuna enemmän – lieneekö syynä sitten jatkuva levottomuuteni? Arvelen, että moni kaksihenkinen talous pärjäisi reilusti yli satasen, jopa kaksisataa pienemmällä ruokalaskulla kuukautta kohden. Kaikkeen muuhun kuluttamiseeni verrattuna ruoka nousee meillä siis isoon asemaan (jollei nyt tätä epäonnista asumista lasketa mukaan).

Meidän keittiössä esillä on aina salaattia ja hedelmiä

Sillä on mielestäni merkityksensä, mitä suuhunsa lappaa. Kasvissyönnin myötä en koe joutuneeni luopumaan mistään sellaista ruoasta, jolla on minulle todellista merkitystä. Käytän toki maitotaloustuotteita, mutta niitäkin pyrin koko ajan vähentämään; esim. puuron teen usein kauramaitoon ja uunilaatikoihin käytän toisinaan kerman sijaan kaurakermaa. Vegaaniksi en ole ryhtymässä muutamienkaan syiden takia, joista suurin lienee vatsaongelmat. Jo nykyisellään papujen, siementen, pähkinöiden ja kaalien käyttö aiheuttaa usein erinäisiä suolisto-ongelmia, joiden takia esimerkiksi viime kesänä sain 30 tuntia kestäneen suolistosärkykohtauksen kahdesti, ja toisella kertaa jouduin lähtemään sen takia päivystykseen asti. 

Jos (terveellinen) kasvissyönti onkin kallista, vaikeaa se ei ole. Nykyään löytyy reseptejä ja helppoja puolivalmiita kasvisruokia vaikka kuinka paljon. Meillä syödään toisinaan myös kalaa, tosin harvemmin kuin kerran viikossa, ja etenkin lakto-ovo-vegetaristin ruokavalio on todella helppo koostaa, jos allergioita ei ole. 

Erään kasvissyöjän jääkaappi vastikään täytettynä

Kasvissyönnillä on varmasti monia positiivisia vaikutuksia terveyteen, mutta niitä ei ole aina helppo huomata. Itselle iloisena yllätyksenä on tullut matalahko verenpaine raskauden ajan tarkastuksissa. Lyyliä odottaessa verenpaineeni yläpaine oli hieman koholla, mutta nyt arvot ovat pysyneet hyvinä, vaikka ikää on melkein kymmenen vuotta enemmän! En keksi tälle muuta selitystä kuin runsaan kasvisten käytön ja muutenkin terveellisen ruokavalion ateriarytmeineen ja valmisruokien välttämisineen. 

Kaikkein parasta maapallon hyvinvoinnin suhteen olisi, jos kaikki lisäisivät kasvisruokien syöntiä, niin ettei välttämättä kenenkään pitäisi kokonaan luopua lihasta. Siitä pitäisi mielestäni tehdä sellainen herkku, joka kuuluisi esimerkiksi juhlapyhiin, juhliin tai muihin erityishetkiin. Mietin jossain vaiheessa, josko alkaisin syödä lihaa tämän periaatteen mukaisesti, mutta en kuitenkaan ole tehnyt niin, koska minulle kasvissyönti on myös identiteettikysymys. Jos söisin lihaa silloin tällöin, en voisi kutsua itseäni kasvissyöjäksi. Ja haluan olla kasvissyöjä, ennen kaikkea oman itseni tähden. Maailmaa en usko pystyväni pelastamaan.

Hui hai

Olen mielessäni monesti kirjoittanut hienon tekstin, mutta päätynyt siihen, että turha kirjoittaa sitä luettavaksi kenellekään, sillä teksti ei ole ollut muuta kuin vanhan toistoa. 

Vaikea keksiä mitään (uutta) sanottavaa, sillä olo on ollut kerta kaikkisen kärttyinen, surullinen ja väsynyt viime kuukaudet. Loma on tietenkin tehnyt hyvää, ennen kaikkea kuntoilut: olen jumpannut entistä ahkerammin ja Lyylin kanssa ollaan käyty uimassa useasti tytön uimakoulun tähden. Nyt ollaan maalla, pian mökillä ja sitten minulla on muutama viikko omaa aikaa. Lähinnä aion kuntoilla: käydä edelleen uimassa ja kiipeilemässä. Ilmoittauduin kaverin kanssa kiipeilykurssille!

Kesäkuun alussa aloin käydä terapiassa; se on nyt lomatauolla ja odottelen Kelan päätöstä siitä, korvaako se terapiani. Toivottavasti, sillä muuten terapiaistunnot jäävät näihin kolmeen kertaan. Luulenpa tosin, että korvaavat, mutta eihän sitä voi koskaan tietää. 

Tässä kun aika moni asia on mennyt puihin tai täysin toisella tapaa kuin oletin. Esimerkiksi asunnon ilmanlaadun kanssa on jälleen ongelmia: olen alkanut oireilla parvekkeen hajun takia. Ilmeisesti 60-lukulaiset, parvekkeella käytetyt kuorilevyt haisevat niin voimakkaasti edelleen, että olen pikkuhiljaa herkistynyt niiden päästöille. Homeelta haju ei vaikuta, mutta enpä vanno, etteikö se voisi olla jotain erityyppistä hometta. Toisaalta se ja sama, kun lopputulos on se, että oireita on. Nyt sitten vain parvekelasit auki aina. Suunnitelmissa on myös pestä levyt. Onneksi ikkunaremontti on tulossa pian, ilmeisesti jo ensi vuonna, joten ehkä siinä yhteydessä levyjen taakse voisi kurkata ja varmistaa ainakin sen, etteivät sisällä olevat vällyt ole kostuneet. 

Väsyttävää olla kaiken aikaa puolikuntoinen, mutta sellaistahan se elämä on monella muullakin. Tietyllä tapaa olen toiveikas tulevaisuuden suhteen: ei tämä tästä kai kurjemmaksi enää muutu, kun en mitään muutoksia ole elämääni tekemässä. Miehen etsimisestäkin olen luopunut; tulkoon vastaan, jos jossain on tullakseen. Sitäpaitsi Tinder-sovelluksenikin on mennyt jotenkin jumiin, joten ehkä sekin on merkki siitä, että antaa olla. ;) Kunhan nyt saisin kuluttajaviranomaisen avulla neuvoteltua remonttilaskun kohtuullisemmaksi. Pahalta näytää. Siinäkin meni mäkeen, mutta sama kait se, hyvin tekivät remontin, emmekä me kodistamme parvekkeen hajuista huolimatta nyt vähään aikaan pysty muuttamaan parempaan. 

Hämmästyttävää kyllä, surunkin kanssa oppii elämään. Yritin kauan saada sitä pois elämästäni, vimmaisesti etsien onnellisuutta, mutta olen tyytymässä nyt tähän tilanteeseen. Kunhan allergiat pysyvät jollain kohtuullisella tasolla, kunhan meillä Lyylin kanssa sujuu hyvin, kunhan on töitä työpaikassa, jossa pystyy olemaan, niin mikäs tässä hiljaiselossa. Kyllä siitä löytyy niitä pieniä hetkiä, jolloin voi olla hyvinkin tyytyväinen elämäänsä. 

Joten hui hai huolille, hui hai vaatimuksille, omille toiveille siitä, millainen elämästä piti tulla. Ja hui hai niille piireille, joille kelpaa vain tietynlaisena. Nyt olen tällainen, surullinen, mutta jatkan elämää suruni hyväksyen. 

Käytiin kävelyllä

Käytiin kävelyllä hermoja lepuuttamassa, sillä päivä on ollut karmea. Ilmeisesti olen jokaikisenä Lyylin syntttärikekkeripäivänä surkealla tuulella. Stressaantunut, väsynyt, kiukkuinen ja lopulta tavattoman ahdistunut. 

Kekkerit sinällään menivät kivasti: 13 tyttöä kodissamme, eikä mikään mennyt rikki! Lopputohinoissa erään vieraan veli sai kuitenkin sotkettua puhtaan puolen eteisen matosta, ja tiedossa on siksi pesulakeikka. Juhlissa matto tietysti oli likainen puoli päälläpäin, mutta tämä viimoisin vieraamme haettiin kaksi tuntia myöhässä (!) ja olin jo ehtinyt siivota kämpän ajatellen, että ei tässä mitään enää ehdi tapahtua, joten voin kääntää putipuhtaan puolen matosta esille. Väärin.

No, pesula hoitanee hommansa ja samalla saan keittiön maton vietyä pesuun. Eihän se olekaan odottanut tuolla eteisen nurkassa kuin muutaman kuukauden. :)

Monenlaisia murheita on ehtinyt tämän päivän aikana miettiä. Kaipa nämä tyttären syntymiseen ja vanhenemiseen liittyvät juhlat ovat tapahtumia, jolloin mielen synkät vedet tulvivat yli. Kuinka monta kertaa tänäänkin olen ehtinyt toivoa, että olisipa Veikko nyt täällä kanssani. Terveenä ja tavallisena itsenään jakamassa päivän annosta. Ja etupäässä jakamassa elämää kanssani. 

