Kenkien uusi elämä

Niinhän siinä kävi, että epähuomiossa hävitin kuvat, jotka otin rumiksi likaantuneista kengistä ennen puhdistuskäsittelyä. Mutta mitäpä tuosta, tärkeintä on lopputulos: vaaleanpunaisista harmaiksi muuttuneiden kenkien tarina sai jatkoa, kun suutari onnistui putsaamaan kengät kohtalaisen siedettäviksi. (Värjäämistä hän ei suositellut.) 

Kuva ehkä siloittelee lopputulosta, mutta yhtä kaikki: mustien nauhojen kanssa näistä on vielä vähintään yhden kesän ystäviksi.

Onnistuin ostamaan kenkiin vähän liian lyhyet nauhat, mutta näppärin sormin nekin toimivat. Ja aina voi käyttää umpisolmua rusetin korvikkeena – kunhan sormet tosiaan ovat niin taitavat, että saavat umpparin aina auki. Tunnustan omistavani sellaiset sormet. 

Uutuudenkarheina reilu vuosi sitten kengät näyttivät tältä:

Mitä tarinasta opimme? Älä osta vaaleita kenkiä? Vaiko: älä vaadi täydellisyyttä? 

Kukkia kengissä

Viime keväänä hankitut vaaleanpunaiset kävelykengät ottivat ja muuttuivat käytössä harmaiksi. (Kuvia tulossa.) Melkein jo heitin ne vaatekeräykseen, mutta päätin kuitenkin heltyä, ovathan kengät edelleen täysin käyttökelpoiset. Surkeilta ne kuitenkin näyttävät tuolla eteisen nurkassa nauhattomiksi riisuttuina. Näinkö vähän aikaa kestää onni? (Tarkoitus on viedä kengät jossain vaiheessa jaksamista suutarille värjättäviksi.)

Ensihätään oli lähdettävä etsimään uutta onnea kenkäkaupasta. Ja vaikka hakusessa oli tumma ja tulinen pari, ihastuin täysin toisenlaiseen. Kyllä tämä nyt on todellista rakkautta, joka kestää sen ajan kuin on kestääkseen. Pahoin tosin pelkään jo ennen kenkien käyttöönottoa, että kohtalo voi olla samankaltainen kuin viimevuotisten kohdalla: kaupungin liat eivät helli vaaleita pintoja. 

Turha kuitenkaan surra ennen surua: kengät ovat kauniit koriste-esineet siihen asti, kunnes kadut kuivuvat, ja kunnollisella suojauksella sekä säännöllisellä puhdistamisella näillä pistelee farkkujen parina useammankin vuoden. Nahkaa ovat nämä ranskalaiset Laura Vitat.

Kukkia nurmikolla, kukkia kengissä ja kevytmielisyyttä lompakossa. Mutta vasta kun kevätkengät on hankittu, voi todeta: se on sitten kevät!

Suoraan Italiasta: kultaiset tangokengät!

Ostin ensimmäiset Madame Pivot-merkkiset tangokenkäni maaliskuussa tanssinopettajaltani, joka toimii myös merkin maahantuojana. Tykästyin heti kenkien leveään lestiin ja upeisiin väreihin. Silmiäni hivelee Madame Pivotien pohjoismainen tyylikkyys: ei turhia krumeluureja, vaan hienous luodaan selkeillä väreillä tai väriyhdistelmillä.

Seuraavat parit tilasin Madame Pivotin nettikaupasta – toista paria vasta valmistetaan tehtaalla, sillä halusin kokeilla käyttämieni 37-kokoisten ohella 37,5-kokoa: välillä jalan turvotessa 37-numeroinen kenkä tuntuu leveyssuunnassa ahtaalta. Puolikasnumeroiset ovat tilaustuote, joiden saamisessa kestää muutama kuukausi. Varastossa olevia taasen saa melko nopeasti; itsellä kesti noin kuukauden päivät saada nämä kultaiset kengät kotiutettua, mutta tuntui, että ne jumahtivat paikoilleen toisen parin odottelun takia, vaikka olinkin ilmoittanut, että kengät saa toimittaa erikseen. Tavallisesti kengät ovat kuulemma parissa viikossa lähetyskunnossa ja tulevat DHL:n kautta kahdessa–kolmessa päivässä joko ovelle tai postilokeroon. Hinta lähetyksineen n. 150 euroa – halvempaa kuin ostaa Suomessa maahantuojalta...

Voi olla, että 37,5 on liian iso koko lyhyelle, mutta leveälle jalalleni, mutta näemmä tangokengillä on hyvät markkinat, ja vähän käytetyt kengät saa myytyä melko hyvään hintaan. Olen päättänyt kokeilla jossain vaiheessa erilaisia kenkämallejakin, ja todennäköisesti tilaan vielä yhden perusparin syksyllä tai ensi keväänä. Mustat kengät sopisivat tanssivaatteeseen kuin vaatteeseen, vaikka tuntuukin sangen tylsältä hankkia perusvärisiä kenkiä karamellimallistoja kuolattuaan.

Tällä hetkellä jalkapohjan rasitusvamman vuoksi olen tanssinut viime kerrat pelkillä muutaman sentin korolla varustetuilla terveyssandaaleilla, jotka ovat paitsi ihan riittävän hyvännäköiset, myös loistavat tanssiin. Toivon kuitenkin, että jalkani kestävät pian taas tangokenkiä; tangoleiri alkaa perjantaina, ja sinne otan mukaan niin terveyskengät kuin molemmat tangokenkänikin. 

Tuskin maltan odottaa uusien kenkien korkkaamista, vaikka täytyy myöntää, että kengät paketista kiskottuani olin lievästi pettynyt: toisessa kengässä on jo kulumisen jälkiä, vaikka kenkä kyllä on käyttämätön. Ilmeisesti kultainen pinnoite nahkan päällä on aika herkkä raapaisuille, ja jo valmistamisvaiheessa kenkään tulee jälkiä. Yritän nyt kuitenkin ajatella niin, ettei kukaan noita pieniä pinnoitteen kulumia huomaa ja että niitä tulee käytössä lisää. Eipä tarvitse sitten ainakaan varoa kenkien kulumista, kun ovat siinä suhteessa jo sisäänajetut!

Jos ihmettelette, mistä opettaja löytää rahaa kalliisiin kenkiin, voin kertoa, etten ole ostanut yhtään vaatetta koko kesänä, ja keväälläkin ostin vain alusvaatteita, sukkahousuja ja kirppikseltä parit farkut. Kunnianhimoisesti yritän nyt käyttää vaatekaappini outouksia, ja mielivaatteet kulutan mielihyvällä niin loppuun, että niiden seuraava osoite on lumppukeräys. Lempiyöpuvussa onkin jo kymmenkunta reikää (jotka ehkä vielä korjaan...) ja lempitakkini, farkkutakin hajottua palasiksi otin käyttöön siihen asti pelkkänä rekin koristeena toimineen farkkujakun. 

Kengät etunenässä, vaatteet tulee siinä sivussa. Onneksi niitäkin kuitenkin riittää!

Väsyneet jalat

Olen saanut rasitusvamman oikeaan jalkaani. Oikeastaan kysymys on jalkaholvin virheasennosta, jota nyt ryhdyn sitkeällä jalkajumpalla, tukevilla kengillä sekä mahdollisilla jalkatuilla korjaamaan. Täytyy nimittäin päästä tanssimaan tangoa korkokengissä vastaisuudessakin!

