Kevätlukemistoa

Narsissimme kuihtuivat ennenaikaisesti, eikä uusista rairuohoista itänyt kuin osa, ja eräänä yönä ne vähätkin itäneet korret olivat laonneet veden puutteesta johtuen. Niinpä ostin krookuksia tilalle. Ne veivätkin heti sydämeni. Tänä vuonna ei tulppaaneita tarvita pääsiäistä värittämään.

Eräänlaista väriä elämään tuo myös flunssa, joka iski meikäläiseen eilen, juuri sopivasti kuusi päivää ennen laskettua aikaa. Toivottavasti tässä vielä ehtii terveeksi ennen synnytyslaitokselle lähtemistä. Niinpä ainakin pitkäperjantaini menee sängyn pohjalla. Olen jo valmiiksi tylsistynyt, mutta ehkäpä Elena Ferrante vie mukanaan. Optimistisesti kirjoja on luettavaksi muitakin. Neljää en ehkä ennen vauvaa ehdi, mutta nuo kaikki on kuitenkin tarkoitus kevään aikana selvittää. :) 

Olohuoneen seinät ovat edelleen tyhjät, puolentoista vuoden asumisen jälkeen. Ehkä ne sellaisiksi jäävätkin: helpompi myydä rei'ittämättömiä pintoja. ;) Vähän orvon näköistä kuitenkin...

Piilottakaa rätit, siivoushullu on karannut!

Voihan sitä blogipostauksesta toiseen ihmetellä, että miksi ei ole taaskaan tarttunut kaunokirjallisuuteen, vaikkei tämä ihmettely mihinkään johda. Tuleepahan kuitenkin puhdistettua huonoa omaatuntoa. 

Kirjallisuuden karttelu taitaakin tänä keväänä liittyä normaalia enemmän siihen, että sisäinen siivoushulluuteni on nostanut päätään. Kerroin jo helmikuussa, kuinka järjestelin ja hankasin kaikki keittiön kaapit uuteen uskoon. Into jatkui vessan täyspesuna: en ole taatusti itsekään nähnyt koskaan sen siistimpää kylpyhuonetta kuin omani. – Olisi voinut katsoa vaikka pesukoneen alle, eikä hiekanjyvääkään. 

Muutaman viikon päästä tästä puunasin kirjahyllyt, joitain laatikoita ja Lyylin klaffilipaston. Sitten hinkkasin keittiön, mutta edessä on vielä yksi iso juttu: ikkunoiden pesu. Sitä olen säästellyt, jotta ikkunat olisivat vielä kesälläkin puhtaat. 

Tässä kuussa olen liittänyt jynssäämiseen myös toisen siivoamisen ulottuvuuden: olen tyhjennellyt kaapeista ja kirjahyllyistä turhaa tai tarpeettomaksi vuosien kuluessa muuttunutta tavaraa ja vienyt sen muitta mutkitta taloyhtiömme kierrätyspaikalle. Tavaroista olisi voinut saada sievoiset summat kirpputorilla itse myymällä, mutta päätin säästää aikaa – onhan sekin tavallaan rahaa. 

Siivoushulluus on yltänyt myös työpaikalle: olen heittänyt vanhoja papereita pois, järkeistänyt tavaroiden järjestystä ja tuonut kotoa työhuoneeseen paitsi kaiken opettamiseen liittyvän materiaalin myös ihania asioita, kuten kauniita kyniä ja joitain koristetavaroita. Kotona taasen suunta on ollut päinvastainen: kaikki, millä ei ole ollut funktiota, on saanut lähtöpassit. Pelkkä kauneus on ollut vain muutaman esineen pelastus, sillä olen niin lopen kyllästynyt siihen, että tämä pieni, mutta ihana kämppä on tupaten täynnä. 

Myös kirjastoni on karsiutunut: jos en kertaakaan vuoden 1999 jälkeen ollut avannut englanninkielistä massiivista taidehistorian opustani, vaikka olin kyllä muuttanut sen maasta toiseen ja lukuisten asuntojen välillä, tajusin, että nyt tuli aika keventää hyllyjen painoa siitä ja muista vastaavankaltaisista kirjoista luopumalla. Seuraavasta muutosta tuli samalla kevyempi.

No nyt on jääkaapin ovikin hinkattu ja hankattu ja magneetit järjestelty. Kelepaa. 

Tavarasta luopuminen on tehnyt henkisesti hyvää. Tuntuu kuin sen myötä energiaakin olisi enemmän! Siivoamisessa hienoa on myös se, että välittömästi näkee käsiensä jäljen, toisin kuin elämässä yleensä. Haittapuolena taasen on, että kun kuvittelee nauttivansa siivoamisen tuloksista viikkoja, tajuaa parin päivän päästä, että pölyä on pinnoilla taas yhtä paljon kuin ennen siivouspäivää. 

Tänä keväänä olenkin monesti todennut, että piilottakaa minulta rätit, sillä nyt tämä on enää vain pelkkää ajanhukkaa. Viikonloput valuvat sormien lävitse siivoamalla, kun voisi kauniina päivänä vaikka ulkoilla ja huonona päivänä kirjoittaa blogia. Tosin elämäniloa ja energiaa lisäävää voi olla, että sopivassa raossa siivoaa jotain pientä sen koommin siitä etukäteen stressaamatta. Äsken juuri hankasin hellan alumiinirätillä puhtaaksi ja samalla vedin uunin pois paikoiltaan ja pyyhin sen takaa ja alta moskat pois. Nopeaa ja piristävää! Sen jälkeen ehti kyllä bloggaamaan...

Kuulemani mukaan siivoaminen voi olla pakenemista. Ehkä itse pakenen nyt epävarmuuttani, joka elämäntilanteeseeni liittyy. Siivoaminen voi olla myös pesänrakennusta: uusi poikaystävä, uusi järjestys. Usein siivoaminen on osa kevättä: valon paljastaman pölyn havaitsemiseen liittyvä puhdistusriitti. 

Olipa syy siivoamishulluuteeni mikä tahansa ikkunoiden ja verhojen pesua lukuunottamatta toukokuu pyhitettäköön muille, sivistystä lisääville puuhille. 

Mitä se äiti nyt... Joo, kuvaa kesken siivoomisen. Vai toisinpäin?

Kukkia kengissä

Viime keväänä hankitut vaaleanpunaiset kävelykengät ottivat ja muuttuivat käytössä harmaiksi. (Kuvia tulossa.) Melkein jo heitin ne vaatekeräykseen, mutta päätin kuitenkin heltyä, ovathan kengät edelleen täysin käyttökelpoiset. Surkeilta ne kuitenkin näyttävät tuolla eteisen nurkassa nauhattomiksi riisuttuina. Näinkö vähän aikaa kestää onni? (Tarkoitus on viedä kengät jossain vaiheessa jaksamista suutarille värjättäviksi.)

Ensihätään oli lähdettävä etsimään uutta onnea kenkäkaupasta. Ja vaikka hakusessa oli tumma ja tulinen pari, ihastuin täysin toisenlaiseen. Kyllä tämä nyt on todellista rakkautta, joka kestää sen ajan kuin on kestääkseen. Pahoin tosin pelkään jo ennen kenkien käyttöönottoa, että kohtalo voi olla samankaltainen kuin viimevuotisten kohdalla: kaupungin liat eivät helli vaaleita pintoja. 

Turha kuitenkaan surra ennen surua: kengät ovat kauniit koriste-esineet siihen asti, kunnes kadut kuivuvat, ja kunnollisella suojauksella sekä säännöllisellä puhdistamisella näillä pistelee farkkujen parina useammankin vuoden. Nahkaa ovat nämä ranskalaiset Laura Vitat.