Bongasin Tinderissä pari viikkoa sitten kelpo miehen. Viesteiltiin muutama viikko ja tavattiin sunnuntaina. Oli mahtavaa: kahdeksan tunnin treffit. Tavattiin uudelleen tiistaina, neljän tunnin ajan. Edelleen hyvää, kivaa, mutta eilen alkoi tuntua, että joku tässä hiertää. En osaa edes selittää, mikä. Siksi olen synkkänä.

Mies on kiireinen, ei ehdi nähdä pitkään aikaan uudestaan. Minullakin tietysti rajoitteeni. En tiedä, onko nyt kysymys vain siitä, että olen sellainen hätähousu, etten kestä sitä, että täytyy rajoittaa tapaamiset kertaan viikossa tai jopa kertaan kahdessa viikossa vai siitä, että tämä vain on väärä mies minulle. Molemmat meistä olemme kyllä kiinnostuneita toisistamme, se on selvää, mutta olenko minä kuitenkin se kiinnostuneempi osapuoli, se jolla on aikaa parisuhteeseen? 

Kävelyllä ehti miettiä monta ajatusta. Kävelyllä ehti taas kerran todeta, että olisipa kiva olla kesällä muutakin kuin yksin. Viimeksi muistan viettäneeni todella onnellisen parisuhdekesän vuonna 2007, kymmenen vuotta sitten. 2012 oli lupaava sekin. Kaikkien muiden kesien vehreyteen sekoittuu niin paljon surua, kaipausta, yksinäisyyttä ja luopumista, että todella toivon tämän kesän antavan jotain muutakin. 

Sitten jälleen muistan, että olen kuitenkin saanut suurimman aarteen, mitä kaivata saattaa. Tytär suloisin. 

Päiväunet ja päivän pohdinnat

Tarvitset ja ansaitset päiväunet. Lisäksi ehdit ne ottaa. Niinpä nukkumaan!

Tulin kotiin viiden aikaan, sillä flunssaisena en voinut mennä tanssitunnille. Söin, otin pari valokuvaa iltapäiväauringon valaistessa olohuonettamme ja vaivuin unille. Ajattelin ja toivoin, että heräisin järkevään aikaan, ehkäpä tunnin nukuttuani.

Kun nousin, kello näytti 21.11. Neljä tuntiahan siinä oli vierähtänyt taju kankaalla. Erittäin järkevää toimintaa. 

Ja vielä sitäkin järkevämpää oli keittää iltakahvit noustuani. Olisinkohan kietaissut toisen kahvikupposen siinä kymmenen aikaan illalla. 

Parasta tässä kuitenkin on se, että herättyäni olin onnellinen: virkeä ja hyvällä tuulella. Olin unohtanut kaiken ärsyttävän, mitä viikkoon on mahtunut. 

Olen toipunut remonttilaskun tuomasta järkytyksestä ja tajunnut laskelmia tehtyäni, että ei tuo uusi summa nyt niin pieleen mennytkään kuin aluksi tuntui. Olin vain suhtautunut liian optimistisesti remontin kustannuksiin, sillä remonttimies oli laskenut ne alkujen aluksikin ihan alakanttiin, mutta matkan varrella muistanut, että unohti laskuista parketin. Olisi pitänyt heti ynnätä se mukaan, sillä sehän on usean tuhannen euron ostos sellaisenaan.

Lisäksi teetin remonttifirmalla muutamia pieniä lisähommia, joten lopullinen lasku on vain noin neljätuhatta yli sen kymppitonnin, jonka tällaisesta remontista varmasti olisin joka tapauksessa joutunut maksamaan, kun kämpässä kuitenkin maalattiin kaikki ja revittiin kahden ison huoneen sekä eteisen lattiat ja laitettiin niihin parketit sekä tehtiin pieniä fiksauksia, kuten vaihdettiin väliovi ja tehtiin ilmastointiaukkoja.

Summa summarum: ilman remonttia täällä olisi todella ärsyttävä asua sekä visuaalisesti että mahdollisesti myös terveyden kannalta, enkä itse olisi tuollaiseen remonttiin pystynyt etenkään siinä olotilassa, kuin syksyllä muuton kynnyksellä olin. Eikä minulla ole edes remontoimisen taitoa! Korkeintaan maalaaminen olisi voinut onnistua, mutta siihenkin olisi tarvittu monen viikon lomaperiodi. Joten mitä turhaan suremaan, näin tässä piti käymän.

Tämänkertaista remonttia maksetaan laskujeni mukaan vuoden 2024 loppuun asti, johon on vain reilut seitsemän vuotta, jotka kyllä tulevat humpsahtamaan aivan yhtä nopeasti kuin edellisetkin seitsemän. Ainoa mikä mietityttää on nyt se, miten vielä kaupan päälle onnistun säästämään terapiaan rahaa... Mutta nämä nyt ovat näitä toissijaisia elämän ongelmia. Ei tarvitse lukea kuin yksi ainut uutinen Syyriasta, niin omista murheista ei kehtaa valittaa ääneen mihinkään. 

Vaan murheensa kullakin, oli niiden kokoluokka mikä tahansa. Tämän loppuillan ajan, jonka vielä valveilla viihdyn, yritän olla ajattelematta päivän aikaisia ajatuksia. Juuri tänään, auringon niin kauniisti hivellessä ihoa, on tuntunut entistä tärkeämmältä löytää vierelle joku kiva tyyppi – ja entistä surullisemmalta, kun tiedän kuinka vaikeaa se on. 

Miten voisin hyväksyä sen, että olen aina vain yksin. Miten voisin olla onnellinen ilman rakkautta?

Ihmisen aika ja Jumalan aika

Tekee mieli kirjoittaa edes muutama rivillinen arkea, mutta olen aika väsynyt. Iltakahvit – pitkästä aikaa yhdeksän jälkeen nautittu kofeiinitankkaus – tekivät minut toivotusti uneliaaksi, enkä jaksaisi muutenkaan tähän aikaan alkaa valokuvaamaan olohuoneen uutta mattoa, josta kyllä aion tehdä postauksen myöhemmin. Parempi ottaa kuva aamuvalossa tai ensi viikonloppuna päivällä, joten antaa ajan nyt vähän kulua.

Olisinpa parempi antamaan ajan kulua, sillä useimmiten olen itseni tappioksi mahdoton hätähousu. Toisaalta tajuan paremmin kuin hyvin, että ihmisen aika on maapallolla niin kovin lyhyt, että aina ei vaan voi odotella sopivaa hetkeä. Ei minulla olisi lastakaan laisinkaan, jos olisin jäänyt normaalien kaltaisteni tavoin odottamaan ensin häitä ja sitten alkanut perheenlisäyspuuhiin. Hätäily voi olla kannattavaa. :) 

Olen ollut kaksi päivää yksin, lähestulkoon puhumatta kenenkään kanssa. (Maton myyjä kävi miehensä kanssa tänään kaupanteossa, joten puhuin ehkä kymmenen minuutin ajan jonninjoutavia.) Tällaiselle erakolle tämä ei ole aika eikä mikään, ja vaikka pystyisin eristäytymiseen viikkotolkuiksi, pidemmän päälle se tekisi minusta itkuisen ja ahdistuneen. Aikansa siis yksinäisyydelläkin: sen hyväätekevä vaikutus on mahdollinen vain, kun yksinolo ei kestä liian kauaa. 

Mietin päivittäin aikaa: miten lyhyt ja nopea on ihmisen pyrähdys täällä, miten pian sulkeutuvat aikaikkunat, joiden sisään meidän pitää ehtiä hyppäämään, jotta saamme elämältä toivomiamme asioita. En voi tajuta, että pian täytän 39! Olen ollut lähes kahdeksan vuotta opettajana, vaikka tuntuu siltä, että aloitin vasta muutama vuosi sitten. 

Keski-ikä on alkamassa, ellei jo alkanut. Muistaakseni vuonna 1978 syntyneiden naisten eliniänodote on 78, mikä tarkoittaa, että olisin todellakin laskennallisesti elämäni puolessavälissä. 

En oikeastaan sure mitään muuta ajan kulumisessa kuin sitä, etten saanut enempää lapsia. Isommassa perheessä olisi voimaa, ja jaksaisin paljon paremmin näitä surujanikin, kun olisi vilskettä ympärillä. Nyt on useimmiten kovin hiljaista, ja alati tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kaipa tähänkin sitten tottuu ajan kanssa. Tietysti pitäisi nähdä asioiden parhaat puolet: harvassa lapsiperheessä koti on näin siisti koko ajan. Tänne voisi pyytää vieraita ihan milloin vain tai jopa sisustuslehden kuvaajan, ainakin omasta mielestäni. :) (Keskeneräistä tosin vielä on, kun ei ole taulun taulua seinällä...)

