Muovikrääsäkransseilua

Kuusi vuotta sitten hurahdin tekemään muovikrääsästä pääsiäiskransseja. Joskus täytyy matkia itseään, mutta ehkä pitäisi matkia tarkemmin. Tällä kertaa oioin mutkia suoriksi, ja lopputulos jäi siksi hieman valjuksi. Mutta askarteleminen oli hauskaa, ja Lyylikin pääsi tietysti nyt mukaan, kun ikää oli karttunut tarpeeksi kuumaliiman käyttöön. 

Löysin Sinellistä tällä kertaa pyöreitä kranssinpohjia, mutta päätin, että en rupea päällystämään niitä keltaisella paperilla, sillä viimeksi paperi alkoi käytössä repeillä ja lopulta jouduin purkamaan toisen kransseista (toisen olin antanut ystävälle lahjaksi, tiedä sitten, mitä hän sillä teki...). 

Olisi pitänyt, sillä valkoisen styroksipohjan jäädessä esille kranssi näyttää vähemmän pääsiäiseltä ja enemmän puolivalmiilta. Lisäksi tämän vuoden ihmeellinen trendi sekä Tigerissä että Sinellissä olivat moniväristen tipujen paketit. Olisin halunnut pelkkiä keltaisia, mutta kun yhden paketin hinta on kolme ja puoli euroa... Ällötti muutenkin ostaa muovittomana maaliskuuna tuollaisia Made in China -kökköjä, mutta kun ne oli saatava! Muovikrääsä löytyi tietenkin Lyylin laatikoista, ja päätin, että jos jonain vuonna täytyy taas päästä tekemään näitä, kannattaa metsästää kirpputoreilta tai vaikka sosiaalisen median välityksellä Kinder-munien sisältöjä, sillä niitä varmaan ihmisten laatikonpohjilla piisaa!

Askarteleminen oli niin kivaa, että sitä pitäisi tehdä useamminkin kuin kuuden vuoden välein pääsiäisen alla! 

Pääsiäistä päästämään

Harvemmin on tullut vietettyä pääsiäistä kotosalla, eikä se oikein nytkään inspiroisi, mutta en enää tohdi mahan kanssa lähteä maakuntaan. Sitä suuremmalla syyllä kotipääsiäisestä tulee ottaa ilo irti!

Niinpä ollaan askarreltu pääsiäiskoristeita, ostin jo narsisseja ja helmililjoja, ja tietenkin rairuohot on kylvetty. Oikeammin kylvin timoteitä, sillä lähikaupasta en muuta löytänyt, ja päätin tyytyä siihen. Jo hyvissä ajoin, pari viikkoa ennen pääsiäistä, istutin lautasellisen: se iti nopeasti ja alkoi kasvaa tasaisena mattona. Kunnes torstaina suihkutin siihen vahingossa etikkaa! Meillä kun etikkaa on suihkupullossa keittiössä aivan käden ulottuvilla siivoamista varten, enkä siinä sitten vain ajatellut sen koommin asiaa. Oikea sumutinpullo, se vedellä täytetty, sijaitsee roskiskaapissa. Olin niin ajatuksissani, oikeastaan murheissani, että tartuin vain lähimpään, ja lopputuloksena oli nuutunut, kasvamisen lopettanut ruohopläntti. 

Ei siinä sitten auttanut kuin lähteä ostamaan uutta multaa, sillä kuinkas sattuikaan, että olin käyttänyt viimeisetkin mullat juuri tuon epäonnisen rairuohon alustaksi. Lähimmässä kukkakaupassa, Vuosaaren jo aikansa eläneen pohjoisen ostarin uudehkossa putiikissa ei ollut myytävänä kuin kaktusmultaa. Tyydyin siihen, tultiin kotiin, mutta pussin avattuani tajusin, että ei tästä hyvä alusta tule. No, tulipa vaihdettua kaktusten mullat (ekaa kertaa elämässäni!), mutta ei taas auttanut kuin lähteä sen perään uudelle mullanhakukierrokselle, tällä kertaa samaisen ostoskeskuksen S-markettiin. 

Lopulta saatiin mullat lautasille, ja nyt kuumeisena odotan, josko ehtivät pääsiäisen pyhiksi valmiiksi. Tosin tuskin kauheasti vieraita on luvassa, joten sama kai se minulle, ovatko ruohot valmiita jonain tiettynä päivänä vai eivät. Ja silti tuntuu, että pääsiäinen on jotenkin tehtävä juuri niiksi päiviksi, kun muutkin sitä viettävät. Vaikka en tiedä, kuinka moni kovin uskonnollista pääsiäistä viettää. Todennäköisemmin muutama lisävapaa viikonlopun ympärillä on monelle lähinnä kauan kaivattua kevätlomaa: mahdollisuus nukkua enemmän, ulkoilla, olla perheen tai suvun kanssa, syödä (ja juoda) hyvin. 

Mietin jo vähän, josko menisin seuraamaan keskustaan Via Crucis -pääsiäisvaellusta. Se on kulttuurinen ilmiö, joka on minulta vielä tyystin näkemättä, mutta kammoksun väkimassoja, etenkin tässä tilassa, ja koska liikkumiseni on hidasta ja välillä vaivalloista, taidan vain tyytyä näkemään niitä ystäviä, jotka ovat kaupungissa (eikä se tietenkään ole pelkkää tyytymistä, mutta jos jotain erityistä pääsiäistekemistä tässä etsii, ystävien näkeminen kaupungilla ei ole minulle sitä). Lisäksi voin mennä tangosalille muutamien vapaaehtoisten kanssa salin siivous- ja järjestelyavuksi ja näkemään joitain tuttuja tangontanssijoita samalla (vaikka itsellä tuo harrastus on pidempiaikaisella katkolla) ja yhden vanhemman perheiden tapaamiseen. Ehkäpä sisko ja miehensä tulevat lautapelin kanssa kylään. (Se olisi parhautta, mutta koska eivät olleet varmoja, en uskalla liikaa odottaa sitä, että pääsisin pelailemaan.) 

Lopulta kenties käytän suurimman osan ajasta lukemiseen! Olkkarin ja makkarin sisäilma on sitä huonompaa, mitä enemmän aurinko sisälle paistaa, mutta nytpä voi pikkuhiljaa alkaa pitää ikkunoita pitkiä aikoja auki ja harrastaa läpivetoa. Parvekkeella haisee edelleen uudet villat ja sen sellaiset rakennusmateriaalit, mutta pahin maalinhaju on poistunut. Hurraa. 

Ehkä tästä vielä lokoisa pääsiäinen saadaan, jos yhtenä kappaleena pysytään. 

Rullaati, rullaati

Loma on alkanut rullata! Päivät kuluvat vauhdilla, ja lievästä yksinäisyydestä huolimatta tuntuu melkein siltä, että miten tässä töitä ehtisikään enää tehdä arjen ohella! 

Olen muun muassa alkanut katsella enemmän telkkaria – tai siis Yle Areenaa, sillä eihän meiltä oikeaa töllöä löydy. Päivien rutiineihin kuuluvat ensisijaisesti DNRS-treenit, jotka vievät usein tunnin verran päivästä, joko yhdistettyinä kävelylenkkeihin tai siirtymiin tai ihan pelkästään sellaisinaan olohuoneessa (sohvalla) toteutettuina. Siivoilen, puuhastelen, kirjoittelen, luen. Aloin kutoa sukkaa (joululahjoja jo, kun tästä vuodesta tulee kengännauhabudjettivuosi myös lahjojen suhteen), ja olenpa jaksanut jumpatakin aina silloin tällöin.

 Kutimessa sukka monen vuoden tauon jälkeen. Huomioi uusi pöytä!

Viime yönä valvoin voimakkaiden supistusten vuoksi; niitä on ollut tässä raskaudessa riittämiin. Yöllä mietin, että olinkohan puuhaillut liikaa päivän aikana ja täten aiheuttanut tuon epämiellyttävän olotilan. Sinällään supisteluista ei kai ole vaaraa, mutta sen verran voimakkaina ne tunnen, että herään aina, kun supisteluita ilmenee. Yöt ovat tietysti allergiankin takia usein sirpaleisia, mutta viime yönä olin suorastaan onnellinen siitä, että supisteluista huolimatta kutina pysyi aisoissa!

