Suosikkisoppa

Jatkan ruokateemalla edelleen, sillä en voi olla kertomatta teille tämän hetken suosikkiani: (Rumpujen päristelyä)... Se on... perunakeitto! 

Kyllä, olen varmasti jollain tavalla vanhanaikainen tai ainakin kuljen trendien viertä (mihin blogin nimikin vihjaa), sillä perunaruoat eivät ole sukupolveni aikuisten juttu, eivätkä tällä hetkellä kai muutenkaan hitti. Bataattia se olla pitää, ja sitä minäkin käytän, mutta pitäydyn kyllä monissa perunaruoissakin, vaikken perunaa lisukkeeksi juuri koskaan keitäkään.

Perunakeitto löytyi Marttojen sivulta, ja tässäpä se teille, pienin muutoksin. Keitto sopii kevättalven lämmikkeeksi, ja minusta pisteenä i:n päällä siinä toimii tuo smetana. Ei siis kannata jättää sitä pois; vegaaninen smetanaversio minulta tosin vielä on testaamatta. 

Perunakeitto

½ jalopenochili
1 kelta- tai punasipuli
3 valkosipulin kynttä
6 perunaa
1 punainen paprika
3 porkkanaa
2 rkl öljyä
2 rkl tomaattipyreetä
yhden limen mehu
1–1,5 l vettä
2 kasvisliemikuutiota tai 4-6 tl kasvisliemijauhetta
smetanaa
(suolaa)
(tuoretta) basilikaa

1. Poista chilistä siemenet.

2. Kuutioi kasvikset: chili ja sipulit pieniksi, muut keskikokoisiksi paloiksi.

3. Paista sipulia, valkosipulia ja chiliä hetki öljyssä.

4. Lisää tomaattipyree ja kasvikset, sekoittele ja lisää neste ja kasvisliemijauhe- tai kuutiot.

5. Anna keiton kiehua hiljalleen noin 30 minuuttia, lisää limemehu, basilika ja tarvittaessa suolaa. Nosta jokaiselle lautaselle keiton päälle smetananokare – tai jos haluat pitää keiton vegaanisena esim. tätä vegaanista smetanaa.

Ei minusta ole ruokakuvaajaksi; ihmeellisen epätarkkoja osa kuvista, mutta ei välitetä siitä, eihän? Tämä on sellainen kädestä pitäen -ruokaohjeiden blogi: kasvisruokaa niille, jotka eivät ole keittiövelhoja. Tykkään ottaa eri vaiheista kuvia, koska se motivoi minua. En ole mikään ruoanlaittajasielu, ja näiden ohjeiden avulla on itsenikin helpompi toteuttaa resepti uudestaan, etenkin jos edellisestä kerrasta on aikaa, sillä unohdan hyvätkin ruokaohjeet helposti enkä osaa tehdä juuri mitään ulkomuistista!

Kasvissyönnistä

Olen ollut kasvissyöjä noin neljä vuotta. Ihan tarkkaan en muista, milloin jätin kaiken lopunkin lihan pois lautaselta, mutta sen muistan, että siirtymä oli vähittäinen. 

Syksyllä 2013 havahduin ympäristön tilaan, ilmastonmuutokseen ja siihen, että jotain voisi tehdä asialle – sen oman pienen osuutensa verran. Samalla mielessäni siinsi ajatus terveellisemmästä, enemmän kasviksia sisältävästä ruokavaliosta, vaikka varmasti söinkin ihan keskivertoisen terveellisesti siihenkin asti. En ole koskaan ollut mikään suuri lihan ystävä, enkä ole oppinut tekemään mitään sen ihmeellisempiä liharuokia. Nykyään ainoa liharuoka, jonka suostun valmistamaan, on lihapullat. Sekin siirtyy pikkuhiljaa Lyylin vastuualueelle...

Parin ensimmäisen kasvissyöntivuoteni aikana napsin välillä maistiaisia esimerkiksi noista lihapullista. Sen jälkeen ei ole useinkaan tehnyt lihaa mieli, vain joskus kunnollista makkaraa alkaa himota ajatuksissaan. Useimmiten lihan haju ja olemus kuvottaa, eikä noiden lihapyöryköiden väsääminen ole kuin velvollisuus. Muuten taloutemme on aika lihaton; en osta Lyylille suolaisia ja rasvaisia leikkeleitä, kuten metwurstia, en nakkeja tai sen sellaista. En nykyään juurikaan harrasta myöskään soijanakkeja; ne kuuluvat grillitulille tai nuotion ääreen! 

Mitkään edellämainitut eivät ole terveysruokaa millään mittarilla, enkä lihaa syövälle tyttärelle osta sellaisia siitäkään syystä. Lisäksi lihansyönti on valinta siinä missä kasvissyöntikin, ja meidän taloutemme eetokseen kuuluu suosia kasvissyöntiä, vaikka tytär saa syödä mieltymystensä mukaan lihaa toisaalla, jos näin itse haluaa. Myöskään uutta tulokasta en välttämättä kasvata kasvissyöjäksi, mutta en kyllä itse aio tarjota hänelle liharuokia kenties noita lihapullia lukuunottamatta. Lapsenhan voi halutessaan kasvattaa vegaaniksi, sillä huolellisesti koostettu vegaaniruoka on aivan yhtä ravitsevaa ja terveellistä kuin sekaruokakin – tai kenties jopa terveellisempää, sillä usein vegaaniruokavaliota noudattava on kiinnostunut siitä, mitä syö eikä harrasta ylenpalttisesti roska- tai valmisruokaa vaan valmistaa terveellistä ja monipuolista vegaanista ruokaa itse, puhtaista raaka-aineista lähtien. 

Ymmärrän silti hyvin, että markkinoilla on tarjolla yhä enenevässä määrin kasvispohjaisia lihaa mukailevia teollisia tuotteita, sillä kyllähän lihan maku on hyvä – jos liharuoka tai -tuote on hyvin valmistettu. Ei kai juuri kukaan kasvissyöjäksi ryhdykään siksi, ettei lihasta pitäisi. Kysymys on useimmiten ekologisista tai eettisistä valinnoista (tai molemmista), joskus myös terveydestä. Siksi on hyvä, että kasvissyöjille, vegaaneista puhumattakaan, on leivän päälle tarjolla muutakin kuin pelkkää öljyä tai vegaanimargariinia ja tuoreita kasviksia. Eikä sitä kukaan vegaani jaksa aina hummusta tai muita töhniä, vaan joskus haluaa juustoa tai metwurstia matkivan siivun lepäämään ruisleivälleen, oletan. Itse syön edelleen juustoa, mutta teen toisinaan myös hummusta, välillä harrastan avokadoa leivän päällä tai syön leipäni kasviksilla ja kananmunalla höystettynä. 

Omalla kohdallani huomaan kasvissyönnin lisänneen kasvisten käyttöä taloudessamme entisestään. Ruokaan uppoaakin sievoinen summa rahaa kuukaudessa, sillä syömme paitsi paljon luomua ja runsaasti kasviksia, jotka ovat suhteessa kalliita esim. valmisruokiin tai viljatuotteisiin verrattuna, myös määrällisesti paljon. Kulutan ilmeisesti moniin verrattuna enemmän – lieneekö syynä sitten jatkuva levottomuuteni? Arvelen, että moni kaksihenkinen talous pärjäisi reilusti yli satasen, jopa kaksisataa pienemmällä ruokalaskulla kuukautta kohden. Kaikkeen muuhun kuluttamiseeni verrattuna ruoka nousee meillä siis isoon asemaan (jollei nyt tätä epäonnista asumista lasketa mukaan).

Meidän keittiössä esillä on aina salaattia ja hedelmiä

Sillä on mielestäni merkityksensä, mitä suuhunsa lappaa. Kasvissyönnin myötä en koe joutuneeni luopumaan mistään sellaista ruoasta, jolla on minulle todellista merkitystä. Käytän toki maitotaloustuotteita, mutta niitäkin pyrin koko ajan vähentämään; esim. puuron teen usein kauramaitoon ja uunilaatikoihin käytän toisinaan kerman sijaan kaurakermaa. Vegaaniksi en ole ryhtymässä muutamienkaan syiden takia, joista suurin lienee vatsaongelmat. Jo nykyisellään papujen, siementen, pähkinöiden ja kaalien käyttö aiheuttaa usein erinäisiä suolisto-ongelmia, joiden takia esimerkiksi viime kesänä sain 30 tuntia kestäneen suolistosärkykohtauksen kahdesti, ja toisella kertaa jouduin lähtemään sen takia päivystykseen asti. 

