Virkayskä ja muita terveyteen liittyviä ajatuksia

Neljä päivää työpaikalla ja sieltähän se kurkun kutina, nenän tukkoisuus ja yskä taas saapuivat vierahiksi seuraavaksi kymmeneksi kuukaudeksi – tai yhdeksitoista, sillä tänä vuonna koko kesäkuu meni vielä niistä ja Espanjan-reissun homealtistuksen aiheuttamasta hirmuyskästä toipuessa.

Jo ihkaensimmäisenä uuden lukuvuoden päivänä tosin sain mahdollisen etiäisen, tunteen siitä, että nyt alkoi viimeinen työvuosi tässä koulussa, tiedä sitten miksi. En kai oikein vaan muutenkaan viihdy. Ensi vuonna vähintään jotain terveellisempää, kunhan saan nyt asunnon alle. Sitäkin on taas tullut murehdittua: uuden kotimme rappukäytävän homeilma täytynee eristää lisäseinällä, huoh, sillä kellarin vesivahinko onkin kuulemma jo korjattu. Ja pyh, sanon minä, "korjattu" ehkä, muttei korjattu. 

Tervetuloa homeallergisen arkeen, osa neljäsataa! Voin kertoa, että murheita kun on muutenkin, niin tämä ei yhtään helpottanut asiaa. Olen ollut maassa esimerkiksi siitä, että todellakin olen aivan yksin useimmiten aina ja siten hyvin yksinäinen. Olen maassa siitä, että toista lasta ei perheeseeni tullut ja siitä, että olen näin vanha. Maassa olen myös siitä, että olen näin onneton kaiken aikaa. 

Luulen, että ensi viikolla paitsi juttelen rehtorin kanssa virkasiirrosta toiseen kouluun tai mahdollisesta välivuodesta (voisin mennä töihin vaikka johonkin ulkoilmapäiväkotiin, jos saisin paikan ja kituuttaisin sitten vaikka taloudellisesti, kunhan vain saisin terveyteni takaisin!) myös soitan mielenterveysseuralle tapaamisajasta. En nyt jaksa mitään pitkää terapiasessiota, eikä sellaiseen rahaa olisikaan, mutta jos edes pari kertaa pääsisi puhumaan jollekulle. Tosin mitähän sellaisesta lopulta on sielunrauhaksi, mutta jos nyt edes ensiavuksi. 

Murheita, murheita. Sanotaan, että kun terveys menee, sen mukana kaikki, ja niin on mennyt ainakin minun elämässäni. Riittää, että puolison terveys romahtaa siinä vaiheessa, kun kaiken pitäisi olla vasta alussa, niin menetät itsekin paitsi parhaan ystäväsi, siis puolisosi, myös perheesi, kotisi ja mahdollisuutesi saada lisää lapsia. Ehkä menetät myös osan ystävistäsi ja taloudellisen varmuutesi. 

Jos minulle nyt jotain käteen jäi, se oli talous: sen sain kuntoon, mutta se pysyy vain, jos työkykyni pysyy. Huoh. Tietenkin sairaudesta huolimatta tuli ja jäi lapsi. Siitä en voi olla kiittämättä, vaikka tällä hetkellä pelkään aivan suunnattomasti sitä, että hänelle tapahtuu jotain. Tuntuu, että Lyyli on ainoa voima, joka pitää minut elämässä kiinni. 

Voi kurjuus, huokaisen, mutta samalla näen jo hiukan valoa oven alta: Olen päättäväinen ja tarmokas, jotta uudesta kodistamme tulee asuttava, ja olen kertakaikkiaan vain täysin jääräpäinen ja kykenemätön luovuttamaan sen suhteen, ettenkö löytäisi miestä itselleni. Nyt on vain käännettävä kaikki kivet, vaikken tietenkään aio tyytyä keheen tahansa. Joistain kriteereistäni olen valmis kuitenkin luopumaan – ja se on hyvä alku se. 

Poria ja Hermannia

Olemme saapuneet nauttimaan vuosittaista Pori-annostustamme tänne vanhempieni luo taajamaan, vaikka maaseuduksikin tätä tulee mainostusmielessä usein kutsuttua. Tosiasiassa kylä kuuluu nykyään Poriin, mutta sijaitsee viidentoista kilometrin päässä keskustasta. Lähellä on peltoja ja maalaistaloja, mutta juuri tämä alue on melko tiiviisti kaavoitettua. 

Yhtä kaikki, minun päämääräni täällä on nukkua, lukea, jutella ja käydä Pori Jazzeilla vapaaehtoistyössä pyöräillen. Lyhyesti sanottuna liikuntaa ja kulttuuria, jotta jaksaa taas työntäytteisen talven. Lyyli lähtee jo muutaman päivän päästä mökkeilemään toisten isovanhempien kanssa.

Itsellä, kumma kyllä, työasiat ovat jo hiipineet ajatuksiin, vaikka loma on vasta puolessa välissä – vai pitäisikö todeta, että jo puolessa välissä. Nopeaa on kesän kulku, ja se pelottaa, mutta yritän jotenkin ajatella, että nyt vähemmän onnistunut pääruoka on takana ja edessä on vain herkulliset jälkiruoat – ja onhan niitä tiedossakin, monta annosta: grillijuhlat, tangoleiri, tuparit... Matkustuskannalla pysytään, vaikka kotimaan sisällä toistaiseksi.

Unohdin ottaa kameran mukaan tännekin, joten saatte tyytyä seuraavien postausten ajan joihinkin arkistokelpoisiin kuviin tai vaihtoehtoisesti haaveiluihini: asuntomme – siis kotimme! – on myyty, ja olen tehnyt ehdollisen tarjouksen kivasta kämpästä Vanhassa Vuosaaressa eli eräässä itäisessä Helsingin lähiössä, noin 45 minuutin matkan päästä keskustasta. Kyseessä on tilava kaksio, jonka homekoirat ensi viikolla tarkastavat. Riippuen siitä, mitä ne toteavat, joko ostan kämpän tai jatkan etsimistä. Rahanmenoa ei ainakaan voi estää, mutta tällaista on allergisen elämä: terveys joka tapauksessa ennen kaikkea. Onneksi on edes vähän säästöjä!

En oikeastaan ole kovin surullinen tällä hetkellä, vaikka niin moni asia on viimeisten vuosien aikana mennyt myttyyn. Rakastan nykyistä asuntoamme, mutta jotenkin helpottavaa aloittaa taas ikään kuin puhtaalta pöydältä uuden ympäristön myötä. Lokakuun alkuun mennessä meidän tulee olla muuttaneet, joten hätätapauksessa joudumme vuokralle, vaikka siinä sitten on todennäköisesti tiedossa terveysongelmia, kun vuokra-asuntoa en tasan tarkkaan rupea remontoimaan. 

Toivotaan nyt kuitenkin, että joku Vuosaaren tai Puotilan 60-lukulaisista asunnoista nappaa pikaisesti, jotta myös remontointiin jää aikaa! Hermannin kaupunginosalle sanomme joka tapauksessa tällä erää hyvästit.

Kuvat ovat oman asuntoni myyntikuvia – hei hei Hermanni, hei hei Helminkadun koti!

Se on ohi!

Valon tuoma fyysisenä uupumuksena ilmentyvä kevätväsymys häipyi taas kuin taivahan tuuliin, kun huhtikuun puoliväli koitti. Näin aina: maaliskuun alusta kuusi–seitsemän viikkoa kärsin pohjattomasta väsymyksestä. Loppukeväälläkin toki voi väsyttää, mutta eri syistä kuin valon äkillisestä ilmaantumisesta johtuen.

On ollut normaalia täydempi kevät: töissä enemmän töitä kuin yleensä ja tavallinen lauluni iltaisin on, että "miks mää en ehdi lukee tai opiskella espanjaa tai tanssii tangoo". No, en ehdi, koska en jaksa. On ollut pakko myös vaatia itseltään vähemmän ja antaa enemmän luppoaikaa korvien välille. Luittehan tekin jo kehotuksen laiskotella?

 Lempikukkiani uudessa, taloyhtiön kierrätyspisteeltä löydetyssä maljakossa.

Olen kuitenkin nauttinut siitä, että töissä minulla on ollut flow:ta vaikka muille jakaa. Hyvillä mielin, ansaitusti jään sitten muutaman viikon päästä kesälomille. Mutta jos joku tuttu tahi tuntematon ihminen jaksaa muistuttaa, että "oi kun teillä on niin lyhyet päivät ja pitkät lomat", niin ns. vedän lättyyn. Tuli todettua näillä sanoilla turhautumisen tunteet yhdessä parhaan ystävän kanssa. Opettaja hänkin.

Kyllä koulu kuluttaa ihmistä. Päivät ovat pitkiä, työ intensiivistä ja läsnäoloa jatkuvasti vaativaa: viime kuun aikana olen tehnyt viikottain muutaman yli yhdeksäntuntisen päivän. Taukoja ei tuollaisenkaan päivän aikana juuri ole, ja teetä juonkin oppitunneilla, oli se sitten sallittua tai kiellettyä. Kerran täysi teemuki kaatui oppilaan tehtäväviholle. Ei siinä mitään: vihko patterin päälle kuivumaan. Kuivuihan se, mutkalle tietenkin. Mutta onko se nyt niin vakavaa?

Töissä riittää ihmisiä ja kotona neliöt ovat tiiviissä käytössä: Kalevi käy täällä muutamana arki-iltana viikossa, ja viikonloppuisin olemme osin yhdessä, osin erakkoilemme, molemmat kun erakkohenkisiä olemme. Lyyli on jo iso tyttö ja viettää entistä enemmän aikaa omissa oloissaan, kavereiden kera tahi harrastuksissaan, kokkikerhossa ja parkourissa. Eilen laskin ekaluokkalaiseni ensimmäistä kertaa elämässään puistoon yksin. Toki siellä odotti kaveri. Pakko oli soittaa hetken päästä perään ja tarkistaa, oliko ainokainen selvinnyt matkan ainoan suojatien yli hengissä. Tällaistahan se äitinä olo on. 

Tulppaanit ja valokuvaaja yövalossa milongaillan jälkeen. 

