Syksyn satoja ja satuja

Syksyn satoa on se, että olen onnistunut pysymään painossani. Joulunjälkeiset kilot poistuivat kesän koitettua, eivätkä ainakaan toistaiseksi ole palanneet! Olen siis normaali itseni. Toki olisi mukavaa olla vieläkin timmimpi, mutta eiköhän 36-vuotiaana voi olla ihan tällainen tavis: normaalipainoinen, pienellä vatsakummulla varustettu nainen – tai tyttö, niinkuin minua vieläkin toisinaan kutsutaan...

Tämä sato on syntynyt sen voimin, että edelleen kävelen töihin tai töistä lähes joka päivä. Viimeisimpinä viikkoina kävelyä on kertynyt kolmisenkymmentä kilometriä viikossa. Lyyli-viikkoina kävelen tarhalta; jos ja kun teitä kauhistuttaa Lyylin pitkät päivät, voin lohduttaa teitä sillä, että kasin ratikka kulkee sen verran hitaasti, että pääsen tarhalta töihin ratikkaa käyttämällä n. 25 minuutissa, hyvällä tuurilla kahdessakymmenessä. Kun kävelen, aikaa tähän menee 40 minuuttia eli noin viisitoista minuuttia kauemmin. Se ei lapsen päivässä liene liian pitkä viivytys, jos näin teen itsestäni hyväkuntoisemman ja siten jaksavamman äidin. Sitäpaitsi tänä vuonna työpäiväni ovat olleet viime lukuvuotta lyhyempiä, keskimäärin vain runsaan seitsemän tunnin pituisia! Hurraa opettajien lyhyet päivät!

Kuva liikuntapäiväkirja HeiaHeian treenilokistani

Tein syksyn alussa myös sellaisen periaatepäätöksen, että lopetan välipalojen syönnin. Vaikka koulun kasvisruoka on useimmiten hyvin hiilihydraattipitoista ja lähes proteiinitonta, olen jaksanut yllättävän hyvin eväittä. Kotiin viiden maissa saavuttuani syön sitten kunnolla: lämpimän aterian, jossa taatusti on proteiinia. Jos tiedän jatkavani töistä suoraan tanssimaan (mitä olen tehnyt aivan liian harvoin), otan mukaan joko päivällisen tai vaikkapa maitorahkaa jaksaakseni ja syön tämän vasta lähempänä viittä kuin kolmea, toisin kuin ennen.

Aamuisin syön lähes aina siemenleipää ja rahkaa eli runsaasti proteiineja ja rasvoja, vähän hiilihydraatteja. En muista, milloin viimeksi olisin ollut nälkäinen aamupäivän aikana!

Siemenleipää uunissa...

... ja valmista siemenleipää lautasella

Syksyn satuja taas ovat Toven ja Muumien lisäksi seuraava kirja-dvd-pino: Fellinin 8 1/2 on ollut lainassa työkaverilta jo yli vuoden, ensi viikon Luotaajia varten pitäisi lukea loppuun tuo itse ehdottamani Singerin Vihassa ja rakkaudessa ja sitten jos vihdoin saisin luettua Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun ja muutenkin kehutun romaanin Is. Eihän se olekaan kuin melkein kaksi vuotta odottanut lukijaansa samalla paikalla, ikkunalaudalla istuen. Jotenkin tuo ruotsin kieli tässä tehtävässä jännittää. Jaksanko, ehdinkö? Miina Supisen Liha tottelee kuria pääsi pinoon mukaan, koska bongasin Eevan suosituksen siitä. Jos lukuintoa siis muut luettuani vielä riittää; järjestys nimittäin on selvä: tärkeimmät kirjat ensin. Kesällä oli intoa lukea paksumpiakin pinoja, mutta nyt huomaan töiden myötä väsähtäneeni. Ennemmin taas kirjoitan kuin luen.

 Federico Fellini: 8 1/2

Isaac Bashevis Singer: Vihassa ja rakkaudessa

Ulla-Lena Lundberg: Is

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Satuja ovat olleet myös omat kirjoitukseni. Kävi nimittäin niin, että edellinen postaukseni Nuuskamuikkusesta koki totaalieditoinnin. Käykääpä kurkkaamassa, jos mietitte, mitä yksityiselämääni tällä hetkellä kuuluu. Liikaa yritän nyt olla siitä paljastamatta – uskokaa tai älkää!

