Mitä mulle kuuluu just nyt

Uumoilen, että tulen näinä sateisina päivinä kirjoittamaan enemmän kuin aikoihin, sillä olen myös hiukan kipeä; lämpöilen ilmeisesti allergioista johtuen. En ainakaan ole keksinyt muuta syytä, kun flunssakaan ei vaivaa. 

Jouduin kuumeilun takia siirtämään kiipeilykurssia ja perumaan osallistumiseni Satakunnan kansansoutuihin, ja elänkin nyt eräänlaisessa harmituksen ja väsymyksen sekaisessa maastossa. Melkein kaaduin iltaunille, mutta aikaisen herätyksen takia en viitsinyt kuitenkaan pilata yöuniani. Huomenna lähden siis joka tapauksessa Satakuntaan, vaikka soutamaan en pääsekään. Vielä eilen uskoin, että kuume ehtii laskea ja sydämen tiheäsykkeisyys kaikota ja ostin soutuhanskatkin, mutta löytyköön niille muuta käyttöä tulevina kesinä. Lyyli viettää kolmiviikkoistaan isovanhempien luona mökkeillen, joten olen siis näinä päivinä vapaa kuin taivaan lintu. Jos vain jaksan lentää...

Tämä kesä, huoh, on ollut taas tällainen. Suorittamista ja surua. En muista, milloin olisin itkenyt täyttä kurkkua niin paljon kuin viime kuukausien aikana. Kuitenkin samaan aikaan ajatukseni ovat entistä useammin iloisia ja vähintään puolikeveitä. Ei tunnu niin pahalta enää elää ilman parisuhdetta; osaan nauttia esimerkiksi siitä, että kukaan ei puutu sisustukseeni, hulluun siivoamiseeni tai päivärytmiini. Saan vaeltaa yöpuvussa pitkälle iltapäivään asti, voin tuulettaa kämpän niin kylmäksi kuin haluan tai poksutella purkkaa kuin teini-ikäinen konsanaan. On näissäkin puolensa. (Veikko tosin tuskin olisi näistä hermostunut, korkeintaan toivonut vähän vähempää tuulettamista...) Ja saan reissata, miten mieli lystää tai rahat riittävät, viettää aikaa yksin tai ystävieni kanssa, harrastaa ja hengata Lyylin harrastuksissa. Parisuhde varmasti toisi muutoksen tähän. 

Uusi asenne on jostain ainakin välillä hiipinyt aivojeni pintakerroksiin, sellainen, että tulkoon, mitä tulee, elämähän on aika jännää, kun ei tiedä, mitä tulee ja ehkä noin puolet asioista kuitenkin on hyviä ja ne huonot, no, ne on huonoja, mutta onko niillä suurta merkitystä isossa mittakaavassa? Osalla ehkä on vaikutusta kuukausien, ehkä vuosienkin ajan, esimerkkinä tuo parvekkeen ongelmapesäke, joka aiheuttaa allergiaa, mutta pesulan huonosti pesemä matto likastuu joka tapauksessa käytössä ja joulun alla voin viedä sen paremmin pesevään pesulaan. 

Se, mitä eniten pelkäämme, harvoin kuitenkaan tapahtuu. Ja ehkä siitäkin jotenkin selviää, jos sellainen hirveys joskus koittaa. Minähän tietysti pelkään näitä äärettömiä hirveyksiä, koska olen joutunut näkemään vaikean sairauden ja siitä aiheutuneen nuoren ihmisen kuoleman. Ja ruokin pelkojani esimerkiksi lukemalla synkkää kirjallisuutta tai katsomalla ihon alle meneviä elokuvia, kuten eilen ranskalaisen vallan mainion, mutta surullisen Niin kauan kuin sydän lyö -uutuuden.

Iloisista uutisista piti kuitenkin kirjoittamani, ja yksi niistä on se, että meillä tässä taloyhtiössä on vallan mainio tekninen isännöitsijä, joka otti sisäilmahuoleni todesta, joten todennäköisesti parveke avataan ja tarkistetaan, mitä noiden seinälevyjen takana on. Voihan nimittäin olla, että sisällä olevat vällyt ovat kostuneet tai reagoivat jotenkin lämmön kanssa, jolloin ilmaan erittyy kemikaaleja. Ainakin asia on nyt viety eteenpäin, ja voin olla tyytyväinen siihen, että olen tehnyt voitavani. 

Hajujen eliminoimiseksi poistin parvekkeelta sinne somistukseksi laittamani taljanpuolikkaan, sillä sekin tuntui haisevan. Parveke on nyt vähän ontto, mutta ensi vuodeksi olen jo suunnitellut hankkivani sinne yrttiviljelmän. Jos – ja kun – hajuasia saadaan kuntoon, mukava olisi myös jonkinlainen oleskeluviritelmä, kuten rottinkituoli. Silloin tulisi oltua enemmän ulkona! Tämän kesän osalta en enää jaksa tai hajun takia voikaan piitata. (Kuten huomaatte, olen päättänyt tahi tajunnut, että täällä vielä ensi vuonna asutaan!)

Toinen hyvä asia tapahtui sekin tällä viikolla, kun Kela ilmoitti myöntäneensä minulle vuodeksi kuntoutustukea psykoterapiaan. Hurraa, sillä hyvä terapeuttikin löytyi keväällä, ja olen jo kesäkuussa aloittanut hänen luonaan terapiakäynnit, jotka jatkuvat muutaman viikon päästä lomansa loputtua.

"Mitä mulle kuuluu just nyt? En muista koska viimeks oisin hengittänyt..."

Juuri nyt on mielessä vain viimeisistä lomaviikoista nauttiminen sinne tänne säntäillessä (Turku-viikonloppu strategiapeleineen, siskon kesäjuhlineen ja isän syntymäpäivineen sekä tangoleiri ovat vielä edessä; Lintsille, leffaan, Heurekaan pitäisi tytön kanssa keretä). Vastapainoina toimivat lukeminen, tv:n katselu ja vaikkapa sudokujen ratkominen. Olen jo siirtynyt neljän tähden sudokuihin. Mainiota nollaamista – en voi kuin suositella!

Tarjoilija, kullankaivaja ja Eeva

Vaikea uskoa, että kesä on korvilla, mutta koska loma alkaa ylihuomenna, niin uskottava se on.

Fiilikset vaihtelevat. On ollut hyvä viikko, sillä olen saanut nukuttua ja liikuttua kunnolla. Tänään on ollut surullisempi olo. 

Onneksi siihen päivällä auttoivat ystävän kanssa juodut pari skumppalasillista ja illalla lakatut varpaankynnet. Lempilakkavärini on OPI:n I'm not really a waitress, jonka alle maltoin tänään vetäistä Nail Envyä – sen verran pahasti kynnet olivat kellastuneet jatkuvista aluslakkauksen laiminlyönneistä johtuen.

Juuri nyt kuuntelen Elokuun Kullankaivajaa. Sanat ovat varsin osuvat, kirjaimellisesti:

"Sano, mis on mun kultani, kultani hei? Kerro, mis on mun kultani, hei hei?
Mis on mun kultani kiharapää? Kerro, koska mä kultani nään? Kerro, koska mä kultani nään?"

Älkääkä luulko, että mitään oikeaa kultaa minulla olisi, mutta kuten Eeva sen kertoi ja Doña Guadalupe sen tietää, ei voi olla olematta rakastunut. Rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtuu. 

Kaiken ei tarvitse mennä niin kuin oli etukäteen suunniteltu

Kävelin eilen milongasta kotiin kauniissa, pehmeässä kevätillassa. Matkallani halki Kumpulan eteläisen puistoalueen linnut lauloivat vaaleanvihreässä vehreydessä. Näin monia nuoria pariskuntia kujertelemassa ja kuhertelemassa. Mietin, kuinka hienoa olisi ollut kulkea tuo lyhykäinen matka jonkun tietyn, merkittävän ihmisen kanssa. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikeastaan kaivannut ketään vierelleni. 

Milonga teki hyvää, vaikka en tanssinut kuin puolikkaan tandan. Olen aivan varma, että tässä keväisessä tunnetilassa oloni olisi ollut aivan toinen, jos olisin viettänyt illan yksin – tai jossain sellaisessa paikassa, jossa olisin ollut muista poikkeava. Nyt sain puuhastella rauhassa tangosalin keittiössä, jutella useiden eri ihmisten kanssa niitä näitä ja kaihoisasti seurata tanssivia pareja. Oli hidasta ja helppoa, sillä olin päättänyt, etten altista itseäni tanssille; se on aina suuri, joskus liian suuri panostus tässä taitotason vaiheessa.

Jäin odottamaan kevään viimeistä tangotuntia, ja mietin, että jälleen on hyvästien aika. Vaihdan opettajaparia, ja menetän ryhmää vaihtaessani samalla tietysti kaikki ne ihmiset, joihin kanssa totuin pikkuhiljaa tanssimaan. 

Kipuilen edelleen myös sydänsuruni kanssa. Oudosti olen silti äärettömän tyyni, jopa alistunut, sillä odotan nöyrästi sitä hetkeä, jolloin huomaan, että tunteita ei enää ole. Etten enää kaipaa toista millään tasolla. Olen hyvin lähellä tuota sykähdystä, hoksausta, rapsahdusta; millä sanalla sitä nyt pystyisikään kuvaamaan. Sitä hetkeä, jolloin tajuaa, että mitä ihmettä tuossa ihmisessä näki, sitä hetkeä, jolloin päästää kokonaan irti, eikä surekaan enää. Hymyilee ehkä oudosti, hieman haikeasti, kun tajuaa, että ne haaveet ja mielikuvat, joita oli päässään kehitellyt, olivat naurettavia, epärealistisia ja uudesta perspektiivistä katsoen täysin turhia ja mielenkiinnottomia.

