Alkuja ja loppuja

Meidän pienelle naisperheellemme kuuluu sekä hyvää että huonoa. Hyvää on pienen Hilpin syntymä huhtikuun alussa. Hän on aivan ihana, pieni, sirpakka ja tahtoa täynnä oleva edelleen alle 62-senttinen neitokainen. Aivan alkumetreistä asti hän on hurmannut niin minut kuin monet muut olemuksellaan. Ja alusta asti hänen kanssaan on saanut taistella: itkua, ääntä ja liikettä on elämäämme mahtunut.

Koliikista kuitenkin selvittiin; toisen, kolmannen ja neljännen vauvakuukauden pelkotiloistani rämmin ylös, ja viime ajat ovat sujuneet kutakuinkin mukavasti. Pieni ihmisemme alkoi ryömiä jo reilun neljän kuukauden iässä, puolivuotiaana hän ryhtyi konttaamaan ja nyt hän on jo monen viikon ajan noussut pystyyn. Elohopea kerrassaan. Hyvää tuossa varhain liikkeelle lähdössä on ollut se, että näin hän pääsee tutkimaan maailmaa itsekseen ja siten viihdyttämään itseään. Minä kun olen pääsääntöisesti yksin (tai Lyylin kera) hänen kanssaan, niin kotihommia riittää. Täytyy sanoa, että kakkavaipat, syöttäminen ja soseiden tekeminen tulevat jo korvista ulos, mutta kestän sen ajatuksen voimin, että ei tätä vauva-aikaa kauaa kestä. Se on ohi oikeastaan aivan liian pian, ja niinpä ainakin yritän lähinnä nauttia. Ja näin vanhempainvapaalla sitä aikaa kuitenkin on oikeastaan aika paljon: on ollut aikaa nukkua päiväunia, katsella tv-sarjoja Netflixistä ja sitten käydä läpi sitä elämän huonoa puolta. 

Huonoa nimittäin on tämä meitä kaikkia maapallon asukkeja koskettava ilmastonmuutos. Kuuma kesä, mittaushistorian lämpimin syksy ja lumettomin marraskuu täällä Suomessa. Maailmalla ennätyskuivuutta esimerkiksi Australiassa ja Etelä-Afrikassa, ennenkokemattomia metsäpaloja Kaliforniassa ja Kreikassa. Huonoja uutisia pursuaa median kautta tietoisuuteeni päivittäin, ja herkässä hormonitilassani olen todellakin huolestunut uutisista. Olen lukenut paljon aiheeseen liittyviä artikkeleja, nyt tietokirjaakin, ja tiedostan asian vakavuuden. Monen tutkijan tavoin olen sitä mieltä, että jos emme ala tehdä radikaaleja muutoksia elämäntapoihimme, ihmiskuntaa ei sadan vuoden päästä ole enää olemassakaan. Ja arvatkaapa vain, alammeko tehdä muutoksia. Onko niitä näkyvillä? Pieniä puroja kenties, mutta suuren virran kohinaa emme kuule. Aika alkaa käydä vähiin. 

Kaikin puolin minun oma elämäni on hyvää, meidän perheemme arki on onnellista, ja olen sisällä itsessäni tyytyväinen ja koen, että elämälleni on tullut täyttymys. Jossain mielessä olen elänyt elämäni "valmiiksi", vaikka toki haluan elää täällä edelleenkin, äitinä lapsilleni. Mutta suuri maailma voi niin huonosti, ettei se voi olla vaikuttamatta onnellisuuden kokemuksiini. Oikeastaan olen todella ahdistunut, ja ajatukseni pyörivät tämän ahdistavan ilmastoasian ympärillä lähes jatkuvasti. Onneksi on terapia, jossa olen ilmastoahdistustani saanut kiitettävästi purettua. 

Mutta purettavaa on varmasti niin paljon, että olen ajatellut nyt seuraavaa: Lyylin vierestä on ollut paikka kirjoittaa perheeseen, vaatteisiin, kotiin, keittiöön, kulttuuriin, arkeen, parisuhteisiin, yksinäisyyteen, sairastamiseen ja suruun liittyviä tunteita, mutta sen tie on nyt tullut päätökseensä. En tiedä, riittääkö minun maailmani mikään aika kirjoittaa enää mitään, mutta olen muhittanut päässäni ajatusta kirjoittaa ilmastonmuutosahdistustani ulos. Ehkäpä siis avaan jossain vaiheessa uuden blogin!

Jättäkäämme kuitenkin nyt Sylville, Lyylille (ja Hilpille) iloiset heipat; on ollut sangen puhdistavaa päästä kirjoittamaan mitä henkilökohtaisimpia ajatuksia auki kenen tahansa luettavaksi. Sen aika on nyt kuitenkin ohi. Kuten iso kirjakin sen toteaa: kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.  

Kevätlukemistoa

Narsissimme kuihtuivat ennenaikaisesti, eikä uusista rairuohoista itänyt kuin osa, ja eräänä yönä ne vähätkin itäneet korret olivat laonneet veden puutteesta johtuen. Niinpä ostin krookuksia tilalle. Ne veivätkin heti sydämeni. Tänä vuonna ei tulppaaneita tarvita pääsiäistä värittämään.

Eräänlaista väriä elämään tuo myös flunssa, joka iski meikäläiseen eilen, juuri sopivasti kuusi päivää ennen laskettua aikaa. Toivottavasti tässä vielä ehtii terveeksi ennen synnytyslaitokselle lähtemistä. Niinpä ainakin pitkäperjantaini menee sängyn pohjalla. Olen jo valmiiksi tylsistynyt, mutta ehkäpä Elena Ferrante vie mukanaan. Optimistisesti kirjoja on luettavaksi muitakin. Neljää en ehkä ennen vauvaa ehdi, mutta nuo kaikki on kuitenkin tarkoitus kevään aikana selvittää. :) 

Olohuoneen seinät ovat edelleen tyhjät, puolentoista vuoden asumisen jälkeen. Ehkä ne sellaisiksi jäävätkin: helpompi myydä rei'ittämättömiä pintoja. ;) Vähän orvon näköistä kuitenkin...

Muovikrääsäkransseilua

Kuusi vuotta sitten hurahdin tekemään muovikrääsästä pääsiäiskransseja. Joskus täytyy matkia itseään, mutta ehkä pitäisi matkia tarkemmin. Tällä kertaa oioin mutkia suoriksi, ja lopputulos jäi siksi hieman valjuksi. Mutta askarteleminen oli hauskaa, ja Lyylikin pääsi tietysti nyt mukaan, kun ikää oli karttunut tarpeeksi kuumaliiman käyttöön. 

Löysin Sinellistä tällä kertaa pyöreitä kranssinpohjia, mutta päätin, että en rupea päällystämään niitä keltaisella paperilla, sillä viimeksi paperi alkoi käytössä repeillä ja lopulta jouduin purkamaan toisen kransseista (toisen olin antanut ystävälle lahjaksi, tiedä sitten, mitä hän sillä teki...). 

Olisi pitänyt, sillä valkoisen styroksipohjan jäädessä esille kranssi näyttää vähemmän pääsiäiseltä ja enemmän puolivalmiilta. Lisäksi tämän vuoden ihmeellinen trendi sekä Tigerissä että Sinellissä olivat moniväristen tipujen paketit. Olisin halunnut pelkkiä keltaisia, mutta kun yhden paketin hinta on kolme ja puoli euroa... Ällötti muutenkin ostaa muovittomana maaliskuuna tuollaisia Made in China -kökköjä, mutta kun ne oli saatava! Muovikrääsä löytyi tietenkin Lyylin laatikoista, ja päätin, että jos jonain vuonna täytyy taas päästä tekemään näitä, kannattaa metsästää kirpputoreilta tai vaikka sosiaalisen median välityksellä Kinder-munien sisältöjä, sillä niitä varmaan ihmisten laatikonpohjilla piisaa!

Askarteleminen oli niin kivaa, että sitä pitäisi tehdä useamminkin kuin kuuden vuoden välein pääsiäisen alla! 

Pääsiäistä päästämään

Harvemmin on tullut vietettyä pääsiäistä kotosalla, eikä se oikein nytkään inspiroisi, mutta en enää tohdi mahan kanssa lähteä maakuntaan. Sitä suuremmalla syyllä kotipääsiäisestä tulee ottaa ilo irti!

Niinpä ollaan askarreltu pääsiäiskoristeita, ostin jo narsisseja ja helmililjoja, ja tietenkin rairuohot on kylvetty. Oikeammin kylvin timoteitä, sillä lähikaupasta en muuta löytänyt, ja päätin tyytyä siihen. Jo hyvissä ajoin, pari viikkoa ennen pääsiäistä, istutin lautasellisen: se iti nopeasti ja alkoi kasvaa tasaisena mattona. Kunnes torstaina suihkutin siihen vahingossa etikkaa! Meillä kun etikkaa on suihkupullossa keittiössä aivan käden ulottuvilla siivoamista varten, enkä siinä sitten vain ajatellut sen koommin asiaa. Oikea sumutinpullo, se vedellä täytetty, sijaitsee roskiskaapissa. Olin niin ajatuksissani, oikeastaan murheissani, että tartuin vain lähimpään, ja lopputuloksena oli nuutunut, kasvamisen lopettanut ruohopläntti. 

Ei siinä sitten auttanut kuin lähteä ostamaan uutta multaa, sillä kuinkas sattuikaan, että olin käyttänyt viimeisetkin mullat juuri tuon epäonnisen rairuohon alustaksi. Lähimmässä kukkakaupassa, Vuosaaren jo aikansa eläneen pohjoisen ostarin uudehkossa putiikissa ei ollut myytävänä kuin kaktusmultaa. Tyydyin siihen, tultiin kotiin, mutta pussin avattuani tajusin, että ei tästä hyvä alusta tule. No, tulipa vaihdettua kaktusten mullat (ekaa kertaa elämässäni!), mutta ei taas auttanut kuin lähteä sen perään uudelle mullanhakukierrokselle, tällä kertaa samaisen ostoskeskuksen S-markettiin. 

