Ilon ja surun tuntoja

Lueskelin taaksepäin viimeisen vuoden ja viiden kuukauden aikaisia postauksiani. Siitä on nimittäin aikalailla tarkkaan sen verran, kun sain tämän asunnon avaimet käteeni. Vuosi ja viisi kuukautta allergiaa, sillä heti ensikäynnillä asunnon omistuksen vaihtumisen jälkeen ongelmat alkoivat. Täällä blogissa näkyy hyvin selvästi, kuinka paljon olen tätä kipuillut: tuskin olen kirjoittanut mistään muusta!

Olo on melko lailla masentunut, koska en tiedä, missä pystyn enää asumaan. Tämä asunto menee nimittäin huomenna myyntiin. Luottovälittäjäni tulee paikalle, ja sopimus allekirjoitetaan. En pysty enää kestämään syyhynää, jota nykyään esiintyy arkisinkin niin, että kokonaiseen yöhön en välttämättä pysty nukkumaan. Minua on tutkittu niin paljon, ja olen niin paljon tutkinut itse tätä asuntoa ja sen vaikutuksia itseeni, että tiedän, etteivät oireet voi johtua mistään muusta seikasta. 

Onneksi elämässäni on pieni suuri ilon aihe, joka viikko viikolta muuttuu todemmaksi. Tiedän tosin jo etukäteen, että se tulee tuottamaan myös lisävastuuta ja rahanmenoa, ja ajankohdaltaan tämän asunnon murheiden takia suuren ilon syntymä on mitä huonoin. Etukäteen tällaisia ei kuitenkaan voinut suunnitella, sillä en enää uskonut, että voisin saada lapsia. Ja niin vain kävi, että odotan nyt ystäväni kanssa pientä tyttöä maailmaan 4.4. paikkeilla. 

Aivan täysillä en ole voinut iloita asunnon takia, enkä muutenkaan. Raskaus on ollut henkisesti ja fyysisestikin raskas. Maanantaina joudun vielä kolmanteen ultraan sikiön pienen koon takia. En kertakaikkiaan vielä pysty uskomaan, että lapsi tähän maailmaan olisi tulossa. En luota elämään sen vertaa, että voisin uskoa lapsen olevan hengissä ja terve. Niinpä olen piilotellut tätä raskautta alusta asti niin hyvin kuin olen voinut. Olisin toki vieläkin voinut pysyä siitä täällä vaiti, mutta tuntui, että oli aika paljastaa asia. Sosiaalisessa mediassa olen vaiennut niin hyvin kuin olen voinut, vaikka sielläkin olen asuntomurheita vuodattanut enemmän kuin laki sallii. 

Pelottaa tulevaisuus monella tapaa. Jos ja kun asunto saadaan kevään aikana myytyä, voi olla, että joudun kuskaamaan omaisuuteni varastokoppiin ja erkanemaan tyttärestäni toviksi, jotta hän saa käytyä koulunsa normaalisti. Mutta minne edes evakkoon? On niin vaikea kuvitella tulevaa asuntoa, kun niin äärimmäisen monessa paikassa alan ennemmin tai myöhemmin voida huonosti. 

Tosin se sanottakoon, että täällä Lokkisaaressa oireet alkoivat heti. Tiedä sitten, miten muut talon asukit voivat, mutta sehän on tunnustettu, että talossa on kauttaaltaan huono ilmanvaihto. Tällä hetkellä kolme naapuria myy samaisesta talosta osakettaan. Harvinaisen moni siis. Mikä tekee omat asuntokauppani tilanteessa entistäkin surullisimmiksi on se, että maksoin asunnosta reilusti ylihintaa, arviolta 6-9 000 euroa, kun vertailen nyt näihin myynnissä oleviin asuntoihin. Tuolle rahalle olisi totisesti ollut tarvetta tulevan vaihdon yhteydessä! Yliarvioin asunnon kunnon, ja sain pettyä, kun esimerksi lattiat olivatkin niin huonosti tehdyt. 

Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, ja kaikkiaan ne reilut 20 000 euroa, jotka tämän asunnon myynnissä tulen menettämään, ovat vain rahaa. Kamalinta olisi pysyvästi menettää terveytensä ja sitä myöten työkykynsä ja kenties myös kykynsä olla vanhempi pian kahdelle lapselle. Sen sijaan valitsen siis muuton, muuton asuntoon, josta minulla ei vielä ole hajuakaan. Ehkä se onnellinen muuttopäivä joskus koittaa, sellainen muuttopäivä, jolloin en heti saa allergista kohtausta, kuten Lokkisaareen kamat raahattuani. 

Toivossa on pakko nyt pystyä elämään, koska romahtaa en aio.

Olotila kuin tällä kituvalla rahapuulla. Muuton jälkeen myös se alkoi voida huonosti ja tiputella lehtiään. Tietääkö se, että rahaa on tosiaan palanut?

Ihmisen aika ja Jumalan aika

Tekee mieli kirjoittaa edes muutama rivillinen arkea, mutta olen aika väsynyt. Iltakahvit – pitkästä aikaa yhdeksän jälkeen nautittu kofeiinitankkaus – tekivät minut toivotusti uneliaaksi, enkä jaksaisi muutenkaan tähän aikaan alkaa valokuvaamaan olohuoneen uutta mattoa, josta kyllä aion tehdä postauksen myöhemmin. Parempi ottaa kuva aamuvalossa tai ensi viikonloppuna päivällä, joten antaa ajan nyt vähän kulua.

Olisinpa parempi antamaan ajan kulua, sillä useimmiten olen itseni tappioksi mahdoton hätähousu. Toisaalta tajuan paremmin kuin hyvin, että ihmisen aika on maapallolla niin kovin lyhyt, että aina ei vaan voi odotella sopivaa hetkeä. Ei minulla olisi lastakaan laisinkaan, jos olisin jäänyt normaalien kaltaisteni tavoin odottamaan ensin häitä ja sitten alkanut perheenlisäyspuuhiin. Hätäily voi olla kannattavaa. :) 

Olen ollut kaksi päivää yksin, lähestulkoon puhumatta kenenkään kanssa. (Maton myyjä kävi miehensä kanssa tänään kaupanteossa, joten puhuin ehkä kymmenen minuutin ajan jonninjoutavia.) Tällaiselle erakolle tämä ei ole aika eikä mikään, ja vaikka pystyisin eristäytymiseen viikkotolkuiksi, pidemmän päälle se tekisi minusta itkuisen ja ahdistuneen. Aikansa siis yksinäisyydelläkin: sen hyväätekevä vaikutus on mahdollinen vain, kun yksinolo ei kestä liian kauaa. 

Mietin päivittäin aikaa: miten lyhyt ja nopea on ihmisen pyrähdys täällä, miten pian sulkeutuvat aikaikkunat, joiden sisään meidän pitää ehtiä hyppäämään, jotta saamme elämältä toivomiamme asioita. En voi tajuta, että pian täytän 39! Olen ollut lähes kahdeksan vuotta opettajana, vaikka tuntuu siltä, että aloitin vasta muutama vuosi sitten. 

Keski-ikä on alkamassa, ellei jo alkanut. Muistaakseni vuonna 1978 syntyneiden naisten eliniänodote on 78, mikä tarkoittaa, että olisin todellakin laskennallisesti elämäni puolessavälissä. 

En oikeastaan sure mitään muuta ajan kulumisessa kuin sitä, etten saanut enempää lapsia. Isommassa perheessä olisi voimaa, ja jaksaisin paljon paremmin näitä surujanikin, kun olisi vilskettä ympärillä. Nyt on useimmiten kovin hiljaista, ja alati tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kaipa tähänkin sitten tottuu ajan kanssa. Tietysti pitäisi nähdä asioiden parhaat puolet: harvassa lapsiperheessä koti on näin siisti koko ajan. Tänne voisi pyytää vieraita ihan milloin vain tai jopa sisustuslehden kuvaajan, ainakin omasta mielestäni. :) (Keskeneräistä tosin vielä on, kun ei ole taulun taulua seinällä...)

Siisteydestä huolimatta aikaa on silti paljon muuhunkin. Usein mietin, että käytänkö sitä kuitenkin väärin, kun olen niin paljon sisällä. Tänäkään talvena en hiihtänyt yhtään, vaikka luntakin olisi ollut. En saa itseäni haastaviin puuhiin yksinäni. Sitä on yksinäisyys pahimmillaan: haluaisin tehdä jotain kivaa, mutta en saa itseäni potkittua siihen kivaan, ja toisaalta koko puuha tuntuu yksinään vain ontolta versiolta itsestään. 

Tänä viikonloppuna olen kuitenkin huonosta perjantaista huolimatta nauttinut melkein kaikesta. En itkenyt perjantain vollaamisen jälkeen kuin hiukan lauantain puolella, ja sitten vähän kuin unohdin ulkopuolisen maailman. Ehkä olisi pitänyt meditoida enemmän tai vaikka lukea tai jotain järkevää, mutta puuhastelin mitä puuhastelin. Tein sentään paljon ruokaa (bataattikiusausta, kukkakaali-kikhernevuokaa, härkiskastiketta, marinoituja kesäkurpitsoja), enkä käyttänyt kaikkea energiaa siivoamiseen.

Ehkä Jumalan aika on myös sitä, että antaa mennä, suunnittelematta, ajattelematta. Antaa ajan rullata eteenpäin vailla etukäteen viitoitettuja väliaikapisteitä. Nyt se onnistui, mutta edessä on varmasti taas vaikeita hetkiä, kun arki jatkuu. 

Huomenna arki jatkuu sillä, että soitan itselleni ajan psykiatrille. On aika alkaa terapia, muuten aika menee todellakin hukkaan, kun se valuu sormien läpi surressa ja ahdistuksen vallassa. Kävin perjantaina psykiatrisella sairaanhoitajalla, ja hän arvioi, että kärsin keskivaikeasta ahdistushäiriöstä, minkä suuntaista psykiatrikin vuosi sitten diagnosoi. Vaarana on, että voi joutua psykoosiin, jollei itseään hoida kuntoon. Tunnen henkilön, joka on joutunut psykoosiin mielenterveysongelmien pahennuttua, joten uhka lienee minunkin kohdallani varteenotettava, etenkin kun tätä ahdistusta on ollut nyt niin paljon eikä se ole oikeastaan lieventynyt, melkeinpä vaan pahentunut. 

Tästä huolimatta juuri nyt, näiden muutamien tuntien ajan olen pystynyt luottamaan siihen, että jossain minuakin odottaa erilainen aika ja uudenlainen ajantunne, jopa sellaisia onnen vuosia, jolloin Jumalan ja ihmisen aika yhdentyvät. Aikakausi, jolloin ei ole kiire ehtiä saamaan jotain ja jolloin ei ole enää surua siitä, ettei saanutkaan, mitä toivoi.

