Kelloja, vesikelloja

Lähdin eilen kiireesti töistä jättäen kaikki vähän puolitielleen: pikkuluokkaani jäi puoliksi juotu tee, kalenteri ja hiihtoloman jälkeisen viikon ensimmäisen päivän opeoppaat. Tunnit olivat tietenkin vielä suunnittelematta, tunkiolieroja ei kukaan ollut viikkoihin ruokkinut. 

Perjantaina tiedossa olisi ollut oppituntien lisäksi kasvatuskeskustelu keskiviikkona erittäin huonosti käyttäytyneelle oppilaalle. Olisi ollut maaliskuun tiedotteen laatimista. Sellaista pientä, tiedättehän, asioita, jotka jotenkin aika luontevasti jättää lomaa edeltävälle päivälle. Ne tehtyään on sitten mitä mainiointa suunnata ansaitusti lomailemaan.

Yhdeksänpäiväinen taukomme alkoi kuitenkin päivän etuajassa kun illalla ahkerasti siivottuani ja jumpattuani suihkuun mennessämme tokaisin Lyylille, että sulla on vesikello! Sulla on vesirokko. Siitä paikasta suuntasin tiedottamaan asiasta ja peruuttamaan lomalle suunniteltuja runsaita menoja. Harmitti, mutta toisaalta huomasin helpottuneeni. Olin jo aiemmin viikolla miettinyt, että koko loma pitäisi räjäyttää kappaleiksi, sillä olin tunkenut sen liian täyteen toiveita ja haaveita sekä tietenkin tapaamisia. Kivoja juttuja, mutta liika on liikaa.

Se, mitä nyt kaiken kiireen keskelle tarvitsen, on oma aika. Aikaa lukea, katsella dokkareita, tehdä käsitöitä. Toki kaipaan tangoa, kaipaan kiipeilyä, johon olen nyt hurahtanut. Olin suunnitellut museokeikkoja, sillä ostin taannoin museokortin. Ja leffat, hyviä leffoja on nyt teatterit pursullaan. Kaiken paljous kuitenkin ahdisti.

Perjantaiaamun koittaessa soitin töihin vahvistaakseni tekstiviestini sisällön: poissa olen. Jotenkin huvittavaa, sillä eilisellä psykiatrin tapaamisella, viimeisellä niistä kolmesta, joihin minut määrättiin, psykiatri kysyi, kun valitin ilmeisesti uupumusta liian monta kertaa, että tarvitsisitkohan sinä nyt sairauslomaa. Minä vain, että en, en mä töistä ole väsynyt. Tää arki ja mun liika kunnianhimo ja päämäärätietoisuuteni perfektionismiin sekoitettuna mut jyrää. Mutta tulihan se sairausloma, vähän eri muodossa tosin – ja vain yhdeksi päiväksi! 

Tänään nimittäin alkaa hiihtoloma!

Kulttuuripisteitä

Teatteri, taidenäyttelyt tai edes elokuvat eivät varsinaisesti kuuluneet kesäohjelmistooni. Sääli, sillä eiköhän niille olisi kuitenkin löytynyt aikaa sadoilta tietokoneen ääressä vietetyiltä tunneilta tai jatkuvalta siivoamiselta. Toisaalta tämä kesä nyt oli tällainen matkakesä, kotikesä, matalan profiilin nautiskelukesä. Ehkä niitä todellisia kaupunkikesiäkin on kohdalleni vielä tulossa! 

Jotain silti kesäkulttuurista tarttui mielen muistisäiliöhin, jokin iski ja vaikutti. Ja sehän oikeastaan riittää, jos on edes vähän sitä, mikä jää päähän soimaan. Tämän kesän kulttuuriset kulminaatiopisteet kerrottakoot siis myös suurelle yleisölle, jospa joku jostain innostuu!

Elokuva: Viime viikonlopun suloinen lopettaja, sunnuntai-iltana myöhään nähty Searching for Sugar Man sulatti sydämeni. Suosittelen, vaikka leffa ei ehkä laadultaan kuulukaan parhaimpien näkemieni dokumenttien joukkoon. Tunnelmiltaan ja tarinaltaan se vain kolahti. Ja ilmeisesti se on kolahtanut kyllä pariin muuhunkin, sillä Ruotsi voitti teoksella Oscarin. Malik Bendjelloulin ohjaama elokuva kertoo muusikko Sixto Rodriguezin tarinaa eteläafrikkalaisesta näkökulmasta – suoranaiseksi salapoliisitehtäväksi muodostuneen muusikon jäljittämisen. Suosittelen, ettet lue elokuvasta tai sen sankarista sen enempää etukäteen, jos haluat säilyttää yllätysmomentin!

Musiikki: Sanoisin tähän, että edellä mainitun filmin tunnetuksi tekemä Rodriquezin musiikki sekin kolahti täällä, mutta ollakseni vähemmän tylsä kerron, että "löysin" ihan itse Jamie N Commonsin, johon loppukesällä tykästyin. – Pitkästä aikaa suomalaisen reggaen jälkeen jotain uutta innostusta ilmassa! Täällä soi nyt folk ja blues!