Pienistä asioista sietääkin olla onnellinen, sillä niistähän se elämä lopulta koostuu. Yksi onnea tuova asia on uusi kalenterini: opekalenteri jäi tyytyväisenä koululle suoritettuaan lukuvuotensa urakan normaalia lyhyemmässä ajassa. Yleensähän merkkailen tuohon työkalenteriin myös kaikki vapaa-ajan menot, sillä yhden kalenterin kanssa on paremmin kartalla kuin kahden kalenterin loukussa. Tosin tuplavarmistan kaiken käyttämällä myös tietokoneen omaa kalenteria. Vähän höpsöä, mutta siitä saa paremmin yleiskuvan kuin paperikalenterista, jota sitten taas rakastan siksi, että sinne voi kirjoitella kaikkea ylimääräistäkin. Paperikalenteri on paitsi kalenteri myös iso muistilappu. 

Onnellinen olen myös siitä, että olen jaksanut siivota Lyylin huonetta. Muutenhan meillä on kotona jokaisella asialla paikka ja järjestys, mutta lapsen huone lähtee helposti käsistä, koska se on kuitenkin toisen valtakuntaa, eikä jokaista hyllyä tai laatikkoa voi olla koko ajan syynäämässä. Nyt sitten vähän luvattomasti ryhdyin puuhaan; tyttö ei tuntunut olevan kuin tyytyväinen, että ajelehtivat tavarat saivat paikkansa ja alati lisääntyvä ns. pikkuroina löytyy nyt nätisti yhdestä ja samasta laatikosta pieniin muovirasioihin heiteltynä. Mitään viimeisen päälle -siivousta en siis tehnyt, vaan ylimalkaisen järjestelyn, jonka ohessa imuroin yhden laatikon piparkakkumurusta: tyttären piparivarasto oli syöty (salaa) ja jäljet olivat sen mukaiset. Roskiin lähti myös kymmeniä karkkipapereita...

Yöpöytä tytön huoneesta puuttuu, mutta yksi keittiön tuoleista ajaa asian. Keittiöön ei oikeastaan mahtuisikaan neljää tuolia, joten näin on hyvä. Ja onhan tuo tytön asetelma ihan soma... 

Lyylin "yöpöydän" asukit

Tiedätte varmaan tunteen, kun ei huvita mikään

Nyt juuri minua ei huvita melkein mikään, eikä varsinkaan lähteä kauppaan tai tehdä ruokaa tai silittää. Asioita, joita pitäisi tehdä. Liian arkista, tuntuu melkein työltä. Loman viimeistä päivää kun viedään. 

Viikonloppu toki on vielä edessä: tiedossa on vain kivoja asioita, kuten yin-joogaa, joka on täydellistä mielelleni ja sielulleni juuri tällä hetkellä. Hengitellään ja ollaan asanoissa eli asennoissa pitkään, vain syvävenyttäen jänteitä, lihaksia ja lihaskalvoja sekä sidekudoksia. Puolitoista tuntia hurahti viime lauantaina kuin siivillä, vaikka olin vähän kipeäkin. 

Ahdistun todella helposti asioista, jotka ovat edessä lähitulevaisuudessa: ihan arkisista jutuista, kuten kotihommista tai kaupassakäymisestä, jopa harrastuksista tai juhlista. Yhtäkkiä en yhtään haluakaan lähteä kotoa minnekään, kun iltameno lähestyy. Lopulta kun saan itseni paikan päälle, viihdyn kyllä hyvin tai vähintään tarpeeksi. 

Tänään en haluaisi mennä tangotunneille, vaikka juuri viime viikolla jätin ne väliin. Tiedä sitten, voisiko tämä olla ylirasittumisen merkki tai signaali siitä, että olen pakannut elämäni liian täyteen. Mieleeni on myös juolahtanut, että kenties kysymys on luonteenpiirteestä.

En vain halua luopua mistään, siinä tämä täälläkin usein toisteltu mantra. Kaikki, mitä harrastan, on kivaa. Olen jopa alkanut pitää ruoanlaitosta! Toisaalta vaadin kaikelta paljon: kodilta liiallista siisteyttä, silitettyjä vaatteita, puhtaita lakanoita, tuoksuvia pyyhkeitä; vaadin itseltäni hyvää kuntoa, laihaa oloa, lihaksia, sivistystä: kirjoja, elokuvia, tangoa. Sosiaalisia suhteita, hyvää työnjälkeä, tyttären huomioimista ja hänen harrastuksiinsa sekä ystävyyssuhteisiinsa panostamista. Vaatimustaso: hälyttävän korkea. 

Sain muutama päivä sitten psykiatrin lausunnon, jolla haen nyt vuodeksi psykoterapiaan. Puoliksi nauratti "sairauteni": määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ja vaativa persoonallisuus. Siis mitä, voiko persoonallisuuden vaativuus olla todellakin sairaus? Minusta se jos jokin on luonteenpiirre. Erityisherkkyyttäni sentään ei pidetä tautina. 

Onneksi tämänaamuiseen huvittamattomuuteeni auttoi toinen kuppi kahvia, ja niinpä voin suunnata virkistyneenä koneen äärestä levittämään pyykkejä ja sen perään kenties lukemaan vähäksi aikaa kirjaa ja sitten kaupoille. 

Joskus riittää, kun antaa itselleen ylimääräisen puolituntisen. 

Aika on

Loma on tehnyt terää! Tulimme maalle torstaina ystävän kyydissä, ja mielentila oli rauhaton, jopa pahantuulinen. Väsymystä, kaipuuta, kiukkua.

Aika pian olotila vaihtui rauhallisen levolliseksi. Tarvitsin "kotikodin" seuraa, lepoa ja joutenoloa, kaiken lisäksi kun flunssa iski päälle. Lyylikin sairasti vatsataudin, ja niinpä pitkäperjantai meni pääasiassa sisätiloissa lueskellen, espanjaa opiskellen ja vaikkapa Astrid Lindgren -dokkaria katsellen. 

Arkista, suorastaan liioitellun arkista, vaikka on kristikunnan suurin juhla! Huomenna maanantaina, toisena pääsiäispäivänä, kun palataan kotiin, suunnitelmissa on pestä ikkunat. Kevät tulkoon lopullisesti tällä tavoin. 

Huhtikuun ja toukokuun viikoista on tulossa suunnattoman kiireisiä, kuten keväisin yleensä: on koulutuksia, tanssikorttien tanssit on tanssittava, jonkin verran juhliakin ja elämänmuutoksia ainakin ruokavalion suhteen on tiedossa. Jännityksellä odotan, mitä muuta on muutettava kuin elämä sokerittomaksi.

Yhden lääkärin määräyksestä olen nyt siis ainakin useita kuukausia täysin ilman valkoista sokeria. Jossain vaiheessa täytyy käväistä ravintoneuvonnassa, jotta tietää, mitä saa ja mitä pitää syödä. Odottelen nyt kuitenkin ensin lopullisen tuomion; laboratiokokeiden tulosten pitäisi olla ensi viikolla valmiit.

Olen iloinen siitä, että olen jaksanut tutkia ja hoitaa itseä ja ehkä pikkuhiljaa vähän rauhoittaakin elämää. Jotenkin tuntuu siltä, että olen vapaampi nyt kuin aikoihin, vaikka muodollisesti rajoitteita on enemmän. Jotenkin ei jaksaisi selitellä muuttunutta elämäänsä kenellekään, vaikka varmasti pitää, ja vähän huvittaa se, että taas päällä on tällaisia "ruokakikkailuita", niin kuin niitä ei minulla nyt olisi useaan eri otteeseen ollut ennenkin! Mutta minkäs teet; ehkä olen vasta nyt ratkaisujen äärellä? Ja toisaalta, kenellepä se kuuluu, mitä syön, vaikka sosiaalista syömistä tietyistä ruokalajeista kieltäytyminen tietysti rajoittaa. Ehkäpä tästä lähtien syön entistä useammin yksin tai vain sellaisissa olosuhteissa, joissa ei selittelyjä tarvita.

Monella tapaa olen kyllästynyt puolustelemaan valintojani ja elämääni. En tiedä, miksi edelleen tunnen syyttelyjen ja syyllistämisen taakan harteillani. Ehkä aikaa ei ole vieläkään kulunut menneestä raskaasta elämästä tarpeeksi. 

Tai ehkä on aika vaihtaa näkökulmaa, kuten ystävä jokin aikaa sitten totesi. Ehkä kysymys ei olekaan ajan kulumisesta.

