Kevätlukemistoa

Narsissimme kuihtuivat ennenaikaisesti, eikä uusista rairuohoista itänyt kuin osa, ja eräänä yönä ne vähätkin itäneet korret olivat laonneet veden puutteesta johtuen. Niinpä ostin krookuksia tilalle. Ne veivätkin heti sydämeni. Tänä vuonna ei tulppaaneita tarvita pääsiäistä värittämään.

Eräänlaista väriä elämään tuo myös flunssa, joka iski meikäläiseen eilen, juuri sopivasti kuusi päivää ennen laskettua aikaa. Toivottavasti tässä vielä ehtii terveeksi ennen synnytyslaitokselle lähtemistä. Niinpä ainakin pitkäperjantaini menee sängyn pohjalla. Olen jo valmiiksi tylsistynyt, mutta ehkäpä Elena Ferrante vie mukanaan. Optimistisesti kirjoja on luettavaksi muitakin. Neljää en ehkä ennen vauvaa ehdi, mutta nuo kaikki on kuitenkin tarkoitus kevään aikana selvittää. :) 

Olohuoneen seinät ovat edelleen tyhjät, puolentoista vuoden asumisen jälkeen. Ehkä ne sellaisiksi jäävätkin: helpompi myydä rei'ittämättömiä pintoja. ;) Vähän orvon näköistä kuitenkin...

Uuvahdus

Kiinteistövälittäjä kävi. Puolitoista tuntia vierähti, kuin terapiassa ikään. Päädyimme vielä odottamaan tovin ratkaisuani: myydäkö heti vaiko hetken päästä. Huomaan taas soutavani ja huopaavani, sillä molemmat vaihtoehdot ovat huonoja. 

Tappiota tulee joka tapauksessa yli 20 000 euroa. Mutta sitäkin suurempi kysymys on, mistä löytää tämän parempi asunto näillä voimavaroilla ja tällä aikajanalla, etenkin kun säästöt on nyt syöty, eikä uusiin isoihin remontteihin ole mahdollisuutta. 

En osaa päättää. Olo on uupunut. En ole jaksanut tehdä oikein mitään koko viikonloppuna, olen vain levännyt ja miettinyt asiaa juurta jaksain. Äskettäin aloin kuitenkin lukea, vaikka ajatus harhaileekin vähän väliä. Bo Carpelanin Kesän varjot ei myöskään sovi juuri tällaiseen mielentilaan, mutta en sen sopivampaakaan luettavaa löytänyt kotihyllystäni. 

Kirjahyllyn yläkerta näyttää nykyään tältä. Uusimmat kirjahankinnat sijoittuvat sinne, kun eivät muualle enää mahdu. Tuoreimpien joukossa juuri aloitettu Bo Carpelanin Kesän varjot sekä Mia Couton Plumeriaveranta. Syksyllä luin Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen sekä Katriina Ranteen Miten valo putoaa-teoksen. 

Perjantaina kävin ihotautilääkärillä: jännä tapahtuma. Ensin lääkäri tuijotti mahaani minuuttitolkulla ja puhui asiansa ikäänkuin sille. Sitten juttelin hänelle kaiken tästä ongelmasta ja vähän muistakin murheista, ja lopulta hän ei suostunut veloittamaan käynnistä mitään, koska kuulemma maailmassa täytyy olla hyvyyttäkin! Varsin merkillistä ja tietenkin onnellistuttavaa. 

Hyvää oli myös se, että sain kutinaan nyt vähän täsmällisempiä lääkkeitä: kortisonivoidetta ja mentolisalvaa, jota en vielä ole saanut hankittua, sillä se pitää käydä hakemassa Yliopiston Apteekista. Tekevät sen siellä, ja muiden apteekkien kautta kestäisi kuulemma useamman viikon saada tuote minulle. En kuitenkaan jaksanut tarpoa perjantain lakkokävelyjen huipennukseksi pidemmälle kuin Hakaniemeen apteekkiin, ja nyt olen nukkunut pelkän kortisonivoiteen avulla. Sekin ehkä auttoi, tosin ehdin olla kaksi yötä evakossa (lakon takia), ja kotona olen ollut vasta yhden yön. Voi olla, että ensi yönä taas raavitaan. 