Ei ole mitään syytä kuitenkaan valittaa: asiat ovat arkisen hyvin! Tuskin täydellisesti, sillä paljon kritiikkiä olen lennättänyt viime viikkoina ilmoille niin töissä kuin kotona. Haluaisin muutosta moneen epäkohtaan, haluaisin jo tietää, millainen tulevaisuuteni tulee olemaan! Malttamaton, epäilevä, vaativa perfektionisti näppäimistön takana tässä, hei! 

Kun istuin äsken omaa iltaa viettäessäni alas iltakahvikuppini äärelle sateen ropinaa kuuntelemaan ja omia puuhia hoitelemaan, totesin olevani äärettömän tyytyväinen elämääni. Usein olen ylikierroksilla, ja tänä keväänä olen hävennyt erityisesti sitä, etten ole lukenut kirjoja kuin yhden kokonaisen aikuisten romaanin verran. Tämä harmittaa ja välillä kiukuttaakin, mutta varmaankin ihan turhaan. Mikähän siinä on, kun vapaa-aikaakin pitää suorittaa?

Tänne blogiin eksyn silloin kun oikeasti haluan (ja ehdin). Toivottavasti se näkyy. Täällä en enää suorita. Se voi tietenkin tarkoittaa sitä, etten kuukausiin kirjoita mitään, mutta koska kirjoitan itselleni ja niille, jotka ovat malttavaisia, ei kai tälläkään pikkuseikalla niin kauheasti ole väliä. 

Ohi on valoväsymys, ja ohi olkoon myös vaatimuksen päivät. Loppukeväällä minun kannattanee antaa itselleni vielä hiukan enemmän periksi, vaikkapa sen varjolla, että pian tulee kesä, jolloin saan ja ehdin tehdä kaikkea sitä, mitä en nyt voi. Jälleen elän toivossa, onhan myös torstai. 

Ikkunalaudan kukat kylpevät aamuauringossa. Kuinka rakastankaan asuntomme isoa ikkunaa, kuinka nautinkaan siitä avautuvasta kauniista näkymästä ja tilan tunnusta!

Kelloja, vesikelloja

Lähdin eilen kiireesti töistä jättäen kaikki vähän puolitielleen: pikkuluokkaani jäi puoliksi juotu tee, kalenteri ja hiihtoloman jälkeisen viikon ensimmäisen päivän opeoppaat. Tunnit olivat tietenkin vielä suunnittelematta, tunkiolieroja ei kukaan ollut viikkoihin ruokkinut. 

Perjantaina tiedossa olisi ollut oppituntien lisäksi kasvatuskeskustelu keskiviikkona erittäin huonosti käyttäytyneelle oppilaalle. Olisi ollut maaliskuun tiedotteen laatimista. Sellaista pientä, tiedättehän, asioita, jotka jotenkin aika luontevasti jättää lomaa edeltävälle päivälle. Ne tehtyään on sitten mitä mainiointa suunnata ansaitusti lomailemaan.

Yhdeksänpäiväinen taukomme alkoi kuitenkin päivän etuajassa kun illalla ahkerasti siivottuani ja jumpattuani suihkuun mennessämme tokaisin Lyylille, että sulla on vesikello! Sulla on vesirokko. Siitä paikasta suuntasin tiedottamaan asiasta ja peruuttamaan lomalle suunniteltuja runsaita menoja. Harmitti, mutta toisaalta huomasin helpottuneeni. Olin jo aiemmin viikolla miettinyt, että koko loma pitäisi räjäyttää kappaleiksi, sillä olin tunkenut sen liian täyteen toiveita ja haaveita sekä tietenkin tapaamisia. Kivoja juttuja, mutta liika on liikaa.

Se, mitä nyt kaiken kiireen keskelle tarvitsen, on oma aika. Aikaa lukea, katsella dokkareita, tehdä käsitöitä. Toki kaipaan tangoa, kaipaan kiipeilyä, johon olen nyt hurahtanut. Olin suunnitellut museokeikkoja, sillä ostin taannoin museokortin. Ja leffat, hyviä leffoja on nyt teatterit pursullaan. Kaiken paljous kuitenkin ahdisti.

Perjantaiaamun koittaessa soitin töihin vahvistaakseni tekstiviestini sisällön: poissa olen. Jotenkin huvittavaa, sillä eilisellä psykiatrin tapaamisella, viimeisellä niistä kolmesta, joihin minut määrättiin, psykiatri kysyi, kun valitin ilmeisesti uupumusta liian monta kertaa, että tarvitsisitkohan sinä nyt sairauslomaa. Minä vain, että en, en mä töistä ole väsynyt. Tää arki ja mun liika kunnianhimo ja päämäärätietoisuuteni perfektionismiin sekoitettuna mut jyrää. Mutta tulihan se sairausloma, vähän eri muodossa tosin – ja vain yhdeksi päiväksi! 

Tänään nimittäin alkaa hiihtoloma!

Onneni on olla kotona (ja koulussakin)

Pitkästä aikaa vietän iltaani makoillen ja lehtiä lukien peitteiden poimuissa. Tämä tuntuu mahtavammalta kuin viime aikojen lukuisat kulttuurielämykset, paremmalta kuin iloiset juhlat tansseineen – vaikka ilman niitä ei tämä ilta tietenkään olisi mitään. Ainoastaan monen viikon tukka putkella -painamisen jälkeen yksinäisessä ja yksinkertaisessa koti-illassa voi olla taikaa.

Olen vetänyt itseni aika koville viime aikoina, sillä Lyylillä on nykyään kaksi harrastusta ja alkuviikon illat jäävät näin ollen kovin lyhyiksi. Joulun jälkeen olen panostanut itse tehtyyn ruokaan entistä enemmän, ja kun edelleen otan (terveelliset) eväät mukaan töihin, aikaa ruoanlaittoon menee yllättävän paljon. Päälle omat harrastukset: tango, espanjan opiskelu ja kuntoilu. Himosiivoamisen lisäksi näen jatkuvasti ihmisiä. Pelkästään tämän listaamistarpeen perusteella voitte tehdä päätelmän: ylikierroksilla kuljetaan. Onneksi kahden viikon päästä alkaa hiihtoloma.

Töissä on toisaalta yllättävän hilpeää, jopa palauttavaa: on ollut kommelluksia, tapauksia, jotka on syytä kirjata ylös. Eipä tässä työssä tule useinkaan mieleen, että työpaikalla olisi jotenkin tylsää tai tavanomaista. Ei turru ei, mutta joskus väsyy ja kenties vähän leipääntyykin. Muuttuu siksi tylsäksi aikuiseksi, joksi ei koskaan halunnut tulla. 

Kymmenen pisteen kysymys: Mitkä nämä ovat ja miten ne liittyvät kouluun? Toisin sanoen: millaisia kommelluksia kyseisen kaltaisiin kenkiin voi liittyä? Lähetä oma kenkätarinasi Lyylin äidille ja voita palkinto. ;)

Tapaus 1:

Viisi erään ykkösluokan oppilasta tulee S2-opetukseen ensimmäisestä kerroksesta kolmanteen kerrokseen. Voisipa sattuneen perusteella luulla, että he tulevat yksin, mutta ei, minä haen heidät ja kuljemme jonossa perätysten, minä ensimmäisenä. Näin olemme tehneet jo koko syksyn. 

Eräänä iltapäivänä jono on hiljainen. Minäkin olen väsynyt ja ajatuksissani. Matkalla ykköskerroksesta kahden portaikon kautta ylös kaksi oppilaista "katoaa". Kyseessä ovat ryhmän tytöt. Pojat seuraavat minua ja päätämme aloittaa tunnin ilman tyttöjä. Siirrän sanelun lopputuntiin, ja panen pojat tehtävien äärelle. Ajattelen lähteväni hetken päästä etsimään tyttöjä.

Alamme hommat, ja kahdeksan minuutin kuluttua tytöt saapuvat. Olen ärtynyt ja kerron, että tapahtuneesta seuraa nyt myöhästymismerkintä ja yhteydenotto kotiin – toinen oppilaista kun on muutenkin ollut niin levoton tunneilla, että mittani alkaa olla täynnä. Tytöt eivät ole oikein millänsäkään. Selitys myöhästymiselle on se, että kirjat tippuivat. Epäilen tyttöjen jääneen tutkimaan kaikki mahdolliset asiat käytävillä ja keskittyneen puhumiseen. En jaksa olla vihainen.

Alamme sanelun. Samalla selviää, että yksi ryhmän pojista on kadottanut saneluvihkonsa. Siis tuolla lyhykäisellä matkalla tunnille! Paluumatkalla etsimme vihkoa, mutta sitä ei löydy mistään. 

Tunnin jälkeen mietin, että pitäisi kulkea jonon jäljessä, ei edessä. Naureskelen itselleni: onhan tämäkin jonkinlainen saavutus, että onnistuu hukkaamaan pari oppilasta käytäville alle sadan metrin matkalla. 

Tapaus 2:

Ruokalassa syömässä 2-luokkalaisten kanssa, minulle melko tuntemattomien suomalaisoppilaiden pöydässä.

Oppilas kysyy: Ope, onks sulla whatsup?

Minä: Ai vatsa? Ois aika vaikeeta ilman... 

Mielessäni mietin jo selventävää vastausta siihen, millaista elämä olisi ilman vatsalaukkua. Ajattelen myös kysyä, mistä hän tuon merkillisen kysymyksen keksi. Että tunteeko hän jotakuta, jolta vatsalaukku olisi vaikka sairauden takia poistettu. Oppilas ehtii kuitenkin jo jatkaa:

Oppilas: Niin, kun eihän se edes maksa mitään.

Olen ihan sekaisin. Mistä ihmeestä se nyt puhuu, en ymmärrä kokonaisuutta. Vatsa ja maksa, mielessäni jo käy, että onko luokalla ollut ihmisen anatomian tunti viime aikoina, kunnes tajuan. Vaikenen loppuruokailun ajaksi. Oppilas ei onneksi tainnut käsittää, että en ihan ollut kärryillä... (PS. On mulla WhatsUp.)