Jos (terveellinen) kasvissyönti onkin kallista, vaikeaa se ei ole. Nykyään löytyy reseptejä ja helppoja puolivalmiita kasvisruokia vaikka kuinka paljon. Meillä syödään toisinaan myös kalaa, tosin harvemmin kuin kerran viikossa, ja etenkin lakto-ovo-vegetaristin ruokavalio on todella helppo koostaa, jos allergioita ei ole. 

Erään kasvissyöjän jääkaappi vastikään täytettynä

Kasvissyönnillä on varmasti monia positiivisia vaikutuksia terveyteen, mutta niitä ei ole aina helppo huomata. Itselle iloisena yllätyksenä on tullut matalahko verenpaine raskauden ajan tarkastuksissa. Lyyliä odottaessa verenpaineeni yläpaine oli hieman koholla, mutta nyt arvot ovat pysyneet hyvinä, vaikka ikää on melkein kymmenen vuotta enemmän! En keksi tälle muuta selitystä kuin runsaan kasvisten käytön ja muutenkin terveellisen ruokavalion ateriarytmeineen ja valmisruokien välttämisineen. 

Kaikkein parasta maapallon hyvinvoinnin suhteen olisi, jos kaikki lisäisivät kasvisruokien syöntiä, niin ettei välttämättä kenenkään pitäisi kokonaan luopua lihasta. Siitä pitäisi mielestäni tehdä sellainen herkku, joka kuuluisi esimerkiksi juhlapyhiin, juhliin tai muihin erityishetkiin. Mietin jossain vaiheessa, josko alkaisin syödä lihaa tämän periaatteen mukaisesti, mutta en kuitenkaan ole tehnyt niin, koska minulle kasvissyönti on myös identiteettikysymys. Jos söisin lihaa silloin tällöin, en voisi kutsua itseäni kasvissyöjäksi. Ja haluan olla kasvissyöjä, ennen kaikkea oman itseni tähden. Maailmaa en usko pystyväni pelastamaan.

Ystävän soijapyörykät

Olen jaksanut tällä viikolla jopa kokkailla, ja pitkästä aikaa tuli tehtyä vegaanisia soijapyöryköitä. Onnistuivat arkiruoaksi hyvin, mutta kyllä näihin tuhertuikin aikaa, kun olin niin epävarma maustamisesta. 

Resepti on alunperin vegaaniystävältäni; itse maustan pyörykät toisin kuin hänen ohjeensa sanoo, sillä en ole saanut hankittua ohjeen neuvomia nestesavua taikka Poppamiehen Burgers & Ribs -mausteseosta, vaan käytän ihan perusmausteita niiden sijaan. 

Soija imee mausteita kuin sieni, joten niitä tarvitaan ruokalusikkakaupalla!

Ystävän soijapyörykät

3 dl tummaa soijarouhetta

öljyä paistamiseen

vettä

maustamatonta soijajogurttia (250-500 g; käytin itse koko puolikiloisen purkin)

3 rkl maissitärkkelystä (löytyy ihan peruskaupoista)

2 rkl psylliumia

1 sipuli

suolaa ja mausteita (esim. nestesavua, Poppamiehen Burgers & Ribs -mausteseosta ja soijakastiketta tai

garam masalaa, mustapippuria, chiliä, tabascoa, tomaattipyreetä, sokeria ja yrttejä sekä soijakastiketta)

1. Paista soijarouhe runsaassa öljyssä pannulla. Taisin lorauttaa puolisen desiä rypsiöljyä kuivalle pannulle ennen rouheen lisäämistä.

2. Lisää soijarouheeseen vettä vähän kerrallaan niin kauan kuin rouhe imee sitä itseensä. Pidä levy koko ajan päällä. 

3. Mausta. Minä kaadoin pannulle ainakin ruokalusikallisen garam masalaa, puolisen teelusikallista mustapippuria, chiliä saman verran, tabascoa kymmenisen pisaraa, tomaattipyreetä pari ruokalusikallista, ruokalusikallisen intiaanisokeria ja muistaakseni lisäksi persiljaa ruokalusikallisen verran sekä muutaman ruokalusikallisen verran soijakastiketta. Suolaa saa laittaa aika varovasti, sillä soijakastike on yleensä todella suolaista.

4. Silppua sipuli.

5. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja muotoile pellille sopivankokoisia pullia.

6. Paista 200-asteisessa uunissa, kunnes pyörykät ovat saaneet kauniin värin eli noin 15 minuuttia.

Pyörykät jäävät aika pehmeiksi, ja pidänkin niiden suutuntumasta. Itse pyöräytin vielä tomaattikastikkeen pyöryköiden kaveriksi. Lyylille tein sitten parin päivän päästä ihan tavallisia lihapullia, kun hän ei vielä näistä vegaaniversioista innostu, ja perjantaina Lyyli, vierailulla ollut ystävänsä ja minä söimme kukin haluamiamme pullia kera tomaattikastikkeen. Oli hyvä äiti -olo. :D

Kahvittomia hetkiä

Joisin kahvia, jos voisin. Kokonainen syksy vierähti ilman, koska raskaushormonit olivat sitä mieltä. Jopa kahvin haju kymmenien metrien säteellä kuvotti. Tuli huomattua, että niinpä se vain on tässäkin asuinympäristössä kahvitehdas, kuten oli edellisen raskausasunnonkin kulmilla. Ne hajut, jotka tunkeutuivat sisälle asti, oli pysäytettävä sulkemalla kaikki ikkunat.

Pikkuhiljaa helmikuussa on alkanut tehdä mieli tuota aromikasta tummaa juomaa. Ensimmäiset kerrat höyryävän espresson tai cappuccinon äärellä olivat taivaallisia. Kotona kaivoin esille mutteripannun, ja aloin käyttää sitä ensin harvakseltaan, viime viikon lopulla jo päivittäin kaksikin kertaa. 

Ensihuuma oli kuitenkin ohi. Kotikeittimestä ei toki valmistukaan yhtä herkullista kuumaa juomaa kuin kahviloissa, mutta yleensä sekin on ollut verratonta, ainakin suodatinkahvin makua muistellessa. Toki totesin aika pian kahviaddiktion jälleen saadessa jalansijaa, että kyse on ennen kaikkea tavasta. Kuinka ihanaa saada aamupalan kanssa jotain lämmintä juotavaa. Kuinka ihana ajatus, että lounas ei lopu pääruokaan, vaan aina saa jälkiruokaa: kahvia. 

Tee kun ei millään mielestäni aja samaa asiaa. Oikeastaan en pidä teen mausta; juon sitä, koska en voi juoda niin paljon kahvia, kuin kuumaa juomaa haluan juoda. Vuosikaudet olen töissä juonut kahvin sijaan pelkästään teetä – tai joskus jopa pelkkää kuumaa vettä, kun ei ole saanut enää teetä alas. 

Raskauspahoinvoinnin alkumetrellä bongasin sokeroimattomat marjamehut, kuten Kaskein mustaherukkamehun, jota kuluu nykytahdilla pullo viikossa. Tiedostan, että mehujen juonti ei sekään ole terveysteko, mutta vatsa kyllä nauttii tuosta juomasta enemmän kuin mistään kofeiinipitoisesta. Mietin, että voisihan sitä kokeilla marjamehua myös lämmitettynä. Toistaiseksi olen juonut mehua lähinnä janoon, sillä olotila on ollut normaalia janoisempi ja pelkän veden kittaaminen on, noh, tylsää. Tuoremehut nautin ennemmin hedelminä; joskus toki tulee sorruttua, mutta kun meikäläisen tapa on juoda puoli litraa kerralla, niin yritän välttää ostamasta niitä kotiin. 

Teekaappi on tulvillaan erilaisia teitä; sain niitä läksiäislahjoiksi. Töistäkin raahasin joitain jämiä kotiin. Mitähän noille keksisi, jos ei juotua saa? Kahvi jäänee ruokavalioon, mutta harvinaisempana herkkuna kuin jokapäiväisenä tapana. Tilalle nousevien juomien ennustaminen on vaikeaa, mutta tässä muutama ehdotus: kuuma mehu, pakuritee ja taikatee eli kuuma vesi. 

Kvartaalikatsaus

Neljäsosa vuodesta humpsahti, ja yhtäkkiä onkin kevät. Niinpä on tullut aika päivittää keväisiä tuntoja, tunnustuksiakaan unohtamatta. 

Ensinnäkin on ihme, että olen tähän aikaan illasta tietokoneen äärellä ja vielä näinkin järjellisissä tehtävissä kuin kirjoituspuuhissa. Yleensähän olen jo yhdeksän pintaan unten mailla. Osasyy tähän taitaa olla se, että lopetin espanjankurssin kesken. En vain enää jaksanut sitä, että ainoana omana arki-iltanani olisin kotona vasta puoli yhdeksän aikoihin. Nyt kun olen kotona aiemmin, ehdin kitata kahvia niin, ettei illansuussa enää uni hyökkää, kuten tavallisesti. 