Kukkia nurmikolla, kukkia kengissä ja kevytmielisyyttä lompakossa. Mutta vasta kun kevätkengät on hankittu, voi todeta: se on sitten kevät!

Aika on

Loma on tehnyt terää! Tulimme maalle torstaina ystävän kyydissä, ja mielentila oli rauhaton, jopa pahantuulinen. Väsymystä, kaipuuta, kiukkua.

Aika pian olotila vaihtui rauhallisen levolliseksi. Tarvitsin "kotikodin" seuraa, lepoa ja joutenoloa, kaiken lisäksi kun flunssa iski päälle. Lyylikin sairasti vatsataudin, ja niinpä pitkäperjantai meni pääasiassa sisätiloissa lueskellen, espanjaa opiskellen ja vaikkapa Astrid Lindgren -dokkaria katsellen. 

Arkista, suorastaan liioitellun arkista, vaikka on kristikunnan suurin juhla! Huomenna maanantaina, toisena pääsiäispäivänä, kun palataan kotiin, suunnitelmissa on pestä ikkunat. Kevät tulkoon lopullisesti tällä tavoin. 

Huhtikuun ja toukokuun viikoista on tulossa suunnattoman kiireisiä, kuten keväisin yleensä: on koulutuksia, tanssikorttien tanssit on tanssittava, jonkin verran juhliakin ja elämänmuutoksia ainakin ruokavalion suhteen on tiedossa. Jännityksellä odotan, mitä muuta on muutettava kuin elämä sokerittomaksi.

Yhden lääkärin määräyksestä olen nyt siis ainakin useita kuukausia täysin ilman valkoista sokeria. Jossain vaiheessa täytyy käväistä ravintoneuvonnassa, jotta tietää, mitä saa ja mitä pitää syödä. Odottelen nyt kuitenkin ensin lopullisen tuomion; laboratiokokeiden tulosten pitäisi olla ensi viikolla valmiit.

Olen iloinen siitä, että olen jaksanut tutkia ja hoitaa itseä ja ehkä pikkuhiljaa vähän rauhoittaakin elämää. Jotenkin tuntuu siltä, että olen vapaampi nyt kuin aikoihin, vaikka muodollisesti rajoitteita on enemmän. Jotenkin ei jaksaisi selitellä muuttunutta elämäänsä kenellekään, vaikka varmasti pitää, ja vähän huvittaa se, että taas päällä on tällaisia "ruokakikkailuita", niin kuin niitä ei minulla nyt olisi useaan eri otteeseen ollut ennenkin! Mutta minkäs teet; ehkä olen vasta nyt ratkaisujen äärellä? Ja toisaalta, kenellepä se kuuluu, mitä syön, vaikka sosiaalista syömistä tietyistä ruokalajeista kieltäytyminen tietysti rajoittaa. Ehkäpä tästä lähtien syön entistä useammin yksin tai vain sellaisissa olosuhteissa, joissa ei selittelyjä tarvita.

Monella tapaa olen kyllästynyt puolustelemaan valintojani ja elämääni. En tiedä, miksi edelleen tunnen syyttelyjen ja syyllistämisen taakan harteillani. Ehkä aikaa ei ole vieläkään kulunut menneestä raskaasta elämästä tarpeeksi. 

Tai ehkä on aika vaihtaa näkökulmaa, kuten ystävä jokin aikaa sitten totesi. Ehkä kysymys ei olekaan ajan kulumisesta.

Kevät ja kengät

Kevät kun iskee, kenkähullu villiintyy.

Olimme kuukausi sitten laivalla ystäväni ja hänen lastensa kanssa. Olin päättänyt etukäteen, etten tee matkalla mitään investointeja, sillä tiesin, että rahaa palaisi muutenkin helmikuussa paljon, kun hiihtolomakin oli vielä edessä. Vapaallaoleminen on tunnetusti kallista...

Unohdin kauniit lupaukseni heti mennessämme sisälle laivan putiikkeihin. Löysin nimittäin vaaleanpunaiset kevätkengät!

Tilasin kengät kuitenkin toista kautta. Ne saapuivat kotiini postin välityksellä. Kysymys oli tavallisesta postipaketista, josta sain vain yhden, paperisen saapumisilmoituksen kotiin. Nappasin kiireissäni saapumisilmoituksen mukaan kakkoslaukkuuni, joka kulkee mukanani lähinnä opeoppaiden ja muun matkalukemiston raahauskassina. 

Tullessani töistä ratikalla kotiin kävin työpaikan lähellä isossa kaupassa. Paljon tavaraa raahattavana, kakkoskassissa mukana myös päivän sanomalehti. Päätin lukea sitä matkalla, ja kuinkas ollakaan, postin saapumisilmoitus putosi lehden laukustakaivamisen myötä ratikan lattialle ja jäi sinne. Huomasin asian astuessani ulos ratikasta, mutta aivoni raksuttivat liian hitaasti. 

Olin väsynyt ja ankeissani työpäivän jäljiltä, mutta lähdin heti ruoat kotiin vietyäni postiin. Oli pakko yrittää saada paketti muilla tavoin, ennen kuin saapumisilmoituksen epärehellinen löytäjä hakisi ilmoituksen avulla postista minun kenkäni! Onni onnettomuudessa oli hiljainen postitoimisto ja kolme ystävällistä asiakaspalvelijaa. Pakettiani etsittiin hyllyiltä kissojen ja koirien kera, ja löytyihän se sieltä lopulta, kun satuin niin tarkkaan tietämään, milloin ilmoitus oli postiluukusta tipahtanut. Henkkareilla sain paketin kotiin, ja kevät pääsi alkamaan vähintään kenkien muodossa.

Mitään opetusta en nyt tuolle tarinalle keksinyt, sillä elämässä sattuu ja tapahtuu, vaikka olisi kuinka huolellinen. Onneksi usein on myös onnea matkassa ja hyviä ihmisiä matkan varrella. Ehkäpä jutun juoni on se, ettei saa luovuttaa, vaan pitää keksiä keinot päämäärän saavuttamiseksi.

Niinpä toivottelen yhtä vaaleanpunaista kevättä teille kaikille, kuin se minulle tänään naistenpäivänä (kenkien muodossa) näyttäytyy!

Perjantai, nämä laulut on kaikuja saarelta...

Onpas ollut loma; harvoin ollaan näin aktiivisesti ja näin helpolla vaivalla oltu liikkeellä. Luistelua, kylpylää, kaverivierailuja, Leikkiluolaa, ulkoilua, yhteiskokkailuja...

Olen todella tyytyväinen menneeseen viikkoon, etupäässä kai siksi, että paitsi että lapselle myös minulle on löytynyt mukavaa seuraa. Lisäksi olen saanut asioita hoidettua, ja nyt on 6-vuotisneuvola neuvolatädin soittoa vaille suunniteltu(!), minulle varattu lääkäri vatsavaivojen tutkimista varten (keliakia suljettava pois) ja paperiasioita pyöräytetty oikein olan takaa.

Kun kyselin Lyyliltä menneen viikon huippuja, jostain syystä keskustelu ajautui äidin pieniin kilahtamisiin:

Lapsi: Mä en ala raivoomaan, kun joku todella vanha tietokone jumittaa.

Äiti: No, mitä sä sitten teet?

Lapsi: Mä vaan ootan. Mä vaikka leikin jonkun lapsen kaa tai pelaan. 

Pelata voisi siis varmasti enemmänkin. Eilen Lyylin kaverin, hänen veljensä ja äitinsä luona kyläillessämme pelasimme muistipeliä ainakin tunnin. Se oli mukavaa! Seuraavia pelihankintoja lienevätkin ihan perusmuistipelit. 

