Mitä mulle kuuluu just nyt

Uumoilen, että tulen näinä sateisina päivinä kirjoittamaan enemmän kuin aikoihin, sillä olen myös hiukan kipeä; lämpöilen ilmeisesti allergioista johtuen. En ainakaan ole keksinyt muuta syytä, kun flunssakaan ei vaivaa. 

Jouduin kuumeilun takia siirtämään kiipeilykurssia ja perumaan osallistumiseni Satakunnan kansansoutuihin, ja elänkin nyt eräänlaisessa harmituksen ja väsymyksen sekaisessa maastossa. Melkein kaaduin iltaunille, mutta aikaisen herätyksen takia en viitsinyt kuitenkaan pilata yöuniani. Huomenna lähden siis joka tapauksessa Satakuntaan, vaikka soutamaan en pääsekään. Vielä eilen uskoin, että kuume ehtii laskea ja sydämen tiheäsykkeisyys kaikota ja ostin soutuhanskatkin, mutta löytyköön niille muuta käyttöä tulevina kesinä. Lyyli viettää kolmiviikkoistaan isovanhempien luona mökkeillen, joten olen siis näinä päivinä vapaa kuin taivaan lintu. Jos vain jaksan lentää...

Tämä kesä, huoh, on ollut taas tällainen. Suorittamista ja surua. En muista, milloin olisin itkenyt täyttä kurkkua niin paljon kuin viime kuukausien aikana. Kuitenkin samaan aikaan ajatukseni ovat entistä useammin iloisia ja vähintään puolikeveitä. Ei tunnu niin pahalta enää elää ilman parisuhdetta; osaan nauttia esimerkiksi siitä, että kukaan ei puutu sisustukseeni, hulluun siivoamiseeni tai päivärytmiini. Saan vaeltaa yöpuvussa pitkälle iltapäivään asti, voin tuulettaa kämpän niin kylmäksi kuin haluan tai poksutella purkkaa kuin teini-ikäinen konsanaan. On näissäkin puolensa. (Veikko tosin tuskin olisi näistä hermostunut, korkeintaan toivonut vähän vähempää tuulettamista...) Ja saan reissata, miten mieli lystää tai rahat riittävät, viettää aikaa yksin tai ystävieni kanssa, harrastaa ja hengata Lyylin harrastuksissa. Parisuhde varmasti toisi muutoksen tähän. 

Uusi asenne on jostain ainakin välillä hiipinyt aivojeni pintakerroksiin, sellainen, että tulkoon, mitä tulee, elämähän on aika jännää, kun ei tiedä, mitä tulee ja ehkä noin puolet asioista kuitenkin on hyviä ja ne huonot, no, ne on huonoja, mutta onko niillä suurta merkitystä isossa mittakaavassa? Osalla ehkä on vaikutusta kuukausien, ehkä vuosienkin ajan, esimerkkinä tuo parvekkeen ongelmapesäke, joka aiheuttaa allergiaa, mutta pesulan huonosti pesemä matto likastuu joka tapauksessa käytössä ja joulun alla voin viedä sen paremmin pesevään pesulaan. 

Se, mitä eniten pelkäämme, harvoin kuitenkaan tapahtuu. Ja ehkä siitäkin jotenkin selviää, jos sellainen hirveys joskus koittaa. Minähän tietysti pelkään näitä äärettömiä hirveyksiä, koska olen joutunut näkemään vaikean sairauden ja siitä aiheutuneen nuoren ihmisen kuoleman. Ja ruokin pelkojani esimerkiksi lukemalla synkkää kirjallisuutta tai katsomalla ihon alle meneviä elokuvia, kuten eilen ranskalaisen vallan mainion, mutta surullisen Niin kauan kuin sydän lyö -uutuuden.

Iloisista uutisista piti kuitenkin kirjoittamani, ja yksi niistä on se, että meillä tässä taloyhtiössä on vallan mainio tekninen isännöitsijä, joka otti sisäilmahuoleni todesta, joten todennäköisesti parveke avataan ja tarkistetaan, mitä noiden seinälevyjen takana on. Voihan nimittäin olla, että sisällä olevat vällyt ovat kostuneet tai reagoivat jotenkin lämmön kanssa, jolloin ilmaan erittyy kemikaaleja. Ainakin asia on nyt viety eteenpäin, ja voin olla tyytyväinen siihen, että olen tehnyt voitavani. 