Niels Linneberg: Art Lecture

Taide: Eipä noita näyttelyitä juuri tullut nähtyä. Taidemuseo Tennispalatsin Happy End? olisi kiinnostanut, samoin Taidehallin Steve McCurryn valokuvat, mutta ainakaan jälkimmäiseen emme enää ehdi. Oslossa vierailun aikana tuli onneksi kurkattua nykytaidetta ja katsastettua hiukan huolellisemmin laajahkon Edward Munch 150 vuotta -näyttelyn toinen puolisko.

Kirja: Kaikki mitä rakastin! Siri Hustvedtin hehkutusta muuallakin kerännyt bestseller nappasi mukaansa sillä syvyydellä, että luin sitä seisaaltaan leikkipuistossa, hulluna hotellissa Oslossa, itkien anoppilassa öisin – uppoutuen täysin. Surullinen, mutta elämänmakuinen ja katkeruudesta vapautettu teos siitä, miten elämässä voikin käydä yksinäisesti. Hustvedt näyttää, miten pienistä paloista onnellisuus on tehty ja miten pienistä tapahtumista voi lähteä käyntiin menettämisen vyöry. Ainoan miinuksen annan kirjan lukuisille kulttuurisille taideviittauksille, jotka tuntuivat osin liian keksityiltä, jotenkin epäaidoilta, mutta juonineen, henkilöhahmoineen ja miljöökuvauksineen teos oli helmi.

Kulttuuria siis kuului kesääni, pienin pistein siellä täällä kalenterissa. Nyt kirjoitettuani nämä ylös olen aivan tyytyväinen siihen, mitä koin. Ei kaikkea kuulu laskea ja arvottaa kvantitatiivisesti, mihin minulla on vahva taipumus. Kulttuuria harrastettakoon halun, jaksamisen ja muiden tekijöiden sopivasti osuessa kohdilleen. Joskus kahvilla käynti sitäpaitsi voi olla merkittävämpi kulttuuritapahtuma sille yhdelle janoiselle ja ystävännälkäiselle tyypille, joka etsii kulttuurinkaipuuseen sisältöä myös aivan arkisesta elämästään.

Ilmaista Helsinkiä kokemaan!

Itselläni on kulunut asunnon laittamiseen, matkaamiseen ja sen sellaiseen pieneen nyt kesän lopullakin ihan luvattoman paljon rahaa, ja suunnittelen halpaa syksyä. Siitäpä virkosi idea koota muutamia alkusyksyn ilmaistapahtumavinkkejä tänne blogin puolelle. Ehkä tulisi näin itsekin lähdettyä paremmin kaupungin kulttuuria kokemaan! 

1) Taide/designnäyttelyt:

– Taidemuseo Tennispalatsin kuukauden ensimmäiset perjantait ovat ilmaisia. Vielä ehtii siis perjantaina 7.9. katsomaan Georgia O´Keeffen värikkäät kukkaset!

– Helsinki Street -valokuvanäyttely: katuvalokuvauksen tuotoksia Galleria Laboratoryssa 30.9. asti.

– Design Forum Finland, Arjen aarteet – muotoilun minimaailmannäyttely 6.9.–16.9. Suvilahdessa. Yli 20 maata esittelemässä muotoiluaan Suvilahden ulko- ja sisätiloissa. Tarjolla on myös luentoja, työpajoja, kahvilaa, kaupunkipuutarhaa ja lapsillekin puuhaa. Kuulostaa ehdottoman mielenkiintoiselta!

2) Musiikkia ja tanssia:

– Sibelius-Akatemia esittää: Erik T. Tawastjernan oppilaiden konsertti torstaina 30.8. klo 18 ja keskiviikkona 5.9. klo 18 Sibelius-Akatemian konserttisalissa.
– Espan lavalla keskiviikkona 29.8. klo 18.30 Tap step -tanssiryhmä ja perjantaina 31.8. klo 16 Taikatuu.
– Musiikkia lämpiössä -sarja, esim. lauantaina 1.9. klo 15 – Kansallisoopperan lämpiön puolentoista tunnin ilmaiset matineat!

3) Muuta:
– Kuutamouintia Töölönlahdella torstaina 30.8. klo 20.30–22. Todistetaan, että Töölönlahti on puhdas ja yhdessä tuntemattomien kanssa voi uida muuallakin kuin normien hallitsemissa uimahalleissa. 
– Ilotulituksen SM-kisat Hietaniemessä torstaina 6.9. klo 21.30. 

Eipä siis muuta kuin kalenteria kaivamaan! Ja muista sitten tilaisuuden tullen, että kulttuuri on halpaa vain, jos on omat eväät mukana! Alla vinkkinä vielä kestokäyttöinen hedelmäpussi eväspussina. Eiköhän siis tullut selväksi, että rahansäästö tässä mielessä pyörii. ;)

PS. Perustin myös uuden tunnisteen, Halvat. Älkää kyllästykö, jankkaan tätä aikani, kunnes itse kyllästyn ja muutan halvempaan asuntoon – tai sitten en. Kausittaisen säästöliekkeilyn vaara annettu.

