Uusia ja vanhoja ajatuskulkuja

Uudenlainen arki alkaa saada muotojaan: joka päivä treenaan DNRS-ohjelman mukaan mielenhallintaa, uskoa omaan terveyteen (tai vähintään tervehtymiseen) ja positiivista ajattelua. Vähän päivästä riippuen se on joko helppoa ja mieluista tai hankalaa. Vanhojen negatiivisten ajatuskulkujen muokkaaminen on pääsääntöisesti yllättävän vaikeaa, mutta olen ollut viime viikot aurinkoisempi, ehkä muutamasta eri syystä.

Ensinnäkin tietysti aurinkoiset päivät ja lumi ovat antaneet minulle suuren ilonaiheen. Toiseksi olen onnellinen loman alkamisesta: olo on yövalvomisten ja supistelujen takia koko lailla tukala, joten aika laskeutua uudenlaiseen elämään saapui passeliin aikaan. 

Paljon olen edelleen miettinyt asuntoa, mutta hieman uudelta kantilta. Olen päättänyt, että tämä vuosi eletään hyvin niukasti ja säästetään kaikki veronpalautukset, kesälomarahat ja muut ylimääräiset rahat, jos sellaisia on tiedossa: ei turhia shoppailuja, ei yhtään sisustamista eikä vaatteita (paitsi jos joku olennainen vaatekappale hajoaa). Ei matkustamista eikä kirjojen ostamista. Vauvalle hankin kaiken käytettynä ja pyrin siihen, etten osta mitään, mitä hän ei aivan välttämättä tarvitse. Onneksi olen saanut ystäviltä paljon kaikkia vauvatarpeita, ja paljon on myös jäljellä Lyylin tai serkkupoikiensa tavaroita. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää – joskus positiivisesti ajateltuna! (Tällä erää olen kuluttanut vauvaan 24 euroa, ja melkein kaikki alkuvaiheen tähdellinen on jo hankittu, sänkyä ja kantoreppua lukuunottamatta.) Viime kierroksella tuhlasin pelkkiin kestovaippoihin kahdeksansataa euroa, mutta nyt minulla on iso läjä kestiksiä, joista en tällä kertaa ole maksanut sentin senttiä. :) Osa muuten niistäkin Lyylin vanhoja! 

Asunnon suhteen ajatelmia on muutamia, joista sitten tartun siihen oikeaan, kun sen aika tulee:

1) Asunto menee myyntiin elokuussa, jolloin saamme kauppojentekovaiheessa kaksi vuotta asumisaikaa täyteen. Keväästä ja syksystä selviän DNRS-treenien ja lääkkeiden avulla, ja kesällä ollaan paljon asunnosta poissa. Syksyllä toivon, että asunto menee nopeasti kaupaksi; olen valmis ottamaan takkiin sen 25 tuhatta, joka helposti takkiin tulee; ainakin tällä erää näyttää ostajan markkinoilta, eikä yläkerran vastaavankuntoinen asunto liiku mihinkään. :(

2) Asunto menee myyntiin vasta ensi vuonna, ehkä kesällä 2019. Terveyteni kohenee treenien avulla, ja ehkä raskauden loputtua allergiat muutenkin vähän hellittävät. Lääkkeistä on apua, mutta koska oireet jatkuvat silti, on pakko vaihtaa kotia.

3) Asuntoa ei tarvitse myydä useaan vuoteen, joten asumme täällä ainakin viisi vuotta! Oireet loppuvat treenien avulla ja raskauden loputtua kutina lakkaa kokonaan. Usean vuoden asumisen jälkeen onkin sitten aika katsastella kenties jo kolmiota tai isoa kaksiota paremmalta sijainnilta! Takkiin ei tule enää niin paljon, vaan saan jossain määrin asuntoon sijoittamani rahat takaisin ainakin sillä periaatteella, että asumalla tässä on säästänyt sievoisen summan rahaa. 