Lopulta saatiin mullat lautasille, ja nyt kuumeisena odotan, josko ehtivät pääsiäisen pyhiksi valmiiksi. Tosin tuskin kauheasti vieraita on luvassa, joten sama kai se minulle, ovatko ruohot valmiita jonain tiettynä päivänä vai eivät. Ja silti tuntuu, että pääsiäinen on jotenkin tehtävä juuri niiksi päiviksi, kun muutkin sitä viettävät. Vaikka en tiedä, kuinka moni kovin uskonnollista pääsiäistä viettää. Todennäköisemmin muutama lisävapaa viikonlopun ympärillä on monelle lähinnä kauan kaivattua kevätlomaa: mahdollisuus nukkua enemmän, ulkoilla, olla perheen tai suvun kanssa, syödä (ja juoda) hyvin. 

Mietin jo vähän, josko menisin seuraamaan keskustaan Via Crucis -pääsiäisvaellusta. Se on kulttuurinen ilmiö, joka on minulta vielä tyystin näkemättä, mutta kammoksun väkimassoja, etenkin tässä tilassa, ja koska liikkumiseni on hidasta ja välillä vaivalloista, taidan vain tyytyä näkemään niitä ystäviä, jotka ovat kaupungissa (eikä se tietenkään ole pelkkää tyytymistä, mutta jos jotain erityistä pääsiäistekemistä tässä etsii, ystävien näkeminen kaupungilla ei ole minulle sitä). Lisäksi voin mennä tangosalille muutamien vapaaehtoisten kanssa salin siivous- ja järjestelyavuksi ja näkemään joitain tuttuja tangontanssijoita samalla (vaikka itsellä tuo harrastus on pidempiaikaisella katkolla) ja yhden vanhemman perheiden tapaamiseen. Ehkäpä sisko ja miehensä tulevat lautapelin kanssa kylään. (Se olisi parhautta, mutta koska eivät olleet varmoja, en uskalla liikaa odottaa sitä, että pääsisin pelailemaan.) 

Lopulta kenties käytän suurimman osan ajasta lukemiseen! Olkkarin ja makkarin sisäilma on sitä huonompaa, mitä enemmän aurinko sisälle paistaa, mutta nytpä voi pikkuhiljaa alkaa pitää ikkunoita pitkiä aikoja auki ja harrastaa läpivetoa. Parvekkeella haisee edelleen uudet villat ja sen sellaiset rakennusmateriaalit, mutta pahin maalinhaju on poistunut. Hurraa. 

Ehkä tästä vielä lokoisa pääsiäinen saadaan, jos yhtenä kappaleena pysytään. 

Kolmannen viikon jälkeen

Tyhjiksi ovat jäämässä kalenterin sivut. En oikein jaksa täyttää kaikkia päiviäni kahvitteluilla, leffoilla, lounailla, kun noihin menee kauheasti rahaa, eikä oikein inspiraatiotakaan löydy. Mieluiten olisin kotona, tekisin käsityötä, katselisin dokumentteja Yle Areenasta, lukisin kirjoja. Toki olen tuota kaikkea tehnytkin, mutta totuuden nimissä on sanottava, että allergiani ovat nyt niin pahoina, ettei kotona olo tee oikein hyvää. Tänäänkin on lähinnä vain syyhyttänyt, päiväsaikaankin, vaikka yleensä kutina alkaa vasta iltaisin. 

DNRS-treenejä olen tehnyt kiitettävästi, vähintään puoli tuntia päivässä, joko itse tehden askelsarjaa tai kuunnellen vanhoja, äänittämiäni askelsarjoja. On se tehnyt hyvää mielelle, on jotenkin toiveikkaampi ja iloisempi olo. Arvostan elämääni, kaikkia sen polkuja ja haasteita, aivan eri tavalla sen ansiosta, että olen käynyt mieleisiä muistoja läpi ääneen puhuen, kuten ohjelmaan kuuluu. 

Suru asuu varmastikin aina minussa, jollain tapaa, rakkaan ihmisen menettämisen takia, mutta se ei ole aikoihin ottanut minusta niskalenkkiä. Ja toki kaipaan ihmistä vierelleni: raskauden ajan olen päivittäin ajatellut, että kunpa Veikko vielä olisi rinnallani, mutta tuo ajatus käy nopeasti mielessäni, itketyttää tovin ja sitten taas jatkaa matkaansa palatakseen seuraavana päivänä uudelleen. Se ei tunnu raskaalta; raskasta on vain tämä yksin taivaltaminen, mutta senkin osaan aika ajoin kääntää tyytyväisyydeksi. Eipä tarvitse pelätä miehen menettämistä, ei pohtia avioeron tuomia rahallisia huolia, ei taistella kotitöistä kenenkään kanssa, ei surra sitä, miten oma terveys vaikuttaa toiseen. Ja onhan minulla Lyyli! Kyllä hänestä jo on seuraa: ei tietenkään samalla tapaa kuin aikuisesta, mutta kiitollisena mietin sitäkin monesti, miten onnekas olen, kun olen hänet saanut.

Huomannette siis, että mielentilani on syksyistä parempi, vaikka fyysinen vointi huonompi. Jännittää vähän, miten tämä kevään tulo vaikuttaa sisäilman laatuun: pakkasilla sentään ilma hiukan liikkui, mutta nyt kun on laskenut nollan tienoille, huomaan jo kotimme oudon tuoksun palanneen. 

Niinpä tänään aloin ajatella, että 95 prosentin todennäköisyydellä asunto menee elokuussa myyntiin. Ihmeiden aika on ohi; kyllä niitä on tässä odotettu, vaikka yleensä on viisautta nähdä tosiasiat. Kuulin sitäpaitsi eilen, että asunnon sisäilmaan vaikuttaa todella paljon sen hiilidioksipitoisuus, ja täällä varmasti hiilidioksidia piisaa. Senkin voisi mittauttaa, mutta se on turhaa tämän asunnon suhteen, kun asialle ei kuitenkaan mitään voi tehdä. Ehkä ensi kerralla kannattaa jo homekoiratutkimuksen yhteydessä mittauttaa hiilidioksiditkin – siis ennen kuin tekee ostopäätöksen! (Aina vain hankalammaksi käy sopivan asunnon löytäminen...)

Nyt on kuitenkin turha murehtia sellaista, mille ei enää tai vielä mitään voi, ja yritän malttaa odottaa tuonne elokuulle asti ennen lopullisia päätöksiä. Aloin miettiä, josko minulla olisi voimavaroja myydä asunto itse, kun aikaahan ainakin olisi, mutta olen vähän empiväinen muiden syiden suhteen. Kalliiksi voi sekin tulla, kun oletettavasti asunto menee hitaasti kaupaksi. Ilmoittelu siellä täällä tai ihan pelkästään Oikotiellä on hintavaa puuhaa. Laskin, että kolme-neljä tonnia tuossa itse myymisessä voisi parhaimmillaan säästää. Kuulostaa lopulta pieneltä rahalta tässä konkurssissa, mutta säästö toki olisi tuokin. Onneksi on aikaa vielä miettiä tuota. 

Kyllä tässä monenlaista ajatusta risteilee pienessä pääkopassa: mistähän sitten uusi koti, on se pulmista pahin. En oikein tiedä edes, minne haluaisin. Lähemmäs metroa tietysti, mutta en osaa sanoa, viihtyisinkö Mellunmäessä tai Kontulassa, jotka ovat asuinalueita, joihin minulla on varaa. Toisaalta en kai muutakaan voi, jos emme paikkakuntaa kerran ole vaihtamassa. Rastilan olen hylkäämässä, sillä 90-luvun asunnoissa on kaikki isot remontit tekemättä ja kymmenen–viidentoista vuoden päästä paljon kuluja, eikä Rastilasta löydy tuon vanhempaa asuntokantaa. Puotila olisi ihanteellisin 50–60-luvun asuntoineen, mutta sinne minulla ei tämän tappiollisen asuntokokeilun jälkeen ole varaa, eikä ehkä olisi ollut muutenkaan. Kaikkein turvallisinta nimittäin olisi hankkia samantyyppinen 60-luvun paikallaan muuratun talon asunto kuin Helminkadun helmi; sellainen, jossa kaikki isot remontit olisi jo tehty. Taloudellisesti lähes ainoa mahdollisuus ja turvallisuustasoltaan riittävä ratkaisu taas olisi tällainen 60-luvun elementti, mutta huippuimurilla ja kunnollisilla tuloilmaventtiileillä varusteltu tapaus, joita löytyy jonkin verran Kontulasta ja Mellunmäestä, tosin useasta vielä putket tekemättä. Hmm... Vai jäädäkö Vanhan Vuosaaren puolelle?

Välillä tuntuu siltä, että paljon on pienelle ihmiselle annettu pulmia ja tehtäviä ratkottavaksi, mutta enköhän ne jollain tapaa ratkottua myös saa. Ainakin tähän asti on onnistunut. Nyt vain hetken joudun kestämään tällaista välitilaa. Monella tapaa inhottavaa, että ainutkertainen äitiysloma menee sairastellessa. Täytyy kuitenkin ottaa tämän siltä kannalta, että koskaan ei voi kaikki olla täydellisesti. Nyt on monen moni asia napsahtanut tai napsahtamassa kohdilleen, ja vaikka asuntoasia ei vielä, sillekin tulee aikansa. 

Hyvää yötä kaikille, tänään kuvatta. Oli aiheellista päästä tyhjentämään päänsä. Ehkä tästäkin lopulta hyvä viikko tulee. 

Suosikkisoppa

Jatkan ruokateemalla edelleen, sillä en voi olla kertomatta teille tämän hetken suosikkiani: (Rumpujen päristelyä)... Se on... perunakeitto! 

Kyllä, olen varmasti jollain tavalla vanhanaikainen tai ainakin kuljen trendien viertä (mihin blogin nimikin vihjaa), sillä perunaruoat eivät ole sukupolveni aikuisten juttu, eivätkä tällä hetkellä kai muutenkaan hitti. Bataattia se olla pitää, ja sitä minäkin käytän, mutta pitäydyn kyllä monissa perunaruoissakin, vaikken perunaa lisukkeeksi juuri koskaan keitäkään.

Perunakeitto löytyi Marttojen sivulta, ja tässäpä se teille, pienin muutoksin. Keitto sopii kevättalven lämmikkeeksi, ja minusta pisteenä i:n päällä siinä toimii tuo smetana. Ei siis kannata jättää sitä pois; vegaaninen smetanaversio minulta tosin vielä on testaamatta. 