Tiloissa ja pelkotiloissa

Voi kuinka olen fiilistellyt jo näin etukäteen tulevan marraskuun tapahtumia. Taisin niistä kertoa alustavasti jo täälläkin: on tangotapahtumia, tuparit ja synttärit sekä pikkujoulut. Isoja bileitä, uusia tuttavuuksia, vanhoja mukavuuksia, letkeää, lempeää juhlimista. Mitä voi synkän marraskuun keskelle muuta toivoa?

Samalla sydämessäni asuu pelko. Siitäkin jo kirjoitin. Pelkään nimittäin, että Lyylille sattuu jotain. Veikon kuoleman vuosipäivän lähestyessä pelko on tiivistynyt. Olenhan taikauskoinen: Mietin usein niin hyvien kuin pahojen tapausten yhteydessä, ettei kahta ilman kolmatta. Kahteen viime syksyyn mahtuu kaksi yllättävää kuolemaa, jotka ovat vavisuttaneet elämääni. Mitä jos tapahtuu kolmaskin? Eikä kenenkään muun kuolema voisi kohdallani murskata enempää kuin oman ainoan lapseni, jonka isä on jo kuollut. Pelkään...

Toisaalta yritän kääntää ajatuksen pelosta tyhmään taikauskooni: Jospa onkin niin, että se ensimmäinen onneton syystapaus olikin eroni Egilistä kaksi vuotta sitten. Silloin kolme tapausta olisi jo tullut täyteen ja seuraavaksi olisi aika onnen! 

Yritän muistella myös elämäni muita käännekohtia: oliko kahta ilman kolmatta vaiko eikö. Yleensä tapauksia saa löydettyä kolme. Esimerkiksi vuosina 2006–2007 kääntyi epäonnisten asuntokuvioittemme kelkka, ja Veikon kanssa lähdimme kuin palkinnoksi koettelemuksistamme jouluksi 2006 New Yorkiin. Sen perään pääsimme keväällä 2007 muuttamaan yhteiseen kotiimme, jonka homeremontti oli onnistunut ja minä aloin taas voida paremmin. Syksyllä 2007 aloimme odottaa Lyyliä. Mikä onnellisten tapausten jatkumo – ja kolme erillistä tapausta tuosta on laskettavissa! Tosin voisin laajentaa hyvän sarjaa neljään tai viiteenkin: Samaisena vuonna 2007 sain sivuaineopintoni tehtyä ja pääsin alkamaan gradun valmisteluja. Menimme myös Veikon kanssa kihloihin.

Luvusta kolme tulikin viisi. Hups. Mietin myös viimekertaisia onnenvuosiani 2012–2013. Ensin tai viimein löysin oman asunnon eron jäljiltä. Muutin ja oho, tapasin nopeasti uuden miehen. Kesällä 2013 sain uuden työpaikan. Kolme hyvää ja kaunista, joista kuitenkaan kaikki eivät osoittautuneet yhtä hyviksi tai onnellisiksi ratkaisuiksi. Sitä paitsi niiden välissä oli paljon epävarmuuden, surun ja ahdistuksen hetkiä. En kutsu noita vuosia onnen vuosiksi muutoin kuin tämän rakkaan asunnon löytämisen ja oman uuden elämän alun suhteen. 

Niinpä teoriani kolmen sarjasta ei tunnu pitävän paikkaansa. Toisaalta kuolemien rinnastaminen on hullua, ja melko lailla epätervettä on pelätä sairaalloisesti lapsensa menettämistä, etenkin näissä olosuhteissa, joissa me suomalaiset suureksi onneksemme saamme elää. Ehkä nyt täytyy vain yrittää elää vailla liiallista pelkoa, hyväksyen se tosiasia, että mitä tahansa voi tapahtua. Jos tapahtuu pahaa, siitäkin selviää jollain tapaa. 

Ehkä minun pitää siis antaa nyt mahdollisuus hyvälle, sillä jotenkin on sellainen kutina, että marraskuussa tulen olemaan onnellisempi kuin aikoihin. 

Miksi ei?

Ikävät tunteet ovat olleet kimpussani toistuvasti. En kestä kärkeviä kommentteja, rasistisia vihjauksia, en minkäänlaista älämölyä, perustelematonta huutoa. Ja näitähän maailmassa, etenkin somemaailmassa, nykyään riittää.

Mikä mussa on vikana, kun en kestä? Teoriani: olen herkkis: nykyään jopa normaalia herkemmässä mielentilassa kaikesta menneestä. 

Toinen teoria: olen kuumakalle: en pysty olemaan reagoimatta, kun joku provosoi. Provosoidun ja – hah – provosoin itsekin. 

Todennäköisesti molemmat teoriat pitävät paikkansa. 

Huoh. Pitäisi välttää netin, siis Facebookin kaikkia keskusteluja. Pitäisi vetäytyä postaamasta Faceen yhtään mitään. Mutta mikäs artikkelien lukemisessa sitten hauskaa olisi, jos niitä ei saisi jakaa? Muutenkin kun on yksinäinen, sen tähden kun ei voi jutella mistään tärkeästä kenenkään aikuisen kanssa ainakaan säännöllisesti, niin millainenhan vointini olisi, jos lopettaisin facebookkaamisen? Huonompi, veikkaan.

Tänä syksynä olen poistanut elämästäni Facen kautta useamman ihmisen, yhteensä viisi. Osaa tosin en enää tai vielä kunnolla tuntenut. Päätin, että annan itselleni luvan poistaa rettelöitsijät. Mutta pienennänkö samalla kuplaani? 

Tällä hetkellä tärkeintä minulle kuitenkin on oma toipumiseni; jos ajatukseni pyörivät edes toisinaan sen ympärillä, että milloinkohan pääsen Veikon luokse sinne jonnekin, niin en voi voida hyvin. Useimmiten pelkään kuitenkin sitä, että Lyylille tapahtuu jotain. Pelkään sitä päivittäin.

Toisaalta huomaan edellisiin vuosiin verrattuna voivani paljon paremmin, suurimman osan ajasta.

Niinpä olen huomannut alkavani ajatella, väiteltyäni tästäkin aiheesta useaan otteeseen Facebookissa eri ihmisten kanssa, että ehkäpä minullakin on perhe, vaikkei se täytäkään kaikkia perustarpeita, kuten perheen minun määritelmäni mukaan tulisi edes jossain määrin täyttää. 

Minulla on pienperhe, jota tällä hetkellä kutsun puoliperheeksi, sillä silloin se istuu määritelmääni paremmin ja kuvaa meidän tilannettamme tarkemmin. 

Puoliperhekin on kuitenkin perhe. Miksipä siis en olisi perheestäni nyt vain onnellinen, erityisesti silloin, kun maailma älämölyilee ympärillä. 

Vauvakuumeessa

Näin aamulla Facea selaillessani kuvan raskaana olevasta tutusta, josta ei ollutkaan pitkään aikaan kuulunut mitään naamakirjan sivuilla. Henkilöä en oikeastaan tunne, ollaan vaan vanhoja koulukavereita, mutta raskausuutinen jäi mietityttämään koko päiväksi. Ehkä siksi, että juuri toista lastaan odottavien, suunnilleen samanikäisten tuttujen kohdalla sitä samaistuu niin vahvasti odottajaan.

Kaipa siinä siis nousi vauvakuume. Ikävä kyllä aika alkaa olla valunut tiimalasistani, enkä enää todellisuudessa pysty kuvittelemaan, että enempää lapsia saisin. Ei se varmasti tämänikäisenä enää kovin helppoa olisi, vaikka sopiva isäkandidaatti olisi rinnalle löytynytkin.

En olisi kaivannut yhtään tällaista haikeutta jo valmiiksi vaikeisiin päiviin. Viime viikko oli ilkeäsävyiseksi kääntyneen keskusteluilmapiirin takia raskas; oli yleislakosta mitä mieltä tahansa, kaveripiiristä on varmasti ikävä löytää ihmisiä, jotka uhkailevat ns. toimenpiteillä lakkolaisia. Ohessa itkin päivittäin Veikkoa, mitä en enää aivan joka päivä sentään tee. Rupesin itkemään jopa kesken koulutuspäivän; lisäksi jouduin kuivaamaan kyyneleitä ratikkamatkalla ja kaivamaan esiin nenäliinapinon iltapäiväkerhon ohjaajan kanssa kuulumisia vaihtaessani. Loppuviikolla itkin vähemmän, koska olin vain niin väsynyt, etten jaksanut keskittyä enää kuin olennaiseen. Kaiken kukkuraksi venäytin perjantaina tangossa selkäni. Onneksi sain hierojan sunnuntaille, ja Lyyli jäi ensimmäistä kertaa yksin kotiin yli tunnin ajaksi. 

Kiitollisuudenkin aiheita siis riittää. Näin viikon alussa olen taas uudessa iskussa, vaikka päätä särkeekin. Tänään ajattelin, että ilman näitä ruhtinaallisia opettajan lomia olisin kuitenkin aika äkkiä vielä enemmän sekaisin, jollen sitten aivan poissa pelistä. Tämänkin viikon jaksan sen voimalla, että syysloma kestää tänä vuonna kokonaisen viikon. Ehkä jossain vaiheessa on aika miettiä alanvaihtoa, mutta nyt nautin siitä, että työssäni akateemiset sisällöt ovat helppoja ja lapset vaikkakin vaativia, myös hurmaavia ja ainutlaatuisen kiehtovia. 

Lyyli kaikista maailman lapsista tietysti on minusta se hurmaavin; keskustelut, joita käymme ovat usein mitä avarruttavimpia. Pieni mussukkani on niin ajattelevainen ja järkevä, että oma höyrypäinen käyttäytymiseni saa siihen peilattuna hieman omituisen sävyn. Jossain asiassa olemme kuitenkin samanlaisia: vaatekriiseilemme molemmat. Se on harvinaisen useana aamuna tullut todistettuna, kiireen keskellä tietenkin. 

Äsken kävimme keskustelun vauvakuumeeni innoittamana:

Äiti: Voi, mä niin haluaisin vauvan.

Lyyli: Mut sithän sulla ois kaks lasta.

Äiti: Oikeastaan mä oisin halunnut kolme lasta.

Lyyli: Sithän sä menettäisit hermot kokonaan!

Äiti: Se on kyllä harvinaisen totta!

Ehkä siis parempi näin. Pysyköön suutari lestissään! 

Pinkiksi muuttunut elämä

Viime viikonloppuna vietin kenties viimeiseksi jäävän kesäpäivän ystävän mökillä Savonlinnassa, Saimaan saaressa. Aurinko poltti ihoni punaiseksi – mitä sitä nyt syyskuussa aurinkorasvoja tajuaisi käyttää.

Luin tuon pikaloman aikana kaksi kuukautta kesken olleen Elämän ilon loppuun, ohessa noin sata Hesaria. Selailin pari tietokirjaa läpi monipuolisilta, rönsyileviltä keskusteluilta ehtiessäni. Oliko tuo viikonloppu vuoteni paras? Ehkä, vaan mitä niitä nyt vertailemaan.

