Alkuja ja loppuja

Meidän pienelle naisperheellemme kuuluu sekä hyvää että huonoa. Hyvää on pienen Hilpin syntymä huhtikuun alussa. Hän on aivan ihana, pieni, sirpakka ja tahtoa täynnä oleva edelleen alle 62-senttinen neitokainen. Aivan alkumetreistä asti hän on hurmannut niin minut kuin monet muut olemuksellaan. Ja alusta asti hänen kanssaan on saanut taistella: itkua, ääntä ja liikettä on elämäämme mahtunut.

Koliikista kuitenkin selvittiin; toisen, kolmannen ja neljännen vauvakuukauden pelkotiloistani rämmin ylös, ja viime ajat ovat sujuneet kutakuinkin mukavasti. Pieni ihmisemme alkoi ryömiä jo reilun neljän kuukauden iässä, puolivuotiaana hän ryhtyi konttaamaan ja nyt hän on jo monen viikon ajan noussut pystyyn. Elohopea kerrassaan. Hyvää tuossa varhain liikkeelle lähdössä on ollut se, että näin hän pääsee tutkimaan maailmaa itsekseen ja siten viihdyttämään itseään. Minä kun olen pääsääntöisesti yksin (tai Lyylin kera) hänen kanssaan, niin kotihommia riittää. Täytyy sanoa, että kakkavaipat, syöttäminen ja soseiden tekeminen tulevat jo korvista ulos, mutta kestän sen ajatuksen voimin, että ei tätä vauva-aikaa kauaa kestä. Se on ohi oikeastaan aivan liian pian, ja niinpä ainakin yritän lähinnä nauttia. Ja näin vanhempainvapaalla sitä aikaa kuitenkin on oikeastaan aika paljon: on ollut aikaa nukkua päiväunia, katsella tv-sarjoja Netflixistä ja sitten käydä läpi sitä elämän huonoa puolta. 

Huonoa nimittäin on tämä meitä kaikkia maapallon asukkeja koskettava ilmastonmuutos. Kuuma kesä, mittaushistorian lämpimin syksy ja lumettomin marraskuu täällä Suomessa. Maailmalla ennätyskuivuutta esimerkiksi Australiassa ja Etelä-Afrikassa, ennenkokemattomia metsäpaloja Kaliforniassa ja Kreikassa. Huonoja uutisia pursuaa median kautta tietoisuuteeni päivittäin, ja herkässä hormonitilassani olen todellakin huolestunut uutisista. Olen lukenut paljon aiheeseen liittyviä artikkeleja, nyt tietokirjaakin, ja tiedostan asian vakavuuden. Monen tutkijan tavoin olen sitä mieltä, että jos emme ala tehdä radikaaleja muutoksia elämäntapoihimme, ihmiskuntaa ei sadan vuoden päästä ole enää olemassakaan. Ja arvatkaapa vain, alammeko tehdä muutoksia. Onko niitä näkyvillä? Pieniä puroja kenties, mutta suuren virran kohinaa emme kuule. Aika alkaa käydä vähiin. 

Kaikin puolin minun oma elämäni on hyvää, meidän perheemme arki on onnellista, ja olen sisällä itsessäni tyytyväinen ja koen, että elämälleni on tullut täyttymys. Jossain mielessä olen elänyt elämäni "valmiiksi", vaikka toki haluan elää täällä edelleenkin, äitinä lapsilleni. Mutta suuri maailma voi niin huonosti, ettei se voi olla vaikuttamatta onnellisuuden kokemuksiini. Oikeastaan olen todella ahdistunut, ja ajatukseni pyörivät tämän ahdistavan ilmastoasian ympärillä lähes jatkuvasti. Onneksi on terapia, jossa olen ilmastoahdistustani saanut kiitettävästi purettua. 

Mutta purettavaa on varmasti niin paljon, että olen ajatellut nyt seuraavaa: Lyylin vierestä on ollut paikka kirjoittaa perheeseen, vaatteisiin, kotiin, keittiöön, kulttuuriin, arkeen, parisuhteisiin, yksinäisyyteen, sairastamiseen ja suruun liittyviä tunteita, mutta sen tie on nyt tullut päätökseensä. En tiedä, riittääkö minun maailmani mikään aika kirjoittaa enää mitään, mutta olen muhittanut päässäni ajatusta kirjoittaa ilmastonmuutosahdistustani ulos. Ehkäpä siis avaan jossain vaiheessa uuden blogin!

Jättäkäämme kuitenkin nyt Sylville, Lyylille (ja Hilpille) iloiset heipat; on ollut sangen puhdistavaa päästä kirjoittamaan mitä henkilökohtaisimpia ajatuksia auki kenen tahansa luettavaksi. Sen aika on nyt kuitenkin ohi. Kuten iso kirjakin sen toteaa: kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.  

Muovikrääsäkransseilua

Kuusi vuotta sitten hurahdin tekemään muovikrääsästä pääsiäiskransseja. Joskus täytyy matkia itseään, mutta ehkä pitäisi matkia tarkemmin. Tällä kertaa oioin mutkia suoriksi, ja lopputulos jäi siksi hieman valjuksi. Mutta askarteleminen oli hauskaa, ja Lyylikin pääsi tietysti nyt mukaan, kun ikää oli karttunut tarpeeksi kuumaliiman käyttöön. 

Löysin Sinellistä tällä kertaa pyöreitä kranssinpohjia, mutta päätin, että en rupea päällystämään niitä keltaisella paperilla, sillä viimeksi paperi alkoi käytössä repeillä ja lopulta jouduin purkamaan toisen kransseista (toisen olin antanut ystävälle lahjaksi, tiedä sitten, mitä hän sillä teki...). 

Olisi pitänyt, sillä valkoisen styroksipohjan jäädessä esille kranssi näyttää vähemmän pääsiäiseltä ja enemmän puolivalmiilta. Lisäksi tämän vuoden ihmeellinen trendi sekä Tigerissä että Sinellissä olivat moniväristen tipujen paketit. Olisin halunnut pelkkiä keltaisia, mutta kun yhden paketin hinta on kolme ja puoli euroa... Ällötti muutenkin ostaa muovittomana maaliskuuna tuollaisia Made in China -kökköjä, mutta kun ne oli saatava! Muovikrääsä löytyi tietenkin Lyylin laatikoista, ja päätin, että jos jonain vuonna täytyy taas päästä tekemään näitä, kannattaa metsästää kirpputoreilta tai vaikka sosiaalisen median välityksellä Kinder-munien sisältöjä, sillä niitä varmaan ihmisten laatikonpohjilla piisaa!

Askarteleminen oli niin kivaa, että sitä pitäisi tehdä useamminkin kuin kuuden vuoden välein pääsiäisen alla! 

Rullaati, rullaati

Loma on alkanut rullata! Päivät kuluvat vauhdilla, ja lievästä yksinäisyydestä huolimatta tuntuu melkein siltä, että miten tässä töitä ehtisikään enää tehdä arjen ohella! 

Olen muun muassa alkanut katsella enemmän telkkaria – tai siis Yle Areenaa, sillä eihän meiltä oikeaa töllöä löydy. Päivien rutiineihin kuuluvat ensisijaisesti DNRS-treenit, jotka vievät usein tunnin verran päivästä, joko yhdistettyinä kävelylenkkeihin tai siirtymiin tai ihan pelkästään sellaisinaan olohuoneessa (sohvalla) toteutettuina. Siivoilen, puuhastelen, kirjoittelen, luen. Aloin kutoa sukkaa (joululahjoja jo, kun tästä vuodesta tulee kengännauhabudjettivuosi myös lahjojen suhteen), ja olenpa jaksanut jumpatakin aina silloin tällöin.

 Kutimessa sukka monen vuoden tauon jälkeen. Huomioi uusi pöytä!

Viime yönä valvoin voimakkaiden supistusten vuoksi; niitä on ollut tässä raskaudessa riittämiin. Yöllä mietin, että olinkohan puuhaillut liikaa päivän aikana ja täten aiheuttanut tuon epämiellyttävän olotilan. Sinällään supisteluista ei kai ole vaaraa, mutta sen verran voimakkaina ne tunnen, että herään aina, kun supisteluita ilmenee. Yöt ovat tietysti allergiankin takia usein sirpaleisia, mutta viime yönä olin suorastaan onnellinen siitä, että supisteluista huolimatta kutina pysyi aisoissa!

Pienistä asioista sietääkin olla onnellinen, sillä niistähän se elämä lopulta koostuu. Yksi onnea tuova asia on uusi kalenterini: opekalenteri jäi tyytyväisenä koululle suoritettuaan lukuvuotensa urakan normaalia lyhyemmässä ajassa. Yleensähän merkkailen tuohon työkalenteriin myös kaikki vapaa-ajan menot, sillä yhden kalenterin kanssa on paremmin kartalla kuin kahden kalenterin loukussa. Tosin tuplavarmistan kaiken käyttämällä myös tietokoneen omaa kalenteria. Vähän höpsöä, mutta siitä saa paremmin yleiskuvan kuin paperikalenterista, jota sitten taas rakastan siksi, että sinne voi kirjoitella kaikkea ylimääräistäkin. Paperikalenteri on paitsi kalenteri myös iso muistilappu. 

Onnellinen olen myös siitä, että olen jaksanut siivota Lyylin huonetta. Muutenhan meillä on kotona jokaisella asialla paikka ja järjestys, mutta lapsen huone lähtee helposti käsistä, koska se on kuitenkin toisen valtakuntaa, eikä jokaista hyllyä tai laatikkoa voi olla koko ajan syynäämässä. Nyt sitten vähän luvattomasti ryhdyin puuhaan; tyttö ei tuntunut olevan kuin tyytyväinen, että ajelehtivat tavarat saivat paikkansa ja alati lisääntyvä ns. pikkuroina löytyy nyt nätisti yhdestä ja samasta laatikosta pieniin muovirasioihin heiteltynä. Mitään viimeisen päälle -siivousta en siis tehnyt, vaan ylimalkaisen järjestelyn, jonka ohessa imuroin yhden laatikon piparkakkumurusta: tyttären piparivarasto oli syöty (salaa) ja jäljet olivat sen mukaiset. Roskiin lähti myös kymmeniä karkkipapereita...