Mennyt vuosi

Voipi sanoa, että ikävä ei tule! Sen verran haasteellinen, merkillinen ja ennen kaikkea murheellinen vuosi tuo viime vuosi oli. Ajattelin silti, kun en muutakaan postaamista nyt lomavelttoudessani keksi, että käyn hiukan läpi vuoden (kivoja) hetkiä kuvina. Jääpähän sitten tuleville sukupolville jotain positiivistakin merkintää vuodestani 2011. 

Uusi vuosi 2011 alkoi (tai tarkemmin sanottuna vanha vuosi 2010 päättyi) ravintola Lyonissa herkullisten ruokien parissa. Raketteja seurailimme Lyonin ikkunoista henkilökunnan kera. ;) Olihan se tunnelmallista. Päälläni oli lempijouluajanpaitani – ihana vaatekappale, jonka käyttökerrat vuodessa jäävät muutamaan hassuun.

Tammikuussa vietiin joulu pois, perinteitä noudattaen loppiaisena. Lyylin kanssa pakkasimme koristeet ullakolle odottamaan joulua seuraavaa. Piparitalo tuhottiin ja viimeiset suklaat syötiin kera ystävien. Herkkuja tuli rakennettua sitten vielä myöhemmin tammikuussa lumiukon muodossa – ei mitään tipatonta tammikuuta tai sokeritonta alkuvuotta vietetty, ei.

Helmikuussa kuntoilin, koteilin, kuolasin vaatteita ja muuta hyvin arkista. Lisäksi yritin tehdä lupauksia, jotka ilmeisesti ovat toteutuneet vaihtelevasti: bloggaamista vähensin rajusti alkusyksystä tilanteen pakosta, mutta samalla jäivät urheilutkin, joita taas oli lupaus lisätä! 

  

Maaliskuussa postailin laukkuhankinnoistani, pohdin ruoka-asioita ja aloin palautella hiukan ruoanlaiton saloja mieleeni. Aloin kirjoitella ylös myös Lyylin hauskoja juttuja, jotka muuten tuntuvat unohtuvan helposti.

Huhtikuu toi kevään: värejä, vaatteita, kynsilakkoja, ulkoilua auringossa, pääsiäisloman. Paasto loppui, ja sai hetken taas mässätä. Loppukeväällä olinkin sitten normaalia tiukempi ruokavaliossani, sillä keväisin olen taipuvainen syömään yli tarpeeni, enkä halunnut tänä vuonna yhtään ylimääräistä kiloa. Onnistuin tässä! 

Toukokuu oli hektinen. Yritin pitää bloggauslomaa, mutten onnistunut, koska oli näemmä tarve päästä purkamaan itseään tänne. Kipuilin nimittäin kovasti henkilökohtaisen elämäni kanssa, ja lopulta päädyimme Veikon kanssa elämän eri teille. :( 

Ilonaiheena oli uusi työhaaste, ruotsin kielen opettamisen aloittaminen syksyllä, mitä varten rupesin myös välillä postailemaan suomen ohella ruotsiksi.

 

Elämän harmaus ei kai liikaa näkynyt täällä muutenkaan, sillä toteutin mielestäni vuoden parhaan asuni juuri toukokuussa. Lisäksi taltioin Lyylin juttelut Angu-tädin masussa olevasta muumipeikosta tietämättä, että Angupa odotti jo silloin pientä poikaansa, joka syntyi marraskuussa. Lyylin ensimmäinen serkku!

 

Kesäkuussa alkoivat asuntomurheet. Onneksi alkoi myös loma ja oli monet synttärit: omat, blogin ja Lyylin. Maalla oleskelu teki ehdottomasti eniten terää: tarvitsin täysnollauksen omasta arkielämästäni! Itseni piristämiseksi hankin kenkiä, tein kirppislöytöjä ja – lakkasin kynsiä, josta muuten puhun täällä solkenaan, mutta jota teen oikeasti hirvittävän vähän! Pääsin myös elämäni ensimmäistä kertaa mukaan purjehtimaan! 

 

Heinäkuukin meni pääasisssa maalla ollessa. Jatseilla kävin vapaaehtoistyössä, pyöräilin ahkerasti ja puuhastelin kaikkea pientä. Joka yö tuli valvottua vähintään kahteen, monesti Mad Meniä katsellen. Loppukuusta odotin levottomana muuttoa, uuden alkua. 

Vaan kuinkas kävi? No, Lintulahden asunto oli hetken kaunis ja tuntui kodilta. Elokuu siis kipuiltiin, samoin syyskuu, jonka loppupuolella heitin sitten tavarani varastoon, jossa ne edelleen lepäävät. 