Ei pidä kuitenkaan antaa pelolle valtaa. Vähän lisää Bo Carpelania alle, niin ehkä se unikin sieltä tulee, kirjallisuuden ja kortisonivoiteen avulla. :)

Joulun odotus, poks

Mitä meidän pitää tekemän tunteaksemme joulun?

Minä en ole tehnyt juuri mitään. Yleensä teen, mutta nyt on joulun odottaminen hukkunut huoleen, väsymykseen ja arkeen. 

Väsyttää tämän asunnon laittaminen. Edelleen ovat asiat kesken: viimeinen matto saapumatta ja yhdet ikkunat jälleen verhottomat. Edelliset verhot, kuvan riikinkukkokaunistukset, eivät sopineet uuteen mattoon, joten piti ruveta vielä kaikessa kiireessä ja tilin jo ollessa miinuksella hankkimaan uusia. Tuntui niin karulta olla ilman, eikä perfektionisti minussa voinut hellittää: verhojen ja maton luoma ristiriita oli ahdistava. 

Näinkin maalliset ovat murheeni, joten ehkäpä ollaan turvallisemmilla vesillä! Toki asunnossamme, kodiksikin tätä jo välillä kutsun, tuoksuu edelleen. Usein tuoksuu tunkalta, välillä voimakkaasti ruoalta. Jopa vaatteeni saattavat tuoksua ruoalta; huomaan tilanteen usein töissä, kun olen poissa kotihajuista, joihin tietenkin myös vähän turtuu. (Oireilukin on onneksi ollut vähenemään päin, Luojan kiitos.)

Taloyhtiössämme on tiedostettu yleinen ilmanvaihdon ongelma, mutta enpä nyt oikein ymmärrä, mistä nuo ruokakäryt ovat tänne löytäneet itsensä. Voisikohan kysymyksessä olla sellainen juttu, että kun omassa asunnossaan tekee joskus kunnolla ruokaa, niin siltä tuoksuu sitten koko seuraavan viikon ajan, kun ilmastointi ei kerta kaikkiaan toimi?

Tuuletan minkä kerkeän, mutta talvella ei voi ikkunoita kauhean kauan kerralla pitää auki. Kesällä ehkä helpottaa. Toisaalta näin talven viileydessä kellari ei onneksi haise. Suo siellä, vetelä täällä.

Kahdeksan hankkimani maton (osa onneksi vain edukkaita kuramattoja), kolmien verhojen, sohvan, pöydän, neljän tuolin, jalkalampun, Lyylin huoneen lukuisien uusien huonekalujen ja sisustuselementtien sekä muiden pienempien hankintojen jälkeen olen valmis luovuttamaan. Unelmoin jo seuraavasta muutosta, sellaisesta, jossa asunto vaihtuisi vain hiukan isompaan kolmioon, mutta jonka pohja olisi suunnilleen samanlainen kuin tässä. Silloin ei ehkä tarvitsisi päivittää ihan jokaista huonetta alusta alkaen uuteen uskoon. (Mutta ei pelkoa, ei meillä ole mahdollisuuksia vielä vuosiin muuttaa uudelleen.)

Ja tietenkin, aina vaan, ikuisesti, haaveilen siitä, että en enää olisi asunnon ainoa aikuinen. En tiedä, liittyykö tämän asunnon epäonneen myös se, että tänne jouduin muuttamaan vastentahtoisesti yksin, toisin kuin viime muutossani Helminkadulle. 

Vaikka sitä kuinka olisi tottunut yksinolemiseen, vaikka kuinka nauttisi siitä, että saa tehdä oman päänsä mukaan sisustukset sun muut, ei sitä ikinä kuitenkaan totu siihen, että vain yksin niistä pääsee myös nauttimaan. Jaettu ilo olisi isompi ilo. 

Jotenkin toivoisin, että voisin selättää tämän ainaisen ja jatkuvan kaipuun, mutta en keksimälläkään keksi siihen mitään keinoa. Olen yrittänyt alkaa haaveilla kesätöistä, matkustelusta, uusista harrastuksista: asioista, joista nuorena sain kiksejä – ja jotka riittivät elämänjanooni. Silloin en ollut lainkaan niin suruissani yksinolosta. 