Yöpöytä tytön huoneesta puuttuu, mutta yksi keittiön tuoleista ajaa asian. Keittiöön ei oikeastaan mahtuisikaan neljää tuolia, joten näin on hyvä. Ja onhan tuo tytön asetelma ihan soma... 

Lyylin "yöpöydän" asukit

Uusia ja vanhoja ajatuskulkuja

Uudenlainen arki alkaa saada muotojaan: joka päivä treenaan DNRS-ohjelman mukaan mielenhallintaa, uskoa omaan terveyteen (tai vähintään tervehtymiseen) ja positiivista ajattelua. Vähän päivästä riippuen se on joko helppoa ja mieluista tai hankalaa. Vanhojen negatiivisten ajatuskulkujen muokkaaminen on pääsääntöisesti yllättävän vaikeaa, mutta olen ollut viime viikot aurinkoisempi, ehkä muutamasta eri syystä.

Ensinnäkin tietysti aurinkoiset päivät ja lumi ovat antaneet minulle suuren ilonaiheen. Toiseksi olen onnellinen loman alkamisesta: olo on yövalvomisten ja supistelujen takia koko lailla tukala, joten aika laskeutua uudenlaiseen elämään saapui passeliin aikaan. 

Paljon olen edelleen miettinyt asuntoa, mutta hieman uudelta kantilta. Olen päättänyt, että tämä vuosi eletään hyvin niukasti ja säästetään kaikki veronpalautukset, kesälomarahat ja muut ylimääräiset rahat, jos sellaisia on tiedossa: ei turhia shoppailuja, ei yhtään sisustamista eikä vaatteita (paitsi jos joku olennainen vaatekappale hajoaa). Ei matkustamista eikä kirjojen ostamista. Vauvalle hankin kaiken käytettynä ja pyrin siihen, etten osta mitään, mitä hän ei aivan välttämättä tarvitse. Onneksi olen saanut ystäviltä paljon kaikkia vauvatarpeita, ja paljon on myös jäljellä Lyylin tai serkkupoikiensa tavaroita. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää – joskus positiivisesti ajateltuna! (Tällä erää olen kuluttanut vauvaan 24 euroa, ja melkein kaikki alkuvaiheen tähdellinen on jo hankittu, sänkyä ja kantoreppua lukuunottamatta.) Viime kierroksella tuhlasin pelkkiin kestovaippoihin kahdeksansataa euroa, mutta nyt minulla on iso läjä kestiksiä, joista en tällä kertaa ole maksanut sentin senttiä. :) Osa muuten niistäkin Lyylin vanhoja! 

Asunnon suhteen ajatelmia on muutamia, joista sitten tartun siihen oikeaan, kun sen aika tulee:

1) Asunto menee myyntiin elokuussa, jolloin saamme kauppojentekovaiheessa kaksi vuotta asumisaikaa täyteen. Keväästä ja syksystä selviän DNRS-treenien ja lääkkeiden avulla, ja kesällä ollaan paljon asunnosta poissa. Syksyllä toivon, että asunto menee nopeasti kaupaksi; olen valmis ottamaan takkiin sen 25 tuhatta, joka helposti takkiin tulee; ainakin tällä erää näyttää ostajan markkinoilta, eikä yläkerran vastaavankuntoinen asunto liiku mihinkään. :(

2) Asunto menee myyntiin vasta ensi vuonna, ehkä kesällä 2019. Terveyteni kohenee treenien avulla, ja ehkä raskauden loputtua allergiat muutenkin vähän hellittävät. Lääkkeistä on apua, mutta koska oireet jatkuvat silti, on pakko vaihtaa kotia.

3) Asuntoa ei tarvitse myydä useaan vuoteen, joten asumme täällä ainakin viisi vuotta! Oireet loppuvat treenien avulla ja raskauden loputtua kutina lakkaa kokonaan. Usean vuoden asumisen jälkeen onkin sitten aika katsastella kenties jo kolmiota tai isoa kaksiota paremmalta sijainnilta! Takkiin ei tule enää niin paljon, vaan saan jossain määrin asuntoon sijoittamani rahat takaisin ainakin sillä periaatteella, että asumalla tässä on säästänyt sievoisen summan rahaa. 

Ja jos ei isoja asioita vielä olekaan luotu tapahtuviksi, pieniä hyviä tulee vastaan aina silloin tällöin: sain myytyä kovanonnen pöydän, jonka hankkimista itkin reilun kuukauden päivät sitten, ja sain pöydästä vielä tismalleen saman rahan, kuin siihen olin itsekin upottanut! Tilalle meille saapuu kerrankin täysin uusi tuote: samanlainen pöytä, mutta vaaleilla jaloilla, kuten olin haaveillut. Siinäkin voi tietysti tulla mutka matkaan ja tuotteesta voi joutua reklamoimaan, mutta uskon, että siihen on nyt energiaa ja aikaa. Yleensä en ole oireillut MDF-levyjen päästöjen takia, ja tällä tuotteella on tuollaisen levyn lisäksi ihan aitopuiset jalat (ja neljäntoista päivän palautusoikeus). 

Viimeinen kalusteostos tähän kämppään, näin olen päättänyt, jollei vauvan tarvitsemia huonekaluja lasketa mukaan. 

Pöytä tilattu ja kuva napattu Finnish Design Shopilta

Kahvittomia hetkiä

Joisin kahvia, jos voisin. Kokonainen syksy vierähti ilman, koska raskaushormonit olivat sitä mieltä. Jopa kahvin haju kymmenien metrien säteellä kuvotti. Tuli huomattua, että niinpä se vain on tässäkin asuinympäristössä kahvitehdas, kuten oli edellisen raskausasunnonkin kulmilla. Ne hajut, jotka tunkeutuivat sisälle asti, oli pysäytettävä sulkemalla kaikki ikkunat.

Pikkuhiljaa helmikuussa on alkanut tehdä mieli tuota aromikasta tummaa juomaa. Ensimmäiset kerrat höyryävän espresson tai cappuccinon äärellä olivat taivaallisia. Kotona kaivoin esille mutteripannun, ja aloin käyttää sitä ensin harvakseltaan, viime viikon lopulla jo päivittäin kaksikin kertaa. 

Ensihuuma oli kuitenkin ohi. Kotikeittimestä ei toki valmistukaan yhtä herkullista kuumaa juomaa kuin kahviloissa, mutta yleensä sekin on ollut verratonta, ainakin suodatinkahvin makua muistellessa. Toki totesin aika pian kahviaddiktion jälleen saadessa jalansijaa, että kyse on ennen kaikkea tavasta. Kuinka ihanaa saada aamupalan kanssa jotain lämmintä juotavaa. Kuinka ihana ajatus, että lounas ei lopu pääruokaan, vaan aina saa jälkiruokaa: kahvia. 

Tee kun ei millään mielestäni aja samaa asiaa. Oikeastaan en pidä teen mausta; juon sitä, koska en voi juoda niin paljon kahvia, kuin kuumaa juomaa haluan juoda. Vuosikaudet olen töissä juonut kahvin sijaan pelkästään teetä – tai joskus jopa pelkkää kuumaa vettä, kun ei ole saanut enää teetä alas. 

Raskauspahoinvoinnin alkumetrellä bongasin sokeroimattomat marjamehut, kuten Kaskein mustaherukkamehun, jota kuluu nykytahdilla pullo viikossa. Tiedostan, että mehujen juonti ei sekään ole terveysteko, mutta vatsa kyllä nauttii tuosta juomasta enemmän kuin mistään kofeiinipitoisesta. Mietin, että voisihan sitä kokeilla marjamehua myös lämmitettynä. Toistaiseksi olen juonut mehua lähinnä janoon, sillä olotila on ollut normaalia janoisempi ja pelkän veden kittaaminen on, noh, tylsää. Tuoremehut nautin ennemmin hedelminä; joskus toki tulee sorruttua, mutta kun meikäläisen tapa on juoda puoli litraa kerralla, niin yritän välttää ostamasta niitä kotiin. 

Teekaappi on tulvillaan erilaisia teitä; sain niitä läksiäislahjoiksi. Töistäkin raahasin joitain jämiä kotiin. Mitähän noille keksisi, jos ei juotua saa? Kahvi jäänee ruokavalioon, mutta harvinaisempana herkkuna kuin jokapäiväisenä tapana. Tilalle nousevien juomien ennustaminen on vaikeaa, mutta tässä muutama ehdotus: kuuma mehu, pakuritee ja taikatee eli kuuma vesi. 

Läksiäiset Lokkisaaresta

Olen suorastaan huvittava, sillä huomenna vietämme kotimme läksiäisiä – vailla tietoa siitä, milloin ja mihin täältä muutamme. Jotain halusin keksiä mielenvirkistykseksi, ja olen iloinen siitä, että moni tuttava pääsee paikalle. Eritoten iloitsen, että paikalle tulee niitä tuttuja, jotka eivät täällä vielä ole aiemmin käyneet. Ties vaikka sitten jäisikin heidän ainokaiseksi käynnikseen...

Tänään päätin, että asunnon myyntiä lykätään kuitenkin siiheksi, että vauva saadaan maailmaan. Siinä on tarpeeksi puuhaa yhdelle aikuiselle. Muuttaa ehtii myöhemminkin. 