Pehmeämpää

Sisareni on harrastanut argentiinalaista tangoa monta vuotta. Hän puhuu usein pehmeistä tandoista, verraten parhaiden tandojen pehmeyttä veteen. 

Olen itsekin miettinyt viime aikoina paljon pehmeyttä, elämän pehmeyttä. 

Pääni sisällä käy yhä kova myrsky, elämän kovuus pyörii tässä vesilasissa. Samalla koen, että olen elänyt hyvän elämän. Elän elämää, joka on minun näköistäni. Elämää, joka valitsi minut ja johon minä suostuin. Elämää, jonka osia olen valinnut itsekin.

En tiedä tekisinkö toisia valintoja näin jälkikäteen, koska en selvinnyt virheittä. Tein isoja virheitä.

Samalla ydin on alkanut erottua yhä paremmin: tein myös valinnan, jota en voi katua. Elämänkumppanin menetys satuttaa sittenkin eniten, ei se pettymys, että avioliitto päättyi – ja siten suuri yksinäisyys alkoi – tai pettymys siitä, että en saanut enempää lapsia, vaikka yhteenlaskettuna tämäkin summa on suuri. 

Osaan iloita elämän pehmeistä hetkistä ehkä voimakkaammin kuin osaisin, jos en olisi menettänyt suuria. Tartun jokaiseen lempeään tilaisuuteen. Nautin hiljaisista pysähtymisistä ja kohtaamisista.

Eilen olin Vantaan Tikkurilassa. Paikkahan on kuin pieni suomalainen kylä! Kävin Tikkurilan kirjakaupassa, jossa lähes jokainen kirja oli alennuksessa. Liikkeessä aika oli kuin pysähtynyt. Niin hiljaista oli. Niin aitoa. Poissa kaupalliset tingeltangel-musiikit, räikeät mainokset ja tekopirteät myyjät. Vain kirjat puhuttelivat.

Haalinkin kolme hyvää kirjaa, kaksi Lyylille, yhden alennusmyyntihuoneesta itselleni. Lisäksi kaupassa oli tarjous, jossa kahden kirjan ostajalle tarjottaisiin kolmas kirja ilmaiseksi, kunhan se olisi alennusmyyntihuoneen erikoisalennushyllyltä. Sain kuitenkin kolmannen kirjani ilmaiseksi, vaikkei se ollut tuolta hyllyltä napattu. Olin ymmärtänyt jotain väärin, mutta en edes tingannut, myyjä antoi ilomielin kaupanpäällisiä.

Mieleni teki kysyä, että onko tämä kannattavaa liiketoimintaa, mutta vaikenin – ja lopulta aloin puhua tangokengistä, jotka olivat mukanani. – Olin matkalla tangosalille.

Elämäni ensimmäinen milonga on nyt takana. Ei tuntunut kovin pehmeältä, mutta jonkinlaisen aavistuksen sain siellä siitä, millaista on liidellä veden päällä. 

Pehmeää vettä nautin nyt Leena Krohnin Tainaronia lukemalla. 

Aina ei voi

Aina ei voi jaksaa, eikä aina voi olla kivaa. Tai ainakaan ei voi aina jaksaa täysillä, eikä aina voi olla huippukivaa.

Viime viikonlopun superhyvän fiiliksen jälkeen olen pelännyt lässähdystä kuin hullu. Milloin se kurjuus taas palaa?

Kurjat fiilikset eivät kuitenkaan ole saapuneet minua tällä erää ahdistelemaan, vaikka sellaisia onnen hetkiä, joita viikonloppuna ja vielä maanantainakin koin, en olekaan enää kohdannut. Ehkä sain niistä jo voimani? Ehkä en olisi enempää pystynyt ottamaankaan vastaan.

Lauantaina tuntui siltä, että päässäni naksahti jotain, ja tajusin jollain syvemmällä tasolla, kuinka tärkeää ihmisten välinen estoton vuorovaikutus on. Kuinka tärkeää on heittäytyä siihen hetkeen ja keskittyä siihen ihmiseen, jonka kanssa aikaansa viettää, miettimättä sen syvällisemmin kaiken pysyvyyttä tai lopullisuutta. 

Ymmärsin yhtäkkiä, kuinka vähän on merkitystä sillä, oletko mies vai nainen. Tärkeämpää on antautuminen.

Ei, en ole tavannut ketään (uutta), en löytänyt elämälleni sen selkeämpää suuntaa enkä voi huokaista täällä niitä sanoja, jotka toivon joskus saavani kirjoittaa. Elän edelleen yksin, mutta onneksi ystäväpiiriin kuuluu paljon hyviä ihmisiä, paljon myös kohtalaisen uusia kasvoja, eikä kieltää voi miesten olemassaolon voimaa. Ei, vaikka sukupuolella ei aina olisikaan sellaista merkitystä, joka sillä väitetään olevan. 

Suoritan elämääni mm. opiskelemalla espanjaa Duolingossa. Se on onneksi etupäässä kivaa!

Tyytyväisyyden tunteen keskellä olen kuitenkin saanut taistella jaksamisen kanssa. En koskaan oikein ole jaksaa arkea kunnolla, ja siksi sorrun juomaan kahvia liikaa, syömään suklaata rajoitta, nyppimään hiuksiani tai hoitamaan hermostunutta ja väsynyttä itseäni muilla epäterveillä keinoilla. Se harmittaa, mutta kaipa se samalla on aika inhimillistä ja kohtalaisen yleistä. 

Onneksi ylensyömiseni on kuitenkin sopivasti hallinnassa nykyään, eivätkä hiuksetkaan ole häiritsevästi harventuneet. Turhaan vaadin itseltäni täydellisyyttä, sen tiedän. Ketä haittaa, jos kynsinauhat ovat osin nyhdetyt tai kahvi murisuttaa mahaa? Kuka muu miettii vatsamakkaroitani? Ei epätäydellisyyteni muilta pois ole, eikä aina itseltäkään, kunhan siihen ei liikaa kiinnitä huomiota.

Koska yleensä suoritan elämääni, päätin, että seuraavien tuntien aikana en sitä tee, vaan kuuntelen musiikkia, juon kahvia ja teen samalla ihan mitä tahansa pöllöä, mitä mieleen juolahtaa, vaikka se sitten olisi pelkkää Facebookissa roikkumista. 

Sillä siten voi vähentää elämän stressiä. Sitäpaitsi tarvitsen tyhjiä hetkiä, jolloin muistella viikonlopun rönsyileviä keskusteluja, naistenpäiväntoivotuksia, syvää halausta, sämpylöitä leiponutta siskoa, haukotuksia kesken puheen ja tilanteesta aiheutunutta hervotonta naurukohtausta, kummitytyn ja veljensä kanssa vietettyä lapsenmielistä iltaa, voimauttavaa joogatuntia, rauhaisaa uintihetkeä ja argentiinalaisen tango-open kanssa käytyjä omituisia keskusteluja. 

Hyvä on elämä, vaikka ja koska aina ei voi.

Vois vaiks silittää

Voisi tietysti lähteä vaihtoehtoisesti lenkille tai jumpata kotona. Vähintään pitäisi venytellä. Tehdä jotain hyödyllistä. Eihän kello ole kuin vasta puoli yhdeksän, takana on tiiviitä päiviä ja iltatöitä, mutta meikäläisen kierrokset vain tiheentyvät.

Mietin tänään töissä ääneen, että mitenkäs kuulukaan oikein sanoa, kun tarkoittaa, että "kierrokset on katossa, kierrokset käy kovina". Että voiko tuolla tavoin edes suomeksi sanoa, vai onko se joku anglismi. Eräs oppilas siihen sitten nasevasti totesi, että eikös sun se pitäis tietää, sähän se suomen ope olet. 

Kyllä mietteeni ovat olleet viime päivinä harvinaisen kevyitä, kun suurin murheeni on nyt se, että tulevatko kirjahyllyni lasiovet alas yöllä vai eivät. Ovenkahvoihin on nimittäin kahdessa viikossa kertynyt hurja määrä silitettäviä vaatteita, yhteensä kuusi henkarillista. Lohduttaudun paitsi suklaalla myös sillä ajatuksella, että eiköhän siinä käy niin, että alas tulevat pelkästään vaatteet ja ovenkahvat. 