Kertoo jotain arkeni rytinästä, kun viikonloppuna yks kaks yllättäen huudahdin ääneen: "Blogini. Olen unohtanut blogini olemassaolon." Ja huolimatta siitä, että tuosta huudahduksesta lähtien blogi on pyörinyt mielessäni, ehdin sen äärelle vasta nyt.

En ole ehtinyt syksyllä paljon muutakaan. Tangoa harrastan entistä harvemmin, espanjaa luen hyvin harvoin, jos silloinkaan. 

Elämä muuttui, kun lapsi muutti pysyvästi luokseni. 

Muutos on kuitenkin parasta, mitä minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Rakas lapsi omassa kodissa, yhdessä kodissa, kuten minun suppeassa maailmankuvassani kuuluukin. Sitä edeltäneiden kolmen ja puolen vuoden aikana hän asui kahdessa kodissa; järjestely oli toimiva ja antoi minulle paljon liikkumavaraa. Ehdin. Ehdin sellaisia asioita, joita äidit eivät yleensä ehdi.

Niinä vuosina ehdin myös toipua elämäni surusta. Niinpä nyt ei tarvitse enää kiirehtiä parantamaan itseään masentuneesta ja katkerasta ihmisestä sellaiseksi, joka aina olen halunnut olla, sillä olen saavuttanut päämääräni. Olen se ihminen, joka haluan olla ja joka minun pitää olla.

Olen lisäksi järjestänyt elämäni sellaiseksi, että kestän sitä loppuun asti tällaisenaan. Toki kaipaan uutta rakkautta vierelleni, ja mietin jo kauhuissani lapsen kasvamista ja sitä, kuinka yksin sitten jään, kun hän tästä muuttaa omilleen, mutta siksipä juuri nautin näistä vuosista lapsen kanssa kahden. Mielellään yhä enenevässä määrin kaksin. (Surulla kaivaten sitä kolmatta, joka on lapsen sanojen mukaan avaruudessa. Tähtemme avaruudessa.)

Lääkkeeni jaksamiselle ja uusille, pienemmille ehtimisille on vähentää kaverien näkemistä, ennaltamäärättyjä vapaa-ajan rientoja ja jatkuvaa sadan asian yhtäaikaista pyörittämistä. 

Enkä tarkoita sitä, etteivätkö ystävät ole tärkeitä, mutta minulla tuntuu menneen kaverit ja ystävät viime vuosina keskenään sekaisin. Erhettä on vaikea korjata, sillä se voi satuttaa ja torjumalla kolhin ihmisiä, mutta nyt on vedettävä sellaiset rajat, joiden sisällä meidän kahden on raikkainta hengittää. 

Eräänä kauniina sunnuntaiaamuna

Surullisena herään sunnuntaiaamuun, eikä tilannetta paranna se, että on äitienpäivä. Lapseni on mökillä, ihan siunauksellani, sillä se on varmasti kaikkien kannalta paras ratkaisu. Silti itkettää. 

Itkettää se, että lapsen tekemä äitienpäivälahja jäi tarhaan. (Enkä hae häntä tarhasta aikoihin, joten milloinkohan lahjan saan...) Itkettää, kun muistelee niitä lapsuuden äitienpäiviä, kun kaikki kokoonnuttiin olohuoneeseen, annettiin äidille lahjat, syötiin kakkua... En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta tässä tunnetilassa voin hyvin kuvitella, miltä tuntuu niistä naisista, jotka eivät tahdostaan huolimatta lapsia koskaan saaneet. 

Itken toki muutenkin joka päivä – ja lähes kaikkialla. Saatan istua kahvilla ja puhjeta kesken kaiken kyyneliin. Viime yönä näin unta Veikon kuolemasta; unessani hän kuoli toisella tavalla, mutta kaikki tapahtui jälleen yhtä inhottavan realististisesti. Muistan unessa olleen sairaanhoitajan sanat: "Hän kuuroutui vasemmasta korvastaan, joten hän ei kuule mitään." Viimeisiksi sanoisekseen Veikko pyysi, että saisi nukkua viimeisen yönsä Lyylin kanssa. Unessa hän tiesi kuolevansa. 

Uni oli hyvin surullinen, mutta sikäli lohduttava, että olimme siinä perheenä: Veikko, Lyyli ja minä. Todellisuudessahan perheemme hajosi neljä vuotta sitten. Ihmettelen itseäni, miksi siis edelleen olen näin surullinen, etenkin kun nyt kevään tultua suruni tuntuu syventyneen. Ehkä se sekoittuu väsymykseen, enkä jaksa vastustaa surun tunnetta samalla tavalla kuin alkuvuodesta, jolloin ilmassa oli enemmän toivoa. 

Nyt olen kuoppaamassa ihastustani. Helppoa sekään ei ole, ja se on yksi syy siihen, miksi en ole jaksanut kirjoittaa. Aivoissani ei paljon muuta pyöri kuin espanjan sanoa, sydänsuruja ja surua. Mitä niistä viikko toisensa jälkeen samoja puhumaan. 

Kerron kuitenkin taas tapaamisista, nopeista silmänräpäyskohtaamisista, sillä ne ovat hämmentäneet ja sykähdyttäneet elämääni. Ensimmäinen tapahtui muutama viikko sitten, kun perjantai-iltapäivänä kävelin kahvilla ystävän kanssa käytyäni kesätyötapaamiseen. Kello oli lähempänä viittä, ihmisiä oli liikenteessä paljon, ja Ateneumin edessä bussipysäkillä seisoi suuri ihastukseni. Hän pälyili suuntaani, mutta ei sanonut mitään, pikemminkin kääntyi poispäin. Hymyilin hänen suuntaansa, sillä en ollut varma, oliko se hän. Tilanne oli muutamassa sekunnissa ohi, ja ainoa varma asia, mitä siitä muistan, ovat hänen farkkunsa, sillä ehdin katsoa niitä tarkasti ja todeta, että tuntemani teinifarkuthan ne ovat. Tilanteesta jäi epäselvä maku suuhun. Oikeastaan en ilahtunut, jäin vain yhtä hämmentyneeseen olotilaan kuin hänen kanssaan muutoinkin.

Toinen, todellinen sykähdys sattui eilen, kun ratikka pysähtyi hyvin pitkäksi ajaksi Hämeentielle odottamaan Kurvissa jumahtaneen ratikan siirtämistä pois. Luin lehteä ja jostain syystä katseeni tavoitti vastapäätä olevaan lähikauppa Alepaan menossa olevan tangomiehen – siis sen, joka silloin kerran alaovella ilahtui minusta. Muistattehan? Kauppaan hän käveli käsi kädessä jonkun tytön kanssa, mutta en ihmeekseni hätkähtänyt tai pahastunut tuosta ollenkaan. Olen varmasti ihastunut tuohon ihmiseen ihmisenä, mutta tuskin muutoin. (Samalla tajusin, että vaikka luulin stalkanneeni hänet Facebookista, olin osunut väärään ihmiseen...)

Ainoastaan piristyin näkemästäni, ja itkin illalla hivenen vähemmän. Tänään olen edelleen suunnattoman väsynyt valvotuista tai levottomista öistä. Aloin vihdoin syödä lääkärin määräämää melatoniinia, jotta uneni edes hiukan syvenisi. Väsynyt olen myös siksi, että olen varta vasten valvonut milongassa perjantaina. Tänäänkin menen milongaan ja sitä ennen treffeille. Yhtään ei huvittaisi. Yritän pakottaa itseni myös lenkille ennen lösmäilyjä, sillä milongassa tuskin tanssin; en tanssinut perjantainakaan melkein yhtään. En osaa vielä, enkä jaksa nyt vieraita ihmisiä.

Tangotunneilla sitä vastoin on ollut mukava käydä, sillä tunneilla on pääsiäisen jälkeen ollut hyvin vähän väkeä, opetus on ollut ymmärrettävämpää ja ennen kaikkea siksi, että alan tuntea siellä käyviä miehiä. On paljon mukavampaa tanssia sellaisen miehen kanssa, jonka tanssityylin jo tuntee kuin uppo-oudon kanssa. Suosikkitanssittajani käy sitä paitsi tunneilla ahkerasti.

Älkääkä kuvitelkokaan, että mitään ihastusta tähän suosikkiin tai muihinkaan olisi tai tulisi. Tanssi(tta)minen ja ihastuminen ovat kaksi täysin erillään olevaa asiaa, aivan kuten treffeillä käyminen ja naimisiin meno. Molempia on kokeiltu huonolla menestyksellä. Ehkä tänään kohtalon linnut ovat suotuisampia ja siunaavat iltapäiväni niin, että en ainakaan lähde kyynelten saattelemana pois.

Mutta sitä ennen juoksemaan, jos tällä väsymyksen määrällä pystyy. Sydän kun on koetuksella muutoinkin...

Perheen määritelmä

Olen Lyyli-viikoilla usein todella väsynyt ja stressaantunut. Minua häiritsee jatkuvasti se, että oltuani päivän lasten kanssa töissä en saa illallakaan aikuisseuraa, vaan jatkan lapsielämää. 

Totta kai rakastan lastani yli kaiken; hän on kuin osa minua. Jos menettäisin lapseni, menettäisin syyn elää. Puolison menettämisen en arvioi olevan yhtä raskasta. 

Mutta en pääse siitä ajatuksesta irti, että perhettä minulla ei tällä hetkellä kuitenkaan ole.

Aikaa lukea ja opiskella, aikaa kehittää itseään opettajana

Minulle perhe merkitsee sitä, että kotona on henkilö, jonka kanssa voi keskustella mistä vaan. Henkilö, jolta saat kaiken tarvitsemasi lämmön ja lemmen, niin ettei sitä tarvitse pyydystää mistään ulkopuolelta. 

En tarkoita sitä, että pelkkä yksi henkilö riittäisi tekemään ihmisen onnelliseksi – jokainen meistä varmasti tarvitsee ystäviä ja muitakin ihmisiä ymmärtääkseen itseään paremmin ja ollakseen täysi ihmislauman jäsen, mutta puolison puuttuessa puuttuu aina jotain syvempää. Puuttuu jatkuvuus, puuttuu laajempi ymmärrys elämän kulusta. Elämä ilman puolisoa on kuin pirstaleisia paloja; jaat kyllä elämääsi laajemman joukon kanssa ja elät monipuolisempaa elämää, kun rajoitteita eli vaikkapa jokapäiväistä ruoanlaittoa tai siivoamista, on vähemmän ja aikaa harrastaa on enemmän. Mutta kokonaisuus on silppua.

Puoliso, jos joku, tuntee vaiheesi. Tuntee sinut, mutta myös historiasi. Ketään muuta ei varmasti kiinnosta elämäsi yhtä paljon. Puolisosi tuntee sinut kyllästymiseen asti!