Tänään oli muullakin tavalla käänteentekevä päivä: tekisi mieli kirjoittaa kaikista "niistä", joita olen tänään manaillut, mutta aloin uudelleen DNRS-harjoitukset, ja tajusin vasta kunnolla DNRS-ryhmään Facebookissa eilen liityttyäni, että omista oireista, ikävistä ajatuksista ja sellaisesta kaikesta turhasta, joka ei johda parempaan oloon tai paranemiseen, ei saa puhua. Oikeastaan niitä ei saa edes ajatella. Jos jollain tapaa on pakko viitata menneeseen, voi puhua "niistä" tai haasteista. Täällä blogissani olen puhunut niin negatiivisesti viime aikoina, että mielestäni on turha edes viitata haasteisiin, kun kaikki lukijat tietävät tilanteeni. 

Aloitan askeltreenit eli DNRS-ohjelmaan kuuluvan muistelu/visiointi/meditointiosuuden vasta äitiysloman alkumetreillä, mutta päätin, että ajatusmaailmaani ja siihen liittyvää ajatusten verbalisointia rupean muokkaamaan välittömästi. Olen ollut niin synkkä, pelokas ja ahdistunut, että nyt vain teen äkkikäännöksen asiassa. Helppoa se ei taatusti tule olemaan, mutta varmasti sen väärtti. Tästä lähtien olen paraneva, pohdiskeleva ja luottavainen, koska päätän niin. Se on valintani, ja minä olen ainoa ihminen, joka voin valita oman terveyteni puolesta. Länsimainen lääketiede on jo antanut tähän minkä voi, ja lähes ainoa jäljellejäävä, hyvin suurella todennäköisyydellä myös toimiva keino on nyt ulottuvillani, joten toki tartun siihen. 

Tavoitteenani on päästä elämään normaalin ihmisen elämää: pystyä asumaan tavallisissa asunnoissa ilman tällaista rumbaa kuin tähän asti olen joutunut tekemään. Eihän ole realistista, että kävisin 78 eri asuntoa katsomassa, koenukkusin 14:ssä tai käyttäisin homekoiria 7:ssä. Se, mitä voin toivoa, on, että löytyy neljä–viisi hintaluokaltaan sopivaa asuntoa, joista jonkun kohdalla natsaa. Muutamaa voi testailla esim. homekoirin, mutta siinä kaikki. 

Tänään päätin pysäyttää myös katumiseni. Mitä väliä on rahanmenolla tai huonoilla valinnoilla. Toimin kuten silloin parhaaksi näin, on aivan turha nyt itkeä niitä rahoja tai sitä remonttia, jonka teetin. Kaikki tehtiin parhaassa uskossa parhaan sisäilman saamiseksi. Pahemminkin olisi voinut käydä.

Vauva iltajumppaa masussa; asia joka ilahduttaa tänään kovasti. Toinen ilonaihe olivat iltaiset keskustelut Lyylin kanssa: päätimme joka ilta sanoa päivän kolme kivointa juttua. Minun taisivat sillä hetkellä olla päätös muuttaa ajatusmaailmaani, puhelinkeskustelu ystävän kanssa ja hyvän kirjan saaminen kirjaston varauslistalta. 

Nytpä siirryn suihkun kautta sen pariin. Hyvää yötä ja vieläkin parempaa huomista, meillä se sujuu juhlien. 

Ilon ja surun tuntoja

Lueskelin taaksepäin viimeisen vuoden ja viiden kuukauden aikaisia postauksiani. Siitä on nimittäin aikalailla tarkkaan sen verran, kun sain tämän asunnon avaimet käteeni. Vuosi ja viisi kuukautta allergiaa, sillä heti ensikäynnillä asunnon omistuksen vaihtumisen jälkeen ongelmat alkoivat. Täällä blogissa näkyy hyvin selvästi, kuinka paljon olen tätä kipuillut: tuskin olen kirjoittanut mistään muusta!

Olo on melko lailla masentunut, koska en tiedä, missä pystyn enää asumaan. Tämä asunto menee nimittäin huomenna myyntiin. Luottovälittäjäni tulee paikalle, ja sopimus allekirjoitetaan. En pysty enää kestämään syyhynää, jota nykyään esiintyy arkisinkin niin, että kokonaiseen yöhön en välttämättä pysty nukkumaan. Minua on tutkittu niin paljon, ja olen niin paljon tutkinut itse tätä asuntoa ja sen vaikutuksia itseeni, että tiedän, etteivät oireet voi johtua mistään muusta seikasta. 

Onneksi elämässäni on pieni suuri ilon aihe, joka viikko viikolta muuttuu todemmaksi. Tiedän tosin jo etukäteen, että se tulee tuottamaan myös lisävastuuta ja rahanmenoa, ja ajankohdaltaan tämän asunnon murheiden takia suuren ilon syntymä on mitä huonoin. Etukäteen tällaisia ei kuitenkaan voinut suunnitella, sillä en enää uskonut, että voisin saada lapsia. Ja niin vain kävi, että odotan nyt ystäväni kanssa pientä tyttöä maailmaan 4.4. paikkeilla. 

Aivan täysillä en ole voinut iloita asunnon takia, enkä muutenkaan. Raskaus on ollut henkisesti ja fyysisestikin raskas. Maanantaina joudun vielä kolmanteen ultraan sikiön pienen koon takia. En kertakaikkiaan vielä pysty uskomaan, että lapsi tähän maailmaan olisi tulossa. En luota elämään sen vertaa, että voisin uskoa lapsen olevan hengissä ja terve. Niinpä olen piilotellut tätä raskautta alusta asti niin hyvin kuin olen voinut. Olisin toki vieläkin voinut pysyä siitä täällä vaiti, mutta tuntui, että oli aika paljastaa asia. Sosiaalisessa mediassa olen vaiennut niin hyvin kuin olen voinut, vaikka sielläkin olen asuntomurheita vuodattanut enemmän kuin laki sallii. 

Pelottaa tulevaisuus monella tapaa. Jos ja kun asunto saadaan kevään aikana myytyä, voi olla, että joudun kuskaamaan omaisuuteni varastokoppiin ja erkanemaan tyttärestäni toviksi, jotta hän saa käytyä koulunsa normaalisti. Mutta minne edes evakkoon? On niin vaikea kuvitella tulevaa asuntoa, kun niin äärimmäisen monessa paikassa alan ennemmin tai myöhemmin voida huonosti. 

Tosin se sanottakoon, että täällä Lokkisaaressa oireet alkoivat heti. Tiedä sitten, miten muut talon asukit voivat, mutta sehän on tunnustettu, että talossa on kauttaaltaan huono ilmanvaihto. Tällä hetkellä kolme naapuria myy samaisesta talosta osakettaan. Harvinaisen moni siis. Mikä tekee omat asuntokauppani tilanteessa entistäkin surullisimmiksi on se, että maksoin asunnosta reilusti ylihintaa, arviolta 6-9 000 euroa, kun vertailen nyt näihin myynnissä oleviin asuntoihin. Tuolle rahalle olisi totisesti ollut tarvetta tulevan vaihdon yhteydessä! Yliarvioin asunnon kunnon, ja sain pettyä, kun esimerksi lattiat olivatkin niin huonosti tehdyt. 

Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, ja kaikkiaan ne reilut 20 000 euroa, jotka tämän asunnon myynnissä tulen menettämään, ovat vain rahaa. Kamalinta olisi pysyvästi menettää terveytensä ja sitä myöten työkykynsä ja kenties myös kykynsä olla vanhempi pian kahdelle lapselle. Sen sijaan valitsen siis muuton, muuton asuntoon, josta minulla ei vielä ole hajuakaan. Ehkä se onnellinen muuttopäivä joskus koittaa, sellainen muuttopäivä, jolloin en heti saa allergista kohtausta, kuten Lokkisaareen kamat raahattuani. 

Toivossa on pakko nyt pystyä elämään, koska romahtaa en aio.

Olotila kuin tällä kituvalla rahapuulla. Muuton jälkeen myös se alkoi voida huonosti ja tiputella lehtiään. Tietääkö se, että rahaa on tosiaan palanut?

Uuden lehden kääntyessä

Aika kuvatonta on tämä elämä, kun en jaksa enää tarttua järjestelmäkameraan. Tekisi tietysti mieleni luvata, että ensi vuonna sekin muuttuu, mutta en tee sen ihmeempiä lupauksia tulevalle vuodelle. Viime vuonna lupasin, että ryhdyn vaatteiden ja kirjojen ostolakkoon, ja kuinkas siinä kävikään. No, kirjojen ostelu pysyi minimissä, neljä-viisi tuli hankittua, mutta vaatteita enemmän. Kaikki kuitenkin tarpeeseen ja käyttöön, joten sikäli voin olla tyytyväinen. Sehän vaatteiden ostamisen tavoite tulisi aina ollakin: vain todelliseen tarpeeseen ja heti päälle, ei kaappeihin pölyttymään. 

Vaikka olen jouluihminen, viime vuosina uuden vuoden alkaminen on tuntunut jopa joulua raikkaammalta ja odotetummalta tapahtumalta. Kuin saisi kääntää uuden lehden elämässään! Mikään ei tietenkään muutu, mutta pään sisällä on kuin puhdistunut olo: monenlainen uusi on mahdollista. Joulun lepopäivien jälkeen uuden alkamiseen on myös energiaa, ainakin ajatuksen tasolla. 

Yhden muutoksen aion kuitenkin toteuttaa, sillä ei uutta vuotta ilman jonkinlaista itsensä haastamista: aloitan sokerilakon - tai tarkemmin sanottuna osittaisen lakon: ei sokeria kotona, koulussa eikä kahviloissa. Vieraisilla ollessa ja erityistilanteissa saa syödä, mitä mieli tekee. Vehnäähän välttelen muutenkin, mutta jouluna sitä kyllä on tullut kulutettua, joten sama kuin sokeriin pätee siihen 1.1. alkaen. Tiedä sitten, onkohan tämäkin liikaa luvattu, mutta haluan kokeilla vähäsokerisuutta kolmen kuukauden ajan. Muutama vuosi sitten olin kaksi kuukautta alkoholittomalla, sokerittomalla ja vehnättömällä, eikä se nyt ihan kamalaa ollut, vähän tylsää elämää ehkä. 