Nykyään tuntuu siltä, että vain nukkuminen auttaa oikein suureen kaipuuseen, mutta eihän sitä nyt kaiken aikaa voi nukkuakaan. Arkisin ei tietenkään ehdi nukkua edes sitä tarvitsemaansa unta, mutta silloin kun aikaa olisi muuhunkin, johonkin kivaan, sitä ei välttämättä haluakaan, kun mukana on aina se suuri ikävä ja harmi. 

Onneksi olen löytänyt lukemisen uudelleen, vaikka koko ajan tuntuu edelleen siltä, ettei siihenkään riitä aika eikä aina puhtikaan. Mutta kirjojen vangitseva ote on se vahva ote, josta tällä hetkellä pidän hyvin paljon. Se ainoa ote, jonka tänäkin jouluna ympärilleni saan. Onhan sen siis riitettävä. 

Rukous

Flow-lipun hinnalla ostin uudet verhot uuteen kotiin. Kannatti varmaankin, kun ei tuon ilman takia minkäänlainen festarointi houkuttelisi yhtään. Mielentilan nostamiseksi olisi ehkä kannattanut satsata lippuun.

Mielipahaa päätin vähentää muulla tapaa: söin noin puoli litraa jäätelöä, minkä jälkeen vaniljajäätelöä ei varmasti tee vähään aikaan mieli. Lisäksi ostin kirjan.

Sepäs vasta mieltäylentävä hankinta olikin. 

Kyllä tästä silti viikonloppu tulee. Lyyli lähti sisarelleni seikkailupäivää viettämään. Minä päätin lukittautua kotiin lukemaan. Hyvin viisas päätös, tunnen sen jo sisälläni, mutta kun on kipeä olo, enkä edes keksi, mitä muuta voisin tehdä. Toki olisin voinut suunnata vaikka Kiipeilyareenalle tai tangotunnille, mutta kuinka järkeviä toimintoja tuollaiset vapaa-ajan vietteet ovat, jos kurkku on kipeä ja olo vähän lämpöinen?

Järkevämpää on nyt saattaa Astrid Lindgrenin elämäkerta loppuun ja aloittaa sitten tätä aarretta, jota olen kauan himoinnut; illalla lausun rukouksen Tšernobylille. 

Mitä oikeasti luin

Kun nyt tuli loman alussa mainostettua kauden yöpöytälukemistoani ja kehuttua sen lopulla lukutoukkamaisuuttani, on aika paljastaa, mitä lomalla oikeasti luin. 

Lumen maahan tartuin ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin olin itsekseni. Ensin hyljeksin kirjan verkkaista, havainnoivaa tyyliä ja ihmettelin, miksi tämä Kawabata ei uppoa, sillä aikoinaan pidin todella paljon Tuhannesta kurjesta. Kirjan lyhyys motivoi jatkamaan, ja viimeisten 30 sivun aikana tajusin, että olihan tämä hieno kuvaus. Suomentaja varoitti loppusanoissaan lukemasta kirjaa liian "eurooppalaisittain", ja kehotti lukemaan sen toistamiseen, jos kokemus ei ollut vakuuttanut. Näistä Yrjö Kivimiehen sanoista vuodelta 1958 sain ajatuksen lukea kirjan vielä jossain vaiheessa, ehkä piakkoinkin uudelleen, mutta nyt jäin mietiskelemään sen sanomaa ja tunnelmia.

Junamatkalla maalle luin draamapedagogiikan oppaasta sen, mikä oli järkevää. Kaikkia leikkejä tai kokonaisia prosessidraamatarinoita en tietenkään jaksanut, enkä kirjan syventävää osiota. Välillä täytyy taas päästä testaamaan draamaa käytännössä.