Muistan entisestä elämästäni paljon, mutta tällä hetkellä muistan onneksi vain yhden yksittäisen sortumisen: Istuttiin olkkarissa, kun keittiöstä rupesi kuulumaan äänekästä rutinaa. Selkeästi joku oli kaatumassa tai hajoamassa. Mentiin katsomaan ja kappas, parvella olleet seinähyllyt olivat irronneet seinästä. Syynä liian painavat lastenkirjapinot. Jepjep. 

Voisi siis vaikka ostaa vähemmän kirjoja, mutta lukea enemmän. Silittää tai olla silittämättä, mutta ilman huonoa omaatuntoa siitä. Voisihan nuo vaatteet tunkea kaappiinkin silmistä pois, jolloin voisi hyvässä tapauksessa käydä niin, että ne kelpaisivat sellaisinaan päälle. Tai sitten pitäisi hankkia se kodinhoitohuone, jossa kaikki kotityöt olisivat silkkaa sirkushuvia. 

Paha vain, etteivät tällaisiin 28,5-neliöisiin asuntoihin ole rakentaneet kodinhoitotiloja. Pankista kun kerrottiin tänään, että lainaa ei ole mitään mahdollisuutta saada lisää, kun tälläkään hetkellä stressitesti ei mene läpi... 

Iloista tässä kaikessa on se, että ei siis tarvitse käydä asunnonetsimisprojektia homekoirineen, remontteineen ja aikatauluineen kovin pian läpi. Ja hyvää tässä on myös se, että tuntuu entistäkin paremmalta idealta löytää mies, jonka kanssa hankkia yhteinen koti. Siinähän olisi etua jos minkälaista. Esimerkiksi sellaista, että silloin voisi silittää muutakin kuin vaatteita.

Kiehtovaa kirjaamista

Olen suorittaja. Kaiken lisäksi kirjaan suoritukseni ylös, säännöllisesti. Viime postauksessa saitte ehkä turhankin tarkkoja tietoja rahaliikenteestäni. Sen lisäksi olen jo vuosikausia kirjannut ylös mm. lukemani kirjat (jo vuodesta 1988!), tekemäni käsityöt sekä liikuntasuoritukseni. Satunnaisesti merkitsen muistiin myös muita, joskus mitä ihmeellisimpiä tekemisiäni tai itseeni liittyviä asioita. Kaikesta en kehtaa edes kertoa, mutta olenpa joskus laskenut, kuinka monta kertaa päivässä käyn vessassa. Ihan vain tietääkseni, että elänkö terveellistä ja normaalia elämää!

Taipumukseni suorittaa ja kontrolloida suorituksiani liittyy varmaan perfektionismiini, mutta mielestäni myös siihen, että päässäni vallitsee jatkuva, osin ahdistava kaaos sekä siihen, että olen tietyllä tapaa luonteeltani kaksijakoinen: paitsi perfektionisti myös taipuvainen heittämään kaiken läskiksi. Jos en esimerkiksi olisi aikoinaan alkanut laskea liikuntasuorituksiani, en olisi välttämättä omaksunut näin liikkuvaa elämäntapaa: hyvän olon tai selkäjumin takia jumppaisin ehkä silloin tällöin, mutta tuskin näin säännöllisesti. Jumppien kirjaaminen ylös nimenomaan yhteisölliseen HeiaHeiaan sitäpaitsi motivoi muutenkin: En halua jäädä neljän tunnin viikottaisesta liikuntatavoitteestani niin, että näen sen visuaalisesti edessäni kaaviossa. Enkä halua saada seuraavan viikon alussa sähköpostiviestiä, että voisit liikkua vähän enemmän, sillä saavutit vain 60 prosenttia tavoitteestasi. Ja tietenkin pieni kilpailu kanssaliikkujien kesken tekee välillä terää: kuka onkaan kuntoillut viikon aikana eniten... ;)

Asioiden ylöskirjaaminen selkeyttää ajattelua ja tukee muistia. Tuskin vuoden lopulla osaisin muuten kertoa, miten paljon olen tanssinut tai uinut; saan suhteutettua liikuntalajeja toisiinsa helposti ja ohjelman avulla kerään myös vinkkejä muiden harrastamista lajeista. Menojen ylöskirjaaminen taas on taatusti vähentänyt niitä: ei tee mieli shoppailla, kun näkee tarkkaan, kuinka paljon on jo (turhaan) tullut kuun tai alkuvuoden aikana ostettua kaikenlaista. Toisaalta menoerittelyn avulla näkee, kuinka paljon pakollisuuksiin oikein meneekään rahaa, eikä siten tarvitse aina tuntea huonoa omaatuntoa, jos ostaa välillä vaikka vaatteitakin.

Tällä hetkellä kirjaan ylös noin kymmentä erilaista asiaa, joista osa liittyy töissäni tekemään kirjanpitoon. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka kirjoitan ylös lukemani kirjat, se ei ole viime aikoina onnistunut motivoimaan minua lukemaan. En nimittäin ole ajallisesti lukenut kuluneen vuoden ensimmäisinä kuukausina juuri mitään. Määrissä olen ihan keskiarvossani: kirja kuukaudessa on tavoitteeni, jonka saavuttamiseen olen aina ollut tyytyväinen, vaikkei se nyt niin kovin paljon olekaan. Tänä vuonna olen kuitenkin onnistunut lukemaan jotenkin niin heppoisia romaaneja, etteivät ne ole tuntuneet missään. Silti, ja huolimattani kaipuusta kirjallisuuden pariin, en saa itseäni lukemaan.

Kevääni vähälle luvulle jääneet teokset: Kirjaston kissat -sarjakuvia, espanjan oppikirja, lukupiirikirja Puolikas keltaista aurinkoa sekä ylistystä kerännyt Erkka Filanderin runokokoelma Heräämisen valkea myrsky

Torstaina olin koulutuksessa, jossa puhuttiin lukemisen tärkeydestä. Mitään uutta ei varsinaisesti tullut esille, mutta koulutus antoi kyllä hyvän muistutuksen siitä, kuinka kirjallisuus on paitsi tärkeää, myös ihanaa. Tunsin piston sydämessäni. Miten voinkaan välittää oppilailleni kirjallisuuden ja kielen iloja, jos en itsekään juuri niistä nautiskele? Niinpä päätin, että koska kontrollifriikki olen, käytänpä sitä nyt hyväkseni.

 Ajankohtaishyllyltäni: Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu on odottanut lukemistaan kesästä asti – kiinnostaa ihan oikeasti, mutta...

En kuitenkaan halua lisästressiä muutenkin hektiseen arkeeni, joten en ala laskea tai asettaa säännöllistä tuntitavoitetta lukemiselle, kuten liikunnan suhteen toimin, mutta päätin kokeilla sellaista, että asetan joka viikonlopun alussa itselleni jonkin lukutavoitteen: esim. lue tunti tänä viikonloppuna tai lue runokokoelmaa sivulle 56. Katsotaan, miten käy. Arkipäivisin saa sitten keskittyä espanjan opiskeluun, joka kyllä edistyy, mutta hyvin hitaasti. Etenen yhden lyhyen kappaleen kahdessa viikossa, mutta massiivisine sanalistoineen se tuntuu nyt aivan sopivalta tahdilta. 

Viikonloppuni lukemattomat lehdet – osin viime viikonlopulta perittyä lukemistoa...

Ehkä tähän sopii nyt todeta, että kukin tahdillaan ja hitaasti hyvää tulee sekä vähemmän on enemmän. Viimeisin näistä on suosikkini, sillä en välttämättä usko siihen, että nopea tahti olisi kenellekään hyväksi, enkä toisaalta halua ajatella lukemisen – tai kielenopiskelun – suhteen niinkään lopputulosta, vaan nimenomaan nautintoa ja sivistystä, tässä järjestyksessä.

Vietävä ja syötävä viikonloppu

Saatiinhan se viikonloppu melkein päätökseen, vaikka kokeet eivät tulleet korjatuksi, eikä ystävää nähdyksi. Lyyli kuumeili, ja suunnitelmat muuttuivat vienosti, mutta eivät liian pahoin. Tosin rytmi näyttää jo kääntyneen; neiti on nukkunut puolet päivästä, ja vielä yhdeltätoista lopunkin lämmön laskettua uni kieltäytyi tulemasta silmään.