Ja jos ei isoja asioita vielä olekaan luotu tapahtuviksi, pieniä hyviä tulee vastaan aina silloin tällöin: sain myytyä kovanonnen pöydän, jonka hankkimista itkin reilun kuukauden päivät sitten, ja sain pöydästä vielä tismalleen saman rahan, kuin siihen olin itsekin upottanut! Tilalle meille saapuu kerrankin täysin uusi tuote: samanlainen pöytä, mutta vaaleilla jaloilla, kuten olin haaveillut. Siinäkin voi tietysti tulla mutka matkaan ja tuotteesta voi joutua reklamoimaan, mutta uskon, että siihen on nyt energiaa ja aikaa. Yleensä en ole oireillut MDF-levyjen päästöjen takia, ja tällä tuotteella on tuollaisen levyn lisäksi ihan aitopuiset jalat (ja neljäntoista päivän palautusoikeus). 

Viimeinen kalusteostos tähän kämppään, näin olen päättänyt, jollei vauvan tarvitsemia huonekaluja lasketa mukaan. 

Pöytä tilattu ja kuva napattu Finnish Design Shopilta

Joulun odotus, poks

Mitä meidän pitää tekemän tunteaksemme joulun?

Minä en ole tehnyt juuri mitään. Yleensä teen, mutta nyt on joulun odottaminen hukkunut huoleen, väsymykseen ja arkeen. 

Väsyttää tämän asunnon laittaminen. Edelleen ovat asiat kesken: viimeinen matto saapumatta ja yhdet ikkunat jälleen verhottomat. Edelliset verhot, kuvan riikinkukkokaunistukset, eivät sopineet uuteen mattoon, joten piti ruveta vielä kaikessa kiireessä ja tilin jo ollessa miinuksella hankkimaan uusia. Tuntui niin karulta olla ilman, eikä perfektionisti minussa voinut hellittää: verhojen ja maton luoma ristiriita oli ahdistava. 

Näinkin maalliset ovat murheeni, joten ehkäpä ollaan turvallisemmilla vesillä! Toki asunnossamme, kodiksikin tätä jo välillä kutsun, tuoksuu edelleen. Usein tuoksuu tunkalta, välillä voimakkaasti ruoalta. Jopa vaatteeni saattavat tuoksua ruoalta; huomaan tilanteen usein töissä, kun olen poissa kotihajuista, joihin tietenkin myös vähän turtuu. (Oireilukin on onneksi ollut vähenemään päin, Luojan kiitos.)

Taloyhtiössämme on tiedostettu yleinen ilmanvaihdon ongelma, mutta enpä nyt oikein ymmärrä, mistä nuo ruokakäryt ovat tänne löytäneet itsensä. Voisikohan kysymyksessä olla sellainen juttu, että kun omassa asunnossaan tekee joskus kunnolla ruokaa, niin siltä tuoksuu sitten koko seuraavan viikon ajan, kun ilmastointi ei kerta kaikkiaan toimi?

Tuuletan minkä kerkeän, mutta talvella ei voi ikkunoita kauhean kauan kerralla pitää auki. Kesällä ehkä helpottaa. Toisaalta näin talven viileydessä kellari ei onneksi haise. Suo siellä, vetelä täällä.

Kahdeksan hankkimani maton (osa onneksi vain edukkaita kuramattoja), kolmien verhojen, sohvan, pöydän, neljän tuolin, jalkalampun, Lyylin huoneen lukuisien uusien huonekalujen ja sisustuselementtien sekä muiden pienempien hankintojen jälkeen olen valmis luovuttamaan. Unelmoin jo seuraavasta muutosta, sellaisesta, jossa asunto vaihtuisi vain hiukan isompaan kolmioon, mutta jonka pohja olisi suunnilleen samanlainen kuin tässä. Silloin ei ehkä tarvitsisi päivittää ihan jokaista huonetta alusta alkaen uuteen uskoon. (Mutta ei pelkoa, ei meillä ole mahdollisuuksia vielä vuosiin muuttaa uudelleen.)