Hajujen eliminoimiseksi poistin parvekkeelta sinne somistukseksi laittamani taljanpuolikkaan, sillä sekin tuntui haisevan. Parveke on nyt vähän ontto, mutta ensi vuodeksi olen jo suunnitellut hankkivani sinne yrttiviljelmän. Jos – ja kun – hajuasia saadaan kuntoon, mukava olisi myös jonkinlainen oleskeluviritelmä, kuten rottinkituoli. Silloin tulisi oltua enemmän ulkona! Tämän kesän osalta en enää jaksa tai hajun takia voikaan piitata. (Kuten huomaatte, olen päättänyt tahi tajunnut, että täällä vielä ensi vuonna asutaan!)

Toinen hyvä asia tapahtui sekin tällä viikolla, kun Kela ilmoitti myöntäneensä minulle vuodeksi kuntoutustukea psykoterapiaan. Hurraa, sillä hyvä terapeuttikin löytyi keväällä, ja olen jo kesäkuussa aloittanut hänen luonaan terapiakäynnit, jotka jatkuvat muutaman viikon päästä lomansa loputtua.

"Mitä mulle kuuluu just nyt? En muista koska viimeks oisin hengittänyt..."

Juuri nyt on mielessä vain viimeisistä lomaviikoista nauttiminen sinne tänne säntäillessä (Turku-viikonloppu strategiapeleineen, siskon kesäjuhlineen ja isän syntymäpäivineen sekä tangoleiri ovat vielä edessä; Lintsille, leffaan, Heurekaan pitäisi tytön kanssa keretä). Vastapainoina toimivat lukeminen, tv:n katselu ja vaikkapa sudokujen ratkominen. Olen jo siirtynyt neljän tähden sudokuihin. Mainiota nollaamista – en voi kuin suositella!

Viihteen virrassa

Meikäläinen on eniten sitten naismuistiin eli viimeiseen viiteen vuoteen nautiskellut niin tv-sarjojen kuin elokuvien viehätysvoimasta käymällä jopa useamman kerran kuussa elokuvissa tai katsomalla monena iltana viikossa dvd:ltä joko Mad Meniä, Tre Kärlekaria tai Sinkkuelämää. 

Kaipa se sitten myöntää täytyy, että vapaa-aikaa on. 

Tällä hetkellä tuntuu uskomattomalta, että olen edelleen niin koukussa Mad Meniin, että jaksan tapittaa sitä kolmatta kertaa. Nyt motivoi myös kimpassa katsominen, sillä haluan jakaa lempisarjani lempi-ihmiseni kanssa. 

Tre Kärlekar on hyvä, mutta hidastempoinen. Sitä jaksaa silloin tällöin ja sen tähden sen katsominen kestää. Mutta kun sen jaksaa valita illan sarjaksi, ei kyllä tarvitse katua.

Sinkkuelämää olen toki nähnyt sekalaisin osin, silloin kun television vielä omistin. Nyt katselen pian kolmatta vuotta verkkaisessa tahdissa sarjaa vihdoin ja viimein järjestyksessä alusta loppuun, ja nauran ja nautin joka kerta. Käsikirjoitus kantaa ja asuja on edelleen hauska ihailla. Ikäänkuin muoti ei olisi ajanut niiden ohi; kaipa ne ovat vain niin erikoisia ja erityisiä, katumuodista irrallisia, että ajan kuluminen ei tee niille niin kovasti hallaa kuin muodille muuten.

Elokuvaelämyksiä viime ajoilta on yksi yli muiden: Koskemattomat. Käsikirjoitukseltaan melko tavanomainen, elämän pieniin hassuuksiin ja kliseisiinkin tarrautuva ote ei ehkä tee elokuvasta mestariteosta, mutta näyttelijöiden, varsinkin Omar Syn valloittava olemus saa minut kananlihalle. Ilontuojaelokuva, sanoisin, jossa kuitenkin nähdään elämää sellaisena kuin se voi olla todellisuudessakin olla. Elämänmakuista komediaa. 

Toinen viime aikoina näkemäni ranskalainen elokuva Rakkaus on tarinaltaan ja kertomistavaltaan varsin hieno, vaikkakin se jätti minut jollain tasolla tyhjäksi. Tarina oli niin aito, ollen myös hiukan tylsä, mitä oikea elämä usein on, että en pysty nostamaan tätä suosikkeihini. Usein ranskalaisissa elokuvissa onkin jokin sellainen arkisuuden pohjavire, joka väsyttää ja kyllästyttää minua. En ole muutenkaan ranskalaisuuden ystävä, vaikka ranskan kieli toki on korvissa yksi maailman kauneimmista kielistä, ruotsin ja espanjan jälkeen listoillani kolmas. 