Valon lisäännyttyä tuntuu siltä kuin aikaakin olisi enemmän. Viime viikot olenkin tanssinut ja jumpannut melko lailla ahkerasti. Arki kuitenkin painaa päälle sellaisella voimalla, että liikunnan määrä pysyy varsin kohtuullisena. Ylikunnosta ei pelkoa! 

Toisaalta olen paksuuntunut: reilu vuosi Veikon kuoleman jälkeen meni laihana: olin kai niin surkealla tuulella koko ajan, ettei ruokakaan oikein maistunut. Jaksoin myös tehdä ahkerammin ruokaa; nyt olen taas vähän repsahtanut syömään mitä sattuu, enkä ole malttanut pysähtyä nauttimaan aterioistani sen enempää kuin ennenkään, oikeastaan päinvastoin, vaikka uudenvuodenlupauksessani muuta uumoilinkin. 

Tänään kuitenkin paistoin falefellejä illansuussa, perjantain lounasta varten. Omat eväät kulkevat mukanani muutamana päivänä viikossa, muulloin syön kouluruokaa. 

Eivätkä muutkaan lupaukset tälle vuodelle kauaa pitäneet: jo tammikuun lopulla ostin yhden kirjan, tosin sen jälkeen en yhtään enempää, vaikka mieli on monta kertaa tehnyt. Tuo kirja on onneksi ollut varsin tarpeellinen opetuksessa – olen käyttänyt sitä viikottain. 

Maaliskuun puolessavälissä iski jokakeväinen "mulla ei oo mitään kaunista vaatetta, vaan kaikki on tällaisia kuluneita rytkyjä" -tunne, ja sorruin hankkimaan urheilukuteita ja kevätkengät. Se siitä ostolakosta, sillä vielä on ostettava 15 vuotta vanhojen kollegehousujen tilalle uudet sekä muutama freesi jumppapaitakin. Vanhat haisevat, kirjaimellisesti. 

Tunnustuksista jos puhutaan, niin tunnustetaan nyt sitten sellainenkin juttu, että olen ihastunut ihmiseen! Se on tehnyt minut niin onnelliseksi, että olen melkein unohtanut ahdistua! Ei todennäköisesti ole mitään pelkoa siitä, että ihastus muuttuisi sen syvemmäksi ihmissuhteeksi, mutta tämäkin jo riittää. Tuntuu, että niin monen vuoden surun jälkeen olen vihdoinkin jollain aidolla tavalla onnellinen kuitenkaan takertumatta kehenkään tai pakkomielteisesti olettamatta, että tässä se nyt sitten on. Riittää, kunhan näen toista tarpeeksi usein ja saan puhua hänen kanssaan. :)

Eiköhän tässä ollut kvartaalikatsausta riittämiin. Mielenkiintoiset kolme kuukautta takana; täytyy myöntää, että odotukset seuraavilta kolmelta kuukaudelta eivät ole järin suuret: pelkään vain kovasti, että kosahtaa korkealta ja muutun taas onnettomaksi ja yksinäiseksi surijaksi. 

Vegaaninen tofu-pähkinämureke

Tein jouluna kinkun korvikkeeksi tofusta ja maapähkinöistä mureketta. Olin jo kerran aiemmin kokeillut tätä ystävältäni saatua reseptiä, mutta silloin kotona ei ollut soijakastiketta, jolloin yritin korvata sen muilla aineksilla epäonnistuen lähes täysin (tuli paha kakku). Jouluna mureke taasen onnistui yli odotuksien ja maistui omassa suussani todella herkulliselta. Ei-kasvissyöjät eivät kuitenkaan innostuneet, tiedä sitten miksi.

Nyt jaan reseptin täällä, tarkoilla kuvilla varustettuna. Tämä sopii hyvin tammikuiseenkin ruokapalettiin, etenkin jos osallistuu vegaanihaasteeseen. Murekkeen sijaan massasta voi hyvin muotoilla pihvejä tai levittää sen uunipellille. Maistuu hyvin lanttulaatikon ja keitettyjen perunoiden kera, mutta myös perunamuusi sopii erinomaisesti lisukkeeksi. Mureke on paitsi vegaaninen (lihaton, maidoton, kananmunaton) myös gluteeniton ja täysin vehnätön. (Joissain gluteenittomissa tuotteissahan on vehnätärkkelystä.)

Tofu-pähkinämureke

1 keltasipuli

2 pkt Jalotofun maustamatonta tofua

maapähkinöitä suunnilleen sama määrä kuin tofua

0,5 dl oliiviöljyä

0,5-1 dl soijakastiketta (gluteenitontakin myydään)

paprikaa, chiliä, mustapippuria 

1. Kuutioi sipuli.

2. Hienonna pähkinät veitsellä. 

3. Yhdistä sipuli, pähkinät ja tofu.

4. Muussaa keskenään, sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa.

5. Mausta ja maista! Paprikaa ja chiliä voi laittaa reilunpuoleisesti, kukkuralliset teelusikalliset tai maun mukaan jopa ruokalusikalliset. Tofu imee mausteita kuin sieni. 

6. Sekoita hyvin ja levitä massa esim. leipävuokaan, jonka olet voidellut oliiviöljyllä.

7. Paista 200-asteisessa uunissa 20–25 minuuttia (kunnes pinta on kauniin ruskea).

Laihana pysymisen salaisuus

Ensinnäkin täytyy heti myöntää, että enhän minä mikään laihiainen ole, vaan ihan normaalipainoinen, lyhyenläntä nainen. Mutta normaalipainoisena varsin helposti pysyvänä ajattelin kertoa muutaman omakohtaisen niksin, joilla saan pidettyä ruokavalioni terveellisenä ja näin myös painon kohtuulukemissa. Olen nimittäin ollut suunnilleen tämänpainoinen jo kaksikymmentä vuotta sitten, tosin nuoruusvuosinani olin viitisen vuotta alipainoinen ja jossain vaiheessa painoin parin vuoden ajan enemmän kuin nyt. 

Painotan sitä, että neuvoni ovat vain omakohtaisia kokemuksia, joskin olen varmasti joskus lukenut tai kuullut muiden painoaan tarkkailevien käyttävän samankaltaisia.

1) Pidetään keittiön ruokakaapit kunnossa: ei naposteltavia herkkuja, vaan paljon terveellisiä ja monipuolisia perusruoka-aineita. Karkit, suklaat, jätskit ja suolaiset herkut jätetään karkkipäiviin, vierailuhetkiin, kahvilakäynteihin tai ostettavaksi kuhunkin erityistarpeeseen. Jos niitä asuu kotona, ne myös kuluvat.

2) Ruokaostoksista puolet on kasviksia: vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja. Kasviksia ostetaan monipuolisesti, ja salaatti tarkoittaa muutakin kuin kurkkua, tomaattia ja paprikaa. Suositaan hedelmiä smoothieiden ja mehujen sijaan. 

Ostetaan myös paljon pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, papuja ja ituja. Kaikki nuo ovat helppokäyttöisiä ja varsin maukkaita esim. salaatteihin lisukkeeksi tai sellaisenaan lautaselle, jos varsinaista salaattia ei jaksa tehdä. Papujahan saa valmiiksi keitettyinä, jollaisia suosin, kun en jaksa liotus-keittorumbaa.

Jos tuntuu siltä, että vatsa ei kestä papuja, niin sekin voi olla tottumattomuutta. Itse olen herkkävatsainen, mutta papuihin vatsani ei juuri reagoi. Toisaalta en koskaan syö niitä hurjia määriä kerralla. Pähkinöistä huomaan helposti, jos olen syönyt niitä liikaa, joten yritän pitää päivittäisen annokseni muutamassa kourallisessa. Jos pavut totuttelusta huolimatta ärsyttävät vatsaa, pitäydytään esim. tofussa niiden sijaan.

3) Hedelmiä ja salaatteja pidetään näkyvillä: ei niitä kukaan jaksa kaivaa jääkaapin uumenista, vaan ne täytyy olla helposti tarjolla. Tomaatit pesen aina heti, jotta ne ovat mahdollisimman helposti otettavissa käyttöön; joskus teen saman tietyille hedelmille, kuten omenille. 

4) Tehdään ruokaa itse, ainakin kerran viikossa. Näin saa tuntuman siihen, mitä syö ja miltä mikäkin ainesosa maistuu. Jos syö jatkuvasti vain teollista ruokaa, häviää kosketus raaka-aineiden makuihin, eikä valmisruokaa tule syötyä niin huolella, jolloin alkaa helposti syödä ahnehtien tai enemmän. Joitain kasviksia täytyy vain opetella syömään, vaikka ne eivät hyvältä aluksi maistuisikaan. Lopulta niihin rakastuu!