Siisteydestä huolimatta aikaa on silti paljon muuhunkin. Usein mietin, että käytänkö sitä kuitenkin väärin, kun olen niin paljon sisällä. Tänäkään talvena en hiihtänyt yhtään, vaikka luntakin olisi ollut. En saa itseäni haastaviin puuhiin yksinäni. Sitä on yksinäisyys pahimmillaan: haluaisin tehdä jotain kivaa, mutta en saa itseäni potkittua siihen kivaan, ja toisaalta koko puuha tuntuu yksinään vain ontolta versiolta itsestään. 

Tänä viikonloppuna olen kuitenkin huonosta perjantaista huolimatta nauttinut melkein kaikesta. En itkenyt perjantain vollaamisen jälkeen kuin hiukan lauantain puolella, ja sitten vähän kuin unohdin ulkopuolisen maailman. Ehkä olisi pitänyt meditoida enemmän tai vaikka lukea tai jotain järkevää, mutta puuhastelin mitä puuhastelin. Tein sentään paljon ruokaa (bataattikiusausta, kukkakaali-kikhernevuokaa, härkiskastiketta, marinoituja kesäkurpitsoja), enkä käyttänyt kaikkea energiaa siivoamiseen.

Ehkä Jumalan aika on myös sitä, että antaa mennä, suunnittelematta, ajattelematta. Antaa ajan rullata eteenpäin vailla etukäteen viitoitettuja väliaikapisteitä. Nyt se onnistui, mutta edessä on varmasti taas vaikeita hetkiä, kun arki jatkuu. 

Huomenna arki jatkuu sillä, että soitan itselleni ajan psykiatrille. On aika alkaa terapia, muuten aika menee todellakin hukkaan, kun se valuu sormien läpi surressa ja ahdistuksen vallassa. Kävin perjantaina psykiatrisella sairaanhoitajalla, ja hän arvioi, että kärsin keskivaikeasta ahdistushäiriöstä, minkä suuntaista psykiatrikin vuosi sitten diagnosoi. Vaarana on, että voi joutua psykoosiin, jollei itseään hoida kuntoon. Tunnen henkilön, joka on joutunut psykoosiin mielenterveysongelmien pahennuttua, joten uhka lienee minunkin kohdallani varteenotettava, etenkin kun tätä ahdistusta on ollut nyt niin paljon eikä se ole oikeastaan lieventynyt, melkeinpä vaan pahentunut. 

Tästä huolimatta juuri nyt, näiden muutamien tuntien ajan olen pystynyt luottamaan siihen, että jossain minuakin odottaa erilainen aika ja uudenlainen ajantunne, jopa sellaisia onnen vuosia, jolloin Jumalan ja ihmisen aika yhdentyvät. Aikakausi, jolloin ei ole kiire ehtiä saamaan jotain ja jolloin ei ole enää surua siitä, ettei saanutkaan, mitä toivoi.

Kymmenen hyvää ja kaunista

Päätin listata kymmenen elämäni tärkeintä suurta asiaa, joiden korostaminen voisi tuoda lohtua surulliseen mielentilaani (ja näiden epämääräisten oireiden keskelle: eilen migreenikohtaus, tänään raajojen todella kummaa pistelyä, pelkään jo ties mitä tautia). Listasin myös viisi elämäni kauheinta asiaa, mutta ehkä vain tehdäkseni näkyväksi sen, että niitä on vain noin puolet näistä hyvistä ja kauniista asioista. 

Runnoin asiat tietenkin aivan väkisin noihin tasalukuihin, mutta näinhän se on, että moni abstrakti asia on aseteltavissa tiettyyn määrään tai malliin, sillä on suhteellista, laskenko homeallergiani ja muut krempat, kuten ahdistuneisuuden ja masennuksen, yhdeksi vai kahdeksi pahaksi ja toisaalta hyviin asioihin voi tarvittaessa laskea vaikkapa onnellisuuden tunteen, jos näitä kymmentä nyt ei muuten täyteen saisi. 

Saan kuitenkin omat "hyvikseni" aika kepeästi listattua, ja todennäköisesti lista on hyvin samannäköinen kuin kenen tahansa muun lista olisi. Listaamisen tarkoitus ei olekaan esitellä omaa erityislaatuisuuttaan tai edes juuri eritellä elämäänsä, vaan yksinkertaisesti muistuttaa siitä, että elämässä on aina jotain hyvää – ja usein hyvää on enemmän kuin pahaa.

Elämäni hyvät ja kauniit siis tässä:

1) Rakas tytär – tämä ei selittelyjä kaivanne

2) Työ, josta pidän valtavasti ja ammatti, johon sovin hyvin, ellen jopa erinomaisesti ja tällä hetkellä myös kohtalaisen kiva työpaikka, jonka sisäilma on siedettävää

3) Koti – vikoineen kaikkineen, mutta koti, jossa pystyn melko lailla oireetta asumaan

4) Terveys – minulla ei ole mitään vakavaa sairautta, olemassaolevien kremppojeni kanssa pystyn elämään varsin täyttä elämää

5) Ystävät ja suku – tiedätte kyllä näiden merkityksen!

6) Onnellinen lapsuus – ei todellakaan itsestäänselvyys. Lapsena en murehtinut, mikä onni! (Ollapa jälleen lapsi.) 

7) Onnelliset vuodet hyvän miehen kanssa – tunne, että on saanut rakastaa ja vastaanottaa rakkautta, kantaa senkin pelon yli, että mitäpä jos en enää koskaan löydä ketään vierelleni

8) Mielekkäät, monipuoliset ja kehittävät harrastukset

9) Talous tasapainossa, ei pelkoa työttömyydestä, rahat riittävät kaikkeen välttämättömään ja ylikin

10) Kyky innostua, oppia, ottaa selvää asioista, kyky ihastua ja tahto ja taito sopeutua

Aika perussettiä, mutta tuo kymppi nyt oli vähän erikoinen ja sellainen kohta muutenkin, joka vuosien saatossa varmasti elää. Muut kohdat taas ovat enemmän vakioita, tosin todennäköisesti tulee aikakausia, jolloin esimerkiksi talous tai terveys ei olekaan kunnossa, jos vaikka joutuu homeallergian takia pitkille sairauslomille tai sairastuu johonkin vakavampaan tautiin. Toisaalta mukaan voi päästä jotain aivan uutta. 

Sitä ehkä tarkoitankin tuolla kymppikohdan maininnalla: kyky ihastua ja päästää elämäänsä joskus joku uusi ihminen. Luotan siihen edelleen, että se on täysin mahdollista; niin erakoksi en ole muuttunut ja tiedän kaikista epäonnistumisista huolimatta, että olen parisuhdeihminen: parisuhteeseen pystyvä ja siinä viihtyvä. 

Toivoa en siis täysin ole heittänyt, ja siksipä en tänne nyt jaksa listata noita viittä pahaa ja rumaa; ehkä ne aiempien blogitekstieni perusteella ovat kaikkien pääteltävissä. 

En lätise

Kirjoitan nyt suoraan. Kirjoitan juuri niin kuin asiat ovat, enkä lätise. – Tuttavani legendaarisia lauseita muokaten, sopivat nimittäin minullekin kuin sade tähän iäti jatkuvaan syksyyn.

Jos pahoitat mielesi helposti, kehotan lukemaan muita areenoita. Tämähän tosiaan on päiväkirjani, ja kielenkäyttöni on ihan yhtä värikästä kuin elämäni, enkä liikaa lukijoita ajattele. Ehkä voisin ajatella enemmänkin, mutta silloin karsisin liikaa vapauttani ilmaista ajatuksiani sellaisina kuin ne ovat. (Eikä täällä juuri kukaan käy ainakaan kommentoimassa, joten miten edes voisin jatkaa toisin?)

Minähän itse tietysti pahoitan mieleni erittäinkin helposti, mutta on sentään tämä areena, jolla saan sen tehdäkin ilman lupaa ja ilman häätöä. Hyvä näin, sillä jossain on ihmisen saatava puhua suunsa puhtaaksi. 

Aiheenani on tänään joulu. Joululoma alkoi juuri, mutta minäpä odotan vain sitä, että joulu olisi jo ohi. Eipä ole viime vuosina joulu napannut, eikä nappaa nytkään. Nappaa entistä vähemmän tänä vuonna. Olen tietysti ihan järkyttävän väsynyt tästä syksystä, muutosta ja kaikista pienistä vastoinkäymisistä, mikä vaikuttaa voimakkaasti tuntemuksiini ja odotuksiini myös joulun, rakkauden juhlan suhteen.