Tapaus 3:

Olen välituntivalvojana. Ympärilläni pyörii tavanomainen kolmen sisaruksen joukko. He ovat koulussamme uusia oppilaita, eikä heillä ole oikein kavereita. He kaipaavat selkeästi seuraa. Yksi puhuu lakkaamatta. Meikäläiseltä menee vähän valvominen sivu suun, kun yritän keskittyä hänen vielä kehittyvään suomen kieleensä. 

Toinen leikkii koiraa: hän konttaa lumisessa maassa, kierii ja lopulta hakee ohkaisen kepin minulle. Pitäisi heittää. Yritän väistää tämän omituisen tehtävänannon, mutta lopulta yhteistyön merkeissä viskaisen keppiä pari kertaa innottomasti. Mietin mielessäni, miltä tämä ulkopuolisen silmin näyttäisi. Näen lehtiotsikot sieluni silmin: Opettaja nöyryyttää: heitti välitunnilla konttaavalle oppilaalle keppiä. 

Valun sisälle välitunnin jälkeen vähän haikeana. Lapsien loistavat silmät ja seurankipeä katse. En usko pystyneeni vastaamaan heidän ystävänkaipuuseensa. Vai kaipasivatko he nimenomaan aikuisseuraa? En tiedä, ja asia jää vaivaamaan.

Kipsu, mutta tukka hyvin

Olen taas kipeä. Viisi päivää tässä ehdinkin olla ns. terveen kirjoissa. Oikeastaan toivoisin, että olisin ihan niin kunnolla kipeä nyt vaikka seuraavat viisi päivää, ettei tarvitsisi olla taas viikkoja puolikuntoisena töissä.

Tässähän tämä syksy on mennyt: sairastaessa. Ei oikeastaan mitään isoa, mutta jatkuvia homeoireita ja lämpöilyä. Aamulämmöt ovat siellä 37,2:n paremmalla puolen. En tosin tiedä, mikä on normilämpöni, mutta esimerkiksi viime viikolla tuntui kuumeiselta lähes joka päivä. Tunnollisena kävin kuitenkin töissä, kun lämpö ei kivunnut 38:n yli. Silloin olisin kyllä hyvällä omallatunnolla ollut kotona, edes pari päivää.

Välillä tuntuu kovin epäreilulta ajatus siitä, että vastaisuudessa kipeänä ollessaan täytyy itse rahoittaa sairastamisensa, etenkin tällaisessa tapauksessa, kun työpaikan sisäilman laatu vaikuttaa voimakkaasti kuntooni. Jos saisin tehdä töitä esimerkiksi kotoa, en minulla tällaista kierrettä olisi. Ehkä silloin tällöin jotain satunnaisia flunssia, mutta siinä se. Kesäisinhän voin aina todella hyvin.

Nyt flunssien lisäksi iho on ihan rikki, syyhyttää, kutittaa ja välillä on homeallergikoille tuttua tukaluuden tuntua. Sitä on vaikea selittää, mutta sen voin kertoa, että tunne on hyvin epämiellyttävä.

Toisaalta aina voi ajatella, että pahemminkin voisi olla. Ja tiedänhän sen, olen nähnyt sen: asiat voisivat olla todella paljon huonommin. Sitä vain tässä tilitän, että miksi juuri silloin, kun flunssa toden teolla iskee, jymähtää päälle myös yksinäisyyden suru.

Kunpa tätä kipeää olisi lohduttamassa jotkut tärkeät kädet. Kunpa.

Yöpuvussa, mutta tukka hyvin – siis kaikki hyvin

Syyslomalukemista

Syysloma alkoi, hurraa! Vaikka viimeksi kuluneet kaksi viikkoa ovatkin olleet tahdiltaan inhimillisempiä kuin alkusyksy, olin odottanut loman alkamista kuin kuuta nousevaa. Kuinka väsynyt sitä on, kun ei ehdi oikein koskaan kunnolla vain olemaan. Tai ehtisihän sitä, jos entistä enemmän raivaisi viikonloppuja vapaiksi, mutta kun kaikelle, omaa oloa ajatellen etenkään aikuistoiminnalle, ei voi sanoa ei. Ei sekään olisi järkevää oman jaksamisen kannalta. 

Kultaisen keskitien etsimisen lisäksi olen yrittänyt etsiä lukurauhaa levottomasta sielustani. Vaikeaa taas on, kun kotona aina keksii muuta. Jos ei roiku netissä, niin siivoaa. Jos taas on jo hinkannut jumppatunnin ajan ja hikimääränkin verran, niin lehdistä löytyy loputtomasti mielenkiintoisia pikkujuttuja pikkulukunälkään, joiden jälkeen voikin sitten taas tarkistaa netistä, missä asennossa maa makaa. Sitä rataa jäävät kyllä jo viime vuoden puolella aloitettu Kawabata ja tuoreet pedagogiset oppaat makaamaan, jos eivät maahan, niin hyllyille ja laukunpohjille. Tuore hankinta Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet on näköjään jo saanut kunnon kolhuja pintaansa, vaikka hädin tuskin olen vasta vilkaissut sitä. 

Pöydälle auringonvaloon kylpemään asettuivat siis syysloman lukuhaasteet. Mikä olisi sinun suosikkisi?

Koulu alkoi

Vuodet vierehtäneet on. Tytär, tämänkin blogin avainhenkilö, aloitti koulunkäynnin. Olihan sitä jo koko pitkä kesäloma odotettukin. 

Jännittyneenä, mutta yhtä aikaa reippaana tuonne koulun pihalle tytär lähti äidin saattelemana. Tämän ensimmäisen vuoden vien lapsen vähintään vilkkaan Hämeentien verran koululle; aluksi pihalle asti, mutta jossain vaiheessa aletaan harjoitella neljännen linjan kulkemista yksin. Siinä ei ole kuin yksi tienylitys, joskin valottoman ja melko liikennöidyn Porthaninkadun yli, mutta paikassa, jossa näkyvyys on hyvä. 

Itselle oli ihanaa saada vielä yksi huilahtamispäivä lukukauden alkuun, sillä olin päivän virkavapaalla, ja toki oli hyödyllistä päästä tutustumaan niin tyttären opettajaan kuin iltapäiväkerhoon päivän joutilaiden tuntien aikana. Muiden äitien – ja yhden isän – kanssa ehdittiin istua myös tunteja kahvilla mm. lapsiamme päivitellen. ;)

Eilen oltiin koko pitkä päivä Linnanmäellä. Rakastuttiin molemmat vuoristorataan! Tänään lähdetään pyöräretkelle. Ei sitä vilkkaan kesän jälkeen ole vieläkään ehtinyt hidastaa tahtia; lukemattomat lukemattomat kirjat ovat edelleen lukemattomia, ja mielentila jotenkin yllättävän ärtynyt. Enkö ole ehtinyt levätä tarpeeksi?

Nyt on näin, myöhemmin niin

Satatuhatta mietettä kevyempänä ei tule kirjoitettua kovinkaan usein. Sepä onkin hyvä juttu.

Kuluva viikko on ollut rauhallisen tasapainoinen. Pystyn luottamaan siihen, että en romahda, vaikkei kaikki sujuisikaan suunnitelmieni mukaan. Pystyn luottamaan jopa elämän kantokykyyn: tapahtukoon, mitä tapahtuu, minä kestän sen. Olen sitäpaitsi nyt luvannut itselleni, että taistelen arkiharmitusten läpi ilman raivokohtauksia. Katsotaan, pystynkö niitä hillitsemään. 

Tällä hetkellä kestän ajatuksen siitä, että nyt on hidasta. Rasittaahan se, mutta onneksi taustalla väijyy käytännönläheisiä ajatuksia: että voin koska tahansa mennä (tanssitavarakauppaan?) ja ostaa tangokengät. Että lähellä on uimahalli, jossa voi käydä polskimassa. Että illallakin saa juoda kahvia, jos haluaa. Että on hyviä kirjoja ja leffoja, joista pystyy nauttimaan.

Pieni elämä, pienet murheet. Totta kai harmittaa pienen elämän pienuus, mutta olkoon suurten asioiden aika myöhemmin.

Tänään ilmoitin tyttären kouluun. Olin aivan iloinen sillä hetkellä, ja hento ajatus siitä, että olisihan sen mieluiten tehnyt yhdessä jonkun kanssa, nousi ilmoille vasta illalla, kun otin omalla työpaikalla vastaan kouluunilmoittautumisia. Samalla tuntui siltä, että mitä väliä. Mitä väliä, koska nyt on näin. Eivät kaikki muutkaan tapaamani vanhemmat välttämättä ylitsevuotavan onnellisilta näyttäneet. – Sitäpaitsi oli vähän veikeää jättää kouluunilmoittautuminen tutulle S2-kollegalle, joka ensimmäisenä kysyi, että miten voin. Se lämmitti – ja taas kerran pääsi kertomaan suruistaan. Joka kerta se vielä helpottaa oloa.

Olen kauan pitänyt elämää tilausautomaattina, vaan pikkuhiljaa olen saanut oppia, että eivät edes ihmiset tanssi pillini mukaan, vaikka kovasti yritän käyttää eräisiin vaikutusvaltaani. Miksipä siis kohtalokaan tanssisi minun sävelmiäni?

On täytynyt kaivaa esille Oi mutsi mutsilta kauan sitten opittu taikalause: Nyt on näin. Kun menee päin pyllyä, parasta lakonisesti todeta, että nyt on näin ja sen kanssa eletään. Mitäs siinä muutakaan voi? Todellisuuden tunnistaminen ja hyväksyminen on ponnistuslauta uuteen. 

Askartelijatytön ovela ilme

Elämä muuttaa

Aina ihmissuhteen päättyessä on hetken kuin haavoitettu eläin: piileskelee mieluiten yksinään kaukana luolassaan, nuolee haavojaan. 

Tällä kertaa haavani eivät ole syviä, mutta tarve lääkitä niitä kirjoittamalla on suuri. Haluaisin myös vetäytyä omiin ajatuksiini yksinäisyyteen, vaikken sitä voikaan oikeastaan tehdä. Elämä on ollut normaaliakin intensiivisempää viimeisten päivien aikana, eikä tahti tule ensi viikolla hiljenemään yhtään.