Siinäpä oppini, mutta lisään vielä yhden kohdan, jossa minullakin on opettelemista: 5) Syödään hitaasti, ruokaa maistellen ja nautitaan siitä aina. Ei koeta huonoa omaatuntoa herkkuja syödessä. 

Ruokakaapit

Innostuin, yllättäen, siivoamaan! Tässä kun on tullut vietettyä useampi päivä neljän seinän sisällä, niin mitähän muutakaan tällainen kotihirmu keksisi. 

Niinpä kaikki keittiön kaapit ja laatikot saivat eilen tuta rättiä – ja nyt niitä kelpaa esitellä.

Ruokakaappeja on muutenkin mukava availla uteliaille katseille, sillä ihmisten syömistottumukset ovat kiinnostavia ainakin omasta mielestäni. Lyylille kun tokaisin, että tyyppejä yleensä kiinnostaa, mitä toiset syövät kodeissansa, niin hän siitä kysymään, että miksi. Suoraa vastausta en osannut antaa. 

Yleensä kuitenkin kiinnostaa, miksi laiha pysyy laihana; mitä ihmettä se oikein syö. Entä miksi energinen on niin energinen? Löytyisikö vastaus ruokakaapista? 

Itse olen vehnän lähes kokonaan pois jätettyäni ja säännöllistä sokerinkäyttöäni vähennettyäni laihtunut pari kiloa. Se ei ollut tarkoitus, ja välillä mietin, että ovatkohan kilot lähteneet lihaksista, kun olen jaksanut jumpata niin harvoin enää nykyään. Laihtuminen ei juuri peilissä näy tai vaatteissa tunnu, mutta vaaka sanoo niin. 

Ruokakaappiani tarkasteltuani voin kuitenkin hihkaista, että aika terveelliseltä näyttää!

Alahyllyltä löytyvät korkeimmat tuotteet, joista ainakin riisikakut ja kaurahiutaleet ovat ahkerassa käytössä. Meillä syödään melko usein aamupalaksi kauramaitoon keitettyä kaurapuuroa. Lyylille tein taannoin mysliä, ja se majailee tuossa lasipurkissa – oma vatsani ei oikein sitä kestä. Pastaakin tyttö syö kohtalaisen usein: täysjyväluomua tietenkin! Itse käytän alahyllyn tattarijauhoja esim. kasvispihvien ja piirakoiden teossa vehnäjauhojen sijaan. Hyllyltä löytyy myös etikoita, jyviä, siemeniä ja mantelijauhoja sekä vararuokaa eli falafelpyöryköiden puolivalmista seosta.

Keskihyllyllä kököttävät ne pienikokoisemmat kuivatuotteet, joita tarvitsen usein: on riisiä, kvinoaa, tattaria, hirssiä, linssejä, papuja, jyviä, pähkinöitä. Leivon kohtalaisen usein herkullista siemenleipää, ja sitä varten on kaapissa aina tarvittavat ainekset. Tosin koitan olla syömättä sitä ihan joka päivä, jälleen vatsan hyvinvoinnin vuoksi. 

Töissä syön nykyään vain omia salaatteja, joten varalla täytyy olla erilaisia hiilihydraatteja: ei sitä ihan joka viikko jaksaisi pelkkää riisiä salaatinpohjana. Proteiininä salaatteihin käytän toisinaan papuja, kunhan vain jaksan niitä liotella ja keitellä. Säännöllisesti teen itselleni linssikeittoa: se on niin halpaa, helppoa ja hyvää perusiltaruokaa. Isommat erät pähkinöitä säilytän jääkaapissa, mutta tällaiset pikkupussit tyhjentyvät niin nopeasti salaatteihin tai leipomuksiin sekä suoraan suuhun, etten ole jaksanut piitata oikeasta säilytystavasta.

Ylähyllyllä on harvemmin tarvittavia tuotteita, valmisruokia tai Lyylin välipalaruokia, kuten rusinoita ja hapankorppuja, joista en oikein itse välitä. Kookosöljyä käytän lähinnä siemenleivän tekemisessä, mutta on minulla meikkikaapissa toinenkin lasipurkki käsi-, jalkapohja- ja kasvorasvana. ;) Kasvisliemikuutioiden sijaan käytän kasvisliemijauhetta: se on lisäaineetonta! Suosittelen. 

Sivukaapin alahyllyllä on siivoamisen jälkeen tilaa! Yleensä näin ei ole. Hylly toimii varahyllynä, jos kaupasta hamstraa jotain paljon tai jotain uutta. Lisäksi hyllyllä on kahvit. Ennen säilytin siellä myös purkkapusseja, mutta eilen vatsavaivat saivat sellaiset mittasuhteet, että oli taas luovuttava purkansyönnistä, minulla kun se menee ainaiseen mässytykseen niin helpolla. "Kaikki tai ei mitään" on purkassa ja karkissa minulla ainoa toimiva menetelmä. 

Alimmalla keskihyllyllä on vitamiinit ja teet. Syön nykyään psykiatrin määräyksestä omegaa, jossa on D-vitamiinia sekä B12-vitamiinia, koska siitä minulla on ollut kasvissyöjänä puutetta sekä toisinaan muistan ottaa maitohappobakteereja. Teetä juon kotona melko harvoin, mutta nyt lomalla on tullut keitettyä parina iltana mustaa teetä pannullisen verran. Ihan hyvää. Koulussahan juon pelkästään erilaisia teitä – ja paljon – vaikka en oikeastaan voi sanoa teestä mitenkään älyttömästi pitäväni. (Tällä hetkellä hyllyllä on myös miehen jättämä tumma suklaa – ei oikein enää uppoa minuun, kun olen päässyt sokerikoukusta eroon.)

Ylimmällä keskihyllyllä sijaitsevat leipomisessa ja ruoanlaitossa käytetyt erikoistuotteet, kuten leivinjauhe, vaniljasokeri ja perunajauho. Lisäksi hylly majoittaa varasuolat ja lisämausteet, jotka eivät mahdu maustekaappiin 29 purkin seuraan.

Ylin hylly on jauhoja ja sokereita varten. Vehnäjauhoista teen harvoin nykyään enää mitään, mutta joskus Lyylin leipomuksiin tai ruokiin niitä tarvitaan. Lisäksi varakauramaito löysi tänne paikkansa eilen. Aika hyvä jemma! 

Tällaiset ruokakaapit meillä on. Lähes kaikki lämpimässä säilytettävät ruoat mahtuvat näihin melko siroihin kaappeihin: sivupöydällä on vain hedelmät, yrtit ja salaatit sekä ala-astiakaapissa oliiviöljy, sillä pullo on niin korkea, ettei se mahtunut minnekään muualle. 

Pikkuruinen keittiömme on mielestäni tilankäytöllisesti nerokkaasti suunniteltu. Kiitos siis edelliselle omistajalle siitä! Tällaiset vähemmän syvät ruokakaapit ovat erittäin toimivia, etenkin kun ne sijaitsevat helposti tavoitettavassa paikassa. Kun tästä asunnosta joskus joutuu muuttamaan, niin erityisen ikävä tulee tätä keittiötä, sen jo tiedän. 

Mutta nyt ruokakaappeja koluamaan, on lomalaisen lounasaika!

Onneni on olla kotona (ja koulussakin)

Pitkästä aikaa vietän iltaani makoillen ja lehtiä lukien peitteiden poimuissa. Tämä tuntuu mahtavammalta kuin viime aikojen lukuisat kulttuurielämykset, paremmalta kuin iloiset juhlat tansseineen – vaikka ilman niitä ei tämä ilta tietenkään olisi mitään. Ainoastaan monen viikon tukka putkella -painamisen jälkeen yksinäisessä ja yksinkertaisessa koti-illassa voi olla taikaa.

Olen vetänyt itseni aika koville viime aikoina, sillä Lyylillä on nykyään kaksi harrastusta ja alkuviikon illat jäävät näin ollen kovin lyhyiksi. Joulun jälkeen olen panostanut itse tehtyyn ruokaan entistä enemmän, ja kun edelleen otan (terveelliset) eväät mukaan töihin, aikaa ruoanlaittoon menee yllättävän paljon. Päälle omat harrastukset: tango, espanjan opiskelu ja kuntoilu. Himosiivoamisen lisäksi näen jatkuvasti ihmisiä. Pelkästään tämän listaamistarpeen perusteella voitte tehdä päätelmän: ylikierroksilla kuljetaan. Onneksi kahden viikon päästä alkaa hiihtoloma.