Sanon siis suoraan, niin kuin lupasin, että takana on paska vuosi. Ei paskin kaikista, mutta paska kuitenkin. Mitä sitä kaunistelemaan. Suurinta surua oli menettää odottamani vauva viime kesänä, vaikka lapsenalun isän kanssa tiet olivat jo erkaantuneet. Nytpä sen tiedän aivan varmaksi: lapsia minä en tähän maailmaan enää ehdi saada, ja ehkä hyvä niin. Kunpa vain minulle luvattaisiin se, että se ainokaiseni saa elää pidempään kuin minä, etten joudu enää suurten menetysten keskelle.

Mielessäni on yllättäen pari hyvääkin asiaa: Ensinnäkin tykkään työstäni ihan valtavasti. Pienet lapset ovat huippuja, ja se elämänmaku, joka töissäni maistuu, on melkein kaikkein parasta maailmassa! Tiedän, että osaan hoitaa hommani hyvin ja sovin työtehtäviini, mutta toki on asioita, jotka voisi tehdä paremmin. (Yksi niistä on tämän temperamenttisen luonteenlaatuni hallitseminen, mutta yllättävän hyvin sen töissä kyllä hillitsenkin. Ei turhia kiukkukohtauksia oppilaille eikä rajapintaista kielenkäyttöä tänä syksynä laisinkaan!)

Ja se kaikkein paras asia on oma tyttö, joka elää edelleen. En saata olla pelkäämättä hänen poismenoaan, joten jokainen päivä hänen kanssaan on kuin voitto täällä kuoleman varjon maassa.

Koska lupasin, etten lätisekään, en myöskään sitä tee. En toisaalta myöskään korkkaa viinipulloa ja hukuta suruani viinin lipitykseen, vaan sen sijaan menen nyt suihkuun ja sitten pakkaan. Kipeäksi olen tulossa, kuinkas muutenkaan, juuri kun loma parahiksi pääsi alkamaan. Huomenna kuitenkin lähdetään maalle. Siellä en ole aivan yksin ajatusteni kanssa.

Suuria asioita

Katselen aamukahvikupin, tietokoneen ja pöydällä lepäävän päiväkirjan lomasta ulos. Mitä kaunein syyspäivä on jälleen alkamassa. Maisema tästä ikkunasta on kuin syksyinen postikortti, mutta en osaa nyt nauttia siitä, koska tiedän, että kahden viikon ja kahden päivän päästä ei tällaista postikorttia silmieni eteen avaudu. 

En oikeastaan – tietenkään – sure postikorttini menettämistä, sillä tarjolla on kolme uutta postikorttimaisemaa: kolmesta tulevan kotimme ikkunasta avautuvaa vehreää vuosaarelaista pihakuvaa. Suren vain sitä, että ehkäpä menetän parhaimman sisäilman, jota minulla vuosiin on ollut. Uudessa asunnossa sain huuliini ihottuman, kun olin siellä tunnin. Tuntuu äärimmäisen raskaalta muuttaa sellaiseen asuntoon, jossa pelkästään vieraileminen laukaisee oireita. Kaiken tämän rinnalla hieno keittiö, tulevat uudet parketit ja kauniiksi maalatut seinät tuntuvat kovin vähäarvoisilta; niistä osaa iloita vasta, jos se tärkein eli sisäilma on kunnossa.

Muutto on aina kaikille muutos ja usein myös taloudellinen riski: laskin, että tulen tässä asunnon vaihdossa käyttämään remontteihin yli 10 000 euroa. Muutto on myös ajankäytöllisesti iso uhraus, ja asuinpaikan tai pelkästään kaupunginosan vaihtaminen muuttaa arkea monella tapaa. Ei tuolta idästä niin vain kahville keskustaan lähdetä, kuten tähän asti ties kuinka monta vuotta. Olen asunut Helsingissä yli 13 vuotta, ja niistä lähes 12 vuotta kantakaupungissa. 

Homeallergikko joutuu muutossa kohtaamaan myös sellaisia asioita, joita ns. tavallisille muuttajille ei tulisi mieleenkään ajatella: että ehkä en pysty asumaan asunnossa, johon juuri olen upottanut kaikki säästöni, enkä varmasti saa kaikkia niitä myytäessä takaisin; että aluksi syyhyän, raavin, saan ihottumia, yskää ja ahdistun joka tapauksessa, mutta en voi tietää, milloin se loppuu, loppuuko se ja mitä on tulossa. Tuleeko ilmassa aina olemaan liikaa jotain, joka ärsyttää vai laskeeko ärsytystä aiheuttavien aineiden määrä ajan kuluessa? Miten käy tämän asunnon homerappukäytävän suhteen? Pääseekö sieltä ilmaa kotiimme? Pystynkö sietämään pieniä määriä kellarista kantautuvaa hometta?

Oikeastaan asiat olisivat melko tavallisesti, jollen tietäisi, että elämässä on nyt toinenkin iso asia käynnissä muuton ohella: työpaikkani aiheuttaa minulle sellaista fyysistä pahaa oloa, että olen tajunnut tämän syksyn aikana, että työurani opettajana ainakin julkisen koulujärjestelmän sisällä alkaa olla ohi. Homeallergikkona en kestä koulurakennusten kuntoa. Tällä erää olen kolmatta päivää lämpöilyn takia kotona; yleensä jaksan 37,7:ssä asteessa tehdä töitä, mutta nyt tämä lämmönnousu ja pysyminen korkealla teetti niin huonon olon, että päätin jäädä kotiin lepäämään. Tiedossa on niin isoja asioita, että en aio tehdä niitä kipeänä. Kunpa nyt lämpöily vähäksi aikaa taukoaisi, mutta taidan toivoa liikoja. Eikä lämpöily tietenkään ole ainoa oire, jonka töistä saan, mutta mitä niistä nyt kertomaan. Pahempi mieli vain tulee.

Jollain tavalla olo on kuitenkin varma ja asiat edistyvät: asunto, jonka ostin on joka tapauksessa homekoirilla tutkittu: ei siellä sisällä ole homeongelmaa, ja vaikka koirat haistoivat rappukäytävän homeen asunnon kahden oven läpi, ovia ei ollut tiivistetty. (Nyt sisäovi vaihdetaan desibelioveksi uusine karmeineen.) Tähän hätään en olisi löytänyt välttämättä yhtään sen parempaa asuntoa vuokramarkkinoilta; myyntiin ei tullut siinä ajassa, kun asunto olisi pitänyt löytää, yhtään sen sopivampaa kämppää. 

Toisaalta tein päätöksen paitsi homekoirien myös sen varassa, että ensimmäisellä kerralla asunnossa käydessäni sen sisäilma tuntui ihan tarpeeksi raikkaalta. Muuttaminen on aina riskinottoa, ja joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin. Viime kerralla minulla oli huipputuuri, mutta tätä yksiötä etsinkin lähes vuoden ajan, 78 asuntoa katsastaen. Nyt ei yksinkertaisesti ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Oli tehtävä nopeampia ratkaisuja ja luotettava siihen, että remontoimalla ja eristämällä saa asunnosta asuttavan. 

En usko, että tulemme asumaan tuossa kaksiossa kauaa, vaikka siihen taloudellisesti paljon sijoitankin. Tällä hetkellä muuta ei kuitenkaan voinut: aluksi remontin piti olla pieni tiivistys ja pintamaalaus, mutta päädyimme remonttimiehen kanssa siihen, että lattiat vaihdetaan, sillä vanhan parketin alta löytyi ikivanhaa muovimattoa ja ja ties mitä 60-lukulaista linoleumia – hurjan repaleista ja liimaa täynnä olevaa kamaa. Lisäksi teetän eteiseen kiinteät kaapit. Ehkä hifistelen, mutta säilytystilat asunnossa olivat kohtalaisen huonot, eikä meillä ole mitään muutettavia kaappeja. Mieluummin satsaan toimivaan asuntoon, kuin että kärvistelen paitsi sisäilman myös toimimattomuuden kanssa. Sitäpaitsi kuntoon laitettu asunto on sitten helpompi myydäkin – huomasin juuri, että toinen Vuosaaressa oleva 60-lukulainen asunto, jota kävin kesäkuun alussa katsomassa, oli edelleen myynnissä, huolimatta siitä, että se oli huippukuntoon remontoitu! Asunnot siellä eivät vaihda omistajaansa aivan yhtä helpolla kuin täällä kantakaupungin mailla.