Ja tietenkin, aina vaan, ikuisesti, haaveilen siitä, että en enää olisi asunnon ainoa aikuinen. En tiedä, liittyykö tämän asunnon epäonneen myös se, että tänne jouduin muuttamaan vastentahtoisesti yksin, toisin kuin viime muutossani Helminkadulle. 

Vaikka sitä kuinka olisi tottunut yksinolemiseen, vaikka kuinka nauttisi siitä, että saa tehdä oman päänsä mukaan sisustukset sun muut, ei sitä ikinä kuitenkaan totu siihen, että vain yksin niistä pääsee myös nauttimaan. Jaettu ilo olisi isompi ilo. 

Jotenkin toivoisin, että voisin selättää tämän ainaisen ja jatkuvan kaipuun, mutta en keksimälläkään keksi siihen mitään keinoa. Olen yrittänyt alkaa haaveilla kesätöistä, matkustelusta, uusista harrastuksista: asioista, joista nuorena sain kiksejä – ja jotka riittivät elämänjanooni. Silloin en ollut lainkaan niin suruissani yksinolosta. 

Nykyään tuntuu siltä, että vain nukkuminen auttaa oikein suureen kaipuuseen, mutta eihän sitä nyt kaiken aikaa voi nukkuakaan. Arkisin ei tietenkään ehdi nukkua edes sitä tarvitsemaansa unta, mutta silloin kun aikaa olisi muuhunkin, johonkin kivaan, sitä ei välttämättä haluakaan, kun mukana on aina se suuri ikävä ja harmi. 

Onneksi olen löytänyt lukemisen uudelleen, vaikka koko ajan tuntuu edelleen siltä, ettei siihenkään riitä aika eikä aina puhtikaan. Mutta kirjojen vangitseva ote on se vahva ote, josta tällä hetkellä pidän hyvin paljon. Se ainoa ote, jonka tänäkin jouluna ympärilleni saan. Onhan sen siis riitettävä. 

Kiehtovaa kirjaamista

Olen suorittaja. Kaiken lisäksi kirjaan suoritukseni ylös, säännöllisesti. Viime postauksessa saitte ehkä turhankin tarkkoja tietoja rahaliikenteestäni. Sen lisäksi olen jo vuosikausia kirjannut ylös mm. lukemani kirjat (jo vuodesta 1988!), tekemäni käsityöt sekä liikuntasuoritukseni. Satunnaisesti merkitsen muistiin myös muita, joskus mitä ihmeellisimpiä tekemisiäni tai itseeni liittyviä asioita. Kaikesta en kehtaa edes kertoa, mutta olenpa joskus laskenut, kuinka monta kertaa päivässä käyn vessassa. Ihan vain tietääkseni, että elänkö terveellistä ja normaalia elämää!

Taipumukseni suorittaa ja kontrolloida suorituksiani liittyy varmaan perfektionismiini, mutta mielestäni myös siihen, että päässäni vallitsee jatkuva, osin ahdistava kaaos sekä siihen, että olen tietyllä tapaa luonteeltani kaksijakoinen: paitsi perfektionisti myös taipuvainen heittämään kaiken läskiksi. Jos en esimerkiksi olisi aikoinaan alkanut laskea liikuntasuorituksiani, en olisi välttämättä omaksunut näin liikkuvaa elämäntapaa: hyvän olon tai selkäjumin takia jumppaisin ehkä silloin tällöin, mutta tuskin näin säännöllisesti. Jumppien kirjaaminen ylös nimenomaan yhteisölliseen HeiaHeiaan sitäpaitsi motivoi muutenkin: En halua jäädä neljän tunnin viikottaisesta liikuntatavoitteestani niin, että näen sen visuaalisesti edessäni kaaviossa. Enkä halua saada seuraavan viikon alussa sähköpostiviestiä, että voisit liikkua vähän enemmän, sillä saavutit vain 60 prosenttia tavoitteestasi. Ja tietenkin pieni kilpailu kanssaliikkujien kesken tekee välillä terää: kuka onkaan kuntoillut viikon aikana eniten... ;)