Töissä on toisaalta yllättävän hilpeää, jopa palauttavaa: on ollut kommelluksia, tapauksia, jotka on syytä kirjata ylös. Eipä tässä työssä tule useinkaan mieleen, että työpaikalla olisi jotenkin tylsää tai tavanomaista. Ei turru ei, mutta joskus väsyy ja kenties vähän leipääntyykin. Muuttuu siksi tylsäksi aikuiseksi, joksi ei koskaan halunnut tulla. 

Kymmenen pisteen kysymys: Mitkä nämä ovat ja miten ne liittyvät kouluun? Toisin sanoen: millaisia kommelluksia kyseisen kaltaisiin kenkiin voi liittyä? Lähetä oma kenkätarinasi Lyylin äidille ja voita palkinto. ;)

Tapaus 1:

Viisi erään ykkösluokan oppilasta tulee S2-opetukseen ensimmäisestä kerroksesta kolmanteen kerrokseen. Voisipa sattuneen perusteella luulla, että he tulevat yksin, mutta ei, minä haen heidät ja kuljemme jonossa perätysten, minä ensimmäisenä. Näin olemme tehneet jo koko syksyn. 

Eräänä iltapäivänä jono on hiljainen. Minäkin olen väsynyt ja ajatuksissani. Matkalla ykköskerroksesta kahden portaikon kautta ylös kaksi oppilaista "katoaa". Kyseessä ovat ryhmän tytöt. Pojat seuraavat minua ja päätämme aloittaa tunnin ilman tyttöjä. Siirrän sanelun lopputuntiin, ja panen pojat tehtävien äärelle. Ajattelen lähteväni hetken päästä etsimään tyttöjä.

Alamme hommat, ja kahdeksan minuutin kuluttua tytöt saapuvat. Olen ärtynyt ja kerron, että tapahtuneesta seuraa nyt myöhästymismerkintä ja yhteydenotto kotiin – toinen oppilaista kun on muutenkin ollut niin levoton tunneilla, että mittani alkaa olla täynnä. Tytöt eivät ole oikein millänsäkään. Selitys myöhästymiselle on se, että kirjat tippuivat. Epäilen tyttöjen jääneen tutkimaan kaikki mahdolliset asiat käytävillä ja keskittyneen puhumiseen. En jaksa olla vihainen.

Alamme sanelun. Samalla selviää, että yksi ryhmän pojista on kadottanut saneluvihkonsa. Siis tuolla lyhykäisellä matkalla tunnille! Paluumatkalla etsimme vihkoa, mutta sitä ei löydy mistään. 

Tunnin jälkeen mietin, että pitäisi kulkea jonon jäljessä, ei edessä. Naureskelen itselleni: onhan tämäkin jonkinlainen saavutus, että onnistuu hukkaamaan pari oppilasta käytäville alle sadan metrin matkalla. 

Tapaus 2:

Ruokalassa syömässä 2-luokkalaisten kanssa, minulle melko tuntemattomien suomalaisoppilaiden pöydässä.

Oppilas kysyy: Ope, onks sulla whatsup?

Minä: Ai vatsa? Ois aika vaikeeta ilman... 

Mielessäni mietin jo selventävää vastausta siihen, millaista elämä olisi ilman vatsalaukkua. Ajattelen myös kysyä, mistä hän tuon merkillisen kysymyksen keksi. Että tunteeko hän jotakuta, jolta vatsalaukku olisi vaikka sairauden takia poistettu. Oppilas ehtii kuitenkin jo jatkaa:

Oppilas: Niin, kun eihän se edes maksa mitään.

Olen ihan sekaisin. Mistä ihmeestä se nyt puhuu, en ymmärrä kokonaisuutta. Vatsa ja maksa, mielessäni jo käy, että onko luokalla ollut ihmisen anatomian tunti viime aikoina, kunnes tajuan. Vaikenen loppuruokailun ajaksi. Oppilas ei onneksi tainnut käsittää, että en ihan ollut kärryillä... (PS. On mulla WhatsUp.)

Tapaus 3:

Olen välituntivalvojana. Ympärilläni pyörii tavanomainen kolmen sisaruksen joukko. He ovat koulussamme uusia oppilaita, eikä heillä ole oikein kavereita. He kaipaavat selkeästi seuraa. Yksi puhuu lakkaamatta. Meikäläiseltä menee vähän valvominen sivu suun, kun yritän keskittyä hänen vielä kehittyvään suomen kieleensä. 

Toinen leikkii koiraa: hän konttaa lumisessa maassa, kierii ja lopulta hakee ohkaisen kepin minulle. Pitäisi heittää. Yritän väistää tämän omituisen tehtävänannon, mutta lopulta yhteistyön merkeissä viskaisen keppiä pari kertaa innottomasti. Mietin mielessäni, miltä tämä ulkopuolisen silmin näyttäisi. Näen lehtiotsikot sieluni silmin: Opettaja nöyryyttää: heitti välitunnilla konttaavalle oppilaalle keppiä. 

Valun sisälle välitunnin jälkeen vähän haikeana. Lapsien loistavat silmät ja seurankipeä katse. En usko pystyneeni vastaamaan heidän ystävänkaipuuseensa. Vai kaipasivatko he nimenomaan aikuisseuraa? En tiedä, ja asia jää vaivaamaan.

Helvetin kuustoista vai sweet sixteen?

Vuosi on alkanut makeasti: on ollut paljon energiaa nähdä ystäviä ja puuhastella. Viime viikolla innostuin erityisesti ruoanlaitosta – pitkän tauon jälkeen – ja olen etsiskellyt jopa uusia ruokalajeja kokeiltavaksi. Lyylin kanssa ollaan puuhailtu kaikkea pientä, ja töissä olen ollut iloinen ja uusia ajatuksia täynnä. – Toivottavasti tähän makeuteen ei kyllästy kovin äkkiä ainakaan. 

Samalla olen palannut ruotuun: viikonloppuisinkaan ei enää tule nukuttua yhteentoista ja ruokavalioni olen palauttanut normaaliksi: ei vehnää eikä sokeria kuin poikkeustapauksissa. Eilen oli sellainen tapaus: Lyylillä oli koulupäivä, ja olin luvannut sen kunniaksi, että menemme pitsalle kunhan koululta pääsemme. Päätin syödä itsekin pitsan, vaihtelun vuoksi, mutta kylläpä sen sitten huomasi vatsakivuista ja "pierutaudista". Onni onnettomuudessa, että taloudessa ei asu toista aikuista, sillä hajuhaitat eivät parisuhdetta kaunista. Tästä elämäntilanteesta täytyykin ottaa kaikki ilo irti. ;)

Mielialat ovat siis näppäimistön käyttäjällä kohentuneet: liekö sitten lääkkeellä vaikutusta asiaan vaiko kenties talven lähes poikkeuksellisella lumimäärällä ja kylmyydellä. Joka tapauksessa elämä tuntuu taas kivalta, ja pelkään vähemmän. Kivut ovat siirtyneet lähinnä selkään, ja tiedän, että tällä kertaa nämä kivut eivät ole psyykkisiä, vaan johtuvat ihan siitä, että selkäni on muutamasta kohdasta täysin jumissa. Näin iän karttuessa lievä skolioosini tarvitsisi enemmän jumppaa ja vähemmän istumista. Yritän parantaa tapani, vaikka mitään tähän viittaavaa uudenvuodenlupausta en ole antanut.

Uuden vuoden kunniaksi lupasin kaksi asiaa: en enää kuukkeloi terveydentilani häiriöitä tai mitään oireitani netistä enkä lue lehdistä ihmisten sairauskertomuksia, vaikka tarinat olisikin kirjoitettu positiivisessa ja toivoa luovassa valossa. Tietenkin olen jo pariin kertaan rikkonut lupauksen toista puolta: viimeksi tänään luin Hesarissa olleen kertomuksen auto-onnettomuudesta selvinneestä koirasta ja sen omistajasta. Itkin kuitenkin vain vähän, enkä alkanut pelätä auto-onnettomuuksia sen enempää kuin jo teen. Tosin päätin, että jos auton joskus hankin, pitää sen olla ultraturvallista mallia!

Toistaiseksi tai toivon mukaan koskaan auto ei kuitenkaan ole haaveissa; sen sijaan pyrin edelleen elämään niin ekologisesti kuin luonteelleni on mahdollista. Punaista lihaa tai luomutonta kanaa en siis syö, vatsaongelmista ja ruokarajoitteista huolimatta, ja vaikka Lyylille toisinaan leivonkin lihapullia, myös tyttären ruokavalio on kasvispainotteinen myös terveyssyistä. Meillä meneekin paljon rahaa luomuruokaan ja monipuolisiin tuotteisiin. Itse raahaan eväitä töihin; tylsää, mutta välillä omatkin sapuskat ovat sangen herkullisia. 