Tylsistynyt olen nytkin, siksi kenties täällä. Olen maalla neljättä päivää, ja muutaman kirjan, yhden loppuunsaatetun ja yhden kokonaan täällä tehdyn käsityön, pelailujen ja ulkoilujen jäljiltä kaipaisin jo vähän enemmän toimintaa. Toisaalta en saa aikaiseksi ottaa yhteyttä ystäviin; täällä maalla olevia tuttuja en ole ehkä noin kymmeneen vuoteen hätyytellyt, sillä yleensä tänne tullessa on sellainen olo, että haluan olla vain ihan omassa rauhassa. Tänään heräsin kyselemään Helsingin ihmisiltä ensi viikosta, josko muutaman ystävän ehtisi nähdä. 

Vähän ahdistaa kotiinpaluu. Lyyli lähti tänään isovanhemmilleen, ja olen ensi viikon yksin Helsingissä. Toisaalta olen aina pitänyt yksinolosta, mutta tällä erää koti pelottaa, kun melkein aina oireilen siellä. Eikä oleskelu yksin neljän seinän sisällä kaukana kaupungin vilskeestä nykyään vain sovi minulle. Toki mielessä on monenlaisia suunnitelmia: käydä leffassa, museossa, tanssitunneilla, lukea espanjaa, mutta kuitenkin viettäisin suuren osan päivästä yksin kotona, kun ei sitä nyt koko päivää jaksa liikenteessäkään olla. Sitä paitsi se on aika hintavaa touhua.

Ehkä kaikki kuitenkin soljahtaa jotenkin paikoilleen. Pakko siihen on uskoa. Paras uuden vuoden ajatus olisikin luottaa elämään enemmän; tämä pian jo mennyt vuosi on ollut kohdallani murehtimisen, pelkojen ja tyytymättömyyden vuosi, ja vaikka kaikki ei ole vieläkään kohdillaan (en saanut joulupaketista miestä), ajatus siitä, ettei kaiken tarvitsekaan olla jämptisti paikoillaan ja "oikein", on saanut ajatuksissani päivä päivältä enemmän sijaa. Voin silti olla tyytyväinen ja jopa onnellinen. 

Muumien Tuutikki-hahmon tavoin ensi vuonna voisin ajatella useammin, että "kaikki on hyvin epävarmaa", mutta "juuri se tekee minut levolliseksi". 

Iloisempi viikko

Jokainen viikkoni toukokuun loppuun asti (lomia lukuunottamatta) alkaa terapialla. Kotona harrastan kukkaterapiaa. Tuokoot ne tasapainoa elämääni! 

Ensi viikonloppuna on vanhimman pikkusisareni häät. Ammennanko niistä iloa vai vaivunko haikeisiin muistoihin? 

Hyviä häitä ei koskaan ole liikaa, vaikka laskin aikuiselämässäni olleeni 17 häissä. Niistä vain muutamat ovat olleet todella riemukkaita ja räjähtävän onnellisia, riippuen tietysti myös omista senhetkisistä tunnelmistani. 

Hyvät bileet syntyvät kuitenkin usein sattumalta. Omalla kohdallani sattumien odottelu jatkuu. 

Mitä mulle kuuluu just nyt

Uumoilen, että tulen näinä sateisina päivinä kirjoittamaan enemmän kuin aikoihin, sillä olen myös hiukan kipeä; lämpöilen ilmeisesti allergioista johtuen. En ainakaan ole keksinyt muuta syytä, kun flunssakaan ei vaivaa. 

Jouduin kuumeilun takia siirtämään kiipeilykurssia ja perumaan osallistumiseni Satakunnan kansansoutuihin, ja elänkin nyt eräänlaisessa harmituksen ja väsymyksen sekaisessa maastossa. Melkein kaaduin iltaunille, mutta aikaisen herätyksen takia en viitsinyt kuitenkaan pilata yöuniani. Huomenna lähden siis joka tapauksessa Satakuntaan, vaikka soutamaan en pääsekään. Vielä eilen uskoin, että kuume ehtii laskea ja sydämen tiheäsykkeisyys kaikota ja ostin soutuhanskatkin, mutta löytyköön niille muuta käyttöä tulevina kesinä. Lyyli viettää kolmiviikkoistaan isovanhempien luona mökkeillen, joten olen siis näinä päivinä vapaa kuin taivaan lintu. Jos vain jaksan lentää...

Tämä kesä, huoh, on ollut taas tällainen. Suorittamista ja surua. En muista, milloin olisin itkenyt täyttä kurkkua niin paljon kuin viime kuukausien aikana. Kuitenkin samaan aikaan ajatukseni ovat entistä useammin iloisia ja vähintään puolikeveitä. Ei tunnu niin pahalta enää elää ilman parisuhdetta; osaan nauttia esimerkiksi siitä, että kukaan ei puutu sisustukseeni, hulluun siivoamiseeni tai päivärytmiini. Saan vaeltaa yöpuvussa pitkälle iltapäivään asti, voin tuulettaa kämpän niin kylmäksi kuin haluan tai poksutella purkkaa kuin teini-ikäinen konsanaan. On näissäkin puolensa. (Veikko tosin tuskin olisi näistä hermostunut, korkeintaan toivonut vähän vähempää tuulettamista...) Ja saan reissata, miten mieli lystää tai rahat riittävät, viettää aikaa yksin tai ystävieni kanssa, harrastaa ja hengata Lyylin harrastuksissa. Parisuhde varmasti toisi muutoksen tähän. 

Uusi asenne on jostain ainakin välillä hiipinyt aivojeni pintakerroksiin, sellainen, että tulkoon, mitä tulee, elämähän on aika jännää, kun ei tiedä, mitä tulee ja ehkä noin puolet asioista kuitenkin on hyviä ja ne huonot, no, ne on huonoja, mutta onko niillä suurta merkitystä isossa mittakaavassa? Osalla ehkä on vaikutusta kuukausien, ehkä vuosienkin ajan, esimerkkinä tuo parvekkeen ongelmapesäke, joka aiheuttaa allergiaa, mutta pesulan huonosti pesemä matto likastuu joka tapauksessa käytössä ja joulun alla voin viedä sen paremmin pesevään pesulaan. 

Se, mitä eniten pelkäämme, harvoin kuitenkaan tapahtuu. Ja ehkä siitäkin jotenkin selviää, jos sellainen hirveys joskus koittaa. Minähän tietysti pelkään näitä äärettömiä hirveyksiä, koska olen joutunut näkemään vaikean sairauden ja siitä aiheutuneen nuoren ihmisen kuoleman. Ja ruokin pelkojani esimerkiksi lukemalla synkkää kirjallisuutta tai katsomalla ihon alle meneviä elokuvia, kuten eilen ranskalaisen vallan mainion, mutta surullisen Niin kauan kuin sydän lyö -uutuuden.

Iloisista uutisista piti kuitenkin kirjoittamani, ja yksi niistä on se, että meillä tässä taloyhtiössä on vallan mainio tekninen isännöitsijä, joka otti sisäilmahuoleni todesta, joten todennäköisesti parveke avataan ja tarkistetaan, mitä noiden seinälevyjen takana on. Voihan nimittäin olla, että sisällä olevat vällyt ovat kostuneet tai reagoivat jotenkin lämmön kanssa, jolloin ilmaan erittyy kemikaaleja. Ainakin asia on nyt viety eteenpäin, ja voin olla tyytyväinen siihen, että olen tehnyt voitavani. 

Hajujen eliminoimiseksi poistin parvekkeelta sinne somistukseksi laittamani taljanpuolikkaan, sillä sekin tuntui haisevan. Parveke on nyt vähän ontto, mutta ensi vuodeksi olen jo suunnitellut hankkivani sinne yrttiviljelmän. Jos – ja kun – hajuasia saadaan kuntoon, mukava olisi myös jonkinlainen oleskeluviritelmä, kuten rottinkituoli. Silloin tulisi oltua enemmän ulkona! Tämän kesän osalta en enää jaksa tai hajun takia voikaan piitata. (Kuten huomaatte, olen päättänyt tahi tajunnut, että täällä vielä ensi vuonna asutaan!)

Toinen hyvä asia tapahtui sekin tällä viikolla, kun Kela ilmoitti myöntäneensä minulle vuodeksi kuntoutustukea psykoterapiaan. Hurraa, sillä hyvä terapeuttikin löytyi keväällä, ja olen jo kesäkuussa aloittanut hänen luonaan terapiakäynnit, jotka jatkuvat muutaman viikon päästä lomansa loputtua.

"Mitä mulle kuuluu just nyt? En muista koska viimeks oisin hengittänyt..."

Juuri nyt on mielessä vain viimeisistä lomaviikoista nauttiminen sinne tänne säntäillessä (Turku-viikonloppu strategiapeleineen, siskon kesäjuhlineen ja isän syntymäpäivineen sekä tangoleiri ovat vielä edessä; Lintsille, leffaan, Heurekaan pitäisi tytön kanssa keretä). Vastapainoina toimivat lukeminen, tv:n katselu ja vaikkapa sudokujen ratkominen. Olen jo siirtynyt neljän tähden sudokuihin. Mainiota nollaamista – en voi kuin suositella!

Eettisiä vaateratkaisuja?

Ehkä kerroin vuoden alussa lakostani, jonka piti koskea sekä vaatteiden, kenkien että kirjojen ostamista. Ainakin Facebookissa hehkutin ekolupaustani suureen ääneen. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Sorruin jo tammikuussa ostamaan yhden työssä tarvittavan lastenkirjan. Sitä ostosta ei pidä katuman, sen verran usein kirja on ollut hyötykäytössä, ja varsinainen sortuminen onkin alkanut maaliskuussa ja keskittynyt vaatteisiin. 