Mietin samalla myös niitä ystäviäni, jotka vuodesta toiseen etsivät rinnalleen sitä oikeaa. Miksi maailma on niin epäreilu, että jotkut löytävät, jotkut eivät – ja jotkut löytävät, mutta menettävät. 

Ei toisten onni meiltä etsiviltä ole pois, mutta helpompaa olisi, jos saisi vain kulkea vehreässä laaksossa vailla tietoutta siitä, mitä elämä voisi olla. Vuodet vierivät nopeasti, ja siksi on kiire. Jos saisin pysäytettyä ikääntymisen tähän hetkeen, en huolehtisi lainkaan näin paljon. Voisin mieluusti viettää vuosiakin yksin, harrastaa, matkustaa, asuakin ulkomailla Lyylin kanssa. Mutta tiedän, että jäljellä oleva hehkeys, energia ja hedelmällisyys on pian ohi. Se tekee mieleni levottomaksi ja hyvin surulliseksi.

Tänään olkoon silti edelleen pehmeää ja kaunista, sillä olen alkanut ajatella niin, että yksinkin voi elää onnellista elämää, vaikka sitten loppuun asti. 

Synkkä metsä, kirkas taivas

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten pitkän ja perusteellisen kaipuuntäytteisen vuodatuksen, mutta jätin sen julkaisematta, sillä enhän mä muille kertoile mun sydänsuruistani.

Sydämeni on siis ollut myös suloista surua täynnä koko kevään, mutta mitä vehreämmäksi on luonto muuttunut, sitä autuaammin olen alkanut sydänsurujeni lähteen unohtaa. Kenties on auttanut, etten ole nähnyt häntä viikkoihin, pian kuukausiin.

Viikkojen kirjoitushiljaisuuden aikana on täytynyt miettiä myös elämän muita suuria kysymyksiä, etenkin sitä, missä asua. Olisi tarjoutunut mahdollisuus, johon melkein tartuin, mutta sydäntä kuunneltuani päätin valita oman tien. Sen tien, jolle lähdin kolme vuotta sitten. 

Synkän metsän läpikin kuultaa kirkas taivas, ja elämääni ovat ilostuttaneet monet pienet onnelliset hetket. Kerron niistä yhden.

Muutama viikko sitten olin matkalla tangotunnille melko synkeissä mietteissä. Tangoparistani en ollut kuullut aikoihin, ja uumoilin, ettei hän tulisi tunnille nytkään. Mietin, keitä tangossa olisi, keiden kanssa "joutuisin" tanssimaan. Salin alaovella törmäsin kahteen tunnille tulevaan mieheen, joista toista olin tangoharjoitusten lomassa salaa aiemmin vilkuillut. Hän silminnähden ilahtui minut nähdessään, ei sanonut mitään, sillä emme ole koskaan jutelleet, enkä minäkään sanonut sanaakaan, mutta hätkähdin tuosta eleestä. 

Tunnilla silmäilimme tiiviisti toisiamme, ja monen monta kertaa olimme lähellä päästä toistemme pareiksi, mutta päädyimme tanssimaan keskenämme vasta viimeisen tangon. 

Ei kyseessä varmastikaan ole suuri rakkaustarina, vaan osoitus siitä, että elämässä on ihmisiä, joille merkitset jotain, tuntivatpa he sinut taikka eivät. Jotenkin olen onnistunut liikauttamaan jotain hänessä, vain ollen oma itseni, eikä tunne suinkaan ole ollut yksipuolinen. 

Koko alkuvuoden kestäneen epätoivoisen ihastuksen jälkeen tuo tuntui kuin lupaukselta jostain uudesta, kevyemmästä.

Ruoka maistuu taas

Sairastin tuossa parina edellisenä päivänä ilmeisesti noroviruksen aiheuttaman vatsataudin, sen verran raju ja kuvaukseen sopiva oli tuo äkillinen sairastuminen. Ja oli paha olla, hui. En muistanutkaan, miten hurjaa on olla fyysisesti todella heikoilla.

Sairastamisesta huolimatta jaksoin tapani mukaan pientä puuhailua. En varmaan oikein tajunnut kuin taudin vasta hellitettyä, että olin todellakin virustaudissa. Epäilin nimittäin alusta asti, että olin saanut vain jonkin tavallista rajumman närästyskohtauksen. Niinpä pesin pyykkiä kuin hullu, opiskelin espanjaa, kirjoittelin ja muuta tavallista, ja eilen uskaltauduin jopa kauppaostoksille. Vikatikki tietenkin, ja olo oli illalla aika vaisu, sen lisäksi, että tuolla reissulla sitten tartutin tietämättäni kenties kymmeniä muita...

Todellisen muistutuksen elämän heikkoudesta sain, kun kävin illalla suihkussa, mutten jaksanut olla siellä loppuun asti – hiusten hoitokäsittely piti unohtaa. Tuli nimittäin niin ontelo olo, että oli pakko käydä istumaan ja häipätä saman tien unille, hampaita pesemättä tai mitään muitakaan iltatoimia tekemättä. Harvoin näin käy minulle, ja kyllä tuo hiukkasen pelotti. Siihen nähden tuntuu kummalliselta, että nyt on olo lähes normaali: jaksoin jopa joogata tänään hiukan! Ja ruoka maistuu, siitä iloitsen!

Tervehtymisestä kielivät kuitenkin etupäässä kyyneleet. Olen itkenyt yksinäisyyttä, sillä tällaisen taudin jäljiltä ihminen on henkisesti aika herkillä. Tuntui erityisen kurjalta, että piti peruuttaa viikonlopun kaikki mukavat ja elämälle merkitystä antavat menot. Jos en olisi sinkku, minulla olisi ollut joku, joka olisi lohduttanut – ja käynyt ostamassa kaupasta jaffaa. Tai joku, joka olisi kanssapahoinvoinut. Nyt yksinäisyys korostui: sinkkuna voi olla sosiaalinen vain, kun on terve. Perheellisenä joudut olemaan sosiaalinen lähes aina, halusit tai et. 

Hiukanko moni perheenäiti olisi kateellinen tällaisesta itselle omistetusta illasta, jollaisen saan taas viettää. Itseä tämä ei kiehdo yhtään; onhan näitä tullut lukemattomia vietettyä. Kirjoittelen, lueskelen, roikun netissä, opiskelen espanjaa. Ilta menee kyllä nopeasti, mutta surullista on, että näin kellon lähestyessä puolta kymmentä rupean miettimään, että josko pian menisi unille, niin ei tarvitsisi odottaa sitä, että jotain mukavaa tapahtuisi. Tuntuu niin tyhjältä, ja tyhjyyttä on hyvä täyttää nukkumalla. 

Huomenna on toivottavasti monella tapaa kevyempi päivä. Ehkä jopa tapaan jonkun ihmisen, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa.

Aika on

Loma on tehnyt terää! Tulimme maalle torstaina ystävän kyydissä, ja mielentila oli rauhaton, jopa pahantuulinen. Väsymystä, kaipuuta, kiukkua.

Aika pian olotila vaihtui rauhallisen levolliseksi. Tarvitsin "kotikodin" seuraa, lepoa ja joutenoloa, kaiken lisäksi kun flunssa iski päälle. Lyylikin sairasti vatsataudin, ja niinpä pitkäperjantai meni pääasiassa sisätiloissa lueskellen, espanjaa opiskellen ja vaikkapa Astrid Lindgren -dokkaria katsellen. 

Arkista, suorastaan liioitellun arkista, vaikka on kristikunnan suurin juhla! Huomenna maanantaina, toisena pääsiäispäivänä, kun palataan kotiin, suunnitelmissa on pestä ikkunat. Kevät tulkoon lopullisesti tällä tavoin. 

Huhtikuun ja toukokuun viikoista on tulossa suunnattoman kiireisiä, kuten keväisin yleensä: on koulutuksia, tanssikorttien tanssit on tanssittava, jonkin verran juhliakin ja elämänmuutoksia ainakin ruokavalion suhteen on tiedossa. Jännityksellä odotan, mitä muuta on muutettava kuin elämä sokerittomaksi.

Yhden lääkärin määräyksestä olen nyt siis ainakin useita kuukausia täysin ilman valkoista sokeria. Jossain vaiheessa täytyy käväistä ravintoneuvonnassa, jotta tietää, mitä saa ja mitä pitää syödä. Odottelen nyt kuitenkin ensin lopullisen tuomion; laboratiokokeiden tulosten pitäisi olla ensi viikolla valmiit.

Olen iloinen siitä, että olen jaksanut tutkia ja hoitaa itseä ja ehkä pikkuhiljaa vähän rauhoittaakin elämää. Jotenkin tuntuu siltä, että olen vapaampi nyt kuin aikoihin, vaikka muodollisesti rajoitteita on enemmän. Jotenkin ei jaksaisi selitellä muuttunutta elämäänsä kenellekään, vaikka varmasti pitää, ja vähän huvittaa se, että taas päällä on tällaisia "ruokakikkailuita", niin kuin niitä ei minulla nyt olisi useaan eri otteeseen ollut ennenkin! Mutta minkäs teet; ehkä olen vasta nyt ratkaisujen äärellä? Ja toisaalta, kenellepä se kuuluu, mitä syön, vaikka sosiaalista syömistä tietyistä ruokalajeista kieltäytyminen tietysti rajoittaa. Ehkäpä tästä lähtien syön entistä useammin yksin tai vain sellaisissa olosuhteissa, joissa ei selittelyjä tarvita.