Huomenna ei mennä silti vielä tarhaan, sen verran hailakka päivä tämä oli, vaikka lämpö roikkui alle 38:ssa. Huono omatuntohan minulla heti tästä on, mutta pelaan nyt varman päälle. Päivä olisi kuitenkin neidille yhdeksäntuntinen, joten parempi olla ottamatta riskejä, eikös? Inhoan tällaista epävarmuutta; jos kuume olisi jatkunut 39:ssä, päätös olisi ollut helpompi tehdä. Nyt jo epäilen neidin tervehtyneen täysin, mutta muistan ohjeen: yksi kuumeeton päivä kotona. 

Huonoa omaatuntoa tuntuu olevan liikkellä muutenkin: tällä viikolla en pitkästä aikaa ehtinyt tai jaksanut urheilla tavoittelemaani neljää tuntia. Liikuin vain kahden tanssitunnin verran. Lisäksi täytin vatsani suklaalla ja runebergintortuilla päivänä jos muutamanakin niin, että aloin saada paitsi vatsanpistoksia liiasta rasvasta, myös omantunnon tuskia. Aika kauan ne sitten loppiaispyhän ovatkin pysyneet poissa! Tosin mistään sokerittomasta ruokavaliosta on turha puhua, siihen en pysty. Kenties kuitenkin entistä kurinalaisempi olen ollut: päivääni ei juurikaan kuulu edes hilloa tai muita minulle tyypillisiä makeuksia, mutta viikonloppuisin sorrun aina suklaaseen, suklaapähkinöihin tai leivoksiin. 

Viikonloput näyttäytyvät yhä useammin sellaisina, että nukun ja oleskelen. Välillä mietin, että onko tämä tervettä, että ihminen ei jaksa edes elokuvaa lauantai-iltana töllöttää, vaan ennemmin vetelee sikeitä kymmenen tunnin ajan. Tosin sunnuntaisin sitten lähes aina on kuin uudestisyntynyt olo.

Tänä viikonloppuna olen veivannut edestakaisin näitä iänikuisia ajatuksiani erosta, uuden perheen perustamisesta ja tulevaisuuden näkymistäni, ja epäilen tämän jatkuvan ajatteluprosessinikin väsyttävän. Toisaalta huomaan, että arkiset päätökset teen rutiinilla ja entistä nopeammin. Kaupassa on helppo käydä, kun ruokalista piirtyy mieleen nopeasti; keksin kyllä liian tyhjiksi osoittautuville päiville nopeastikin täytettä, haalin kaveripiiristä seuraa, jos sitä kaipaan, aikataulutan arkeeni tanssitunnit ja kodinhoidot, joskus vielä saman illan päälle jotain henkistä, kuten kirjoittelua tai niinkin suurta ponnistelua vaativaa kuin dvd-sarjaa. 

Olen tässä ohessa päättänyt myös sen, kun en näemmä virkahakuja tehnyt, että ensi vuonna olen edelleen samassa koulussa töissä. Aika ei tuntunut olevan kypsä muutokseen, kun vielä olen voinut suhteellisen hyvinkin viime ajat. Jospa sitä sittenkin yleiskunto olisi kohentunut! 

Mahdotonta sanoa, on tyypillinen tokaisuni. Se pätee varmaan tähänkin hetkeen: en tiedä, mitä edes hiihtoloma tuo tullessaan, kesälomasta puhumattakaan. On vapauttavaa olla kiinnittymätön, suunnittelematon, vaikka kyllähän se usein myös ahdistaa. Nyt tiedän kuitenkin, missä olen töissä ensi vuonna, pelkään jo etukäteen syksyä, kun se on aina se heikkohappinen, mutta sitä tiheämmin odotan kevättä. Tällä kertaa siksi, että nyt minulla on uudet juoksukengät. Niillä singotaan, energiaa on pakkautunut sisälleni niin paljon.

Ei tällainen täydeksi ahdettu mahakaan välttämättä ole niin paha. Harvoin olen tuntenut tällaista ähkyä kuin tänään. Se opettaa taas toviksi jotain kohtuullisuuden hyveestä, mutta antaa myös aiheen olla tyytyväinen siihen, että ruokaa on ollut, se on maistunut ja sitä on ollut myös ilo valmistaa. En voi olla vilauttamatta tyytyväisyyttäni itseäni kohtaan, sillä jaksoin tänään tehdä suureleisesti lihapullia ja makaronilaatikkoa sekä käydä kaupassa puolikuntoisen lapsen kanssa. Ei ehkä niitä suurimpia saavutuksia, mutta omalla kohdallani voitto sikäli, että myös nautin näistä toimenpiteistä. 

Viikonlopun lepo on siis tehnyt tehtävänsä.

Tapahtumattomuuden tilassa

Päivät ovat vierineet eteenpäin sellaisella arkisuudella, että tuntuu siltä, ettei ole mitään kummoisempaa kirjoitettavaa. Tanssimista, dvd-iltoja, silittämistä, ruoanlaittoa, vähän päänsärkyä ja heikosti nukuttuja öitä. Sellaista aivan peruselämää, jossa ei kuitenkaan ole juurikaan valitettavaa, varsinkin kun tiedän, että palaan varmasti hyvien öiden pariin ennen pitkää.

Eilen sain haettua postista tilaamani kirjan. Miten vaivalloista onkaan kiertää Sturenkadulla sijaitsevan Vallilan postin kautta kotiin; lykkään toimenpidettä aina niin pitkälle kuin suinkin pystyn. Tällä kertaa vaelsimme postille tarhasta ja matka kesti Lyylin tutkiessa maailmaa tunnin verran. Yksin olisin selvinnyt siitä noin 20 minuutissa, mutta sekään ei koskaan houkuttele. En taida pitää Sturenkadusta. Homman hoidettuaan sitä kuitenkin on aina tyytyväinen suureen suoritukseensa. ;)

Viikonlopun tekemisiin kuuluu myös kuvien leikkaamista lehdistä opetuskäyttöä varten. Ruotsinkokeetkin odottavat, mutta luulen, että vietän huomista mieluummin ystävän kanssa tulevaa Kööpenhaminan-matkaa suunnitellen. Tänään, pikapuolin lähdemme Egilin ja lasten luo illaksi. Ehkä siellä mielentila paranee, kun täällä haikeus niin helposti valtaa olemukseni.

Lyyli palasi eilen luokseni kahden viikon tauon jälkeen. Olemme ottaneet hyvin rauhallisesti, herkutelleet ja kuunnelleet äänikirjoja. Jotenkin sitä vain on työviikon, ihan millaisen jäljiltä tahansa, koko lailla poikki, ja tällaiset tyhjänpuoleiset viikonloput ovat parhautta. Ehkä tarvitsen nyt myös aikaa ajatella; olen tapahtumattomuuden tilassa, joka on yhtä tylsä kuin tällaiset märät ja harmaat talvipäivät, mutta niitäkin tarvitaan, jotta pystyy nauttimaan niistä hienoista aurinkoisista kevään ja kesän päivistä sitten joskus.

Viikonlopun jäljiltä

Kyllä täytyy sanoa, että ei minusta olisi lukion äidinkielen opettajaksi, kun en saa muutamaa hassua kuudennen luokan tekstinymmärrystehtävääkään millään luettua läpi. Sen sentään olen tehnyt, että vaikeat sanat olen tekstistä alleviivannut (muistaakseni jonkun oppitunnin aikana, jolloin oppilaat tekivät omia tehtäviään). Taidanpa siis käyttää huomisen työmatkan vastauksien tarkistamiseen, sillä hetken päästä pitää olla visusti nukkumassa ja kuutosten tunti on heti huomenaamulla.

Kolme viikkoa koulua käyty. Olen ollut hyvin paljon väsyneempi kuin yleensä syksyisin, kohtalaisen apea ja jopa hieman masentunut, veikkaisin. Siispä autoin olotilaani syömällä kaapin keksivarastot äskettäin lähes tyhjiksi. Auttoi kyllä! Joskus tällaisesta tyhjästä syömisestä tulee vain huono olo ja sitä huonompi omatunto, mutta tällä kertaa piristyin. Ehkä siksi, että annoin itselleni luvan olla epäterveellinen ja kaikin puolin outo. Tyttö sängyssään katseli, kun äiti nautiskeli kekseillä ja teellä oman sänkynsä päällä röhnöttäen, päivän Hesariin vihdoin kunnolla tarttuen. En ehtinyt edes ottaa puheeksi, miksi hän ei saa herkkuja, kun rauhan saanut olotilani rauhoitti myös unta jo tovin odotelleen tytön ja hän nukahti lähes samantien äidin saavuttua lähistölle. Mörköunia pelkäävä pieni ihminen, joka ei enää millään tahtoisi nukkua yksinään, vaikka äidin sänky sijaitsee alle puolen metrin päässä hänestä!