Kävin jalkaterapeutilla, joka analysoi jalan asentoa ja mobilisoi jumissa olevia lihaksia. Näitäkin lihaksia ympäröi kalvo(t), ja jos lihakset turpoavat liikaa, ne rupeavat painamaan kalvoa – vähän samalla tapaa kuin juoksijoille tutussa penikkataudissa. Lihakset eivät ikäänkuin enää mahdu paikoilleen. Kipu voi olla kovaakin. 

Itselläni virheasento on varmaan ollut jo vuosia, mutta alkanut vaivata nyt, kun olen alkanut käyttää korkokenkiä useammin tangoharrastuksen myötä. Onneksi jalkani on vielä hoidettavissa, ja pelkästään terapeutin hieronta pehmensi jumiutuneita jalkapohjan lihaksia huomattavasti. Sattui kyllä vietävästi tuo käsittely... 

Kotona olin jo harrastanut ensiapua pyörittelemällä kovaa, mutta joustavaa palloa jalkojeni alla. Myös vasen jalkapohja on ollut väsynyt ja vähän kipeäkin, ja niinpä tällainen jalkahieronta on tuntunut paitsi kivualiaalta myös kovin ihanalta. Suosittelen kaikkia hankkimaan pallon ja pyörittelemään sitä vaikkapa Facebookkia selaillessa. Ei varmasti tee hallaa terveille jaloillekaan, etenkin kun aika harva varmaan harrastaa epätasaisessa maastossa paljain jaloin kävelemistä, mikä olisi erittäin terveellistä itse kunkin jalkapohjille. 

Toinen terveysteko oli ostaa kenkiä! Hankin kunnolliset työkengät, joita ajattelin pitää pelkkinä sisäkenkinä ja mahdollisesti myös harjoitella tangoa niissä, jos kenkien pohjat ovat tarpeeksi luistavat. Toiset, ihan perusterveyskengät ostin kotikäyttöön, sisäkengiksi niin ikään. Tällaisilla ongelmajaloilla ei nimittäin saisi kävellä ilman kenkiä kuin ns. luonnonolosuhteissa eli nimenomaan epätasaisessa maastossa. Kovalla pinnalla pitäisi aina olla enemmän tukea ja pehmikettä. Niinpä päätin antaa sisäkengille mahdollisuuden, niin hullulta kuin ajatus aluksi kuulostikin. 

Tuntui kyllä jossain määrin ankealta antaa lähtöpassit rakastamilleni villasukille, kunnes tajusin, että kyllä villasukat sitten voi vetää jalkaan, kun istuu pysyvämmin esim. tietsikan ääreen tai kun asettuu sänkyyn lukemaan. 

Lisäksi kauhistutti tehdä kalliita kenkähankintoja, mutta kyllähän näitä kenkiä on täytynyt ja edelleen täytyisi tässä muutenkin päivittää koon muututtua. Sitäpaitsi sain myytyä yhdet kengät kirpparisivuston kautta, ja muutamat muutkin lähtevät syksyn alettua myyntiin. Ahtaita, kovia, kapeita tai muuten vaan huonoja kenkiä en enää suostu pitämään edes silloin tällöin, kuten tähän asti olen tehnyt. Arkinen hienosteluni on tullut tiensä päähän.

Sen verran hienohelma kuitenkin olin, että terveyskenkäni hankin hopeanhohtoisina. Kimallusta kotipuuhiin!

Tangokenkäproblematiikkaa

Varsin pian aloitettuani tangoharrastuksen ostin mustat, todella kauniit ja tietenkin kalliit tangokengät. Ensimmäisen milongani eli tanssiaisten jälkeen totesin, että kengät ovat leveälle lapiojalalleni liian kapeat. Lesti oli väärä, vaikka koko oikea. Oikean jalan ulkosyrjässä tuntui viikkoja, jopa kuukausia tuon milongan jälkeen kipua. Ilmeisesti olin saanut lievän rasitusvamman, kuten olen ennenkin saanut liian kapeiden kenkien jäljiltä.

Jatkoin silti harjoitustunteja tangokengilläni, kävin muutamissa milongoissa voivotellen.

Lopulta päädyin pätevien tangotaiturien opastuksesta kokeilemaan tangosalin tangokenkäkaupassa, Tango Roomissa, Madame Pivot -merkkisiä kenkiä. Ne istuivat kuin unelma jopa minun "yhtä leveeseen kuin pitkään" jalkaani, vaikka olivatkin italialaiset. Eräs tangotuttuni kehui kenkiä kuvailemalla niitä aamutossuiksi. Niin pehmeät, niin mukavat. 

Päätin siis olla oma itseni ja ostaa jälleen sen turhempia surematta nämäkin kengät. Jo maaliskuussa, pari kuukautta tangoa tahmeasti tanssineena omistin kahdet tangokorkkarit. Tästäkö se hurahtaminen alkaisi, mietin.

Nämä hankin Tango Roomista, tosin vain 7 sentin korolla: Fedra Polish Violet

Käytin edelleen mustia kenkiä näiden uusien, lilojen ja vähän matalakorkoisempien ohella. Lopulta suutuin aina vain vihlovaan oikean jalan luuhuni ja päätin laittaa mustat myyntiin. Tangosalilla voi ilmaiseksi myydä käytettyjä kenkiä, joten kirjoitin vain myynti-ilmoituksen ja jätin 175 euron kengät sinne – jälleen sen suurempia surematta.

Nämä haluaisin: Cobra Laser Green

Tai nämä: Cobra Laser Fuchsia, kuvassa vähän matalammalla korolla kuin vihreät. Lähes kaikkia kenkiä saa kolmessa eri korkeudessa: 7 sentin, 8,5 sentin ja 10,5 sentin.

Pikkuhiljaa aloin haaveilla jälleen uusista kengistä. Tiedän, että tarvitsisin vielä toisen parin esimerkiksi tangoleiriä varten, jonne ei yhden parin varassa kymmeniksi tanssitunneiksi uskalla senkään takia mennä, jos vaikka kengästä katkeaa nilkkaremmi (tai korko, jos oikein säätää...).

Vai vähän kultaa, glitteriä ja vihreää? Chanel Glitter / Leather / Green Water / Platinum

Tiesin kuitenkin, että ensin on myytävä vanhat alta pois. Onnekseni suuressa väsymyksessä Málagaan kielikurssin loputtua saavuttuani (suunnatessani yöksi valvomaan lentokentälle, kun hotellihuoneet olivat Málagassa täyteenvaratut) vastaanotin iloisen tekstarin: Hei, haluaisin ostaa tangokenkäsi... Ilahduin ylettömästi, ehkäpä juuri tilanteen väsyttävyyden vuoksi! 

Myöskään vaaleanpunaisen ja kullan liitto ei olisi pöllömpi. Mutta millaiseen mekkoon nämä sopisivatkaan? Fedra Leather Pink / Blue / Gold

Niinpä nyt on mustat myyty, pinkit toimivat auvoisasti harjoituskenkinä, mutta on tullut aika ostaa toiset Madame Pivotit. Katselin jo sopivia malleja nettikaupasta; ehkä tilaan sieltä tai sitten tamperelaiselta jälleenmyyjältä, joka loppuviikolla laittaa kuvia myymistään 37-kokoisista. Tango Room on tällä erää lopettanut Madame Pivot -kenkien myymisen, joten arvelen, että jatkossa tulen tilaamaan suoraan Italiasta, jos postikulut pysyvät inhimillisinä ja toimitus on luotettavaa. Valikoimaa nimittäin on ja kun kokonsa tietää ja kenkämerkin ominaisuudet tuntee, uskaltautuu uuden lempikenkämerkkini nettiasiakkaaksi. 