Minun sanastossani perhe ja puoliso sekoittuvat. En näe perhettä olevan olemassakaan ilman puolisoa, mutta ilman lapsia koin aikoinaan omistavani perheen! Minusta pariskunnatkin ovat perhe; näin ajattelin silloin ja ajattelen nyt. Mutta äidin ja lapsen suhde on minusta jotain aivan muuta. Siinä suhteessa ei voi olla täysin tyytyväinen ilman toista aikuista. On ikuinen kaipuu, jano ja ajatus tulevaisuudesta, ja siten eläminen hetkessä on vaikeaa. Elää osin kuin haavemaailmassa, mielikuvissa ja elämää leimaa jatkuva sitten kun -tunne.

Tuntuu kurjalta, että se ainoa lapsi, jonka sain, joutuu kestämään lapsuutensa ajan sitä, että olen näin tyytymätön. Joudun salailemaan asioita, kun julkisesti ei rinnalla ole sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa fyysisyytensä. Ei ole ihmistä, jonka kanssa voisi kuvitella jakavansa elämänsä ja myös osin tämän lapsen. Kertovansa tälle lapsen asioista. Keitä ne nyt kiinnostaisivat? 

Aikaa tangolle, aikaa kuntoilla

Muistan, kuinka Lyylistä oli hauskaa, kun pussailimme Egilin kanssa. Uskon, että kuka tahansa lapsi on tyytyväinen, kun vanhempien tai toisen vanhemman ja tämän rakastetun välillä on avointa hellyyttä. Lapsi on onnellinen siitä, että vanhempi saa hellyyttä osakseen, aivan kuten lapsi itsekin vanhemmaltaan saa. 

Jatkuvasti itkevä, kaipaava ja sureva äiti on lapselle raskas. Onneksi meidän kahden, Lyylin ja minun muodostama kokonaisuus, on kuitenkin avoin, lämmin ja syvä. Pystyn puhumaan lapsentasoisesti kaipauksesta ja surusta.

Ja onneksi viime aikoina itkua on ollut vähemmän. Minulla tunnetusti on paljon omaa tyhjää aikaa, johon voin itkuni ajoittaa. Sitä arvokasta aikaa, jota ruuhkavuosia elävillä ihmisillä ei yleensä ole. Perhettä se ei silti korvaa. Mitä tekisinkään, jos vain voisin vaihtaa aikani rakkauteen? Vaihtaa vapauteni perheeseen. 

Eikä se olisi vain minua varten, vaan myös lastani. 

Pannukakkua ja puhdasta positiivisuutta

Teen todella usein illalliseksi pannukakkua. Se on paitsi herkullista myös helppoa ja kohtalaisen halpaa. Ainoa miinus pannarissa on mielestäni vehnäjauhot, mutta kun syö muuten vain vähän leipää, pannari pari kertaa viikossa mahtuu ruokavaliooni, joka muutenkin aina välillä horjuu. (Lyyli tosin on alkanut kyllästyä pannaripäivällisiin, jotka usein jatkuvat aamiaisina ja lounaina...)

Kun nukkuu huonosti, tekee tietysti mieli sortua ties mihin, väsymyksen voittamiseksi. Suklaan vähentämisessä en siis ole oikein onnistunut. Välillä tsemppaan itseäni paremmalle mielelle kahvin avulla. Ei tee sekään hyvää. Tänään söin tekemääni pannaria melkein puolikkaan pellillisen verran. Järkevää, eh?

Joka tapauksessa vatsani voi nyt monella tapaa paremmin, vain koska hylkäsin purukumit, ksylitolipastillit ja muutaman kriittisen vihanneksen kotikokkailuista sekä jätin avokadojen ja omenoiden syönnin haaveisiin. Iloitsen paremmasta olosta.

Ja iloitsen siitä, että elämä on oikeastaan aika helppoa. Töitä, kotihommia ja koneen äärellä istumista tänään, huomenna töiden jälkeen vain kaupassakäynti ja oma lukuilta, mahdollisesti joogaa. Voiko sitä oikeastaan elämältä enempää pyytää, etenkin kun tyttö tuossa kuuntelee Ronja Ryövärintytärtä ja askartelee tyytyväisenä? 

Olen hymyillyt myös sille, kuinka työpaikalla nuorten opettajien kasvoilla on näkynyt viime päivinä finnejä, sellaisia isoja teinifinnejä. Mietitte varmaan, miten sellaisiin nyt niin kovasti kiinnitin huomiota, niin syy löytyy siitä, että itselläni on mahtifinni leuassa. Ajatuksissani laskinkin itseni tänään ns. nuorten opejen joukkoon. 

Auringonsäteet saivat minut tarhalle kävellessäni unohtamaan jopa sen, kuinka luonto on ympäristönmuutoksen takia sekaisin. Unohdin olla onneton, kun tajusin, että olenkin aikas onnellinen. Onnellinen yksin, vaikka tietysti heti lisäsin siihen, että olisi onnellisempaa olla onnellinen kaksin. Jos onnea nyt edelleenkään mitata pitää – tai edes voi.

Naurahtaa pitäisi kuitenkin varmaan vähän myös laskutaidoilleni. Kaksinhan elämääni elän, kun on tuo pikkutyty tuossa. Olemme aivan eri tavalla pari kuin moni äiti ja tytär.

Niinpä lähden nyt nauttimaan onnestani tyttären hiuksia leikkaamalla. 

Hiljaisten ajatusten päivä

Tänään olen kokenut hiljaista olemattomuutta. Ajatukset eivät ole saaneet minua pahoinvoivaksi.

Olen etupäässä miettinyt "suuria". Ensinnäkin tilasin toisenkin lääkärin, tällä kertaa erikoislääkärin, syksyllä löytynyttä pientä sairautta lisää tutkituttaakseni. Asia on huolestuttanut, ja niinpä päätin antaa itseni ammattilaisen hoidettavaksi. Enempää ei voi, eikä kannata kuluttaa voimavarojaan asiaa yksin arpomalla.

Toiseksi olen pohtinut ihmisiä. Ihastusta, joka ei johtanutkaan mihinkään. Minä niin kovasti kuvittelin enempiä, koska tunteeni olivat niin käsittämättömän voimakkaita heti ensikohtaamisessa, silloin kauan sitten syksyllä. Luulin, että en se ole vain minä, joka ajattelen näin, vaan että välillämme tapahtuu jotain, koska niin on tarkoitettu tapahtuvaksi. Luulin, että sain eräänlaisen etiäisen, jollaisia minulla on monista asioista tapana saada.

Onneksi nekin voivat siis olla väärässä. En muista, olenko kertonut siitä, kuinka Lyylin syntymän jälkeen koin voimakkaan näyn, että tässä tämä nyt on, ainoaksi jäävä lapseni. Olen tosin tulkinnut tätä viestiä kahdella tapaa: ainoa lapseni Veikon kanssa versus kokonaan ainoa lapseni. Olen yrittänyt luottaa siihen, että ensimmäinen vaihtoehto olisi se oikea. Tänään tuntui toiselta. Ainoa lapseni, jonka koskaan tulen saamaan. Ei se tuntunut niin pahalta sillä hetkellä, kun sitä yllättäen ajattelin, mutta nyt se taas itkettää.

Aika on vastaus kaikkeen, myös näihin suurten tunteiden ja hiljaisten ajatusten piirileikkiin. Tulee aika, jolloin en tunne enää surua, kaipuuta tai pettymystä, vaan hyväksyn tapahtuneet. Hyväksyn oman osani.

Mielenrauha, mikä onnen tila. Sitä maistellessa.

Stressitesti

Pankeilla on stressitestinsä, joita en lainoillani läpäise, mutta elämäntapahtumien tarkistuslistan stressipisteet ovat kohdallani yllättäen kaikesta kammottavasta huolimatta sillä normaalilla korkealla tasollaan.

Olen saanut tämän stressitestin joltain elämäntapakurssilta, johon ensimmäisen suuren ahdistuskauteni aikana vuonna 2006 tai 2007 osallistuin. Testissä on isoille elämänmuutoksille tietyt lukunsa, suhteessa elämäntapahtuman suuruuteen ja merkittävyyteen elämässä. Pääotsikoiden, kuten henkilökohtaisten tapahtumien, parisuhteen, ammattia koskevien muutosten ja hengellisen ulottuvuuden alle on kerätty viitisenkymmentä elämäntapahtumaa, joko positiivista tai negatiivista.

Elämäntapahtumia tarkistuslistassa ovat mm. kohdat "avioitunut", "eronnut", "erimielisyyksiä rahan käytössä", "uusi perheenjäsen", "uusi työ tms.", "muutos taloudellisessa tilanteessa", "vammautuminen, tapaturma, sairaus tai sairaalaan joutuminen", "muutos uskonnollisessa ajattelussa ja käytännössä". Tapahtumat noteerataan viimeisten kahden vuoden ajalta laskien yhteen niiden luvut. Muistaakseni yli kahdensadan summa tarkoittaa merkittävää stressiä, mutta tästä minulla on vain muistijälki, ei sen tarkempaa tietoa. Saahan stressipisteidensä merkittävyyden suuntaa-antavasti pääteltyä, kun alkaa ihan vain tutkailla listansa pituutta ja sisältöjä...

Minulla tuntuu tapahtuneen viimeisten kymmenen vuoden aikana melko lailla: on ollut sairautta, muuttoa, remonttia, perheytymistä, valmistumista, naimisiinmenoa, eroa, kuolemaa. Myös työrintamalla siinä sivussa on tapahtunut muutoksia, eikä tämä kaikki ole voinut olla vaikuttamatta elämäni hengellisiin ulottuvuuksiin. Ei ihme, että joka kerta, kun testin olen tehnyt, pisteitä on ropissut.

Vuonna 2007 sain pisteitä 338. Arvelen tehneeni testin keväällä, jolloin olin vielä aika hermostunut homeremontin jälkeen takaisin Veikon luo opiskelijasolusta muuttaessani. Olisiko koti puhdas? Pystyisinkö siellä asumaan? Puolentoista vuoden evakkoaika oli ollut raskas. Huolimatta näistä korkeista pisteistä elämä alkoi kesällä 2007 maistua erittäin hyvältä, ja syksyllä sitten odotimmekin jo Lyyliä. Tämä antaa minulle toivoa nykytilanteessanikin: elämä jatkuu, kestän tulevaisuudessakin muutoksia. Minun ei tarvitse elää seuraavaa kahta vuotta yrittäen olla muuttamatta mitään pienintäkään hippusta elämässäni. Ei, elämä tulee ottaa vastaan sellaisena, kuin se vastaan tulee.

Kesällä 2012 tein testin toista kertaa. Silloin pistemääräni oli 284, varsin korkea sekin. Takana oli raskas vuosi asunto- ja terveysongelmineen. Erostakin oli aikaa vain vuosi. Näin vähän kauempaa ja tästä kuolemaperspektiivistä katsottuna tuo ero ja sitä seurannut suru käytännön ongelmineen oli elämäni karmeinta tuskaa. Hyvästelin niin rakkaan ihmisen silloin ensimmäistä kertaa.