Asioiden ylöskirjaaminen selkeyttää ajattelua ja tukee muistia. Tuskin vuoden lopulla osaisin muuten kertoa, miten paljon olen tanssinut tai uinut; saan suhteutettua liikuntalajeja toisiinsa helposti ja ohjelman avulla kerään myös vinkkejä muiden harrastamista lajeista. Menojen ylöskirjaaminen taas on taatusti vähentänyt niitä: ei tee mieli shoppailla, kun näkee tarkkaan, kuinka paljon on jo (turhaan) tullut kuun tai alkuvuoden aikana ostettua kaikenlaista. Toisaalta menoerittelyn avulla näkee, kuinka paljon pakollisuuksiin oikein meneekään rahaa, eikä siten tarvitse aina tuntea huonoa omaatuntoa, jos ostaa välillä vaikka vaatteitakin.

Tällä hetkellä kirjaan ylös noin kymmentä erilaista asiaa, joista osa liittyy töissäni tekemään kirjanpitoon. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka kirjoitan ylös lukemani kirjat, se ei ole viime aikoina onnistunut motivoimaan minua lukemaan. En nimittäin ole ajallisesti lukenut kuluneen vuoden ensimmäisinä kuukausina juuri mitään. Määrissä olen ihan keskiarvossani: kirja kuukaudessa on tavoitteeni, jonka saavuttamiseen olen aina ollut tyytyväinen, vaikkei se nyt niin kovin paljon olekaan. Tänä vuonna olen kuitenkin onnistunut lukemaan jotenkin niin heppoisia romaaneja, etteivät ne ole tuntuneet missään. Silti, ja huolimattani kaipuusta kirjallisuuden pariin, en saa itseäni lukemaan.

Kevääni vähälle luvulle jääneet teokset: Kirjaston kissat -sarjakuvia, espanjan oppikirja, lukupiirikirja Puolikas keltaista aurinkoa sekä ylistystä kerännyt Erkka Filanderin runokokoelma Heräämisen valkea myrsky

Torstaina olin koulutuksessa, jossa puhuttiin lukemisen tärkeydestä. Mitään uutta ei varsinaisesti tullut esille, mutta koulutus antoi kyllä hyvän muistutuksen siitä, kuinka kirjallisuus on paitsi tärkeää, myös ihanaa. Tunsin piston sydämessäni. Miten voinkaan välittää oppilailleni kirjallisuuden ja kielen iloja, jos en itsekään juuri niistä nautiskele? Niinpä päätin, että koska kontrollifriikki olen, käytänpä sitä nyt hyväkseni.

 Ajankohtaishyllyltäni: Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu on odottanut lukemistaan kesästä asti – kiinnostaa ihan oikeasti, mutta...

En kuitenkaan halua lisästressiä muutenkin hektiseen arkeeni, joten en ala laskea tai asettaa säännöllistä tuntitavoitetta lukemiselle, kuten liikunnan suhteen toimin, mutta päätin kokeilla sellaista, että asetan joka viikonlopun alussa itselleni jonkin lukutavoitteen: esim. lue tunti tänä viikonloppuna tai lue runokokoelmaa sivulle 56. Katsotaan, miten käy. Arkipäivisin saa sitten keskittyä espanjan opiskeluun, joka kyllä edistyy, mutta hyvin hitaasti. Etenen yhden lyhyen kappaleen kahdessa viikossa, mutta massiivisine sanalistoineen se tuntuu nyt aivan sopivalta tahdilta. 

Viikonloppuni lukemattomat lehdet – osin viime viikonlopulta perittyä lukemistoa...