Viime viikolla yllätin itseni, ja tein todella hyvää vegaanista perunasalaattia evääksi mukaan. Syömistä siinä riitti (kalan kanssa) moneksi päiväksi, ja aina se vain maistui. Niinpä päätin jakaa tämän arkistoista löytyneen ikivanhan reseptin teillekin samalla terveellistä, mutta tarpeeksi makeaa alkanutta vuotta toivotellen.

Perunasalaatti

(keskikokoinen kulhollinen, noin viidelle)

24 kypsää perunaa

Kastikevaihtoehto 1:

1 dl oliiviöljyä

1/2 dl omenaviinietikkaa

1 dl omenatäysmehua

1-1,5 tl suolaa

runsaasti tilliä

Kastikevaihtoehto 2:

1 dl oliiviöljyä

1/4-1/2 dl viinietikkaa

n. 1 rkl hunajaa

1/2 sitruunan mehu

1-1,5 tl suolaa

runsaasti tilliä

1. Leikkaa perunat lohkoiksi. Pienet perunat voit leikata puolikkaiksi.

2. Sekoita kastikkeen aineet keskenään ja kaada perunoille. Sekoita varovasti ja anna maustua yön yli.

Suosikkini uunista: bataattikiusaus

Kevennetään blogin tunnelmaa ruokapostauksella. Tässäpä tämän syksyn suosikkini, bataattikiusaus. Ruoka itse ei ole kevyimmästä päästä, mutta täyteläisyydellään hivelee hermostunutta mieltä, makunystyröistä puhumattakaan. 

Lounaaksi kun syö salaattia, niin illalla maistuu tuhdimpi lämmin ruoka. Tässä bataattikiusauksessa yhdistyvät makea ja pippurinen, mutta toki kiusauksen juustona voi käyttää myös valkosipulivarianttia taikka vaikka vihersipulijuustoa, joita molempia olen kokeillut. Pippuri kuitenkin mielestäni ryhdittää tätä muuten niin makeaa ruokaa parhaiten. 

Ohje on alunperin napattu Poltetusta kermasta, ja sitä on muunneltu vatsaystävälliseen muotoon. Tämähän voisi sopia myös joulupöytään...

Bataattikiusaus

1 rkl öljyä
3 porkkanaa lantteina tai lantinpuolikkaina
2 keskikokoista bataattia tikkuina
2 dl ruokakermaa
1 tl suolaa
100 g mustapippurijuustoa

1. Kuullota pilkotut porkkanat sekä bataatit paistinpannulla tai kattilassa ja anna hautua noin 10 min. Jos sinulla on kiire, ykkösvaiheen yli voi hypätä, mutta silloin kiusauksesta ei tule aivan yhtä maukasta.

2. Sekoita kulhossa kerma, suola ja murustettu juusto.

3. Kaada kasvikset öljyttyyn uunivuokaan ja kaada kermaseos päälle. Sekoita.

3. Kypsennä 200-asteisessa uunissa n. 45 minuuttia.

Onnistuin tattaripiirakassa!

Vihdoinkin onnistuin loihtimaan tattaripiirakasta makoisaa. Ja mikä parasta – ja hämmästyttävintä – loin reseptin aivan itse! Onhan tätä tullut harjoiteltuakin, ja ilmeisesti viime vuosien kokkaamisten avulla olen pikkuhiljaa ruvennut ymmärtämään, mistä ruoanlaitossa on kysymys.

Alkujen aluksi kokeilin tattaripohjaista piirakkaa tattarijauhopussin ja netin ohjeiden avulla. Aina tuli kuivaa ja mautonta, vaikka kuinka lisäilin nestettä ja alensin uunin lämpötilaa. Tänään lisäsin joukkoon maitorahkaa, jonka avulla sain pohjasta mehevämmän. Hiukan taikina juuttui piirakkavuokaan kiinni, mutta sen voi korjata voitelemalla vuoan. 

Rahkan lisäksi maustoin piirakkaa reilummalla kädellä, ja taktisesti maistelin tulosta jo ennen uuniin laittoa. Otin siis riskin, sillä täytteessä oli kananmunaa. Maistelu kuitenkin kannatti, sillä ilman sitä en olisi uskaltanut lisätä chiliä niin paljon kuin nyt tein. Ensi kerralla lisään ehkäpä vieläkin enemmän...

Terveysruokaa tämä ei rahkasta huolimatta ole, mutta vehnätöntä, sokeritonta ja lihatonta eli tämänhetkiseen ruokavaliooni sopivaa viikonloppuherkkua. Sitäpaitsi tänään sain vieraita, joita en pitkään aikaan ollut kunnolla nähnyt ja jotka olivat ensi kertaa tässä asunnossa kylässä, joten mikä ilo, että piirakka onnistui!

Tattaripiirakka paprikatäytteellä

Pohja:

100 g voita (tai margariinia)

3 dl tattarijauhoja

1/2 tl suolaa

1 tl leivinjauhetta

1 dl vettä

200 g (1 prk) maitorahkaa

Sekoita pehmeään rasvaan kuivat aineet. Lisää vesi ja rahka. Sekoita kunnolla. Levitä taikina ison piirakkavuoan pohjalle ja paista 225-asteisessa uunissa (alimmalla tasolla) kymmenisen minuuttia.

Täyte:

öljyä

300 g (2 kpl) paprikaa pieninä paloina

150-200 g emmentaljuustoa raastettuna

3 kananmunaa

200 g (1 prk) kermaviiliä [tai 120 g (1 prk) smetanaa]

1/2 tl suolaa

1/2-1 tl chiliä

ruohosipulia tai muita (tuoreita) yrttejä

mustapippuria

Pilko paprikat melko pieniksi paloiksi ja pehmennä ne kattilassa, tilkassa öljyä noin viiden minuutin ajan. Lisää paprikoiden joukkoon suola.

Sekoita kaikki täytteen ainekset keskenään. Kaada täyte esipaistetun pohjan päälle ja jatka paistamista n. 15 minuutin ajan uunin keskitasolla. 

Huom. Kun otat piirakan uunista, käytä kuivaa pannulappua. Nimimerkki Kaksi palorakkulaa etusormessa.

Piirakanleipomisen ohella olen ehtinyt tänään opiskella espanjaa suurella ilolla uuden oppikirjan myötä. ¡Dime!

Meikäläisen muutosteko

Se on meikäläisellä elämäntapamuutos edessä – ja kaiken lisäksi hyvin pian. 

Olin tänään ekotukihenkilökoulutuksessa. En voi sanoa valaistuneeni, sillä se tapahtui jo vuosia sitten, silloin kun aloin pikkuhiljaa miettiä vaateostosteni tarpeellisuutta, voimistuen kaksi vuotta sitten, kun heräsin todellisuuteen ihmissuhdekriisin myötä. Silloin jätin ruokavaliostani punaisen lihan vähemmälle, lopulta kokonaan (tai ainakin 97-prosenttisesti) pois ja sen jälkeen olen tehnyt ostoksia harkiten ja fiilistellyt sitä, että asumiseen kulutamme keskivertosuomalaista huomattavasti vähemmän, kun kerran kahdestaan 28,5-neliöisessä kerrostaloasunnossa elämme, vaikkei tämä asumisen tiiviys varsinaisesti oma valinta olekaan.

Muutos on joka tapauksessa edessä meillä kaikilla, tavoilla, joita emme vielä ehkä aavistakaan, mutta minun tämänsyksyisen muutokseni on aika toteutua ensimmäistä kertaa tänään, selkeäpiirteisenä ja ajastettuna. Olen pantannut sitä jo liian kauan, huonoa omaatuntoa asiasta kantaen. Toisaalta en ole hennonnut luopua tästä ylellisyydestä, nautinnosta, joka on vertaansa vailla. Millähän sen nyt sitten korvaan? Sylillä, sulosoinnuilla vaiko realistisemmin ostamalla itselleni hierontalahjakortin?

Kysymys on syntisistä suihkusessioista! Vietän nimittäin lämpimissä, usein hyvinkin höyryävissä suihkuissa aikaa luvattoman kauan. Koskaan en ole uskaltanut katsoa kellosta tarkkaa minuuttimäärää, mutta arvelen luvun olevan päälle viidentoista, jopa kahdenkymmenen minuutin, pahimmallaan ainakin. 