Lokakuussa alkoi toipuminen: jaksoin jo hiukan liikkua ja palata arkirutiineihin. Haaveilin kengistä ja hankin niitä, mikä tarkoittaa kohdallani normaaliutta, lakkasin taas vaihteeksi kynsiä (kerran, kaksi) ja tietysti etsin asuntoa. Siinä ohella ehdin harrastaa kulttuuria niin kirjamessujen, tanssiteatterin kuin luonnontieteellisen museon voimin! Jee. Kirjoja tuli luettua syksyn aikana kokonaiset yksi kunnollista, mutta kirja olikin sitä mieluisampi (Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus).

Marras-joulukuut olivat flunssien täyttämää aikaa: ensin pientä nuhaa, sitten lähti ääni, lopulta alkoi monen viikon köhä, joka loppui oikeastaan vasta lomaan. En jaksanut edes valmistella joulua kunnolla, mutta sieltähän se kuitenkin tuli. 

Joulukuun alussa aloin vaatteidenostopaaston, joka tuntui lähtevän liikkeelle melko onnistuneesti, johtuen varmaan siitä, että aikani meni asuntoasian murehtimiseen. Uutta kotia en siis jouluksi vielä saanut, mutta päätin lopettaa vuoden iloisesti ja aloittaa uuden positiivisen ajattelun voimin: kyllä se sieltä lopulta löytyy. Lisäksi uuden vuoden haasteisiin kuuluu liikuntaharrastusten elvyttäminen. Iloa lisää elämään, olkoon mottoni!

Oma sunnuntaini

Iski inspiraatio kuvata ja kuvailla päiväni kulkua, joten saatte kärsiä lopputuloksesta!

Heräsin aamulla nukuttuani 12 tuntia! Hyvin poikkeuksellista, että menen aikaisin nukkumaan, mutta kun väsytti, eikä ollut mitään ns. pakollista menoa lauantaille, päätin vetäytyä patjalleni yhdeksältä. (Lyyli ja Veikko ovat siis mummulassa, joten vietän viikonloppua yksin.) Luulin heränneeni jo seiskan maissa, mutta kello näytti yhdeksää ja olikin oikeasti kahdeksan. Tervetuloa tavallinen aika! Tietokoneeni oli siirtänyt itsensä talviaikaan, josta muistin asioiden oikean tolan. Nyt sitten lunta vaan kehiin, olisi fiilistä sille!

Keitin kahvit, söin aamupalaksi leipäsiivun ja perinteisen herkkupalani, lohkeavan luonnonjukurtin, johon olen nykyisin aivan koukussa. Syön vähintään yhden päivässä, parhaimmillaan kolme! Tällaisia kannan nykyisin myös evääksi töihin. Kätevän pieniä, mutta juuri sopivia esimerkiksi hedelmän kanssa täyttämään välinälkää. Eikä turhaa sokeria mukana.

Sitten lueskelin blogeja pitkästä aikaa. Samalla jatkoin perjantaiyönä kesken jäänyttä ruotsinkokeiden tarkastamista. Se on mielestäni ihan kivaa työtä, mutta vie tuhottomasti aikaa. Ymmärrän opettajia, jotka ovat aivan kypsyneet koeruljanssiin, mutta minä opetankin isoja ryhmiä vasta ekaa kertaa, joten en ole vielä ehtinyt tylsistyä tähän työtehtävään. Omat suomen ryhmänihän ovat sen verran pieniä, että heidän kokeensa tarkistaa nopeasti. Tosin huomaan tarkistavani kaikkea kaiken aikaa, sillä minulle on tullut sellainen tapa ryhmien pienuudesta johtuen, että käyn läpi kaikki heidän tuotoksensa, työkirjoja myöten, korjailen ja kommentoin. Ehkä vähän turhaa, oppilaat eivät monesti käy kerran tehtyjä töitä enää läpi. Usein toki teemme sen yhteisesti tai minä yksittäin oppilaan vierellä istuen. Se on tehokasta!

Ruotsinkokeista selvittyäni kello oli vasta kymmenen, ja päätin siirtää kuvia koneelle. Samalla postasin kirjamessuista, jaksoin väsätä tekstiä myös ruotsiksi.

Lopulta yhdeltätoista ylös koneen äärestä ja lenkille, piiiiiitkästä aikaa. Edellisestä lenkkikerrasta oli lähes kolme kuukautta, ja siksipä lähteminen tuntui erityisen vaikealta. Olihan se sitten kivaa, vaikka sykkeet olivatkin ihan toista luokkaa kuin kesän lopulla, jolloin olin jo ja vielä ihan mainiossa kunnossa. Vähän arvoin sitä, laittaako paljasjalkatossut jalkaan vai ei, mutta päädyin vielä tossuihin, enkä saanut pettyä. Maa ei ollut liian kylmä tai märkä, ainakaan näillä main. ;) Sykemittari oli tietenkin käytössä, ilman sitä en motivoidu hölkästä. Jotain sivupuuhaa sen verran yksitoikkoiseen kuntoiluun täytyy olla mukana!