Perunakeitto

½ jalopenochili
1 kelta- tai punasipuli
3 valkosipulin kynttä
6 perunaa
1 punainen paprika
3 porkkanaa
2 rkl öljyä
2 rkl tomaattipyreetä
yhden limen mehu
1–1,5 l vettä
2 kasvisliemikuutiota tai 4-6 tl kasvisliemijauhetta
smetanaa
(suolaa)
(tuoretta) basilikaa

1. Poista chilistä siemenet.

2. Kuutioi kasvikset: chili ja sipulit pieniksi, muut keskikokoisiksi paloiksi.

3. Paista sipulia, valkosipulia ja chiliä hetki öljyssä.

4. Lisää tomaattipyree ja kasvikset, sekoittele ja lisää neste ja kasvisliemijauhe- tai kuutiot.

5. Anna keiton kiehua hiljalleen noin 30 minuuttia, lisää limemehu, basilika ja tarvittaessa suolaa. Nosta jokaiselle lautaselle keiton päälle smetananokare – tai jos haluat pitää keiton vegaanisena esim. tätä vegaanista smetanaa.

Ei minusta ole ruokakuvaajaksi; ihmeellisen epätarkkoja osa kuvista, mutta ei välitetä siitä, eihän? Tämä on sellainen kädestä pitäen -ruokaohjeiden blogi: kasvisruokaa niille, jotka eivät ole keittiövelhoja. Tykkään ottaa eri vaiheista kuvia, koska se motivoi minua. En ole mikään ruoanlaittajasielu, ja näiden ohjeiden avulla on itsenikin helpompi toteuttaa resepti uudestaan, etenkin jos edellisestä kerrasta on aikaa, sillä unohdan hyvätkin ruokaohjeet helposti enkä osaa tehdä juuri mitään ulkomuistista!

Kasvissyönnistä

Olen ollut kasvissyöjä noin neljä vuotta. Ihan tarkkaan en muista, milloin jätin kaiken lopunkin lihan pois lautaselta, mutta sen muistan, että siirtymä oli vähittäinen. 

Syksyllä 2013 havahduin ympäristön tilaan, ilmastonmuutokseen ja siihen, että jotain voisi tehdä asialle – sen oman pienen osuutensa verran. Samalla mielessäni siinsi ajatus terveellisemmästä, enemmän kasviksia sisältävästä ruokavaliosta, vaikka varmasti söinkin ihan keskivertoisen terveellisesti siihenkin asti. En ole koskaan ollut mikään suuri lihan ystävä, enkä ole oppinut tekemään mitään sen ihmeellisempiä liharuokia. Nykyään ainoa liharuoka, jonka suostun valmistamaan, on lihapullat. Sekin siirtyy pikkuhiljaa Lyylin vastuualueelle...

Parin ensimmäisen kasvissyöntivuoteni aikana napsin välillä maistiaisia esimerkiksi noista lihapullista. Sen jälkeen ei ole useinkaan tehnyt lihaa mieli, vain joskus kunnollista makkaraa alkaa himota ajatuksissaan. Useimmiten lihan haju ja olemus kuvottaa, eikä noiden lihapyöryköiden väsääminen ole kuin velvollisuus. Muuten taloutemme on aika lihaton; en osta Lyylille suolaisia ja rasvaisia leikkeleitä, kuten metwurstia, en nakkeja tai sen sellaista. En nykyään juurikaan harrasta myöskään soijanakkeja; ne kuuluvat grillitulille tai nuotion ääreen! 

Mitkään edellämainitut eivät ole terveysruokaa millään mittarilla, enkä lihaa syövälle tyttärelle osta sellaisia siitäkään syystä. Lisäksi lihansyönti on valinta siinä missä kasvissyöntikin, ja meidän taloutemme eetokseen kuuluu suosia kasvissyöntiä, vaikka tytär saa syödä mieltymystensä mukaan lihaa toisaalla, jos näin itse haluaa. Myöskään uutta tulokasta en välttämättä kasvata kasvissyöjäksi, mutta en kyllä itse aio tarjota hänelle liharuokia kenties noita lihapullia lukuunottamatta. Lapsenhan voi halutessaan kasvattaa vegaaniksi, sillä huolellisesti koostettu vegaaniruoka on aivan yhtä ravitsevaa ja terveellistä kuin sekaruokakin – tai kenties jopa terveellisempää, sillä usein vegaaniruokavaliota noudattava on kiinnostunut siitä, mitä syö eikä harrasta ylenpalttisesti roska- tai valmisruokaa vaan valmistaa terveellistä ja monipuolista vegaanista ruokaa itse, puhtaista raaka-aineista lähtien. 

Ymmärrän silti hyvin, että markkinoilla on tarjolla yhä enenevässä määrin kasvispohjaisia lihaa mukailevia teollisia tuotteita, sillä kyllähän lihan maku on hyvä – jos liharuoka tai -tuote on hyvin valmistettu. Ei kai juuri kukaan kasvissyöjäksi ryhdykään siksi, ettei lihasta pitäisi. Kysymys on useimmiten ekologisista tai eettisistä valinnoista (tai molemmista), joskus myös terveydestä. Siksi on hyvä, että kasvissyöjille, vegaaneista puhumattakaan, on leivän päälle tarjolla muutakin kuin pelkkää öljyä tai vegaanimargariinia ja tuoreita kasviksia. Eikä sitä kukaan vegaani jaksa aina hummusta tai muita töhniä, vaan joskus haluaa juustoa tai metwurstia matkivan siivun lepäämään ruisleivälleen, oletan. Itse syön edelleen juustoa, mutta teen toisinaan myös hummusta, välillä harrastan avokadoa leivän päällä tai syön leipäni kasviksilla ja kananmunalla höystettynä. 

Omalla kohdallani huomaan kasvissyönnin lisänneen kasvisten käyttöä taloudessamme entisestään. Ruokaan uppoaakin sievoinen summa rahaa kuukaudessa, sillä syömme paitsi paljon luomua ja runsaasti kasviksia, jotka ovat suhteessa kalliita esim. valmisruokiin tai viljatuotteisiin verrattuna, myös määrällisesti paljon. Kulutan ilmeisesti moniin verrattuna enemmän – lieneekö syynä sitten jatkuva levottomuuteni? Arvelen, että moni kaksihenkinen talous pärjäisi reilusti yli satasen, jopa kaksisataa pienemmällä ruokalaskulla kuukautta kohden. Kaikkeen muuhun kuluttamiseeni verrattuna ruoka nousee meillä siis isoon asemaan (jollei nyt tätä epäonnista asumista lasketa mukaan).

Meidän keittiössä esillä on aina salaattia ja hedelmiä

Sillä on mielestäni merkityksensä, mitä suuhunsa lappaa. Kasvissyönnin myötä en koe joutuneeni luopumaan mistään sellaista ruoasta, jolla on minulle todellista merkitystä. Käytän toki maitotaloustuotteita, mutta niitäkin pyrin koko ajan vähentämään; esim. puuron teen usein kauramaitoon ja uunilaatikoihin käytän toisinaan kerman sijaan kaurakermaa. Vegaaniksi en ole ryhtymässä muutamienkaan syiden takia, joista suurin lienee vatsaongelmat. Jo nykyisellään papujen, siementen, pähkinöiden ja kaalien käyttö aiheuttaa usein erinäisiä suolisto-ongelmia, joiden takia esimerkiksi viime kesänä sain 30 tuntia kestäneen suolistosärkykohtauksen kahdesti, ja toisella kertaa jouduin lähtemään sen takia päivystykseen asti. 

Jos (terveellinen) kasvissyönti onkin kallista, vaikeaa se ei ole. Nykyään löytyy reseptejä ja helppoja puolivalmiita kasvisruokia vaikka kuinka paljon. Meillä syödään toisinaan myös kalaa, tosin harvemmin kuin kerran viikossa, ja etenkin lakto-ovo-vegetaristin ruokavalio on todella helppo koostaa, jos allergioita ei ole. 

Erään kasvissyöjän jääkaappi vastikään täytettynä

Kasvissyönnillä on varmasti monia positiivisia vaikutuksia terveyteen, mutta niitä ei ole aina helppo huomata. Itselle iloisena yllätyksenä on tullut matalahko verenpaine raskauden ajan tarkastuksissa. Lyyliä odottaessa verenpaineeni yläpaine oli hieman koholla, mutta nyt arvot ovat pysyneet hyvinä, vaikka ikää on melkein kymmenen vuotta enemmän! En keksi tälle muuta selitystä kuin runsaan kasvisten käytön ja muutenkin terveellisen ruokavalion ateriarytmeineen ja valmisruokien välttämisineen. 

Kaikkein parasta maapallon hyvinvoinnin suhteen olisi, jos kaikki lisäisivät kasvisruokien syöntiä, niin ettei välttämättä kenenkään pitäisi kokonaan luopua lihasta. Siitä pitäisi mielestäni tehdä sellainen herkku, joka kuuluisi esimerkiksi juhlapyhiin, juhliin tai muihin erityishetkiin. Mietin jossain vaiheessa, josko alkaisin syödä lihaa tämän periaatteen mukaisesti, mutta en kuitenkaan ole tehnyt niin, koska minulle kasvissyönti on myös identiteettikysymys. Jos söisin lihaa silloin tällöin, en voisi kutsua itseäni kasvissyöjäksi. Ja haluan olla kasvissyöjä, ennen kaikkea oman itseni tähden. Maailmaa en usko pystyväni pelastamaan.

Ystävän soijapyörykät

Olen jaksanut tällä viikolla jopa kokkailla, ja pitkästä aikaa tuli tehtyä vegaanisia soijapyöryköitä. Onnistuivat arkiruoaksi hyvin, mutta kyllä näihin tuhertuikin aikaa, kun olin niin epävarma maustamisesta. 

Resepti on alunperin vegaaniystävältäni; itse maustan pyörykät toisin kuin hänen ohjeensa sanoo, sillä en ole saanut hankittua ohjeen neuvomia nestesavua taikka Poppamiehen Burgers & Ribs -mausteseosta, vaan käytän ihan perusmausteita niiden sijaan. 

Soija imee mausteita kuin sieni, joten niitä tarvitaan ruokalusikkakaupalla!