Ennen mitään uusia hankintoja eletään nyt kuitenkin tovi perusarkea: tytär lähtee tädilleen, ja minä yritän huomenna "tavalliselle" tanssitunnille monen viikon tauon jälkeen, sitten on tiedossa naistenilta työkaverin luona ja sunnuntaina vain lepoa ja hyvää oloa. Uimistakin viikonlopuksi suunnittelen, sillä nyt on kyllä alettava kuntoilemaan kunnolla. 

Lomanjälkeinen kevätsuunnitelmani on harrastaa hikiliikuntaa vähintään puolitoista tuntia viikossa. Määrä vaikuttaa pieneltä, mutta liikunnan pitää todellakin olla kunnollista lihaskuntoharjoittelua tai hien pintaan nostavaa tanssia. Pelkkä käveleminen ei täksi kevääksi nyt riitä, vaikka sitäkin aion urakalla harrastaa. 

Kevättä kohti on siis käännytty! Elämä, täältä tullaan ja kyllä mä vielä näytän.

Espanjan verbien opettelua. Pyykit odottavat tuolilla silittämistään, kalenteri on jo kaivettu esille loman viimeistä päivää varten, sillä tunnit ne on lomallakin suunniteltava... Muttei kauhistuta palata normiarkeen; tiedossa työhaastattelu ja useita kivoja iltamenoja. :D

Hepulis, jepulis

Kuunnellaan Lyylin kanssa Eppu Nuotion Villilä-sarjaa äänikirjana. Naurattaa juuri äsken vilahtanut postimyyntivauvajuttu, kun Villilän kolmoset haaveilevat hankkivansa pikkusisaruksen. Entäs postimyyntimies – mulle? Vaan taitaa olla koko perinteinen postimyyntikaupustelu lähes kuollut kaupanlaji, joten eipä niitä miehiä postinkaan kautta enää taida löytyä.

Olen ostanut lohdutukseksi kenkiä ja käsineet: kalliita kuin taivas. Sehän onkin mitä sopivinta toimintaa juuri silloin, kun on ollut viikon palkattomalla virkavapaalla (ilman virkaa), eikä edes tiedä, millainen tämän kuun palkasta tulee. Pieni, tietenkin, mutta kuinka pieni. (Oli säästöjä kuitenkin, älkää pelätkö, en ole seonnut.)

Pieni on tietenkin myös kaunista. Ja niin ovat kengätkin. Sen lisäksi kengillä on myös käyttötarkoitus, enkä soimaa itseäni sopivien kenkien löytämisestä, etenkin kun viisi liian pientä tai kuollutta pari lähtee vaihtoon. Enkä sure, vaikka toisiin uusiin kenkiini tuli heti toisena päivänä kauneuspilkku, kun horjahdin ystäväpariskunnan alaovella rappuralliin – arvatkaapa, mietinkö laitteen nimeä kohtalaisen kauan; ehen, siksi linkki! Rappuralli oli hieman vääntynyt ja hökötyksen jokin törröttävä metalliosa teki naarmun ja kolon uuteen nahkaan. Harmitti kyllä! Onneksi sain värjättyä kolon samanväriseksi kuin kenkien vaalea nahka, mutta kun kengät tekivät molempiin jalkoihin kahden päivän käytöllä syvät haavat, jätin ne lepäämään toviksi. Kyllä näistä Vagabondeista käyttöön silti on, sillä nämäkin uutukaiset ovat nyt kokoa 38! Olen oppinut, että ulkokenkiin minun on syytä jättää enemmän sukan ja pohjallisen varaa, kuin mihin olen tottunut.

35-vuotiaana voi näemmä oppia vielä paljon. Tänään tein ensimmäistä kertaa elämässäni onnistunutta pannukakkua. Opin hiihtoreissulla kokki/restonomi/kotitalousopettajaystävältäni tämän jalon taidon. Jotain kertoo loistavista kokkaustaidoistani se, että piti vielä tänään soittaa hänelle ja varmistaa kananmunien määrä, kun en ollut uskoa netin ohjeita, että jopa neljä munaa litran taikinaan. Tekin tietysti ihmettelette, että mitä kummaa täällä blogissa sitten on yhtään ainoaa ruokaohjetta, jos kokkaustaitoni ovat esimerkin kaltaiset. Sanottakoon kuitenkin, että joskus olen onnistunutkin. Taitoja kartuttaakseen tarvitsisi kuitenkin enemmän harjoitusta, eikä minulla ole siihen aikaa. Ei oikeasti ole: aloitin taas yhden harrastuksen lisää, vanhan tutun kutomisen eli neulomisen. Tosin, kuten ehkä arvata saattaa, joku on jäänyt taka-alalle, ja yllättäen se on espanjan opiskelu. Ei vaan jaksa juuri nyt liian haastavia vapaa-ajan harjoituksia.

Voimme tietysti miettiä elämän painotuksia ja asioiden tärkeysjärjestystä, mutta enköhän ole tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi – täälläkin. Päätin eräänä päivänä, että miehillä on ollut elämässäni tärkeä merkitys, mutta älkäämme kuitenkaan liioitelko heidän painoarvoaan. Elämässäni on aina ollut muutakin, jopa enimmäkseen muuta: ihmisiä, ihmissuhteita, harrastuksia, matkoja, tärkeitä keskusteluja, mieleenpainuneita hetkiä, kohtaamisia. Nyt kun olen ottanut ihan tarpeeksi takkiini eroista, syyllistänyt itseäni ja valintojani, on aika seisoa tukevasti omilla jaloillaan, uusissa kengissä ja sanoa: minä olen tällainen, minun elämäni saa olla surullista, jos niin haluan, ja minä saan kasvattaa lapseni juuri niin kuin teen. 

Eläköön oma elämäni! Eläköön valintani, eläköön epäonnistumiseni. Niistä en kliseisesti ole vain oppinut, vaan myös alkanut vihdoinkin asettaa niitä omaan asemaansa. Kukin meistä kuitenkin syntyy tänne yksin ja yksin täältä lähtee, ja tärkeintä on se, kuinka itse elämänsä elää, kuinka siinä voi. Ei muuten voi kukaan ympärillä oleva koskaan hyvin, jos itsellä on paha, aina vain paha olla jonkun toisen takia. Pahinta ehkä kuitenkin on ripustautua toiseen vain siksi, ettei pysty olemaan yksin. Silloin kutistaa elämäänsä turhaan, vaikka toki näin aivan yksinään jää jostain hyvin olennaisesta paitsikin.

Nyt yritän kuitata villaisella elämäni ns. epäonnistumiset samoin kuin uusiin kenkiin tulleen raapaleen: ei se nyt ollut niin vakavaa. Halusin toki elää puhtaan elämän: olla yhden miehen nainen, mutta kun se ei onnistunut, miksi tavoitella jotain puhdasta ja hienoa lisää? Ehkä nyt on aika irrotella, vaikkei oma ideaali toteutunutkaan. Vaikka onhan vaikeaa heittää perfektionistin unelmamaailma roskapönttöön ja yrittää tavoitella jotain vähemmän täydellistä maailmaa, mutta ehkä sekin iän myötä rupeaa onnistumaan?

Kevätarvonta

Vappu on alkujaan ollut paitsi kristillinen muistopäivä myös kevään merkkipäivä: se sijoittuu vuodenkierrossa kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen puolenvälin tienoille, ja niinpä päivään on liitetty monenlaisia pakanallisia rituaaleja. 