Hammasharjat suutelevat

Viehättävä yksityiskohta, joka sai minut hymyilemään ja tuntemaan pienen onnellisuuden liikahduksen keskellä kiireisintä arkea.

Hyvän mielen tuo myös kevään aurinko, sulanut maa ja ajatus siitä, että kesäloma jo kolkuttelee. Ensi viikolla alkaa toukokuu, tuo lupauksien kuukausi, todellinen kuukausien torstai!

Mutta tällä viikolla vielä sitkistellään, sinnitellään: tarkoitus on rajoittaa rahankäyttöäni, ja aionkin ostaa viikolla vain muutaman välipalarahkan, kun nämä jokapäiväiset leipäni ovat jääkaapista loppuneet, sekä mahdollisesti tehdä erään kauan mietteissä olleen hankinnan, pöytälampun, jos sellaisen löydän. Ja jos oikein onnistun, viikonloppu eletään samalla tavoin kukkaronnyörejä kiristellen. Tästäkin seuraa sisäistä iloa, etenkin kun pakastin ja jääkaappi tursuavat ruokia, jotka pitäisi viimeisten käyttöpäivien ja suositeltujen pakastusaikojen umpeutuessa syödä pois.

Nyt kuitenkin suljen kaappien salaiset kansiot: en salakuuntele kylpykaapin purkkien ja purnukoiden kauniita ja rohkeita tarinoita, en raportoi jääkaapin tunteista tai tuoksuista, enkä yksinkertaisesti lavertele enempää asuntoni salatusta elämästä. Annan sitävastoin tehtäväksi teille kertoa jonkin pienen arkipäivän pysäytyksen: miten, missä ja milloin kohtasit omat suutelevat hammasharjasi?

Perjantaini

Tyhjä naula. Orkidean kuivuminen. Pölyä kirjoilla. Oho, mitäs oikein on tapahtunut? Minä, joka siivoan ja sisustan, olen tainnut kyllästyä. Tai sitten vain on kiire.

Tämä viikko: kaikki illat jossain. Väsynyt, koska unet ovat jääneet lyhyiksi, sillä tarvitsen menoillankin jälkeen sen tunnin-kaksi ennen kuin pystyn rauhoittumaan sänkyyn. Puuhastelen, värjään hiuksia, lakkaan kynsiä, kun pienikin aika löytyy. Ja sitten käy näin: perun teatterikäynnin, vaikka lippukin oli jo ostettu. En jaksakaan, kun perjantai koittaa. 

Mutta tiedän tehneeni oikean ratkaisun: Tanssin hulluna lempimusiikkini parissa, käyn Ylen abitreeneissä harjoittelemassa ruotsia, luen Facebookkini huolella, suunnittelen lukevani romaania tai vähintään ehdin tänne bloggaamaan. Tietysti teen myös kotipuuhia, hitaasti, hermoilematta. Ja kävin uimassa. Aalloilla haaveilemassa. Juuri nyt on hyvä olla yksin.

Taustalla soi nyt kotimaisia klassikkoja, juon Cassista ja nautin siitä, mikä ei monelle 34-vuotiaalle perheenäidille ole lainkaan näin helppoa: oma aika, se kirottu sanayhdistelmä, se, joka sisältää aina joko pientä haikeutta tai vähintään syyllisyydentuntoa, mutta joka on niin tavattoman tärkeää. Pää tyhjäksi velvollisuuksista ja raikkaita tuulahduksia tilalle. 

Näin alkaa viikonloppuni, tulkoon siitä hyvä!

Viikko sitten perjantaina kävin kääntymässä pitkästä aikaa kirpparilla, Hämeentien Fidassa ja löysin tietysti jotain, tällä kertaa Karen Millenin pitsiboleron. Käytyään pesulassa se odottaa rekissäni ilmojen lämpenemistä. Tästä tulee ihan arkivaate, päätin, mustan päälle!