Olen pohtinut itseäni kriisitilanteissa. Kipakkaa luonnettani, äksyyttäni. Enkä löydä sille ratkaisua, löydän vain valjuja selityksiä. Laskin taannoin, että olen ollut riitaantuneena noin kymmenen ihmisen kanssa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Ehkä se on ihan normaalia, eh?

Useimmiten riidat alkavat jostain kipakasti sanomastani, mahdollisesta raivokohtauksestani, jonka jälkeen ollaan välit poikki kuukausia. Ennätys taitaa olla kymmenisen kuukautta. Jälkikäteen on ollut aina helppo viisastella, että ei olisi pitänyt valita näitä sanoja, joiden kyllä tajusi satuttavan. Ei olisi pitänyt loukkaantua, suuttua. Olisi pitänyt ottaa vastaan haukkumiset ja hylkäämiset – ehkä ne olivat seurausta jostain aiemmin tekemästäni tai sanomastani, jostain, jota en ehkä ollut edes tajunnut tekeväni. Olisi pitänyt olla vähän hitaampi, vähemmän hätäinen, jotta olisi edes ehtinyt miettiä sitä, mitä sanoo.

Kysymys on jälleen myös siitä, miksi laskeutua samalle tasolle, jos toinen suuttuu. Antaa toisen purkaa paineitaan. Toisaalta kysymys on myös siitä, että kenties on itse laskeutunut ensin luvattoman alas ja uskonut toisen pysyvän itseään moraalisesti korkeammalla, loputtomasti. 

Syntikappaletta itsestään lienee kuitenkaan turha maalata: riitaan tarvitaan aina vähintään kaksi. Tuskin sitä kauan itsensä kanssa mökötyskoulussa on. 

Eroriidoista olen sen verran oppinut, että järkevintä on pettymyksestään ja eron tuskasta huolimatta välttää toisen huonojen puolien esilletuomista. Huomaan edelleen tekeväni sitä Egilin suhteen; en pääse eroon siitä, kuinka erilaisia olemme. Enkä pelkästään ihmettele, vaan suorastaan julistan hänen huonoja puoliaan, vaikka erosta on jo yli vuosi. Olisiko jo aika antaa olla? Aika hyväksyä se, että meitä on niin monenlaisia ja aika hyväksyä myös se, että ensivaikutelma voi pettää. Omankin kuoren alla muhii yllätyksiä. 

Vaikeaa on olla ihminen. Ja jos on itseään vaikeaa ymmärtää saatika muuttaa, sitäkin vaikeampaa on muuttaa toista.

Uuden ihmisen yhytettyään pitääkin ottaa hänet sellaisenaan, vailla tarvetta sulloa häntä siihen pieneen lokeroon, jonka puolisolleen on omassa elämässään varannut. Kyllä se on silloin lokero hajotettava palasiksi, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Sitkeinkin muovi murtuu!

Toinen, mitä olen pohtinut, on uhrius. Kuinka olen nähnyt itseni uhrina niin monta vuotta. Sille on tietysti eräitäkin syitä, mutta esimerkiksi opettajana minulla ei liene mitään syytä nähdä itseäni uhrin asemassa. Olen itse ammattini opiskellut ja alani valinnut, ja pääosin olen työhöni tyytyväinen. Huomaan vain syyllistyväni helposti opettajiin osuvasta arvostelusta, ja tämä vaikuttaa negatiivisesti myös siihen, miten suhtaudun itse työhöni. Yhteiskunnalta kaipaisi yleisellä tasolla enemmän arvostusta opettajien ammattikuntaa kohtaan. Käsittämätön tuo taannoinen kiusaamiskeskustelukin. Ikään kuin kouluissa ei tehtäisi mitään kiusaamista vastaan. Asia lienee päinvastainen. Opetussisällöt jäävät usein huonosti käsiteltyä pelkästään sen takia, että tiettyjen oppilaiden kiusaamisasioita käsitellään tuntikausia!

Nyt kun olen lukenut erään mielikirjailijani, Isaac Bashevis Singerin teosta Vihassa ja rakkaudessa, pystyn näkemään itseni jotenkin vähemmän hajonneena, kuin mitä kauan olen nähnyt. Ne ihmisrauniot, joita tuo hieno teos kuvaa, ovat kokeneet jotain niin paljon voimallisempaa, mitä itse olen joutunut käymään läpi. Tuskin he sen vahvempia ovat, tuskin minä sen heikompi. Miksi ylläpitää kuvaa tuhansiin palasiin menneestä ruukusta; minusta on jo tullut uusi ruukku – tai jos ei vielä olekaan, pystyn sellaisen itsestäni muovaamaan. En ole käynyt läpi keskitysleirien kauheuksia, menettänyt lapsiani, joutunut henkeni kaupalla piileksimään tappajia.

Uusien vauvojen, ehyiden perheiden, rakastuneiden pariskuntien keskuudessa tunnen kuitenkin pistoksia; ehkä en enää ajattele, että odottakaapa vain, pian tuo hienous on ohi ja arki edessä, vaan ennemminkin tunnen tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä ja syvää yksinäisyyttä kuin vahtiessani Lyylin uimista uimahallilla, istuessani musiikkini parissa, suunnitellessani viikkoni iltoja, käydessäni kaupassa... Matkakuumekin vaivaa, mutta en kestä edes ajatusta siitä, että matkalle pitäisi lähteä joko täysin yksin tai lapsen kanssa. Parempi siis olla lähtemättä, koska tiedän itseni: tuntisin yksinäisyyttä matkalla kenties vielä voimakkaammin ja sen lisäksi ajattelisin koko ajan, kuinka paljon matkaan tulikaan haaskattua pennosia, joita olisi tarvinnut johonkin paljon järkevämpään...

Itseään ei voi muuttaa, sanojaan ei tajua aina valita oikein, matkaseuraa ei välttämättä löydy, mutta yksi on varmaa: elämä vie eteenpäin. Ehkäpä menneet vuodet eivät kohdelleet minua lempeimmin, mutta nyt on uusi ovi auki. Tunnen kuinka sieltä vetää!

Höpölöpöjä ja vähän asiaakin

Ikäänkuin mulla olisi ollut asiaakin. Se vain pääsi unohtumaan tuonne parin viinilasin tuolle puolle. 

Tiedän, on vasta torstai. Tänään, kuten eilenkin, on vain väsyttänyt ja suututtanut tai itkettänyt niin kovasti, että päätin hemmotella itseäni etukäteen. Suklaalla "en voinut", sillä olen päättänyt syödä "vain" sata grammaa viikossa, ja se määrä tulikin täyteen jo eilen.

Ei tässä viikossa mitään isoa virhettä ole ollut, oikeastaan päinvastoin. Hommaa on ollut vähemmän. Samalla olen kuitenkin tuntenut itseni turhaksi ja arvottomaksi. Töissä harva ottaa minut mukaan vanhempainkeskusteluihin, vaikka se olisikin kannaltani tärkeää. Yhteydet vanhempiin ovat myös suomen opettajalle kullanarvoisia, jos ja kun vääntöä oppilaan kanssa tulee. Muutenkin vanhempiin tutustuminen avartaa oppilaan tuntemista. Joillekin opettajille vain tuntuu niin vaikealta päästää toista opettajaa omalle reviirille. Onhan se monella muullakin tapaa huomattu, mutta taas tuli muistutus tästä tosiasiasta. Samalla sekunnilla, kun tuon kohteliaan sivuuttamisen hoksasin, aloin jälleen haaveilla uudenlaisista töistä: mitä jos minusta jonain päivänä tulisikin äidinkielenopettaja vaikka lukioon...

Haaveilut pitäisi heittää sikseen, mutta elän koko ajan muutenkin väliaikaiselämää, eikä se tietenkään voi olla rasittamatta. Missä on minun laumani, jota olen koko elämäni etsinyt? Voiko se olla totta, etten sitä saanutkaan. Iso perheeni, josta koko elämäni olen unelmoinut. Tällaisina surun päivinä tuntuu, että elämä valuu sormien välistä.

Onneksi parin viinilasin jälkeen tuntuu vähän paremmalta. Herkuttelin samalla myös siemenleivällä, milläpäs muulla – olen hurahtanut siihen täysillä. Minkään laadun viinin väärinkäyttäjä en ole, enkä sellaiseksi aio ryhtyä, joten aion lopettaa tähän kahteen annokseen. Enkä toisaalta koe huonoa omaatuntoa siitä, että huomennakin aion juoda vähän, sillä sehän on vain hyväksi. Selitellä täytyy niiden takia, joiden maailmankatsomus on toinen. Vaan mitäpä minä muiden elämänkatsomuksista välittämään. 

Ehkä olenkin alkanut näyttää kyyneleitäni?

Vieläkin vähän väsyttää

Olen väsynyt. Väsynyt keväästä, väsynyt etsimisestä ja yksinäisyydestä; näen edelleen unia koulusta, en minkään toivekullan kuvia. Olen väsynyt myös keskustelemaan, jopa kirjoittamaan, kuten olette huomanneet. 

Samanmielinen hymistely on joskus toki ajanhukkaa, mutta juuri nyt se tuntuisi kaikkein parhaalta ratkaisulta kesääni. Ehkä tiedostamatta muutenkin ajaudunkin useimmiten niiden ihmisten pariin, joiden kanssa saan pelkästään hymistellä. Ehkä meillä ihmisillä on tapana tehdä niin? Kuka jaksaa arjen paineiden ohella sen enempää ristiriitoja, kun elämä tuo niitä jo muutenkin mukanaan?