Suuresta ympäristötuhohuolestani huolimatta, tai ehkäpä juuri sen tähden, olen päättänyt tangoillakin täysillä, monien kenkäparien voimin, jos (ja kun) se elämänlaatuani parantaa. Muuten on hankinnat nyt kohdaltani jäissä: ei kirjoja, ei uusia vaatteita vuoteen! (Vain kirppariostokset hyväksytään.) Tango kuitenkin saa ottaa nyt kaiken minusta, Lyylin ja espanjan opiskelun ohella. 

Entä tällaiset vähän erikoisemmat, pehmeällä päällysteellä? Ambra Slim Calf Bordeaux

Kaikki kenkäkuvat Madame Pivotin nettikaupasta.

Mustaa, mustavalkoista

Kevään kynnyksellä kannattaa ostaa talvisaappaat. Kannattaa, koska se on edullista.

Pitäkää minua shoppailijana tai älkää, mutta laskin, että tänä vuonna olen ostanut itselleni tasan kaksi vaatekappaletta, kahdet sukkahousut. Kenkiä sitten tosin kolmet, mutta aika lailla olosuhteiden pakosta.

Vanhat talvisaappaat täyttivät helmikuussa yhdeksän vuotta, ja aika pian sen jälkeen repesivät niin pahasti, että niiden aika oli lopussa.

Niinpä suoritin elämäni kolmanneksi nopeimmat kenkäkaupat: kymmentä vaille kuusi liikkeeseen, joka menee kuudelta kiinni. Viisi vaille kuusi olimme Lyylin kanssa jo ulkona uusien saappaiden kera. Ehdin kokeilla kolmea paria. 

Nämä uudet ovat ihanat. Vielä mieluisammat kuin yhdeksän vuoden takaiset varsin mainiot talvisaappaat. Uudet ovat kokomustat ja kuvioidut samalla tapaa kuin lempitakkini, joka kyllä sekin vetelee viimeisiään. 

Katsotaan, kestävätkö nämä yhdeksää vuotta. Epäilen, mutta hyvin jos hoitaa, niin kenties. Ajattelin muuten kenkien hoidossa siirtyä nahkaöljyihin – kellään kokemusta? 

Kevät ja kengät

Kevät kun iskee, kenkähullu villiintyy.

Olimme kuukausi sitten laivalla ystäväni ja hänen lastensa kanssa. Olin päättänyt etukäteen, etten tee matkalla mitään investointeja, sillä tiesin, että rahaa palaisi muutenkin helmikuussa paljon, kun hiihtolomakin oli vielä edessä. Vapaallaoleminen on tunnetusti kallista...

Unohdin kauniit lupaukseni heti mennessämme sisälle laivan putiikkeihin. Löysin nimittäin vaaleanpunaiset kevätkengät!

Tilasin kengät kuitenkin toista kautta. Ne saapuivat kotiini postin välityksellä. Kysymys oli tavallisesta postipaketista, josta sain vain yhden, paperisen saapumisilmoituksen kotiin. Nappasin kiireissäni saapumisilmoituksen mukaan kakkoslaukkuuni, joka kulkee mukanani lähinnä opeoppaiden ja muun matkalukemiston raahauskassina. 

Tullessani töistä ratikalla kotiin kävin työpaikan lähellä isossa kaupassa. Paljon tavaraa raahattavana, kakkoskassissa mukana myös päivän sanomalehti. Päätin lukea sitä matkalla, ja kuinkas ollakaan, postin saapumisilmoitus putosi lehden laukustakaivamisen myötä ratikan lattialle ja jäi sinne. Huomasin asian astuessani ulos ratikasta, mutta aivoni raksuttivat liian hitaasti. 

Olin väsynyt ja ankeissani työpäivän jäljiltä, mutta lähdin heti ruoat kotiin vietyäni postiin. Oli pakko yrittää saada paketti muilla tavoin, ennen kuin saapumisilmoituksen epärehellinen löytäjä hakisi ilmoituksen avulla postista minun kenkäni! Onni onnettomuudessa oli hiljainen postitoimisto ja kolme ystävällistä asiakaspalvelijaa. Pakettiani etsittiin hyllyiltä kissojen ja koirien kera, ja löytyihän se sieltä lopulta, kun satuin niin tarkkaan tietämään, milloin ilmoitus oli postiluukusta tipahtanut. Henkkareilla sain paketin kotiin, ja kevät pääsi alkamaan vähintään kenkien muodossa.

Mitään opetusta en nyt tuolle tarinalle keksinyt, sillä elämässä sattuu ja tapahtuu, vaikka olisi kuinka huolellinen. Onneksi usein on myös onnea matkassa ja hyviä ihmisiä matkan varrella. Ehkäpä jutun juoni on se, ettei saa luovuttaa, vaan pitää keksiä keinot päämäärän saavuttamiseksi.

Niinpä toivottelen yhtä vaaleanpunaista kevättä teille kaikille, kuin se minulle tänään naistenpäivänä (kenkien muodossa) näyttäytyy!

Kylpevät kengät

Tässä ne nyt tulevat: tangokenkäni! Ah, onnea – vähintään kuviteltua sellaista.

Aamulla koko kämppä kylpi voimaannuttavassa valossa monen monta tuntia. Heräsin ajoissa, pari tuntia ennen Lyyliä ja luin José Saramagon Kertomusta sokeudesta samalla nauttien valon luomista kauniista tunnelmakuvista.

Kun Lyyli nousi, hän alkoi kuunnella Mio, poikani Mio -äänikirjaa, jolloin tuuppasin tulpat korviini, päälle vielä korvaläpät vahvikkeeksi ja jatkoin kirjan parissa. Mikä raukeus, mikä hyvä olo. 

Jossain välissä oli kuvattava kengät, kun kerran olin luvannut. Ovat ne vaan niin ihanat. 

Kunpa tangokin muuttuisi pian yhtä ihanaksi. Vielä se vain on niin vaikeaa, etten oikein ole nauttinut. 

Arvonnan voittaja...

... on henna.p! 

Otathan yhteyttä, niin saat valita parin kirjan välillä. 

Mukavaa oli saada kuulla lukijoiden kulutustottumuksista; huono omatuntoni on jyllännyt uusia kenkiä hankittuani, mutta toisaalta nyt oli pakkorako: vanhoja kenkiä on lähtenyt tai lähtee kavereille ja kirppikselle oikein urakalla: vähintään kymmenen paria olen hävittänyt vuoden sisään!

Tein tällä viikolla myös pikaisen kirjahyllyn siivouksen, ja päätin luopua useammastakin opuksesta. Siten myös sisko ja kaveri saavat valita täällä tänään pistäytyesssään kainaloonsa romaaneja, jos mielivät, ja jämät lähtevät alakerran "kierrätyspisteelle". Meillä on nimittäin taloyhtiössä postilaatikko, jonne voi jättää huoltoyhtiölle terveisiä. Luulenpa, että terveisiä sinne ei juurikaan kerry, mutta postilaatikon päälle ihmiset jättävät aina silloin tällöin kamaa toisten otettavaksi. Itse olen vienyt sinne ties mitä, aina vedenkeittimestä suolasirottimiin asti.

Siitä seuraa niin kiva fiilis, kun saa kamaa tavalla tai toisella kiertoon.