Kuva: nickwheeleroz

Viikonloppuna olimme maalla, minä Pori Jazz -karonkassa, tyttö mummin ja papan hoidossa. Parasta arjen unohtamista minulle oli kuitenkin päästä metsään lenkille, hengittämään raikasta ilmaa, nukkumaan pitkään ja hartaasti sekä istumaan junassa, vaikka täysi leikkivaunu ja perheen pienimmät tapaukset kyllä jossain määrin paluumatkalla rasittivatkin tärykalvojani. Aina eivät leikkivaunut ole meluisia, vaikka saattaisi olettaa hälyn olevan niiden perusolemus, ja olin jo ehtinyt tottua suhteellisen miellyttäviin leikkivaunuhetkiin. 

Ideaali tilannehan on sellainen, että Lyyli on löytänyt leikkivaunusta itselleen seuraa ja viihtyy näin ainakin puolen matkaa leikkiosastolla itseni istuessa kirjan kimpussa paikallani muutamaa penkkiriviä leikkipaikkaa taaempana. Ihanteelliseen matkustamiseen kuuluu myös äidin rauhallisella, läsnäolevalla äänellä lukemat muutamat leikkivaunusta lainatut kirjat ja yhteinen eväshetki. Kaikki nämä toteutuivat kyllä tänäänkin, mutta kohtalaisen riehaamisen säestäminä. 

Vieressämme istui esimerkiksi kouluikäinen tyttö, joka ei kyllä hetken piirua pysynyt paikallaan, vaan lähinnä kiipeili penkissään, lähes roikkui hattuhyllyllä kurkottaessaan sieltä vähän väliä naposteltavaa, rummutti pöytää ja muuta pientä mukavaa. Kyllä siinä piti todeta, että voihan adhd, miksi vainoat minua sunnuntaisinkin. Onneksemme yksinmatkustanut tyttö jäi pois jo Riihimäellä; tytön junaan tulo ja lähtö olivat tosin esimerkillisiä reippauden osoituksia: kamat kasaan nopeasti, reppu vaan viuh selkään ja sitten menoksi. Ei minkään sortin aikuisen kaipuuta, nyyhkyitkua saattajan poistuessa tai ihmettelyä, että missäs ollaan. 

Kyllähän siinä vähän katsoi tytön perään, että annapa minulle osa reippauttasi, niin minä sujautan sinulle hiukan mielenrauhaa. Vaikka eipä sitäkään meikäläiseltä tunnu turhan paljon löytyvän, mutta ehkä kuitenkin onnistuneen viikonlopun jäljiltä vähän enemmän. Sitä paitsi luen mahdottoman rauhoittavaa ja helppoa kirjaa, joka kuitenkin herättää ajatuksia. Mainiota kirjallisuutta on sellainen, eikös? (Linn Ullmann: Nåd)

Vaan nyt pötköttäen kohti uutta ja virkistävää viikkoa. Ehtii tässä vielä reilut kuusi tuntia nukkua, se riittäköön. Tärkeää oli päästä käymään myös täällä. Hyviä viikonalkuja kaikille!

Kuva: Vita Arina

HopLop

HopLop. Pelastit päivän. Ulkona satoi. Oltiin istuttu sisällä päiväkausia. Äidin lukuharrastus ei edistynyt siltikään. Lyyli katsoi tuntikaupalla televisiota. 

HopLop. Lyyli viiletti innoissaan viisi tuntia. Äiti luki siinä ohessa romaanin puoleenväliin. Isi sai tehtyä töitä. Oltiin kuitenkin yhdessä, nautittiin siitä, että ajan kulusta ei tarvinnut välittää.

HopLop. Lähdettiin kaikki tyytyväisinä pois, ja tullaan toistekin.

Sitruunaruohoa ja hermokarkkeja

Ajatukset kiertävät yhtä kehää: asunto mulle, mikä, missä, milloin. Olen muuttunut tylsäksi ja alakuloiseksi ihmiseksi, mutta en kai pysyvästi. Sitäpaitsi koska olen toiminnallinen tyyppi, olen saanut suunnitelmatkin jo selväksi. Jos nyt ei nappaa tämän yhden kaunokaisen kanssa, jonka homekoirat tiistaina tutkivat ja johon minulla on rahaa, järjestelen hankkeelleni lisää aikaa: vuokraan tavaroilleni lämpimän varaston ja noh, asun sitten missä lie siihen asti, kunnes tärppää. Ei mikään ihanneratkaisu, ei, mutta jos ei kotia mulle täältä löydy nyt, en voi sellaiseksi viikossa muuttua.

Jotta en kiertäisi tätä yhtä ja samaa rataa mieleni kanssa, olemme viettäneet aktiivista perheviikonloppua Veikon ja Lyylin kanssa: lauantaina kävimme pitkällä lounaalla Lemon Grassissa, joka on varmaan kaupungin paras thai-ravintola. Kaikki elementit olivatkin Satay-kastikekanatikuissa, kevätkääryleissä, friteeratuissa katkaravuissa ja vihanneksissa, karrikanassa ja hapanimeläkatkaravuissa kohdillaan; nautin siitä, että mausteet ja raaka-aineiden maut olivat sopusoinnussa, mitään ei peitetty liialla rasvalla tai suolalla ja esimerkiksi friteeratut katkaravut, sienet ja parsakaalit olivat napsakoita, eivät lainkaan liian rasvaisia ja pisteenä i:n päälle kaikkien ruokien kastikkeet olivat makoisia ja jopa hätkähdyttäviä mausteineen. 

Seuraavaksi suuntasimme kahvikupposelle (ja suklaalle, stressissä kun olen, syön karkkia lähes joka päivä...) Hakaniemen Sokokselle, isoille kauppaostoksille ja lopulta nautiskelemaan koti-illasta. Tänään sunnuntaina taas kävimme Lasten sunnuntain leffassa viihtymässä Nalle Puhin seurassa sekä vastaanotimme pikavieraita. Minä lisäksi kävin neljättä kertaa ihannekotini näytössä kyselemässä vielä lisäinformaatiota sekä fiilistelemässä asuntoa.

Harmillista kuolaamassani asunnossa on se, että saan siitäkin oireita. Asunto on vastikään varastosta asuintilaksi remontoitu, 1938 rakennetun talon pohjakerrokseen, ja reagoin ilmeisesti vähintään käytettyihin remonttiaineisiin. Tämä aiheuttaa minussa entistä suuremman stressireaktion, mikä ei tietenkään ole omiaan vähentämään oireita. Olen siis kohtalaisen hermostunut, totaalisen väsynyt ja peloissani siitäkin, että huomisesta alkaen pitää jaksaa kaiken tämän oman sekavan tilanteen ohella töitä. Toisaalta on terveellistä palata tuttuun ja turvalliseen luokkahuoneeseensa, arjen rutiineihin. 

Kyllä koti mulle jostain vielä löytyy, sellaisella potkulla tässä mennään, mutta nämä ajoittaiset stressipiikit ovat tainnuttaa minut. Ajatus kodittomuudesta, väliaikaisuudesta ja siitä, että juuri hankitut ihanat asiat vain nököttävät jossain minua odottamassa, tekevät mielelleni vielä lisähallaa. Kunpa nyt vain osaisin ottaa tämän kevyemmin, selvitä päivistäni ilman karkkia ja portviiniä, palata arkeen. Miten vaikeaa, mutta miten mahdollista.

Kuvat on otettu iPhonella ja ne ovat editoimattomia. Pahoitteluni laadun suhteen. Kaikki otokset ovat räpsyjä Lemon grass -makumatkalta. Ruoat ilmeisesti lumosivat sen verran, että niistä ei tullut otettua edes yhtä näpsäystä. :)

Heppahulluksi uudelleen?

Maailman paras ulkoilumuoto: lähteä kauniilla syyssäällä hepan selässä retkelle. 