Keski-Euroopassa vappua on pidetty myös kesän alkamisen päivänä, mutta itse leimasin vapun ainakin tänä vuonna, näillä leveysasteilla kevääni alkamisen päiväksi. Vappu aloittaa usein monenlaisia tapahtumia täynnä olevan ja kiireisen toukokuun, joka on kuitenkin samalla hento ja toiveikas kuukausi, yksi uusista kuukausisuosikeistani.

Juhlistaakseni tämän täyteläisen kuukauden alkamista arvonkin jo perinteisesti sisareni kirjallisen tuotoksen, tällä kertaa siis esikoisrunokokoelman Ohikulkijan tuoksun. Rakkausrunot sopivat kevääseen!

Osallistuhan siis arvontaan keskiviikkoon 7.5. mennessä kertomalla, mitkä ovat lempirunojasi; voit liittää myös suosikkirunosi mukaan! Jos et osaa kertoa tiettyä runokokoelmaa tai runoa, mainitse vähintään suosikkirunoilijasi. Unohtaa ei kannata myöskään yhteystietoja; sähköpostiosoite tosin tässä vaiheessa riittää. 

Nyt kun pikkuhiljaa on selvitty kevään alkamisen muistojuhlasta: kun on herkuteltu, valvottu, juteltu ja ostettu kengät, onkin aika siirtyä lukupuuhiin. Sisaren runot olen lukenut aikoja sitten ja huomenna suuntaan lukupiiriimme keskustelemaan niistä, mutta sitä ennen aion vaipua Pauliina Rauhalan Taivaslaulun pariin. Pitkästä aikaa tiedossa on kirjapäivä! – Yritän siis unohtaa vappulomalle tehdyt suunnitelmat pestä ikkunat ja olla hyödyllinen. Ehtii sitä siivota sitten kun se kesä alkaa. Kesälomaan on neljän työviikon päivät!

Leppoisaa, herkkää – ja lukuisaa – toukokuuta lukijoilleni! Lukekaa tekin siis muutakin; yritetään yhdessä!

k.e.v.ä.t

Näppäimistön takana kevätintoilija, väsynyt, mutta sisäistä energiaa täynnä oleva typy, joka samalla pohtii vakavissaan: missä elämä?

Kuluneella viikolla olen kaltannut elämäni ensimmäistä kertaa tomaatteja. Lisäksi suunnittelen näin perjantai-illan vieton kunniaksi itsetekoisen guacamolen valmistusta. Suattaapi olla, että toiminta siirtyy lauantai-iltaan, mutta samapa tuo, sillä en tekisi töhnää tämän hetken tarpeeseen, vaan tekemisen ilosta – ja siksi, että kypsät avokadot odottavat käyttäjäänsä ennen pahentumistaan. – Ruokakeskeistä elämää, jopa ruokahifistelyä?

Torley: LIFE IS GOOD

Sangen merkillistä lienee se, että olen jaksanut viikolla venytellä, käydä teatterissa, nähdä ystävää, tehdä ruokaa, käydä vakiharrastuksissa muutamana iltana ja olla töissä ihan tasapainoinen ihminen näistä pikku projekteista huolimatta. Espanjaakin olen jo useampana päivänä tankannut itseeni, tosin liikunnat ovat rajoittuneet lähestulkoon pelkkään kävelemiseen. (Melkein joka aamu olen talsinut kuusi kilometriä töihin, joskus lisäksi kotiinpäin.) Valokuvauskurssi onneksi lähenee loppuaan, sillä se ei lopulta iskenyt minuun. Opin kyllä paljon, ja suunnittelen muitakin vastaavia kursseja tulevaisuuteen. – Harrastusmaanista elämää?

Kuten huomaatte, kirjoittamiselle ei sitten aikaa ole löytynyt. Äsken leppoisan perjantain keskeytti yllättäen alkanut, ilmeisesti migreenipohjainen päänsärky, sillä valot ja äänet alkoivat ottaa aivoon. Äkkiä lääkettä, vähän lattialla selällään makaamista, ja kyllähän se sieltä alkoi laueta. Outo on olo kuitenkin edelleen. – Elämää vaivojen vankina?

Perjantait ovat hassuja päiviä: aamupäivällä sisällä sykkii mieletön ilo perjantaista: lasken oppitunteja, tunteja päivän päättymiseen. Suunnittelen viikonlopun iloja. Mutta kun päivä melkein yllättäen loppuu, kun hommat ovat kasassa ja edessä kotiinlähdön hetki, mieleni valtaa haikeus ja suru: edessä viikonlopun tyhjyys ja yksinäisyys, huolimatta siitä, että tiedossa on Lyylin seuraa viikon tauon jälkeen ja myös muiden mukavien ihmisten näkemistä. – Kaipuun täyttämää elämää?

Usein paras lääke tällaisiin kevättuntemuksiin ja ylikierrostoimintaan on uni: keväällä vain pitää nukkua normaalia enemmän, että pysyy järjissään. Hullu viikko töissä eriasteisine puukontakavarikoimisineen – tosin ei omalle kohdalleni sattuneina, mutta kuitenkin. Ei ihan peruskevättä tuo kenenkään opettajan tai koulun kohdalla. Onneksi. 

Onneksi siis elämme edelleen. Olkoonkin, että tämä elämän kevät tuntuu ruokakeskeiseltä, harrastusmaaniselta, vaivaiselta ja yksinäiseltä, se huokuu muutoksen tuulia. Tämä on erilainen kevät: tämä on pirstaleinen, surullinen ja harva kevät, mutta ehkä se samalla sisältää syvissä vesissä seilaamista. Elämää, jota ei ehkä muista jälkikäteen, mutta joka kasvattaa ihmisenä. 

Tai sitten tämä kevät vain on taas yksi tylsä matka kohti parempaa aikaa. Sellaisia itse kunkin tulee aika ajoin kävellä, hiljaa, odottamatta niistä sen enempiä.

Murat Ertürk: Life Tree

Tiivistyy

Nämä koulujen viimeiset viikot ovat sellaista hurlumhei-aikaa, että töistä päästessä tuntuu lähinnä siltä, että häipykää ihmiset mun ympäriltä. En jaksa enää. Vaikka näennäisesti saatan olla täysin rauhallinen ja ilahdun ystävällisistä ihmisistä, en kestä pisaraakaan äksyilyä tai ilkeilyä, kun olen sille muutenkin allerginen. Eikä yhtään auta, että työpäivät käyvät seuraavalla kaavalla:

Aamun ensimmäisellä tunnilla haet vararehtorin paikalle, kun oppilas ei tottele. Lähellä on hänen lähtönsä kotiin, eli ei aivan normi tilanne.

Viikonlopun lepäät huuruissa ja odottelet tietoa uudesta työpaikasta. Kun se maanantaina sitten tulee, päivä on tarpeeksi pilallinen ilman huonojakin uutisia: Jälleen aamun ensimmäisellä tunnilla, näytelmäharjoituksissa, oppilas kieltäytyy esittämästä rooliaan. Pulassa ollaan, kevätjuhla kymmenen päivän sisällä. Toinen opettajakin puuttuu jämerästi asiaan, itse olet lähinnä sekava, pettynyt ja ällikällä lyöty, selvittelet tilannetta samalla kun ohjaat loppuryhmää ja kahta vasta mukaan tullutta varanäyttelijää. Näytelmää on jo harjoiteltu noin kuusi viikkoa, kerran viikossa. Harjoitusten jälkeen asiaa selvittelee lopulta luokanopettaja, jonka kanssa puhut pitkästi puhelimessa iltapäivällä.