Ystävän soijapyörykät

3 dl tummaa soijarouhetta

öljyä paistamiseen

vettä

maustamatonta soijajogurttia (250-500 g; käytin itse koko puolikiloisen purkin)

3 rkl maissitärkkelystä (löytyy ihan peruskaupoista)

2 rkl psylliumia

1 sipuli

suolaa ja mausteita (esim. nestesavua, Poppamiehen Burgers & Ribs -mausteseosta ja soijakastiketta tai

garam masalaa, mustapippuria, chiliä, tabascoa, tomaattipyreetä, sokeria ja yrttejä sekä soijakastiketta)

1. Paista soijarouhe runsaassa öljyssä pannulla. Taisin lorauttaa puolisen desiä rypsiöljyä kuivalle pannulle ennen rouheen lisäämistä.

2. Lisää soijarouheeseen vettä vähän kerrallaan niin kauan kuin rouhe imee sitä itseensä. Pidä levy koko ajan päällä. 

3. Mausta. Minä kaadoin pannulle ainakin ruokalusikallisen garam masalaa, puolisen teelusikallista mustapippuria, chiliä saman verran, tabascoa kymmenisen pisaraa, tomaattipyreetä pari ruokalusikallista, ruokalusikallisen intiaanisokeria ja muistaakseni lisäksi persiljaa ruokalusikallisen verran sekä muutaman ruokalusikallisen verran soijakastiketta. Suolaa saa laittaa aika varovasti, sillä soijakastike on yleensä todella suolaista.

4. Silppua sipuli.

5. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja muotoile pellille sopivankokoisia pullia.

6. Paista 200-asteisessa uunissa, kunnes pyörykät ovat saaneet kauniin värin eli noin 15 minuuttia.

Pyörykät jäävät aika pehmeiksi, ja pidänkin niiden suutuntumasta. Itse pyöräytin vielä tomaattikastikkeen pyöryköiden kaveriksi. Lyylille tein sitten parin päivän päästä ihan tavallisia lihapullia, kun hän ei vielä näistä vegaaniversioista innostu, ja perjantaina Lyyli, vierailulla ollut ystävänsä ja minä söimme kukin haluamiamme pullia kera tomaattikastikkeen. Oli hyvä äiti -olo. :D

Mullanvaihdon lopputulos

Nyt on kyllä tyytyväinen olo: sain eilen vaihdettua koko huushollin kukkamullat – Lyylin kaktuksiin tosin en uskaltanut koskea. 

Olihan tuo sotkuista puuhaa: koko vessan lattia multainen ja lopulta multaa kulkeutui muihinkin huoneisiin. En oikein ymmärrä, mikä älynväläys oli suorittaa vaihto vessassa; jotenkin kai ajattelin, että helppohan mullanrippeet on sitten suihkuttaa viemäriin. Todellisuudessa helpompaa olisi ollut tehdä vaihto sanomalehtien päällä ja kääräistä loput mullat niiden mukana roskikseen. Vessassa multa pääsi porautumaan kaakelien saumoihin ja kulkeutumaan pesukoneen alle. Se piti jynssätä pois kaikkialta, alkaen vessanpytystä ja päätyen lattiakaivoon. Huoh.

No, onpahan kasveilla tuoreet mullat ja vessa hinkattu! Muutamaan kasviin vaihdoin isomman ruukun, ja suurimmasta osasta vain riivin vanhaa multaa ja hiukan juuriakin pois ja lisäsin tuoretta. Joulu/pääsiäiskaktukset olivat juurtuneet viime vuoden mullanvaihdon jälkeen todella huonosti, ja siltä ne vähän viime aikoina ovat näyttäneetkin. Viirivehka ja rönsylilja taasen olivat muodostaneet kovinkin tiheän juurakon, ja rönsyliljan vaihdoin siksi isompaan ruukkuun. Lisäksi jaksoin vihdoin ottaa sen kasvattaman "lisäosan" käsittelyyn: upotin tuon kasvin itsensä kasvattaman rönsytaimen veteen, ja kunhan siihen ilmestyy juuria, istutan sen omaan ruukkuunsa. Mielenkiintoista on ollut seurata kasvin leviämistä tuolla tavoin! Rönsylilja tosin onkin hyvin helppohoitoinen ja – nimensä mukaisesti – helposti lisääntyvä kasvi. :)

Erityisen iloinen olen siitä, että sain vihdoin hankittua kotiimme anopinkielen. Olin kauan haaveillut tuosta 70-luvun klassikosta, joka on jälleen muodikas sisustuselementti – näin ainakin kuulin. Sen sijaan kultaköynnös minua ärsyttää, vaikka klassikkokasvi on sekin: Viime vuonna ostamani köynnös on kiinnitetty keskelle ruukkua sijoitettuun paksuun keppiin, enkä saanut sitä millään ruukun vaihdon jälkeen pysymään tukevasti paikoillaan. Puolet kasvista lakastui viime vuonna, ja nyt se on omituinen toispuoleinen, vähän kuivahtamaan joskus päässyt somiste. Päätin kuitenkin antaa sille vielä mahdollisuuden, kun ei se nyt ihan kuolleelta sentään näytä, vaikka vähän vaappuvainen onkin.

Jos olisi tilaa, hankkisin vieläkin lisää kasveja kotiimme, sillä olen oikea huonekasvihullu. Seinähyllyjä en nyt kuitenkaan ryhdy ainakaan tähän asuntoon kasvien takia kiinnittämään, joten tällä erää tyydytään tähän vihreyden määrään.

Tässä vielä pikaohjeet mullanvaihtoon:

1) Kastele kasvit päivä ennen mullanvaihtourakkaa, jotta juuripaakut irtoavat ruukuista helpoimmin. Tai tee kuten minä tein, ettet kastele, koska idea mullanvaihtoon syntyi spontaanisti. Kuivatkin juuripaakut irtosivat kyllä vahingoittumina.

2) Mielestäni on osin makuasia, milloin kasvi tarvitsee isomman ruukun, milloin ei. Riippuu toki siitä, saatko siistittyä kasvin juurakkoa leikkaamalla ja mahtuuko vanhoja multia poistamalla vanhaan ruukkuun uutta multaa tilalle. Peukalosääntö on, että sentin verran uutta multaa pitäisi mahtua joka puolelle. Jostain olen kuullut sellaisen suuntaa-antavan ohjeen, että ruukun pitäisi olla suunnilleen samankokoinen kuin kasvin. Tällä periaatteella viirivehkani olisi pitänyt jo jakaa kahtia...

3) Salaojita ruukut latomalla pohjalle soraa. Paha vain, että kauppojen muovisissa sisäruukuissa on niin isot reiät pohjissa, ettei sora pysy niissä millään. Muoviruukkuihin tyydyinkin tunkemaan pelkkää multaa, joka sekin ropisee suojaruukkuun reikien kautta. Muutaman kasvin istutin suoraan suojaruukkuun, vaikkei se olekaan suositeltavaa. Pohjalle vaan kunnon kerros soraa, jotta juurakko pääsee hengittämään!

4) Multa on hyvä kostuttaa jo ennen mullanvaihtoa; asia, jonka itse unohdin täysin. Heti mullanvaihdon jälkeen kasvin on syytä antaa kuivahtaa hiukan tai hoitaa kastelu sumutepullosta vettä suihkuttamalla, jotta se tottuu uuteen kasvualustaansa.

5) Paras mullanvaihtoaika on kasvukauden alku, helmi–maaliskuu, joten kipinkapin mullanvaihtopuuhiin!

Rullaati, rullaati

Loma on alkanut rullata! Päivät kuluvat vauhdilla, ja lievästä yksinäisyydestä huolimatta tuntuu melkein siltä, että miten tässä töitä ehtisikään enää tehdä arjen ohella! 

Olen muun muassa alkanut katsella enemmän telkkaria – tai siis Yle Areenaa, sillä eihän meiltä oikeaa töllöä löydy. Päivien rutiineihin kuuluvat ensisijaisesti DNRS-treenit, jotka vievät usein tunnin verran päivästä, joko yhdistettyinä kävelylenkkeihin tai siirtymiin tai ihan pelkästään sellaisinaan olohuoneessa (sohvalla) toteutettuina. Siivoilen, puuhastelen, kirjoittelen, luen. Aloin kutoa sukkaa (joululahjoja jo, kun tästä vuodesta tulee kengännauhabudjettivuosi myös lahjojen suhteen), ja olenpa jaksanut jumpatakin aina silloin tällöin.

 Kutimessa sukka monen vuoden tauon jälkeen. Huomioi uusi pöytä!

Viime yönä valvoin voimakkaiden supistusten vuoksi; niitä on ollut tässä raskaudessa riittämiin. Yöllä mietin, että olinkohan puuhaillut liikaa päivän aikana ja täten aiheuttanut tuon epämiellyttävän olotilan. Sinällään supisteluista ei kai ole vaaraa, mutta sen verran voimakkaina ne tunnen, että herään aina, kun supisteluita ilmenee. Yöt ovat tietysti allergiankin takia usein sirpaleisia, mutta viime yönä olin suorastaan onnellinen siitä, että supisteluista huolimatta kutina pysyi aisoissa!

Pienistä asioista sietääkin olla onnellinen, sillä niistähän se elämä lopulta koostuu. Yksi onnea tuova asia on uusi kalenterini: opekalenteri jäi tyytyväisenä koululle suoritettuaan lukuvuotensa urakan normaalia lyhyemmässä ajassa. Yleensähän merkkailen tuohon työkalenteriin myös kaikki vapaa-ajan menot, sillä yhden kalenterin kanssa on paremmin kartalla kuin kahden kalenterin loukussa. Tosin tuplavarmistan kaiken käyttämällä myös tietokoneen omaa kalenteria. Vähän höpsöä, mutta siitä saa paremmin yleiskuvan kuin paperikalenterista, jota sitten taas rakastan siksi, että sinne voi kirjoitella kaikkea ylimääräistäkin. Paperikalenteri on paitsi kalenteri myös iso muistilappu. 