Monella tapaa olen kyllästynyt puolustelemaan valintojani ja elämääni. En tiedä, miksi edelleen tunnen syyttelyjen ja syyllistämisen taakan harteillani. Ehkä aikaa ei ole vieläkään kulunut menneestä raskaasta elämästä tarpeeksi. 

Tai ehkä on aika vaihtaa näkökulmaa, kuten ystävä jokin aikaa sitten totesi. Ehkä kysymys ei olekaan ajan kulumisesta.

Haikea zen

En ole kirjoittanut, koska ei ole kirjoitettavaa. Tai siis onhan, sillä minulle on sattunut kuin teinille, mutta niistä ei voi kirjoittaa, eikä haluakaan, eikä toisaalta ole halua kirjoittaa mistään tavallisestakaan. 

Viikon vanhoista tangokengistä yritän silti raapustaa pian, mutta kun en nyt jaksa ottaa edes kuvia, niin siinä ei ole vielä pointtia. Odotetaanko yhdessä hiihtolomaa, joka alkaa kolmen työpäivän kuluttua?

Niin, olen onnistunut säätämään kaiken surun, aaltoilun, täydellisen epätoivon ja elämän hukkaanvalumistunteen keskellä erään ihmissuhteen sekavaksi sopaksi. Toisaalta hämmentämiseni avulla onnistuin tajuamaan, mitä ruokaa tulella oikein kiehui. En kadu, vaikka asian olisi voinut hoitaa huomattavasti fiksumminkin, jos vain rohkeutta olisi löytynyt. Nyt on silti saavutettu parempi mielenrauha, ainakin satunnaisesti.

Päivät eivät edelleenkään ole siskoksia keskenään. Sunnuntaina sain järkyttävän itkukohtauksen, ja kieriskelin tovin raskaan epätoivon vallassa. Sen jälkeen olen ollut vain väsynyt, mikä tuntuu kaiken keskellä parhaalta olotilalta: olla niin väsynyt, ettei jaksa edes itkeä. 

Juuri tällä hetkellä harmittaa silti eniten se, etten ole kyennyt reiluun viikkoon oikein mihinkään: en ole toimertunut kuntoilemaan, kirjoittamaan tai opiskelemaan espanjaa. Elämäni on kiertynyt vain asioiden ja erityisesti tiettyjen asioiden miettimisen ympärille. Töissäkin menee puolella teholla. Tällainen ihminen en halua olla!

Ei, haluan olla zen, ja tänä keväänä sopii tuo haikea zen -mielentilakin ihan hyvin. Siispä lohduton itku, tajuton kaipuu, suunnaton suru, kiitos ja hyvästit. 

Tajusin nimittäin muutama viikko sitten, että olen astunut vihdoinkin kynnyksen yli.

Tätä kuuntelen aamuin, illoin. Päivässä biisi kuluu noin kahdeksan kertaa. Sammallaavumme.

Tosi elämää

Tunnelmani vaihtelevat aallonpohjalta harjalle: joka toinen päivä näyttää kulkevan leimalla "olen masentunut", joka toinen päivä olen joko ylikierroksilla tai vain aivan tyytyväinen. Mutta joka päivä itken, vähäsen. Se tuntuu useimmiten riittävän.

Avautumiset ovat siirtyneet täältä blogin puolelta Facebookiin. Siellä on käyty kovasti keskustelua moninaisista aiheista, kuten uudesta harrastuksestani, tangosta, ympäristöasioista tai vaikkapa lapsen koulunkäynnin alkuun liittyvistä asioista. Tuntuu tuovan lohtua tuo virtuaalinen seura, mutta tällä viikolla piristi eniten uuden tv-sarjan alkaminen.

Luulin ensin, etten olisi jaksanut keskittyä. Mutta torstaina, kun olin ollut koko päivän todella huonolla tuulella ja itkuinen, päätin Lyylin nukahdettua jo ennen yhdeksää, että nyt repäisen. Ja niin aloin katsella True Detectiveä Yle Areenasta, josta löytyy tällä erää enää osa jaksoista. Rekisteröitymällä HBO Nordicin asiakkaaksi saa kahden viikon ajan katsoa sarjaa – ja muitakin sarjoja – ilmaiseksi.

Viikonloppuni kuluukin tosi etsivien elämää seuraten. Olen yksin, mutta juuri nyt se ei tunnu ihmeemmin surettavan, vaikka onkin ns. masispäivän vuoro. Tanssitunti taisi tehdä hyvää! Lisäksi odotan ystävää vierailulle illalla; ehkä toivoa on taas enemmän muutenkin ilmassa? Ehkä tästä lähtien olen masentunut vain joka kolmas päivä. ;)

Joka tapauksessa ajattelin lunastaa vihdoin melatoniini-reseptini. Vuoden verran olen nukkunut niin huonosti, etten oikein enää jaksaisi levottomia öitä. 

Levätympi elämä, täältä tullaan!

Kuka hän oli?

Kun en pääse surusta irti, en pääse surukirjoittamisestakaan. Olisihan se pitänyt arvata. Ei tämä nyt näin nopeaa ole, vaikka surutyötä onkin vuosia tehnyt.

Viime kirjoituksen jälkeen alkoi tuntua siltä, että aliarvioin tunteitani. Ne tuntuvat kuitenkin pysyvän aisoissa: en ylireagoi, en panikoi. Tämä suru on erilaista surua, aivan toisenlaista kuin mikään koskaan aiemmin tuntemani suru on ollut. Tätä surua ei voi tekemällä tehdä pois, etsimällä asuntoa tai puuhastelemalla. Tämä on hiljaista ja vihasta pestyä surua. Olen hyväksynyt tapahtuneen, ja nyt vain suren. 

Suren sitä, kuinka ison aukon hyvän ihmisen poismeno tähän maailmaan teki.

Olen kuitenkin kokonaan lakannut kysymästä miksi. Sitä vastoin mietin, mitä tämän jälkeen. Missä hän nyt on? Mitä meille ja eritoten Lyylille tapahtuu tämän jälkeen? 

Viime päivinä olen kysellyt itseltäni myös sitä, kuka hän minulle oli. Hän ei enää ollut puoliso; ehkäpä siksi suruni on nyt tyynempää. Jossain vaiheessa ajattelin, että ehkäpä hän oli kuin veli. Välillä taas tuntui kuin sittenkin olisin menettänyt mieheni. Olihan hän joskus ollut mieheni, suurin rakkauteni.

Päädyin kuitenkin siihen ajatukseen, josta kuolinpäivänä aloin: hyvästelin silloin lapseni isän, sielunkumppanini ja hyvän ystäväni. Hän oli minulle loppuun asti näitä kaikkia ja yhdessä ne merkitsevät paljon. 

Pelkästään sielunkumppanuus on jotain niin syvää, ettei sellaista synny kuin harvojen ja valittujen kanssa. Se kestikin välillämme kauemmin kuin parisuhde, ja kaiken kaikkiaan se merkitsi minulle enemmän kuin avioliiton tai perheen muodollisuudet. 

Lopussa me hyvästelimme toisemme kuin vanhukset: vailla sisäisiä velvollisuuksia, vailla niitä vaateita, joita ihmiset toisilleen kumppaneina asettavat. Toki meillä oli velvollisuuksia lapsemme suhteen, mutta eromme riisui kaiken muun ylimääräisen maallisen taakan harteiltamme. 

Emme onnistuneet puolisoina, mutta onnistuimme lähimmäisinä. Minulle se riittää. Nyt suren ystävän lähtemistä, ja koitan vailla syyllisyyttä ajatella, että oli hyvä, että se tapahtui näin. Puolison menettäminen kuolemalle olisi ollut raadollisempaa. Nyt ehdimme parantaa haavat ja puhaltaa kauan yhteen hiileen. 

Silti suru ei hetkessä häviä.

Elämä muuttaa

Aina ihmissuhteen päättyessä on hetken kuin haavoitettu eläin: piileskelee mieluiten yksinään kaukana luolassaan, nuolee haavojaan. 

Tällä kertaa haavani eivät ole syviä, mutta tarve lääkitä niitä kirjoittamalla on suuri. Haluaisin myös vetäytyä omiin ajatuksiini yksinäisyyteen, vaikken sitä voikaan oikeastaan tehdä. Elämä on ollut normaaliakin intensiivisempää viimeisten päivien aikana, eikä tahti tule ensi viikolla hiljenemään yhtään.

Olen pohtinut itseäni kriisitilanteissa. Kipakkaa luonnettani, äksyyttäni. Enkä löydä sille ratkaisua, löydän vain valjuja selityksiä. Laskin taannoin, että olen ollut riitaantuneena noin kymmenen ihmisen kanssa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Ehkä se on ihan normaalia, eh?