Nyt palaan tämän aivan tavallisen lauantain tunnelmiin ja lukuhaasteen pariin. Päivän 30 sivua on vielä aloittamatta. Ensimmäisellä lukuhaasteviikolla päivittäin kului vähintään 26 sivua, parina päivänä enemmänkin. – Orhan Pamukin Lumi on loistava.

Tällä hetkellä ajatus poukkoilee. Olen juonut taas liikaa kahvia... ;) Parempi siis lukea vähän ja jatkaa vaikka illalla kirjoittamista. Mutta ensin kuppi kahvia rauhoittuakseni. (Jälleen kerran noidankehä on valmis.)

Neljäs kuppi kahvia ja mitä sen jälkeen tapahtuikaan

Se viimeinen kuppi kahvia perjantaina oli sittenkin liikaa, etenkin yhdistettynä lasilliseen viiniä ja levylliseen suklaata. Makasin eilen kahdeksan tuntia sängyssä toipumassa vatsakrampista, mihin voimakas närästys minulla johtaa. (Illalla tosin lähdin ystävän kanssa glögille ja viinille, heh.)

No, tulipahan luettua. Olettehan kuulleet Lukuhaasteesta? Yllytyshulluna lähden mukaan kaikkeen mahdolliseen, usein hyvinkin tunnollisesti, kuten kesäkuussa lähdin vatsalihaksia päivittäin harjoittamaan. Yleensä haasteeni ovat itsekehitettyjä, mutta tällainen kollektiivinen haaste on tätäkin mukavampi. Tosin rikon heti sääntöjä: Lukuhaasteessa lukea pitäisi joka päivä, eikä saisi ahmia sivuja ns. varastoon tai paikkailla lukemattomia päiviä. Mutta minä niin aion lukea etukäteen, koska joka päivä en millään taivaan ihmeelläkään ehtisi tarttua romaaneihin. Sen verran priorisoin muuta hyvinvointiani, joten nukkuminen ja liikkuminen minulla kyllä menevät lukemisen ohi, etenkin jos lukemista on tullut esimerkiksi edellisenä päivänä harjoitettua. Järki kädessä. 

Kuukauden tavoitteeni on kuitenkin se 900 sivua, mitä kolmenkymmenen sivun päivätahdilla yhteenlasketuksi summaksi tulisi. Siihen mahtuu muutama kirja, joista yksi on Luotaajia varten luettava 532-sivuinen Orhan Pamukin Lumi. Muita en ole vielä päättänyt; tällä erää yksi kerrallaan.

Vatsakrampissa ollessa tuli elettyä sellainen harvinainen päivä, jolloin en pedannut lainkaan petiä! Pellavalakanoissa: lehtipinot, päiväkirja, Lumi ja kauratyyny kavereina. Jopa nukuin niiden vierellä, kun en jaksanut alkaa perata sänkyä illalla väsyneenä. Aamu alkoi tänään sitten sillä, että huudahdin, että ei kai ne vaan olleet silmälasit. Kyllä, silmälasit putosivat ensin kirjan päältä lattialle, sitten kirja putosi niiden päälle ja sitten melkein minä. Mitään ei rikkoutunut. – Sopivasti olen kuitenkin ensi viikolla menossa silmälääkärille ja sen jälkeen uusia laseja hankkimaan.

Erinomaisen sunnuntain aloitti tuntemus siitä, että olo on melko hyvä, mieli levännyt ja edessä on paljon mukavaa, kuten shoppailuja Stockmannilla ja kirppiksellä. Päätin totutusti shoppailla marraskuussa veronpalautusrahoja, vaikka kuinka olisivatkin menot olleet tapissa viime kuukaudet. Tarvitsen uusia kenkiä ja kunnon talvitakin. Tarvitsen farkut ja farkkutakin. Jälkimmäisiähän minun on pitänyt metsästää jo vaikka kuinka kauan aikaa, mutten ole vieläkään jaksanut kirppistellä. Nyt aion jaksaa. Huomasin myös, että kaikesta tuhlaavaisuudestani huolimatta viime vuoden veronpalautusta on tililläni jäljellä vielä monta sataa, joten ei varmaankaan tarvitse tuntea nyt huonoa omaatuntoa siitä, että tekee taas hankintoja moneksi vuodeksi eteenpäin. Edelliset talvikorkokenkäni ovat olleet monen monta kertaa suutarilla paikattavana, ja muut vain ovat jääneet pieniksi, kun jalkani on viime vuosina madaltunut ja siten suurentunut.

Ilmeisesti koen huonoa omaatuntoa sekä lukemattomuudestani että shoppailemisestani, kun niitä pitää niin usein perkoa täällä. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten paljon ihmiset yleensä käyttävät aikaansa lukemiseen tai rahojansa vaatteisiin. Ei tietenkään ole olemassa keskivertoihmistä; lukeminen kai riippuu käytettävässä olevasta vapaa-ajasta, koulutustaustasta ja harrastustottumuksista; kulutus taas käytettävissä olevista tuloista. Mutta kiinnostaisi nyt kuitenkin tietää esimerkkejä, joten blogini lukijat, kommentoikaapa jotain.

1) Luetteko päivittäin?

2) Luetteko romaanin kuussa vai enemmän? Jos kyllä, kuinka monta?

3) Shoppailetteko joka kuukausi?

4) Kuinka monta talvitakkia omistatte?

5) Kuinka usein päivitätte takkejanne?

6) Kuinka monta paria kenkiä omistatte?

Vastaamalla yhteen tai useampaan kysymykseen osallistutte arvontaan, jonka palkintona on joku kirjahyllyni aarteista, josta maltan luopua. (Ai, kuinka houkuttelevaa...) Myös anonyymina voi osallistua! Toivon edes yhtä kommenttia. (Havaitsette epätoivoa ilmassa, te harvat, mutta sitäkin arvokkaammat lukijani!)

Vastaan itse lyhyesti omiin kysymyksiini:

1) En lue päivittäin. Luen ennemmin kerralla enemmän, muutaman kerran viikossa. Välillä on viikkoja, jolloin en lue kaunokirjallisuutta yhtään. Lehtiä luen joka päivä.

2) Luen keskimäärin romaanin kuussa. Tänä vuonna olen lukenut enemmän, etenkin jos lasken lastenromaanit mukaan. Tälla hetkellä mennään kai yhdeksännessätoista teoksessa, jos oikein muistan.

3) Kyllä.

4) Omistan kaksi ruskeaa villakangastakkia, joista toisessa on puolipitkät hihat ja joka on lyhyt; toinen on pitkä. Omistan kaksi kevyttoppatakkia, mustan ja vaaleanpunaisen. Omistan yhden ruskean, hyvin paksun ja pitkän turkistakin, yhden laskettelutakin (joka ei ole kovin lämmin) sekä yhden rumaksi menneen värikkään villakangas/toppatakin. 

5) Kaikki talvitakkini ovat tällä hetkellä vähintään neljävuotiaita, vanhimmat 70-luvulta. Ostan kevättakin noin kolmen vuoden välein (kun edellisestä on tullut silmissäni nuhruisen ja ruman näköinen), talvitakeista en oikein osaa sanoa. 

6) Tällä hetkellä omistan 30 paria kenkiä (joista osa on minulle liian pieniä, mutta survon ne silti toisinaan jalkoihini). 

Uusi vaatealku

Syksy on mitä parahinta aikaa alkaa elämä uudestaan puhtaalta pöydältä. Ruveta kuntoilemaan, alkaa laihduttaa, ryhtyä harrastamaan jotain uutta ja kehittävää. Yksinkertaisesti muuntaa itsensä paremmaksi ihmiseksi.