Onnellinen olen myös siitä, että olen jaksanut siivota Lyylin huonetta. Muutenhan meillä on kotona jokaisella asialla paikka ja järjestys, mutta lapsen huone lähtee helposti käsistä, koska se on kuitenkin toisen valtakuntaa, eikä jokaista hyllyä tai laatikkoa voi olla koko ajan syynäämässä. Nyt sitten vähän luvattomasti ryhdyin puuhaan; tyttö ei tuntunut olevan kuin tyytyväinen, että ajelehtivat tavarat saivat paikkansa ja alati lisääntyvä ns. pikkuroina löytyy nyt nätisti yhdestä ja samasta laatikosta pieniin muovirasioihin heiteltynä. Mitään viimeisen päälle -siivousta en siis tehnyt, vaan ylimalkaisen järjestelyn, jonka ohessa imuroin yhden laatikon piparkakkumurusta: tyttären piparivarasto oli syöty (salaa) ja jäljet olivat sen mukaiset. Roskiin lähti myös kymmeniä karkkipapereita...

Yöpöytä tytön huoneesta puuttuu, mutta yksi keittiön tuoleista ajaa asian. Keittiöön ei oikeastaan mahtuisikaan neljää tuolia, joten näin on hyvä. Ja onhan tuo tytön asetelma ihan soma... 

Lyylin "yöpöydän" asukit

Luonnonvalkoista söpöyttä

Ei paljon söpömpää materiaa löydy kuin pikkuriikkiset lastenvaatteet. Tässä on yksi setti, jolla kelpaa tulla vaikka synnäriltä pois:

Suurin osa kuvan vaatteista on äitiyspakkauksesta (body, sukkikset ja myssy); sukat ostin joskus kauan sitten tarkoituksenani antaa ne lahjaksi, mutta nappasinkin itselle (tai siis vauvalle...). Polarn o Pyretin fleecehaalarin ostin käytettynä, sillä mistään ei ole kulkeutunut meille aivan pientä lämpöhaalaria, jollaisen vielä huhtikuussa varmasti tarvitsee. Vähän mietin tuota fleeceä materiaalina: mieluummin käyttäisin luonnonkuituja, mutta tarjolla ei ollut villahaalareita, enkä jaksanut alkaa metsästää. Saamissani seuraavan koon vaatteissa on onneksi enemmän luonnonmateriaaleja, vaikka tosiasia on, että kaikki kunnon toppapuvut ovat keinokuitua, ainakin osittain. Siihen soisi tapahtuvan muutoksen, mutta kun tämän vauvan kanssa mennään perityillä vaatteilla, valinnanvaraa on sitäkin vähemmän. Ja tuskinpa markkinoilta edes löytyy kokonaan luonnonkuidusta tehtyjä lasten talvivaatteita. :(

Asiasta (vieläkin) vakavampaan. Tuntuu hiukan riskialttiilta kirjoitella näistä vauvajutuista tänne. Ei sen vuoksi, ettenkö haluaisi tai mielestäni voisi, mutta taustalla on edelleen ihmeellinen taikauskoinen pelko, että mitä enemmän iloitsen vauvasta mahassani, sitä suurempi suru, jos vauva ei synnykään terveenä tai edes elävänä. Koko raskauden ajan olen pelännyt tai ollut huolestunut jostain, joko käytännön asiasta tai vauvaan liittyvästä ominaisuudesta, enkä ole osannut iloita odotuksesta. Ihan viime viikoilla olen vähän pystynyt rentoutumaan, koska kaikki on mennyt hyvin ja koska ollaan jo niin lähellä synnytystä. Ja kun näitä huolia ja murheita on muutenkin ollut riittämiin terveyden saralla, ei millään jaksaisi nyt lisätaakkaa tästä. 

Niinpä ei auta kuin taas jatkaa DNRS-treenejä, sillä koko menetelmä perustuu ajatusmaailman muuttamiseen: on alettava ajattelemaan optimistisesti, jotta aivojen virheelliset kytkennät saadaan purettua. Siinä todellinen oppimisprojekti meikäläiselle, joka on viimeiset 25 vuotta ollut murehtija. 

Ensimmäinen viikko

Ensimmäinen äitiyslomaviikko on kutakuinkin lusittu! Olen ollut sen aikana liikkeellä melko leppoisella tahdilla: paljon on kuitenkin tullut kerättyä askelia, joita kyttäilen uuden kännykkäni terveyssovelluksen avulla, ja jonkin verran on tullut kulutettua kulttuuria: kahdesti olen käynyt leffassa ja kerran museossa, työkaverien kanssa Kiasmassa opastetulla kierroksella. 

Vähemmän olen jaksanut tehdä mitään kotihommia: ei ole huvittanut tehdä ruokaa tai siivoilla kaappeja; yleensä pikkusiivoilu ja -järkkäily on minulle mieluista puuhaa, jota etukäteen ajattelin innolla äitiyslomalla tekeväni. Ehkä tämän asunnon ongelmat ovat aiheuttaneet tietynlaista kotona viihtymättömyyttä, eikä nurkkien siivoilu siksi tunnu mielekkäältä. (Perjantaina tosin suivaannuin, ja pesin jääkaapin yli vuoden tauon jälkeen!)

Mitä äitiyslomalla sitten pitäisi tehdä? Levätä, kerätä voimia tulevaan, järkkäillä vauvan tarpeistoa kuntoon? Ei tietenkään ole mitään pakollista ohjeistoa, jonka mukaan pitäisi toimia, mutta jotain ryhtiä kaipaisin tähän oleskeluun. En ole tottunut tällaiseen joutenoloon. 

Minä tein sen ihan itse: toisessa kädessä mehua ja toisessa popcorn-kulho ja matkalla kohti leffapysäkkiä eli omaa sänkyä kompastuin keskelle eteistä jättämääni kassiin. Onneksi maton likainen puoli oli vielä päälläpäin! 

Viime kerralla tilailin ja liimailin valokuvia, mutta nyt se ei inspiroi siitäkään syystä, että lähes kymmenen vuoden kuvat olisi käymättä läpi. Ehkäpä ne jäävät pelkästään verkkoon; paperikuvakansioiden aika on ohi. 

Äitiysloma oli viime kerralla sikälikin erilainen, että jatkoin sen alettua graduni kirjoittamista ainakin parin viikon ajan ja vasta ihan viimeiset viikot otin iisisti. Nyt ei ole mitään sen isompaa projektia käynnissä: espanjaa toki voisin lukea, mutta sekään ei huvita. Ei oikein huvita mikään sen isompi projekti – ja onhan minulla DNRS, siinä puuhaa jokaiselle päivälle!

Ensi viikon tavoitteenani on jumpata 2-3 päivänä ja lukea espanjaa kahtena päivänä kaiken tavallisen ohella. Ehkä siinä tavoitetta kylliksi – tärkeintä lienee tosiaan levätä, nauttia joutilaisuudesta ja astua jokaisena päivänä tuonne lumoavaan kevättalveen. Tänään olisi täydellinen hiihtokeli, mutta minä lähden pitkälle kävelylenkille. 

Iloista sunnuntaita kaikille teillekin!

Uusia ja vanhoja ajatuskulkuja

Uudenlainen arki alkaa saada muotojaan: joka päivä treenaan DNRS-ohjelman mukaan mielenhallintaa, uskoa omaan terveyteen (tai vähintään tervehtymiseen) ja positiivista ajattelua. Vähän päivästä riippuen se on joko helppoa ja mieluista tai hankalaa. Vanhojen negatiivisten ajatuskulkujen muokkaaminen on pääsääntöisesti yllättävän vaikeaa, mutta olen ollut viime viikot aurinkoisempi, ehkä muutamasta eri syystä.

Ensinnäkin tietysti aurinkoiset päivät ja lumi ovat antaneet minulle suuren ilonaiheen. Toiseksi olen onnellinen loman alkamisesta: olo on yövalvomisten ja supistelujen takia koko lailla tukala, joten aika laskeutua uudenlaiseen elämään saapui passeliin aikaan. 

Paljon olen edelleen miettinyt asuntoa, mutta hieman uudelta kantilta. Olen päättänyt, että tämä vuosi eletään hyvin niukasti ja säästetään kaikki veronpalautukset, kesälomarahat ja muut ylimääräiset rahat, jos sellaisia on tiedossa: ei turhia shoppailuja, ei yhtään sisustamista eikä vaatteita (paitsi jos joku olennainen vaatekappale hajoaa). Ei matkustamista eikä kirjojen ostamista. Vauvalle hankin kaiken käytettynä ja pyrin siihen, etten osta mitään, mitä hän ei aivan välttämättä tarvitse. Onneksi olen saanut ystäviltä paljon kaikkia vauvatarpeita, ja paljon on myös jäljellä Lyylin tai serkkupoikiensa tavaroita. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää – joskus positiivisesti ajateltuna! (Tällä erää olen kuluttanut vauvaan 24 euroa, ja melkein kaikki alkuvaiheen tähdellinen on jo hankittu, sänkyä ja kantoreppua lukuunottamatta.) Viime kierroksella tuhlasin pelkkiin kestovaippoihin kahdeksansataa euroa, mutta nyt minulla on iso läjä kestiksiä, joista en tällä kertaa ole maksanut sentin senttiä. :) Osa muuten niistäkin Lyylin vanhoja! 

Asunnon suhteen ajatelmia on muutamia, joista sitten tartun siihen oikeaan, kun sen aika tulee:

1) Asunto menee myyntiin elokuussa, jolloin saamme kauppojentekovaiheessa kaksi vuotta asumisaikaa täyteen. Keväästä ja syksystä selviän DNRS-treenien ja lääkkeiden avulla, ja kesällä ollaan paljon asunnosta poissa. Syksyllä toivon, että asunto menee nopeasti kaupaksi; olen valmis ottamaan takkiin sen 25 tuhatta, joka helposti takkiin tulee; ainakin tällä erää näyttää ostajan markkinoilta, eikä yläkerran vastaavankuntoinen asunto liiku mihinkään. :(

2) Asunto menee myyntiin vasta ensi vuonna, ehkä kesällä 2019. Terveyteni kohenee treenien avulla, ja ehkä raskauden loputtua allergiat muutenkin vähän hellittävät. Lääkkeistä on apua, mutta koska oireet jatkuvat silti, on pakko vaihtaa kotia.