Useimmiten riidat alkavat jostain kipakasti sanomastani, mahdollisesta raivokohtauksestani, jonka jälkeen ollaan välit poikki kuukausia. Ennätys taitaa olla kymmenisen kuukautta. Jälkikäteen on ollut aina helppo viisastella, että ei olisi pitänyt valita näitä sanoja, joiden kyllä tajusi satuttavan. Ei olisi pitänyt loukkaantua, suuttua. Olisi pitänyt ottaa vastaan haukkumiset ja hylkäämiset – ehkä ne olivat seurausta jostain aiemmin tekemästäni tai sanomastani, jostain, jota en ehkä ollut edes tajunnut tekeväni. Olisi pitänyt olla vähän hitaampi, vähemmän hätäinen, jotta olisi edes ehtinyt miettiä sitä, mitä sanoo.

Kysymys on jälleen myös siitä, miksi laskeutua samalle tasolle, jos toinen suuttuu. Antaa toisen purkaa paineitaan. Toisaalta kysymys on myös siitä, että kenties on itse laskeutunut ensin luvattoman alas ja uskonut toisen pysyvän itseään moraalisesti korkeammalla, loputtomasti. 

Syntikappaletta itsestään lienee kuitenkaan turha maalata: riitaan tarvitaan aina vähintään kaksi. Tuskin sitä kauan itsensä kanssa mökötyskoulussa on. 

Eroriidoista olen sen verran oppinut, että järkevintä on pettymyksestään ja eron tuskasta huolimatta välttää toisen huonojen puolien esilletuomista. Huomaan edelleen tekeväni sitä Egilin suhteen; en pääse eroon siitä, kuinka erilaisia olemme. Enkä pelkästään ihmettele, vaan suorastaan julistan hänen huonoja puoliaan, vaikka erosta on jo yli vuosi. Olisiko jo aika antaa olla? Aika hyväksyä se, että meitä on niin monenlaisia ja aika hyväksyä myös se, että ensivaikutelma voi pettää. Omankin kuoren alla muhii yllätyksiä. 

Vaikeaa on olla ihminen. Ja jos on itseään vaikeaa ymmärtää saatika muuttaa, sitäkin vaikeampaa on muuttaa toista.

Uuden ihmisen yhytettyään pitääkin ottaa hänet sellaisenaan, vailla tarvetta sulloa häntä siihen pieneen lokeroon, jonka puolisolleen on omassa elämässään varannut. Kyllä se on silloin lokero hajotettava palasiksi, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Sitkeinkin muovi murtuu!

Toinen, mitä olen pohtinut, on uhrius. Kuinka olen nähnyt itseni uhrina niin monta vuotta. Sille on tietysti eräitäkin syitä, mutta esimerkiksi opettajana minulla ei liene mitään syytä nähdä itseäni uhrin asemassa. Olen itse ammattini opiskellut ja alani valinnut, ja pääosin olen työhöni tyytyväinen. Huomaan vain syyllistyväni helposti opettajiin osuvasta arvostelusta, ja tämä vaikuttaa negatiivisesti myös siihen, miten suhtaudun itse työhöni. Yhteiskunnalta kaipaisi yleisellä tasolla enemmän arvostusta opettajien ammattikuntaa kohtaan. Käsittämätön tuo taannoinen kiusaamiskeskustelukin. Ikään kuin kouluissa ei tehtäisi mitään kiusaamista vastaan. Asia lienee päinvastainen. Opetussisällöt jäävät usein huonosti käsiteltyä pelkästään sen takia, että tiettyjen oppilaiden kiusaamisasioita käsitellään tuntikausia!

Nyt kun olen lukenut erään mielikirjailijani, Isaac Bashevis Singerin teosta Vihassa ja rakkaudessa, pystyn näkemään itseni jotenkin vähemmän hajonneena, kuin mitä kauan olen nähnyt. Ne ihmisrauniot, joita tuo hieno teos kuvaa, ovat kokeneet jotain niin paljon voimallisempaa, mitä itse olen joutunut käymään läpi. Tuskin he sen vahvempia ovat, tuskin minä sen heikompi. Miksi ylläpitää kuvaa tuhansiin palasiin menneestä ruukusta; minusta on jo tullut uusi ruukku – tai jos ei vielä olekaan, pystyn sellaisen itsestäni muovaamaan. En ole käynyt läpi keskitysleirien kauheuksia, menettänyt lapsiani, joutunut henkeni kaupalla piileksimään tappajia.

Uusien vauvojen, ehyiden perheiden, rakastuneiden pariskuntien keskuudessa tunnen kuitenkin pistoksia; ehkä en enää ajattele, että odottakaapa vain, pian tuo hienous on ohi ja arki edessä, vaan ennemminkin tunnen tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä ja syvää yksinäisyyttä kuin vahtiessani Lyylin uimista uimahallilla, istuessani musiikkini parissa, suunnitellessani viikkoni iltoja, käydessäni kaupassa... Matkakuumekin vaivaa, mutta en kestä edes ajatusta siitä, että matkalle pitäisi lähteä joko täysin yksin tai lapsen kanssa. Parempi siis olla lähtemättä, koska tiedän itseni: tuntisin yksinäisyyttä matkalla kenties vielä voimakkaammin ja sen lisäksi ajattelisin koko ajan, kuinka paljon matkaan tulikaan haaskattua pennosia, joita olisi tarvinnut johonkin paljon järkevämpään...

Itseään ei voi muuttaa, sanojaan ei tajua aina valita oikein, matkaseuraa ei välttämättä löydy, mutta yksi on varmaa: elämä vie eteenpäin. Ehkäpä menneet vuodet eivät kohdelleet minua lempeimmin, mutta nyt on uusi ovi auki. Tunnen kuinka sieltä vetää!

Sylvi Tyyni

Ystävä sanoi eilen, että näytänpäs hyvinvoivalta, seesteiseltä. Että ehkäpä se ihmissuhde on sitten vakiintunut, arveli. Sanoin, että ei, päinvastoin, ja juuri siksi tuntuu taas niin hyvältä.

Kyllähän se syö, kun lukee toisen kirjoittamaa sähköpostiviestiä, jossa saa kuulla olevansa itsekeskeinen, epäkypsä, ylimielinen ja kaikin tavoin liian epätasapainoinen. Kun toinen analysoi, kuinka teini-ikäinen sitä sitten on ollut. Tarkoituksenaan ei kuulemma ollut loukata, mutta ei kai sen ilmoittaminen mitenkään vapauta vastuusta, jos loukkaa kuitenkin?

Arvatkaa, onko tehnyt mieli iskeä samalla mitalla. Onnekseni olen lukuisissa "sekavissa ja itsekeskeisissä" sähköposteissani tyytynyt sivaltamaan vain yhdellä lauseella ja olemaan marttyyri vain sivulauseen verran. Jotain kypsymistä tapahtunut minussakin vuosien varrella? Toki tiedän aivan taatusti loukanneeni tietämättäni, puheillani ja teoillani. Sekin, että on ollut täysin epävarma suhteesta, koska ei ole ollut rakastunut, on tietyllä tapaa loukkaavaa. Miksi esittää rakastunutta, jos ei sellainen ole? 

Kaikesta tästä pienestä ikävästä huolimatta viimeisin miessuhteeni oli oikeastaan pelkästään positiivinen. Olin kesällä ihan sekaisin kaipuusta ja yksinäisyydestä, mutta nyt tuo tunne on poissa. Ihminen, josta ei ollut minulle puolisoksi, avarsi maailmaani käsittämättömän paljon. Eikä ollut pahitteeksi elää ns. menetettyä nuoruuttani, olla hetken vapaa ja lähinnä nauttia toisesta ja yhdessäolosta ilman sen suurempia velvotteita.

Hetken siis olkoon Tyyni toinen nimeni. Tiedän kuitenkin itseni, tunnen puutteeni. Kuukausi, pari kun on kulunut, kaipaan taas ihmistä rinnalleni maanisesti, tyhjyyttä täyttämään. Pian panikoin taas "ahdistuksen, tyhjyyden ja epätoivon parissa".

Viime päivinä olen tehokkaasti miettinyt muitakin ihmissuhteitani, sekä niitä menneitä että käsillä olevia ystävyyssuhteita. Jos jotain olen tajunnut, on se, että ristiriitojen yllättäessä olisi parasta olla hiljaa. Vastaamatta takaisin, luovuttamalla. Ikävä kyllä olen tähän asti pitänyt sitä heikkoutena, jos ei osaa puolustaa itseään. Niinhän meitä pienestä asti opetetaan: silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta tietenkin sanallisesti. Olen liiankin hyvin toteuttanut tätä mantraa. Äkkipikainen luonne kun olen. 

Vasta nyt olen tajunnut, ettei kannata alentua samalle tasolle. Mutta miksi se vain on niin vaikeaa, aina, suhteen syvyydestä riippumatta? Ja miksi edelleen työstää näitä asioita täällä, revitellä toisenkin heikkouksia muille? Eikö se oma henkilökohtainen päiväkirja riittäisi?

Seuraavaksi kuitenkin tiedän: ihminen pysyköön lestissään. Miksi yrittää olla jotain muuta kuin on. Pahinta tässä suhteessa oli se, että koko ajan yritti muuttaa itseään.

Erobiisi

Paluu tulevaisuuteen

Täällä olen taas, en karannut pysyvästi muihin puuhiin, en edes kirjoittamaan pitkää tarinaa. Sydäntäni lämmittivät tänne jätetyt viestit, kun välillä kävin paikan päällä lähinnä miettimässä, koska palata, milloin jo...