Rob Shenk: School Room

Olen miettinyt uravalintaa harvinaisen paljon viime aikoina. En ole oikein tyytyväinen työhöni, vaikka opettamista rakastankin. Kysymys on ehkä juuri niistä ristiriidoista: jatkuva yhteistyö, yhteisopettaminen aiheuttaa henkisiä paineita, sillä eihän se totta puhuen hyvin suju. Täsmälleen yhden kollegani kanssa sujui niin hyvin kuin voi, ja hän vaihtaa koulua syksyllä. :( 

En tiedä, tuleeko tämä nykyajan pedagoginen ratkaisu, kaksi opettajaa samanarvoisessa asemassa yhden luokan opettajina aina epäsäännöllisen säännöllisesti, koskaan sujumaankaan kuin harvojen ja valittujen kanssa. Olenkin ajatellut, että kun mahdollisuus koittaa, elämäntilanne vakiintuu ja pystyn jäämään opintovapaalle, opiskelen vielä luokanopettajan tutkinnon äidinkielen opettajan tutkinnon päälle. Haluaisin kovasti kokeilla sitä puolta koettuani alakoulun arkea aineenopettajan näkökulmasta tarpeeksi monta vuotta. Mielelläni sitten teen yhteistyötä ja yhteisopetan siinä roolissa, mutta nyt kun pitäisi neljäntoista opettajan kanssa suunnitella yhteisiä tunteja tai vähintään maalailla suuntaviivoja, urakka on minulle liian pirstaleinen. Olen väsynyt olemaan avustaja.

Tiedän, että luokanopettajan työtaakka on ihan toisenlainen kuin S2-opettajan: kontaktit vanhempiin väsyttävät, vastuu velvottaa; päivät venyvät, iltaisin tehdään töitä. Mutta samalla anti on suurempaa: kokonaisvastuu, mutta myös kokonaiset huvit. S2-opettajana sitä on usein syrjässä niin hankalista tilanteista kuin niistä mukavistakin. Vähän sivustaseuraaja, paikkaaja, liian usein myös heittopussi.

Tiedän muitakin syitä siihen, miksi olen niin väsynyt: vaikka olen joskus tehnyt töitä kuoleman kanssa, tällä hetkellä tuntuu siltä, että jatkuvat haistattelut, kiroilut, aliarvostus, yksinkertaisesti huono käyttäytyminen tekee hidasta tuhoaan. On vaikea unohtaa, kun viikottain kohtaa harvinaisen ikäviä tilanteita. Toisaalta työ myös tarjoaa niin paljon hienoja hetkiä, että se ehkä kompensoi. Kiroilevan, ilkeilevän ja kiukuttelevan oppilaan takaa löytyy usein se hieno puoli, kun sen vain ehtisi etsiä esille. Usein ei ehdi. 

 Anant Nath Sharma: 177/365 School Ghale Hum

Väsyttää tietysti myös tämä murehtiminen. Suren mennyttä elämääni, suren yksinäisyyttäni. Tällä hetkellä ylikierrosolotila on kuitenkin poissa, on ollut aikaa lukea ja miettiä muutakin kuin vaikkapa sitä, että kahdeksastatoista aikuiselämän vuodestani viisitoista olen nukkunut yöni yksin. Surulliset ajatukset hivuttautuvat kyllä joka päivä muodossa tai toisessa vieraakseni, mutta kokonaisuutena olotilani on melko hyvä. Olen pitänyt itsestäni niin henkisesti kuin fyysisesti hyvää huolta koko alkuvuoden, ja sen huomaa. Syön mielestäni ns. oikein, mutta ruoka ei ole elämäni suurin asia. Nukunkin taas. Liikun runsaasti. Ja ennenkaikkea: pidän itsestäni.

Olen siis päättänyt, että kesän aikana yritän tsempata, kerätä kaikki voimani, jotta palaisin iloisempana syksyllä töihin. Minulla on ollut tavoitteita, joita olen saavuttanut ja tavoitteita, joita vielä aion saavuttaa. Niiden varaan on mukava nojata. 

Sitäpaitsi minusta tuntuu, että heinäkuusta tulee hieno. Luotan enteeseeni.

k.e.v.ä.t

Näppäimistön takana kevätintoilija, väsynyt, mutta sisäistä energiaa täynnä oleva typy, joka samalla pohtii vakavissaan: missä elämä?

Kuluneella viikolla olen kaltannut elämäni ensimmäistä kertaa tomaatteja. Lisäksi suunnittelen näin perjantai-illan vieton kunniaksi itsetekoisen guacamolen valmistusta. Suattaapi olla, että toiminta siirtyy lauantai-iltaan, mutta samapa tuo, sillä en tekisi töhnää tämän hetken tarpeeseen, vaan tekemisen ilosta – ja siksi, että kypsät avokadot odottavat käyttäjäänsä ennen pahentumistaan. – Ruokakeskeistä elämää, jopa ruokahifistelyä?

Torley: LIFE IS GOOD

Sangen merkillistä lienee se, että olen jaksanut viikolla venytellä, käydä teatterissa, nähdä ystävää, tehdä ruokaa, käydä vakiharrastuksissa muutamana iltana ja olla töissä ihan tasapainoinen ihminen näistä pikku projekteista huolimatta. Espanjaakin olen jo useampana päivänä tankannut itseeni, tosin liikunnat ovat rajoittuneet lähestulkoon pelkkään kävelemiseen. (Melkein joka aamu olen talsinut kuusi kilometriä töihin, joskus lisäksi kotiinpäin.) Valokuvauskurssi onneksi lähenee loppuaan, sillä se ei lopulta iskenyt minuun. Opin kyllä paljon, ja suunnittelen muitakin vastaavia kursseja tulevaisuuteen. – Harrastusmaanista elämää?

Kuten huomaatte, kirjoittamiselle ei sitten aikaa ole löytynyt. Äsken leppoisan perjantain keskeytti yllättäen alkanut, ilmeisesti migreenipohjainen päänsärky, sillä valot ja äänet alkoivat ottaa aivoon. Äkkiä lääkettä, vähän lattialla selällään makaamista, ja kyllähän se sieltä alkoi laueta. Outo on olo kuitenkin edelleen. – Elämää vaivojen vankina?

Perjantait ovat hassuja päiviä: aamupäivällä sisällä sykkii mieletön ilo perjantaista: lasken oppitunteja, tunteja päivän päättymiseen. Suunnittelen viikonlopun iloja. Mutta kun päivä melkein yllättäen loppuu, kun hommat ovat kasassa ja edessä kotiinlähdön hetki, mieleni valtaa haikeus ja suru: edessä viikonlopun tyhjyys ja yksinäisyys, huolimatta siitä, että tiedossa on Lyylin seuraa viikon tauon jälkeen ja myös muiden mukavien ihmisten näkemistä. – Kaipuun täyttämää elämää?

Usein paras lääke tällaisiin kevättuntemuksiin ja ylikierrostoimintaan on uni: keväällä vain pitää nukkua normaalia enemmän, että pysyy järjissään. Hullu viikko töissä eriasteisine puukontakavarikoimisineen – tosin ei omalle kohdalleni sattuneina, mutta kuitenkin. Ei ihan peruskevättä tuo kenenkään opettajan tai koulun kohdalla. Onneksi. 

Onneksi siis elämme edelleen. Olkoonkin, että tämä elämän kevät tuntuu ruokakeskeiseltä, harrastusmaaniselta, vaivaiselta ja yksinäiseltä, se huokuu muutoksen tuulia. Tämä on erilainen kevät: tämä on pirstaleinen, surullinen ja harva kevät, mutta ehkä se samalla sisältää syvissä vesissä seilaamista. Elämää, jota ei ehkä muista jälkikäteen, mutta joka kasvattaa ihmisenä. 

Tai sitten tämä kevät vain on taas yksi tylsä matka kohti parempaa aikaa. Sellaisia itse kunkin tulee aika ajoin kävellä, hiljaa, odottamatta niistä sen enempiä.

Murat Ertürk: Life Tree

Elämänväreillä on merkitys

Viikko on vilahtanut. Eipä ole käynyt kirjoittaminen mielessä, mikä oli tarkoituksenikin. Samalla olen ajatellut paljon muutakin kuin mennyttä. Ihan selkeästi on siis... kevät!

Kävelin tällä viikolla joka aamu töihin. Kuusi kilometriä, kuusikymmentä minuuttia halki Helsingin äänikirjaa kuunnellen. Se on tehnyt sekä hyvää että huonoa: hyvää mielelle ja kirjojen kuluttamiselle: kuuntelin neljänä aamuna äänikirjaa, joista ensimmäisen levyn eksoottisesti sekoitetussa järjestyksessä – hemmetin iTunes! Huonoa se on tehnyt vasemmalle lonkalleni, joka on taas kipeytynyt. Epäilen bursiittia eli nivelpussintulehdusta. Kaipa tässä on lääkäri tilattava... Ostin kyllä kipuvoidetta ja ajattelin alkavani venyttelyt, mutta en toistaiseksi ole ns. ehtinyt.

On ollut ihanaa tehdä rauhassa ruokaostoksia, ruokaa ja puuhastella kotona. Mieletön olotila: rauha sielussa. Kyynelittä en tietenkään yhtäkään viikkoa selviä, ja välillä mietin vakavasti, onko itkemiseni aivan tervettä, kun itkeä tirautan kyyneliä ties missä, vanhojen muistojen tai uusien pelkojen tullessa mieleeni: viimeksi valokuvauskurssilla. Onneksi osaan itkeä niin, ettei kukaan (välttämättä) huomaa.

 Randy Pertier: Swimming

Olen miettinyt menneellä viikolla eniten yhtä asiaa: Koulussa sattui välikohtaus, jossa eräs oppilaani oli loukkaantunut verisesti, kun uimaopettaja oli uimahallissa kutsunut hänet jonoon sanomalla, että hei sinä tummaihoinen poika siellä. Tästä juttelivat eri opettajat sitten opettajainhuoneessa eri kokoonpanoilla. 

Eräänä aamuna satuin kuulemaan pätkän keskustelua, jossa eräs kollegani oli sitä mieltä, että eihän tuossa mitään, saisihan häntäkin kuulemma kutsua "vaaleahipiäiseksi". Ei ole tietenkään mukavaa osoitella täällä blogissa tuota tuntemattomaksi jäävää kollegaani, mutta teen sen, sillä vihaksi kommentti itseäni pisti. Melkein ryntäsin siltä seisomalta opettajainhuoneeseen virittämään keskustelua siitä, mikä asema vaalealla iholla tässä länsimaalaisuutta ihannoivassa ja länsimaalaisten alistamassa maailmassa on, mutta päätin jatkaa viihtymistä opettajainhuoneessa vastaisuudessakin ja jätin tuon enemmistön ylimielisyyttä huokuvan kommentin omaan arvoonsa. Otin asian sitten esille myöhemmin eri kollegojen kesken.