Lomareissupakkaamisia tehdessäni nappasin matkaan Amos Ozin Älä kysy yöltä -teoksen, mutta sen sijaan tartuinkin perillä lapsuudenkodin olohuoneesta sattumalta löytämääni Haitekstiin. Muistelin sen olleen jossain vaiheessa lukupiirimme setvittävänä, mutta minulla ei ollut kirjasta ohutta muistikuvaa syvempiä mielikuvia. Mutta se nappasi tyylillään ja helppolukuisuudellaan heti mukaansa. Ajattelin tosin koko alkulukemisen ajan, että jättääkö kesken, että onko tällaisessa heppoisen kirjan lukemisessa mitään itua. Mutta koska tekstiä luki nopeasti ja siitä nautti, päätin solahtaa mukaan. Olikin virkistävää lukea jotain vähän kevyempää ja valtavirtaisempaa vaihteeksi, eikä kirja suinkaan huono ollut. Aika viihteellinen ja vähän liian amerikkalainen minun makuuni, mutta näppärä ja jollain tapaa herkkä. 

Lyylin iltalukemistona on ollut muutaman viime viikon aikana Eduard Uspenskin klassikko Fedja-setä, kissa ja koira, joka saatiin loman aikana loppuun. Seuraavaksi kenties ryhdytään Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieleen, jos tohdin, sillä kirja on kuolemankuvauksineen hurja. Ajattelin, että mieluiten luenkin sen ääneen itse, äänikirjakuuntelun sijaan. Muumikirjojen sarja meillä on kesken, mutta iltakirjan lukija on muumeja kurkkuaan myöten täynnä! 

Viimeiseksi luin runoja; tykkäsin, mutta kovin montaa en kerralla jaksa, joten antologia on kesken. Lomalla tuli tietysti luettua myös lehdet kunnolla, selailtua nettiä tavalliseen tahtiin ja tänään sorruin ostamaan jopa Iltasanomat. Todellinen lukuloma tekstien monipuolisuudessaan! Eritasoisia romaaneja, lastenkirja, runoja ja monenlaisia lehtiä. Jäiköhän jotain olennaista puuttumaan?

Diagnoosi: liian paljon yksin kotona Hoito: ihmisten kanssa, kotona

Tiedän, mistä olen usein paitsi: sellaisesta seurasta, joka on, jonka aistin ympärilläni, mutta jonka kanssa ei tarvitse puhua tai puuhata. Jonka kanssa voi vaan olla, tai joka vaan on ja tekee omiaan, sillä välin kun itse silittää, lukee kirjaa, opiskelee espanjaa tai kirjoittaa blogia. 

Onneksi on tua tyär. Mitä tästä muuten tulisi? ;)

Tyttären tekemää taidetta

Mietin mielialojeni vaihtelua; ne tuntuvat keinuvan yhdestä äärilaidasta toiseen. Mitään ihmeellistä ei ole sattunut, mutta olen taas äärimmäisen tyytyväinen elämääni. 

Tai ehkä se on tämä loma, joka sattui. Toisaalta juuri tällainen lapsuudenkotiin, perheen keskelle eristäytyminen piilottaa ulkomaailmasta sen kaiken, jonka olisi halunnut. Ei tule ajatelleeksi vaikkapa sitä, että kunpa minullakin olisi monta lasta, kun on vain niin ihanaa vetäytyä yksinäisyyteen lukemaan sillä välin, kun Lyyli pelaa tai ulkoilee papan kanssa tai leipoo karjalanpiirakoita mummin kanssa. (Herää kysymys: miksi minulla siis pitäisi olla lapsia enemmän, kun kerran ihanuutta on muutakin?)

Tai ehkä se on tämä lukeminen? Olen lukenut viikon aikana niin paljon, että tuntuu siltä kuin sanat tursuisivat silmistä ja korvista ulos. Mutta vielä näiden kahden viimeisen lomapäivän aikana aion lukea lisää. Kun työt taas maanantaina jatkuvat, keskittyminen herpaantuu täysin. Tiedän, etten silloin jaksa mitään niin vaativaa kuin kaunokirjallisuutta, enkä yksinkertaisesti ehdi, koska priorisoin muuta vapaa-ajan puuhaa. 