Koin mitä mainioimman kesän. Olin Lyylin kanssa paljon, mökkeilin ja vierailin kahdeksalla paikkakunnalla, tein töitä lastenleirillä, mutta ennen kaikkea opiskelin Oriveden opiston Elämä tarinaksi -kirjoituskurssilla. Siellä sain uutta puhtia luoda tekstiä. Tarkoituksena tosin oli alkaa kirjoittaa muistiin Veikon ja minun tarinaani, ja näin kai teinkin. Olen ideoinut luvut, pohtinut niiden järjestystä, hionut aloituslausetta, kirjoittanut jopa muutaman luvun lähes valmiiksi – ja saanut kullanarvoista palautetta sekä kuullut kymmenen muuta kiinnostavaa, usein traagistakin tarinaa. Mutta oma tarinani jämähti heti, kun saavuin kotiin. Arki on liian täynnä – eikä minua yksinkertaisesti innosta nyt syvälle sukeltaminen, joten siirsin tehtävän ensi kesään. Aion sen toki kirjoittaa, sillä olen pikkuhiljaa jo alkanut unohtaa tapahtuneita, eikä vuosisadan rakkaustarinaa saa jättää muistiinmerkitsemättä. Mutta juuri nyt on aika muun.

Se muu on muun muassa lukeminen. Luin kesällä kahdeksan romaania – tai no, yksi niistä oli novellikokoelma. Koska viimeksi olisin lukenut yhtä paljon? Monelle tuo on tavallinen arkimäärä kirjallisuutta, mutta minulle hurja pino sanojen ihmeitä. Romaanit luettuani aloin koulun alun myötä kahlata keräämääni tietokirjallisuutta: Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjaa, Nina Lahtisen Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu -tietoteosta. Lehdet luen tarkemmin kuin koskaan ennen. Tiedonjanoni on piristynyt, elän elämääni enemmän yhteiskunnan kautta. 

Alkukesällä kun itkin, mietin, että syksyllä menen sitten terveyskeskuslääkäriin, kun työpaikan kautta eivät voineet asiassa auttaa. Koin tarvitsevani apua. Mutta kesä teki sen, mitä toivoinkin, mitä salaa olin odottanut jo vuosia: oloni on paljon parempi kuin aikoihin. Olen varmasti edelleenkin jossain määrin masentunut, itken melko paljon ja vaivun synkkiin ajatuksiin aika ajoin. Testien mukaan olenkin lievästi masentunut, myös sen keväällä työpaikkalääkärin tekemän – lukemat muuttuvat kyllä mielentilojen mukaan jonkin verran, mutta joka kerta testitulos näyttää suunnilleen samaa: "Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että podet masennusta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa."

Jotenkin kuitenkin tunnen, että tästä selviän ihan itse. Mitä se nyt haittaa, jos sitä sitten on masentunut, jos masennus pysyy kohtuuden rajoissa? Töissä pystyn käymään, lapseni hoitamaan, liikkua jaksan, pitää huolta kodistani ja ystävyyssuhteista. Saahan sitä kai olla lievästi masentunut hoidottakin?

Töissä on sitä samaa. Paluu oli kuitenkin oletettua keveämpi. Tunnelmat vaihtelevat päivittäin. Huomaan kuitenkin surukseni olevani töistä aika stressaantunut jo nyt; nukun öitäni välillä hyvinkin heikosti, märehdin edelleen asioita yöaikaan. Olen kuitenkin tekemässä sillekin jotain!

Siitä ja monesta muusta enemmän ensi kerralla. Täytynee seuraavaksi tarttua kameraan, joka niinikään on lojunut kuukausia lomalla. Tai sitten olen tylsän tavallisen normaali oma itseni ja harrastan vähän kotijumppaa. Siitäkään ei havaitusti ole ollut haittavaikutuksia minkäänlaisia, vaikka aikasyöpöksi voi toki liikuntaharrastuksiakin kutsua.

 

Alkaneen syksyn ykkösbiisini: First Aid Kit: My Silver Lining. – Olkoon syksyisissä pilvissämme hopeareunukset!

Heippa hetkeksi

Joskus vuosia sitten, kauan ennen Lyylin syntymää himoitsin t-paitaa tekstillä "Äiti on nyt vähän väsynyt". En ole kuitenkaan sellaista Lyylin aikana hankkinut, vaikka tunnetila on tuttu. 

Tällä erää tämä Lyylin äiti on aika väsynyt tarkkailemaan maailmaa ja muuilmaa Lyylin vierestä – tai useimmiten ihan vain yksin, kuten hän ilmeisesti elämänsä joutuu elämään. Te lukijatkin olette ehkä haistelleet, että tämä blogi ei tunnu lämpenevän enää millekään. 

En keksi kirjoittamisen aiheita tai vaikka keksisinkin, en jaksa toteuttaa niitä. Valokuvia en varsinkaan jaksa ottaa. Elämä ottaa päähän niin kovasti. Möyrin samoissa surullisissa tunnetiloissa kuukaudesta toiseen, ja vaikka joskus auttoi kovastikin, että pääsi kirjoittamaan tunteistaan ja kokemuksistaan, nyt tuntuu vain tyhmältä ja suorastaan ilkeältä se, että olen vuodattanut tänne niin paljon pahaa muista ja itsestänikin. Mikä oikeus minulla on haukkua maailmaa ja sen ihmisiä vain sen tähden, että olen kokenut yhteensopimattomuutta, surua ja sairautta? Niitähän me kaikki jossain määrin joudumme kohtaamaan.

Niinpä olen päättänyt vähän siivoilla arkistoja, poistaa kyseenalaiset jutut – ja ennen kaikkea pitää täällä nyt reilunpituisen tauon. Ehkäpä palaan kirjoittelemaan Lyylin sivustaseuraajana syyskuussa. Lupaan vähintään tulla kertomaan silloin, mikä blogin kohtalo on. Melkein olin sen tällä siunatun sekunnilla kuopata, kunnes tajusin, ettei heti ensimmäisten suurten vaikeuksien kohdalla pidä luovuttaa. En ole lainkaan luovuttajatyyppiä.

Lauantaina 5.7. olin huisin onnellinen täällä blogissa tuntemattomiksi jäävistä syistä johtuen. Pharrell Williamsin Happy on omistettu niille onnenhetkille!

Yritän palata syksyllä iloisemmissa tunnelmissa. Nyt olen pohjalla: pohjattoman kaipauksen kourissa. Kaipaan elämäni rakkautta. Niinpä lähden kaupungista pian pois, tunteitani pakoon. Ensin suuntaan opettajaksi ja leiriohjaajaksi ulkosuomalaislasten leirille Kullaalle ja sen perään oppilaaksi kirjoittajakurssille Oriveden opistoon. Tarkoitus on kirjoittaa elämäntarinani, ei mitään sen enempää eikä vähempää. Kuinka jaksankaan? Vai kirjoitanko jälleen terapian tähden?

Aloin viikonloppuna lukea erään mielikirjailijani, Haruki Murakamin romaania Sputnik-rakastettuni. Se on kolahtanut täysillä, kärsiihän päähenkilö suunnattomasta yksinäisyydestä ja rakkaudesta ns. väärään ihmiseen. Hän toteaakin kuin omina sanoinani seuraavaa:

Miksi ihmisten täytyy olla näin yksinäisiä? Onko tällä kaikella jokin tarkoitus? Miljoonat ihmiset tässä maailmassa kaipaavat toista lähelleen mutta eristäytyvät silti. Miksi? Syntyikö maailma tänne vain ylläpitämään ihmisten yksinäisyyttä?

Romaanin päähenkilö puhuu myös kallisarvoisesta liekistä, jonka hän itse oli kadottanut. Jotenkin uskon ja toivon, etten itse vielä olisi menettänyt liekkiäni, mutta miten ihmeessä voisin kuulua niihin harvoihin, jotka sen pystyvät säilyttämään? Se olisi ihme. Vaikka kaikkihan meistä haluaisivat olla niitä harvoja ja valittuja. Miten hyväksyä se, ettei tullutkaan valituksi? 

Meillä jokaisella on jotain erityistä, jonka tavoitamme vain kerran elämässä. Kuin pieni lepattava liekki. Vain harvat onnistuvat varjelemaan tuota liekkiä, pitämään sen hengissä, niin että se valaisee heidän tietään. Kun tuo liekki kerran sammuu, se katoaa iäksi. ---

Lomaltapaluuartisti

Mahtavin loma! Siitä kirjoitan myöhemmin, sillä nyt päädyn toteamaan tunnetun tosiasian: musiikki on välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnille. 

Olen koko päivän luukuttanut Peter Jöbackia. Artistia, jonka musiikillisia kykyjä en suinkaan yli kaiken arvosta tai jonka biisejä en välttämättä laadullisesti nosta monia muita suosikkejani korkeammalle, mutta jonka vaikuttamiskykyä ihailen ja hämmästelen. 

Viime vuoden tammi–helmikuussa löysin Jöbackin Gå inte förbi -kappaleen, jonka hän laulaa duettona norjalaisen Sissel Kyrkjebon kanssa. Laulu tuntui puhuvan minun ja Egilin suhteesta; kehotin sen välityksellä mielessäni: älä jätä minua, sillä jossain meitä vielä odottavat paremmat ajat. (Suhteessamme oli syvä kriisi.) Laulussa kuvailtiin muun muassa naista, joka huokaili jonkun toisen, ikään kuin menneen miehen perään, ja ajattelin niiden sanojen myötä, että kyllä mekin tästä vielä ponnistamme yhteiseen tulevaisuuteen, kunhan menneet saadaan pyyhittyä jaloista. Laulukin sen sanoi: ei kukaan ole niin onnellinen, niin vapaa kuin tarinan mies, joka sai koko maailman ja kuunkin se päälle. Herää unelmistasi elämään!