Päivä jatkuu sillä, että neljä viikkoa sitten varaamasi seuraavan päivän kokeenpito peruuntuu retken takia. Kiukkua, sillä tämän selvittämiseen menee osa toista oppituntia. Samaisella oppitunnilla oppilas sairastuu kesken kaiken ja makoilee velttona lattialla. Epäilet näyttelemistä tai ohimenevää huonoa oloa, sillä kyseinen oppilas sairastui tunnilla viimeksi pari viikkoa sitten. Käyt kuitenkin soittamassa kotiin ja lähetät oppilaan sinne äidin annettua luvan. Etsit tuloksetta oppilaan omaa opettajaa, joka kuin sattuman kaupalla onkin törmännyt häneen pihalla. Selvität asiaa myöhemmin.

Päivän kolmannella tunnilla saat eteesi ryhmän, joka ns. sekoaa. Kuunneltuasi kettuilua 35 minuuttia, sekoat itsekin. Ylilyönti: verbaalista ilkeilyä oppilaille ja yhden oppilaan poistaminen luokasta. Asiaa selvitetään kahdessa erässä rehtorin kansliassa sekä soitetaan yhden oppilaan kotiin oppilaan kanssa. Selvittelyä luokanopettajien kanssa, toipumista vertaistuen avulla noin kahden tunnin ajan. 

Lopulta päivä päättyy sähköpostiuutiseen: Kiitos hakemuksestasi, mutta valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun tällä kerralla. 

Jobs Help Wanted: photologue_np

Eikä tässä vielä kaikki. Kun seuraavana aamuna pelkäät, että sama rumba alkaa uudelleen, päivä sujuukin hyvin, kunnes bussissa paluumatkalla tulet hermoheikkona ja kiireisenä pohsutelleeksi purkkaa. Teet sitä siis etupäässä silloin kun olet hermostunut, etkä edes huomaa itse "ääntelyäsi".  Tiedät: noloa ja lapsellista, mutta kaataako kanssamatkustajien maailman? Kenties, sillä edessäsi istuvat harmaat leidit vilkuilevat sinua pari kertaa ja lopulta poistuvat päätepysäkillä bussista epäkohteliaasti sinusta melko lujaan ääneen puhuen, vaikkeivat sinulle puhuen. Pidät elettä todella törkeänä, ja kuljet heidän perässään vilkuillen heihin ilkeästi ja kiroillen puoliääneen.

Oikeasti: Miksei joku voisi sanoa jotain joskus vaikka ihan suoraan, mutta ystävällisesti? Olisi sitä varmasti tajunnut tyhmän paukuttelunsa, jos siitä olisi joku voinut huomauttaa. Nyt jäi vain paha maku suuhun, varmaan kaikille osapuolille. Ei tässä tilanteessa annettu mahdollisuutta puolustautua, kun asia otettiin esille bussin käytävällä, niin että varmasti kaikille tuli kyllä selväksi, mistä oli kysymys, mutta asiaosaiselle ei suoraan annettu tilaisuutta parantaa käytöstään. Huoh.

Eräs siivouskevätpäivä

Elossa ollaan edelleen. Toukokuut vain pakkaavat olemaan kiireisiä. Tänään, vapaapäivän kunniaksi, olen juhlistanut ylösnousutta Jeesusta siivoamalla noin kahdeksan tuntia. Siinähän se ilon päivä sitten menikin! Mutta täytyy todeta, että hyvin iloinen ja tyytyväinen on näin illan suussa olo, kun ikkunat hohtavat puhtauttaan, kolme pyykkikoneellista on pesty ja ripustettu, osin silitettykin, vanhat pyykit silitetty kaikki, verhot pesty, silitetty ja ripustettu paikoilleen, kaappeja jynssätty ynnä muuta pientä järkkäilyä suoritettu.

Harmillista on se, että huomenna on aikainen herätys töihin, tulossa kiireinen päivä ja pientä jännitystäkin matkan varrelle. Olen harmitellut täällä itsekseni myös naapurien alkanutta tupakointi-innostusta sekä sitä, että en vain jaksa ottaa valokuvia. Olisihan teitä varsin kiva muistaa freeseillä otoksilla arjestani, kun nämä höpinätkin nyt ovat tällaisia tylsyyksiä. Ehkä tuota kameraa pitäisi alkaa kantaa tiuhemmin mukanaan!

Toukokuu on muuttumassa lempikuukseni: valo, heräävä luonto, toive paremmasta tulevaisuudesta kesäloman kolkuttaessa. Olen toisinaan aivan fiilareissa. Samalla kuitenkin loppukevääseen sisältyy aina niin iso annos väsymystä, että ihan täyteen nautintoon on vaikeaa päästä. Eilen olin kahden työkaverini kanssa ulkona syömässä hienosti; Lyon, ravintoloiden kuningas, ei pettänyt taaskaan, mutta vatsani oli outo ja väsymykseni syvää. Ilta oli kaikesta tästä huolimatta varsin mainio. Työkaverit, jotka ovat ensi vuonna entisiä työkavereita, mutta kaikesta päätellen kuitenkin edelleen hyviä ystäviäni, vaihtavat hiukan työmaisemia. Ilmassa leijui muutenkin muutoksen tuoksuja. 

Itse olen nököttänyt Helminkadulla, Helmessäni reippaan vuoden. Helminpäivänä 7.5. tuli se tasan vuosi täyteen. Tuntuu väliaikaiselta, vaikka samalla rakkaalta kodilta. Jokin tyhjyys ympäröi näitäkin yksinvietettyjä päiviä, vaikka aivan tarkotuksella päätin, että päivästäni tulee tällainen. En halunnut lähteä mihinkään, nähdä ketään tai viettää aikaa jouten. Ja niin oli hyvä. 

Nyt minua kutsuu suihku, suloinen sänky puhtaine ja silitettyine kevälakanoineen. Olen voipuneen onnellinen. Kevät, kiitos kun tulit! 

Ihan hölmö pöytäjuttu

En tajua. Olen myymässä Lyylin pöytää, koska se on lähinnä romunkeruupaikka ja jäämässä pieneksi. Huuto.netissä on jo parikin huutajaa kiinnostunut siitä. Siis pelkkiä positiivisia uutisia, vaikka eihän tuosta kulahtaneesta paljon rahaa saa, kun olen liian tujuilla puhdistusmetodeilla (lue: kynsilakanpoistoaineella) onnistunut tuhoamaan pöytälevystä yhden kohdan. 

Mutta silti surettaa jotenkin yllättävästi: tässäkö tämä nyt on, pikkulapsiaika alkaa olla takana, lapseni on iso tyttö, pian viskari, sitten eskari, koulussa kohta. Haikeus, ei sille voi nyt mitään. Mutta kaipa se kohtaa kaikki vanhemmaksi tulleet jossain vaiheessa, vaikka lapsia olisi kymmenen. Jokin elämänvaihe on itselläkin kenties lopullisesti takana, ja sen hyväksymiseen menee aikansa. 

Ilmeisesti tiettyyn ikävaiheeseen päästyään ihminen alkaa hyvästelyt myös monella muulla elämänalueella. Itse toivon, että saisin nyt pari vuotta huokaista ennen seuraavia suuria hyvästejä, vaikka ne sitten olisivatkin positiivisia, kuten asunnolle heippojen sanomisia. Mutta pieniä kai jaksan paremmin: esimerkiksi tietyistä vaatteista luopuminen (uusien hyväksi!) tuottaa aina iloa, erityisesti keväisin, kun uudistumisen tarve on suuri!

Kevättä ja pääsiäisiloa teille! Palailen pyhien jälkeen Kööpenhamina-kuulumisten kera!

Illalla, kirkasvalolampun keilassa

Äiti, oli pakko laittaa tällanen yöpuku... kiiri kerran huuto. Ei aivan äidin mieleen, mutta hymyn huulille toi.