Pitää muistaa leikata!

Yksi pieni arkipäivän ärsyttäjä: liian pitkä peukalon kynsi. Sen kanssa törmää vaikka mihin. Ja se sattuu! 

Tiedättehän? Ai, ette tiedä... Häh. Luulin, että kaikille kasvaa nopeasti pitkät ja vahvat peukunkynnet. 

Kasvaisivatpa muutkin kynnet yhtä vahvoiksi. Mutta ei. Ne kuihtuvat heti sormen pään tavoitettuaan. (Vaan silloinpa törmäilisin kaiken aikaa.)

Ei muuten ole ollut käsikuviani pitkään aikaan täällä. Olitteko jo kaivanneet? No, nyt kun läksi putki taas päälle, niin eiköhän niitä ala seurata: käsi tietokoneen ruudun eessä, käsi maton päällä, käsi uuden vaatteen rinnuksilla, käsi hienon kattauksen edessä, käsi ja viinipullo, käsi ja uusi kännykkä (toiveajattelua). Eiköhän näitä aiheita (silti) piisaa.

Ihmisen räpylät vaan sattuvat olemaan niin veikeät. Pitäisi ehkä kuvailla muittenkin tassuja kuin pelkkiä omia noidankynsisiä. Eikä muuten ole kaksi tai kolme kertaa, kun oppilaat ovat kauhulla katsoneet mun peukkujen piikkejä. Että onpas oudot. Yksi ekaluokkalainen vihasi niitä, ja lähes joka tunnin alussa esitti sormillaan saksia. Ymmärsin yskän, mutta kynnet jäivät. Tavaramerkkini?

Mutta nyt ne taas vaihteeksi lähtevät kasvaaksensa viikon sisällä samoihin mittoihin takaisin!

Kuuminta hottia

Rannekorukumilenksut ovat se kevään muotijuttu, jos on koululaisia uskominen. Silikonista tehdyt eri eläinten ja muiden sopivien kohteiden muotoiset lenkit näyttävät käsissä sikäli jänniltä, että ne ovat hiukan kulmikkaita, epäsäännöllisiä, toisin kuin pyöreän muotoiset rannelenkit olisivat. Lenkkejä löytyy monissa väreissä ja useimmat niistä taitavat hohtaa pimeässä. Lenkin voi näpsästi irrottaa ja vaikka leikkiä sillä tylsällä oppitunnilla. Nerokasta pikkuhupia!

Muisteltiin tuttujen kanssa, kuinka koululaisten keskuudessa on aina välillä syntynyt suuria must-juttuja: Jossain vaiheessa, kun itse kävin peruskoulua, kaikilla oli välitunneilla käytössä jojot, joskus taas tytöillä roikkuivat muoviset tuttikorut niin kaulassa kuin korvissakin. Ja kukapa voisikaan unohtaa ihanien pehmopenaalien aikakautta, My Little Pony -villitystä taikka Kinder-munien maihinnousua?

Itse taisin pysytellä monista villityksistä hiukan taka-alalla. En muista, omistinko koskaan jojoa, mutta tuttikoruja käytin varmasti, mutta kenties jo suurimman villityksen rauhoituttua. Olin ajasta jäljessä, hankinhan ensimmäiset farkkunikin vasta seitsemännellä luokalla. 

Näistä muoti-innostuksista onkin jäänyt minulle vain aika laimeita muistijälkiä – ilmeisesti olen yrittänyt erottautua massasta sulautumalla ihan vain tavallisuuteen, mutta ekojen farkkujen hankkimista en koskaan unohda. Muistan, kuinka ostin ne paikallisen pikkukylämme vaateputiikista, kuinka ne olivat vaaleat ja niiden lahkeita piti taittaa. Muistan putiikin ja muistan sen tunteen: nyt olen iso koululainen. 

Farkut olivat minulle silloin kuuminta hottia, mutta vähän pahaa pelkään, että eivät ne kovin muodikkaat olleet muiden mielestä. Silloinhan jo Lewis 501 -kuume oli alkanut levitä Suomen koululaisiin. Poikkesin massasta, ei epäilystä, mutta oma tyyli oli silti täysin hakusessa.