Peter Jöback ja Sissel Kyrkjebo: Gå inte förbi

Laulu oli kaunis rallatus, eivätkä sellaiset jää historiaan. Niinpä annoimme toistemme kulkea vierellä vain hetken matkaa; tuli aika mennä ohi. Sen myötä tuli aika toisen Peterin biisin: erobiisiksemme valikoitui En sång om oss. Mahtipontista, operettimaista laulantaa, mutta jälleen osuvat sanat: olit niin kaunis, joku, jota ajattelen, olit niin ehjä, että toivoisin sinun olevan yhä rinnallani. Toisaalta laulussa puhuttiin myös epätoivoisesta itkemisestä ja rakkauden kuolemasta. Meiltä tosin ei kuollut rakkaus, vaan kun kuopattiin rakastuminen, sen myötä kuoli koko suhde.

Peter Jöback: En sång om oss

Tänään en jaksanut alkaa säätää Spotify:ta, joten nappasin Peterin Flera sidor av samma man -cd:n kirjahyllystäni ja aloin vain kuunnella ajattelematta musiikkia puuhastelujeni ohessa sen enempää. Mutta kappas, taas iski erään kappaleen sanat ja melodiakin niin, että olisinkohan nyt kolmisenkymmentä kertaa tuon biisin tänään kuunnellut.

Norah Jones -tyyppinen fiilistelykappale Är det här platsen kysyy kerta toisensa perään, että onko tämä nyt se paikka, se aika, jolloin kaikki muuttuu. Onko tämä se vuosi, joka tuo muutoksen, päivä kerrallaan. Onko nyt uuden mahdollisuuden aika – perille on ollut pitkä matka. Täsmälleen tältä tuntuu minusta nyt, loman jälkeen. Pitkä matka on kuljettu, ehkä vihdoin hyppy huomiseen otettu. Kappaleen sanoja mukaillen: Det där var verkligen den platsen där tårar fick komma från alla förlorade år som gick bort.

Peter Jöback: Är det här platsen

Kiitos loma, kiitos elämästä! Tack Peter, tack för musiken!

Onnea matkaan, pikku susi

Huomenna hän lähtee lumen maahan, pääsiäismatkalle Saariselälle. Tiedossa kokonainen viikko poissa töistä, suksien päällä! Tuntuu sangen erikoiselta poistua kevään keskeltä, suorastaan kesäisistä tunnelmista, juhannusaatosten, kesätoiveiden parista jonnekin valkeaan. Vaan hyväähän se tekee, päästä keväthangille hiihtelemään, hiljakseen.

Tänään on ollut ilmassa jonkinlaista kevyttä pökerryttävyyttä, varmaan upeasta ilmasta johtuen. Kaipaustakin kenties, mutta ennen kaikkea sellainen olo, että vielä vaikka mikä on mahdollista.

Olin kävelyllä ensin ystävän kanssa, sitten syömässä hänen seurassaan ja vielä kävelyllä yksikseni sen perään. Tuntui aivan siltä, kuin olisi palannut aikojen taakse nuoruuteen. Mutta ei sovi kieltää sitä, että olo edelleen on usein yksinäinen; ehkä se johtuu myös siitä, että olen melkein aina asunut jonkun kanssa: kämppisten, perheen tai vähintään sellaisessa asunnossa, jossa keittiön jakaa porukan kesken, vaikka muuten asumismuoto muistuttaisikin yksiötä.

Tällä viikolla olen valvonut kuin hullu. Iltaisin olen pirteä ja roikun netissä, vaikka päivisin olen nukahdellut ties minne: kampaajan tuoliin, opettajainkokoukseen... Palasin nimittäin Suomi24:n treffipalstalle. Sitä vastoin hylkäsin vaihteeksi toisen nettipalstan sen teknisen toimimattomuuden ja ikävien yhteen- ja yhteydenottojen takia; en pidä chattimuotoisesta lähestymistavasta, enkä siitä, jos ihmiset eivät tajua, että jos en vastaa, minut voi jättää rauhaan. Muutenkin tekisi mieleni antaa ohjeita netissä kumppania hakeville miehille, mutta en tiedä, onko minulla siihen varaa. 

Sellaisen ilmaisen vinkin kuitenkin voisin kertoa, että ei kannata aloittaa profiilitekstiään seuraavantyyppisellä tekstillä: "Olen kahden lapsen isä ja lapset ovat tärkein asia elämässäni, mutta minulta puuttuu kuitenkin se melkein yhtä tärkeä asia eli nainen, joka tykkäisi minusta omana itsenäni." Jestas, mikä mahtava tarjous, ihan pääsisi kakkospaikalle tykkäämään. Entä kuka tykkäisi siitä naisesta? 

Suomi24:n rakenne on hiukan erilainen kuin tämän toisen – jääköön nimeltä mainitsematta kyseinen palsta – joten siellä samanlaiseen pommittamiseen en ole törmännyt. Oikeastaan olen jopa positiivisesti yllättynyt, miten hauskoja profiileita voi olla. Toisaalta etenkin tuolla toisella palstalla korostui yksi suomen kielen opettajan näkökulmasta ikävä juttu: ihmiset eivät osaa kirjoittaa suomea kauniisti: eivät oikein, eivätkä sisällyksekkäästi. Joitain tekstejä suorastaan häpesi, kun ne sisälsivät niin paljon suoranaisia virheitä, eivätkä oikein kertoneet mitään olennaista. 

Loppuun pääsiäisiloksenne päivän laulu – nettitutulta "saatu"; iloitsen pitkästä aikaa musiikista täällä pitkäperjantain viimeisinä tunteina viiniä juodessani. Iloista oloa!

We Have All the Time in the World

Olen uhmannut elämää. 

Kun tapasimme pian yhdeksän vuotta sitten Veikon kanssa, lauluksemme valikoitui Louis Armstrongin, Bond-elokuvastakin tuttu We Have All the Time in the World. Kyseisessä Bondissa, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, Bond menee naimisiin, sen ainoan kertansa, mutta nainen kuolee elokuvan lopulla. Kuolemattomat sanat lausutaan: Meillä on kaikki maailman aika.

Muistan, kuinka lauloin tuota laulua, sanoin nuo sanat. Tiesin leikkiväni kohtalolla, mutta varoituksista huolimatta nauroin päälle. Näin jälkikäteen voi puolivakavissaan kysyä: kannattiko?

Olen alkanut ajatella, päästäkseni yli elämäni rakkaudesta ja pystyäkseni löytämään uuden rakkauden, että ehkä olikin alusta asti selvää, että meidän rakkautemme päättyisi. Niin oli kirjoitettu, ja sen ehkä aavistinkin.

Samanlainen rakkauskokemus ei voi koskaan enää sattua kohdalle. Mutta se ei kuitenkaan voi estää minua rakastumasta ja rakastamasta uudelleen, tapa rakastaa vain tulee olemaan erilainen. Samalla tavalla kuin ensimmäinen yliopistokokemukseni minulle avautui, ei koskaan voinut avautua se toinen kerta, vaikka se toinen olikin oikeampi sisällöiltään ja sijainniltaan.

Yllättäen uuden asian voi kokea ensimmäistä kertaa vain kerran. Silti se, että ensimmäinen on korvaamaton kokemus, ei sulje pois sitä, että toinen voi olla yhtä oikea.

Harva ihminen löytää kerralla sen oikean. Minä löysin, vaikkei se kestänytkään. 

Kummallista kyllä, minulle on käynyt muillakin elämänalueilla samankaltaisesti: Uumajan opinnot olivat ehkä elämyksellisintä, mitä minulle on "urallani" tapahtunut, mutta ne oli tarkoitettu vain alkulämmittelyksi. Ensimmäinen työpaikkani opettajana oli suurta intohimoa, rakkauttakin, mutta sekin loppui – ja senkin aavistin alusta asti. Päätös siirtyä muualle oli jälleen oikea.

Ehkäpä minun tapani kulkea elämää on käydä aina syvällä tunteessa asti. Kokeilla, nauttia aikani ja valita seuraavalla kertaa viisaammin, virheistä oppineena.

Veikon suhteen taisin tosin luulla, että rakkaus olisi ollut kohtaloa suurempi. Uskalsin hypätä sen mukana kuiluun. Mutta ei se ollut; kuilu oli vaarallinen rakkauden laskuvarjon kanssakin. Rakkaus yksin ei riitä.

Louis Armstrong: We Have All the Time in the World

We have all the time in the world.

Time enough for life to unfold

all the precious things love has in store.

We have all the love in the world.

If that's all we have

you will find we need nothing more.

Every step of the way will find us

with the cares of the world far behind us.

We have all the time in the world

just for love, nothing more, nothing less, only love.
Every step of the way will find us

with the cares of the world far behind us.
We have all the time in the world

just for love, nothing more, nothing less, only love.

Only love.