Postikorttinäkymistä, auringonpaisteesta ja surun rauhoittumisesta (seitsemän vuotta siinä sitten keskikin!) huolimatta mieli on matalalla. Paljon kaikkea tapahtuu koko ajan, elämällä on kyllä annettavaa, eikä ainakaan tylsäksi mikään muutu, mutta riskit ovat suuret. Joudun riskeeraamaan koko ajan terveyteni töitä tehdessäni, taloudellisesti olen ajanut itseni aika ahtaalle ja suren kaiken lomassa yksinäisyyttäni. Taas muutan yksin, taas kaikki on yksin minun harteillani. 

Lyylin huoneeseen tulee Ritva Kronlundin Juhannusruusu

Yhden pyynnön heitän ihmisille: te onnelliset, jotka olette löytäneet kumppanin rinnallenne ettekä ole sairaita töistänne tai kodeistanne, olkaa onnellisia! Minäkin olen onnellinen siitä suuresta onnesta, joka on jäljelle jäänyt: ihanasta tyttärestä! Asuminen on niin väliaikaista. Ehkä suuntaamme katseemme nyt jo kaukaista tulevaisuutta kohti ja alamme miettiä, minne seuraavaksi muutamme ja menemme töitä tekemään. Ehkä se onkin Helsingin ulkopuolella?

Halausystävyydestä kahvikuppiystävyyteen?

Kolmatta kertaa tämän blogin pian 6-vuotisessa historiassa on kerrottavana erouutisia: Kalevin ja minun tiemme erkanivat alun auvoisuudesta huolimatta jo neljän kuukauden yhdessä hengailun jälkeen. Totesimme kaikessa ystävyydessä olevamme ajatusmaailmoiltamme aivan liian erilaisia jatkaaksemme enää edes yrittämistä. Viime kuukaudet olivat jo aika keljuja, ja tappelimme aivan liikaa.

Nyt on siis aika surun, taas kerran. Eniten ehkä surenkin sitä, että taas olen näin surua täynnä. Toisaalta nyt on sellainen tunne, että tämä suru ei vaadi samanlaista käsittelyä kuin aiempien erojen jälkeen. Olemme saaneet Kalevin kanssa niin hyvin puhuttua kaiken, ystävyytemme jatkuu ja muutenkin kun ehdimme tuntea vain niin lyhyen ajan, tästä lienee helpompi päästä yli. 

Huomasinkin eroa pohtiessani jo viikonloppuna, että tässä suhteessa en ollut oikeastaan lainkaan haaveillut häistä tai sen sellaisista merkkipaaluista. En oikeastaan edes yhteisestä asunnosta. Kummallista! Sanoinkin äsken Kaleville, että ehkä se oli merkki siitä, että tämä suhde oli enemmän ystävyyttä ja läheisyyttä kuin oikea parisuhde. 

Ehkä pitääkin nimenomaan tuudittautua siihen tunteeseen, että eräs ihmissuhde muuttaa vain muotoaan: halausystävyys muuttuu kahvikuppiystävyydeksi. Mutta kyllä tässä pari kyyneltä seuraavien viikkojen aikana silti saa – ja pitääkin – valua. Suren menetettyä haavetta suuremmasta perheestä, suren sitä, että taas pitää alkaa etsiä puolisoa rinnalleen. Suren hienon ihmisen poistumista arjestani.

Keskikesällä aion kuitenkin jo olla taas oma itseni! Siinä haavetta kylliksi tähän hetkeen. 

Tiedätte varmaan tunteen, kun ei huvita mikään

Nyt juuri minua ei huvita melkein mikään, eikä varsinkaan lähteä kauppaan tai tehdä ruokaa tai silittää. Asioita, joita pitäisi tehdä. Liian arkista, tuntuu melkein työltä. Loman viimeistä päivää kun viedään. 

Viikonloppu toki on vielä edessä: tiedossa on vain kivoja asioita, kuten yin-joogaa, joka on täydellistä mielelleni ja sielulleni juuri tällä hetkellä. Hengitellään ja ollaan asanoissa eli asennoissa pitkään, vain syvävenyttäen jänteitä, lihaksia ja lihaskalvoja sekä sidekudoksia. Puolitoista tuntia hurahti viime lauantaina kuin siivillä, vaikka olin vähän kipeäkin. 

Ahdistun todella helposti asioista, jotka ovat edessä lähitulevaisuudessa: ihan arkisista jutuista, kuten kotihommista tai kaupassakäymisestä, jopa harrastuksista tai juhlista. Yhtäkkiä en yhtään haluakaan lähteä kotoa minnekään, kun iltameno lähestyy. Lopulta kun saan itseni paikan päälle, viihdyn kyllä hyvin tai vähintään tarpeeksi. 

Tänään en haluaisi mennä tangotunneille, vaikka juuri viime viikolla jätin ne väliin. Tiedä sitten, voisiko tämä olla ylirasittumisen merkki tai signaali siitä, että olen pakannut elämäni liian täyteen. Mieleeni on myös juolahtanut, että kenties kysymys on luonteenpiirteestä.

En vain halua luopua mistään, siinä tämä täälläkin usein toisteltu mantra. Kaikki, mitä harrastan, on kivaa. Olen jopa alkanut pitää ruoanlaitosta! Toisaalta vaadin kaikelta paljon: kodilta liiallista siisteyttä, silitettyjä vaatteita, puhtaita lakanoita, tuoksuvia pyyhkeitä; vaadin itseltäni hyvää kuntoa, laihaa oloa, lihaksia, sivistystä: kirjoja, elokuvia, tangoa. Sosiaalisia suhteita, hyvää työnjälkeä, tyttären huomioimista ja hänen harrastuksiinsa sekä ystävyyssuhteisiinsa panostamista. Vaatimustaso: hälyttävän korkea. 

Sain muutama päivä sitten psykiatrin lausunnon, jolla haen nyt vuodeksi psykoterapiaan. Puoliksi nauratti "sairauteni": määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ja vaativa persoonallisuus. Siis mitä, voiko persoonallisuuden vaativuus olla todellakin sairaus? Minusta se jos jokin on luonteenpiirre. Erityisherkkyyttäni sentään ei pidetä tautina. 

Onneksi tämänaamuiseen huvittamattomuuteeni auttoi toinen kuppi kahvia, ja niinpä voin suunnata virkistyneenä koneen äärestä levittämään pyykkejä ja sen perään kenties lukemaan vähäksi aikaa kirjaa ja sitten kaupoille. 

Joskus riittää, kun antaa itselleen ylimääräisen puolituntisen. 

Hassuja juttuja

Sain jouluna idean: pitäisi räpsästä meidän äiti valokuvaajaksi tähän blogiin – kuvaamisen tahti kun oli kolmisensataa päivässä. Hyvä jos itse otan saman verran kuvia vuodessa! 

Uutta hovikuvaajaa etsiessä kirjoittamisen tahtikin on tämä tutuksi tullut harva. Onneksi en kuitenkaan murehdi sitä laisinkaan; kirjoitan mitä sattuu, kun ehdin. Sen suurempaa suunnitelmallisuutta ei tule kuulumaan ensi vuodenkaan turinoihin. Ja hyvä näin – ehkä blogi kuolee harvalla tahdilla kirjoitettuna myöhemmin... Lyylin vierestä -blogin lopettamisaikeita ei siis ole ilmassa; suren tässä ohessa Kaikki mitä rakastin -blogin päättymistä. Minulla ei kuitenkaan ole esimerkiksi muita kirjoittamissuunnitelmia, eikä harrastusteni sisältökään tule vaihtumaan. Tavoitteena on korkeintaan suurempi stabilisaatio. 

Mietteliäs

Joulunpyhät menivät vanhempieni luona maalla. Lähinnä tuli nukuttua, keskimäärin yksitoista tuntia yössä. Siinä sivussa tietysti sai nauttia yhdessäolosta, ulkoilusta, herkuttelusta, kirjallisuudesta ja pelaamisesta. Ei laisinkaan huonoja päiviä, päinvastoin. 

Vaikka edelleen olen ahdistunut ja huolissani, huomasin ännännen hassun jutun: en mielestäni ole lainkaan niin masentunut kuin ennen: nautin hetkistä, enkä oikein ole jaksanut syvällisesti murehtia edes sitä, että olen niin yksin. Hyvä ystävä löysi monta vuotta etsittyään ihmisen rinnalleen, enkä ollut siitäkään kuin vienosti iloinen. Vauvauutiset herkistävät edelleen, mutta jollain tasolla pystyn iloitsemaan siitä, että minulla sentään on yksi lapsi. Enkä viime aikoina ole pelännyt autossa matkustamistakaan samalla tavalla kuin yleensä. Valoa tunnelin päässä!