Jay Peg: Swim

Opettajat kyllä pääsääntöisesti pyrkivät tekemään asiat oikein ja tasapuolisesti. Tietyt, monesti tiedostamattomat toiseuttavat asenteet nousevat esille sitten tällaisten kuohuntojen yhteydessä, kun ollaan yhtäkkiä tilanteessa, jossa kukaan ei saa oppilasta rauhoittumaan ja lopulta hänet joudutaan lähettämään kesken koulupäivän kotiin. Ei aivan normia sekään! 

Toinen kollegani, joka mielestäni on hyvinkin avarakatseinen, mietiskeli opehuoneessa sitä, kuinka uimaopettajan on ollut helppo saada oppilas havahtumaan tällä tavoin  – hän kun sattuu olemaan ainoa tummaihoinen poika luokallaan – sillä uimapuku päällä olevia lapsia ei voi kutsua kuvailemalla esimerkiksi heidän vaatteitaan. On ehkä vaikeaa saada tietoa perille, kun oppilaiden nimiä uimaopettajat eivät tiedä, ja vaikka tietäisivätkin, eivät ehtisi varmastikaan oppia erottamaan, kuka on minkäkin nimen kantaja. Tuskin uimaopettaja kutsumistavallaan on tarkoittanut mitään pahaa. Mutta pahalta se varmasti on kuulostanut. Miltäpä kuulostaisi se, jos uimaopettajat kutsuisivat oppilaita vaikkapa ruumiinrakenteen perusteella: Hei, sinä lyhyt ja lihava...

Otin itse opettajainhuoneessa esimerkiksi tällaisen kommentin, itseeni viitaten: Te pienirintainen, pulleavatsainen rouva, olkaa hyvä ja tulkaa jonoon. Kyllähän siinä hiljaiseksi väki ympärilläni meni. Itse jäin tietysti miettimään sitä, onko mitään hyötyä olla menemättä hymistelyihin mukaan, etenkin kun helposti kuulostan aika aggressiiviselta näissä tunnekuohuisissa kannanotoissani. Toisaalta jos käyttää esimerkkinään itseään, ei niin todennäköisesti loukkaa ketään, kuin jos alkaisi yleisesti paasata yhdenvertaisuudesta. Tällaisesta esimerkistä on sitäpaitsi helpompi saada koppi.

Ehkä siis olen vain tyytyväinen itseeni. Arvokeskustelua, jos jotakin, koulumaailman kiireen keskelle kaivattaisiin entistä enemmän. Viikkoni oli siis siinäkin suhteessa sangen hyvä. Sen jäljiltä olen kuitenkin ollut tavattoman väsynyt. Ehkä kävelemisillä, lonkkasäryllä, pohtimisilla ja lyhyillä yöunilla on jotain tekemistä asian kanssa, mutta viikon aikana päässäni on käväissyt paitsi ajatus siitä, että olen maailman parhaassa työssä, myös siitä, että mitähän seuraavaksi. Kuinkahan kauan tätä hektistä koulumaailmaa jaksan?

Daniel Hoherd: Swimming Tien

Kummittelee

Vielä kertaalleen, ties kuinka monetta kertaa käyn läpi menneisyyden haamuja. Niitä inhottavia riitoja, ikäviä tilanteita läheisten kanssa. Soimaan itseäni, toisaalta tunnen katkeruutta siitä, että minut hylättiin eron yhteydessä. Vaikka kysymyksessä onkin subjektiivinen tunne, koko maailman kääntyminen itseä vastaan, en voi lakata ihmettelemästä sitä, kuinka ero sotkee ihmissuhteet – tai ainakin ne kaikkein läheisimmät.

Vähiten ero lienee kohdallani vaikuttanut sisarussuhteisiin. Ystävät, joita näkee säännöllisesti, mutta harvakseltaan, ovat myöskin päässeet vähällä. Yllätyksettömästi ne, jotka itsekin ovat eronneet jossain vaiheessa elämäänsä tärkeästä ihmissuhteesta, oli se sitten avo- tai avioliitto, lapseton tai lapsellinen, ymmärtävät eroavaa jollain tavalla lempeämmin kuin ne, joiden ideologia on vakaumuksellinen: ei erolle.

Viime kuukausina olen kursinut kokoon myös vanhoja, riitautuneita ihmissuhteita. Olen oikeastaan koko maailman kanssa nyt sovussa, mutta huomaan, että paluuta menneeseen ei ystävyyden tasollakaan ole. Ne, jotka silloin ajautuivat tai läksivät luotani pois, eivät enää kovin lähelle pääse, eivätkä itsekään ehkä halua. Odotan jotenkin sellaista ihmettä tapahtuvaksi, että tapaisin miehen, jonka kanssa voisin ikäänkuin aloittaa aikuiselämäni uudelleen: perustaa uuden perheen, saada uuden kaveripiirin, uudet kotiympyrät, jopa uuden työpaikan. Se olisi kaikkein miellyttävintä, koska silloin ikävät muistot menneisyydestä voisi helpoiten unohtaa. Ei olisi ihmisiä, jotka niistä muistuttaisivat. Todellisuudessa näin tuskin tapahtuu, enkä sitä pohjimmiltaan kokonaan haluakaan, koska se olisi pakenemista ja samalla tärkeidenkin ihmisten menettämistä turhaan.

Ystävärinkini ovat kuitenkin viimeisten viiden vuoden aikana päivittyneet. Työkuviot, jotka alkoivat kohdallani kunnolla vasta neljä ja puoli vuotta sitten, toivat elämääni upean lisän: erittäin hyvän ystävän ja paljon mukavia nuoria naisia. Vaikka työpaikka syksyllä vaihtuikin, olemme nähneet muutaman kerran isolla vanhan koulun porukalla. Yllättävän moni muukin entinen kollega on vaihtanut viimeisten kahden vuoden aikana työpaikkaa, joten kaipaukseni vanhaan työpaikkaan on sekin syksyn aikana laimentunut. 

On ollut oikeastaan aika hienoa alkaa eräänlainen uusi jakso elämässäni: olen päässyt uuden työpaikan myötä kehittämään itseäni samanaikaisopettajana, Lyylin uuden tarhan kautta saanut uusia maisemia ja kasvoja elämääni ja viimeisimmän parisuhteen katkettua päässyt eroon niistä ihmissuhteista, jotka olivat tavattoman vaikeita ja jopa ahdistavia. Vaikka kauan sitten alkanut katkeruus näemmä edelleen minua riivaa, ainakin niinä pahoina päivinä, olen päättänyt, että parasta, mitä voin sillä tehdä, on palata katkeruuden tuntemusten juurille ja yrittää oppia virheistä, joita kuitenkin itsekin tein, vaikka surullinen avioeroni ei varsinaisesti johtunut minusta – eikä kyllä oikeastaan siitä toisestakaan osapuolesta, joten sikälikin minun pitäisi jo luovuttaa katkeruuden kanssa kaveeraaminen. Ei ole ketään, jota voisi syyttää, ei ole ihmistä, joka olisi rikkonut toista vastaan. Ei ainakaan minun näkökulmastani. 

Oppilaiden kanssa opin syksyllä tärkeän läksyn: hermojen menettäminen tai silmitön suuttuminen ei koskaan kannata. Tämä tietysti kuulostaa täysin itsestäänselvältä, mutta sen tajuaminen tekemisen tasolla on silti vaikeaa. Olen nyt muutaman kerran saanut harjoitella sitä, kuinka milliäkään suuttumatta hoidan erittäinkin ikävät tilanteet, joissa oikeastaan olisikin tietyllä tapaa syytä suuttua, kun oppilas kohtelee opettajaansa kuin halpaa makkaraa. Olen huomannut, kuinka järkevällä verbaalisella taistelulla voittaa, kuinka loukkaamatta toista, mutta sanomalla tiukasti oman näkökulmansa, hoitaa asian kaikkein fiksuimmin. 

Oppilaiden kohdalla asetelma on tietysti epätasa-arvoinen, kun lähtökohtaisesti opettaja on oikeassa. Tavallisissa ihmissuhteissa asetelma on vaikeampi: molemmilla on oma pointtinsa, arvokkaat mielipiteensä, eikä kummallakaan ole etuoikeutta olla oikeassa – joissain tapauksissa toinen tietenkin saattaa olla toista oikeammassa. ;) Silti uskon ja vähintään toivon, että tulevaisuudessa onnistuisin pitämään työminäni lehmän hermot myös niissä privaatti-Sylvin ihmissuhdesotkuissa, joihin luonnollisesti tulen ajautumaan. Kunpa onnistuisinkin ymmärtämään toisen mielipiteitä ja kritiikkiä siitä heti hermostumatta. Miksi ottaa kaikki niin syvälle itseensä, että siihen vielä vuosien takaa palaa? Yleensä kuitenkin kritiikin esittämiselle on perusteensa, eikä virheiden tekeminen kai ole kuolemanvakavaa? Siinähän se yksi iso pulmani onkin: ajattelen, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä, kun olen tehnyt jotain, usein tiedostamattani, väärin.

Asiaan sopii myös vanha kunnon klisee: itseään ei voi muuttaa. Kuinka raikastavaa olikaan lukea tämä havainto tuttavan Facebook-statuksesta eräänä sellaisena päivänä, jolloin olin käynyt itsekin siellä pohjamudissa! Hyväksyisinpä itseni siis kaikkine draamakuningattaren elkeineni, sillä tiettyjä persoonallisuuden piirteitä lienee mahdotonta edes häivyttää. Toisaalta kysymyshän on nimenomaan toimintatapojen muuttamisesta: saahan sitä suuttua, kunhan sen tekee asiallisesti. Mutta miten se lauhkea lehmä, kun se joskus sitten hermonsa menettää, suuttuukaan. Ainakin Eemeli-kirjojen mukaan lehmän viha se vasta hirveää on! Lehmistä tietävät, kertokaapa totuus! ;)

Minä joka tapauksessa, olivatpa hermoni lehmän, aasin tai kameleontin, astun maailmaan näinä tammikuun valkoisina päivinä entistä puhdistautuneempana ajatuksiltani. Lyyli se palautti uskoni elämän hyvyyteen, kun puhuttiin vakavia:

Lyyli: Äiti ja isi on mun tärkeimmät ihmiset.