Näin meillä alkaa uusi viikko, kiireinen jälleen, veikkaan: Lyyli lähtee huomenna mökkilomalle isänsä kanssa, minä suuntaan pääsiäiseksi Kööpenhaminaan. Sitä ennen tarpeellisen yksinäinen alkuviikko terveysintoillen, matkaa valmistellen, tanssien ja toivottavasti kirjaa lukien. Terveysintoilusta lisää myöhemmin, olen jälleen keväthurahtanut!

Ja hurahtanut olen myös vaatteisiin: neidille metsästän tarjousvaatteita, kivoja uusia kevätpaitoja. Huuto.netti on sukellettu läpi ja kaikkien nettiputiikkien alelaarit. Löytyi. Nyt mietin, pärjääkö vuoroviikoin kanssani elävä pian viisivuotias viidellä t-paidalla? Eikös kuulosta siltä, että pärjää, kun lisäksi löytyy t-paita- ja narutoppimekkoja muutama? Koska Suomen kesä on useimmiten kylmä, hankin sen sijaan runsaammin pitkähihaisia paitoja. 

Mutta kertokaapa, mistä löytyisi lapselle laadukkaita täysvalkoisia aluspaitoja! En meinaa tavoittaa millään, ja kaipaisin ohuiden pitkähihaisten alle sellaista vaatekappaletta, joka ei huuda kuvaansa läpi. Edes Polarn o. Pyretillä ei tunnu olevan koossa 110 tai 116, mikä on outoa, sillä pienemmille ja isommille heiltä sellaisia aina varastoihin kurkistaessani löytyy. Olen metsästänyt nimittäin jo kauan.

Mini Rodinin kevättä: flamingo-teeppari, 28 €. Punavuoren peikolta.

 Mini Rodinin kevättä: shortsipuku lintuprintillä, 49 €. Punavuoren peikolta.

Kevään houkuttelevimmat kuosit taisivat löytyä Mini Rodinilta, mutten taaskaan ostanut kyseiseltä merkiltä mitään. Hinnat hipovat pilviä. Tosin jonkun edelliskauden koobrapaitoja saisi nyt edullisesti, eikä kai mikään ihme. Jopa minä melkolailla liberaali kammoksun koobraa lapseni päällä. Vaan olisiko tällainen pelkästään vinkeä tuulahdus koko lailla perinteisen kuvaston: kissojen, koirien, lintujen, pupujen ja bambien sijaan? Ainakin väritys olisi neidin mieleen.

Mini Rodinin vanhaa mallistoa: koobrapaita, 18 €. Punavuoren peikolta.

Kevättuuli toi

Meillä alkoi ajanlaskuni mukaan kevät perjantaina 1.3.13. Neiti L. ehti tarhasta hänet noudettuani todeta, että "tuuli on ystäväni" ja "tykkään tuulen lempeydestä", kun haistelimme kevään ensimmäisiä lehähdyksiä.

Tuulesta olen minäkin aina pitänyt, sen tuomasta raikkaudesta ja vaihtelusta, ja lempeän perjantaisen puhalluksen jälkeen jaksan varmasti vielä tovin tätä yllättäen uudestaan ilmestynyttä valkoista vaippaa. Sehän on kaunis, vaikka talven olen jo ajatuksen tasolla kokonaan kuopannut.

Tänä keväänä tuuli ei ole tuonut muutoksia elämääni, mutta sen sijaan olen antanut sen tuoda uusia raikkaita vaatteita neidille. Jotain aivan tavallista ja ihanaa, kaunista. Jotain, joka ei aiheuta sen suurempaa päänvaivaa saavuttuaan elämääni. 

Vaatteet, siksikö teitä niin rakastan? 

Neuletakki: Lindex

Hame: Polarn o. Pyret

Sukkahousut: Polarn o. Pyret

 Tunika: Lindex (siskolta joululahjaksi)

Sukkahousut: Polarn o. Pyret

 Paita: Småfolk

Housut: Lindex

Sukat: DPam

Tänään täällä tuokion turisemassa

Niinpä se kolme viikkoa vierähti blogistaniatta. Oikein odotan paluuretkeäni Karkkipäivään, Buttermilk Bisquitsiin ja Pupulandiaan ja ennen kaikkea toiselle remonttimaata kuvaavalle eli Kaikki mitä rakastin -blogin tontille. Mutta ensin pari sanaa hermostuksen päätyttyä (?).

Onpas olleet viikot. Kaiket illat puolilleöin valvoen: poraten, siivoten, järjestäen. Mitä se muutto nyt tuokaan tullessaan. Ei muuten mitään liiallista, mutta pitääkö ihmisen olla perfektionisti? Kyllä siitä sellaiset vinon hyllyn kohtaukset saa, että ei nuku, pohtii vain, miten korjaisi asian ja lopulta korjaa niin, että asiat ovat entistä huonommin: vinoksi jää ja kaiken lisäksi huonoon kohtaan. Mutta enempää ei auta tällä erää korjata, koska silloin menee koko seinän maalaamiseksi. Nyt selvisin pelkällä pikkupaklauksella. Alla kuva vaiheesta kaksi: hylly vinossa, mutta hyvässä paikassa. Nyt se on siis pari senttiä korkeammalla (mikä varmaan tuntuu ihan sopivalta ei-niin-perfektionistista ja minustakin varmaan pian, kun silmä vaan tottuu, siis myös siihen pikkuvinouteen...). 

Sitten positiivisiin. Koti on juuri sitä mitä haluan: valoisa, siisti, kauniskin, käytännöllinen, viihtyisä ja toimiva, lisäksi sijainti on sopiva ja näkymät ikkunasta mukavat: vehreyttä, valoja ja kotikoivussa linnunpesä. Ja kaikki tänne mahtuu, mitä tarvitsen. Eniten olen riemuissani värien harmoniasta: keittiö on kuin toffeekarkki beigen, ruskeiden ja harmaiden sävyineen; eteisen syvä punaisenruskea ovi ja 50-luvun harmaa, osin kuparinen lamppu muodostavat kehyksen vaaleille eteiskalusteille. Odotan tosin vielä vihersävyistä räsymattoa sinne saapuvaksi. 

Kylpyhuone on toinen karkki: välillä värikkäitä pyyhkeitä harmaansävyisten kaakeleiden kontrastiksi, välillä aion sortua sinisyyteen mahtavien Missonin pyyhkeiden muodossa. Huoneessa taas on pieniä huomiovärikohtia ja harmaata, kuten ennenkin. Täällä minua hymyilyttävät eniten iso ikkuna, kaunis lattia, rekki täynnä tarpeellisuutta ja sopivuutta, laukkutaulu ja valkoisten massiivisten huonekalujeni komppi. Kirjahylly tosin ei kuulu joukkoon, mutta se asustaakin eri seinää. Uusin hankintani, Huuto.netistä löydetyt 60-luvun pikkupöytä ja matalat pinnatuolit odottavat loman alkamista ja maalikäsittelyä. Eilen jo intouduin puuliimailemaan. 

Hyvin pitkällä siis ollaan. Mahdollisuuksien mukaan sorrun vielä muutamiin muunteluihin, mutta jos tyydyn elämään talouspaperitta sekä saan jonkun kiinnittämään palohälyttimen kirjahyllyn nurkalta kattoon, voin todeta, että valmista tuli. (No, jossain vaiheessa tarvitsen ne sälekaihtimet, jos haluan nukkua.) Ja sellainenhan minä olen, että sitten ei kymmeneen vuoteen muuteta mitään. Mitä nyt seiniä vähän maalaillaan. 