Kerroinko muuten jo, että aion alkaa panostaa tangoon enemmän? Olen käynyt harvinaisen löysästi tunneilla, enkä ole treenaillut niiden välillä millään tavalla, en milongoissa, en harkkaparini kanssa. Nyt otin häneen jälleen yhteyttä, ja toivon, että ehtisimme käydä edes muutaman kerran kuussa treenailemassa askelkuvioita yhdessä. 

Ei sitä oikein kehity, jos käy tunneilla viikon tai usein vain kahden viikon välein, ja minähän aion kehittyä. Tavoitteeni eivät ole taivaissa, mutta haluan osata niin, ettei tarvitse hävetä ja pelätä omaa kyvyttömyyttään milongoissa. Tangosta saa luvan tulla minulle sellaista terapiaa, josta voin käydä napsaamassa itselleni hyvää oloa muutamankin kerran viikossa; lapsen kasvaessa omista sosiaalisista kuvioista tullee entistä tärkeämpiä. 

Nyt kuitenkin ryhdyn runojen pariin. Tämänhetkisiä mietteitäni kuvailevan kenialaisen Alamin Mazruin runon myötä toivon teillekin sanojen piristämää viikonlopun jatkoa!

Ovi

Voit kulkea tästä ovesta

tai olla kulkematta.

Jos kuljet

on vaarana että unohdat nimesi.

Sinuun vilkaistaan kaikkialla toisenkin kerran

sinun on käännettävä katseesi

annettava asioiden edetä

         oltava lietsomatta sotaa.

Jos et kulje

löydät ehkä

hyvän elämän elettäväksi

suojelet ajatuksiasi

jatkat työtäsi

kuolet sankarillisesti maassasi

mutta monet asiat kulkevat ohitsesi

monet asiat sokaisevat sinut

mikä on sokeutesi hinta? En tiedä.

Ovi ei päätä puolestasi. 

Se on vain ovi.

Alamin Mazrui, suom. Katriina Ranne

antologiasta Korallia ja suolakiteitä

Syyslomalukemista

Syysloma alkoi, hurraa! Vaikka viimeksi kuluneet kaksi viikkoa ovatkin olleet tahdiltaan inhimillisempiä kuin alkusyksy, olin odottanut loman alkamista kuin kuuta nousevaa. Kuinka väsynyt sitä on, kun ei ehdi oikein koskaan kunnolla vain olemaan. Tai ehtisihän sitä, jos entistä enemmän raivaisi viikonloppuja vapaiksi, mutta kun kaikelle, omaa oloa ajatellen etenkään aikuistoiminnalle, ei voi sanoa ei. Ei sekään olisi järkevää oman jaksamisen kannalta. 

Kultaisen keskitien etsimisen lisäksi olen yrittänyt etsiä lukurauhaa levottomasta sielustani. Vaikeaa taas on, kun kotona aina keksii muuta. Jos ei roiku netissä, niin siivoaa. Jos taas on jo hinkannut jumppatunnin ajan ja hikimääränkin verran, niin lehdistä löytyy loputtomasti mielenkiintoisia pikkujuttuja pikkulukunälkään, joiden jälkeen voikin sitten taas tarkistaa netistä, missä asennossa maa makaa. Sitä rataa jäävät kyllä jo viime vuoden puolella aloitettu Kawabata ja tuoreet pedagogiset oppaat makaamaan, jos eivät maahan, niin hyllyille ja laukunpohjille. Tuore hankinta Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet on näköjään jo saanut kunnon kolhuja pintaansa, vaikka hädin tuskin olen vasta vilkaissut sitä. 

Pöydälle auringonvaloon kylpemään asettuivat siis syysloman lukuhaasteet. Mikä olisi sinun suosikkisi?

Suloisia suolakiteitä

Paistaa se aurinko risukasaankin. 

Vaikka kaikki ei edelleenkään ole hyvin, eikä tule koskaan olemaankaan, ylirasitustilani on voitettu viettämällä laatuaikaa yksinään – ja menemällä nukkumaan tarpeeksi ajoissa. Ilmeisesti kuormitan itseäni kaikella mahdollisella, töillä ja vapaa-ajan puuhilla, mutta väsyn myös siitä, kun olen pitkiä pätkiä lapsen kanssa kahden. Vaikka se on ihaninta, se puuduttaa ja uuvuttaa. 