Olen vilukissa. Hemmottelen itseäni suihkulla myös siinä tapauksessa, kun tekisi mieleni hemmotella herkuilla. Nyt kun olen toista kuukautta terveyssyistä sokerittomalla, alkoholittomalla ja vehnättömällä dieetillä, houkutukset muihin hemmottelunmuotoihin ovat aavistuksen suuremmat. –Tosin olen huomannut, että popcornia, riisikakkuja ja muuta mössöä minulla kuluu nykyään entistä enemmän. Herkuista on siis tullut toisia ja paino pysynyt vakiona, mistä sinällään ei ole mitään haittaa, mutta pientä ihmetystä tuo on aiheuttanut. Suklaa kuitenkin kannattanee vastaisuudessakin korvata maissinaksuilla ja alkoholi kahvilla ja palalla homejuustoa, sen sijaan että kasvattaisi hiilijalanjälkeä jollain täysin turhalla. – Ruokaa kun tarvitsee hengissäpysymiseen, pitkiä suihkuja ei.

Mutta jotain mielestäni ansaitsen itselleni palkinnoksi toistuvista uroteoista, joita hytisten kylmässä kylpyhuoneessa tulen vastaisuudessa tekemään, jos ja kun suihkun pituus tästä lähtien on maksimissaan viisi minuuttia. Mitä halpaa, ekologista ja terveellistä keksisin? ;)

Katsokaa tämä video! Se ei räyhää, mäyhää, mielistele. Se ei syyllistä, osoittele, pelottele, vihaa. Se filosofoi. Se kertoo rauhassa, tyynesti, sovitellen, mistä on ekologisessa kriisissämme kysymys. 

Erakoitumista

Suunnitelmani oli eristäytyä sunnuntaiksi omaan kotiin. Kolmen pintaan alkoi ahdistaa, sillä en ollut käynyt ulkona edes roskia viemässä. Kaupasta ja kävelylenkiltä palatessa olo tuntui taas normaalilta, mutta levänneeltä. Tällaisia sunnuntaita rakastan!

Olen sosiaalinen erakko; en jaksa jatkuvasti olla ihmisten kanssa, enkä ahdistu yksinäisyydestä, kunhan sitä ei kestä liian kauan kerrallaan. Kuulostaa toisaalta aika normaalilta, eikös? Joskus vaan mietin, että mikä mussa on vikana, kun oikeastaan eniten tykkään näistä omista päivistä. Vaan eipä näillä olisi arvoa, jos ei edellisinä päivinä olisi nähnyt ihmisiä: nauttinut hyvästä seurasta kahvilla kahden ystävän kera ja saanut iloa tangon suomasta ihmiskosketuksesta. 

Uusin energioin leivoin sunnuntai-illan kunniaksi paprikapiirakan. Saa nähdä, miltä se maistuu, sillä en oikein vielä ole hioutunut näiden vehnättömien piirakoiden leipomisessa. 

Stressitön (vatsa)

Huomaan, että ei minulla ainakaan blogistani stressiä ole. Nykyään en useimmiten muista edes sitä, milloin olen viimeksi kirjoittanut, kun ennen pidin tarkkaa vahtia kaikesta täällä tapahtuvasta.

Eikä ole paljon stressiä muutenkaan. Sen huomaa siitä, että jaksaa esimerkiksi pelata lautapelejä todellisella mielenkiinnolla. Tai siitä, että nukkuu öisin, ainakin melkein joka yö, vessataukoa lukuunottamatta keskeytyksettä.

Nämä ovat sellaisia elämän iloja, joita arvostaa vuosi vuodelta enemmän. Jaksamista, nukkumista ja kotielämää. Ja tietenkin sitä, ettei vatsakaan voi enää hullusti. Tiedä sitten, oliko stressillä siinäkin sormensa tai vatsahapponsa pelissä, kun nykyään voin syödä melkein mitä vaan, kunhan pidän määrät kohtuudessa. Etenkin siemenien ja pähkinöiden määrät ovat ratkaisevia, samoin tietysti kahvin. Ruisleipää kestän neljä–viisikin palaa päivässä! (Tai vaihtoehtoisesti siedän enemmän murinoita ja paukkuja, kuuluvathan nekin elämään... Eikä nyt tarvitse hävetä, kun kukaan muu aikuinen ei ole niitä kuuntelemassa, kuten työaikaan.)

Keväällä kävin keliakiatestissä ja sain siitä puhtaat paperit. Gluteenia minun ei siis olisi mitään terveydellistä syytä vältellä, etenkään kun en huomannut sen olevan ongelmieni syy. Niinpä pikkuhiljaa palailin ns. normaaliin ruokavalioon. Sokeri on ainoa tuote, jota minun todella tulee karttaa muista syistä, mutta kesällä olen henkisen hyvinvoinnin takia vähän lipsunut siitä lähinnä jäätelön ja suklaan muodossa. Kotona ei edelleenkään säilytetä suklaata, enkä sitä varsinaisesti kaipaa. Makeannälkään syön toisinaan hunajaa, nyt kun se ei tee pahaa vatsallekaan. 

Tavoite on kuitenkin syksyllä elää 95-prosenttisesti sokerittomasti, sillä sokeri, mukaanlukien hunaja, koukuttaa. 5 prosenttia on tarkoitettu juhlia yms. erityistapauksia varten. 

Painooni eivät ruokakokeilut ole vaikuttaneet millään tapaa. Eivät jaksamiseenkaan, joten alan olla yhä vahvemmin sitä mieltä, että erityisesti viljaton ruokavalio on kummajainen. Jos jotain nykyihmisen tulisi vältellä, mielestäni parhaita kandidaatteja ovat sokeri, valmisruoat, mahdollisesti vehnä ja liian nopea yksin syöminen. 

Jos kokeilee noudattaa paljon parjattuja valtion ravitsemussuosituksia vm. 2014, luulen, että pääsee pitkälle. Ongelma lienee siinä, että järkevissä määrissä on vaikea pysyä ja siinä, että tuo ylälokero houkuttelee liikaa. Eihän sitä tarvitse syödä kuin muutama hassu irtokarkki tai suklaapala, niin rajat tulevat vastaan. Lasken välillä syömisiäni Kiloklubin avulla, siis lähinnä saadakseni tietoa siitä, syönkö tarpeeksi proteiinia tai liikaa kovia rasvoja tai herkkuja. Tiukat ovat rajat: 101 g irtokarkkia, siis aivan pikkuriikkinen pussillinen, ja eikös ohjelma jo herjaa...

Jotenkin vapauttavaa, kun ei niin kauheasti tarvitse vältellä mitään tavallista ruokaa. Punaista lihaa toki kartan, mutta kun syy on jokin isompi, sitä ei oikeastaan edes ajattele ruokana. Ja välillä saatan kuitenkin maistaa tytölle tekemiäni lihapullia. Hyvähän lihan maku on, ei siitä mihinkään pääse, mutta lihaa en himoa, kuten herkkuja.

Stressitön elämä tarkoittaa kuitenkin vielä muutaman viikon ajan löysyttelyä herkkujen suhteen. Toivotaan aurinkoisia ilmoja, jotta pääsee syömään pari tötteröllistä jäätelöä. Se, jos jokin kuuluu leppoisaan kesääni. Ilo irti stressittömyydestä, sillä ei se ikuisesti jatku.

Keittiön tomaattihylly: Kotimaiset tomaatit ovat nyt edullisia, ja meillä tehdäänkin usein tomaattikeittoa. Suosittelen. Hyvä ohje löytyy Hiidenuhmalta.

Aika on

Loma on tehnyt terää! Tulimme maalle torstaina ystävän kyydissä, ja mielentila oli rauhaton, jopa pahantuulinen. Väsymystä, kaipuuta, kiukkua.

Aika pian olotila vaihtui rauhallisen levolliseksi. Tarvitsin "kotikodin" seuraa, lepoa ja joutenoloa, kaiken lisäksi kun flunssa iski päälle. Lyylikin sairasti vatsataudin, ja niinpä pitkäperjantai meni pääasiassa sisätiloissa lueskellen, espanjaa opiskellen ja vaikkapa Astrid Lindgren -dokkaria katsellen. 

Arkista, suorastaan liioitellun arkista, vaikka on kristikunnan suurin juhla! Huomenna maanantaina, toisena pääsiäispäivänä, kun palataan kotiin, suunnitelmissa on pestä ikkunat. Kevät tulkoon lopullisesti tällä tavoin. 

Huhtikuun ja toukokuun viikoista on tulossa suunnattoman kiireisiä, kuten keväisin yleensä: on koulutuksia, tanssikorttien tanssit on tanssittava, jonkin verran juhliakin ja elämänmuutoksia ainakin ruokavalion suhteen on tiedossa. Jännityksellä odotan, mitä muuta on muutettava kuin elämä sokerittomaksi.

Yhden lääkärin määräyksestä olen nyt siis ainakin useita kuukausia täysin ilman valkoista sokeria. Jossain vaiheessa täytyy käväistä ravintoneuvonnassa, jotta tietää, mitä saa ja mitä pitää syödä. Odottelen nyt kuitenkin ensin lopullisen tuomion; laboratiokokeiden tulosten pitäisi olla ensi viikolla valmiit.