Kaikki pelot saati fyysiset oireeni eivät silti ole hävinneet, mutta aloitettuani kymmenisen päivää sitten masennuslääkkeiden syönnin otaksun, että jotain vaikutuksia on tuloillaan. Ja toivossa on tunnetusti hyvä elää, vaikken lapamato olekaan. 

Miksi ei?

Ikävät tunteet ovat olleet kimpussani toistuvasti. En kestä kärkeviä kommentteja, rasistisia vihjauksia, en minkäänlaista älämölyä, perustelematonta huutoa. Ja näitähän maailmassa, etenkin somemaailmassa, nykyään riittää.

Mikä mussa on vikana, kun en kestä? Teoriani: olen herkkis: nykyään jopa normaalia herkemmässä mielentilassa kaikesta menneestä. 

Toinen teoria: olen kuumakalle: en pysty olemaan reagoimatta, kun joku provosoi. Provosoidun ja – hah – provosoin itsekin. 

Todennäköisesti molemmat teoriat pitävät paikkansa. 

Huoh. Pitäisi välttää netin, siis Facebookin kaikkia keskusteluja. Pitäisi vetäytyä postaamasta Faceen yhtään mitään. Mutta mikäs artikkelien lukemisessa sitten hauskaa olisi, jos niitä ei saisi jakaa? Muutenkin kun on yksinäinen, sen tähden kun ei voi jutella mistään tärkeästä kenenkään aikuisen kanssa ainakaan säännöllisesti, niin millainenhan vointini olisi, jos lopettaisin facebookkaamisen? Huonompi, veikkaan.

Tänä syksynä olen poistanut elämästäni Facen kautta useamman ihmisen, yhteensä viisi. Osaa tosin en enää tai vielä kunnolla tuntenut. Päätin, että annan itselleni luvan poistaa rettelöitsijät. Mutta pienennänkö samalla kuplaani? 

Tällä hetkellä tärkeintä minulle kuitenkin on oma toipumiseni; jos ajatukseni pyörivät edes toisinaan sen ympärillä, että milloinkohan pääsen Veikon luokse sinne jonnekin, niin en voi voida hyvin. Useimmiten pelkään kuitenkin sitä, että Lyylille tapahtuu jotain. Pelkään sitä päivittäin.

Toisaalta huomaan edellisiin vuosiin verrattuna voivani paljon paremmin, suurimman osan ajasta.

Niinpä olen huomannut alkavani ajatella, väiteltyäni tästäkin aiheesta useaan otteeseen Facebookissa eri ihmisten kanssa, että ehkäpä minullakin on perhe, vaikkei se täytäkään kaikkia perustarpeita, kuten perheen minun määritelmäni mukaan tulisi edes jossain määrin täyttää. 

Minulla on pienperhe, jota tällä hetkellä kutsun puoliperheeksi, sillä silloin se istuu määritelmääni paremmin ja kuvaa meidän tilannettamme tarkemmin. 

Puoliperhekin on kuitenkin perhe. Miksipä siis en olisi perheestäni nyt vain onnellinen, erityisesti silloin, kun maailma älämölyilee ympärillä. 

Pinkiksi muuttunut elämä

Viime viikonloppuna vietin kenties viimeiseksi jäävän kesäpäivän ystävän mökillä Savonlinnassa, Saimaan saaressa. Aurinko poltti ihoni punaiseksi – mitä sitä nyt syyskuussa aurinkorasvoja tajuaisi käyttää.

Luin tuon pikaloman aikana kaksi kuukautta kesken olleen Elämän ilon loppuun, ohessa noin sata Hesaria. Selailin pari tietokirjaa läpi monipuolisilta, rönsyileviltä keskusteluilta ehtiessäni. Oliko tuo viikonloppu vuoteni paras? Ehkä, vaan mitä niitä nyt vertailemaan.

Kertoo jotain arkeni rytinästä, kun viikonloppuna yks kaks yllättäen huudahdin ääneen: "Blogini. Olen unohtanut blogini olemassaolon." Ja huolimatta siitä, että tuosta huudahduksesta lähtien blogi on pyörinyt mielessäni, ehdin sen äärelle vasta nyt.

En ole ehtinyt syksyllä paljon muutakaan. Tangoa harrastan entistä harvemmin, espanjaa luen hyvin harvoin, jos silloinkaan. 

Elämä muuttui, kun lapsi muutti pysyvästi luokseni. 

Muutos on kuitenkin parasta, mitä minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Rakas lapsi omassa kodissa, yhdessä kodissa, kuten minun suppeassa maailmankuvassani kuuluukin. Sitä edeltäneiden kolmen ja puolen vuoden aikana hän asui kahdessa kodissa; järjestely oli toimiva ja antoi minulle paljon liikkumavaraa. Ehdin. Ehdin sellaisia asioita, joita äidit eivät yleensä ehdi.

Niinä vuosina ehdin myös toipua elämäni surusta. Niinpä nyt ei tarvitse enää kiirehtiä parantamaan itseään masentuneesta ja katkerasta ihmisestä sellaiseksi, joka aina olen halunnut olla, sillä olen saavuttanut päämääräni. Olen se ihminen, joka haluan olla ja joka minun pitää olla.

Olen lisäksi järjestänyt elämäni sellaiseksi, että kestän sitä loppuun asti tällaisenaan. Toki kaipaan uutta rakkautta vierelleni, ja mietin jo kauhuissani lapsen kasvamista ja sitä, kuinka yksin sitten jään, kun hän tästä muuttaa omilleen, mutta siksipä juuri nautin näistä vuosista lapsen kanssa kahden. Mielellään yhä enenevässä määrin kaksin. (Surulla kaivaten sitä kolmatta, joka on lapsen sanojen mukaan avaruudessa. Tähtemme avaruudessa.)

Lääkkeeni jaksamiselle ja uusille, pienemmille ehtimisille on vähentää kaverien näkemistä, ennaltamäärättyjä vapaa-ajan rientoja ja jatkuvaa sadan asian yhtäaikaista pyörittämistä. 

Enkä tarkoita sitä, etteivätkö ystävät ole tärkeitä, mutta minulla tuntuu menneen kaverit ja ystävät viime vuosina keskenään sekaisin. Erhettä on vaikea korjata, sillä se voi satuttaa ja torjumalla kolhin ihmisiä, mutta nyt on vedettävä sellaiset rajat, joiden sisällä meidän kahden on raikkainta hengittää. 

Uusi luomi

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi luomia kutsutaan ruotsiksi syntymämerkeiksi. Eihän niitä syntyessä ole, vaan niitä syntyy vuosien varrella. No, syntymistä tuokin...

Minulla on paljon luomia; muutamia radikaaleja tai ns. väärässä paikassa sijainneita yksilöitä on poistettukin. Suuren muutoksen olemuksessa ja jonkinasteisen parannuksen itsetunnossa koin, kun poistatin kasvoilta suuren (ja ruman) luomen reilut kymmenen vuotta sitten. Hetkeäkään en ole kaivannut tuota molluskaa takaisin, vaikka arpi paikalle jäikin. Se on onneksi aika huomaamaton, vaikka on iso. 

Jossain vaiheessa kesää tarkastelin käsivarsieni luomia ja totesin, että syksyllä olisi syytä käydä näyttämässä muutamia epämääräisen näköisiä ja epäselvärajaisia lääkärille. Yhtäkkiä katseeni kiinnittyi vasempaan käteen ilmestyneeseen uuteen tulokkaaseen. Ensin hämmästelin, miksen ollut tuota aiemmin huomannut ja mistä se nyt oli putkahtanut. Tuntui kuin se olisi noussut ihosta kuin sieni maasta sateella. Sitten aloin miettiä, josko se sittenkin oli ollut siinä ennenkin, mutta huomioni olisi kiinnittynyt siihen vasta nyt.

Luulen kuitenkin, että tulokas on tuore, koska se on niin pieni. Toivottavasti se ei kasva liian isoksi koskaan ja pysyy aina näin tummana ja symmetrisenä. 

Tämä luomi on minulle tärkeä, valitsemansa paikan tähden erityislaatuinen. 

Eräänä kauniina sunnuntaiaamuna

Surullisena herään sunnuntaiaamuun, eikä tilannetta paranna se, että on äitienpäivä. Lapseni on mökillä, ihan siunauksellani, sillä se on varmasti kaikkien kannalta paras ratkaisu. Silti itkettää. 

Itkettää se, että lapsen tekemä äitienpäivälahja jäi tarhaan. (Enkä hae häntä tarhasta aikoihin, joten milloinkohan lahjan saan...) Itkettää, kun muistelee niitä lapsuuden äitienpäiviä, kun kaikki kokoonnuttiin olohuoneeseen, annettiin äidille lahjat, syötiin kakkua... En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta tässä tunnetilassa voin hyvin kuvitella, miltä tuntuu niistä naisista, jotka eivät tahdostaan huolimatta lapsia koskaan saaneet. 