Jokin uusi vaan ei yleensä ala ihmisen elämässä kuin taikaiskusta. Ei etenkään, jos on yrittänyt muuttua tai muuttaa itseään radikaalisti saman asian suhteen jo kauan, onnistumatta. Vähittäinen elämäntapojen korjaaminen lieneekin parempi ratkaisu. Jos ei siis viikko sitten mitä mainioimpana uuden elämän ensimmäisenä päivänä maanantaina ensimmäinen syyskuuta tajunnut alkaa täysmittaista projektia kohti parempaa elämää, ehkä parempaa elämää voi harrastaa satunnaisesti tai jopa säännöllisesti kevyemmin – muuttumatta kokonaan muuksi.

Silti uskon välietappeihin, tapojensa päivittämiseen, elämäntapaprojekteihin ja miksenpä jopa aivan uusiin alkuihinkin. Nämä uudet alut vain saavat ja omalla kohdallani niiden suorastaan pitää olla hitaita! Kasvissyöntikin on hiipinyt elämääni vuoden aikana pikkuhiljaa muuttuen yhä täysimittaisemmaksi. Toisaalta en usko enää minkään ikuisuuteen. Vaikka olen kalan- ja kasvinpurija nyt, en välttämättä ole sitä enää ensi syksynä.

Tämän syksyn uutta, alkavaa hyvää on projektini ostaa yksi vaate tai kengät tai asuste kuussa. En sillä, että yrittäisin radikaalisti vähentää rahojeni tuhlausta vaatteisiin, vaan haluan ennemminkin järkeistää ostoskäyttäytymistäni, rajoittaa shoppailuviettiäni. Suurimman mielihyvän antaa sellainen vaateostos, jonka tekemistä täytyy suunnitella koko edeltävä kuu. Tai ostos, jonka tekee ex temporee, mutta sitten kärvistelee ostamatta loppukuun. Tällainen ostoskäyttäytyminen saattaa säästää myös palan lompakkoa, kenties luontoakin samalla.

Projektini koskee kuitenkin vain upouusia vaatteita – kirpparille aion suunnata nimittäin heti, kun jaksan priorisoida sitä enemmän kuin tanssituntia tai lötväilyä kotona. Tarvitsen uuden farkkutakin yhdeksän vuotta uskollisesti palvelleen rakkaan takkini heitettyä toissaviikolla henkensä repeytyessään, ja sellaisen ostaminen projektin nimissä olisi silkkaa kidutusta. 

Niiden vaatteiden ostamista, joita eniten tarvitsen, en halua ainakaan kaikkia ottaa mukaan tuonne rajallisten, herkullisten nautinto-ostoksien joukkoon. Ideahan on rajoittaa shoppailusta nauttimista, sen käyttämistä lohtuna, ei varsinaisesti tarpeellisten vaatteiden ostamista! Rajoitan kuitenkin farkkutakin ostamisen kirpputorille, sillä uskon tietäväni, että sellaisia kirppareilta löytyy, ja jos sitten löydän jotain muutakin, jota tarvitsen tai Lyyli tarvitsee, saan ostaa nimenomaan käytettynä. Harvoinpa niitä kirpputorikierroksia tulen tekemään, tiedän sen, ja siten ei tarvitse liikaa pohtia ostosten tarpeellisuutta.

Aikomukseni ostaa vaate kuussa tarkoittaa minulle siis vain hieman suunnitelmallisempaa otetta vaatekaappini päivitykseen. Se nimittäin ei ole nyt kahteen–kolmeen vuoteen juuri elänyt, ja osa vaatteista alkaa olla siinä kunnossa, että vaihtoon menevät. Siksi uuttakin tarvitaan. Toisaalta haluan rajoittaa ostojani: tänä syksynä ei edes haaveilla keittiökamojen päivityksestä, vaikka edelleen keittiöstä puuttuu joukko mitä olennaisempia tuotteita, kuten pippuri- ja suolamyllyt sekä vaikkapa pitsaleikkuri, joka olisi niin tarpeellinen uutta aamupalasuosikkiani, siemenleipää tehdessäni. (Veitsi kun ei lainkaan aja asiaa, vaikka voisi kuvitella.) Tänä syksynä satsataan ainoastaan uusien vaatteiden hankkimiseen.

Uusia vaatteita olen tosin ostanut jo kesällä, jolloin rajat olivat löyhemmät: alennuksesta löytyi kerralla pari kenkäparia, ja sorruin jopa Marimekkoon, usean vuoden enemmän tai vähemmän tarkoituksellisen tauon jälkeen. Päivitin lomalla myös alusvaatekertaani uusilla alupaidoilla ja urheiluvaatteitakin tuli hankittua. Uutta on myös lipasto, jossa asuu vaatteita, muttei suinkaan omiani, vaan lipastoon löysi tien tyttären koko tämän kodin garderoobi. Kannen koristeena kaktuksia ja Toven elämäkerta.

Monenlaista uutta täällä siis jo on, mutta mukavaa on, että jotain uutta saa odottaa syksyn aikana tulevaksi. Vähän mutta laadukasta tänne tahdotaan. Vielä on jopa yksi lipaston laatikoista kokonaan tyhjä.

Hepulis, jepulis

Kuunnellaan Lyylin kanssa Eppu Nuotion Villilä-sarjaa äänikirjana. Naurattaa juuri äsken vilahtanut postimyyntivauvajuttu, kun Villilän kolmoset haaveilevat hankkivansa pikkusisaruksen. Entäs postimyyntimies – mulle? Vaan taitaa olla koko perinteinen postimyyntikaupustelu lähes kuollut kaupanlaji, joten eipä niitä miehiä postinkaan kautta enää taida löytyä.

Olen ostanut lohdutukseksi kenkiä ja käsineet: kalliita kuin taivas. Sehän onkin mitä sopivinta toimintaa juuri silloin, kun on ollut viikon palkattomalla virkavapaalla (ilman virkaa), eikä edes tiedä, millainen tämän kuun palkasta tulee. Pieni, tietenkin, mutta kuinka pieni. (Oli säästöjä kuitenkin, älkää pelätkö, en ole seonnut.)

Pieni on tietenkin myös kaunista. Ja niin ovat kengätkin. Sen lisäksi kengillä on myös käyttötarkoitus, enkä soimaa itseäni sopivien kenkien löytämisestä, etenkin kun viisi liian pientä tai kuollutta pari lähtee vaihtoon. Enkä sure, vaikka toisiin uusiin kenkiini tuli heti toisena päivänä kauneuspilkku, kun horjahdin ystäväpariskunnan alaovella rappuralliin – arvatkaapa, mietinkö laitteen nimeä kohtalaisen kauan; ehen, siksi linkki! Rappuralli oli hieman vääntynyt ja hökötyksen jokin törröttävä metalliosa teki naarmun ja kolon uuteen nahkaan. Harmitti kyllä! Onneksi sain värjättyä kolon samanväriseksi kuin kenkien vaalea nahka, mutta kun kengät tekivät molempiin jalkoihin kahden päivän käytöllä syvät haavat, jätin ne lepäämään toviksi. Kyllä näistä Vagabondeista käyttöön silti on, sillä nämäkin uutukaiset ovat nyt kokoa 38! Olen oppinut, että ulkokenkiin minun on syytä jättää enemmän sukan ja pohjallisen varaa, kuin mihin olen tottunut.