3) Asuntoa ei tarvitse myydä useaan vuoteen, joten asumme täällä ainakin viisi vuotta! Oireet loppuvat treenien avulla ja raskauden loputtua kutina lakkaa kokonaan. Usean vuoden asumisen jälkeen onkin sitten aika katsastella kenties jo kolmiota tai isoa kaksiota paremmalta sijainnilta! Takkiin ei tule enää niin paljon, vaan saan jossain määrin asuntoon sijoittamani rahat takaisin ainakin sillä periaatteella, että asumalla tässä on säästänyt sievoisen summan rahaa. 

Ja jos ei isoja asioita vielä olekaan luotu tapahtuviksi, pieniä hyviä tulee vastaan aina silloin tällöin: sain myytyä kovanonnen pöydän, jonka hankkimista itkin reilun kuukauden päivät sitten, ja sain pöydästä vielä tismalleen saman rahan, kuin siihen olin itsekin upottanut! Tilalle meille saapuu kerrankin täysin uusi tuote: samanlainen pöytä, mutta vaaleilla jaloilla, kuten olin haaveillut. Siinäkin voi tietysti tulla mutka matkaan ja tuotteesta voi joutua reklamoimaan, mutta uskon, että siihen on nyt energiaa ja aikaa. Yleensä en ole oireillut MDF-levyjen päästöjen takia, ja tällä tuotteella on tuollaisen levyn lisäksi ihan aitopuiset jalat (ja neljäntoista päivän palautusoikeus). 

Viimeinen kalusteostos tähän kämppään, näin olen päättänyt, jollei vauvan tarvitsemia huonekaluja lasketa mukaan. 

Pöytä tilattu ja kuva napattu Finnish Design Shopilta

Kahvittomia hetkiä

Joisin kahvia, jos voisin. Kokonainen syksy vierähti ilman, koska raskaushormonit olivat sitä mieltä. Jopa kahvin haju kymmenien metrien säteellä kuvotti. Tuli huomattua, että niinpä se vain on tässäkin asuinympäristössä kahvitehdas, kuten oli edellisen raskausasunnonkin kulmilla. Ne hajut, jotka tunkeutuivat sisälle asti, oli pysäytettävä sulkemalla kaikki ikkunat.

Pikkuhiljaa helmikuussa on alkanut tehdä mieli tuota aromikasta tummaa juomaa. Ensimmäiset kerrat höyryävän espresson tai cappuccinon äärellä olivat taivaallisia. Kotona kaivoin esille mutteripannun, ja aloin käyttää sitä ensin harvakseltaan, viime viikon lopulla jo päivittäin kaksikin kertaa. 

Ensihuuma oli kuitenkin ohi. Kotikeittimestä ei toki valmistukaan yhtä herkullista kuumaa juomaa kuin kahviloissa, mutta yleensä sekin on ollut verratonta, ainakin suodatinkahvin makua muistellessa. Toki totesin aika pian kahviaddiktion jälleen saadessa jalansijaa, että kyse on ennen kaikkea tavasta. Kuinka ihanaa saada aamupalan kanssa jotain lämmintä juotavaa. Kuinka ihana ajatus, että lounas ei lopu pääruokaan, vaan aina saa jälkiruokaa: kahvia. 

Tee kun ei millään mielestäni aja samaa asiaa. Oikeastaan en pidä teen mausta; juon sitä, koska en voi juoda niin paljon kahvia, kuin kuumaa juomaa haluan juoda. Vuosikaudet olen töissä juonut kahvin sijaan pelkästään teetä – tai joskus jopa pelkkää kuumaa vettä, kun ei ole saanut enää teetä alas. 

Raskauspahoinvoinnin alkumetrellä bongasin sokeroimattomat marjamehut, kuten Kaskein mustaherukkamehun, jota kuluu nykytahdilla pullo viikossa. Tiedostan, että mehujen juonti ei sekään ole terveysteko, mutta vatsa kyllä nauttii tuosta juomasta enemmän kuin mistään kofeiinipitoisesta. Mietin, että voisihan sitä kokeilla marjamehua myös lämmitettynä. Toistaiseksi olen juonut mehua lähinnä janoon, sillä olotila on ollut normaalia janoisempi ja pelkän veden kittaaminen on, noh, tylsää. Tuoremehut nautin ennemmin hedelminä; joskus toki tulee sorruttua, mutta kun meikäläisen tapa on juoda puoli litraa kerralla, niin yritän välttää ostamasta niitä kotiin. 

Teekaappi on tulvillaan erilaisia teitä; sain niitä läksiäislahjoiksi. Töistäkin raahasin joitain jämiä kotiin. Mitähän noille keksisi, jos ei juotua saa? Kahvi jäänee ruokavalioon, mutta harvinaisempana herkkuna kuin jokapäiväisenä tapana. Tilalle nousevien juomien ennustaminen on vaikeaa, mutta tässä muutama ehdotus: kuuma mehu, pakuritee ja taikatee eli kuuma vesi. 

Läksiäiset Lokkisaaresta

Olen suorastaan huvittava, sillä huomenna vietämme kotimme läksiäisiä – vailla tietoa siitä, milloin ja mihin täältä muutamme. Jotain halusin keksiä mielenvirkistykseksi, ja olen iloinen siitä, että moni tuttava pääsee paikalle. Eritoten iloitsen, että paikalle tulee niitä tuttuja, jotka eivät täällä vielä ole aiemmin käyneet. Ties vaikka sitten jäisikin heidän ainokaiseksi käynnikseen...

Tänään päätin, että asunnon myyntiä lykätään kuitenkin siiheksi, että vauva saadaan maailmaan. Siinä on tarpeeksi puuhaa yhdelle aikuiselle. Muuttaa ehtii myöhemminkin. 

Tänään oli muullakin tavalla käänteentekevä päivä: tekisi mieli kirjoittaa kaikista "niistä", joita olen tänään manaillut, mutta aloin uudelleen DNRS-harjoitukset, ja tajusin vasta kunnolla DNRS-ryhmään Facebookissa eilen liityttyäni, että omista oireista, ikävistä ajatuksista ja sellaisesta kaikesta turhasta, joka ei johda parempaan oloon tai paranemiseen, ei saa puhua. Oikeastaan niitä ei saa edes ajatella. Jos jollain tapaa on pakko viitata menneeseen, voi puhua "niistä" tai haasteista. Täällä blogissani olen puhunut niin negatiivisesti viime aikoina, että mielestäni on turha edes viitata haasteisiin, kun kaikki lukijat tietävät tilanteeni. 

Aloitan askeltreenit eli DNRS-ohjelmaan kuuluvan muistelu/visiointi/meditointiosuuden vasta äitiysloman alkumetreillä, mutta päätin, että ajatusmaailmaani ja siihen liittyvää ajatusten verbalisointia rupean muokkaamaan välittömästi. Olen ollut niin synkkä, pelokas ja ahdistunut, että nyt vain teen äkkikäännöksen asiassa. Helppoa se ei taatusti tule olemaan, mutta varmasti sen väärtti. Tästä lähtien olen paraneva, pohdiskeleva ja luottavainen, koska päätän niin. Se on valintani, ja minä olen ainoa ihminen, joka voin valita oman terveyteni puolesta. Länsimainen lääketiede on jo antanut tähän minkä voi, ja lähes ainoa jäljellejäävä, hyvin suurella todennäköisyydellä myös toimiva keino on nyt ulottuvillani, joten toki tartun siihen. 

Tavoitteenani on päästä elämään normaalin ihmisen elämää: pystyä asumaan tavallisissa asunnoissa ilman tällaista rumbaa kuin tähän asti olen joutunut tekemään. Eihän ole realistista, että kävisin 78 eri asuntoa katsomassa, koenukkusin 14:ssä tai käyttäisin homekoiria 7:ssä. Se, mitä voin toivoa, on, että löytyy neljä–viisi hintaluokaltaan sopivaa asuntoa, joista jonkun kohdalla natsaa. Muutamaa voi testailla esim. homekoirin, mutta siinä kaikki. 

Tänään päätin pysäyttää myös katumiseni. Mitä väliä on rahanmenolla tai huonoilla valinnoilla. Toimin kuten silloin parhaaksi näin, on aivan turha nyt itkeä niitä rahoja tai sitä remonttia, jonka teetin. Kaikki tehtiin parhaassa uskossa parhaan sisäilman saamiseksi. Pahemminkin olisi voinut käydä.

Vauva iltajumppaa masussa; asia joka ilahduttaa tänään kovasti. Toinen ilonaihe olivat iltaiset keskustelut Lyylin kanssa: päätimme joka ilta sanoa päivän kolme kivointa juttua. Minun taisivat sillä hetkellä olla päätös muuttaa ajatusmaailmaani, puhelinkeskustelu ystävän kanssa ja hyvän kirjan saaminen kirjaston varauslistalta. 

Nytpä siirryn suihkun kautta sen pariin. Hyvää yötä ja vieläkin parempaa huomista, meillä se sujuu juhlien. 

Uuvahdus

Kiinteistövälittäjä kävi. Puolitoista tuntia vierähti, kuin terapiassa ikään. Päädyimme vielä odottamaan tovin ratkaisuani: myydäkö heti vaiko hetken päästä. Huomaan taas soutavani ja huopaavani, sillä molemmat vaihtoehdot ovat huonoja. 

Tappiota tulee joka tapauksessa yli 20 000 euroa. Mutta sitäkin suurempi kysymys on, mistä löytää tämän parempi asunto näillä voimavaroilla ja tällä aikajanalla, etenkin kun säästöt on nyt syöty, eikä uusiin isoihin remontteihin ole mahdollisuutta. 

En osaa päättää. Olo on uupunut. En ole jaksanut tehdä oikein mitään koko viikonloppuna, olen vain levännyt ja miettinyt asiaa juurta jaksain. Äskettäin aloin kuitenkin lukea, vaikka ajatus harhaileekin vähän väliä. Bo Carpelanin Kesän varjot ei myöskään sovi juuri tällaiseen mielentilaan, mutta en sen sopivampaakaan luettavaa löytänyt kotihyllystäni. 

Kirjahyllyn yläkerta näyttää nykyään tältä. Uusimmat kirjahankinnat sijoittuvat sinne, kun eivät muualle enää mahdu. Tuoreimpien joukossa juuri aloitettu Bo Carpelanin Kesän varjot sekä Mia Couton Plumeriaveranta. Syksyllä luin Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen sekä Katriina Ranteen Miten valo putoaa-teoksen. 