Voi kuinka niin toivoisinkaan, että arkea kevittäisi joku ihana mies, jolle voisi jakaa paitsi ilojaan, myös huoliaan. Stressi olisi silloin – kokemuksen rintaäänellä sanottuna – siedettävämpää. Ehkä en repeilisi näin pahasti kuin viime aikoina, kun joku ottaisi joskus kainaloon. 

Nyt on kuitenkin näin, ja näin on hyvä. Nämä tavalliset taikasanat kirjoitettuani ryhdyn runojen äärelle. Tänään lukupiirissä on käsiteltävänä sisareni kokoama ja kääntämä afrikkalaisen runouden antologia Korallia ja suolakiteitä. 

Eräänlaisia elämän suolakiteitä löytyy myös tyttären pöydältä. Sitäkö ensiksi siivoamaan?

Perheen määritelmä

Olen Lyyli-viikoilla usein todella väsynyt ja stressaantunut. Minua häiritsee jatkuvasti se, että oltuani päivän lasten kanssa töissä en saa illallakaan aikuisseuraa, vaan jatkan lapsielämää. 

Totta kai rakastan lastani yli kaiken; hän on kuin osa minua. Jos menettäisin lapseni, menettäisin syyn elää. Puolison menettämisen en arvioi olevan yhtä raskasta. 

Mutta en pääse siitä ajatuksesta irti, että perhettä minulla ei tällä hetkellä kuitenkaan ole.

Aikaa lukea ja opiskella, aikaa kehittää itseään opettajana

Minulle perhe merkitsee sitä, että kotona on henkilö, jonka kanssa voi keskustella mistä vaan. Henkilö, jolta saat kaiken tarvitsemasi lämmön ja lemmen, niin ettei sitä tarvitse pyydystää mistään ulkopuolelta. 

En tarkoita sitä, että pelkkä yksi henkilö riittäisi tekemään ihmisen onnelliseksi – jokainen meistä varmasti tarvitsee ystäviä ja muitakin ihmisiä ymmärtääkseen itseään paremmin ja ollakseen täysi ihmislauman jäsen, mutta puolison puuttuessa puuttuu aina jotain syvempää. Puuttuu jatkuvuus, puuttuu laajempi ymmärrys elämän kulusta. Elämä ilman puolisoa on kuin pirstaleisia paloja; jaat kyllä elämääsi laajemman joukon kanssa ja elät monipuolisempaa elämää, kun rajoitteita eli vaikkapa jokapäiväistä ruoanlaittoa tai siivoamista, on vähemmän ja aikaa harrastaa on enemmän. Mutta kokonaisuus on silppua.

Puoliso, jos joku, tuntee vaiheesi. Tuntee sinut, mutta myös historiasi. Ketään muuta ei varmasti kiinnosta elämäsi yhtä paljon. Puolisosi tuntee sinut kyllästymiseen asti!

Minun sanastossani perhe ja puoliso sekoittuvat. En näe perhettä olevan olemassakaan ilman puolisoa, mutta ilman lapsia koin aikoinaan omistavani perheen! Minusta pariskunnatkin ovat perhe; näin ajattelin silloin ja ajattelen nyt. Mutta äidin ja lapsen suhde on minusta jotain aivan muuta. Siinä suhteessa ei voi olla täysin tyytyväinen ilman toista aikuista. On ikuinen kaipuu, jano ja ajatus tulevaisuudesta, ja siten eläminen hetkessä on vaikeaa. Elää osin kuin haavemaailmassa, mielikuvissa ja elämää leimaa jatkuva sitten kun -tunne.

Tuntuu kurjalta, että se ainoa lapsi, jonka sain, joutuu kestämään lapsuutensa ajan sitä, että olen näin tyytymätön. Joudun salailemaan asioita, kun julkisesti ei rinnalla ole sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa fyysisyytensä. Ei ole ihmistä, jonka kanssa voisi kuvitella jakavansa elämänsä ja myös osin tämän lapsen. Kertovansa tälle lapsen asioista. Keitä ne nyt kiinnostaisivat? 