35-vuotiaana voi näemmä oppia vielä paljon. Tänään tein ensimmäistä kertaa elämässäni onnistunutta pannukakkua. Opin hiihtoreissulla kokki/restonomi/kotitalousopettajaystävältäni tämän jalon taidon. Jotain kertoo loistavista kokkaustaidoistani se, että piti vielä tänään soittaa hänelle ja varmistaa kananmunien määrä, kun en ollut uskoa netin ohjeita, että jopa neljä munaa litran taikinaan. Tekin tietysti ihmettelette, että mitä kummaa täällä blogissa sitten on yhtään ainoaa ruokaohjetta, jos kokkaustaitoni ovat esimerkin kaltaiset. Sanottakoon kuitenkin, että joskus olen onnistunutkin. Taitoja kartuttaakseen tarvitsisi kuitenkin enemmän harjoitusta, eikä minulla ole siihen aikaa. Ei oikeasti ole: aloitin taas yhden harrastuksen lisää, vanhan tutun kutomisen eli neulomisen. Tosin, kuten ehkä arvata saattaa, joku on jäänyt taka-alalle, ja yllättäen se on espanjan opiskelu. Ei vaan jaksa juuri nyt liian haastavia vapaa-ajan harjoituksia.

Voimme tietysti miettiä elämän painotuksia ja asioiden tärkeysjärjestystä, mutta enköhän ole tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi – täälläkin. Päätin eräänä päivänä, että miehillä on ollut elämässäni tärkeä merkitys, mutta älkäämme kuitenkaan liioitelko heidän painoarvoaan. Elämässäni on aina ollut muutakin, jopa enimmäkseen muuta: ihmisiä, ihmissuhteita, harrastuksia, matkoja, tärkeitä keskusteluja, mieleenpainuneita hetkiä, kohtaamisia. Nyt kun olen ottanut ihan tarpeeksi takkiini eroista, syyllistänyt itseäni ja valintojani, on aika seisoa tukevasti omilla jaloillaan, uusissa kengissä ja sanoa: minä olen tällainen, minun elämäni saa olla surullista, jos niin haluan, ja minä saan kasvattaa lapseni juuri niin kuin teen. 

Eläköön oma elämäni! Eläköön valintani, eläköön epäonnistumiseni. Niistä en kliseisesti ole vain oppinut, vaan myös alkanut vihdoinkin asettaa niitä omaan asemaansa. Kukin meistä kuitenkin syntyy tänne yksin ja yksin täältä lähtee, ja tärkeintä on se, kuinka itse elämänsä elää, kuinka siinä voi. Ei muuten voi kukaan ympärillä oleva koskaan hyvin, jos itsellä on paha, aina vain paha olla jonkun toisen takia. Pahinta ehkä kuitenkin on ripustautua toiseen vain siksi, ettei pysty olemaan yksin. Silloin kutistaa elämäänsä turhaan, vaikka toki näin aivan yksinään jää jostain hyvin olennaisesta paitsikin.

Nyt yritän kuitata villaisella elämäni ns. epäonnistumiset samoin kuin uusiin kenkiin tulleen raapaleen: ei se nyt ollut niin vakavaa. Halusin toki elää puhtaan elämän: olla yhden miehen nainen, mutta kun se ei onnistunut, miksi tavoitella jotain puhdasta ja hienoa lisää? Ehkä nyt on aika irrotella, vaikkei oma ideaali toteutunutkaan. Vaikka onhan vaikeaa heittää perfektionistin unelmamaailma roskapönttöön ja yrittää tavoitella jotain vähemmän täydellistä maailmaa, mutta ehkä sekin iän myötä rupeaa onnistumaan?

Kummarit

Juuri kun pääsin ostamasta kalliit kengät, jotka ovat ehkä liian pienet, aloin haaveilla uusista kenkäostoksista. Päätöntä, muttei siis kengätöntä! Totesin nimittäin, että omistaapa fiksun näköiset kummarit Hai-saappaitteni lisäksi. Tyyliä, mukavuutta ja käytännöllisyyttä yhdessä paketissa.

Ongelmaksi tietenkin muodostuu yksi kysymys: mikä koko? Malli olisi seuraava:

Kuva: NOKIAN by Julia Lundsten

Hiukset, kengät, kurssi, kuvat – kursin kokoon tilkkutäkkiviikkoni

Ihmisestä näkee päältä, jos hän on stressaantunut. Minä poksahdan aina silloin tällöin sellaiseksi stressipalloksi, että käteni lakkaa tottelemasta käskyjäni ja sen sijaan haroo hiuspehkossani ja nyppäisee aina yhden hiuksen kerrallaan – samaa tapahtuu myös, jos mietin oikein kovasti jotakin, etenkin näin tietokoneen äärellä. Tuloksena on usein kymmenkunta kaunista nypittyä hiusta yhdeltä istumalta. Harmillista, mutta jos tämä rajoittuu vain stressipiikkeihin, suon itselleni huonon tapani.

Viime viikko oli juuri tällaista hiustenlähtöä: yhtä pitkää päivää, paljon ajatuksia ja tunnekuohua niin koulussa kuin koulutuksessakin. Loppuviikon mainio syvälle itseen porautuva MOD-kurssi oli niin avaava ja opettavainen, että tunsin itseni sen jälkeen hyvin eheäksi. Olin tilassa, jossa ei kaipaa muutosta edes omaan yksinäisyyteensä. 

Kaipaamattomuus on minulle harvinaista herkkua, vaikka jäin kyllä tapahtumarikkaan viikon jäljiltä lievään ylikierrostilaan, jota pahensin lauantaina ostamalla itselleni tajuttoman kalliit talvikengät, joiden nyt epäilen olevan minulle hiukan liian pienet. Harmittaa vieläkin, tietysti, mutta aion venyttää niitä ensin käytössä ja sitten mahdollisesti suutarilla päälle, jos sisäänajonkin jälkeen häiritsee se, että varpaat välillä pyyhkäisevät kojelautaa, kun kävelen alamäkeä. Krääh ja puuh – pitikö sitä aivan jäässä, väsyneenä lähteä vielä kenkäostoksillekin? Viikossa olisi ollut pureksittavaa ilmankin. Ja harmillista kyllä, ostin kengät niin nopeasti, etten tajunnut tätä minulle niin tyypillistä vaaraa ostaa vääränkokoisia tai -mallisia kenkiä! Vaikka uusien kenkien koko onkin se, mitä yleensä käytän, malli oli kummallisen leveä ja lyhyt, mikä hämäsi ostajaa. Vihaan, vihaan, vihaan kenkien ostamista, mutta viime viikkoa en silti voi olla miettimättä syvällä ilolla.

Kurssilla nimittäin avasimme omia ennakkoluulojamme hyvin avoimessa ja tasaisesti ääneen olevassa noin kahdenkymmenen opettajan ryhmässä. Tämä moninaisuutta ja dialogia käsittelevä kurssi oli työhön liittyvä vapaaehtoinen koulutus, jonne hakeuduin omasta mielenkiinnostani. Kukaan kurssilaisista ei ollut minulle etukäteen tuttu, enkä oikeastaan tiennyt torstaina Pasilan Rauhanasemaa etsiessäni, mitä olin sinne menossa tekemään. Luentojen sijaan onneksi avautui hienoja näköaloja elämään: kriiseihin, sovitteluun, identiteettiin ja sanojen voimaan vain ja ainoastaan keskustelevien harjoitusten avulla.