Perjantaina kävin ihotautilääkärillä: jännä tapahtuma. Ensin lääkäri tuijotti mahaani minuuttitolkulla ja puhui asiansa ikäänkuin sille. Sitten juttelin hänelle kaiken tästä ongelmasta ja vähän muistakin murheista, ja lopulta hän ei suostunut veloittamaan käynnistä mitään, koska kuulemma maailmassa täytyy olla hyvyyttäkin! Varsin merkillistä ja tietenkin onnellistuttavaa. 

Hyvää oli myös se, että sain kutinaan nyt vähän täsmällisempiä lääkkeitä: kortisonivoidetta ja mentolisalvaa, jota en vielä ole saanut hankittua, sillä se pitää käydä hakemassa Yliopiston Apteekista. Tekevät sen siellä, ja muiden apteekkien kautta kestäisi kuulemma useamman viikon saada tuote minulle. En kuitenkaan jaksanut tarpoa perjantain lakkokävelyjen huipennukseksi pidemmälle kuin Hakaniemeen apteekkiin, ja nyt olen nukkunut pelkän kortisonivoiteen avulla. Sekin ehkä auttoi, tosin ehdin olla kaksi yötä evakossa (lakon takia), ja kotona olen ollut vasta yhden yön. Voi olla, että ensi yönä taas raavitaan. 

Ei pidä kuitenkaan antaa pelolle valtaa. Vähän lisää Bo Carpelania alle, niin ehkä se unikin sieltä tulee, kirjallisuuden ja kortisonivoiteen avulla. :)

Ilon ja surun tuntoja

Lueskelin taaksepäin viimeisen vuoden ja viiden kuukauden aikaisia postauksiani. Siitä on nimittäin aikalailla tarkkaan sen verran, kun sain tämän asunnon avaimet käteeni. Vuosi ja viisi kuukautta allergiaa, sillä heti ensikäynnillä asunnon omistuksen vaihtumisen jälkeen ongelmat alkoivat. Täällä blogissa näkyy hyvin selvästi, kuinka paljon olen tätä kipuillut: tuskin olen kirjoittanut mistään muusta!

Olo on melko lailla masentunut, koska en tiedä, missä pystyn enää asumaan. Tämä asunto menee nimittäin huomenna myyntiin. Luottovälittäjäni tulee paikalle, ja sopimus allekirjoitetaan. En pysty enää kestämään syyhynää, jota nykyään esiintyy arkisinkin niin, että kokonaiseen yöhön en välttämättä pysty nukkumaan. Minua on tutkittu niin paljon, ja olen niin paljon tutkinut itse tätä asuntoa ja sen vaikutuksia itseeni, että tiedän, etteivät oireet voi johtua mistään muusta seikasta. 

Onneksi elämässäni on pieni suuri ilon aihe, joka viikko viikolta muuttuu todemmaksi. Tiedän tosin jo etukäteen, että se tulee tuottamaan myös lisävastuuta ja rahanmenoa, ja ajankohdaltaan tämän asunnon murheiden takia suuren ilon syntymä on mitä huonoin. Etukäteen tällaisia ei kuitenkaan voinut suunnitella, sillä en enää uskonut, että voisin saada lapsia. Ja niin vain kävi, että odotan nyt ystäväni kanssa pientä tyttöä maailmaan 4.4. paikkeilla. 

Aivan täysillä en ole voinut iloita asunnon takia, enkä muutenkaan. Raskaus on ollut henkisesti ja fyysisestikin raskas. Maanantaina joudun vielä kolmanteen ultraan sikiön pienen koon takia. En kertakaikkiaan vielä pysty uskomaan, että lapsi tähän maailmaan olisi tulossa. En luota elämään sen vertaa, että voisin uskoa lapsen olevan hengissä ja terve. Niinpä olen piilotellut tätä raskautta alusta asti niin hyvin kuin olen voinut. Olisin toki vieläkin voinut pysyä siitä täällä vaiti, mutta tuntui, että oli aika paljastaa asia. Sosiaalisessa mediassa olen vaiennut niin hyvin kuin olen voinut, vaikka sielläkin olen asuntomurheita vuodattanut enemmän kuin laki sallii. 

Pelottaa tulevaisuus monella tapaa. Jos ja kun asunto saadaan kevään aikana myytyä, voi olla, että joudun kuskaamaan omaisuuteni varastokoppiin ja erkanemaan tyttärestäni toviksi, jotta hän saa käytyä koulunsa normaalisti. Mutta minne edes evakkoon? On niin vaikea kuvitella tulevaa asuntoa, kun niin äärimmäisen monessa paikassa alan ennemmin tai myöhemmin voida huonosti. 

Tosin se sanottakoon, että täällä Lokkisaaressa oireet alkoivat heti. Tiedä sitten, miten muut talon asukit voivat, mutta sehän on tunnustettu, että talossa on kauttaaltaan huono ilmanvaihto. Tällä hetkellä kolme naapuria myy samaisesta talosta osakettaan. Harvinaisen moni siis. Mikä tekee omat asuntokauppani tilanteessa entistäkin surullisimmiksi on se, että maksoin asunnosta reilusti ylihintaa, arviolta 6-9 000 euroa, kun vertailen nyt näihin myynnissä oleviin asuntoihin. Tuolle rahalle olisi totisesti ollut tarvetta tulevan vaihdon yhteydessä! Yliarvioin asunnon kunnon, ja sain pettyä, kun esimerksi lattiat olivatkin niin huonosti tehdyt. 

Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, ja kaikkiaan ne reilut 20 000 euroa, jotka tämän asunnon myynnissä tulen menettämään, ovat vain rahaa. Kamalinta olisi pysyvästi menettää terveytensä ja sitä myöten työkykynsä ja kenties myös kykynsä olla vanhempi pian kahdelle lapselle. Sen sijaan valitsen siis muuton, muuton asuntoon, josta minulla ei vielä ole hajuakaan. Ehkä se onnellinen muuttopäivä joskus koittaa, sellainen muuttopäivä, jolloin en heti saa allergista kohtausta, kuten Lokkisaareen kamat raahattuani. 

Toivossa on pakko nyt pystyä elämään, koska romahtaa en aio.

Olotila kuin tällä kituvalla rahapuulla. Muuton jälkeen myös se alkoi voida huonosti ja tiputella lehtiään. Tietääkö se, että rahaa on tosiaan palanut?

Asioilla on tapana lutviutua

On tässä taas käyty niin aallonpohjalla kuin noustu kevyen aallon harjallekin. 

Hirveät allergiat vaivaavat edelleen, ja aina viikonloppuisin on vaikeampaa, kun tulee oltua kotona enemmän. Olohuone syyhyttää, aivastuttaa ja vaikuttaa ääneen. Kyllä siellä jotain ilmanlaatua huonontavaa siis on. 

Viime viikonloppuna olin aivan maissa, sillä nukuin kolmesta viikonlopun yöstä kaksi aivan surkeasti itseäni raapien. Koko keho oli kuin tulessa. Maanantaina oli pakko jäädä lepäämään, sillä olin kuin puulla päähän lyöty muutaman nukutun tunnin jälkeen. Pikkuhiljaa allergiakohtaus alkoi rauhoittua, kun keksin siirtyä keittiöön oleskelemaan ja nukkumaan yöni. Näin mennään nyt ainakin vähän aikaa, sillä keittiön ilma on melko normaalia ja täällä saa ikkunan auki, toisin kuin olohuone-makuuhuoneessani, jossa ei oikein tohdi vielä tuulettaa. Parvekkeella kun haisee edelleen maali ja uudet eristevillat ja tuulensuojalevyt. Minusta on tullut superherkkä, kun haistan ne aina heti voimakkaina avatessani parvekkeen oven. Kuinkahan monta vuotta menee, jotta käryt ovat kokonaan minunkin mielestäni kaikonneet?

Maanantaina tein sitten seuraavan siirron, ja tilasin tänne uudet homekoirat, tosin vasta helmikuun lopulle. Tarkoitus on varmistaa, että ensimmäiset homekoirat eivät jättäneet mitään löytämättä ja myös tsekata, josko niiden tekemät löydöt ovat edelleen aktiivisia. Olohuoneessahan koirat merkkasivat yhden nurkassa olevan putkiviennin, mutta se tilkittiin remontissa niin hyvin kuin remonttifirma vain osasi. On silti sangen mahdollista, että putkiviennistä nousee edelleen homeitiöitä ilmaan, etenkin jos putkista kerrosten välillä kondensoituu jatkuvasti kosteutta. Voi olla, että kohtaa ei koskaan saada kokonaan korjattua; näin ainakin sanoivat homekoirafirmasta. En sitten tiedä, voisiko putket jotenkin kapseloida tai muutoin eristää huoneilmasta. Näin jonkun homeremonttifirman sivuilla maininnan tällaisesta. 

On vaikea kuvitella, että täällä mitenkään valtavasti hometta ilmassa kuitenkaan liikkuisi. Voisin varmasti vieläkin huonommin, jos näin olisi: kuumeilisin ja olisin useammin flunssassa. Nythän en pariin vuoteen ole pahemmin flunssia sairastellut tai jos olenkin, ne ovat menneet nopeasti ohitse. Kesällä olin viikon verran kuumeessa, mutta kyseessä taisi olla ylirasitustila, sillä kuume alkoi heti, kun alkukesän vimmainen suorittaminen loppui. 

Tämän jatkuvan ja oikeastaan alati pahenevan oireilun syynä voi olla muuten vain huono sisäilma ja ilman sisältämät kemikaalit, mutta toki myös jokin yksittäinen home-esiintymä, jota ensimmäiset koirat eivät jostain syystä vain bonganneet. Itse en kuitenkaan missään nurkassa tai lattianrajassa ylipäätään haista mitään epäilyttävää; yleensä löydän itsekin homekohdat, jos oikein saan nuuskia nurkkia. Ehkä ilmanvaihdon tahi joidenkin rajapintojen kautta kantautuu asuntoon rappukäytävän tai toisten asuntojen huonoa ilmaa.