Torpin islanninhevostalleilla Pukkilassa kaikki on sitäpaitsi järjestetty sellaisella tavalla, että sielu ja mieli lepäävät: siistit tilat, ystävällinen ja tiedostava henkilökunta, ratsut mitä parhaimmassa kunnossa, maastolenkkejä vaikka millä mitalla. En voi muuta kuin kumartaa ja kehua ja alkaa haikailla aikaa, jolloin pääsisi taas tuonne maanpäälliseen hevostaivaaseen.

Saavuimme talleille työkaverien kanssa perjantaina illansuussa, kolme tuntia Kehä I:n ruuhkissa istuttuamme. Ensin majoittauduimme pikkuiseen punaiseen tupaan. Kuuden maissa suuntasimme maastoon; toinen vaihtoehto olisi ollut askellajitunti kentällä, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Hyödyllistä se olisi ollut, sillä en itse vielä osaa kunnolla islanninhevosen neljää (vai viittä?) askellajia, vaikka kyllähän noilla maastolenkeilläkin töltin tekniikkaa tulee treenattua. 

 Kuva: työkaverini iPhonen kautta ottama

Issikat ovat siitä(kin) erilaisia ratsuja, että niille opetetaan europpalaisista perinteistä poikkeavat avut, joiden avulla totella – lähteenäni tässä retkemme vetäjä sekä työkaverieni askellajitietous. Esimerkiksi tölttäämisen avut ovat islantilaisittain sellaisia, että noustaan hieman satulasta ylös ja puristetaan reidet eli yläpohkeet kiinni satulaan. Alapohkeet saavat roikkua aika holttittomastikin alhaalla. Ravaamiseen ohjaavat avut ovat taas, kummallisestikin, seuraavia: istu alas satulaan ja purista itsesi kiinni. 

Kun islanninhevosista tuli jossain vaiheessa suosittuja aloittelijoidenkin maastoratsuja, apuja piti ruveta muokkaamaan. Eihän alottelija, kun ei välttämättä kokenutkaan, pysy ravissa millään tiukasti satulassa. Niinpä muutettiin apuja seuraavasti: töltissä istu kiinni satulaan, ravissa taas nouse kevyesti jalustimille. Töltissä tärkeää on tietenkin myös koota hevosta ohjista ja käyttää yläpohkeita, kun taas ravissa ohja saa olla puolipitkä ja alapohkeet käytössä. 

Näillä eväillä nautiskelin perjantaina pari tuntia ja lauantaina kokonaiset neljä tuntia maastossa. Lauantain pitkällä retkellä aikaa kului myös nuotion äärellä, nokipannukahvia juoden, makkaraa paistaen ja pullaa mutustaen. Perjantaina taas saunottiin ja syötiin mökillä. Miten mahtavaa elämää kaiken muun kaaoksen ja tuskan keskellä! Johan tässä alkaa ryhtyä heppahulluksi uudelleen, etenkin kun hepan taputteleminen ja paijaaminenkin oli niin mukavaa.

Paluu entiseen hevoshulluelämään saa tosin vielä tovin odottaa tästä muusta välivaihe-elämästä selviämistä. 

Viltiltä katsoen

Lupauksia lunastellen

Muistatteko, kuinka pari kuukautta sitten tein lupauksia? Lupauksia parantaa tapojani lukemisen ja Lyylin kanssa olemisen suhteen. Nyt on tullut aika tilittää tuloksia. 

 

Kuva: A.K. Photography

1) Olen onnistunut parantamaan lukutottumuksiani. Yleensä maanantaisin suuntaan töistä puoli viiden maissa Hakaniemen Sokoksen kahvilaan, kantakuppilakseni muodostuneeseen hämyiseen täti- ja vaunukansan suosimaan peruskahvilaan, jossa ryystän cappuccinoni kera päivällisleivän, luen tunnin, jopa kaksi. Jos en jaksa koko aikaa lukea, kiertelen alueen kauppoja tai kirpputoreja, joskus myös käväisen kirjastossa. Illan päätteeksi siirryn kahvilasta noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä olevalle joogasalille puoli seitsemäksi tyhjenemään, rentoutumaan ja venymään. Aah, minun iltani!

2) Lyylin kanssa olen yhtä vähän tai vaihtelevasti kuin ennenkin. Emme ole alkaneet harrastaa kahviloita tai kirjastoa yhdessä, mutta uimassa käymme nyt säännöllisesti kerran kahdessa viikossa. Tahti on mielestäni sopiva; kerran viikossa en jaksaisi sitä neljän tunnin rumbaa, koska viikonloppuisin on kiva olla kotonakin. 

     Sunnuntain olen ristinyt Lyyli-päiväksi, ja olenkin silloin jo työviikosta toipuneena eniten läsnä, jopa haaveilevan ei-mitään-tekevä. Harmillista on kuitenkin se, että kotihommia riittää – kuten varmaan kaikilla perheenäideillä – kaikiksi päiviksi, enkä ole ollut päästä pois tavastani pestä pyykkiä aina sunnuntaisin, silloin kun siihen todellakin on aikaa. Meillähän ei ole omaa konetta, joten pyykinpesu vaatii normaalia enemmän organisointia ja jaksamista.

 Kuva: Greg Robbins

3) Bloggaamiseni ja liikuntani ovat pysyneet kurissa. Hyvä minä! Kunpa sama ulottuisi syömiseen; mikä paastonaika tämä on, kun meikäläinen vetää jäätelöä kaksin käsin? Puoli litraa vastikään syöneenä täytyy ilmeisesti päätyä siihen, että joitain uusiakin tavoitteita, jopa lupauksia on jossain vaiheessa taas asetettava. 

Mutta nyt dvd:n pariin. Muu perhe viettää viikonloppuaan mökillä, minä rentoudun kaupungissa mm. kirpputorimyyntikeikan parissa ja ihan vaan leväten. Sunnuntaiksi tänne pääkaupunkiseudulle on luvattu kymmenen asteen lämpöasteita, joten sikälikin on syytä iloita. Kunpa ilmanlaatu vielä hiukan tästä paranisi. – Antoisaa viikonloppua kaikille!

 Kuva: jamelah

Hiihtoloman helmet

Muutaman päivän loppuloma maalla teki yksinkertaisen hyvää. Lyyli leikki tätiensä kanssa, ja äitinsä kutoi, nukkui, söi, hiihti ja huutonettaili. Voiko lomalta toivoa paljoa enempää? 

Ajattelinkin aluksi listata teille lomani sisältöjä vähän tarkemmin, mutta sitten tajusin, että siitä tulisi kenties aivan liian puiseva suorituslista, jollaisiin minun on jostain syystä taipumus sortua. Elämäni kun on pitkälti suoritusta, josta kenties seuraa joskus stressiä, mutta useimmiten onneksi puhdasta nautintoa.

Koska nautin myös listausten teosta, päätin sitten listata hiihtiksen helmet – varsin pitkältä tuntuneen ja monipuolisen "talvenseisauksen" arkiset kohokohdat. Ehkä niiden muisteleminen antaa energiaa kevääseen: intoa toteuttaa samanlaisia retkiä vastakin.

1) Ensimmäinen kohokohta oli ratsastusretki Torpin tallin mahtavissa maastoissa; islanninhevoset, mukava työkaveriseura sekä rapsakka pakkaskeli sävyttivät retken aivan onnistuneeksi. Lisäksi täytyy kehua tallia harvinaisen siistiksi ja selkeäksi paikaksi niin varustuksen, henkilökunnan kuin järjestelyjenkin osalta. Suuret kiitokset tietysti retken järjestäneelle työkaverilleni! Täytyy myöntää, että ilman ratsastavia kollegoita minulta olisivat jääneet useimmat viime vuosien ratsastuskerroista väliin...

2) Yksinolo kotona. Ehdin vaikka mitä, kuten siivota kaappien nurkkia, roudata vanhat viinipullot Alkoon, vaatteita pesulaan, vanhojen kirjojen myynti-ilmoituksia yliopistolle, shoppailla, lukea... Mahtavaa oli herätä (yhtenä aamuna) aikaisin ja lähteä melkein samantien kirjastoon nautiskelemaan kiireettömyydestä. Suosittelen kirjastohengaamista muillekin, jos ei ole pitkään aikaan tullut vietettyä kirjalainaamossa kunnolla aikaa. Kaiken huipuksi se on ilmaista!