Aivan ihmeellistä oli päästä mukaan sellaiseen keskustelevaan ilmapiiriin, jossa kaikkia kuunneltiin ja jossa itsekin uskaltauduin olemaan äänessä sopivan paljon. 

Mietinkin loppupuheenvuorossani sitä, oliko todellakin kysymys minusta, joka ensi kertaa näin vieraiden keskuudessa pystyi olemaan todella auki: sekä kuunteleva että puhuva, juuri sopivalla vireydellä ja voimakkuudella vai oliko kurssin ilmapiirissä vain jotain sellaista, joka vapautti minut – ja ehkä monet muutkin – olemaan vakavasti varteenotettava mielipiteen muodostaja ja edustaja.

Olen nimittäin usein tuntenut olevani nollapersoona, ei–kukaan, kursseilla ja koulutuksissa, alkaen aina rippikoululeireistä päätyen aikuisten ihmisten fiksuihin asiapitoisiin kursseihin. Kyse on varmasti paljolti siitä, että olen ujo. Mutta voiko kysymys aina olla vain siitä? Aika usein meidän ihmisten tapana kai on pysähtyä niiden vahvojen mielipiteiden äärelle. Hiljaiset jäävät kuuntelevaa korvaa vaille, vaikka sitä varmasti tarvitsisivat. Toisaalta on toki vaadittava hiljaisten omaa esiintuloa. Usein sitä koulussakin vain jää miettimään, että miten ihmeessä saisi hiljaisen ensimmäisiä kertoja avautumaan. Kun muuri olisi murrettu, hiljainen saattaisi ryhtyä äänekkäämmäksi useammin ihan omasta takaakin. 

Siinäpä lisää hiusten haromista asioita nyt kovasti miettivälle Sylville. Onneksi välillä on täytynyt myös pysähtyä, nimittäin kameran kanssa ottamaan kuvia ajatuksella. Se on kovin vaikeaa, sillä haluaisin elää elämääni nopeasti, suunnittelematta, niin kuin kurssilla ja kenkäkaupassa. Nopeasti, intuitiivisesti valita sanani tai kenkäni, päätyen silti sopiviin. Vaikka kengät kai sen todistivat, ettei tällaisilla räpsäytyksillä mitään suurta saavuta. Kurssinkin sisällöt olivat sisälläni varmasti jo monia kertoja pureksittuja, kurssilla vain uudesta näkökulmasta avautuvia ajatuksiani. 

Mikään hyvä ei siis synny hetkessä, paitsi hyvä kuva, mutta ennen yhtä onnistunutta otosta on pitänyt ottaa ainakin 99 huonoa.

Kevätjuhla lähestyy, vaikka kevät näyttää jääneen nukkumaan

Suunnittelen jo kevätjuhla-asua. Ihan niinkuin ei olisi muuta tekemistä. Remonttihan on ollut melkein loppusuorilla jo viikkoja: olen ravannut asunnossa, ostoksilla, mallailemassa, kaiken muun kiireellisyyden keskellä. Ja kevätjuhlaan on sellaiset kuusi viikkoa. Kiirehän tässä ihan selkeästi tulee.

Tietenkin sellaiseen viikkoon, jolloin muutenkin käy jo ihan ylikierroksilla, sattuu sellainen ylimääräisyys, että oikeastaan ainoa järkevä Veikon luona majaileva laukku hajoaa, ja tulee ihan pakottava tarve korjauttaa laukku heti! (No, lopulta käy niin, että harminkappale reklamoidaan liikkeeseen takaisin, sillä laatulaukussa pitää olla sen verran laatua, että hihnan metalli kestää kantamista edes muutaman vuoden...)

Ja tietenkin käy myös niin, että pää pimahtaa siinä suhteessa, että kaiken ylimenevän ajan haluaakin käyttää lehtien lukemisen, nukkumisen tai muun rauhoittumisen sijaan siihen, että suuntaa Hulluille päiville etsimään tytölle kenkiä (ja itselle uutta laukkua, mutta siitä lisää myöhemmin.) Tai lakkaa kaiket illat kynsiä, katselee kaikki mahdolliset tosi-tv-ohjelmat yömyöhään ja ihmettelee, miksi silmiä särkee iltapäivällä omituisesti, vaikka on herännyt ihan normaalisti kuudelta.

En minä ihan normaali taida olla, mutta on se vaan hyvä. Eikös? (Tosin valvominen taitaa olla nukkumista normitetumpaa, ja olihan siellä Hullareilla muutama muukin!) Sen verran fiksu päätin kuitenkin olla, että kevätjuhlissa pärjään niillä asusteilla, jotka minulla on viimevuotisen syntymäpäivälahjaksi saamani polka dot -mekon kanssa yhdistää. 

Kun lopulta aloin luoda vaihtoehtoisia asustemalleja, punaiset ballerinat vaihtuivat pinkkeihin korkokenkiin, musta-punaiset korvakorut kultaisiin korvarenkaisiin, peruspunainen huulipuna liilaan ja kynsilakka samoin. Kaikki olemassaolevia tuotteita! Ja lähes kaikki, joita alunperin ajattelin tarvitsevani, olemassaolemattomia. 

Ehkä ensi vuonna voi sitten päivittää samaa mekkoa, mutta nyt yritetään selvitä näin. Sopisko yhteen? 

Passar de för varandra? Vad säger ni? Jag hoppas så för att kunna undvika några ekstra shopping kvällar. Jag är ju helt otrolig vad gäller shopping. Det tar en och en halv timme medan jag har bränt flera hundra spänn – även om jag försökt spara, shoppa endast det som behövs. 

Ja, men jag har nog lyckas att inte shoppa nya kläder. Eller kanske är det så att jag blivit så entusiastisk över sminkprodukter, att kläderpynt känns lite gammaldags. Mina kläderdagar är kanske förbi, för gott.

Eller är det en fråga om beslutsamheten: om jag eksplisit bestämmer något, följer jag noggrant mina egna, ofta strikta regler. Kanske. Vänta inför kommande jul! Vilka typ av kläder skaffar jag då, när det blir "möjligt" igen? 

De visa säger att när man skaffat bostadslån, slutar man shoppa. Man glömmer sina vilda dagar med alltid växlande häftiga (second hand) modekläder, (billiga nations)kvällar ute, kanske hoppar över även några (självarrangerade) utlandsresor. Man blir en vanlig (nästan medelålders) inomhusperson, som drömmer om nya gardiner och ommöblering, och då yttrycker man sin mogenhet, sitt nya vuxenliv genom att beställa Avotakka eller Koti ja Keittiö. Man vet om finska design mer än man visste om utbildningsvägar för tio år tidigare eller även mer än om något så väsentligt som sin egna yrkesinriknings svåra frågor. Svåra eller de lite lättare, tuffa frågor. 

Man bryr sig mindre, för att man ser det väsentliga, och flera år efter universitets sista år, blir det så att man inte är så inne i det innehållet, förstås. Det har blivit mer liv, mindre bokstavliga tankar omkring en. Och detta betyder ofta att det känns att man saknas något djupligt, att man blivit andligt lat och snål. Denna tomhet fyller man med, vad annat än, småshopping. Om inte kläder, blir det hemprylar. Är det inte helt naturligt bara? Så länge som det är möjligt, så länge pengarna räcker. Bostadslånet tar sitt, men så skulle hyran ta lika bra. (Och man får in så mycker mer i alla fall än tidigare!)

Shopping kanske aldrig dör helt och hållet. (Tyvärr och till ens lycka.) Men för idag räckte det att hitta en väska och ett par skor för tjejen. Inga röda skor för mig i år!