Äiti (suruttomasti, faktanomaisesti ja hyväksyvästi lausuen): Niin, ja isi on se Lyylin tärkein ihminen, Lyyli on isin tyttö.

Lyyli: Äiti, älä sano noin! Äiti ja isi ovat yhtä tärkeitä.

Kunpa sen muistaisi itsekin, uskoisi ja hyväksyisi, että ehkä en riittänyt kaikille, kelvannut osalle, toiminut joidenkin mielestä ylevästi, mutta lapselleni olen rakas, tärkeä ja hyvä ihminen.

Hyvät, hauskat, herttaiset

Onpa tullut valitettua, täällä, siellä ja Facebookissa. Iloksemme tarjolla on tänään kivoja ajatuksia!

Olen hymyillyt parin päivän ajan kakkosluokkalaisille oppilailleni: ovat niin suloisia! Meillä on kerran viikossa lukujärjestyksen ulkopuolinen, ylimääräinen tunti, ja olen luvannut, että tuolle tunnille saa ottaa mukaan pienen välipalan, sillä tunti alkaa vasta puoli kaksi, ja tavallisesti yhdentoista kieppeissä syöneet pikkuoppilaat ovat silloin jo kovasti energialisän tarpeessa.

Ryhmän oppilaat ovat ottaneet tavakseen tuoda tunnille keksiä. Olen hyväksynyt sen, sillä syöminen rajoittuu useimmiten muutamaan keksiin tunnin aikana. Usein jollakulla ei ole mitään, tai hyvässä tapauksessa kaikki unohtavat ottaa keksinsä edes esille.

Viime kerralla kekseistä nousi kuitenkin pienoinen puheenaihe, sillä kaikilla muilla paitsi yhdellä oli mukana keksieväät. Alkutunnin viisi minuuttia tämä yksi murjotti, kuten hänellä kyllä muutoinkin on usein tapana, ja keksin kysellä syytä vasta alun höslingin rauhoituttua. No, häntä harmitti, kun isä ei ollut pakannut keksejä mukaan. Mielessäni mietin, että mielenkiintoista, isä vastaa perheen keksipolitiikasta, mutta ryhdyin kyselemään toisilta, josko antaisivat pari keksiä luokkatoverilleen. Toki mielellään tähän suostuivat, mutta kun oppilas ei tahtonut ottaa vastaan. Harmitti kai niin kovasti vain. Lopulta keksit kuitenkin maistuivat kaikille!

wisiwii: #ds399

Tunti jatkui oikein mukavalla työskentelyllä, jota väritti pian keksiepisodin jälkeen toisen oppilaan show siitä, miten mehuun voi leikkitukehtua. Tulipa siinä nuohottua neljäsosa luokan lattiasta huolella. Näyttävän akrobaattista! Samaisen keksittömän oppilaan mielenkiintoinen reaktio taasen hymyilytti opettajaa kummasti: tunnin viimeiset minuutit hän nauroi kippurassa lattialla opettajan kapeakärkisiä kenkiä. Ei ehkä ollut nähnyt korkokenkiä koskaan ennen kovin läheltä, päättelin.

Suloista elämää vietän myös Lyylin kanssa. Viikonloppuna hän taktisesti hoksasi, että nyt olisi aika kirjoittaa tontuille. Joulupukista ei, kumma kyllä, tullut puhetta. Kyseinen kirje ei tosin ollutkaan toivelista, vaan neiti lähetti tontuille toivotuksen. Kirjeen alku kuuluu näin: "Tontuille hyvää paketointia! T. Lyyli Aina Aleksandra O." Koko nimi, jotta tontut varmasti tietäisivät, keneltä kirje on lähtöisin! Koristeeksi hän oli piirtänyt tontun kuvan ja teippaillut tarroja. Lueteltuani hänelle tahtomansa viestin kirjaimet – tyttöhän ei siis vielä kirjoita itse – hän yhtäkkiä muisti, että pitihän siinä kertoa, että kilttinä ollaan oltu. Lisättiin sitten vielä "ps. Olen ollut kiltti". Herttaisinta kirjeessä mielestäni on se, että se kirjoitettiin leivinpaperiin! Taisi olla ensimmäinen vapaa kirjoituspinta, johon tyttö törmäsi. Vai oliko se kaikessa epätavallisuudessaan vain niin eksoottinen, että tuntui arvokkaimmalta valinnalta?

Lupasin, että viedään kirje oikeasti jonnekin ulos, mutta se on jäänyt ilahduttamaan itseäni kulkien mukanani käsilaukussa. Ehkä minä voin nyt toimia tontun korvikkeena ja muistaa, että Lyyli todellakin on ollut kiltti! Sekin tässä tytössä on mitä mainiointa. 

Helga Kvisli: Letter

PS. Minun jälkikirjoitukseni koskee kuvia: Aion työstää asiaa pikapuoliin, viimeistään joululomalla ja etenkin sen jälkeen, sillä omistan nyt uuden järjestelmäkameran! Päivän mutta on kuitenkin se, etten ole ehtinyt perehtyä sen säätöihin ja nippeleihin, ja vaikka kuvia automaattiohjelmalla olenkin jo ottanut, niiden siirtäminen koneelle vaatisi turhan paljon energiaa. Ajattelin siis, että luistellaan lainakuvilla pari viikkoa, kunnes vajoan joululomatylsyyteen ja perehdyn kuva-asiaan. Maanantaina alkaa ilmoittautuminen kuvauskurssille, joten keväällä toivottavasti on tarjolla entistä laadukkaampaa kuvamateriaalia. Tämäkin ajatus on yksi päivieni iloista. Valokuvauskurssin suunnitteleminen – kuin lomaa odottaisi!

Lokakuu on

Yksinolemisen kuukausi, kirjojen kuukausi: lokakuu. Olen siis lukenut, aivan intosenaan Kjell Westön Kangastus 38:aa, Bruce Fisherin Jälleenrakennusta, Aila Meriluodon päiväkirjojakin. On ollut ihaninta sukeltaa menneisyyden tarinaan: sellaiseen maailmaan, jossa kaikki on niin erilaista: ihmiset vaitonaisia, sulkeutuneita, suurten huolien ja yksinäisyyden pirstaloimia, surullisia. Aavistus jotain samaa kuin omassa elämässäni – ja kuitenkin jotain niin paljon synkempää kuin oma elämä ehkä koskaan on ollut. Ja sitten, jossain hauras valonpilkahdus, lupaus lunastuksesta.

Olen tietysti tuntenut oloni toisinaan yksinäiseksi, hyvin yksinäiseksi. Yhä enenevässä määrin olen kuitenkin huomannut, että oikeastaan voin paremmin kuin monasti viime lukuvuonna: silloin olin ahdistunut, jopa masentunut menneisyyden haavoista ja ehkäpä johtuen myös uuden parisuhteen liian raskaista haasteista. Elämä antoi paljon hyvää, mutta paljon myös taisteluja. Erosta selviytymisen vuorivaellus oli silloin vielä pahasti kesken, mutta saatuani rinnallakulkijan matkanteko helpottui, vaikka toisinaan hidastui. Nyt syksyllä se tietenkin otti pari pakkiaskelta, kun rinnallakulkija tahtoi jatkaa vuorenvalloitustaan yksin; putosin ehkä useita satoja metrejä alaspäin, mutta kenties kuljen loppumatkan nopeammin, kun ei tarvitse olla toista repimässä perässään. 

Jälleenrakennus oli erittäin vahvistavaa luettavaa, mutta samalla kaiken parisuhteeseen liittyvän viimeviikkojen takaisen pohtimisen jäljiltä myös hivenen yksipuolista. Olen väsynyt miettimiseen! Kaipaan tännekin jotain aivan uutta! Kaipaan uusia harrastuksia, ihmisten näkemistä, vaikka toisaalta en tahdo ketään liian lähelle. Olen siihen liian väsynyt.

Tänään olen joutunut pohtimaan onneksi muutakin. Koulumaailman synkkyys, lapsien pahoinvointi iskee välillä silmille. En tarkoita tällä edes mitään jokapäiväistä huonoa käytöstä, kuten kiroilemista tai rumasti puhuttelua – "Lärvi kiinni, opettaja" on meillä kohtalaisen tavanomainen, ehkei nyt aivan jokaviikkoinen, mutta vähintään jokakuukausinen tokaisu. Viimeksi puutuin siihen tiukasti sanomalla, että "Nyt pyydät anteeksi tai se on jälki-istunto". Ja olisi ollutkin, sillä en onneksi ole joutunut mahdottoman paljon uhkailemaan, toisin kuin ennen. Uhkailut siis toimivat vielä! Uudessa paikassa uutena opettajana on vielä omat etunsa – uuden kunnioitusta tai uuden pelkoa? Uuden tuntemattomuutta? Vai onko koulukulttuuri erilainen?

Sen enempää en ehkä tämänpäiväistä valaise, mutta jouduinpa sen päätteeksi paitsi soittamaan kotiin, myös perheneuvolaan. Liekö nyt mistään apua, mutta onpahan ainakin informoitu. Lisäksi kirjoitan tapahtuneesta raportin. Kaikki ovat ymmällään: rehtori, opettajat, muu auttajakunta. Mitä tehdä huonostivoivan lapsen ongelmien, purkauksien äärellä? Eikö ole keinoja, ei ketään, joka kantaisi vastuun? Koulumaailman yksi isoimmista ongelmista onkin nykypäivänä se, että opettajat, jotka on tarkoitettu opettamaan, toimivat ison osan ajastaan sosiaalityöntekijöinä. Verkostot eivät toimi kuten pitäisi; missä on koulukuraattori, kun häntä tarvittaisiin? Joko toisella koululla tai palaverissa – tai kieltäytymässä osallistumasta tunnilla tapahtuviin kurinpalautuksiin. Siihen hänellä lie oikeus. 