Ehkä tähän sopii nyt todeta, että kukin tahdillaan ja hitaasti hyvää tulee sekä vähemmän on enemmän. Viimeisin näistä on suosikkini, sillä en välttämättä usko siihen, että nopea tahti olisi kenellekään hyväksi, enkä toisaalta halua ajatella lukemisen – tai kielenopiskelun – suhteen niinkään lopputulosta, vaan nimenomaan nautintoa ja sivistystä, tässä järjestyksessä.

Talous kunnossa?

Innostuin laskemaan viimeisten vajaan kahden vuoden tulojani; olenhan uuteen asuntooni muuttamisesta lähtien, kesäkuusta 2012 kirjannut ylös menoni, joten miksipä ei kirjoittaa samaan Excel-taulukkoon myös tulonsa ja suorittaa sitten pieniä yhteen- ja vähennyslaskuoperaatioita. Pohdinnan jälkeen päätin raottaa näitä talouteni iloisia lukuja teillekin, vaikka leimautuisinkin sen myötä tuhlariporvariksi. Onhan täällä kaikenlaista muutakin tullut paljastettua, joten ehkäpä tämä postaus lähinnä haastaa ynnäämään kunkin lukijan omia talouden kustannuksia. Tuskin se elämä kellään ainakaan tässä kylässä halpaa on. :)

@Doug88888

Olen ollut huolissani pärjäämisestä etupäässä asumistarpeideni takia; asunnostani tulee korkojen noustessa minulle liian kallis – korothan ovat olleet koko täällä asumiseni ajan hyvin alhaiset, mutta tuskin ne alhaisina aina pysyvät. Asuntolainan lisäksi minulla on valtaisa summa remonttilainaa taloyhtiölle, opintovelkaa sekä lisäksi kulutusluottoa (korotonta onneksi, sukulaiselle), sillä asunnon etsimisessä holahti se reilu kymppitonni. Lainojen maksuun kuukausitasolla meneekin reilut 1100 euroa, minkä lisäksi pakollisia asumiseen ja elämiseen liittyviä kustannuksia (sähkö, puhelin, netti, vakuutukset yms.) on keskimäärin sadalla eurolla kuussa. En kuitenkaan pysty ajattelemaan, miten muutenkaan homeallergiani vuoksi asuisin kuin omistusasunnossa ja mieluiten tietysti myös mahdollisimman lähellä Lyylin isää lasta koskevien käytännön asioiden vuoksi. Veikko onneksi kustantaa suuren osan Lyylin menoista, mistä olen kiitollinen.

Mike Behnken

Tähän asti koko viisivuotisen opettajaurani ajan olen saanut aina lisätunteja, joiden avulla tienaan nettona tällä hetkellä noin viisisataa euroa kuussa peruspalkan päälle; lisätunteja on minulla ennätykselliset kuusi. Näiden tuntien avulla nautin elämästäni: käyn usein ulkona syömässä, pääsen matkustamaan ja tekemään toisinaan isompiakin hankintoja, kun peruspalkka menee ns. pakolliseen. Lisätuntien varaan en elämääni kuitenkaan voi laskea – enhän edes tiedä ensi vuodesta varmaksi, missä ja millaisia töitä teen!

Ruokaan minulla on aina, jo opiskeluaikoina, uponnut paljon rahaa, sillä ostan laadukkaita tuotteita, paljon vihanneksia ja hedelmiä sekä puhdasta, mahdollisimman käsittelemätöntä ravintoa. Se jos jokin on kallista! (Eikä ruokahaluni ole niitä lintumaisimpia!) Halvempaa olisi syödä halpoja, energiapitoisia ja vähän suoja-aineita sisältäviä valmisruokia tai puolivalmisteita ja kaikkein halvimmalla pääsisi, jos heittäytyisi tämän päälle vielä saamattomaksi, antaisi itsensä lihota ja lakkaisi kuntoilemasta. Omasta pussista häviäisi monta kustannusta, mutta kenties sellaisia ilmestyisi matkan varrella uusia vähintäänkin yhteiskunnan maksettavaksi...