En onneksi silloin tiennyt, että pian joutuisin hyvästelemään hänet lopullisesti. Nämä viimeiset hyvästelyt ovat tietyllä tapaa raskaammat, koska ne ovat lopulliset, mutta parisuhteen tuhoutumisen tuskan voi kokea vain kerran. Koska olimme jo eronneet, kun toinen kuoli, tuska on nyt laimeampaa. Olin jo joutunut tekemään osan surutyöstä. Kohdallani hyvästien jättäminen jakaantuu siis kahteen osaan: eroon ja kuolemaan.

Niinpä testissäkin läheisen ystävän tai perheenjäsenen kuolema on pisteytetty luvuksi 75, ero luvuksi 73, mutta leskeksi jääminen luvuksi 100. Leskeksi jääminen on testin isoin luku! Toisaalta kun laskee yhteen tuon läheisen ystävän tai perheenjäsenen kuolemisen pisteet ja eron pisteet, summa on suurempi kuin pelkkä leskeksi jääminen. Onneksi omassa elämässäni näiden väliin jäi enemmän kuin kaksi vuotta, ihan senkin takia, että välimme ehtivät palautua, syventyä ja suhteemme kehittyä ihan uudeksi, omanlaiseksi erikoiseksi ystävyydekseen ja vanhemmuudeksi. (Mielestäni testissä pitäisi olla eri luvut sille, menettääkö esim. lapsensa vai ystävänsä. Kyllähän sillä on eroa!)

Tänään tein testin kolmatta kertaa. Pistemäärä oli 299, vain hieman korkeampi kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Näistäkin pisteistä suuri osa tuli ammattia koskevista muutoksista, sillä olenhan vaihtanut kahden vuoden sisällä työpaikkaa ja irtisanoutunut virasta sekä lisäksi kokenut muutoksia työnkuvankin samalla muuttuessa. Nämä työtä koskevat stressipisteet ovat tuloksessani yllättävän isossa roolissa.

En tiedä, onko stressipisteiden laskemisesta juuri mitään hyötyä, sillä parhaiten varmaan oma vointi paljastaa stressin tilan. Toisaalta listan avulla pystyy erittelemään stressin lähteitä ja ehkä hiukan vaikuttamaankin tilanteeseensa. Sillä tavalla stressitesti voimauttaa, että sen avulla voi suhteuttaa suruaan. Läheisen kuolema on hirvittävä asia, mutta ilmeisesti siitä voi selvitä. Muutenhan luvun pitäisi olla jotain eksponentiaalista.

Hivenen huvittavia kohtia testissä ovat eräät matalampia pisteitä antavat elämäntapahtumat, kuten "lomaan liittyvä stressi", "huomattava saavutus" tai "puoliso kotona enemmän kuin ennen". Luonnollisesti nekin vaikuttavat stressitasoon, mutta eikö listaan pitäisi lisätä sitten joitain sellaisiakin jatkuvasti stressiä aiheuttavia arkiasioita, kuten kiire, sosiaalinen tyhjyys tai nukkumisongelmat? Jos testataan pelkkiä muutoksia, ei tulos voi olla kuin suuntaa-antava.

Luulen kuitenkin palaavani stressitestiin ehkäpä vielä moneenkin otteeseen. Mielenkiintoista on tehdä se vaikka kahden–kolmen vuoden sykleissä. Milloin pisteet laskevat? Tapahtuuko niin? Tapahtuuhan, toivon.

Syntymäpäiviä

Lyyli täyttää pian kuusi! Synttäreitä juhlittiin kaverien kesken jo lauantaina, ja paikalle Kallion kirkon vihreään – ja kaikuvaan – saliin saapui viisitoista lapsivierasta, muutaman aikuisen ryhdittäessä menoa. Sen päivän jälkeen olin rätti – ja puolikuuro.

Kesäaikana syntymisessä on hyvät ja huonot puolensa. Näin kesäkuun puolivälissä juhlat on aika näpsäkkä järjestää, kun opettajana ehtii olla sitä ennen lomalla, juhlia valmistellen. Tänä vuonna käytimmekin valmisteluihin erityisen paljon aikaa, sillä teimme tytön kanssa meriaiheisen lakanamaalauksen ongintaa varten. Viitenä iltana lakana makasi pienen asuntomme lattialla hankaloittaen kämpässä kulkemista ja kiristäen äidin hermoja, kun ei päässyt siivoamaan... Neljä iltaa sitä maalasimme, mutta hieno tuli – lakana lienee käyttökelpoinen vuodesta toiseen. Josko ensi vuonna sitten askartelisi aasin ja sen hännän! 

Kesäaikana on sikälikin hyvä syntyä, että joulusta ja jouluun on sopivan pituinen aika. Isoissa synttäreissä taas on se hyödyllinen juttu, että lahjoja satelee, joten ainakin itse vetoan siihen, että eiköhän noita leluja tullut lahjaksi niin paljon, että selvitään jouluun asti sen koommin krääsää välillä shoppailematta. Joulun jälkeen voi jälleen vedota samaan asiaan. ;) Lahjaksi saa onneksi usein myös askartelumateriaalia, sillä sitä meidän taloudessamme kuluu!

Lyylin uudessa tarhassa on ollut tapana, että pääsääntöisesti kaikki kutsuvat kaikki syntymäpäivillensä. Syksyllä syntyneitä on paljon, joten ainakin viime vuonna oli viikonloppu, jolloin Lyyli kävi yhteensä neljillä syntymäpäivillä, kun samaiseen viikonloppuun sattui myös muiden tuttujen lasten juhlia. Vaikka siis lahjoja sai nyt paljon, lahjoja tulee myös ostettua paljon. Itse yritän aina ostaa jotain ns. järkevää, vaikka kyllä pidän monia lelujakin ihan järkevinä lahjoina. Tapanani on myös ostaa lahjoja jo ennakkoon; esimerkiksi tänään aloitin päiväni sillä, että matkustin Vantaalle asti noutamaan Meandi-alennusmyynnistä ostamiani näytekappalevaatteita tulevia syntymäpäiväsankareita ja syntymiä varten. ;) Järkevää ja hauskaa. Miten paljon tuottaakaan tyydytystä ostaa laatutavaraa edullisesti! 

Keskellä kesää syntyminen on sikäli kurjaa, että jos syntymäpäivät viettäisi silloin, kun ne oikeasti ovat, vieraita ei ehkä kauheasti saapuisi paikalle. Toisaalta miksei juhlia voisi viettää pelkästään aikuisten sukulaisten kesken maalla? Muistan viime vuonna vietetyt Egilin vanhimman tyttären juhlat, kun olimme Arvikassa, Egilin vanhempien luona. Heinäkuisen lauantain juhliin saapuivat lähes kaikki Egilin sisarukset lapsineen sekä paikkakunnalla vielä asuvia Egilin vanhoja koulukavereita, heilläkin lapset mukanaan. Seitsemän vuotta täyttäneen neitokaisen juhlat olivat mitä parhaat: aurinkoinen ja lämmin sää, joka mahdollisti puutarhabileet, joissa kävi paljon vieraita, jotka antoivat paljon lahjoja. Kaiken aloitti aamuherätys syntymäpäivälauluineen, -lahjoineen ja aamupaloineen jo sänkyyn. Nautimme varmasti kaikki tuosta päivästä lomallamme eniten; itsekin muistan vielä, mitä annoin tulevalle koululaiselle lahjaksi. Nyt olen iloinen siitä, että muistan menneestä perhekuviostani (myös) hyviä asioita!

Tänä vuonna Lyyli täyttää vuotensa myöskin lauantaina, viikonpäivänä, jolloin hän syntyi. Vietämme päivää maalla, vanhempieni luona. Toivon tuolle päivälle aurinkoa ja iloa; syntymäpäiväkakku täytynee leipoa ja laulut lurauttaa. Lahjaksi olen ostanut hiukan samantyyppisen setin kuin viime vuonna Egilin esikoiselle. Esikoululaisellekin kun mielestäni sopii tussit ja runokirja, eikä kai mitään pahaa ole virtahepopaidassa, jonka selkämykseen on kuvattu virtahevon pylly kakkakikkaroineen. ;) – En tosin ihmettele, että paita oli alessa, mutta minusta se oli hauska. Samaisen Mulan-dvd:n annoin viime vuonna Egilin tytölle, mutta nyt tämä kappale tulee meidän perheeseen jäädäkseen; Lyylin äiti kun keräilee lapselleen Disney-leffoja. 

Syntymäpäivät piristävät siis tätä kesää, ja koska katseeni on nyt suunnattu tulevaisuuteen, pohdin jo, pitäisikö ensi vuonna pitää omalla kohdallani megabileet, kun lempilukuni tulee täyteen. Vähintään korvikkeena muulle elämättömälle elämälle... Sillä jos ei ole parisuhdetta ja sen tuomaa onnea, pitää sitä jostain repiä elämälleen tyydykettä. Sitäpaitsi viimeksi juhlin itseäni kunnolla täyttäessäni 27, ja ne pippalot olivat ns. parhaat, ainakin omasta mielestäni. Pippaloita osaan nimittäin kyllä järjestää, vaikka kaikki muu menisikin päin virtahevon pyllyä.

Deittiviestin suivaannuttamana

Tiedetty tosiasia on, että etsin itselleni puolisoa. Tällä hetkellä etsimistä tapahtuu aktiivisesti vain erään nimeltämainitsemattoman nettipalvelun kautta. En roiku siellä, käyn toisinaan katsomassa, olenko saanut yhteydenottoja. Joskus harvoin tutkin tarjontaa. Muutaman miehen kanssa olen käynyt palvelun sivustolla pidempiä, ihan mielenkiintoisia ja suhteellisen neutraaleja keskusteluja. 

Tässä päivänä eräänä olin kuitenkin saanut sellaisen periaatteessa ihan asiallisen, mutta tietyssä mielessä inhottavan viestin, että tuli mieleeni, että onkohan nettipalvelussa roikkuminen nyt sittenkään minulle, ainakaan tässä vaiheessa, sopivaa puuhaa. Siellä kuitenkin edelleen olen; heitin viestin hetimiten virtuaaliseen roskakoriin, enkä tarttunut kysymykseen, jonka esittäminen oli mielestäni aika intiimiä, mutta jäin sitten tietenkin miettimään asiaa yötä myöten.

Mieshenkilö, jonka profiilia en edes vilkaissut, kertoi minulle lähettämässään viestissään suunnilleen näin: "Onpas sulla kiva profiili. Kiinnostais tutustua. Mä oon kahden lapsen isä, ja mietin vain, että miksi sun ihannemiehelläsi ei saa olla lapsia, kun sulla ittelläsikin on."