Tarvitsin lisää jumppavaatteita, kun aloin käydä kahdesti viikossa afrotunnilla. Samalla huomasin kenkäkadon, sillä muutama hyvä kenkäpari oli tullut tiensä päähän jo aiemmin, enkä ollut ostanut heti uusia tilalle. 

Ja sitten kävi vielä niin, että huomasin kasvaneeni, nyyh, ja farkut lakkasivat istumasta. Päätin jälleen ekosyistä hankkia uudet farmarit kirpputorilta, sillä minulla on useasti ollut onnea farkkujen käytettyinä löytämisessä. Tällä kertaa se ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista: käytin tunteja eri kirpputoreilla, hamusin kolmet eri farkut, joista kahdet lyhennytin ompelijalla, mutta mikään farkkupareista ei ollut oikein hyvä. Vihdoin sattumalta kesäisellä ex-temporee-käynnillä Vuosaaren omalla UFF:lla löysin sellaiset farkut, joita olin etsinytkin: tummansiniset, hyvin istuvat ja vielä kaupan päälle sopivan pituiset! Mikä tuuri! Laatua en tosin rupea kehumaan, kun olivat alun perin H&M:stä, mutta saavat kelvata ainakin jonkin aikaa, siis kunnes muuttuvat sietämättömän näköisiksi. 

Jälkikäteen arvioin farkkujahtiani kriittisesti ja totesin, että samalla rahalla, mitä näihin neljiin farkkuihin lyhennyttämisineen kulutin, olisin jo ostanut aivan uudet ja ehkäpä laadukkaammat farkut kuin mihin nyt päädyin. Mutta toisaalta en halua olla tukemassa epäeettistä ja epäekologista farkkuteollisuutta suoraan, joten tämä kenties oli lopulta kuitenkin se ekologisin tie. Enkä oikeastaan osaa sanoa Hennes&Mauritzin farkuista, kuinka kestäviä ja laadukkaita ovat; ehkä yllättävät minut lopulta?

Tästä pääsemme tämän postauksen varsinaiseen asiaan, nimittäin saamaani kirjoitushaasteeseen. Marjoannika lähetti minulle haasteen koskien blogikirjoitustaan siitä, miten muodin avulla voi rakentaa parempaa maailmaa. Lukekaahan tuo perusteellinen bloggaus! 

Minusta ei ole kirjoittamaan muodista, mutta olen erittäin kiinnostunut eettisestä kuluttamisesta ja siitä, miten vaatetuksellaan viestittää identiteetistään ja myös arvoistaan. Niinpä ajattelin esitellä teille tuoreimman vaatehankintani, jolle ei ole mitään sen kummempia perusteita kuin vain testata suomalaista merkkiä ja vastikään bongaamaani eettisten vaatteiden nettikauppaa Weecosia. Ja onhan kaapissani housuvaje, ja koska rakastan legginsejä, miksipä en ostaisi Suomessa tehtyä ja suunniteltua mukavuusvaatetta.

Pietamon Nuolikuvio-leggingsit

Eettiset vaatteet maksavat maltaita, se on totta. Mutta samalla rahalla kuin nämä leggarit (45 euroa plus postikulut 3 euroa) olisin tuskin ostanut Gantin, Tommy Hilfigerin, Calvin Kleinin tai minkään muunkaan (ylemmälle) keskiluokalle suunnatun vaatemerkin yhtäkään (järkevää) vaatekappaletta. Kun voivottelemme sitä, miten laatu maksaa, unohdamme usein, että Gant poikineen ei välttämättä ole laatua laisinkaan. Ja silti se maksaa! (Puhumattakaan noiden merkkien ekologisuudesta tai eettisyydestä.)

Herää tietysti kysymys, että ovatko nämä esimerkiksi Weecosin alle ryhmittyneet eettiset ja usein myös ekologiset, Suomessa tai lähimaissa valmistetut merkit sen laadukkaampia sitten kuin halvat Hennes&Mauritzin kuteet tai edellä mainitut ns. brändivaatteet. 

Itse olen päätynyt kuluttamisessani siihen, että ostan entistä enemmän eettisiä ja mahdollisuuksien mukaan ekologisia vaatteita nettikaupoista tai kivijalkaputiikeista ja tasapainottaakseni talouttani sitten taas osan kirpputoreilta. Viime käynnillä UFF:lla sain 25 eurolla farkut, huivin, t-paidan, ilmeisesti taas muodissa olevan napapaidan (tytölle!) ja lapsen hameen. Ei paha. 

Kirpparilöytöjä

Kokeilemalla erilaisia eettisiä ja/tai kotimaisia merkkejä, löydän varmasti vuosien saatossa suosikkini ja pystyn myös arvioimaan eettisten vaatteiden laatua. Ystäväni on ollut jo kauan perehtynyt vaatteiden eettisyyteen ja kestävyyteen, ja myös häneltä saan vinkkejä pukeutumiseeni. Teille muillekin kiinnostuneille suosittelen Facebook-ryhmiä Eettinen, ekologinen ja vastuullinen muoti sekä Eettinen, ekologinen ja vastuullinen kirppis. 

Ei maailma välttämättä kovasti parane omilla eettisillä pikkuvalinnoilla ja itse uskon, että maailmanpelastamispeli on käytännössä jo menetetty ympäristökatastrofin ja joukkosukupuuton yllätettyä meidät, mutta saa näillä harkituilla ostoksilla paljon paremman mielen, ostettua hyvän omantunnon ainakin hetkeksi, tuettua kotimaista teollisuutta ja lisättyä murusen työllisyyttä sekä – mikä parasta – löydettyä vaatteita, joita ei ihan jokaisella vastaantulijalla ole yllään!

Päiväunet ja päivän pohdinnat

Tarvitset ja ansaitset päiväunet. Lisäksi ehdit ne ottaa. Niinpä nukkumaan!

Tulin kotiin viiden aikaan, sillä flunssaisena en voinut mennä tanssitunnille. Söin, otin pari valokuvaa iltapäiväauringon valaistessa olohuonettamme ja vaivuin unille. Ajattelin ja toivoin, että heräisin järkevään aikaan, ehkäpä tunnin nukuttuani.

Kun nousin, kello näytti 21.11. Neljä tuntiahan siinä oli vierähtänyt taju kankaalla. Erittäin järkevää toimintaa. 

Ja vielä sitäkin järkevämpää oli keittää iltakahvit noustuani. Olisinkohan kietaissut toisen kahvikupposen siinä kymmenen aikaan illalla. 

Parasta tässä kuitenkin on se, että herättyäni olin onnellinen: virkeä ja hyvällä tuulella. Olin unohtanut kaiken ärsyttävän, mitä viikkoon on mahtunut. 

Olen toipunut remonttilaskun tuomasta järkytyksestä ja tajunnut laskelmia tehtyäni, että ei tuo uusi summa nyt niin pieleen mennytkään kuin aluksi tuntui. Olin vain suhtautunut liian optimistisesti remontin kustannuksiin, sillä remonttimies oli laskenut ne alkujen aluksikin ihan alakanttiin, mutta matkan varrella muistanut, että unohti laskuista parketin. Olisi pitänyt heti ynnätä se mukaan, sillä sehän on usean tuhannen euron ostos sellaisenaan.

Lisäksi teetin remonttifirmalla muutamia pieniä lisähommia, joten lopullinen lasku on vain noin neljätuhatta yli sen kymppitonnin, jonka tällaisesta remontista varmasti olisin joka tapauksessa joutunut maksamaan, kun kämpässä kuitenkin maalattiin kaikki ja revittiin kahden ison huoneen sekä eteisen lattiat ja laitettiin niihin parketit sekä tehtiin pieniä fiksauksia, kuten vaihdettiin väliovi ja tehtiin ilmastointiaukkoja.

Summa summarum: ilman remonttia täällä olisi todella ärsyttävä asua sekä visuaalisesti että mahdollisesti myös terveyden kannalta, enkä itse olisi tuollaiseen remonttiin pystynyt etenkään siinä olotilassa, kuin syksyllä muuton kynnyksellä olin. Eikä minulla ole edes remontoimisen taitoa! Korkeintaan maalaaminen olisi voinut onnistua, mutta siihenkin olisi tarvittu monen viikon lomaperiodi. Joten mitä turhaan suremaan, näin tässä piti käymän.

Tämänkertaista remonttia maksetaan laskujeni mukaan vuoden 2024 loppuun asti, johon on vain reilut seitsemän vuotta, jotka kyllä tulevat humpsahtamaan aivan yhtä nopeasti kuin edellisetkin seitsemän. Ainoa mikä mietityttää on nyt se, miten vielä kaupan päälle onnistun säästämään terapiaan rahaa... Mutta nämä nyt ovat näitä toissijaisia elämän ongelmia. Ei tarvitse lukea kuin yksi ainut uutinen Syyriasta, niin omista murheista ei kehtaa valittaa ääneen mihinkään. 

Vaan murheensa kullakin, oli niiden kokoluokka mikä tahansa. Tämän loppuillan ajan, jonka vielä valveilla viihdyn, yritän olla ajattelematta päivän aikaisia ajatuksia. Juuri tänään, auringon niin kauniisti hivellessä ihoa, on tuntunut entistä tärkeämmältä löytää vierelle joku kiva tyyppi – ja entistä surullisemmalta, kun tiedän kuinka vaikeaa se on. 

Miten voisin hyväksyä sen, että olen aina vain yksin. Miten voisin olla onnellinen ilman rakkautta?

Kvartaalikatsaus

Neljäsosa vuodesta humpsahti, ja yhtäkkiä onkin kevät. Niinpä on tullut aika päivittää keväisiä tuntoja, tunnustuksiakaan unohtamatta. 

Ensinnäkin on ihme, että olen tähän aikaan illasta tietokoneen äärellä ja vielä näinkin järjellisissä tehtävissä kuin kirjoituspuuhissa. Yleensähän olen jo yhdeksän pintaan unten mailla. Osasyy tähän taitaa olla se, että lopetin espanjankurssin kesken. En vain enää jaksanut sitä, että ainoana omana arki-iltanani olisin kotona vasta puoli yhdeksän aikoihin. Nyt kun olen kotona aiemmin, ehdin kitata kahvia niin, ettei illansuussa enää uni hyökkää, kuten tavallisesti. 