Itken toki muutenkin joka päivä – ja lähes kaikkialla. Saatan istua kahvilla ja puhjeta kesken kaiken kyyneliin. Viime yönä näin unta Veikon kuolemasta; unessani hän kuoli toisella tavalla, mutta kaikki tapahtui jälleen yhtä inhottavan realististisesti. Muistan unessa olleen sairaanhoitajan sanat: "Hän kuuroutui vasemmasta korvastaan, joten hän ei kuule mitään." Viimeisiksi sanoisekseen Veikko pyysi, että saisi nukkua viimeisen yönsä Lyylin kanssa. Unessa hän tiesi kuolevansa. 

Uni oli hyvin surullinen, mutta sikäli lohduttava, että olimme siinä perheenä: Veikko, Lyyli ja minä. Todellisuudessahan perheemme hajosi neljä vuotta sitten. Ihmettelen itseäni, miksi siis edelleen olen näin surullinen, etenkin kun nyt kevään tultua suruni tuntuu syventyneen. Ehkä se sekoittuu väsymykseen, enkä jaksa vastustaa surun tunnetta samalla tavalla kuin alkuvuodesta, jolloin ilmassa oli enemmän toivoa. 

Nyt olen kuoppaamassa ihastustani. Helppoa sekään ei ole, ja se on yksi syy siihen, miksi en ole jaksanut kirjoittaa. Aivoissani ei paljon muuta pyöri kuin espanjan sanoa, sydänsuruja ja surua. Mitä niistä viikko toisensa jälkeen samoja puhumaan. 

Kerron kuitenkin taas tapaamisista, nopeista silmänräpäyskohtaamisista, sillä ne ovat hämmentäneet ja sykähdyttäneet elämääni. Ensimmäinen tapahtui muutama viikko sitten, kun perjantai-iltapäivänä kävelin kahvilla ystävän kanssa käytyäni kesätyötapaamiseen. Kello oli lähempänä viittä, ihmisiä oli liikenteessä paljon, ja Ateneumin edessä bussipysäkillä seisoi suuri ihastukseni. Hän pälyili suuntaani, mutta ei sanonut mitään, pikemminkin kääntyi poispäin. Hymyilin hänen suuntaansa, sillä en ollut varma, oliko se hän. Tilanne oli muutamassa sekunnissa ohi, ja ainoa varma asia, mitä siitä muistan, ovat hänen farkkunsa, sillä ehdin katsoa niitä tarkasti ja todeta, että tuntemani teinifarkuthan ne ovat. Tilanteesta jäi epäselvä maku suuhun. Oikeastaan en ilahtunut, jäin vain yhtä hämmentyneeseen olotilaan kuin hänen kanssaan muutoinkin.

Toinen, todellinen sykähdys sattui eilen, kun ratikka pysähtyi hyvin pitkäksi ajaksi Hämeentielle odottamaan Kurvissa jumahtaneen ratikan siirtämistä pois. Luin lehteä ja jostain syystä katseeni tavoitti vastapäätä olevaan lähikauppa Alepaan menossa olevan tangomiehen – siis sen, joka silloin kerran alaovella ilahtui minusta. Muistattehan? Kauppaan hän käveli käsi kädessä jonkun tytön kanssa, mutta en ihmeekseni hätkähtänyt tai pahastunut tuosta ollenkaan. Olen varmasti ihastunut tuohon ihmiseen ihmisenä, mutta tuskin muutoin. (Samalla tajusin, että vaikka luulin stalkanneeni hänet Facebookista, olin osunut väärään ihmiseen...)

Ainoastaan piristyin näkemästäni, ja itkin illalla hivenen vähemmän. Tänään olen edelleen suunnattoman väsynyt valvotuista tai levottomista öistä. Aloin vihdoin syödä lääkärin määräämää melatoniinia, jotta uneni edes hiukan syvenisi. Väsynyt olen myös siksi, että olen varta vasten valvonut milongassa perjantaina. Tänäänkin menen milongaan ja sitä ennen treffeille. Yhtään ei huvittaisi. Yritän pakottaa itseni myös lenkille ennen lösmäilyjä, sillä milongassa tuskin tanssin; en tanssinut perjantainakaan melkein yhtään. En osaa vielä, enkä jaksa nyt vieraita ihmisiä.

Tangotunneilla sitä vastoin on ollut mukava käydä, sillä tunneilla on pääsiäisen jälkeen ollut hyvin vähän väkeä, opetus on ollut ymmärrettävämpää ja ennen kaikkea siksi, että alan tuntea siellä käyviä miehiä. On paljon mukavampaa tanssia sellaisen miehen kanssa, jonka tanssityylin jo tuntee kuin uppo-oudon kanssa. Suosikkitanssittajani käy sitä paitsi tunneilla ahkerasti.

Älkääkä kuvitelkokaan, että mitään ihastusta tähän suosikkiin tai muihinkaan olisi tai tulisi. Tanssi(tta)minen ja ihastuminen ovat kaksi täysin erillään olevaa asiaa, aivan kuten treffeillä käyminen ja naimisiin meno. Molempia on kokeiltu huonolla menestyksellä. Ehkä tänään kohtalon linnut ovat suotuisampia ja siunaavat iltapäiväni niin, että en ainakaan lähde kyynelten saattelemana pois.

Mutta sitä ennen juoksemaan, jos tällä väsymyksen määrällä pystyy. Sydän kun on koetuksella muutoinkin...

Synkkä metsä, kirkas taivas

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten pitkän ja perusteellisen kaipuuntäytteisen vuodatuksen, mutta jätin sen julkaisematta, sillä enhän mä muille kertoile mun sydänsuruistani.

Sydämeni on siis ollut myös suloista surua täynnä koko kevään, mutta mitä vehreämmäksi on luonto muuttunut, sitä autuaammin olen alkanut sydänsurujeni lähteen unohtaa. Kenties on auttanut, etten ole nähnyt häntä viikkoihin, pian kuukausiin.

Viikkojen kirjoitushiljaisuuden aikana on täytynyt miettiä myös elämän muita suuria kysymyksiä, etenkin sitä, missä asua. Olisi tarjoutunut mahdollisuus, johon melkein tartuin, mutta sydäntä kuunneltuani päätin valita oman tien. Sen tien, jolle lähdin kolme vuotta sitten. 

Synkän metsän läpikin kuultaa kirkas taivas, ja elämääni ovat ilostuttaneet monet pienet onnelliset hetket. Kerron niistä yhden.

Muutama viikko sitten olin matkalla tangotunnille melko synkeissä mietteissä. Tangoparistani en ollut kuullut aikoihin, ja uumoilin, ettei hän tulisi tunnille nytkään. Mietin, keitä tangossa olisi, keiden kanssa "joutuisin" tanssimaan. Salin alaovella törmäsin kahteen tunnille tulevaan mieheen, joista toista olin tangoharjoitusten lomassa salaa aiemmin vilkuillut. Hän silminnähden ilahtui minut nähdessään, ei sanonut mitään, sillä emme ole koskaan jutelleet, enkä minäkään sanonut sanaakaan, mutta hätkähdin tuosta eleestä. 

Tunnilla silmäilimme tiiviisti toisiamme, ja monen monta kertaa olimme lähellä päästä toistemme pareiksi, mutta päädyimme tanssimaan keskenämme vasta viimeisen tangon. 

Ei kyseessä varmastikaan ole suuri rakkaustarina, vaan osoitus siitä, että elämässä on ihmisiä, joille merkitset jotain, tuntivatpa he sinut taikka eivät. Jotenkin olen onnistunut liikauttamaan jotain hänessä, vain ollen oma itseni, eikä tunne suinkaan ole ollut yksipuolinen. 

Koko alkuvuoden kestäneen epätoivoisen ihastuksen jälkeen tuo tuntui kuin lupaukselta jostain uudesta, kevyemmästä.

Perheen määritelmä

Olen Lyyli-viikoilla usein todella väsynyt ja stressaantunut. Minua häiritsee jatkuvasti se, että oltuani päivän lasten kanssa töissä en saa illallakaan aikuisseuraa, vaan jatkan lapsielämää. 

Totta kai rakastan lastani yli kaiken; hän on kuin osa minua. Jos menettäisin lapseni, menettäisin syyn elää. Puolison menettämisen en arvioi olevan yhtä raskasta. 

Mutta en pääse siitä ajatuksesta irti, että perhettä minulla ei tällä hetkellä kuitenkaan ole.

Aikaa lukea ja opiskella, aikaa kehittää itseään opettajana

Minulle perhe merkitsee sitä, että kotona on henkilö, jonka kanssa voi keskustella mistä vaan. Henkilö, jolta saat kaiken tarvitsemasi lämmön ja lemmen, niin ettei sitä tarvitse pyydystää mistään ulkopuolelta. 