Päätin olla menemättä yhteenkään asuntonäyttöön tänä sunnuntaina, sillä olen niin korviani myöten täynnä asunnon hakua. (Siltikään ei voitu välttyä asuntoasioilta myöskään tässä postauksessa...) Seuraavaksi suuntasin siis aivan muihin maailmoihin: kahden siskoni ja toisen siskon kaverin kanssa luonnontieteelliseen museoon sekä sen perästä kahville Cafe Espaan. – Päivän sivistysannos hirmuliskoineen ja hirmuisen isoine salaattiannoksineen. Minä herkuttelin tosin vain macaronilla lounaan jo kotona syötyäni. Oli oikein mukavaa, tosin museon laajat näyttelyt saivat pään osittain pyörälle; olisi halunnut perehtyä kaikkeen, muttei jaksanutkaan. Molempiin paikkoihin suunnataan uudestaan Lyylin kera! Jäin nimittäin haikailemaan myös herkkurahkapullan perään... Espan pullat ovat parhautta.

Sitten taas pari tuntia koneen äärellä, kuvia siirrellen, kirjoitellen. Olin valmistanut päivällä itselleni maukkaan lounaan työkaverin antamista suppiksista, ja päätin käyttää niitä vielä illallakin samantyyppisen sienikastikkeen tekemiseen. Ei muuta kuin voita tai öljyä pannulle, sipuli pilkottuna, suppikset hautumaan hetkeksi, kermaa loraus, vielä hauduttelua ja maustamisen jälkeen valmista syötäväksi. Heitin mausteeksi lonkalta valkopippuria ja hiukan valkosipulijauhetta sekä tietenkin suolaa, ja hyvää tuli.

Illallisen jälkeen kello oli kahdeksan. Päädyin kotipuuhiin, ja nyt yhdeksän maissa tuntuu jo siltä, että voisin vetäytyä vällyjen väliin. Ihmeellistä, mutta nukuttaa, eikä huvita mikään. Ei edes tv:n katselu.

Yöllä näen varmaan unia, ehkä hirmuisista liskoluurangoista... Tai ruotsintunneista tai sienistä. Tuntuu siltä, että kun viettää päivän tai pari yksinään, ajatukset kumuloituvat, ne tarvitsisivat poismenoreitin, ja jollei sellaista synny, tapahtumat hiipivät vähintään uniin. Toisaalta nautin ihan valtavasti yksinolosta, etenkin sellaisesta aikatauluttomasta, pitkästä yksin kotona olosta. Silloin saa tehtyä paljon sellaista, mitä ei muuten jaksa tai ehdi. Sosiaalisuus vie paljon aikaa! Mutta toisaalta yksinäisyys pelottaa. Millaista se sitten on, kun asuu aivan yksin vuoroviikot? En taida enää muista, viime kerrasta on niin pitkä aika, sillä olen lähinnä asustanut kämppisten tai perheen kera. Vain muutamia haja-aikoja yksinäni. Hui.

Nyt siis unille, huomenna kello soittaa kuuden maissa. Seitsemältä vanhaa aikaa. Ihanaa, saa nukkua "pitkään"!

Kirjamessuvinkki

Jos vaan kukaan teatteriystävä tänään eksyy kirjamessuille, niin tiedoksi annettakoon, että sieltä saa halvalla lippuja Kansallisteatterin useisiin näytäntöihin! Suosittelen. 15 euroa per aikuisen lippu on mielestäni vähän. 

Ostinkin siis perjantaisella messuvisiitilläni lähinnä näitä, en niinkään kirjoja... ;)

Besökte bokmässan i fredags och köpte inte särskilt många böcker utan teaterbiljetter. De var så billiga om man jämför med de vanliga priserna. 

Tycker att priserna är för höga för kulturevenemang. Om man betalar om sitt boende nästan eller över tusen euro per månad, hur kan man då längre göra något extra med sina få hundralappar som blir kvar? De är ju för mat, el, resandet inom huvudstadsregionen, telefonen etc. Ja, jag är arg på hela denna "konstnadsvärld" som man bor i, känner mig avundsjuk på de lärare som bor på landet. Lönen är densamma, men vardagen kostar säkert hälften av det jag betalar. 

Men, oavsett detta, vill jag inte bo någon annastans än här. Så att varför klaga på, om man själv väljer det här alternativet. Bokmässan var av en händelse fri, för jag hade fått många biljetter, samt jag tränade igår gratis på ett gym, som har då och då såna dagar, när man kan bekanta sig med gymmet. Aldrig blir jag ett medlem, men är glad för att få en möjlighet att prova på. 

Kulttuurivinkki: Tanssitaivaan alla 2.0

Viikko sitten olimme fiinejä ja elitistisiä: hörpimme kuohuviiniä ja söimme leivoksia Oopperassa. Ai että, mitkä fiilikset, kun pääsi keskellä arkea, alkavaa kevätväsymystä ja muuta haikeutta nauttimaan kulttuurin ihmeitätekevästä voimasta. 