Face-joulu

En kadonnut joulun ihmemaahan, en karkkimaahan, en lukemattomiin lukemattomiin kirjoihin kiinni, vaikka kaikkea tätä oli tarjolla ja kaikesta nautittiin pienin sievin ottein. Mutta minä, minä se jämähdin Facebookiin. Koko syksyn olen toki elänyt tiiviisti kyläyhteisöni ympäröimänä, mutta jouluna homma räjähti käsiin. Luin kaikkien päivitykset huolella, kävin vilkuilemassa profiileja ja hullu kun olen, analysoin pariskuntien ulkonäköjä, ikiä, perheitä. (Vastaisuuden varalle, pohtien omia toiveita ja mahdollisuuksia.)

Onneksi tajusin rajoittaa itseäni: lupasin, että päivitän jouluviikolla statustani vain viisi kertaa. Näin loppuviikon koitettua olen kuitenkin antanut itselleni luvan lipsua hiukan ja rajoittaa päivitykseni yhteen kertaan päivässä. Facessa silti asun: kotona se on auki 24/7, mummilassa joulunpäivinä kävin tietokoneella 3–7 kertaa päivässä, useimmiten hiukan pidemmillä visiiteillä. Lisäksi postailen uutisvirtaan lukemiani artikkeleja ja hauskoja juttuja, musiikkia ja jopa runoja päivityksieni lisäksi. Näin ollen päivittäinen "julkaisutahtini" on näin loma-aikana vähintään neljä yksittäistä postausta.

Mikä minua oikein vaivaa? Vai olenko nykymittapuulla vain ihan normaali moderni ihminen? Ehkä tämä nimittäin on aika tyypillistä nykyajan someilua, ja koska ns. äitipuhelimen omistajana en voi Facea vilkuilla puhelimen välityksellä, olen luonut hyvin tiiviin suhteen tietokoneeseeni. Ymmärrän itseäni siinä mielessä, että kaipaan ihmisiä ympärilleni enemmän kuin muinoin, jolloin elin lapsen ja miehen kanssa. 

Mutta mikä ajaa ihmisen kyyläämään toisten ihmisten elämää niin läheltä? Ikään kuin minulla ei olisi muuta elämää laisinkaan. Ja miksi samalla haluan kertoa omista ajatuksistani kaiken niin pientä murusta myöten kuin teen? Sama varmaan koskee tätä blogia. Miksi en voisi keskittyä postailemaan vaatteistani, sisustuksesta taikka vaikka kirjallisuudesta? Edes toisinaan.

Ehkä ensi vuonna tavoitteeni on vuodattaa täälläkin vähemmän ja todellakin tehdä pari vaatepostausta. En ole niistä ollut niin innoissani, sillä en ole useampaan viime vuoteen kuin täydentänyt vaatevarastojani muutamalla hassulla peruspaidalla, housuilla ja urheiluvaatteilla. Mutta ehkä Lyylin vaatteissa, uusissa korvakoruissani, syksyllä ostamassani hienossa laukussa, lukuisissa uusissa kirjoissa sekä arkielämän muissa kuin itseeni keskittyvissä havainnoissa olisi jotain kirjoitettavaa. Edes jotain. 

Pidetään siis katto korkealla! Mahtuu sinne joukkoon varmaan parisuhdeitkuja, yksinäisyysvalituksia ja haikailuja, mutta jospa niiden lomasta löytyisi värikylläisiäkin kohtia. Alla lupauksen vahvikkeeksi yksi tämän hetken lempibiiseistäni, Aviciin Wake me up. On tullut aika nousta ylös ahdistuksesta!

Loppukevennykseksi seuraa ne eilisen yksinolopäiväni julkaisematta jääneet Facebook-statuspäivitykseni, joita olen pääkopassani hionut, vaan jäänyt lupaukseni orjaksi ja jättänyt julkaisematta. Nyt ne huutavat pääsyään julki! (Ehkä jokunen niistä päätyy vielä oikeaan osoitteeseensakin jossain vaiheessa...)

Näinkin se olisi voinut kuulua:

12.47: Ensin ajattelin tekeväni tänään töitä – älkää kysykö, miten se on mahdollista, sillä se on – mutta nukuinkin iltapäivän puolelle, ja luovutin. Onko paha?

14.08: Kuinka monta opettajaa tarvitaan vaihtamaan energiansäästölamppu? Vastaus: Yksi, mutta hänelle tarvitaan kuulijakunta, jotta hän voi ääneen samalla selostaa, kuinka lampunvaihto suoritetaan.

15.15: Mäkelänrinteelle, tänään illalla! Anyone messiin?

17.23: Sain joululahjaksi kaksi arpaa. Voitin yksitoista euroa. Vaihdoin voittorahan kahdeksi arvaksi. Voitin kymmenen euroa. Hankin jälleen voitolla kaksi arpaa. Voitin kymmenen euroa. – Tarina jatkuu...

23.13: silittää jälleen. Muttei lakanoita enää! (viitaten torstain todelliseen päivitykseen: "Koen kasvaneeni ihmisenä: menen nukkumaan silittämättömiin lakanoihin (huom. myös tyynyliina silittämättä), enkä itke junaan jäänyttä korvista kuin pikkuisen. Hyvä oli joulu.")

00.14: Pressiklubi on mainio ohjelma, eikä Mikko Alatalo sen pöljempi poliitikko kuin muutkaan – itse asiassa päinvastoin. Pisteet Mikolle!

01.18: venyy ja vanuu. Jospa huomenna katsoisin sen DVD:n, joka on ollut neljä kuukautta lainassa työkaverilta...

Jazz-kärpänen on pörrännyt

Viides kerta, kolmas vuosi peräperää. Tänne Poriin sitä aina näihin aikoihin eksyy muutakin kuin makaamaan maalla. Jatseilla vapaaehtoistöissä tapaa jänniä ihmisiä, kuulee hyvää musaa, saa puuhastella, jolla tienaa ilmaiset lounaat sekä muita festarietuja, kuten ilmaislippuja tutuille ja ilmaisen oman pääsyn moniin konsertteihin. Omassa tapauksessani saan vielä kaiken päälle kuntoilua, kun sotken Noormarkun ja Porin väliset 15 kilometriä kahdesti päivässä – tai yössä. Kannattaa siis ehdottomasti, etenkin jos kesäloma on pitkä! 

Tämän ilmaisen mainoksen jälkeen hiukan faktaa Pori Jazz -festivaalien menneistä vuosista, myös omasta näkökulmastani. Olkaattes hyvät! Kuvat eivät kuitenkaan liity Poriin, pelkästään jatsiin. ;)

Kuva: Javier Hidalgo

Pori Jazz – subjektiivisesti menneisyyttä ja nykyisyyttäkin

Ensimmäinen Pori Jazz -festivaali järjestettiin Kirjurinluodolla heinäkuussa 1966: kaksi konserttia sekä yhdet jamit, kuulijoita sentään kuutisensataa. Festivaali pääsi voiton puolelle, vaikka mahdollisia tappiota oli takaamassa mm. minulle tuttu ja rakas Helsingin yliopiston Satakuntalainen Osakunta. Kirjurinluodolle kuljettiin veneessä, joten meininki oli hivenen erilaista kuin nykyisten tuhansien juhlijoiden jatsien logistiikassa.

Kuusikymmenluvulla festivaali vakiinnutti paikkansa Porin kulttuuritapahtumien joukossa: yleisömäärät kasvoivat, konserttien määrät nousivat noin kymmeneen ja esiintyjiä oli niin kotimaasta kuin ulkomailta. Niinkin pian kuin 1968 alettiin jakaa stipendiä suomalaiselle muusikolle, joka oli vaikuttanut festivaaleilla. Tapa on jatkunut nykyjatseille asti, sillä nykyään Pori Jazz valitsee vuosittain festivaalien kynnyksellä vuoden taiteilijan.

1960-luvun päätteeksi Kirjurinluodolle rakennettiin ponttoonisilta, mikä mahdollisti yleisömäärien kasvamisen entisestään. Laajenemista vastaankin oltiin, mutta aina vain kasvettiin. Vuonna 1973 suurimmat kasvamisen vuodet olivat kuitenkin takana: yleisömääräksi laskettiin n. 35 000. Edelleen festivaali jatkoi kuitenkin laajenemistaan, myös musiikillisesti. 70-luvun puolessa välissä saatiin Kirjurinluodolle eli tutummin Kirvatsille pysyvä esiintymislava ja ponttoonisillan oheen rakennettiin kunnon betonisilta. Vuonna 1977 oli sateinen heinäkuu ja yleisömäärä romahti, minkä vaikutuksia makseltiin pitkään. Musiikillisesti taso oli kuitenkin jatseista toiseen korkealla.

Festivaalit pysyivät kolmi-nelipäiväisinä koko 70-luvun, ja 80-luvun alussa siirryttiin viisipäiväisiin festivaaleihin. Vuonna 1983 avattiin jazzkatu, jolloin saatiin myös paikallisia tutustumaan jazzin saloihin. Yleisömäärät liikkuivat noin 50 000 henkilössä, ja ilmaiskonsertteja tarjottiin jazzkadulla nykyiseen tyyliin.

Vuoden 1985 jatsien ulkoasu on monelle nuoremmallekin tuttu julisteistaan: Erkki Ruuhisen Poriginal Jazz ´85 -julistesarja on klassikko. Samana vuonna siirryttiin myös nykyisenkaltaisiin yhdeksänpäiväisiin festareihin. Cafe Jazz saneerattiin rantamakasiinista festivaalien käyttöön, ja Puuvillatehtaalta valjastettiin tehdashalleja konserttipaikoiksi, olihan kyseessä 20-vuotisjuhlat. Yleisöä olikin noin 60 000. 