Nyttemmin sain eräältä oppilaaltani parasta palautetta, minulle sitä tämän hetken kuuminta hottia:

Oppilas: Ope, mikset sä voi olla tavis?

Ope: ?

Oppilas: Kun sulla on joka päivä eri vaatteet.

Ope: Kiitos!

Ehkä se oma tyylikin on alkanut samalla löytyä.

Det coolaste som finns just nu är handbands, som är formade enligt djurfigurer etc. Eller så tycker åtminstone skolbarn.

Då jag var på grundskolan fanns det då och då såna modeflugor. Alla tjejer måste ha plastnappar hängande i örönen eller kring halsen, eller ibland var det som gällde jojo. My Little Pony -grejer eller häftiga softispenaler kan man aldrig glömma heller. 
 
Men jag var ute, föstådde inte meningen i många modegrejer. Eller så skaffade jag dem, men mycket senare än de andra. Till exempel jeansen fick jag för första gången på 7:an. Jag köpte dem från en små butik i vårt bycentrum, de var ljusa och man var tvungen att vika dem lite i byxbenen. Inte var de modiga, det vet jag, för det som gällde var Lewis 501:or. Men jag brydde mig inte om mode. Jag hade andra intressen. 

Sakerna har ändrats lite efter det, eller hur. Fast fortfarande är jag lite ovanlig, ingen tavis alls, tycker jag. Med det beror väl inte på min stil...

Hektistä

Niin tyypillistä minua, että ilmoitan olevani blogitauolla. Hetkisen perästä kuitenkin postailen ihan innoissani, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kerrottakoon, että hyvin paljon on kuitenkin tapahtunut viimeisen viikon aikana virtuaalielämän tuolla puolen, mutta niistä en voi vielä kertoa täällä. Kuulette kyllä, kun tapahtumat kuitenkin tulevat vaikuttamaan myös postauksiini monessakin muodossa.

Olen siis edelleen kiireinen ainakin yhden viikon ajan, sillä tunnetusti kesäloma ottaa jo viikon päästä vallan! Mieleni on kuitenkin sellaisessa tunteiden pyörityksessä, että en tiedä postailutahdistani: ehkä postaan joka päivä, ehkä pidän pitkiäkin taukoja. Hassua, sitä jo luuli tuntevansa itsensä, mutta yllätyksiä tulee vastaan edelleen. 

Elämä on onneksi myös sitä ihan tavallista arkea: pian aion käydä heittämässä pyykit pesutupaan ja samalla ajattelin tekaista lihapullia. Viime kerran pyykkäysiltaan liittyi hauska keskustelu Lyylin kanssa, joten siihenpä on hyvä lopettaa tällä erää höpöttelyni täällä. Leppoisaa sunnuntaita kaikille!

Äiti ripustaa pikkupyykkiä ns. sukkahärveliin. Lyyli näkee laitteen, jota äiti melko harvoin käyttää.

Lyyli: Mikä tuo on?
Äiti: Sukkanipsuttaja alias pikkupyykkiteline.
Lyyli: Mainio esine. Pitää hankkia kaikille: Taunolle, Railille, Mailalle…

Näin saitte kaverit ja sukulaiset sitten vanhanaikaiset nimet, hahah. Nimeäminen on kivaa.


Nästan glömde att skriva det på svenska... (Vad jobbigt.) Så är det, att jag är lite så där förvirrad och samtidigt mycket stressad och sorglig över saker som hänt och kommer att hända. Dessa bråda dagar är lyckligtvis snart slut, för semestern börjar om en vecka. Vet inte, om jag kommer att skriva mycket eller mindre då, men i alla fall kommer jag att skriva ner mina tankar, vad som helst händer. Mina känslor är nu så många, att det känns att jag nästan har glömt, vem jag är och hur jag vanligtvis agerar.

Livet är samtidigt mycket vardagligt: ska snart tvätta kläder och laga köttbullar. Lyyli sover fortfarande... Förra gången jag tvättade och hängde tvätten upp, sade hon att jag skulle kunna skaffa alla mina kompisar den "småtvättgrejen" eller "strumpaställningen" (vet inte ens vad det heter på finska) som jag använde för att hänga strumporna upp. Hon blev så förtjust i den.