Välillä valitettavasti kärsin ajatuksesta, että mieluummin itken Jaguaarissa kuin Ladassa tai ruuhkabussissa; kuuluisista sanoista on monta väännöstä ja tulkintaa. Yhtä kaikki, en itkenyt, vaan nautin joka solullani, vaikka hetkittäinen surumielisyys oli ylläni illan ajan. Joskus kulttuurin kokeminenkin voi nostaa pintaan tunteita, joita ei edes tiennyt omistavansa. Kohdallani haikeus voimistui myös ylevän ympäristön myötä.

Miten voi ihminen olla samalla kuitenkin niin onnekas, että saa nauttia jotain tällaista – lähes täydellistä?

Ohjelmassa oli siis loistava, herkistävä ja fantastinen tanssinäytös Tanssitaivaan alla 2.0. Keksisinkö vielä lisää kehusanoja? Ei, kehotan vain kovasti: menkää ja kokekaa itse! Näytös koostuu kolmesta itsenäisestä teoksesta, joita esitetään tämän otsikon alla Kansallisoopperassa vielä kahdesti, perjantaina 25.2. ja lauantaina 26.2. Lippuja näyttää olevan saatavilla – ja nopein innostuja saa minulta käsiohjelman postissa!

 

Kuva: Dino ahmad ali

Liikkeen riemua, yhteisöllisyyttä, sukupuolineutraaliutta tai sukupuolisuuden positiivista esilletuomista, ympäristön arkisten puitteiden luovaa käyttämistä, kevätvillitystä... Tanssiteokset pursusivat juuri sellaisia elementtejä, joita toivoisin elämäänikin tällä hetkellä lisää. Ehkä joskus sellaista pientä ekstraa löytääkin nimenomaan kulttuurista. 

Jos et voi itse elää kaikkea, mitä haluaisit, etsi se paperilta tai esiripun takaa.

Elitistisiä nautintoja

Uusi vuosi, ja mikä aamu! Nukuttiin kahteen. Pösilö alias Lyyli viettää viikonloppua mummulassa, mikä mahdollisti pitkän unitilan. Täytyy myöntää, että ihan kaikki loman illat ovat venyneet öiksi: yleisin nukkumaanmenoaikamme on kolmen kieppeissä. Minkäs sille voit, että on pakko katsoa vielä yksi The IT Growd lisää... 

Vuodenvaihteemme sujui erittäin kultturelleissa, etten sanoisi jopa elitistisissä merkeissä. Kiistelimme ystäväpariskunnan kanssa siitä, onko tämä enää yhtään boheemia elämää: ensin oopperassa nauttimassa La Bohèmesta, sitten Lyonissa kolmen–viiden ruokalajin illallisella. – Kuulostaa täysin keski-ikäiseltä ja hyvätuloiselta elämältä, mutta entä jos huvitteluun upottaa viimeiset pennosensa, ja elää tammikuun kaurapuurolla. Olisiko se sittenkin hiukan boheemia? En tosin tässä väitä mitään meidän elämästämme, sillä puhuimme ehkä kuitenkin jollain symbolisella tasolla boheemiuden määritelmästä. Itseäni en laske siivousneuroottisena, ulkonäkökeskeisenä ja tulosorientoituneena ihmisenä boheemiksi, vaikka sellainen kenties salaisissa unelmissani haluaisin olla.

Työpaikka sponsoroi oopperalipussa ja Diners Club ruokalaskussa. :) Tällä kertaa nautinnot maksoi  kyllä mielihyvin, olisi maksanut vaikka kaiken omasta pussistaan, sillä ilta oli mitä viihdyttävin. Oopperassa tuli tosin hiukan torkahdeltua; totesin, etten ole – ehkä yhtään yllättäen – lainkaan niin paljon oopperan ystävä kuin tanssin, teatterin, elokuvien tai tv-sarjojen. Mutta vaihtelukin virkistää, ja puhtaita ääniä on mitä miellyttävin kuunnella. 

Päälleni kiskaisin joulunkin aikaan ahkerassa käytössä olleen karvakauluspitsipuseroni, johon olen kovasti tykästynyt. Onnellinen olin siitä, että sain torstaina hankittua asuun istuvat mustat perushousut, jotka nekin ovat mustien suorien housujen ohella uupuneet kokoelmistani jo vuosia. Edellispäivän shoppailuista ja eilisen viimeisistä nettiostoksista  – sorruin sittenkin Madebyn muutamiin koruihin – alkoi kahden kuun pituinen säästökausi. Ei siis mitään sen kummempia uudenvuodenlupauksia kuin olla säästäväinen ja lopettaa hiustensa väärinkäyttö. Iiks! Vaikeaa, vaikeaa.

Hyvää alkanutta vuotta 2011 kaikille! Tulkoon vuodesta (pientä itsehillintää vaativista projekteista huolimatta) entistä parempi!