En tarkoita sitä, että pelkkä yksi henkilö riittäisi tekemään ihmisen onnelliseksi – jokainen meistä varmasti tarvitsee ystäviä ja muitakin ihmisiä ymmärtääkseen itseään paremmin ja ollakseen täysi ihmislauman jäsen, mutta puolison puuttuessa puuttuu aina jotain syvempää. Puuttuu jatkuvuus, puuttuu laajempi ymmärrys elämän kulusta. Elämä ilman puolisoa on kuin pirstaleisia paloja; jaat kyllä elämääsi laajemman joukon kanssa ja elät monipuolisempaa elämää, kun rajoitteita eli vaikkapa jokapäiväistä ruoanlaittoa tai siivoamista, on vähemmän ja aikaa harrastaa on enemmän. Mutta kokonaisuus on silppua.

Puoliso, jos joku, tuntee vaiheesi. Tuntee sinut, mutta myös historiasi. Ketään muuta ei varmasti kiinnosta elämäsi yhtä paljon. Puolisosi tuntee sinut kyllästymiseen asti!

Minun sanastossani perhe ja puoliso sekoittuvat. En näe perhettä olevan olemassakaan ilman puolisoa, mutta ilman lapsia koin aikoinaan omistavani perheen! Minusta pariskunnatkin ovat perhe; näin ajattelin silloin ja ajattelen nyt. Mutta äidin ja lapsen suhde on minusta jotain aivan muuta. Siinä suhteessa ei voi olla täysin tyytyväinen ilman toista aikuista. On ikuinen kaipuu, jano ja ajatus tulevaisuudesta, ja siten eläminen hetkessä on vaikeaa. Elää osin kuin haavemaailmassa, mielikuvissa ja elämää leimaa jatkuva sitten kun -tunne.

Tuntuu kurjalta, että se ainoa lapsi, jonka sain, joutuu kestämään lapsuutensa ajan sitä, että olen näin tyytymätön. Joudun salailemaan asioita, kun julkisesti ei rinnalla ole sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa fyysisyytensä. Ei ole ihmistä, jonka kanssa voisi kuvitella jakavansa elämänsä ja myös osin tämän lapsen. Kertovansa tälle lapsen asioista. Keitä ne nyt kiinnostaisivat? 

Aikaa tangolle, aikaa kuntoilla

Muistan, kuinka Lyylistä oli hauskaa, kun pussailimme Egilin kanssa. Uskon, että kuka tahansa lapsi on tyytyväinen, kun vanhempien tai toisen vanhemman ja tämän rakastetun välillä on avointa hellyyttä. Lapsi on onnellinen siitä, että vanhempi saa hellyyttä osakseen, aivan kuten lapsi itsekin vanhemmaltaan saa. 

Jatkuvasti itkevä, kaipaava ja sureva äiti on lapselle raskas. Onneksi meidän kahden, Lyylin ja minun muodostama kokonaisuus, on kuitenkin avoin, lämmin ja syvä. Pystyn puhumaan lapsentasoisesti kaipauksesta ja surusta.

Ja onneksi viime aikoina itkua on ollut vähemmän. Minulla tunnetusti on paljon omaa tyhjää aikaa, johon voin itkuni ajoittaa. Sitä arvokasta aikaa, jota ruuhkavuosia elävillä ihmisillä ei yleensä ole. Perhettä se ei silti korvaa. Mitä tekisinkään, jos vain voisin vaihtaa aikani rakkauteen? Vaihtaa vapauteni perheeseen. 

Eikä se olisi vain minua varten, vaan myös lastani. 

Pannukakkua ja puhdasta positiivisuutta

Teen todella usein illalliseksi pannukakkua. Se on paitsi herkullista myös helppoa ja kohtalaisen halpaa. Ainoa miinus pannarissa on mielestäni vehnäjauhot, mutta kun syö muuten vain vähän leipää, pannari pari kertaa viikossa mahtuu ruokavaliooni, joka muutenkin aina välillä horjuu. (Lyyli tosin on alkanut kyllästyä pannaripäivällisiin, jotka usein jatkuvat aamiaisina ja lounaina...)

Kun nukkuu huonosti, tekee tietysti mieli sortua ties mihin, väsymyksen voittamiseksi. Suklaan vähentämisessä en siis ole oikein onnistunut. Välillä tsemppaan itseäni paremmalle mielelle kahvin avulla. Ei tee sekään hyvää. Tänään söin tekemääni pannaria melkein puolikkaan pellillisen verran. Järkevää, eh?

Joka tapauksessa vatsani voi nyt monella tapaa paremmin, vain koska hylkäsin purukumit, ksylitolipastillit ja muutaman kriittisen vihanneksen kotikokkailuista sekä jätin avokadojen ja omenoiden syönnin haaveisiin. Iloitsen paremmasta olosta.

Ja iloitsen siitä, että elämä on oikeastaan aika helppoa. Töitä, kotihommia ja koneen äärellä istumista tänään, huomenna töiden jälkeen vain kaupassakäynti ja oma lukuilta, mahdollisesti joogaa. Voiko sitä oikeastaan elämältä enempää pyytää, etenkin kun tyttö tuossa kuuntelee Ronja Ryövärintytärtä ja askartelee tyytyväisenä? 

Olen hymyillyt myös sille, kuinka työpaikalla nuorten opettajien kasvoilla on näkynyt viime päivinä finnejä, sellaisia isoja teinifinnejä. Mietitte varmaan, miten sellaisiin nyt niin kovasti kiinnitin huomiota, niin syy löytyy siitä, että itselläni on mahtifinni leuassa. Ajatuksissani laskinkin itseni tänään ns. nuorten opejen joukkoon. 

Auringonsäteet saivat minut tarhalle kävellessäni unohtamaan jopa sen, kuinka luonto on ympäristönmuutoksen takia sekaisin. Unohdin olla onneton, kun tajusin, että olenkin aikas onnellinen. Onnellinen yksin, vaikka tietysti heti lisäsin siihen, että olisi onnellisempaa olla onnellinen kaksin. Jos onnea nyt edelleenkään mitata pitää – tai edes voi.

Naurahtaa pitäisi kuitenkin varmaan vähän myös laskutaidoilleni. Kaksinhan elämääni elän, kun on tuo pikkutyty tuossa. Olemme aivan eri tavalla pari kuin moni äiti ja tytär.

Niinpä lähden nyt nauttimaan onnestani tyttären hiuksia leikkaamalla. 

Hiljaisten ajatusten päivä

Tänään olen kokenut hiljaista olemattomuutta. Ajatukset eivät ole saaneet minua pahoinvoivaksi.

Olen etupäässä miettinyt "suuria". Ensinnäkin tilasin toisenkin lääkärin, tällä kertaa erikoislääkärin, syksyllä löytynyttä pientä sairautta lisää tutkituttaakseni. Asia on huolestuttanut, ja niinpä päätin antaa itseni ammattilaisen hoidettavaksi. Enempää ei voi, eikä kannata kuluttaa voimavarojaan asiaa yksin arpomalla.

Toiseksi olen pohtinut ihmisiä. Ihastusta, joka ei johtanutkaan mihinkään. Minä niin kovasti kuvittelin enempiä, koska tunteeni olivat niin käsittämättömän voimakkaita heti ensikohtaamisessa, silloin kauan sitten syksyllä. Luulin, että en se ole vain minä, joka ajattelen näin, vaan että välillämme tapahtuu jotain, koska niin on tarkoitettu tapahtuvaksi. Luulin, että sain eräänlaisen etiäisen, jollaisia minulla on monista asioista tapana saada.

Onneksi nekin voivat siis olla väärässä. En muista, olenko kertonut siitä, kuinka Lyylin syntymän jälkeen koin voimakkaan näyn, että tässä tämä nyt on, ainoaksi jäävä lapseni. Olen tosin tulkinnut tätä viestiä kahdella tapaa: ainoa lapseni Veikon kanssa versus kokonaan ainoa lapseni. Olen yrittänyt luottaa siihen, että ensimmäinen vaihtoehto olisi se oikea. Tänään tuntui toiselta. Ainoa lapseni, jonka koskaan tulen saamaan. Ei se tuntunut niin pahalta sillä hetkellä, kun sitä yllättäen ajattelin, mutta nyt se taas itkettää.

Aika on vastaus kaikkeen, myös näihin suurten tunteiden ja hiljaisten ajatusten piirileikkiin. Tulee aika, jolloin en tunne enää surua, kaipuuta tai pettymystä, vaan hyväksyn tapahtuneet. Hyväksyn oman osani.

Mielenrauha, mikä onnen tila. Sitä maistellessa.