Ihannemiehellä tämä kyselijä siis tarkoitti listausta, jonka olen sivulleni ns. ihanteellisesta kumppanistani tehnyt. Olen todellakin raksittanut kohtaan lapset: ei lapsia, tarkoittaen siis, että en haluaisi, että puolisollani olisi entuudestaan lapsia.

Epäreilua? Ehkä, mutta mietin tälle kielteisyydelleni muutaman aika vissin pointin, joita sitten en nyt enää pääse asiaa kyselleelle mieshenkilölle selvittämään, joten niinpä selvitän ne täällä – itselleni, jotta lakkaisivat roikkumasta mielessäni.

Haluaisin miehen, jolla ei ole lapsia, sillä: 

a) Miehen ja naisen roolit parisuhteessa ovat erilaiset, halusimmepa tai emme, ja nainen ikävä kyllä edelleen on useimmiten se, joka vastaa lasten kasvattamisesta ainakin suuremmassa määrin kuin mies. Kokemuksesta tiedän, että uusperheessä minun siis todennäköisesti tulisi ottaa paljonkin vastuuta miehen lapsista, kun taas miehen ei juurikaan minun (kiltistä) tytöstäni. 

b) En halua äitipuoleksi, sillä kasvatan työkseni lapsia, joista osa on äidittömiä tai isättömiä tai vähintään varaäidin tarpeessa. En jaksa tehdä tätä työtä kotona. 

c) Olen helposti väsyvä, paljon omaa aikaa tarvitseva perfektionisti, ja tuntuisi ahdistavalta, jos perheeni olisi liian iso. En jaksaisi. Vaikka haluankin lisää omia lapsia, on aivan toista kasvattaa omiaan, joille saa olla se, mitä on, kuin vetää roolia toisen lasten edessä ja taipua niihin vaatimuksiin, joita lasten biologisilla vanhemmilla on, vaikka ne sotisivatkin omia kasvatusperiaatteitani vastaan. Kaikesta ns. ylimääräisestä neuvotteleminen ainakin edellisessä uusperhekuviossani oli todella raskasta, ja myös kommentit siitä, että et sinä ole äitini, et sä mua määrää tai miehen vihjaukset siitä, että nyt sinun pitää vaan ymmärtää lastani, olivat minulle liikaa.

d) Haluan pitää kaiken mahdollisimman kompaktina ja käytännöllisenä. Esimerkiksi asumis-, loma-, matkajärjestelyt kolmen eri perheen välillä olisivat rankkoja, enkä taloudellisesti välttämättä pystyisi pitämään yllä esimerkiksi neljän lapsen kotia, vaikka lapset eivät siellä aina aikaansa viettäisikään.

e) Haluan sellaisen miehen, joka ei joudu stressaantumaan vuoroperhekaaoksesta!

Toisaalta virkistävää, että joku uskalsi kysyä jotain henkilökohtaista suoraan, sillä panihan se minut miettimään tätä jossain mielessä epäreilua vaatimustani, mutta samalla kysymys ärsytti: mitä nyt ensimmäisessä viestissä uppo-oudolta ihmiseltä sellaista kysymään. Teki mieleni vastata, että mitä se sinulle oikeastaan kuuluu, millainen ihannemieheni on, vaikka olisi McGyver.

Elän tietenkin siinä realismissa, että tuskin sitä täysin ideaalitapausta löytää, joten voihan sitä joutua taipumaan vaikka tässä lapsiasiassa. Tällä hetkellä kokemuksen syvä rintaääni kehottaa minua kuitenkin miedontamaan vaatimuksiani jossain muussa, vaikkapa iässä tai koulutustaustassa, kuin lapsikysymyksessä.

Lapsiluku täynnä?

Minusta on tullut triplatäti. Sepäs on herättänyt minussa Ajatuksia.

Olen pohtinut ennenkin tätä lapsikysymystä täällä, sillä vauvakuume on vaivannut. Ero aina pysäyttää tuon kuumeilun, koska realiteetit lapsen hankkimiselle häviävät, ainakin hetkeksi. Ja eron jälkeen ehkä viimeisin asia, joka mielessä pyörii, on itkevä, tarpeita täynnä oleva pienokainen, kun koko oma elämä on mennyt murusiksi. Eron jälkeen konkretisoituu myös se haamukuva, että ehkä sen oman uuden pienen kätkeminen syliin ei enää koskaan ole mahdollista.

ed_needs_a_bicycle: Baby tortoises, 23 August 2010

Minulla ei tietenkään ole mitään syytä äitinä surra, että lapsia en enempää saanut, kun sain jo kerran mitä parhaimman lahjan. Väitän kuitenkin, ettei etenkään mies voi samalla tapaa tajuta, eivätkä kaikki naisetkaan, miten biologista, hormonaalista vauvan haluaminen on. Omalla kohdallani se on paljon sitä, että fyysisesti haluan vielä lapsen, ehkä kaksikin. Osin tietenkin se on sosiaalista, kun olen ison perheen kasvatti, ja minulle on siten luontevinta, että saisin edelleenkin elää ison lauman ympäröimänä. Ammatinvalintaanikin on taatusti säädellyt tämä tarve.

Ehkä monen on vaikea ymmärtää, että lapsen voi haluta myös vailla miestä. Kyse on joka tapauksessa itsekkäästä halusta, vaikka halun jakaisikin puolison kanssa. Toisaalta sen valitseminen, ettei laisinkaan halua lapsia, on myöskin perusteltavissa itsekkyydellä: ei minulle sitä vaivaa tai vastuuta. Itsekkyyshän on maailman laki, meitä hengissä pitävä voima. Jos sitä ei olisi olemassa, olisiko ihmiskuntaakaan enää?

 

Eniten tässä vauvakysymyksessä häiritsee se, miten se kuuluu kenellekään muulle, kuinka monta lasta haluaa, kenen kanssa tai ei-kenenkään kanssa. Itse olen tuskin koskaan joutunut kuulemaan vauvauteluita, sillä Lyyli sai alkunsa sutjakkaasti, mutta voin vain kuvitella, miten sellaisia on lähiympäristökin täynnä. Miksi ette halua lapsia, miksei teillä jo ole lasta, vaikka haluatte, tai miksi teillä on näin monta lasta? Hyvä ettei kysytä, että miksi teillä on vain tyttöjä tai poikia... Piankohan se geenitekniikan kehityttyä on mahdollista; ihan normisti valita vauvansa sukupuoli?

 

Omalla kohdallani tällä hetkellä on entistä selkeämpää, että haluan lapsia, vaikka sitten yksin. En todellakaan tahdo viettää elämääni tällä tavoin yksinäisyydessä, jos sitä miestä ei löydy. Toisaalta tärkeämpää kuin iso perhe on hyvin toimiva, antoisa parisuhde, ja lähden ensisijaisesti siitä ajatuksesta, että löydän vielä miehen, joka toivon mukaan haluaa ja voi saada lapsia. Ja luotan siihen, että itse vielä äidiksi kykenen! Samalla kuitenkin aloittelen surutyötä sisälläni: ehkä lapsilukuni nyt vain on täynnä, enkä sille itse mitään voi, vaikka haluaisinkin.

 Scott: Baby Sandpiper

Lapsen saaminen rakkaan ihmisen kanssa on mielekkäämpää ja syvempää kuin yksinään - eikä ole syytä unohtaa asian käytännön ulottuvuuksia. Itkevän lapsen jättäminen miehen olkapäille ja lähteminen vaikka minilenkille ei onnistu, jos vauva syntyy yhden aikuisen perheeseen. Yksin lapsen hankkiminen tarkoittaa sitä, että oma aika kutistuu olemattomiin. Miten se sopii yhteen luonteeni, omaa aikaa janoavan, paljon unta tarvitsevan perfektionistisen minäni kanssa? (Kuulin juuri Lyylin sanovan mummille, että äiti on vain ittensä ääressä...) Ehkä elämä sitten opettaa kovalla kädellä, jos näin on tarkoitus. Ja jos näin ei ole tarkoitus käyvän, saanpa sitten hyvällä omallatunnolla käyttää aikaani itseeni, itsekkyyden rajoille asti. Tilda kirjoitti tästä koskettavasti.

 

Yksi on kuitenkin varma: elämä ei edelleenkään noudata kirjoittamaani käsikirjoitusta, joten olen entistä avoimempi uusille vaihtoehdoille, niille paljon puhutuille b-suunnitelmille. Voihan sitä sitten tarvittaessa kirjoittaa vaikka c-suunnitelman ja hypätä johonkin aivan uuteen tuntemattomaan, jos siltä alkaa tuntua. Mutta yhtä toivon: tukea päätöksilleni muodossa tai toisessa.

Kaksi kertaa tiputetut

En tiedä, mikä minua tänä syksynä on vaivannut sen enempää kuin muina väsyttävinä syksyinä, mutta olen pudottanut koko meikkiarsenaalini säilytyslokeroineen päivineen kaksi kertaa kahden viikon sisään. Voitte arvata, että siitä on seurannut erinäisiä rumia sanoja, vaikka molemmilla kerroilla Lyyli onkin ollut kuuntelemassa. Voi lapsiparkaa ja voihan meikkejä. Onneksi vain yksi meni murusiksi, ja sillekin tein sellaisen ihmetempun, että painelin meikinmuruset peukalolla takaisin kiinteään muotoon, ja näin se pelittää jälleen. Pienenmoiset siivoamiset tosin piti tehdä välissä, ja osa hiutuvista tietenkin joutui roskikseen. Mutta en sure enää näin kolme päivää tapahtuneen jäljiltä.

Sen sijaan suren muita asioita. Suren edelleen menneiden vuosien rankkuutta ja menetyksiä, ja valmistaudun pikkuhiljaa siihen ajatukseen, että tässä tämä perheeni nyt sitten on. Minä ja lapsi vuoroviikoin, ehkä jonkinlaista uusioperhe-elämää välillä tai pysyvämminkin, mutta siitäkään ei vielä ole mitään varmuutta. Tuntuu jotenkin kalsealta ja tyhjältä, enkä enää tämän ikäisenä osaa nähdä tällaisen välivaihe-elämän iloisempaa puolta kuin harvakseltaan. Ehkä pitäisi aktiivisesti ylläpitää ilon tunteita siitä, että ehtii joka toinen viikko lenkille tai uimaan lähes milloin vain halutessaan – ja jaksaessaan. Että on aikaa kirjoitella, juoda viiniä kaverien kanssa ja panostaa töihin. Ei sitä unelmaroolissani kolmen lapsen äitinä juuri voisi tässä mittakaavassa nauttia ja harrastaa.