Päivänasu:

paita: Second Hand Hilda Viola

housut: Esprit

saappaat: Ten Points

Kulttuuririennot: Villa Mairea

Mitä enemmän kulttuuria on elämässään kokenut, sitä vaikeampaa siitä on enää saada elämyksiä. Helsingin Sanomissa julkaistaan hauskaa kulttuuripalstaa, jossa "kaiken nähnyt kulttuuritoimittaja herkistyy" eli kertoo jostain kulttuurikokemuksestaan, joka on noussut yli muiden ja jäänyt jotenkin erityisenä mieleen. Vaikka herkistyminen kulttuurille vaikeutuu kulttuurisen painolastin myötä, elämyksiä on aina mahdollista löytää. Niille vain tarvitaan oikeat olosuhteet, joita hektisessä arjenkin pyörityksessä välillä syntyy. 

  Kuva: drz image

Minun herkistymiseni kulttuurille tapahtui viimeksi elokuussa, ystäväni häiden jälkeisenä päivänä, kun olimme häävieraiden ja juhlakalujen kanssa tutustumassa Villa Maireaan. A. Ahlström Osakeyhtiön perijättärelle Maire Gullichsenille ja tämän puolisolle Harrylle 30-luvulla suunniteltu residenssi on Alvar Aallon kädenjäljistä yksi kuuluisimpia. Se sijaitsee Porin Noormarkussa Ahlströmin ruukkialueella, jossa sijaitsee muitakin arkkitehtoorisesti arvokkaita rakennuksia, kuten Havulinna. Nyttemmin alkuperäinen A. Ahlström Osakeyhtiö on pirstaloitunut, ja yksi sen osayhtiöistä, nimeltään juurikin A. Ahlström Osakeyhtiö sijaitsee edelleen pääkonttoreineen Noormarkun ruukkialueella. 

Ruukkialueella rakennukset ovat käyneet läpi kasvojenkohotuksen eli erilaisia remontteja, majoitusmahdollisuudet ovat alueella parantuneet ja tunnelma etenkin Villa Maireassa kuin suoraan menneisyydestä, vaikka residenssi olikin vielä elokussa osittain julkisivuremontin alla. Tuntui aivan maagiselta pysähtyä hetkeksi ihailemaan rakennuksen eleganssia ja haistella loppukesän tuulia Mairean upealla pihalla. Ainoa harmitukseni taisi olla, kun ei päästy tutustumaan talon kaikkiin tiloihin, kuten yläkerran temppuhuoneeseen tai ateljeehen. Olin jopa ostaa Mairea-kirjan, mutta tajusin, etten kuitenkaan koskaan jaksaisi lukea sitä.

Kuva: andrewpaulcarr

Villa Mairea rakennettiin yksityisasunnoksi isolle perheelle. Se edustaa tyylisuunnaltaan modernismia, ja on mielestäni edelleen melko moderni rakennuksena sekä funtionaalisuudeltaan että muotokieleltään. Ehkä eniten 30-luvun henkeä on Alvar Aallon puolison Aino Aallon suunnittelemassa sisustuksessa: rottinkituolit, paljon puuelementtejä, hauskoja valosäätimiä – jonkinasteista asketismia rakennus sisustuksineen julistaa, vaikka onkin paitsi itse taideteos myös täynnä arvokastakin taidetta. Ehkä tähän ovat vaikuttaneet myös Aaltojen saamat japanilaisvaikutteet. Villa Maireahan on rakennuksena melko yksinkertainen ja toisaalta kiehtovan yksityiskohtainen. Paljon elementtejä on poimittu ympäröivästä luonnosta. Myös funktionaalisuutta on ajateltu hieman tavallisuudesta poikkeavilla tavoilla: esimerkiksi ylimääräisille tauluille on tehty rakenteisiin säilytystiloja, koska on tiedetty Maire Gullichsenin olevan todellinen taiteen mesenaatti. 

Villa Mairean emäntä liittyy minuun myös eräällä toisellakin tavalla kuin sillä, että olen elänyt lapsuuteni samoissa maisemissa kuin hän aikanaan, nimittäin Noormarkun kankailla. Olen sen lisäksi ollut töissä museoharjoittelijana yhden kesän Porin taidemuseossa. Kyseinen taidemuseohan on perustettu Maire Gullichsenin lahjoitusten varaan. Villa Mairea -kokemus ei siis ollut minulle sarjassaan ensimmäinen, mutta ensimmäinen herkistävä. Ehkä tähän asti olin ollut vain liian nuori tai liian lähellä ymmärtääkseni tai kokeakseni sitä sen syvällisemmin. Tällä kertaa taas juurikin taustat saattoivat lisätä kiinnostusta asiaan. Täällä meillä on tällaista ollut, ja on edelleen. Se on ihmeellistäkin, oikeasti herkistävää.