3) Uintireissu Lyylin ja sisareni kanssa. Lapsen riemua vedessä oli vastustamatonta katsella! Ja pitkästä aikaa uiminen tuntui hyvältä omallakin kohdalla; olen männä päivinä harmitellut kipeytynyttä polveani. – Lyyli taas polskutteli yli tunnin lastenaltaalla, kun hänet vain ensin sai jännittyneenä (ja huutavana) kannettua sisään pesutiloihin ja selitettyä jutun juonen. Altaallakin hän ensin hiukan jännitti vettä, käveli vain ympäriinsä ja tutustui leluihin, mutta sinuiksi märkyyden kanssa päästyään hän innostui niin, ettei olisi kotiin lähtenytkään. Arvata saattaa, että autoon takaisin pakkauduttuamme hän nukahti noin kymmenessä sekunnissa. :)

4) Käsityö ja hyvä kirja. Sain vihdoin käyntiin jo monta viikkoa sitten alkamani neulepuseron: viheriäinen villatakki uhkaa valmistua jopa ennen kesää. Kunpa se vain sitten mahtuu päälle. Yleensä nimittäin kudon helposti liian isoiksi ohjeiden s-koot, joten päätin tällä kertaa toteuttaa xs-kokoa; ja kappas, siitä todella tulee xs, ellei jopa xxs. Venyneekö päälleni? 

     Hyvän kirjan tittelin saa Leena Krohnin fantasiakertomus Ihmisen vaatteissa, josta on tehty elokuvakin, Pelikaanimies. Näin kirjan jo kauan aikaa sitten koulumme kirjastossa, ja päätin heti, että tässäpä yksi sekä vähän vähemmän varttuneille että aikaihmisille tarkoitettu teos, johon minäkin haluan tarttua. Ja se kannatti. Krohnin teksti on niin koskettavaa, syvällistä ja inhimillistä, kuitenkin vailla liiallisia koukeroita. Hän tekee havaintoja maailmasta, jossa kohtalon oikusta elämme: ehkä havainnot ovat surumielisiä ja paljastavia, mutta silti (tai sen tähden) niiden lukeminen puhdistaa ja avartaa.

  

Kuvat yhdeltä elämäni hiihtolomareissulta: Kilpisjärveltä kolmen vuoden takaa. Gradu pääsi kivasti alkuun arktisissa olosuhteissa ja seura sekä ympäristö olivat hyväksi. Ah, talvea!

Hiljaista on, sekavaa on, jossain keitetään teetä

Pitkittynyt flunssa vaivaa edelleen, eivätkä aivonikaan ole siten oikein vireessä. Kirjoitusideat ovat poukkoilleet päässäni sekavana vyyhtinä, enkä ole jaksanut alkaa niitä selvittää. Sen sijaan olen tarttunut lankakerään: aloin pitkästä aikaa uuden kunnon käsityön, villatakin neulomisen. Nyt kun ei oikein urheillakaan jaksa, vaikka sitä lähes joka toinen päivä kokeilen. Flunssani on ihmeellisen aaltoilevaa tyyppiä.

Välillä olo tuntuu jo melko normaalilta, seuraavana päivänä olenkin taas ihan puolikuollut. Lämpimikseni olen sitten virkeämpinä päivinä puuhastellut jotain pientä, kuten raivannut olohuoneen kirjahyllyn turhista opuksista, toiminut hiihtokisatoimitsijana räntäsateessa juosten, pyykännyt oikein olan takaa ja muuta hyödyllistä. Aivan töötteinä päivinä olen vastapainoksi nukkunut ja hereillä ollessani hörppinyt perinteiden vaalimana portviiniä. Suosikkiani Taylorsia meiltä ei nyt viinahyllystä löydy, joten korvikkeena on saanut toimia niin Nieportin makeahko Ruby sekä Kopken kymmenvuotias tujumpi viinas. Pidän enemmän Nieportista, joskin Kopken pullo on tyylikkäämpi, klassisen yksinkertainen hyllynkomistus. 

Teetäkin on talven mittaan alkanut kulua. Kirjamessujen yhteydessä olevilta Viini, ruoka ja hyvä elämä -messuilta löysin mitä mainioimmat teesihdit ystäväni suosituksesta sekä tarjouksesta Forsmanin erilaisia irtoteitä. Niitä aloin hörppiä, kun vatsa päätti painaa en tykkää -nappulaa päivän neljänsien kahvikupposten kohdalla. Talveni makuja ovat olleet niin Russia Samovar Blend kuin Mate - kuuma tanssikin. Kauppojen teehyllyiltä olen metsästänyt kuitenkin ihan eri merkin teetä, johon rakastuin näytepaketin myötä: Twiningsin Voyage Russian Taiga kuitenkin vain loistaa poissaolollaan.

Kertokaa flunssaiselle, jos löydätte tätä venäläistä taikaa jostain. From Russia, with love.

Kirjamessukuvia ja alkuviikon fiiliksiä

Viikonloppu kirjamessuilla ja kirpparilla. Molemmat onnistuneita ja piristyttäviä kokemuksia. Kirjamessuista kerrottakoon näillä kuvilla, näillä tunnelmilla:

 

Minä ja nuorin sisareni "Angu" Lyyli sylissään

 

Messukäsilaukku mahtui sopivasti rattaiden "kuomutaskuun"

Kiipeilyllä

 

Ristin kirjamessuilla käyttämäni keltaisen Onnela Design -käsilaukun messukäsilaukuksi, sillä ystäväni kommentoi sitä: "Sulla oli tuo kassi viime vuonnakin kirjamessuilla." Juu, silloin se oli uusi ja erityinen. Mutta sen jälkeen en ole sitä juuri käyttänyt, koska se on mielestäni vähän liiankin erikoinen ja tarvitsee siksi seurakseen aika simppelit vaatteet. Tällä viikolla tosin ihastuin siihen uudelleen, ehkä juuri siksi, että se poikkeaa peruslaukuista ja sopii värittömäksi ja synkäksi muuttuneeseen syksyyn. Olen jaksanut käyttää sitä jopa töissä, vaikka se onkin työlaukuksi liian pieni, ja sen ohella täytyy kantaa pussukoita, joita inhoan.

Ja kun käyttää pussukoita, voi käydä näin: istut metrossa ajatuksissasi, lähdet sieltä yhä syvemmälle ajatuksiisi uppoutuneena. Jätät pussukan metroon. – Tällä kertaa pussukassani ei onneksi ollut mitään  erityisen arvokasta (tai arkaluonteista), mutta eihän käyttökelpoisten tarvetavaroiden hukkaaminen koskaan ihan ilmaista ole. Löytötavaratoimistoon ei ainakaan vielä tänään ollut saapunut epämääräistä nysväkkääni. Mietinkin vain, että ketä kiinnostaa nyysiä toisen hikiset jumppatrikoot ja kuivahko kieliopas, lapsen kuraisia hanskoja ja kirjaston elämää nähnyt nuortenkirja. Ehkä vielä on toivoa saada tavarani takaisin!

Onneksi sunnuntaiaamupäivän Valtteri-löydöt ovat pelastaneet huonosti alkaneen viikon: ihana Objectin farkkuhame, toinenkin ihan kelpo farkkis, pellavahousut ja Filippa K:n pusakka sekä tuliaisvillasukkia ja Lyylillekin yhdet uudet sukat. Valtteri on muuten oiva paikka hankkia käsintehtyjä villasukkia edullisesti! Vinkvink, kun joulukin jo hiipii...

Tänään suunnitelmissani on lyhentää kirppislöytöhousut sekä eilen joogaan ostamani harmaat collarit. Minähän nimittäin olin niin järkevä, että en jaksanut käydä töiden jälkeen kodin kautta, vaan kävin urheilukaupassa, jotta sain itselleni jotain sopivampaa päällepantavaa astangan ajaksi kuin sukkahousut ja poolopaidan. Mikä älynväläys, kun koti kuitenkin sijaitsee noin 20 minuutin kävelymatkan päässä astangasta ja aikaa töiden ja joogatunnin välillä oli yli kaksi tuntia! Mutta joskus oma aika kälyn ja tällä kertaa myös mummun hoitaessa Lyyliä on arvaamattoman arvokasta. Kerrankin jaksoin istua kahvilassa tekemättä mitään, maailman menoa tarkastellen, hetken huilahtaen.

Kirjailija kahviseurana

Lyyli otti kuvan iskästä