Valon lisäännyttyä tuntuu siltä kuin aikaakin olisi enemmän. Viime viikot olenkin tanssinut ja jumpannut melko lailla ahkerasti. Arki kuitenkin painaa päälle sellaisella voimalla, että liikunnan määrä pysyy varsin kohtuullisena. Ylikunnosta ei pelkoa! 

Toisaalta olen paksuuntunut: reilu vuosi Veikon kuoleman jälkeen meni laihana: olin kai niin surkealla tuulella koko ajan, ettei ruokakaan oikein maistunut. Jaksoin myös tehdä ahkerammin ruokaa; nyt olen taas vähän repsahtanut syömään mitä sattuu, enkä ole malttanut pysähtyä nauttimaan aterioistani sen enempää kuin ennenkään, oikeastaan päinvastoin, vaikka uudenvuodenlupauksessani muuta uumoilinkin. 

Tänään kuitenkin paistoin falefellejä illansuussa, perjantain lounasta varten. Omat eväät kulkevat mukanani muutamana päivänä viikossa, muulloin syön kouluruokaa. 

Eivätkä muutkaan lupaukset tälle vuodelle kauaa pitäneet: jo tammikuun lopulla ostin yhden kirjan, tosin sen jälkeen en yhtään enempää, vaikka mieli on monta kertaa tehnyt. Tuo kirja on onneksi ollut varsin tarpeellinen opetuksessa – olen käyttänyt sitä viikottain. 

Maaliskuun puolessavälissä iski jokakeväinen "mulla ei oo mitään kaunista vaatetta, vaan kaikki on tällaisia kuluneita rytkyjä" -tunne, ja sorruin hankkimaan urheilukuteita ja kevätkengät. Se siitä ostolakosta, sillä vielä on ostettava 15 vuotta vanhojen kollegehousujen tilalle uudet sekä muutama freesi jumppapaitakin. Vanhat haisevat, kirjaimellisesti. 

Tunnustuksista jos puhutaan, niin tunnustetaan nyt sitten sellainenkin juttu, että olen ihastunut ihmiseen! Se on tehnyt minut niin onnelliseksi, että olen melkein unohtanut ahdistua! Ei todennäköisesti ole mitään pelkoa siitä, että ihastus muuttuisi sen syvemmäksi ihmissuhteeksi, mutta tämäkin jo riittää. Tuntuu, että niin monen vuoden surun jälkeen olen vihdoinkin jollain aidolla tavalla onnellinen kuitenkaan takertumatta kehenkään tai pakkomielteisesti olettamatta, että tässä se nyt sitten on. Riittää, kunhan näen toista tarpeeksi usein ja saan puhua hänen kanssaan. :)

Eiköhän tässä ollut kvartaalikatsausta riittämiin. Mielenkiintoiset kolme kuukautta takana; täytyy myöntää, että odotukset seuraavilta kolmelta kuukaudelta eivät ole järin suuret: pelkään vain kovasti, että kosahtaa korkealta ja muutun taas onnettomaksi ja yksinäiseksi surijaksi. 

Neljäs kerta

Tapauksesta riippuu, kuinka mones kerta kertoo toden. Meidän olohuoneemme kohdalla vasta neljännellä kerralla onnistui, enkä edelleenkään ole täysin onnessani, mutta tyydyn kuitenkin.

Kysymys on siis jo kauan jatkuneesta mattopulmasta, joka ratkesi vasta toisen käytetyn taljan avulla. Ensimmäinen, uutena ostettu keinokuitumatto haisi, eikä sitä voinut pesettää -> päätyi työkaverille. Toinen, uusi puuvillamatto haisi pesulakeikan jälkeenkin -> päätyi varastoon odottelemaan, josko kelpaisi siskolleni. Kolmas matto, käytetty talja oli huijarimyyjän: kulunut, muutama iso korjausjälki ja paljon karvattomia kohtia -> huonokuntoisemman puolikkaan siitä myin pilkkahintaan, toinen puolikas päätyy sekin joko myyntiin tai annettavaksi eteenpäin, hätätapauksessa parvekkeelle. :( 

Rahaa kului luokattoman paljon, mutta koti on koti, ja se täytyy saada mahdollisimman kemikaalittomaksi. Ennemmin ilman mattoa kuin haisevalla matolla... Neljäs talja on kaunis, mutta korjailtu on sitäkin. Onneksi saumat eivät näy kuin tietyssä valossa, eikä niihin katse kiinnity, jollei tiedä, missä korjauskohdat sijaitsevat. Talja myös haiskahtaa aavistuksen homeelta: lienee säilytetty kellarissa, mutta haju on niin mieto, että siedän sitä. Enää en jaksaisi alkaa metsästää mistään minkäänlaista uutta ratkaisua. Rahat menivät ja jaksaminen siinä samassa.

Koti on nyt siinä pisteessä, että kutsun sitä valmiiksi. Seinät tosin ammottavat vielä tyhjyyttään, parvekkeelta puuttuu kaikki ja keittiön mattokin joutuu jossain vaiheessa päivitettäväksi. Mutta olo on helpottunut, eikä täällä juuri enää haise, mikä on suuri ilo elämässäni. Kaikista muista ahdistuksistani huolimatta olenkin ollut viimeisen viikon ajan aurinkoinen ja kohtalaisen onnellinen. 

On monia hetkiä, jolloin yksinäisyydestäni huolimatta huomaan hymyileväni itsekseni: elämästä ei tullut sellaista, kuin olisin toivonut, mutta tällainenkin elämä on varsin mukavaa, ainakin näin kiireettöminä sunnuntaiaamupäivinä. 

Ihmisen aika ja Jumalan aika

Tekee mieli kirjoittaa edes muutama rivillinen arkea, mutta olen aika väsynyt. Iltakahvit – pitkästä aikaa yhdeksän jälkeen nautittu kofeiinitankkaus – tekivät minut toivotusti uneliaaksi, enkä jaksaisi muutenkaan tähän aikaan alkaa valokuvaamaan olohuoneen uutta mattoa, josta kyllä aion tehdä postauksen myöhemmin. Parempi ottaa kuva aamuvalossa tai ensi viikonloppuna päivällä, joten antaa ajan nyt vähän kulua.

Olisinpa parempi antamaan ajan kulua, sillä useimmiten olen itseni tappioksi mahdoton hätähousu. Toisaalta tajuan paremmin kuin hyvin, että ihmisen aika on maapallolla niin kovin lyhyt, että aina ei vaan voi odotella sopivaa hetkeä. Ei minulla olisi lastakaan laisinkaan, jos olisin jäänyt normaalien kaltaisteni tavoin odottamaan ensin häitä ja sitten alkanut perheenlisäyspuuhiin. Hätäily voi olla kannattavaa. :) 

Olen ollut kaksi päivää yksin, lähestulkoon puhumatta kenenkään kanssa. (Maton myyjä kävi miehensä kanssa tänään kaupanteossa, joten puhuin ehkä kymmenen minuutin ajan jonninjoutavia.) Tällaiselle erakolle tämä ei ole aika eikä mikään, ja vaikka pystyisin eristäytymiseen viikkotolkuiksi, pidemmän päälle se tekisi minusta itkuisen ja ahdistuneen. Aikansa siis yksinäisyydelläkin: sen hyväätekevä vaikutus on mahdollinen vain, kun yksinolo ei kestä liian kauaa. 

Mietin päivittäin aikaa: miten lyhyt ja nopea on ihmisen pyrähdys täällä, miten pian sulkeutuvat aikaikkunat, joiden sisään meidän pitää ehtiä hyppäämään, jotta saamme elämältä toivomiamme asioita. En voi tajuta, että pian täytän 39! Olen ollut lähes kahdeksan vuotta opettajana, vaikka tuntuu siltä, että aloitin vasta muutama vuosi sitten. 

Keski-ikä on alkamassa, ellei jo alkanut. Muistaakseni vuonna 1978 syntyneiden naisten eliniänodote on 78, mikä tarkoittaa, että olisin todellakin laskennallisesti elämäni puolessavälissä. 

En oikeastaan sure mitään muuta ajan kulumisessa kuin sitä, etten saanut enempää lapsia. Isommassa perheessä olisi voimaa, ja jaksaisin paljon paremmin näitä surujanikin, kun olisi vilskettä ympärillä. Nyt on useimmiten kovin hiljaista, ja alati tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kaipa tähänkin sitten tottuu ajan kanssa. Tietysti pitäisi nähdä asioiden parhaat puolet: harvassa lapsiperheessä koti on näin siisti koko ajan. Tänne voisi pyytää vieraita ihan milloin vain tai jopa sisustuslehden kuvaajan, ainakin omasta mielestäni. :) (Keskeneräistä tosin vielä on, kun ei ole taulun taulua seinällä...)

Siisteydestä huolimatta aikaa on silti paljon muuhunkin. Usein mietin, että käytänkö sitä kuitenkin väärin, kun olen niin paljon sisällä. Tänäkään talvena en hiihtänyt yhtään, vaikka luntakin olisi ollut. En saa itseäni haastaviin puuhiin yksinäni. Sitä on yksinäisyys pahimmillaan: haluaisin tehdä jotain kivaa, mutta en saa itseäni potkittua siihen kivaan, ja toisaalta koko puuha tuntuu yksinään vain ontolta versiolta itsestään. 

Tänä viikonloppuna olen kuitenkin huonosta perjantaista huolimatta nauttinut melkein kaikesta. En itkenyt perjantain vollaamisen jälkeen kuin hiukan lauantain puolella, ja sitten vähän kuin unohdin ulkopuolisen maailman. Ehkä olisi pitänyt meditoida enemmän tai vaikka lukea tai jotain järkevää, mutta puuhastelin mitä puuhastelin. Tein sentään paljon ruokaa (bataattikiusausta, kukkakaali-kikhernevuokaa, härkiskastiketta, marinoituja kesäkurpitsoja), enkä käyttänyt kaikkea energiaa siivoamiseen.