Huonon sisäilman voi toki aiheuttaa se, ettei asunnossani ole tuloilmaventtiilejä ja lisäksi täällä on pelkästään painovoimainen, surkeasti toimiva ilmanvaihto. Seisahtaneen ilman huomaa esimerkiksi siitä, että tytön huoneessa olleiden ilmapallojen haju leijui huoneilmassa voimakkaasti, vaikka pallot olivat ikuisuuden ikäisiä. (Lopulta hermostuin hajuun ja puhkaisin mokomat hajuhaitat.) Oikeastaan mikä tahansa asuntoon tuotu haju jää tänne pitkiksi ajoiksi leijumaan; teepä ruokaa, niin haistat sen voimakkaasti vielä seuraavanakin päivänä. Tai erehdypä polttamaan jotain pohjaan...

Kauhean vaikea ymmärtää niitä 60-luvun neropatteja, jotka suunnittelivat tällaisia hengittämättömiä koppeja: talo on tehty elementeistä, jotka ovat melkein kiveäkin kovempia. Iskuporakoneella ei täällä paljon mitään tee, vaan pitää olla järeämmät vehkeet, jos aikoo saada jotain porattua seinään. (Ei ihme, että taulut on edelleen osin ripustamatta.) Hengittämättömän perusrakenteen lisäksi on sitten päätetty jättää tuuletusventtiilit tekemättä. Kokonaan. Idioottimaista. Kas kun avattavat ikkunat sentään löytyvät. ;)

Ensi kerralla asuntoa ostaessa kriteerilistani on entistä pidempi, sillä hännänhuippuna seisoo: Tuloilmaventtiilit löydyttävä jokaisesta huoneesta! Muut kriteerit: Ei omakotitaloa tai rivitaloa. Ei kerrostalon alinta eikä ylintä kerrosta. Ei päätyasuntoa. Putkien täytyy olla tehty perinteisin menetelmin 2000-luvun puolella ja vessan täytyy olla kunnostettu nykystandardin mukaisin vesieristein. Asunto ei voi olla 60-lukua nuorempia, koska 70-luvulta alkaen ovat rakentaneet niin höttöistä jälkeä, että huhhuh. (Tosin enpä tiedä, ovatko nämä 60-luvun elementtikököt sen terveellisempiä kenellekään yliherkistyneelle. Ideaali olisi vanhempi, hengittävä, hyvin pidetty ja oikein remontoitu kerrostalo. Edellinen 1958-60 paikallaanmuurattu rakennus oli ihanne; hyvin voin myös 1913 rakennetussa jugendlinnassa. Sellaiseen vain ei enää ole varaa; reilut kymmenen vuotta sitten olisi varmaan irronnut minullekin.) Ei vanhoja vesivuotoja, muovimatot sun muut härpäkkeet revittävä lattioista. 

En tiedä, miten käy seuraavassa asunnonvaihdossa, koska on aina kovin kiire löytää uusi koti myydyn asunnon tilalle. Suorastaan paniikinomainen kiire. Oikeastaan tarvitsisin etsimiseen yli vuoden, mutta aikaahan ei vaihdossa ole kuin pari hassua kuukautta, jos sitäkään. Ei kai kukaan ostaja nyt jää odottamaan, että meikäläinen pääsee alta pois sitten joskus, kun se onnistuu. Pidentyneen kriteerilistan ja vähentyneen rahavaraston kanssa muutto tulee olemaan yhtä herkkua eli ei. Siksikin tilasin vielä kertaalleen homekoirat, sillä en aivan kokonaan ole lopettanut taistelua tämän asunnon edestä, vaikka aika mahdottomalta tuntuu ajatus siitä, että tätä enää tämän parempaan kuntoon saisi. 

Hullulta, huvittavalta ja samaan aikaan surulliselta tuntuu se, että kelle tahansa normaalikuntoiselle ihmiselle asuntoni tuskin tuottaisi minkäänlaisia oireita. Monet ovat sanoneet, että raikas tuoksu ja hyvä ilmahan täällä on. Nykyään kun astun kotiin ulko-ovesta, minustakin tuntuu, ettei täällä mikään sen ihmeempi paha haise, kuten syksyllä vielä oli asioiden laita. Siksikin ihmettelen oireitani. Tänään onneksi pienten itkuntirsausten jälkeen olen ollut hiukan positiivisempi. Täällä keittiössä on oikein raikasta makoilla patjalla, ja mietin jopa sellaista, että luopuako kokonaan sängystään ja ryhtyä patja-asukiksi. Sänkyni on nimittäin hiukan huono: viettää voimakkaasti keskelle ja vie himskatisti tilaa. Jospa olisi hyvä patja, jonka sitten vain aina päiväksi kääräisisi vaatehuoneeseen, niin näinkin voisi elää. Sitäpaitsi sänkyni patja on lateksia eli luonnonkumia. Mitäs jos olenkin tullut sille allergiseksi?

Nopeisiin päätöksiin ei ole nyt syytä, ja tuskin sängystä luovun, mutta kaikenlaisia ideoita on hauska kehitellä. Ei ainakaan pidä jäädä tuleen makaamaan, ja sisimmissäni tiedän, että asiat lutviutuvat jollain tapaa, jollain aikajänteellä. Niin on aina ennenkin käynyt, vaikka aika kompleksisissa tilanteissa onkin tullut käytyä. Ja sitten kun koittaa helpotus, se maistuu todella makealta. 

Soutaa ja huopaa

Olen kuuluisa siitä, että vaihdan mielipidettä tai tunnetilaa salamannopeasti. 

Viime viikolla päätin luopua rakkaasta sohvasta hajun vuoksi. Päivä päätöksen jälkeen päätin olla luopumatta sohvasta hajusta huolimatta. Pari tuntia tuon päätöksen jälkeen panin kuitenkin sohvan uudelleen myyntiin. Kaverin käytyä haistelemassa sohvaa päätin sittenkin pitää sen itselläni. 

Kyllähän sohva haisee, mutta en jaksa nyt alkaa myymään sitä ja samalla etsimään uutta, hajutonta ja yhtä hienoa käytettyä sohvaa tilalle. Voimavaroja ei yksinkertaisesti ole, ja koska haju on "pelkästään" kemikaalien ja hajuveden sekoitelmaa, en voi millään uskoa, että se aiheuttaisi kaikki nämä hurjat allergiaoireeni. 

Tänään olen itkenyt koko päivän, mutten sentään sohvan takia. Ostin nimittäin käytettynä pöydän, jota kyllä kävin haistamassa perjantaina, mutta kun se saapui kotiin, huomasin heti, että se haisee tietyltä hometyypiltä. Miten ihmeessä en tajunnut pöytää katsastaessa, että vinttikomeron haju oli tarttunut siihen? En ilmeisesti siellä vinttikomerossa pystynyt erottamaan pöydän hajua, kun se oli sama kuin ympärillä leijuva tuoksu. Tuoksu on minulle tuttu Helminkadun yksiön vintiltä, ja siksi se oli hyvin tunnistettava kotiini saapuessaan. 

Panin pöydän myyntiin ensijärkytyksestä selvittyäni. Nyt täytyy vain toivoa, että se menee nopeasti, sillä kuinkahan pian tuolle homelajille allergisoidunkaan... 

Täytyy myöntää, että olen sanomattoman väsynyt. Väsynyt tämän asunnon ongelmiin, omiin oireisiin ja näihin jatkuviin takapakkeihin. Lähes kaikkien ostamieni huonekalujen kanssa on ollut enemmän tai vähemmän huolia; muistatte ehkä, kuinka viime vuonna raportoin neljän eri maton käynnistä olohuoneessamme? Vasta neljäs oli sellainen, jonka pystyin hyväksymään hajunsa ja laatunsa suhteen olkkarimme pysyväksi somisteeksi. Keittiön tuolit joutuivat kerran vaihtoon, tosin eivät hajunsa, vaan virheidensä tähden. Olohuoneen edellinen pöytä taas oli monella tapaa huono: hutera ja haiseva sekin. Onneksi se mahtui kellarivarastoon odottamaan, josko saisin senkin jonain päivänä myytyä. 

Pöytä yks, nyt kellarikopissa myymistä odottamassa

Tämä uusi "löytö" ei mahdu kellarikoppiin, joten on nyt vaan toivottava, että se menee pian kaupaksi. Hieno se on, eikä haju varmasti haittaa suurinta osaa ihmisistä, mutta allergisen elämä haisevan pöydän kanssa ei onnistu. 

Pöytä kaks, olohuoneessa myymistä odottamassa

Seuraava pöytä tulee olemaan uusi: päätin nimittäin tyylilleni uskollisesti, että hankin tuohon samanlaisen pyöreän pöydän, kuin tämän äsken ostamani, mutta vaaleilla jaloilla (ihan siitä syystä, että mustilla jaloilla sitä ei enää myydä). Rahaa palaa, mutta uskon ja luotan siihen, että saan nyt molemmat vanhat pöytäni myytyä ja kaupan päälle vielä vuoden verran varastossa olleen mattoni. 

Pakkohan sitä on luottaa tulevaan, vaikka tänään on itkettänyt ihan hirveästi. Yksinäisyyden ja yksin asioista vastaamisen suru nousee usein esille kotiin liittyvissä asioissa. Joka kerta, kun epäonnistun esimerkiksi isommissa hankinnoissa, mietin, olisiko lopputulos ollut toinen, jos oma puoliso olisi ollut vaikuttamassa hankintapäätökseen. Ehkä silloin toinen olisi saanut minut miettimään kaksi kertaa, että onkohan juuri tämän tuotteen ostaminen niin järkevää. 

Jälkiviisaus on tyhmää, mutta en voi olla miettimättä, että eikö olisi kannattanut ostaa pöytä suoraan uutena. Säästö oli sen verran pientä. Toisaalta halusin olla ekologinen ja halusin myös ostaa pöydän nimenomaan mustajalkaisena. Halusin säästää edes vähän ja halusin ostaa käytetyn pöydän, jottei sitä tarvitsisi koko ajan varoa kuin silmäteräänsä. 

Vikaan meni. Huonoa tuuria, arvelisin, sillä olen ennenkin ostanut varastossa ollut tavaraa, mutta haju on ollut raikas. On varastoja ja varastoja. Ja on pöytiä ja pöytiä. On sitä pöydän uutenakin ostaminen mennyt joskus vikaan... Ehkä se on vain niin, että minä ja pöydät emme kuulu yhteen! :D