Että parasta ottaa ilo irti nyt ja kuvata kaikki. Sitten siirrytään Lyylin vierelläkin taas niihin tuttuihin juttuihin eli kuntoilemaan ja tarkastelemaan kirpputorien saldoja. ;) 

Hassua muuten, että tuntuu kuin olisin asunut täällä jo ikuisuuden, vaikka vasta kaksi viikkoa tuli täyteen. Olo on kohtalaisen hyvä, vaikka täytyy myöntää, että allergioitta en ole selvinnyt. Syyt lienevät kuitenkin keväässä, uusissa materiaaleissa, stressissä ja ilmassa olevissa jämissä. Niistä nyt ei varmaan kannata huolestua, vaan ennemminkin omasta jaksamisestaan. Hysteerisia raivokohtauksia, parkumista, huimaamista ja huonoa oloa on riittänyt.

Joten nyt aion kerrankin mennä ennen puolta yötä unille, ja uskonpa jatkavani blogihiljaisuuttakin vielä tovin, kunnes kevään puserrus on ohi. Muuten saatatte kärsiä tällaisesta oudosta juttelusta; kesällä taas on aikaa enemmän analysoitua. ;)

Ihania toukokuun hetkiä teille! Älkää te tehkö niin hätäisesti kuin minä teen, vaan nauttikaa. Minäkin taas pian!

Kevätjuhla lähestyy, vaikka kevät näyttää jääneen nukkumaan

Suunnittelen jo kevätjuhla-asua. Ihan niinkuin ei olisi muuta tekemistä. Remonttihan on ollut melkein loppusuorilla jo viikkoja: olen ravannut asunnossa, ostoksilla, mallailemassa, kaiken muun kiireellisyyden keskellä. Ja kevätjuhlaan on sellaiset kuusi viikkoa. Kiirehän tässä ihan selkeästi tulee.

Tietenkin sellaiseen viikkoon, jolloin muutenkin käy jo ihan ylikierroksilla, sattuu sellainen ylimääräisyys, että oikeastaan ainoa järkevä Veikon luona majaileva laukku hajoaa, ja tulee ihan pakottava tarve korjauttaa laukku heti! (No, lopulta käy niin, että harminkappale reklamoidaan liikkeeseen takaisin, sillä laatulaukussa pitää olla sen verran laatua, että hihnan metalli kestää kantamista edes muutaman vuoden...)

Ja tietenkin käy myös niin, että pää pimahtaa siinä suhteessa, että kaiken ylimenevän ajan haluaakin käyttää lehtien lukemisen, nukkumisen tai muun rauhoittumisen sijaan siihen, että suuntaa Hulluille päiville etsimään tytölle kenkiä (ja itselle uutta laukkua, mutta siitä lisää myöhemmin.) Tai lakkaa kaiket illat kynsiä, katselee kaikki mahdolliset tosi-tv-ohjelmat yömyöhään ja ihmettelee, miksi silmiä särkee iltapäivällä omituisesti, vaikka on herännyt ihan normaalisti kuudelta.

En minä ihan normaali taida olla, mutta on se vaan hyvä. Eikös? (Tosin valvominen taitaa olla nukkumista normitetumpaa, ja olihan siellä Hullareilla muutama muukin!) Sen verran fiksu päätin kuitenkin olla, että kevätjuhlissa pärjään niillä asusteilla, jotka minulla on viimevuotisen syntymäpäivälahjaksi saamani polka dot -mekon kanssa yhdistää. 

Kun lopulta aloin luoda vaihtoehtoisia asustemalleja, punaiset ballerinat vaihtuivat pinkkeihin korkokenkiin, musta-punaiset korvakorut kultaisiin korvarenkaisiin, peruspunainen huulipuna liilaan ja kynsilakka samoin. Kaikki olemassaolevia tuotteita! Ja lähes kaikki, joita alunperin ajattelin tarvitsevani, olemassaolemattomia. 

Ehkä ensi vuonna voi sitten päivittää samaa mekkoa, mutta nyt yritetään selvitä näin. Sopisko yhteen? 

Passar de för varandra? Vad säger ni? Jag hoppas så för att kunna undvika några ekstra shopping kvällar. Jag är ju helt otrolig vad gäller shopping. Det tar en och en halv timme medan jag har bränt flera hundra spänn – även om jag försökt spara, shoppa endast det som behövs. 

Ja, men jag har nog lyckas att inte shoppa nya kläder. Eller kanske är det så att jag blivit så entusiastisk över sminkprodukter, att kläderpynt känns lite gammaldags. Mina kläderdagar är kanske förbi, för gott.

Eller är det en fråga om beslutsamheten: om jag eksplisit bestämmer något, följer jag noggrant mina egna, ofta strikta regler. Kanske. Vänta inför kommande jul! Vilka typ av kläder skaffar jag då, när det blir "möjligt" igen? 

De visa säger att när man skaffat bostadslån, slutar man shoppa. Man glömmer sina vilda dagar med alltid växlande häftiga (second hand) modekläder, (billiga nations)kvällar ute, kanske hoppar över även några (självarrangerade) utlandsresor. Man blir en vanlig (nästan medelålders) inomhusperson, som drömmer om nya gardiner och ommöblering, och då yttrycker man sin mogenhet, sitt nya vuxenliv genom att beställa Avotakka eller Koti ja Keittiö. Man vet om finska design mer än man visste om utbildningsvägar för tio år tidigare eller även mer än om något så väsentligt som sin egna yrkesinriknings svåra frågor. Svåra eller de lite lättare, tuffa frågor. 

Man bryr sig mindre, för att man ser det väsentliga, och flera år efter universitets sista år, blir det så att man inte är så inne i det innehållet, förstås. Det har blivit mer liv, mindre bokstavliga tankar omkring en. Och detta betyder ofta att det känns att man saknas något djupligt, att man blivit andligt lat och snål. Denna tomhet fyller man med, vad annat än, småshopping. Om inte kläder, blir det hemprylar. Är det inte helt naturligt bara? Så länge som det är möjligt, så länge pengarna räcker. Bostadslånet tar sitt, men så skulle hyran ta lika bra. (Och man får in så mycker mer i alla fall än tidigare!)

Shopping kanske aldrig dör helt och hållet. (Tyvärr och till ens lycka.) Men för idag räckte det att hitta en väska och ett par skor för tjejen. Inga röda skor för mig i år!

Rakas liikuntapäiväkirja: Kevättä!

Pienoinen kevätinnostus on kohdallani totta! Olen tanssinut uudella riemulla viime viikot useamman kerran viikossa, ja eilen kävin kauden ensimmäisellä hölkällä. Sekin maistui! Nyt vain täytyisi hankkia paremmat juoksukengät, sillä en usko koko kautta selvittäväni pelkissä FeelMaxeissani, niin hyvät kuin ne ovatkin. Jalkapohjani ovat nimittäin jo tanssituntien jäljiltä todella rasittuneet. Hiukan tarttisi olla joustoa vaimentamassa tärähdyksiä...

Sopivasti sunnuntain Hesarin välissä pilkotti juoksumainos. Aamupalapöytää somistivat myös sinne jääneet lenkkipaita ja sykemittari. On se nyt niin liikuntaa se elämä! Lyyli halusi syödä oman pöytänsä ääressä; äiti taisi olla liian levittäytynyt...

Olen ehtinyt liikkua luontevasti nelisen tuntia viikossa, mikä on tavoitteeni. Ennen tuntui, että sellaisen liikuntamäärän eteen piti todella suunnitella iltansa, mutta nyt kun olen jättänyt netissä roikkumista vähemmälle, liikkumaan ehtii vähemmällä suunnittelulla. Helpotuksen asiaan suo tietysti Lyylin hoitorinki sekä tanssisalin sijaitseminen kolmen minuutin matkan päässä. Ensi syksynä tilanne on toinen: tanssit täytyy sijoittaa "omille" viikoilleni ja Lyylin kanssa vietettävinä viikkoina harrastaa kotijumppaa, hyötyliikuntaa sekä saada toisinaan joku tuttu vahtimaan juoksulenkin ajaksi. Ehkä alan sitten juosta työmatkoja osittain!