Ehkä Jumalan aika on myös sitä, että antaa mennä, suunnittelematta, ajattelematta. Antaa ajan rullata eteenpäin vailla etukäteen viitoitettuja väliaikapisteitä. Nyt se onnistui, mutta edessä on varmasti taas vaikeita hetkiä, kun arki jatkuu. 

Huomenna arki jatkuu sillä, että soitan itselleni ajan psykiatrille. On aika alkaa terapia, muuten aika menee todellakin hukkaan, kun se valuu sormien läpi surressa ja ahdistuksen vallassa. Kävin perjantaina psykiatrisella sairaanhoitajalla, ja hän arvioi, että kärsin keskivaikeasta ahdistushäiriöstä, minkä suuntaista psykiatrikin vuosi sitten diagnosoi. Vaarana on, että voi joutua psykoosiin, jollei itseään hoida kuntoon. Tunnen henkilön, joka on joutunut psykoosiin mielenterveysongelmien pahennuttua, joten uhka lienee minunkin kohdallani varteenotettava, etenkin kun tätä ahdistusta on ollut nyt niin paljon eikä se ole oikeastaan lieventynyt, melkeinpä vaan pahentunut. 

Tästä huolimatta juuri nyt, näiden muutamien tuntien ajan olen pystynyt luottamaan siihen, että jossain minuakin odottaa erilainen aika ja uudenlainen ajantunne, jopa sellaisia onnen vuosia, jolloin Jumalan ja ihmisen aika yhdentyvät. Aikakausi, jolloin ei ole kiire ehtiä saamaan jotain ja jolloin ei ole enää surua siitä, ettei saanutkaan, mitä toivoi.

Lipasto ennen ja jälkeen

Lyylin lipasto joulun tienoilla:

Ja lipasto helmikuussa:

Kyllä kannatti kunnostuttaa! Samalla tuli karsittua tavarapaljoutta ja organisoitua kamat kauniimmin laatikoihin. Pöytälevy odottaa vielä kerniliinaa, jotta säilyisikin puhtaana ja nättinä. 

Kymmenen hyvää ja kaunista

Päätin listata kymmenen elämäni tärkeintä suurta asiaa, joiden korostaminen voisi tuoda lohtua surulliseen mielentilaani (ja näiden epämääräisten oireiden keskelle: eilen migreenikohtaus, tänään raajojen todella kummaa pistelyä, pelkään jo ties mitä tautia). Listasin myös viisi elämäni kauheinta asiaa, mutta ehkä vain tehdäkseni näkyväksi sen, että niitä on vain noin puolet näistä hyvistä ja kauniista asioista. 

Runnoin asiat tietenkin aivan väkisin noihin tasalukuihin, mutta näinhän se on, että moni abstrakti asia on aseteltavissa tiettyyn määrään tai malliin, sillä on suhteellista, laskenko homeallergiani ja muut krempat, kuten ahdistuneisuuden ja masennuksen, yhdeksi vai kahdeksi pahaksi ja toisaalta hyviin asioihin voi tarvittaessa laskea vaikkapa onnellisuuden tunteen, jos näitä kymmentä nyt ei muuten täyteen saisi. 

Saan kuitenkin omat "hyvikseni" aika kepeästi listattua, ja todennäköisesti lista on hyvin samannäköinen kuin kenen tahansa muun lista olisi. Listaamisen tarkoitus ei olekaan esitellä omaa erityislaatuisuuttaan tai edes juuri eritellä elämäänsä, vaan yksinkertaisesti muistuttaa siitä, että elämässä on aina jotain hyvää – ja usein hyvää on enemmän kuin pahaa.

Elämäni hyvät ja kauniit siis tässä:

1) Rakas tytär – tämä ei selittelyjä kaivanne

2) Työ, josta pidän valtavasti ja ammatti, johon sovin hyvin, ellen jopa erinomaisesti ja tällä hetkellä myös kohtalaisen kiva työpaikka, jonka sisäilma on siedettävää

3) Koti – vikoineen kaikkineen, mutta koti, jossa pystyn melko lailla oireetta asumaan

4) Terveys – minulla ei ole mitään vakavaa sairautta, olemassaolevien kremppojeni kanssa pystyn elämään varsin täyttä elämää

5) Ystävät ja suku – tiedätte kyllä näiden merkityksen!

6) Onnellinen lapsuus – ei todellakaan itsestäänselvyys. Lapsena en murehtinut, mikä onni! (Ollapa jälleen lapsi.) 

7) Onnelliset vuodet hyvän miehen kanssa – tunne, että on saanut rakastaa ja vastaanottaa rakkautta, kantaa senkin pelon yli, että mitäpä jos en enää koskaan löydä ketään vierelleni

8) Mielekkäät, monipuoliset ja kehittävät harrastukset

9) Talous tasapainossa, ei pelkoa työttömyydestä, rahat riittävät kaikkeen välttämättömään ja ylikin

10) Kyky innostua, oppia, ottaa selvää asioista, kyky ihastua ja tahto ja taito sopeutua

Aika perussettiä, mutta tuo kymppi nyt oli vähän erikoinen ja sellainen kohta muutenkin, joka vuosien saatossa varmasti elää. Muut kohdat taas ovat enemmän vakioita, tosin todennäköisesti tulee aikakausia, jolloin esimerkiksi talous tai terveys ei olekaan kunnossa, jos vaikka joutuu homeallergian takia pitkille sairauslomille tai sairastuu johonkin vakavampaan tautiin. Toisaalta mukaan voi päästä jotain aivan uutta. 

Sitä ehkä tarkoitankin tuolla kymppikohdan maininnalla: kyky ihastua ja päästää elämäänsä joskus joku uusi ihminen. Luotan siihen edelleen, että se on täysin mahdollista; niin erakoksi en ole muuttunut ja tiedän kaikista epäonnistumisista huolimatta, että olen parisuhdeihminen: parisuhteeseen pystyvä ja siinä viihtyvä. 

Toivoa en siis täysin ole heittänyt, ja siksipä en tänne nyt jaksa listata noita viittä pahaa ja rumaa; ehkä ne aiempien blogitekstieni perusteella ovat kaikkien pääteltävissä. 

Laihana pysymisen salaisuus

Ensinnäkin täytyy heti myöntää, että enhän minä mikään laihiainen ole, vaan ihan normaalipainoinen, lyhyenläntä nainen. Mutta normaalipainoisena varsin helposti pysyvänä ajattelin kertoa muutaman omakohtaisen niksin, joilla saan pidettyä ruokavalioni terveellisenä ja näin myös painon kohtuulukemissa. Olen nimittäin ollut suunnilleen tämänpainoinen jo kaksikymmentä vuotta sitten, tosin nuoruusvuosinani olin viitisen vuotta alipainoinen ja jossain vaiheessa painoin parin vuoden ajan enemmän kuin nyt. 

Painotan sitä, että neuvoni ovat vain omakohtaisia kokemuksia, joskin olen varmasti joskus lukenut tai kuullut muiden painoaan tarkkailevien käyttävän samankaltaisia.

1) Pidetään keittiön ruokakaapit kunnossa: ei naposteltavia herkkuja, vaan paljon terveellisiä ja monipuolisia perusruoka-aineita. Karkit, suklaat, jätskit ja suolaiset herkut jätetään karkkipäiviin, vierailuhetkiin, kahvilakäynteihin tai ostettavaksi kuhunkin erityistarpeeseen. Jos niitä asuu kotona, ne myös kuluvat.

2) Ruokaostoksista puolet on kasviksia: vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja. Kasviksia ostetaan monipuolisesti, ja salaatti tarkoittaa muutakin kuin kurkkua, tomaattia ja paprikaa. Suositaan hedelmiä smoothieiden ja mehujen sijaan. 

Ostetaan myös paljon pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, papuja ja ituja. Kaikki nuo ovat helppokäyttöisiä ja varsin maukkaita esim. salaatteihin lisukkeeksi tai sellaisenaan lautaselle, jos varsinaista salaattia ei jaksa tehdä. Papujahan saa valmiiksi keitettyinä, jollaisia suosin, kun en jaksa liotus-keittorumbaa.

Jos tuntuu siltä, että vatsa ei kestä papuja, niin sekin voi olla tottumattomuutta. Itse olen herkkävatsainen, mutta papuihin vatsani ei juuri reagoi. Toisaalta en koskaan syö niitä hurjia määriä kerralla. Pähkinöistä huomaan helposti, jos olen syönyt niitä liikaa, joten yritän pitää päivittäisen annokseni muutamassa kourallisessa. Jos pavut totuttelusta huolimatta ärsyttävät vatsaa, pitäydytään esim. tofussa niiden sijaan.

3) Hedelmiä ja salaatteja pidetään näkyvillä: ei niitä kukaan jaksa kaivaa jääkaapin uumenista, vaan ne täytyy olla helposti tarjolla. Tomaatit pesen aina heti, jotta ne ovat mahdollisimman helposti otettavissa käyttöön; joskus teen saman tietyille hedelmille, kuten omenille. 

4) Tehdään ruokaa itse, ainakin kerran viikossa. Näin saa tuntuman siihen, mitä syö ja miltä mikäkin ainesosa maistuu. Jos syö jatkuvasti vain teollista ruokaa, häviää kosketus raaka-aineiden makuihin, eikä valmisruokaa tule syötyä niin huolella, jolloin alkaa helposti syödä ahnehtien tai enemmän. Joitain kasviksia täytyy vain opetella syömään, vaikka ne eivät hyvältä aluksi maistuisikaan. Lopulta niihin rakastuu!