 Billy Wilson

Ehkäpä hiukan liioiteltua ajatella näin, mutta kyllähän esimerkiksi Jenkeissä näkee tämän ilmiön: köyhillä ei ole varaa olla terveitä! (En toki ole millään mittapuulla köyhä itse, mutta näin yleisellä tasolla.) Itse rupesin pohtimaan luomuun laittamiani pennosia, sillä viimeisen kahden kuukauden ruokalaskut ovat tehneet palkkapussiini viidensadan euron lommon kuukautta kohden; keskimääräisesti ruokaan minulla on kuluneiden kahden vuoden aikana mennyt 350 euroa kuussa. Sekin on todella paljon, ottaen huomioon, että syön päivittäin töissä neljän euron valvonta-aterian, mikä sekin tekee noin 80 euroa lisää ruokakustannuksia. Lisäksi käyn ulkona hyvin usein syömässä, keskimäärin 140 eurolla kuussa; tosin tähän lukuun kuuluvat myös ulkomaanmatkojen ruokakustannukset. Aivan valtavia summia, ottaen huomioon, etten nykyään syö edes punaista lihaa enkä kanaa!

Missä siis säästää? Jos elämäntilanteeni olisi toinen, tuskin tällaisia ravintolakustannuksia minulle ehtisi kertyä. Kotona syötäisiin isomman perheen kanssa useammin. Yksin tai kaksinkaan ei aina jaksa, eikä ole sellaista taloudellista painettakaan jaksaa. Toisaalta, jos olisin saanut sen, mitä olisin halunnut: monilapsisen ydinperheen, en ehkä pystyisi ostamaan näin paljon luomua enkä tarjoamaan lapsille esimerkiksi tällaista pähkinävalikoimaa, mitä monipuolisimpia kotimaisia marjoja, erikoissuklaita, mitä nyt siis pystyn. Kuulin tosin hyväksi vertailuluvuksi opiskelutoverini kaksi–kolmilapsisen luomua kasvisruokaa syövän perheen ruokailukulujen summan, eikä se nyt niin valtavasti eronnut henkeä kohden minun luvuistani. Joten ehkä syytä mihinkään itseruoskintaan ei tässä suhteessa ole, jos kerran luomua haluan ostaa.

Bethan

Muutenkin olen tullut pikkuhiljaa siihen lopputulokseen, etten juurikaan pysty laskemaan kulujani: toki voin lopettaa ulkomaanmatkat ja siirtyä enenevässä määrin ostamaan vaatteita kirpputoreilta, mutta mielestäni periaatteeni ostaa kunnollista, kun ostaa, on hyvä. Kuukaudessa minulla on viimeisten kahden vuoden aikana mennyt keskiarvoisesti 90 euroa vaatteisiin, mikä ei ole mitenkään paljon. Siihen summaan kuuluvat niin suutarikustannukset, uudet korut kuin vaatteiden pesettäminen tai korjauttaminenkin, kun sellaistakin tulee teetettyä. Laskekaapa itse vaikkapa puolen vuoden ajalta vaatekuluja! Lapseen kuukausittain kuluva summa onkin suunnilleen sama, siis ruokaa lukuunottamatta, ja Lyylille vaatteita ja leluja ostavat muutkin. Mielestäni siinäkään suhteessa en siis törsää, vaikka laatumerkkejä hankinkin. Kirjoja, musiikkia tai lehtiä en myöskään paljoakaan ostele, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien tilaaminen on niin kallista, että se lisää tuntuvasti kirjallisuusmenoja. Muuten askartelu-, kirjallisuus- ja toimistokustannuksiin minulta menee noin 50 euroa kuussa. Lahjoihinkin menee enemmän, keskimäärin 90 euroa kuussa! Harrastuksiin olen käyttänyt vain noin 40 euroa kuussa, mikä on vähemmän kuin esimerkiksi kuukausikortti kuntosalille.