Minusta tämä homma vain ei toimi tällaisella lepsuudella: jokaiseen kouluun tarvittaisiin oma, pysyvä koulukuraattorinsa, joka hoitaisi myös akuutteja tapauksia. Tarvittaisiin klinikkaluokka, jonne lähettää pahoinvoivat oppilaat kesken tuntien. Tarvittaisiin oppilashuoltoryhmä, jolla on valtuuksia toimenpiteisiin: ei yhden rehtorin työnkuvaan voi kuulua kaikkea maan ja taivaan välillä, vaan vastuuta pitäisi jakaa ja jatkaa. Mutta kysymys lie määrärahoista. Mistähän nämäkin rahat revittäisiin? Mietityttää vaan, että milloin syntyy seuraava Eerika-tapauksen kaltainen kaltoinkohtelu? Kysymys lienee nimenomaan siitä, että milloin, ei siitä, että syntyykö. Koulu itkee pahoinvointiaan ulkomaailmaan, mutta kuka kuulee?

No, ehkä tässä on liioittelua mukana, mutta sanoisin, että pahoinvoivien lasten määrä on huimaava ja hämmästyttävä. Ja kun käännät katseesi pahoinvoivaan, mitä käy niille kymmenille muille tarvitseville? Kuka katsoo heidän peräänsä, kuuntelee heidän huolensa? Koulupäivä on usein lyhyt kuin suhaus, kiireinen, eikä opettajalla ole yhtä oppilasta kohden montaa minuuttia ainakaan tällaisten selvityksiä täynnä olevien päivien keskellä. Eikä voimavarojakaan. Yhden päivän hetkisyyden, sen aikana lauotut epäasiallisuudet, ilkeydet ja pulmat kestää, mutta kolmannen ja neljännen päivän jäljiltä alkaa olla aika lopussa. Voimavarat ovat huvenneet. Itse olisin ehdottomasti kaivannut viikon syysloman jaksaakseni syksyn jäljelläolevat kaksi kuukautta; ehkä olisi pitänyt ottaa palkatonta... Toisaalta onko minulla tulevaisuutta koulumaailmassa siksikään, että olen jo viidentenä vuotenani näin väsynyt tähän. Jaksanko, sovinko, olenko liian negatiivinen? Pitäisi välittää vähemmän – ja samalla enemmän.

Sen olen huomannut, että positiivisuutta tarvitsisin huomattavasti enemmän: nähdäkseni lapsien ja työni hyvät puolet selkeämmin. Vaivun aika perinteisesti perisatakuntalaiseen pessimismiin. Ehkä siitä kuitenkin voi oppia pois? Ehkä olenkin jo sillä tiellä: en mielestäni ole ollut yhtä negatiivinen nykyään kuin ennen. Vain realisti. Eihän näin voi jatkua, mietin, mutta jotenkin tiedostan, että jos se jatkuu näin, selviämme, mutta jos se pahenee...

Töistä tänään palatessani olin järkyttyneempi kuin koulussa ikään: raitiovaunussa, jolla matkasin Lyylin tarhalle asti, oli väkeä kuin töppösiä. Takaosassa vaunua istui kaksi nuorta poikaa, kenties koulumme oppilaita, niin, että he pitivät välissään olevaa istuinta ostamansa jonkun tuotteen penkkinä. Kävelin ohi tämän "virityksen", ajatuksenani olla puuttumatta koulun oppilaiden vapaa-ajan olemiseen, ja toiveenani löytää vapaa penkki jostain edempää vaunusta. Jäin kuitenkin tarkkailemaan tilannetta muutaman rivin päästä, seisomapaikalta, jonka sitten vain löysin. Pojat pitivät yhtä penkkiä ostoksensa penkkinä ilmeisesti koko matkustamansa ajan, eikä kukaan kysynyt paikkaa itselleen, vaikka vaunu oli aivan täpösen täysi! 

Olisi tietenkin pitänyt tehdä se itse: ystävällisesti, mutta tiukasti: tämä on varmasti vapaa paikka... Mietin vain, miksei kukaan muu uskaltanut, kun itse "myöhästyin" tai laistin? Missä on se yhteisvastuullisuus, joka kasvatti entisajan lapsia? Vaikka lapsi ei ollutkaan oma, sen käyttäytymiseen puututtiin. Nykyään ei kukaan piittaa, uskalla tai viitsi. Vaikka entistä enemmän pitäisi! Siitähän me kärsimme: emme siitä, että vanhemmat eivät kasvata omia lapsiaan, vaan siitä, että me aikuiset emme kasvata yhteisömme lapsia! Yhteisöllisyyden puutetta tämäkin. 

Olkoon tässä tarpeeksi negatiivisuutta tälle päivälle. Kenties todenpuhujalla ei koskaan ole helppoa: helpointa on aina vain vaieta.

S2-materiaalia alakouluun

Iltani on vierähtänyt S2-materiaalia etsien. Nykyisessä työpaikassani sain ihan mukavansuuruisen rahasumman käyttööni uuden materiaalin hankkimista varten, olenhan palkattu projektiin, jossa S2-opetusta kehitetään. Tarkoitus on projektin aikana eli tänä lukuvuonna, jonka tässä työssä vietän, kerätä koululle jäävä materiaalipankki ja luetteloida se. Tarkoitus ei siis ole ostaa oppilaille niinkään oppi- ja tehtäväkirjoja kuin hankkia materiaalia, josta on iloa useammiksi vuosiksi.

Aivan mukavaa puuhaahan tuo kirjojen hankkiminen on, etenkin kun monet materiaalit ovat jo entuudestaan tuttuja. Mukavaa on myös tilata jotain uutta; tiedän, että tilauksen saapuessa tuntuu kuin joululta ikään!

Nyt kuitenkin kysyn teiltä hyvät opettajalukijani, sillä tiedän teitäkin nyt olevan, että josko haluaisitte kommentoida tekemääni listaa, lisäysten ja vinkkien toivossa. Samalla tietenkin toivon jakavani itsekin tästä jollekulle S2-materiaalien pulassa olevalle jotain uutta. Parastetaan!

Sen enempää en nyt kommentoi tuotteita, vaan toivon keskustelun jatkuvan kommenttiosiossa. Saa mielellään kysyä – lupaan kyllä vastata! Materiaaliahan voisi kommentoida loputtomiin, mutta luulen, että tarvitsen tässä vaiheessa taas hieman unta ennen huomisen koitoksia. Onneksi ollaan jo käymässä torstaita kohden! (Ja kello soi nykyään aikaisintaan varttia vaille kuusi!)

-->

Kirja/tuote	Tekijä	ISBN/mistä löytää	Hinta (noin)	Kelle?
Aamun laulut –CD (sininen ja punainen)	Lappalainen, Ulla; Perkoila, Mikko	978-952-13-3934-9 / OPH	18,50	esi-4
Aamun laulut – Virtahepo punttisalilla (keltainen)	Lappalainen, Ulla; Perkoila, Mikko	978-952-13-1328-8 / OPH	18,50	4-6?
Aamu-lukemiston kuuntelutehtävät (punainen)	Lappalainen, Ulla	978-952-13-3820-5 / OPH	46,00	2-5?
Aamu-lukemiston kuuntelutehtävät (keltainen)	Lappalainen, Ulla	978-952-13-3818-2 /OPH	46,00	4-7?
Avainsanoja, S2, opettajanopas	Gyekye, Marjaana; Kurki, Riikka; Muukkonen, Minna	978-951-31-5052-5	75,00	esi-3
Bee-Bot-oppimisrobotti alustoineen		Tevella	100,00	1-4
Esitys alkaa – teatterisatuja: pöytäteatteri		Nukketeatteri Sampo	30,00	2-4
Juhlasta juhlaan – tapojen tarinat kuvin, sanoin ja sävelin	Kerola, Kyllikki; Hulkko-Haavisto, Terhikki; Kallio, Anja	952-13-2434-1 / OPH	58,00	1-9?
Junior Alias –sananselityspeli			18,00	1-6
Kike – kielellisen kehityksen diagnosoiva tehtäväsarja S2-opetukseen	Nissilä, Leena (toim.)	952-13-2579-8 / OPH	31,00	2-9
Kultaiset juhlat	Murto-Mentula, Päivikki	978-951-26-5004-0	53,00	1-4
Kulttuurit tutuksi	Bottas, Outi	978-952-13-3999-8 / OPH	29,00	?
Lauran päivä – S2-kartoitusaineisto esiopetusikäisille	Laitala, Maija	978-952-13-3145-9 / OPH	30,00	esi-1
Opettajan aarrearkku	Asikainen, Katja	978-951-792-413-9	39,00	2-9
(Opikatti) Kiehtovat kirjaimet	Vesander, Carita	978-952-67191-6-0  5 / Opikatti	62,00	1
(Opikatti) Kielen kannalla	Vesander, Carita	978-952-67191-1-5 / Opikatti	62,00	2-6
(Opikatti) Lauseilla lentoon	Vesander, Carita	978-952-92-4282-5 / Opikatti	62,00	1-2
(Opikatti) Levottomat lauseet	Vesander, Carita	978-952-67191-4-6 / Opikatti	62,00	1-3
(Opikatti) Mustavalkoista	Vesander, Carita	978-952-67191-0-8 / Opikatti	62,00	4-6
(Opikatti) Sanoista sekaisin	Vesander, Carita	978-952-67191-3-9 / Opikatti	62,00	1-2
(Opikatti) Tassut tarinoilla	Vesander, Carita	978-952-92-2464-7 / Opikatti	62,00	1-2
(Opikatti) Tavuilla taikoen	Vesander, Carita	978-952-67191-2-2 / Opikatti	62,00	1
Sanaluokkapeli (Kirjakujan)	Komulainen, Milena	9512650681 / SanomaPro	25,00 Ei saatavilla?	3-6
Satu ystävältä	Salmela, Anna Liisa	951-719-662-8 / OPH	18,50	1-5
Takatasku E1	Kilpimaa-Lipasti, Nina; Kotilainen, Hanna	978-951-26-5533-5	58,00	1-3
Takatasku E2	Kilpimaa-Lipasti, Nina; Kotilainen, Hanna	978-951-26-5534-2	58,00	2-3
Takatasku 1	Kilpimaa-Lipasti, Nina	978-951-26-5243-3	40,00	1-3
Takatasku 2	Kilpimaa-Lipasti, Nina	978-951-26-5244-0	40,00	2-3