Punaiset unelmat

Shoppailulakon todellinen ilo: et enää tarkkaile ihmisten vaatteita, himoa lähimmäisesi kenkiä, takkia, laukkua, vaan seurailet metromatkasi ajan ihmisten olemuksia, käyttäytymistä. Paljon antoisampaa loppujen lopuksi kuin kanssamatkustajien pukeutumisen arvioiminen ja siitä inspiroituminen. Ja voihan siinä sivussa sitäkin kyllä tehdä, mutta jostain kumman syystä se ei tunnu ainakaan meikäläistä nyt kiinnostavan.

Jotain päätin kuitenkin rankkana keväänäni hankkivani. Tarvitsen punaiset ballerinat. Edellisille kävi nimittäin niin, että heti ne saatuani päätin ne myös palauttaa: värivika, olivat keskenään eri punaiset! Totesin tarvitsevani kirkuvanpunaiset kengät kevätjuhla-asuuni, tummansiniseen polka dot -mekkooni. Niin mätsäisivät, luulen.

Kuva: Brandos / Wonders

Sitä kevään iloa pitää jo alkaa odottaa, sitä, joka ihan varmasti toteutuu. Kevätjuhla nimittäin, se tulee aina. Kesä, sekin koittaa ennen pitkää. Ja ehkä pikemmin kuin muut unelmani, toteutuvat punaiset kenkäuneni. Tervetuloa kotiin!

Mennyt vuosi

Voipi sanoa, että ikävä ei tule! Sen verran haasteellinen, merkillinen ja ennen kaikkea murheellinen vuosi tuo viime vuosi oli. Ajattelin silti, kun en muutakaan postaamista nyt lomavelttoudessani keksi, että käyn hiukan läpi vuoden (kivoja) hetkiä kuvina. Jääpähän sitten tuleville sukupolville jotain positiivistakin merkintää vuodestani 2011. 

Uusi vuosi 2011 alkoi (tai tarkemmin sanottuna vanha vuosi 2010 päättyi) ravintola Lyonissa herkullisten ruokien parissa. Raketteja seurailimme Lyonin ikkunoista henkilökunnan kera. ;) Olihan se tunnelmallista. Päälläni oli lempijouluajanpaitani – ihana vaatekappale, jonka käyttökerrat vuodessa jäävät muutamaan hassuun.

Tammikuussa vietiin joulu pois, perinteitä noudattaen loppiaisena. Lyylin kanssa pakkasimme koristeet ullakolle odottamaan joulua seuraavaa. Piparitalo tuhottiin ja viimeiset suklaat syötiin kera ystävien. Herkkuja tuli rakennettua sitten vielä myöhemmin tammikuussa lumiukon muodossa – ei mitään tipatonta tammikuuta tai sokeritonta alkuvuotta vietetty, ei.

Helmikuussa kuntoilin, koteilin, kuolasin vaatteita ja muuta hyvin arkista. Lisäksi yritin tehdä lupauksia, jotka ilmeisesti ovat toteutuneet vaihtelevasti: bloggaamista vähensin rajusti alkusyksystä tilanteen pakosta, mutta samalla jäivät urheilutkin, joita taas oli lupaus lisätä! 

  

Maaliskuussa postailin laukkuhankinnoistani, pohdin ruoka-asioita ja aloin palautella hiukan ruoanlaiton saloja mieleeni. Aloin kirjoitella ylös myös Lyylin hauskoja juttuja, jotka muuten tuntuvat unohtuvan helposti.

Huhtikuu toi kevään: värejä, vaatteita, kynsilakkoja, ulkoilua auringossa, pääsiäisloman. Paasto loppui, ja sai hetken taas mässätä. Loppukeväällä olinkin sitten normaalia tiukempi ruokavaliossani, sillä keväisin olen taipuvainen syömään yli tarpeeni, enkä halunnut tänä vuonna yhtään ylimääräistä kiloa. Onnistuin tässä! 

Toukokuu oli hektinen. Yritin pitää bloggauslomaa, mutten onnistunut, koska oli näemmä tarve päästä purkamaan itseään tänne. Kipuilin nimittäin kovasti henkilökohtaisen elämäni kanssa, ja lopulta päädyimme Veikon kanssa elämän eri teille. :( 

Ilonaiheena oli uusi työhaaste, ruotsin kielen opettamisen aloittaminen syksyllä, mitä varten rupesin myös välillä postailemaan suomen ohella ruotsiksi.

 

Elämän harmaus ei kai liikaa näkynyt täällä muutenkaan, sillä toteutin mielestäni vuoden parhaan asuni juuri toukokuussa. Lisäksi taltioin Lyylin juttelut Angu-tädin masussa olevasta muumipeikosta tietämättä, että Angupa odotti jo silloin pientä poikaansa, joka syntyi marraskuussa. Lyylin ensimmäinen serkku!

 

Kesäkuussa alkoivat asuntomurheet. Onneksi alkoi myös loma ja oli monet synttärit: omat, blogin ja Lyylin. Maalla oleskelu teki ehdottomasti eniten terää: tarvitsin täysnollauksen omasta arkielämästäni! Itseni piristämiseksi hankin kenkiä, tein kirppislöytöjä ja – lakkasin kynsiä, josta muuten puhun täällä solkenaan, mutta jota teen oikeasti hirvittävän vähän! Pääsin myös elämäni ensimmäistä kertaa mukaan purjehtimaan! 

 

Heinäkuukin meni pääasisssa maalla ollessa. Jatseilla kävin vapaaehtoistyössä, pyöräilin ahkerasti ja puuhastelin kaikkea pientä. Joka yö tuli valvottua vähintään kahteen, monesti Mad Meniä katsellen. Loppukuusta odotin levottomana muuttoa, uuden alkua. 

Vaan kuinkas kävi? No, Lintulahden asunto oli hetken kaunis ja tuntui kodilta. Elokuu siis kipuiltiin, samoin syyskuu, jonka loppupuolella heitin sitten tavarani varastoon, jossa ne edelleen lepäävät. 

Lokakuussa alkoi toipuminen: jaksoin jo hiukan liikkua ja palata arkirutiineihin. Haaveilin kengistä ja hankin niitä, mikä tarkoittaa kohdallani normaaliutta, lakkasin taas vaihteeksi kynsiä (kerran, kaksi) ja tietysti etsin asuntoa. Siinä ohella ehdin harrastaa kulttuuria niin kirjamessujen, tanssiteatterin kuin luonnontieteellisen museon voimin! Jee. Kirjoja tuli luettua syksyn aikana kokonaiset yksi kunnollista, mutta kirja olikin sitä mieluisampi (Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus).

Marras-joulukuut olivat flunssien täyttämää aikaa: ensin pientä nuhaa, sitten lähti ääni, lopulta alkoi monen viikon köhä, joka loppui oikeastaan vasta lomaan. En jaksanut edes valmistella joulua kunnolla, mutta sieltähän se kuitenkin tuli. 

Joulukuun alussa aloin vaatteidenostopaaston, joka tuntui lähtevän liikkeelle melko onnistuneesti, johtuen varmaan siitä, että aikani meni asuntoasian murehtimiseen. Uutta kotia en siis jouluksi vielä saanut, mutta päätin lopettaa vuoden iloisesti ja aloittaa uuden positiivisen ajattelun voimin: kyllä se sieltä lopulta löytyy. Lisäksi uuden vuoden haasteisiin kuuluu liikuntaharrastusten elvyttäminen. Iloa lisää elämään, olkoon mottoni!