Mauritzio Abbate

Olen viime vuodet tehnyt lähes kuukausittain hankintoja keittiööni ja kotiini, ja pianhan ne hankinnat on sitten tehty tuleviksi vuosiksi. Kodinlaittoon menikin viime vuonna keskimäärin 180 euroa kuussa, mutta tuohon summaan sisältyy lähes tuhat euroa maksanut uusi laatupatjani.  Nykytekniikka kuitenkin kestää vain hyvin rajallisesti, ja aina tulee eteen uusien hankintojen tarvetta: silmälasit, uusi tietokone häämöttävät jo näköpiirissäni. Mistä tällaisiin isompiin investointeihin rahat?

Tänä vuonna olen ratkaissut ongelman menemällä kesällä viikoksi töihin. Ensi lukuvuonna, jos ja kun lisätunteja ei minulle heltiä, olen yksinkertaisesti valmis tekemään iltatöitä kerran viikossa, ehkä jopa kahdesti. Olemme sopineet, että Lyyli menee silloin isälleen tai järjestän hoidon muulla tavoin. Silloinhan työpäiväni koululla lyhenevät, joten ajallisesti en välttämättä menetä aivan valtavasti tällaisessa järjestelyssä. Toki siirtymiset vievät aikaa – ja alussa tuntien valmistelu uudenlaiselle kohderyhmälle. Tarkoituksenani olisi opettaa aikuisia, joko yksityisoppilaina tai esimerkiksi työväenopistossa. Katsotaan miten käy!

Tiedän hyvin sen, että olen vähän holtiton rahojen käyttäjä: makuni on kallis. Toisaalta en shoppaile määrällisesti paljoa, en matkustele jatkuvasti enkä asu mitenkään pröystäilevästi. Vertailuryhmääni, akateemisesti koulutettuihin vanhoihin ystäviini verrattuna tuloni ovat jonkin verran pienemmät kuin suurimmalla osalla, ja kyllä senkin jossain määrin huomaa elämäntyyleissä, vaikka mitään radikaaleja eroja ei varmasti ole. Tällä hetkellä olenkin siis hyvin tyytyväinen siihen, että saan unelmieni ammatista sellaisen korvauksen, jolla pystyn elämään näin mukavaa elämää. 

Näitä menoja tarkemmin katsellessa havaitsin kuitenkin sen tosiasian, että vähentämisen varaakin olisi; ehkä pitäisi tarkemmin suunnitella, lainata kavereilta, kirjastosta ja miettiä, mikä todellakin on tarpeellista, mikä ei. Mutta niin kauan, kun on nämä tulot, on myös nämä menot. Ehkä järkevintä on nyt vain lopettaa valittaminen rahan puutteesta, sillä puutetta ei ole nähtävillä ainakaan tilastojen valossa.

 Thomas Leuthard

Toisin lienee laita luokanopettajien, joilla ei ole ylitunteja. Mietinkin useasti mielessäni: miten he selviävät, jos eroavat ja joutuvat pakkoraossa ostamaan asunnon ilman minkäänlaista pääomaa, vieläpä joltain tietyltä alueelta. Omalla kohdallani kävi ehkä sattumalta mäihä: valitsin hyvän aineen sekä hyvän kohderyhmän opetettavaksi – töitä riittää ja opetusvelvollisuus on pieni, jolloin lisätunneille on mahdollisuus, eivätkä ne silti kuormita aivan liikaa. Vaikka matkassa on muuten ollut epäonnea, olen siis selvinnyt taloudellisesti aika lyhyessä ajassa omille tolpilleni, ainakin melkein. Ei ole syytä surra rahanmenoa: eiköhän ne pennoset elämiseen ole tarkoitettu!