Kuva: andrewpaulcarr

 
Lähteet ja lisälukemista: Wikipedia, Alvar Aalto -säätiö, A. Ahlström Osakeyhtiö

Kulttuuria ja vaatekuituja

Lokakuusta ei tullutkaan mekkokuuta, kuten joskus uumoilin, sillä en jaksa nyt enää mitään projekteja. Ainoa tavoitteeni loppusyksylle on harrastaa enemmän kulttuuria. Viikonloppu oli siinä suhteessa hyvä alku: perjantaina oli opejen ilta, koulutuksellinen, mutta sen lopulla kävimme kuitenkin kaupungin yössä. Eräänlaista kulttuuria sekin ja ainakin minulle hyvin harvinaista toimintaa nykyisin. Eilen taas olimme sirkuksessa – Lyyli ja äitinsä ensimmäistä kertaa elämässään. 

Sirkus Finlandian trapetsitaiteilijat olisin mieluusti nähnyt ihan A-katsomosta käsin, sillä sen verran niistä lumouduin, mutta täytyy myöntää, että muuten ohjelmisto oli aika lapsipainotteista, kökköäkin, ja itseäni suorastaan vähän yökötti hevosten esiintyminen, sillä en voinut olla ajattelematta niiden olosuhteita sirkusmaailmassa. Enkä oikeastaan ymmärrä, mitä hienoa siinä on, jos hevonen kulkee takajaloillaan tai osaa juosta hevosryhmässä ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Koirien esiintymisen sirkuksessa ymmärrän paremmin, sillä koira varmaan enemmän nauttii temppujen tekemisestä, oppiikin niitä ja sopeutuu muutenkin paremmin elämään ns. suljetummissa olosuhteissa, mitä sirkus aina on. En voi keksiä, missä kiertueen hevoset esimerkiksi Helsingissä ollessaan laiduntavat. Ehkä niitä viedään välillä jonnekin muualle(kin) ulkoilemaan kuin Kaisaniemen kentän liepeille?

Paituli: Marimekon Riimu, trikoot: H & M, kengät: O.I.S, käsilaukku: Nanniini, viherpunaiset jalat: Lyyli keinuu

Viikonloppuna en muuten ole jaksanut satsata ulkonäköön, koska olemme viettäneet sitä ihan perheen kesken ja sirkukseenkin lähdin meikeittä, mutta perjantaina tietenkin pukeuduin uuteen, ns. laittomasti ostettuun vaatteeseeni. Nyt voin teille paljastaa, että kysymyksessä on Noora Niinikosken suunnittelema Marimekon Riimu-paituli, joka viehätti minua graafisuudellaan ja hauskoilla lepakkohihoillaan. Yhden käyttökerran jälkeen voin sanoa olevani erittäin tyytyväinen ostokseeni. Ainoastaan materiaalit hiukan hämäävät, sillä viskoosi on kuulemma aika vaativa, joskin ihanantuntuinen materiaali. Sitä pitää pestä varoen kuin villaa, varoa kutistamasta liian kuumalla, antaa kuivua tasossa ja silittää höyryllä ja varoa, jos rauta pisaroi, sillä pisarajäljet eivät viskoosista lähde kuin kastamalla koko vaate uudelleen. Onnekseni Riimu ei ole 100-prosenttista viskoosia, joten se saattaa käyttäytyä pesutilanteessa hyvinkin eri tavalla. 

Oikeastaan menin aikanani ostamaan Marimekolta Reuna-mekkoa, mutta sitä en lopulta uskaltanutkaan hankkia, sillä se oli täysvillainen. Herkän ihoni takia en luota edes merinovillaan, vaikka villa onkin aivan loistava luonnonkuitu lämmöneristyskykynsä ja keveytensä ansiosta. Ilman villasukkia en selviäisi edes kesästä! Myös Reuna-mekko tuntui ihanan ilmavalta ja sellaiselta vaatteelta, joka ei ihan heti kulahda, kuten mustat puuvillavaatteet pruukaavat tehdä, mutta hillitsin itseni riskin takia. 

Muutenkin on ehkä syytä siirtyä välillä hehkuttamaan muitakin vaatteita kuin (Kiinassa valmistettuja) Marimekkoja. Mutta minkä sille voin, että minuun iski Mari-villitys? Kuulemma, ainakin kälyni mukaan, Marimekko on opejen vaate. Tosin perinteisesti kai opeja on nähty tasaraitapaidoissa, kuten kälyni totesi. Itse en ole ilmiöön törmännyt. Ehkä tasaraidat ovat muutenkin hävinneet katukuvasta, ja Marimekostakin on tullut enemmän tavisvaatettaja. Sanoisin, ettei kyseisen putiikin kuteita välttämättä enää muodin virrasta erota. Toisaalta monissa nykypäivän ja 70-luvun marivaatteissa on kuitenkin samaa henkeä. Ehkä Marimekko vain on kasvanut aikuiseksi ja onnistunut sekä synnyttämään uudenlaista että pysyttelemaan vanhassa, hyväksi havaitussa. Well done, ei voi muuta sanoa, vaikka tuo vaatteiden ompeluttaminen ulkomailla minua ärsyttääkin. Tosin en usko, että olisin valmis maksamaan noista kuteista enää yhtään enempää mitä nyt tein. Joten turhaa kai kritisoin. Suomessa suunniteltua ja tekstiileistä lähtien tuotettua lienee mahdotonta vaatia?