Pääsiäinen oli

Pääsiäinen oli punainen ja mustahko, ainakin vaatetuksen suhteen. Siirryimme vihdoin keväisempiin kuteisiin eli luovuimme topatuista ulkovaatteista. Villakangastakit saivat vielä jäädä viikoksi, pariksi roikkumaan eteiseen. Tuli myös korkattua hamekausi kävelemällä keskellä yötä lyhyt hame päällä tunnin pituinen siirtymä. Ei tullut vilu.

Pääsiäinen oli ulkoilua: kävelemistä ja leikkipuistoa. Ilmat kun suosivat – niiden myötä aloin jopa viihtyä leikkipuistossa. Lehtiä vaan mukaan, ettei tylsisty.

Minun jalat ei ylety...

 Halmittaa.

 Kato, ne menee tähän.

Pääsiäinen oli tavanomaisen – ja harmittavan – ei-kirkollinen: ei pääsiäismessua, ei passiota, ei via crusista. Olen aina haaveillut lähteväni ortodoksiseen pyhän pääsiäisyön messuun, mutta olen viettänyt lähes kaikki pääsiäiset kaukana pääkaupunkiseudusta – tai mistä tahansa ortodoksisesta yhteisöstä. Tänä pääsiäisenä jäimme kotiin, mutta en kuvitellutkaan jaksavani valvoa yhtäkään iltaa tai yötä jossain vieraassa ja vaativassa yhteydessä.

Lyylin hymy oli korvissa vuoden ekalla kunnon leikkipuistovisiitillä

Pääsiäinen oli syömistä, totta kai. Paasto loppui ja Veikon tekemä pasha maistui. Aamuisin nautimme riisinkeittimessä hitaasti haudutettua ohrapuuroa tai tuoretta leipää, pitkästä aikaa. Lauantai-iltana alkoi mässääminen: ihania tuoremakkaroita, juustoja ja punaviiniä kera ystävien meillä kotona. Sunnuntaina leikimme suklaamunanmetsästystä ja käväisin itse nauttimassa myös paastonkaatajaisista ystävän notkuvien pöytien luona. Maanantaina kävimme naapuri/serkku/kaveripariskunnan kera Bellevuen zakusha-lounaalla. 

Pääsiäinen oli siis mitä parhaimmassa mittakaavassa myös ystäviä.

 Pääsiäispäivien asuni. Huomaa taustan pääsiäispuu, josta löytyy myös biologian kaikkien oppien mukainen roikkuva kananpesä.

Pääsiäinen oli dvd:tä. Saimme vihdoin katsottua Terapiassa-sarjan ensimmäisen tuotantokauden loppuun. Urakkahan alkoi vauhdilla joululomalla, mutta jäi moneksi aikaa paitsioon. Seuraavaksi aion aloitaa Mad Menin alusta uudelleen. Olen nähnyt tv:ssä näytetyt kaudet, mutta kaipaan sarjan pariin kipeästi toistamiseen. Janoan sen tiettyjä kohtauksia, jotka ovat jääneet aivosopukoihini lepäämään ja esiintymään minulle aina tarpeen vaatiessa uudelleen ja uudelleen. Yhteisestä uudesta dvd-boxista emme ole vielä päättäneet. Kenties Terapian toinen tuotantokausi...

 Kaulakoru: gTIE:n dekolttiketju

Hame: Ichi

Laukku: Onnela Design

Pääsiäinen oli todellinen kevään tulon silaus, sillä pääsiäisyönä havaitsin (roskia ehkä seitsemännen kerran ulos loman aikana kantaessani), että pyöräni oli ilmestynyt varastosta pihalle. Mikä ihana mintunvihreä muistutus siitä, että on olemassa tiet, joita polkea ja jalat, joilla pystyy polkemaan.

Pääsiäinen oli.

Outo?