En tiedä, onko kaikilla naisilla jossain vaiheessa elämää – tai kuinka säännöllisesti – hetkiä, jolloin tuntuisi lähes mittaamattoman, maanisen tärkeältä saada lapsia lisää. Moni yhden lapsen äiti näyttää ainakin lähipiirissäni tuntevan samoin kuin minä: vuodet vierivät, hedelmällinen aika on pian ohi, ja vauvakuume vaivaa. Ei siinä auta miettiä, että onhan minulla jo tämä yksi ja onhan minulla niin paljon muuta elämää. Enkä suinkaan väheksy sitä, mitä minulla on, sillä olen monella tapaa hyvin onnellinen elämästäni, kuten jo monen monta kertaa täällä olen kirjoittanut.

Viikot eivät ole veljiä keskenään. Tällä viikolla olen voinut työssäni hyvin, mutta yksityiselämässä ei olekaan mennyt kovin loistavasti. Olen onneksi sen jo kauan sitten myöntänyt, että en ole aivan helppo ihminen. Kanssani elo ja olo voi olla yhtä vuoristorataa, enkä tiedä, voinko sitä enää itsekään jäädä odottamaan prinssiä valkean hevosen selässä. Kunpa vain kaikki ratkeaisi pian, kunpa tietäisin mikä on parasta minulle, lapselleni ja meille kaikille asianosaisille. Olisi niin paljon helpompaa, kun tietäisi, että tässä tämä nyt on, kuten kerran luulin tietäväni, vaikka harhaanhan silloin osuin. Nyt en tiedä, aisti mitään. Se on kummallista.

Uskaltaako luovuttaa, pitääkö sinnitellä ja ennen kaikkea: miltä pitää tuntua reilun vuoden verran eletyn parisuhteen kanssa? Pitääkö olla romantiikkaa ja suuria tunteita vai saako olla jo täyttä arkea? Saako tapella joka viikonloppu, kun vihdoin viikon jäljiltä nähdään? Vai tapellaanko juuri siksi, että viikon lopulla vasta nähdään? Ehkä liian julkisia kysymyksiä yksityiselämästä, mutta näitä nyt pyörittelen. 

Entä sopiiko, Lyyli, jos äiti elää elämän, jossa on mies, joka ei asu äidin kanssa tai jossa on mies, jolla ei ole Lyylin kanssa mitään suhdetta? Sopiiko, jos äiti vielä vaihtaa miestä, tai että jos äiti vaihtaa miestä vielä monen monta kertaa, kenties koko ajan vain? En nimittäin voi välttyä ajatukselta, että kun kerran meni pieleen, niin se siloitti tien epästabiilille elämälle ainaisiksi ajoiksi. Vai olisiko olemassa sellainen mies, josta olisi Lyylin vuoroviikkoisäksi? Tosin mahtaneeko hän sellaista vuoroisää tarvita laisinkaan? Ehkä oma isä ja äiti riittävät.

Kyllä on uusioperhedynamiikka niin kummallista, että en enää tiedä mistään juuri mitään, ja sitä vähemmän tiedän, mitä enemmän ajattelen. Siispä lakkaan pyörittelemästä näitä nyt, ja keskityn esimerkiksi siihen, että meikit pysyisivät tästä lähtien lokerossaan. Keskityn siirtelemään niitä kaksin käsin ja varaan aamuisin tarpeeksi aikaa siihen, että ehdin tehdä meikkien siirron hyllyltään ja hyllylleen rauhassa. Mikäpä ettei ryhtyä samalla paremmaksi ihmiseksi kaikin puolin. Siinähän se elämä sitten meneekin itsensä kanssa kilvoitellessa ja pilkuntarkasta elämästä kiinni pitäessä. 

Mutta ei pidä tiputtaa itseään ainakaan kolmatta kertaa, sillä silloin menee taatusti aivan murusiksi.

Uudelleen auennut sydän

Elämä ei onneksi ole aina yhtä vakavaa kuin torstaina. Perjantaini alkoi paljon paremmalla tuulella, ja vaikka korkkasinkin viikonlopun jyskyttävässä päänsäryssä, tunsin todella nauttivani elämästä istuessani ystävän kanssa Tokoinrannan leikkipuiston nurmella intiaanikesässä lapsiemme leikkiessä iloisesti keskenään. Puhuimme Elämästä isolla E:llä; niistä haaveista, joita 35 vuoden rajapyykin ylittäneillä yhden lapsen töihin väsähtäneillä äideillä on. Tuntui, että sai jakaa syvimmät toiveensa ihmisen kanssa, joka ymmärsi ajatukseni. 

Olenkin miettinyt ystävyyttä, lukenut siitä artikkeleja, poiminut havaintoja. Viimeksi tänään tuoretta Koti ja keittiö -sisustuslehteä selaillessani havahduin ajatukseen siitä, kuinka ystävyys on lainaa vain. Mietin ystäviä, jotka olen menettänyt ja ystäviä, jotka ovat vasta hiljattain tulleet elämääni. Uskon lehden päätoimittajan tavoin siihen, että ystävyyttä, kuten vanhoja esineitä, voi vaalia. Kaikella on kuitenkin aikansa maan päällä – silti päättynytkin ystävyys on arvokas, sillä se on palvellut jonkin hetken tarvetta ja tuonut toivottavasti iloa molemmille. Kliseistä ja täälläkin usein toistettua, mutta muistoissa elävät ystävät ovat tärkeitä myös tälle hetkelle. Emme ehkä olisi juuri tässä nyt, emmekä ajattelisi samoja ajatuksia, jos emme olisi jakaneet elämäämme tiettyjen henkilöiden kanssa.

Vinodbahal: Friendship

Pohdinnoistani voisi arvella, että mietin viime joulun alla menettämiäni ihmisiä. Entisiä ystäviä, jotka pikkuhiljaa vuosien myötä ja lopullisesti eron jälkeisissä tunnelmissa lähtivät elämästäni. Ehkä minä olin lopulta se, joka halusin sysätä heidät uudelleen auenneesta sydämestäni pois, sillä koin ystävyyden monella tapaa päättyneen. Tajuan nyt, noin kahdeksan kuukautta tapahtuneiden dramaattisten vaiheiden jälkeen, että tämä olisi tapahtunut joka tapauksessa tavalla tai toisella. En tietenkään, enkä etenkään ajan huuhdottua kiukkuni pois, ole ylpeä siitä, millä tavalla ystävyydet päättyivät, mutta en toisaalta myöskään haikaile tai kaipaa niiden perään. En ole oikeastaan kiukkuinen, pettynyt, surullinen tai yksinäinen, vaikka en enää olekaan osa minulle ennen niin tärkeää porukkaa, kaverijengiä, jonka lähes kaikki jäsenet tavalla tai toisella menetin. Mietin usein, että olisiko minulla enää aikaakaan heille; näytän priorisoivan ihmisiä, joilla on lapsia, jotka ovat eronneet tai jotka ovat opettajia. Siis samassa elämäntilanteessa olevia, sillä siihenhän ystävyys usein perustuu: jaetaan paitsi samoja arvoja myös samaa elämäntilannetta toiveineen ja haasteineen.

Menneet ystävyyteni ovat kuitenkin sikäli kompleksisia, että välillä törmään kaupungilla kulkiessani heihin ja että tärkein menettämäni ihminen on sukulaiseni. En siis tietenkään täysin välty näkemästä heitä tai kuulemasta heistä. Toisaalta juuri kevyet viestit sukulaiseni elämän kulusta pitävät minut kiinni yhteisessä hyvässä menneessä, ja niiden kautta tiedän hänen elämänsä jatkuneen kenties jopa onnellisempana kuin ennen. En toivo hänelle kuin hyvää jatkoa, mutta ajattelen, että kenties hänkin on helpottunut, kun vaikea suhteemme on näin hiljentynyt sopivalle pienen tietämisen tasolle. 

Ehkä syy sille, miksi en enää kaipaa ja koe menettäneeni jotain ainutkertaista, kun menetin sen ainoan suuren ystäväjoukon, joka minulla oli, on se, että olen joka tapauksessa menettänyt niin paljon muutakin viime vuosien aikana, kuten kaikki elämänsä kuluessa joutuvat tekemään, että menettäminen on turruttanut. Toisaalta olen saanut tilalle nyt jotain aivan yhtä hyvää: uudenlaisen perhekuvion ja uusia ystäväporukoita. Ehkä pienempiä, ehkä löyhempiä, mutta kuitenkin. 

Luottamus elämään ei kuitenkaan ole palannut samanlaisena kuin se vielä viisikin vuotta sitten eli minussa. Sekin lienee yksi niitä elämän suuria opetuksia. Toiseen parisuhteeseen lähtee ensimmäistä epäluuloisemmin, vaikka toisaalta myös paremmilla työkaluilla varustautuneena, ja uusiin ystävyyssuhteisiin suhtautuu tietynlaisella keveydellä: ehkä tämä ei kestä vanhuuteen asti, mutta kestäköön nyt tämän yhteisen elämäntilanteemme ajan. Jos ammatti vaihtuu, lapset lähtevät eri kouluihin tai asuinpaikka muuttuu, ystävyyskin kenties kuluu pois, mutta ehkei sitä kuitenkaan enää jää samalla lailla suremaan, kuin niiden ensimmäisten lapsuudenihmisten valuttua elämässä toiseen suuntaan. 

Ystävyyksien muuttuessa iän myötä jollain tapaa pinnallisimmiksi, koen, että perhesuhteet, välit sisaruksiin ja omaan lapseen sekä myös lainalapsiin, joiden kanssa ehkä jossain vaiheessa jakaa oman kotinsa, ovat entistä tärkeämpiä. Toisaalta ilahduttavaa on ollut kokea myös palannutta ystävyyttä: ihmiset, jotka ovat elämäntilanteen muuttuessa kietoutuneet uusiin ystävyyssuhteisiin, joiden kanssa puhuu enää vain harvoin ja näkee sitäkin harvemmin, ovatkin yllättäen saattaneet hiipiä takaisin elämään ja tuntua aivan yhtä läheisiltä kuin silloin vuosia sitten. Se on hämmentävää ja syvää. Silloinkin tuntee todella jälleen elävänsä. 

 

Aftab Uzzaman: The destiny of friendship

Monen ajatuksen viikko kulminoitui häihin

Viikko on ollut hyvä: toiminnantäytteinen, niin kotona, tarhassa, koulussa kuin vapaallakin. Olen saanut jo suunniteltua päässäni hiukan koulun alkua, tehnyt ruokaa varastoon, innostunut muutenkin keittiössä puuhastelusta ja viettänyt hyviä hetkiä lähinnä Lyylin kera. Tuntuu raikkaalta aloittaa uusi lukuvuosi kaapit täynnä ruokaa ja koti järjestyksessä. 

Täynnä? Pähkinäpurnukan täytin tällä viikolla puolen vuoden tyhjentämisoperaation jälkeen: syön kourallisen päivässä, joten tuo määrä riittää kohtalaisen pitkäksi aikaa. Tuntui hurmaavalta ostaa uudet pähkinäpussit ja tehdä pitkästä aikaa oma sekoitukseni lasin sisään. Näyttääkin niin hauskalta!