Mutta mitäpä sitä nyt vielä suunnittelemaan: nyt tanssin kahdesti viikossa mm. iki-ihanaa reggaetonia aidon latino-open johdolla ja odotan kevään etenemistä. Muutto on suunniteltu toteutettavan neljän viikon päästä, ja silloin saan kaivaa varastoistani iPodin ja tahdittaa siitä edespäin lenkkejäni musiikilla tai äänikirjoilla. Jee!

Viime viikkojen kuntoilut ovat näyttäneet seuraavilta:

Vko 11: MA aerobic 40 min, zumba 40 min. TI reggaeton 1 h. PE astangajooga 15 min., venyttely 30 min. SU jumppa 15 min.

Vko 12: MA aerobic 40 min, zumba 35 min. TI reggaeton 1 h. KE kävely 1 h. TO soca ja reggaeton 1 h. LA kävely 30 min.

Vko 13: MA reggaeton 1 h. TI reggaeton 1 h. KE kotona reggaetonia 40 min, jumppaa 10 min. LA kävely 10 min, lenkkeily 40 min.

Viikon terveystuote: tyrnimehu. Alla sunnuntain asuntoilmoitukset... Mikäs niitä seuraillessa, kun ei ole enää pakko juosta asuntonäytöissä!

Mennyt vuosi

Voipi sanoa, että ikävä ei tule! Sen verran haasteellinen, merkillinen ja ennen kaikkea murheellinen vuosi tuo viime vuosi oli. Ajattelin silti, kun en muutakaan postaamista nyt lomavelttoudessani keksi, että käyn hiukan läpi vuoden (kivoja) hetkiä kuvina. Jääpähän sitten tuleville sukupolville jotain positiivistakin merkintää vuodestani 2011. 

Uusi vuosi 2011 alkoi (tai tarkemmin sanottuna vanha vuosi 2010 päättyi) ravintola Lyonissa herkullisten ruokien parissa. Raketteja seurailimme Lyonin ikkunoista henkilökunnan kera. ;) Olihan se tunnelmallista. Päälläni oli lempijouluajanpaitani – ihana vaatekappale, jonka käyttökerrat vuodessa jäävät muutamaan hassuun.

Tammikuussa vietiin joulu pois, perinteitä noudattaen loppiaisena. Lyylin kanssa pakkasimme koristeet ullakolle odottamaan joulua seuraavaa. Piparitalo tuhottiin ja viimeiset suklaat syötiin kera ystävien. Herkkuja tuli rakennettua sitten vielä myöhemmin tammikuussa lumiukon muodossa – ei mitään tipatonta tammikuuta tai sokeritonta alkuvuotta vietetty, ei.

Helmikuussa kuntoilin, koteilin, kuolasin vaatteita ja muuta hyvin arkista. Lisäksi yritin tehdä lupauksia, jotka ilmeisesti ovat toteutuneet vaihtelevasti: bloggaamista vähensin rajusti alkusyksystä tilanteen pakosta, mutta samalla jäivät urheilutkin, joita taas oli lupaus lisätä! 

  

Maaliskuussa postailin laukkuhankinnoistani, pohdin ruoka-asioita ja aloin palautella hiukan ruoanlaiton saloja mieleeni. Aloin kirjoitella ylös myös Lyylin hauskoja juttuja, jotka muuten tuntuvat unohtuvan helposti.

Huhtikuu toi kevään: värejä, vaatteita, kynsilakkoja, ulkoilua auringossa, pääsiäisloman. Paasto loppui, ja sai hetken taas mässätä. Loppukeväällä olinkin sitten normaalia tiukempi ruokavaliossani, sillä keväisin olen taipuvainen syömään yli tarpeeni, enkä halunnut tänä vuonna yhtään ylimääräistä kiloa. Onnistuin tässä! 

Toukokuu oli hektinen. Yritin pitää bloggauslomaa, mutten onnistunut, koska oli näemmä tarve päästä purkamaan itseään tänne. Kipuilin nimittäin kovasti henkilökohtaisen elämäni kanssa, ja lopulta päädyimme Veikon kanssa elämän eri teille. :( 

Ilonaiheena oli uusi työhaaste, ruotsin kielen opettamisen aloittaminen syksyllä, mitä varten rupesin myös välillä postailemaan suomen ohella ruotsiksi.

 

Elämän harmaus ei kai liikaa näkynyt täällä muutenkaan, sillä toteutin mielestäni vuoden parhaan asuni juuri toukokuussa. Lisäksi taltioin Lyylin juttelut Angu-tädin masussa olevasta muumipeikosta tietämättä, että Angupa odotti jo silloin pientä poikaansa, joka syntyi marraskuussa. Lyylin ensimmäinen serkku!

 

Kesäkuussa alkoivat asuntomurheet. Onneksi alkoi myös loma ja oli monet synttärit: omat, blogin ja Lyylin. Maalla oleskelu teki ehdottomasti eniten terää: tarvitsin täysnollauksen omasta arkielämästäni! Itseni piristämiseksi hankin kenkiä, tein kirppislöytöjä ja – lakkasin kynsiä, josta muuten puhun täällä solkenaan, mutta jota teen oikeasti hirvittävän vähän! Pääsin myös elämäni ensimmäistä kertaa mukaan purjehtimaan! 

 

Heinäkuukin meni pääasisssa maalla ollessa. Jatseilla kävin vapaaehtoistyössä, pyöräilin ahkerasti ja puuhastelin kaikkea pientä. Joka yö tuli valvottua vähintään kahteen, monesti Mad Meniä katsellen. Loppukuusta odotin levottomana muuttoa, uuden alkua. 

Vaan kuinkas kävi? No, Lintulahden asunto oli hetken kaunis ja tuntui kodilta. Elokuu siis kipuiltiin, samoin syyskuu, jonka loppupuolella heitin sitten tavarani varastoon, jossa ne edelleen lepäävät. 

Lokakuussa alkoi toipuminen: jaksoin jo hiukan liikkua ja palata arkirutiineihin. Haaveilin kengistä ja hankin niitä, mikä tarkoittaa kohdallani normaaliutta, lakkasin taas vaihteeksi kynsiä (kerran, kaksi) ja tietysti etsin asuntoa. Siinä ohella ehdin harrastaa kulttuuria niin kirjamessujen, tanssiteatterin kuin luonnontieteellisen museon voimin! Jee. Kirjoja tuli luettua syksyn aikana kokonaiset yksi kunnollista, mutta kirja olikin sitä mieluisampi (Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus).

Marras-joulukuut olivat flunssien täyttämää aikaa: ensin pientä nuhaa, sitten lähti ääni, lopulta alkoi monen viikon köhä, joka loppui oikeastaan vasta lomaan. En jaksanut edes valmistella joulua kunnolla, mutta sieltähän se kuitenkin tuli. 

Joulukuun alussa aloin vaatteidenostopaaston, joka tuntui lähtevän liikkeelle melko onnistuneesti, johtuen varmaan siitä, että aikani meni asuntoasian murehtimiseen. Uutta kotia en siis jouluksi vielä saanut, mutta päätin lopettaa vuoden iloisesti ja aloittaa uuden positiivisen ajattelun voimin: kyllä se sieltä lopulta löytyy. Lisäksi uuden vuoden haasteisiin kuuluu liikuntaharrastusten elvyttäminen. Iloa lisää elämään, olkoon mottoni!