Nykyään melkein aina kun levitän Lyylin pyykkiä pikkupyykkitelineellemme, mietin, että tästä täytyy kirjoittaa postaus. Olen nimittäin ollut salaa päätymässä lopputulokseen, että olen jossain määrin outo: miksi ihmeessä levitän Lyylin vaatteet aina johonkin harmoniseen järjestykseen, yleensä värijärjestykseen, mutta usein myös kolmikantaan: paidat, housut ja muut selkeästi erilleen toisistaan. 

Käytän levitysjärjestyksen pohtimiseen aikaa; korjaan välillä jonkun mielestäni väärään kohtaan joutuneen vaatteen uuteen paikkaan, jos se ei sovikaan niin hyvin ensin asetettuun paikkaansa. Lopulta ihailen lopputulosta: värien harmoniaa ja järjestystä. Seuraavana päivänä huokailen vain sitä, että taas on pyykkihommaa, enkä edes vilkaise väriharmonian perään. – Siis miksipä näen turhaa vaivaa suunnittellessani tarkkaan ripustamispaikat vaatteille, kun taideteos näin pian puretaan ja unohdetaan? 

 

Kuva: moffoys

Yritän hyväksyä tosiasian, että me kaikki löydämme itsestämme höpsöjä ja hulluja puolia, vaikka olisimme kuinka rationaalisia persoonia. Uskon, että monet villiintyvät, kun pääsevät leikkimään lasten junaradalla. Jotkut taas järjestävät kirjansa aakkosjärjestykseen tai silittävät kaikki vaatteensa, alushousut mukaan lukien. Turhaa vai ei? Tottumus vai tarve? Vai onko vain kaiken tämän pohtiminen täysin turhaa: ihminen ei ole kaiken aikaa rationaalinen, hyötyä tavoitteleva otus, mikä on sangen positiivista. Heittäytyminen hulluuteen on kenties yleisempää kuin uskonkaan.

Hyvä kysymys on myös se, että onko tämä outoutta laisinkaan. Usein outous paljastuu puhtaaksi höpsöilyksi tai leikkimielisyydeksi, arjen tylsyyden rikkomiseksi tai ilon etsimiseksi.

Elämä on usein hauskempaa, kun on vähän tällainen höpsö, hullu, outo; millä sanalla sitä nyt sitten kutsuisikaan. Minä ainakin nautin siitä, että kaiken järjestelmällisyyteni keskellä vaivun usein hetkeksi tekemään jotain hivenen turhaa ja varmasti tarpeetonta: kerin joskus kaikki tielleni joutuvat johdot pieniksi sykkyröiksi, koska se vain on kivaa ja luo illuusion epämääräisen ja hallitsemattoman kesyttämisestä. Toisaalta rakastan päinvastaistakin: koska meillä on useimmiten melko lailla siistiä, viljelen sänkyjen alla sotkua: sinne heitän leluja piiloon tai vähintään villasukkani säilytykseen. Joskus sängyn alta löytyy kolmekin paria nuhjuuntuneita ja pölyisiä villasukkapalleroitani. 

Kaikkein oudoin ominaisuuteni taitaa kuitenkin olla itselleni puoliääneen puhuminen. Siitä aika moni hämmentyy: puhutko minulle vai ... kenelle? Väittäisin, että ominaisuus on peritty, enkä siksi edes yritä kitkeä sitä pois. Sitä paitsi puhuminen samalla kun tekee jotain ei edes hidastuta arjen tai työn pyörittämistä. 

 

Kuva: mjpeacecorps

Kasveille en ole koskaan puhunut. Ehkä kuitenkin kaipaan yksinpuhellessanikin kohteen, joka edes potentiaalisesti voisi vastata pohdintoihini; vähintään vastaaja voin olla silloin minä itse. Olen kuitenkin kuullut, ettei kasveillekaan puhumista pidetä kai mitenkään erityisen omituisena. Ehkä käsitys itsestäni jossain määrin kummallisena tyyppinä ei muutenkaan laisinkaan pidä paikkaansa. Ehkä jopa haluaisin olla oudompi kuin olenkaan, mutta en rationaalisuudessani onnistu siinä. 