Olen iloinen siitä, että olen jaksanut tutkia ja hoitaa itseä ja ehkä pikkuhiljaa vähän rauhoittaakin elämää. Jotenkin tuntuu siltä, että olen vapaampi nyt kuin aikoihin, vaikka muodollisesti rajoitteita on enemmän. Jotenkin ei jaksaisi selitellä muuttunutta elämäänsä kenellekään, vaikka varmasti pitää, ja vähän huvittaa se, että taas päällä on tällaisia "ruokakikkailuita", niin kuin niitä ei minulla nyt olisi useaan eri otteeseen ollut ennenkin! Mutta minkäs teet; ehkä olen vasta nyt ratkaisujen äärellä? Ja toisaalta, kenellepä se kuuluu, mitä syön, vaikka sosiaalista syömistä tietyistä ruokalajeista kieltäytyminen tietysti rajoittaa. Ehkäpä tästä lähtien syön entistä useammin yksin tai vain sellaisissa olosuhteissa, joissa ei selittelyjä tarvita.

Monella tapaa olen kyllästynyt puolustelemaan valintojani ja elämääni. En tiedä, miksi edelleen tunnen syyttelyjen ja syyllistämisen taakan harteillani. Ehkä aikaa ei ole vieläkään kulunut menneestä raskaasta elämästä tarpeeksi. 

Tai ehkä on aika vaihtaa näkökulmaa, kuten ystävä jokin aikaa sitten totesi. Ehkä kysymys ei olekaan ajan kulumisesta.

Pannukakkua ja puhdasta positiivisuutta

Teen todella usein illalliseksi pannukakkua. Se on paitsi herkullista myös helppoa ja kohtalaisen halpaa. Ainoa miinus pannarissa on mielestäni vehnäjauhot, mutta kun syö muuten vain vähän leipää, pannari pari kertaa viikossa mahtuu ruokavaliooni, joka muutenkin aina välillä horjuu. (Lyyli tosin on alkanut kyllästyä pannaripäivällisiin, jotka usein jatkuvat aamiaisina ja lounaina...)

Kun nukkuu huonosti, tekee tietysti mieli sortua ties mihin, väsymyksen voittamiseksi. Suklaan vähentämisessä en siis ole oikein onnistunut. Välillä tsemppaan itseäni paremmalle mielelle kahvin avulla. Ei tee sekään hyvää. Tänään söin tekemääni pannaria melkein puolikkaan pellillisen verran. Järkevää, eh?

Joka tapauksessa vatsani voi nyt monella tapaa paremmin, vain koska hylkäsin purukumit, ksylitolipastillit ja muutaman kriittisen vihanneksen kotikokkailuista sekä jätin avokadojen ja omenoiden syönnin haaveisiin. Iloitsen paremmasta olosta.

Ja iloitsen siitä, että elämä on oikeastaan aika helppoa. Töitä, kotihommia ja koneen äärellä istumista tänään, huomenna töiden jälkeen vain kaupassakäynti ja oma lukuilta, mahdollisesti joogaa. Voiko sitä oikeastaan elämältä enempää pyytää, etenkin kun tyttö tuossa kuuntelee Ronja Ryövärintytärtä ja askartelee tyytyväisenä? 

Olen hymyillyt myös sille, kuinka työpaikalla nuorten opettajien kasvoilla on näkynyt viime päivinä finnejä, sellaisia isoja teinifinnejä. Mietitte varmaan, miten sellaisiin nyt niin kovasti kiinnitin huomiota, niin syy löytyy siitä, että itselläni on mahtifinni leuassa. Ajatuksissani laskinkin itseni tänään ns. nuorten opejen joukkoon. 

Auringonsäteet saivat minut tarhalle kävellessäni unohtamaan jopa sen, kuinka luonto on ympäristönmuutoksen takia sekaisin. Unohdin olla onneton, kun tajusin, että olenkin aikas onnellinen. Onnellinen yksin, vaikka tietysti heti lisäsin siihen, että olisi onnellisempaa olla onnellinen kaksin. Jos onnea nyt edelleenkään mitata pitää – tai edes voi.

Naurahtaa pitäisi kuitenkin varmaan vähän myös laskutaidoilleni. Kaksinhan elämääni elän, kun on tuo pikkutyty tuossa. Olemme aivan eri tavalla pari kuin moni äiti ja tytär.

Niinpä lähden nyt nauttimaan onnestani tyttären hiuksia leikkaamalla. 

Mitä voi syödä?

Tietänette, että ruoka on minulle sydämen asia. Mietin tarkasti, mitä suuhuni panen, vaikka toisaalta nautin syömisestä liikaakin, herkuttelen usein ja samalla olen hätähoususyömäri, joka ei malta pureskella kunnolla suupalojaan. Lisäksi minulle on tärkeää pysyä hyvässä kunnossa, kohtalaisen hoikkana, missä olenkin melko hyvin onnistunut. 

Nyt olen uusien ruokaongelmien edessä. Reilu vuosi sitten päätin ympäristösyistä ryhtyä pääsääntöiseksi kasvis-kalansyöjäksi. Vuoden ajan söin töissä ja kotona kasvisruokaa, kalaa kuitenkin reilusti myös, mutta välillä myös lihaa. Syksyllä vähensin punaisen lihan syöntiä entisestään, ja tästä vuodesta lähtien olen päättänyt olla syömättä sitä enää lainkaan. En kaipaa sitä, enkä halua kuormittaa luontoa. Tietysti samalla periaatteella pitäisi jättää juuston syöminenkin, sillä juuston tuottaminen kuluttaa raaka-aineita ja energiaa yhtä lailla kuin punaisen lihan tuottaminen...

Joulun jälkeen jätinkin ruokavaliossani myös maitotaloustuotteet vähälle, mutta en ympäristön, vaan itseni takia. Minulla on parikymppisenä todettu maitoallergia, joka näkyy ja tuntuu edelleen, ja oloni parani, kun jätin kahvista maidon ja rahkojen ja jogurttien syömiset joihinkin harvoihin kertoihin. Lisäsin entisestään kasvisten ja hedelmien käyttöä. 

Viljoja käytän vähän: yritän pyrkiä siihen, että söisin viljatuotteita vain kerran päivässä, yleensä kouluaterialla. Välillä tietysti lipsuu... Ajattelin, että oloni paranisi tällä tapaa. Ongelmat eivät kuitenkaan ole poissa, ja tämän vuoden aikana olen kärsinyt entistä useammin suolistovaivoista, joiden syy lienee ärtyvässä suolessa.

Niinpä tajusin eilen sisaren kanssa puhelimessa puhuessani, että minun pitäisi alkaa toteuttaa ns. FODMAP-ruokavaliota, jossa vältellään isoa liutaa niin kasvikunnan tuotteita kuin laktoosillisia maitotaloustuotteita ja kotimaisia viljojakin. Kauhistuin, sillä mitä tässä nyt sitten enää voi syödä? Ei ainakaan kenenkään toisen tekemää ruokaa...

Onnekseni närästys on viime aikoina ollut hyvin lievää, ja nyt ehkä on energiaa hoitaa myös vatsa kuntoon. Niinpä yritän nyt alkuun jättää pois rakastamani omenan ja mangon, käytännöllisen sipulin, paljon käyttämäni kaalit, palkokasvit ja sokeria korvaavan hunajan. Viljoja välttelen, kuten ennenkin, ja ehkä vielä tarkemmin, ja ksylitolituotteita kartan kuin ruttoa (tai nykyaikaisemmin sanottuna: ebolaa...). Mutta mitä tehdä pähkinöiden suhteen? Niitä syön nykyään todella paljon, ja niistä liikkuu ristiriitaisia tietoja. Toisaalta en myöskään aio kokonaan hylätä avokadoa, enkä soijatuotteita; missään tapauksessa en jätä kahvinjuontia enkä tummaa suklaata. 

Sokeria, kotimaisia viljoja ja maitotaloustuotteita välttelevän kala-kasvinsyöjän on hyvin vaikea lähteä enää karsimaan ruokiaan, mutta ei kai tässä auta, jos haluaa edes joskus voida hyvin. Toivotaan, että olo paranisi nyt kohtalaisen lievillä muutoksilla. Mietin vain sitä, että tarkoittaako tämä nyt sitä, että töissä pitää alkaa syödä omia eväitä... Nyyh, illat menevät siis tulevaisuudessa ruoanlaittoon...

Eräs tämän talven suosikeistani, auraiset uunijuurekset. Ohje löytyy Hiidenuhman keittiöstä.