Ang Leen uusin ohjaus, Piin elämä, on pyörinyt monen huulilla. Elokuva, joka on täytynyt nähdä. Ang Leen ohjaukseksi leffa oli mielestäni selkeä rimanalitus, mutta en kyllä siltä juuri mitään odottanutkaan. Yllätyin oikeastaan päinvastoin, sillä alun laahaava kerronta, pirstaleisuus vaihtui mielettömiksi kuvasarjoiksi haaksirikon jälkeen. Visuaalisesti elokuva oli helmi, vaikka 3D-leffoista en oikein pidäkään niiden epämukavuuden takia: yrittäkääpä tunkea lasien päälle toiset ja nauttikaa siinä sitten elävästä kuvasta!

Näiden elokuvien ja sarjojen henkilöt, tapahtumat ja tunnelmat sekoittuvat nykyisin kovin usein arkeeni, joka sekin itsessään on meneväistä, eläväistä koulumaailman ja perhekuvioiden tiimellyksessä. Tämän lisäksi luen nyt tiheää kirjaa (Siri Hustvedtin Amerikkalaista elegiaa), joten ei kai ihme, jos joskus yksinkertaisesti vain en jaksa enempää sisältöä elämääni. 

Mutta hyvä kai näin: saan molempia, elävää elämää ja viihteen vuolautta, sopivissa pätkissä. Olen kylläinen.

Action / Jonathan Kos-Read

Psykopaattia metsästämässä

Olimme miehen kanssa leffassa, toista kertaa tänä vuonna. Aikalaista taantuneisuutta, kun sentään entisessä elämässäni kävin leffassa noin kerran kahdessa viikossa, minimissään. Aikansa kutakin, voisi sanoa, enkä ole oikeastaan ehtinyt edes kaivata leffailtoja, mutta nyt alkoi vähän kutisuttaa, kun teattereissa pyörii parikin kiinnostavaa henkilökuvaa  (Prinsessa sekä Mr. Nobody). Pidän nimittäin ehdottomasti eniten henkilödraamasta, kuten tämän illan valintakin osoitti.

Tappaja sisälläni ei ehkä noin päällisin puolin olisi korrektein leffavalinta perheenäidille ja opettajalle, mutta koska olen kovin kiinnostunut ihmisten muotokuvista – etenkin niiden outojen ja omituisten – päädyimme tutustumaan Casey Afflecin huippusuoritukseen ihan tavallisena pikkukaupungin sheriffinä, josta kuoriutuu kylmäverinen tappaja. Leffa toi elävästi mieleeni toisen suhteellisen tuoreen psykopaattikuvauksen, Oscar-voittaja Menetetty maa -elokuvan, jossa psykopaattina taituroi Javier Bardem. 

 Kuva: Kat...

Epäilen, että psykopaatin mielen syvyyksiä on edes elokuvaohjaajan mahdotonta nähdä, mutta pintaraapaisukin riittää näyttämään vähintään sen, kuinka viallinen maailma heidän päähänsä on piirtynyt. Afflecin  psykopaatti oli elokuvan alussa osin epäilevä, katuvakin, tunteita näyttävä olento, mutta elokuvan kuluessa jäykistyi ja turtui, alkoi kuin nauttia uudesta roolistaan tappajana. Bardemin parin vuoden takainen tappaja taas oli kylmempi, suoraviivaisempi ja ehkä toimintasankarimaisempi. Hänestä tulee mieleeni Stieg Larssonin Millenium-trilogian Ronald Niedermann, panssarintorjuntarobotiksikin kutsuttu congenial analgesia -tautia poteva jättiläinen. Afflec suloisen näköisenä nuorena miehenä ei ehkä sopisikaan aivan tällaiseen rooliin, ja osa roolin moniuloitteisuudesta liittyi hänen kaksijakoiseen olemukseensa. Miten tavallinen ja luotettava naapurinpoika muuttuu pedoksi? Vai synnytäänkö sosiopaateiksi?

Vastenmielistä oli elokuvan raaka väkivalta, joka tuntui saavan psykopaatinkin aluksi kyyneliin. Käänsin pääni pois valkokankaalta pahimpien kohtauksien ajaksi, joten mieleni jää onneksi nyt vain askartelemaan poikkeusyksilön elämänvalinnoilla. Miksi teit sen, Afflec? Hän rakasti sinua, ja sinä halusit aluksi kostaa ja ikään kuin sovittaa syntisi, koska petit naistasi hänen, prostituoidun kanssa. Olitko siis sittenkään puhdasverinen psykopaatti, koska olit periaatteessa hyvän puolella, mutta menit solmuun kostosi kanssa?

Lisää pohdintaa Tappaja sisälläni -leffasta mm. Nytissä, Film-o-holicissa ja FilmiFIN:ssä.

Kuva: Kat...

Kat...:n kuvilla ei ole mitään varsinaista tekemistä elokuvan kanssa. Ne ainoastaan kuvittavat tuntojani, leffan synkeyttä ja muistuttavat vanhasta ajasta, johon elokuva sijoittui.