Mielestäni oudot ovat kiinnostavia, mikä selittää outouden kaipuuni. Ei lainkaan outo selitys, eihän? Rationaalinen ja tuiki tavallinen pikemminkin.

Erään päivän anatomia

Tiistai, ei pöllömpi päivä.

Heräsin 6.30, kuitenkin kovin surullisena ja väsyneenä. Jaksoin silti nousta heti yhden torkun jälkeen, ennätyksellistä! Lyyli tarhaan, minä töihin. Muutamien kyynelien jälkeen olin jo astetta pirteämpi, ja oloni parani vielä kivasti päivän aikana muutamien keskustelujen ansiosta. Nyt on meinaan elämässä kovaa, eikä sokerikuorrutettu kepeys aina jaksa tunkea tänne teksteihinkään.

Ei siitä kuitenkaan sen enempää, sillä tiistaini koostui vallan mainiosta työpäivästä: kolme vaivaista tuntia opettamista. :D Niiden perään oli kuitenkin kaikenlaista säätämistä: kirjaesittelijää koululla, tuntien valmistelua ja tietenkin kopiokoneen laulattamista. Onnistuin jotenkin mukavasti sähläämään yhden alkuperäiskopion leikkurin kynsiin. :( Kahden maissa kirmasin koulutukseen; tarkistamattomia testejä valui mukaani, ja päätin jaksaa korjata ne illalla. 

Koulutus oli ihan ok: Muslimien monet identiteetit. Aiheena vallan kiinnostava, mutta ehkä odotin sisällöltä vieläkin enemmän asiaa. Keskustelut olivat kyllä kiintoisia ja luennoitsijan esitystapa sympaattinen. Mietin, josko lainaisin kirjastosta aihetta koskevia opuksia, kuten luennoitsija Husein Muhammedin itsensä kirjoittaman Yhtä erilaiset – islam ja suomalainen kulttuuri.

Koulutuksen jälkeen ehdin kello 18.20:ksi Hakaniemeen, mutta totesin, että puolen joogaan en millään kerkeä, joten suuntasin vakkariarkikahvilaani, Hakaniemen Sokokselle tarkistamaan testejä, joita olin kyllä alkanut pisteyttää jo junamatkalla. Tunti vierähti somasti, ja totesin, etten ehdi puoli kahdeksankaan joogaan. Laiskuuttakin siis lainehti; suuntasin sen sijaan kiertämään vaateosaston. Kokeilinkin loppualejen kaapuja, mutta en ostanut mitään. 

Yläkerran kodinkoneosasto myi myös pelkkää ei-kivaa tai liian kallista. Etsin tehokkaampaa hiustenkuivaajaa. Merkkisuosituksia saa antaa! 

Lopulta läksin kotia kohden. Oli ollut "minun" viikottainen vapaailtana, ja näin se sujui. Jäi vähän harmittamaan, sillä hartiani ovat tukossa ja kaipasin myös kirjastohetkeä. Toisaalta kokeiden korjaaminen oli rentouttavaa – en voinut kuitenkaan olla miettimättä, miten kauan siihen menisi, jos testejä olisi kokonaisen normaalin luokallisen verran, sillä minulta kului neljän oppilaan testeihin reilusti yli tunnin yhteensä. (Ja huomenna teetän niitä lisää...)

Kotiin käppäiltyäni ryntäsin syömään karkkia: viimeinen herkkupäivä ennen huomenna, tuhkakeskiviikkona alkavaa paastoa. Yritän jättää herkut pois sunnuntaita lukuunottamatta. Siispä vietän ähkyssä jokaisen seuraavan sunnuntain. Tosi järkevää. ;)

Nyt menen vielä suihkuun ja ehkä silitän paidan tai kaksi. Tänään on kuitenkin päästävä aikaisin nukkumaan, etten nuukahda loppuviikolla. Torstaina on edessä vielä toinen viikkoni 5.20-herätyksistä sekä kirppispöydän varaamisen takia myös aikainen lauantai. Kääks! Keväisin herääminen on minulle entistäkin vaikeampaa. Muuten töissäkäyminen on oikein antoisaa, kuten ehkä rivien välistä luittekin. 

Ps. Lyyli nukahti vihdoin!