Siivoushulluudelleni en kuitenkaan viimeisinä lomaviikkoina enää ole antanut valtaa, ja lattiat ovat jääneet pesemättä. Olen tehnyt vain sen kaikkein tarpeellisimman, suorittanut perinteisen viikkosiivouksen, jättäen myös Egilin kodin pesiytymään pölyyn. (Alkaa nimittäin näyttää siltä, että minä olen se henkilö, joka huolehtii myös tämän huushollin siivouspuolesta, ainakin tarkemmalla pölytasolla...)

Ennen kaikkea päässäni on risteillyt ajatuksia tiheänään; tuntuu, että olen edelleen eron jäljiltä aika hukassa elämäni kanssa, enkä osaa vieläkään asettua uuteen elämääni. Olin jo niin kauan osa perhettä, jossa oli usein hyvä olla. Kaipaan toisinaan takaisin, varmasti aina jokin osa minusta kuuluu entiseen. 

Tuntuu usein niin surulliselta, vaikka tiedän, että näin oli parasta – kaikille. En kadu mennyttä, mutta olen jossain määrin katkera siitä, minkä kohtalon jouduimme kokemaan. Olen yhä vihainen, että en saanut mitä halusin, vaan kukapa meistä saa? Tiedän järjelläni, että parasta olisi jättää mennyt jo sikseen, ja taistella katkeruutta vastaan, sillä se vasta paha vihollinen on. Mutta voimani eivät useimmiten riitä, ja surumielisyys saa vallan. Samalla tiedän, että toistan itseäni, täälläkin – käyn läpi samaa ja samaa, vuodesta toiseen. Se kuluttaa. Eikö olisi jo aika antaa olla?

Häävarustusta. Kengät olivat kapeudessaan vikavalinta kesän turvottamiin jalkoihin, eikä sateenvarjoakaan tarvittu. (Olin kuitenkin sangen tyytyväinen pilkkumekkooni.) Taustalla näkyvät tuulettumassa olevat juoksutossuni. Kaipaisin parvekkeen, jonne tunkea haisevat kengät!

Eilen olin häissä. Oli jotenkin puhdistavaa, kun ilmassa oli niin paljon tunteita. Tunteet eivät välttämättä olleet pelkästään omiani, vaan jaoin yhteisen tunteen ilosta, rakkaudesta, onnesta ja siitä, kuinka nämä asiat eivät kuitenkaan perinteisessä muodossaan ole tulleet meidän kaikkien osaksi. Minä ehkä kuitenkin olen onnellisessa asemassa siinä, että olen saanut rakastaa ja saan edelleen – minulla on rakkaudelleni kohde. 

Kuitenkaan en pysty enää ajattelemaan, että rakkaus olisi pysyvää, ja ajatus siitä, että lupautuisi jonkun rinnalle loppuelämäkseen tuntuisi lähinnä valheelta, vähintään valkoiselta sellaiselta. Kuitenkin haluan uudelleen naimisiin, ja minulle on itsestäänselvää, että jos parisuhde jatkuu, sen täytyy mennä eteenpäin siihen pisteeseen asti, että alttarilla jonain päivänä seistään. Ja nimenomaan alttarilla. Kaikki muu juhliminen asian vuoksi on toki myös haaveissa, mutta vähemmän merkityksellistä.

Häissä puhutaan usein häistä: saa kuulla muistoja, paljastuksia, toiveita. Monen mielessä risteilevät ajatukset siitä, minkä häävalssin haluaa, millaisia hääkarkkeja itse askartelisi; ideoita viriää, kun näkee toisten hääpuuhastelujen tuloksen. Häät ovat mielestäni pysähtymistä toisten onnen äärellä: eräänlainen satama hääparille, mutta vieraille kenties uudenlainen avautumisen ja oman elämän arvioimisen hetki: olenko itse tyytyväinen siihen, missä olen? Muiden, myös itselle täysin vieraiden ihmisten kanssa saattaa jakaa aivan uudenlaisia ajatuksia ja havahtua johonkin, mitä ennen ei ole omasta elämästään nähnyt.

Itselleni on ollut mielenkiintoista kuulla, millaisia keskusteluja omissa häissäni käytiin, tai niitä murusia. Ajatus siitä, että omasta epäonnen juhlapäivästä on kuitenkin ollut iloa muille, lohduttaa. Olen monta kertaa miettinyt, että jos jossakin (ihanan lapsemme ohella) Veikon kanssa onnistuimme, järjestimme monet hyvät bileet kaveriporukalle, eivätkä neljä vuotta sitten pidetyt häämme olleet niistä suinkaan turhimmat! 

On turha katua elettyä elämää, mutta joitain valintojaan voi toki kyseenalaistaa. Yritän itse kääntää avioliittoni surullisuuden ajatukseen siitä, että elimme hyviä vuosia ennen alttarille astumista, ja vaikka monen kohdalla avioliitto on jonkinlainen vakiintumisen piste, minun kohdallani se nyt sattui olemaan loppu hyvälle. Valinta ei oikeastaan ollut minun, joten miksi surra enempää? Miksi kokea syyllisyyttä asioista, joille en voinut tehdä yhtään mitään? Minun tehtäväni on nyt siirtyä eteenpäin.

Tältä näyttää pöytä sunnuntaiaamuna kiireisen häihin lähdön jälkeen... Kotoinen kaaos, mutta minun tapauksessani rajoitettu pöydän pinta-alaan. Muuten täällä on siistiä!

Pohdintojen sarja jatkuu...

En vieläkään ole päässyt yli viime vuosien tapahtumista, ja suru on kiinni minussa. Välillä useammin ja tiukemmin, välillä jo hetkeksi irti päästäen. 

Suren eroa, vaikka hyvin tiedän, että nyt moni asia on yllättävän hyvin. Tällä hetkellä varmuutta tuo myös työ: olen alkanut viihtyä ja voida koulussamme paremmin. Tuntuu siltä, että ehkä vielä pariksi vuodeksi sinne jään! Toki katsastelen koko ajan tarjolla olevia töitä, jospa jossain vaiheessa tärppäisi hyväkuntoinen koulu läheltä ja mielellään vähän vanhempien oppilaidenkin parissa.

 Kuva: Atelophobia - Nicola Bortoli

Viime viikkoina olen pohtinut sitä, mitä elämältä oikeastaan haluan. Täytän tänä vuonna 35, en siis ole aivan nuori enää. Erityisesti lapsiasia on pohdituttanut; haluaisin lisää lapsia, mutta toisaalta sovin hyvin tällaiseen elämään, jossa minulla on vain yksi lapsi ja paljon aikaa toteuttaa itseäni. Kukapa ei nauttisi siitä, että ehtii harrastaa. Ja jos pohdin asiaa mieheni ja minun yhteisestä näkökulmastamme, meillä on jo kolme lasta. Olisimme suurperhe ainakin joka toinen viikko, jos vielä hankkisimme yhden tai kaksi lisää, sikäli mikäli se onnistuisi. Sitäkään en pidä itsestäänselvyytenä.

Koen myös oman hyvinvointini erittäin tärkeäksi asiaksi. Jotta jaksan tehdä töitä eläväisten lasten parissa, tarvitsen omaa hiljaista aikaa. Aikaa kirjoittaa ajatuksiani ylös, tavata ystäviäni, liikkua, niin että myös fyysisesti voin hyvin. Jotenkin tuntuu siltä, että näistä tarpeista en olisi tällä hetkellä lainkaan valmis joustamaan.

Kuva: mommamia

Lisäksi arvostan vuosi vuodelta unta yhä enenevässä määrin, kun olen saanut nähdä, kuinka paljon se vaikuttaa mielentiloihini ja jaksamiseeni. Nykyään menenkin lähes joka arki-ilta kymmeneen mennessä nukkumaan. Arjesta ei siis isoja paloja lohkenisi kenellekään lisää, kun ilta-aika riittää viidestä kymmeneen ja siinä välissä pitää hoitaa lapsen tarpeet, kodin tarpeet ja omansa – sekä myös sille toiselle puoliskolle jättää tovinsa. Kovin kiemuraista, etenkin kun työmatkani syö yli kaksi tuntia päivässä, ja töissä ahkeroin keskimäärin seitsemän ja puoli tuntia päivässä viime syksyn lukujen mukaan. – Vaan tutultahan tämä niin monesta muustakin kuulostaa.

Siispä unet aamuvalmisteluineen 9 tuntia, työ matkoineen 10 ja loput viisi kaikelle muulle. Aika tiukkaa tekee etenkin kun olen vielä kaiken lisäksi siivousneurootikko. Kodin on oltava kunnossa, muuten en viihdy, vaan ahdistun.

Mutta joustanhan minä jostain: ei ole niin nuukan päälle katsella telkkaria tai edes dvd:itä. Nytkin on kaikessa tässä noin kolmen viikon tauko takana. En välttämättä kaipaa kulttuuririentoja ja iltakekkereiden sijaan viihdyn mieluusti kotona. Toisaalta tiedän, kuinka tärkeää on tavata ystäviä, vaikka juuri sille ei aina aikaa löytyisikään. Luen kirjoja satunnaisesti, mutta kuitenkin säännöllisesti, lehtiä senkin edestä. Näitä toimintoja voin tiivistää.

Myöhemmin lasten kasvaessa monia toimintoja voi myös yhdistää: urheilla voi yhdessä, jakaa siivoustehtäviä, ruoanlaittokin sujuvoituu, jos lapset tai joku heistä innostuu auttamaan ja myöhemmin ottamaan toisinaan myös päävastuun. Ja tulevaisuudessa varmasti riittää, jos kotona päähuoneet ovat siistejä... Ja ehkä siellä se toinenkin puolisko siivoaa ja laittaa ruokaa, ainakin tämä yksilö. :)

Itseäni rauhoittaakseni olenkin nyt vuoden alkuviikkoina todennut, että hätähousu saa odottaa kesään 2014, ennen kuin tekee yhtään mitään päätöksiä. Ei sitoutumista, ei muuttoa, ei minkään lukkoon lyömistä. Töitä vaihdan, jos tilaisuus tulee, mutta siinäkin maltti on valttia. Nyt on hyvä asua näin, ja panostaa niiden ihmisten läsnäoloon, jotka elämääni tällä hetkellä kuuluvat. Puolentoista vuoden päästä moni asia on varmasti selkeytynyt, kun uudet kuviot ovat rutinoituneet ja erosta alkaa olla tarpeeksi aikaa. Sitäpaitsi minulla on sellainen kutina, että kesällä 14 tapahtuu hyviä asioita. Mikäs tässä hyvää odotellessa siis, tosin ensin tämä ihana kevätkausi, ensi kesä ja näiden vuodenaikojen ihanuudet, mahdollisuudet ja kuviot sellaisinaan. 

Tartutaan hetkeen!

Kuva: Stuck in Customs