Siinäpä oppini, mutta lisään vielä yhden kohdan, jossa minullakin on opettelemista: 5) Syödään hitaasti, ruokaa maistellen ja nautitaan siitä aina. Ei koeta huonoa omaatuntoa herkkuja syödessä. 

Aurinkotervehdys

Onhan sitä sen verran tullut oltua negatiivinen, että on aika olla ainakin hetken vähän aurinkoisempi.

Joulu, loma ja ehkäpä myös avautuminen täällä ovat tehneet hyvää. Olen ollut harvinaisen tyytyväinen elämääni. Erityisen iloinen olin uudenvuodenaamuna: tuntui kuin koko maailma hymyilisi. Mitään sen erityisempää ei kuitenkaan ole sattunut; uuttavuotta vastaanotin baarissa kahden ystävän kanssa, ja ehkä se oli juuri sitä erityisintä, mitä ihminen tarvitsee: hyviä keskusteluita. 

Uuden vuoden lupauksia tein muutaman, sellaisia hassuja, osin kevyitä, osin pelkkiä järjestelyitä. Ensinnäkään en aio enää syödä muuta kuin ekologista kalaa, kuten lahnaa, muikkuja ja muita roskakaloja, paitsi tilanteissa, joissa ei ole vaihtoehtoja (esim. vierailuilla). Toiseksi päätin alkaa syödä hitaammin, jotta vatsani tykkäisi enemmän elämästään. :) Kahvia olen myös vähän vähentänyt, mutta se vain näin loman kunniaksi. Arkena ei selviä yhdellä päivittäisellä kahvittelukerralla, vaikka sitä kahvia sillä kerralla joisikin neljän espresson verran. 

Kolmas ja ehkä tärkein päätökseni on olla ostamatta mitään turhaa tämän vuoden aikana: ei sisustuskrääsää, ei vaatteita, ei kirjoja. Eiväthän nuo kaikki turhia tuotteita sinällään ole, mutta kun minulla nyt sattuu olemaan yli neljäsataa vaatekappaletta, niin enköhän yhden vuoden pärjää shoppailematta mitään lisää. Lukemattomia lukemattomia kirjojakin löytyy (hih, taas pääsin käyttämään tuota kuolematonta sanaliittoa).

Olen ollut joulun jälkeen useamman päivän yksin kotona. Sekin on yllättävän mukavaa, kun ei ole kiire minnekään. Tänään päivä kului Lyylin uutta lipastoa purkaessa ja kootessa; ehdin jo melkein hihkaista riemusta, että tässäpä tuote, josta ei ole mitään reklamoitavaa, mutta olin väärässä. Viimeisestä paketista kuoriutui moduuli, jonka ovi oli vino. Tein tietysti heti valituksen, mutta saa nähdä, miten kauan kestää, ennen kuin mitään tapahtuu. 

Huomenna menen hankkimaan "käytettyjä" huonekasveja – todella paljon edullisempi tapa saada sisäilmaa paremmaksi kuin ostaa kukkakaupasta uusia. Yhden ilmaa puhdistavan kasvin (jonka lajiketta en tunne ja nimen unohdin heti sen ostettuani) hankin pari päivää sitten ennen kuin olin tajunnut etsiä tori.fi:stä, ja sain pulittaa siitä kolmekymppiä suojaruukkuineen. Käytettyjä saattaa saada vitosella ruukun kera! 

Lomalle on tiedossa paljon sosiaalistakin: kirjanjulkkarit, synttärit ja ristiäiset. Uskomattoman paljon kaikenlaista kivaa tekemistä on lomalla riittänyt, eivätkä odotukset loppuloman suhteen ole sen matalammalla. On vaikea uskoa, että tästä vuodesta tulisi lainkaan yhtä kurja kuin viime vuodesta, vaikka mitään erityistä ei tapahtuisikaan. Lähinnä sitä kai toivoo, ettei tapahtuisi mitään todella surullista tai kurjaa. 

Nyt odottelen, että pesukone kävisi loppuun ja saisin laittaa keittiön norsuverhot kolmatta kertaa pesuun. Niistä ei teollinen kemikaalien haju nimittäin ole lähteä millään! Ajattelin pestä ne vähintään neljä kertaa, ja jos haju edelleen pysyy, sitten on vain elettävä sen kanssa. Olen hankkinut uuteen kotiin niin paljon turhia tuotteita ja joutunut luopumaan niistä ilmaiseksi tai halvalla tai hankalasti, että en jaksa, enkä oikein pystykään nyt enää muuttamaan tätä sisustusta. Kunhan nyt vain saisin noita kasveja kotiimme runsain mitoin ilmanlaadun parantamiseksi, niin olisin jo ihan tyytyväinen. Suunnitelmissani on ostaa noin kymmenen kasvia!

Se muu kiva tekeminen peittojen, verhojen, tyynyjen ja mattojen pesemisen tai pesettämisen ohella on koostunut lukemisesta, pelaamisesta, kirjoittamisesta (jopa kirjeiden!) ja asioiden hoitamisesta. Minulle tulee usein tosi hyvä mieli, kun saan arkisia juttuja hoidettua. Tällä viikolla haluan saada tämän kämpän ns. lopulliseen kuntoonsa: sellaiseen kuntoon, ettei sitä tarvitse vähään aikaan olla päivittämässä. Toki vielä on asioita, joita tänne kaipaan lisää. Esimerkiksi keittiöön olisi kiva saada tauluja, sillä siellä kaikuu verhoista ja matosta huolimatta. En kuitenkaan kiirehdi tuollaisten pikkuasioiden vuoksi. Vain mielestäni välttämätön, kuten sohva, verhot, matot, pöydät ja kaapit/lipastot on hankittava heti. Sitä en nimittäin kestä, että on kalseaa, tyhjää tai että tavarat pyörivät lattioilla, kun niille ei kertakaikkiaan ole mitään paikkaa. Ensimmäinen asia, jonka tähän huoneistoon tilasin, olikin eteiskaapisto: tein ensimmäisen kyselyn siitä jo ennen kuin olin kirjoittanut kauppakirjat. Koristeluja taas voi tehdä sitä mukaa, kun löytää kivoja juttuja. 

Ainoa vain, että taisin luvata, etten hanki tänä vuonna mitään sisustuskrääsää. Voi siis olla, että vuoden aikana tulee rikottua lupauksia tai sitten koti tulee olemaan kokonaisen vuoden tässä kuosissa.  

En lätise

Kirjoitan nyt suoraan. Kirjoitan juuri niin kuin asiat ovat, enkä lätise. – Tuttavani legendaarisia lauseita muokaten, sopivat nimittäin minullekin kuin sade tähän iäti jatkuvaan syksyyn.

Jos pahoitat mielesi helposti, kehotan lukemaan muita areenoita. Tämähän tosiaan on päiväkirjani, ja kielenkäyttöni on ihan yhtä värikästä kuin elämäni, enkä liikaa lukijoita ajattele. Ehkä voisin ajatella enemmänkin, mutta silloin karsisin liikaa vapauttani ilmaista ajatuksiani sellaisina kuin ne ovat. (Eikä täällä juuri kukaan käy ainakaan kommentoimassa, joten miten edes voisin jatkaa toisin?)

Minähän itse tietysti pahoitan mieleni erittäinkin helposti, mutta on sentään tämä areena, jolla saan sen tehdäkin ilman lupaa ja ilman häätöä. Hyvä näin, sillä jossain on ihmisen saatava puhua suunsa puhtaaksi. 

Aiheenani on tänään joulu. Joululoma alkoi juuri, mutta minäpä odotan vain sitä, että joulu olisi jo ohi. Eipä ole viime vuosina joulu napannut, eikä nappaa nytkään. Nappaa entistä vähemmän tänä vuonna. Olen tietysti ihan järkyttävän väsynyt tästä syksystä, muutosta ja kaikista pienistä vastoinkäymisistä, mikä vaikuttaa voimakkaasti tuntemuksiini ja odotuksiini myös joulun, rakkauden juhlan suhteen.

Sanon siis suoraan, niin kuin lupasin, että takana on paska vuosi. Ei paskin kaikista, mutta paska kuitenkin. Mitä sitä kaunistelemaan. Suurinta surua oli menettää odottamani vauva viime kesänä, vaikka lapsenalun isän kanssa tiet olivat jo erkaantuneet. Nytpä sen tiedän aivan varmaksi: lapsia minä en tähän maailmaan enää ehdi saada, ja ehkä hyvä niin. Kunpa vain minulle luvattaisiin se, että se ainokaiseni saa elää pidempään kuin minä, etten joudu enää suurten menetysten keskelle.

Mielessäni on yllättäen pari hyvääkin asiaa: Ensinnäkin tykkään työstäni ihan valtavasti. Pienet lapset ovat huippuja, ja se elämänmaku, joka töissäni maistuu, on melkein kaikkein parasta maailmassa! Tiedän, että osaan hoitaa hommani hyvin ja sovin työtehtäviini, mutta toki on asioita, jotka voisi tehdä paremmin. (Yksi niistä on tämän temperamenttisen luonteenlaatuni hallitseminen, mutta yllättävän hyvin sen töissä kyllä hillitsenkin. Ei turhia kiukkukohtauksia oppilaille eikä rajapintaista kielenkäyttöä tänä syksynä laisinkaan!)

Ja se kaikkein paras asia on oma tyttö, joka elää edelleen. En saata olla pelkäämättä hänen poismenoaan, joten jokainen päivä hänen kanssaan on kuin voitto täällä kuoleman varjon maassa.

Koska lupasin, etten lätisekään, en myöskään sitä tee. En toisaalta myöskään korkkaa viinipulloa ja hukuta suruani viinin lipitykseen, vaan sen sijaan menen nyt suihkuun ja sitten pakkaan. Kipeäksi olen tulossa, kuinkas muutenkaan, juuri kun loma parahiksi pääsi alkamaan. Huomenna kuitenkin lähdetään maalle. Siellä en ole aivan yksin ajatusteni kanssa.