80-luvun lopulla koettiin niin katovuosia kuin menestystä. Kokeilut viedä festivaalia kaupungin ulkopuolelle epäonnistuivat, mutta porilainen festivaali laajeni kansainväliseksi suurfestivaaliksi ottaen mukaansa muidenkin musiikinalojen kuin jazzin tähtiä. Siirryttiin ikäänkuin viihteelle, mikä on jatkunut sekin näihin aikoihin asti.

90-luvun alkuun mennessä Pori Jazz oli kasvanut festivaaliksi, jossa esiintyi yli viisisataa muusikkoa yli sadassa eri konsertissa. Musiikkia tarjottiin reippaat kolmesataa tuntia. Yleisöä saatiin paikalle jopa 90 000 henkeä, ja festivaali repi otsikoita. Esimerkiksi 30-vuotisjuhlajatseilla 1995 lehdistö arvosteli pistävästi jatsien viihteellistä linjaa: "Kirjurinluodolla soitettiin vaihteeksi jopa jatsia." 

1996 osallistuin itse ensimmäistä kertaa jatseille vapaaehtoistyöläisenä Shopissa eli myyden jatsien oheistuotteita kuten T-paitoja ja lippiksiä. Festivaalit olivat tuolloin kymmenpäiväiset, lippuja myytiin reilut 70 000 ja yleisöä laskettiin käyneen jatseilla n. 170 000. Taloustutkimus Oy:n mukaan Pori Jazz valittiin parhaaksi kotimaiseksi festivaaliksi. 

1998 olin toistamiseen vapaaehtoisena, jälleen Shopissa. Tällöin festivaalit olivat saavuttaneet eräänlaisen kulminaatiopisteensä: Kirjurinluodon perjantain konsertti myytiin loppuun! Musiikista 70 prosenttia oli tyylipuhdasta jatsia, kuten monina aiempina ja tulevinakin vuosina. 2000-luvulla kävijämäärät pyörivät 120 000 – 165 000:n välillä, lippuja myytiin vuosittain 50 000 – 76 000.

2004 oli supertähtien vuosi: Macy Gray, Alicia Keys, Stevie Wonder. Olin itse tietysti mukana, vaikken töissä, kuuntelemassa tuon Macy Grayn. Konsertti on jäänyt vahvana mieleeni, myöskin viimeisenä alkuperäisen Lokki-lavan konserttina, sillä vuonna 2005 siirryttiin uudelle Arena-lavalle. 40-vuotisjatseja 2005 jammailtiin 11 eri konserttipaikassa yli 110 konsertin voimin. Ilmaisuus pysyi edelleen tärkeänä osana jatseja: yli puolet konserteista oli – ja on yhä – täysin maksuttomia!

2006 saatiin uusia konserttipaikkoja: jättiteltta LP41!, joka elää edelleen, numerokoodiaan vuosittain jatsien järjestysluvun mukaan kasvattaen, sekä Porin Puuvillaan Ultra Music Night. Konserttipaikat ovat kuitenkin eläneet välillä vain vuoden, vaihtaneet hiukan muotoaan tai kadonneet kokonaan kartalta. Tänä vuonna esimerkiksi Puuvillassa ei jammailla, sillä vanhan tehtaan alueelle rakennetaan kauppakeskusta. Sitä vastoin jo edesmennyt Porin oluttehdas on vaihteeksi jälleen avannut porttinsa jatseille. Perinteisistä perinteisimpiä jatsin kehtoja Porissa ovat tietysti Cafe Jazz sekä Svenska Klubbenin / Suomalaisen Klubin ravintola-alueelle avautuvat ulko- ja sisälava.

Festivaaleja värittää nykyään myös yhteiskunnallista keskustelua ylläpitävä, samaan aikaan järjestettävä SuomiAreena, sekä lapsille suunnattu Pori Jazz Kids -festivaali. Festivaalien aikana soi oma jatsien radiokanava, Jazzradio, taajuudella 91,3 ja netin välityksellä. Sanomattakin lienee selvää, että festivaaleihin nivoutuu monenlaista muutakin oheistoimintaa, kuten Kirkkopuistossa soi -tapahtuma.

Mainitsemisen arvoista, niin koko festivaalien kuin itsenikin kannalta, on mittava festivaalikoneisto, joka toimii pitkälti vapaaehtoisten voimin: festivaalien omat n. 400 vapaaehtoistyöntekijää sekä paikallisten seurojen ja yhdistysten 700 työntekijää tekevät teille ja meille jatsit vuodesta toiseen. Itse olen nyt kolmatta vuotta cateringin palveluksessa, hyvän ystäväni toimiessa catering-päällikkönä. Järjestelen lähinnä backstagea, otan vastaan artisteja, tarjoilen olutta, teen voileipiä yms. Homma on leppoisaa, vaikka päivät usein venyvätkin, eikä festivaalin ohessa juuri muuta toimintaa ehdi harrastaa.

Mutta jatsit lienevät harrastus itsessään! Pian taas harrastamaan sekä kuulemaan ja kuuntelemaan hyvää musaa, lisää tämän vuoden jatseista toivottavasti pikapuoleen!

Lähde: porijazz.fi/historia

Kuva: Miguel M. Almeida

Mieluiten pinkkii

Neiti Lyylistä on tullut hänestäkin Jukka Poika -fani: Jukkis kun laulaa siitä, että mieluiten sais olla pinkkii. Yllätyin, kun Lyyli nappasi tämän(kin?) kohdan usein luukuttamastani Siideripissiksestä. (Hmmm, lienee syytä miettiä, millaisia lyriikoita lapsen kuullen soittaa.) 

Pinkki on muutenkin esillä täällä usein. Tällä viikolla muisteltiin halloween-bileitä, joissa neidillä oli yllään musta mekko, oranssit sukkahousut ja vaaleanvihreät siivet. Tyttö alkoi puhella vähän surumielisenä, että ensi vuonna hän sitten viettää pinkkiä halloweenia. Taisin siinä tokaista, että kyllähän ne oranssi ja musta ovat halloweenin värit, ei siitä mihinkään päästä. Mutta jos edes siivet olisivat pinkit, totesi neiti. Niin, vihreät siivet ovatkin jääneet harvinaisen vähälle huomiolle, värillä siis lienee väliä. 

Toisena iltana Lyyli istui vaaleansinisellä kylppärinmatolla ja kertoi, että tämä on hänen lempivärinsä. En voinut olla huudahtamatta: Mutta eikö se ole pinkki? Vastaus kuului kirkkaasti ja korkealta: Joo, pinkki on mun eniten lempiväri ja muita lempivärejä ovat sininen, punainen, oranssi... Käytännössä katsoen kaikki muut värit. Niinpä niin.

Lapseni maailma on siis onneksi myös värikäs, vaikka vaatteet ovatkin usein pinkkivoittoisia. Vauvan vaaka -levyn Afrikan yö -kipaletta kuunnellessamme neiti totesi, että miksi kaikki on mustaa, ihan tylsää. Ilmeisesti hän ei ollut kuitenkaan ymmärtänyt, että laulussa laulettiin tumman äidin tummasta ihosta. Lyylin mielestä laulun maailma vain oli liian musta, vaikka suvaitsevaisuuslauluksi se kai tehty oli. Ehkä hän oli osin oikeassa siinä, että miksi korostaa mustaa (ihoa), eihän valkoisestakaan liene syytä tehdä numeroa. Mutta Afrikan yö on ihana biisi, huolimatta siitä, että musta-sana siinä toistuu kymmeniä kertoja!

Pinkki taas on siitä jännä sana, etten löydä sille ruotsinkielistä vastinetta; pink, pink, pink (kun ei se pinkt, pinka voi olla)? Ei taida siis oikein taittua ruotsinkieleen. Tuo ruotsalainen mies korjaa usein pinkkini liilaksi, mutta eihän se ole sama juttu? Eihän. Kyllä se vain kunnon pinkki on jotain ihan muuta kuin vaaleanpunaista tai liilaa, violetista puhumattakaan! Vai eikö ruotsiksi pinkistä puhuta?

Veikkaan, että pinkistä pikkutyttönä tykkääminen on kielestä riippumaton universaali ilmiö. Vain siis sukupuoleen katsoen. Vai johtuuko havaitsemani ilmiö siitä, että olemme pukeneet Lyyliä tytöksi alusta lähtien? (Ja varsinkin aluksi, sillä silloin hän näytti enimmäkseen pojalta.) Ja mikä vielä tärkeämpi kysymys: Milloin tämä pinkkisyys loppuu? Onko neuvoja pinkkitaudin taltuttamiseksi? Eivät taida Jukka Pojan nykyiset ideologiat kuin pahentaa asiaa.

Kuva viime keväältä Veikon luota.

Sisustusblogi ja muuta lauantaimakiaa

Selkeä, kekseliäs, simppeli ja mielenkiintoinen sisustusblogi: Home in Hel. Kai kaikki jo sen tiesittekin?

Ei mulla nyt muuta. Kuuntelen hyvää musiikkia ja odotan Lyylin väsähtämistä askartelujensa pariin. Olimme maauimalassa päivän ja aika hiljaisia tyttöjä nyt ollaan. Väsyttää vähän. 

Oi kesä, oi kauneus. Tämä musiikki herkistää minut: Gheorghe Zamfir: The Lonely Shepherd elokuvasta Kill Bill.

 

Kuva: Sprengben [why not get a friend]