Aikaa tangolle, aikaa kuntoilla

Muistan, kuinka Lyylistä oli hauskaa, kun pussailimme Egilin kanssa. Uskon, että kuka tahansa lapsi on tyytyväinen, kun vanhempien tai toisen vanhemman ja tämän rakastetun välillä on avointa hellyyttä. Lapsi on onnellinen siitä, että vanhempi saa hellyyttä osakseen, aivan kuten lapsi itsekin vanhemmaltaan saa. 

Jatkuvasti itkevä, kaipaava ja sureva äiti on lapselle raskas. Onneksi meidän kahden, Lyylin ja minun muodostama kokonaisuus, on kuitenkin avoin, lämmin ja syvä. Pystyn puhumaan lapsentasoisesti kaipauksesta ja surusta.

Ja onneksi viime aikoina itkua on ollut vähemmän. Minulla tunnetusti on paljon omaa tyhjää aikaa, johon voin itkuni ajoittaa. Sitä arvokasta aikaa, jota ruuhkavuosia elävillä ihmisillä ei yleensä ole. Perhettä se ei silti korvaa. Mitä tekisinkään, jos vain voisin vaihtaa aikani rakkauteen? Vaihtaa vapauteni perheeseen. 

Eikä se olisi vain minua varten, vaan myös lastani. 

Pehmeämpää

Sisareni on harrastanut argentiinalaista tangoa monta vuotta. Hän puhuu usein pehmeistä tandoista, verraten parhaiden tandojen pehmeyttä veteen. 

Olen itsekin miettinyt viime aikoina paljon pehmeyttä, elämän pehmeyttä. 

Pääni sisällä käy yhä kova myrsky, elämän kovuus pyörii tässä vesilasissa. Samalla koen, että olen elänyt hyvän elämän. Elän elämää, joka on minun näköistäni. Elämää, joka valitsi minut ja johon minä suostuin. Elämää, jonka osia olen valinnut itsekin.

En tiedä tekisinkö toisia valintoja näin jälkikäteen, koska en selvinnyt virheittä. Tein isoja virheitä.

Samalla ydin on alkanut erottua yhä paremmin: tein myös valinnan, jota en voi katua. Elämänkumppanin menetys satuttaa sittenkin eniten, ei se pettymys, että avioliitto päättyi – ja siten suuri yksinäisyys alkoi – tai pettymys siitä, että en saanut enempää lapsia, vaikka yhteenlaskettuna tämäkin summa on suuri. 

Osaan iloita elämän pehmeistä hetkistä ehkä voimakkaammin kuin osaisin, jos en olisi menettänyt suuria. Tartun jokaiseen lempeään tilaisuuteen. Nautin hiljaisista pysähtymisistä ja kohtaamisista.

Eilen olin Vantaan Tikkurilassa. Paikkahan on kuin pieni suomalainen kylä! Kävin Tikkurilan kirjakaupassa, jossa lähes jokainen kirja oli alennuksessa. Liikkeessä aika oli kuin pysähtynyt. Niin hiljaista oli. Niin aitoa. Poissa kaupalliset tingeltangel-musiikit, räikeät mainokset ja tekopirteät myyjät. Vain kirjat puhuttelivat.

Haalinkin kolme hyvää kirjaa, kaksi Lyylille, yhden alennusmyyntihuoneesta itselleni. Lisäksi kaupassa oli tarjous, jossa kahden kirjan ostajalle tarjottaisiin kolmas kirja ilmaiseksi, kunhan se olisi alennusmyyntihuoneen erikoisalennushyllyltä. Sain kuitenkin kolmannen kirjani ilmaiseksi, vaikkei se ollut tuolta hyllyltä napattu. Olin ymmärtänyt jotain väärin, mutta en edes tingannut, myyjä antoi ilomielin kaupanpäällisiä.

Mieleni teki kysyä, että onko tämä kannattavaa liiketoimintaa, mutta vaikenin – ja lopulta aloin puhua tangokengistä, jotka olivat mukanani. – Olin matkalla tangosalille.

Elämäni ensimmäinen milonga on nyt takana. Ei tuntunut kovin pehmeältä, mutta jonkinlaisen aavistuksen sain siellä siitä, millaista on liidellä veden päällä. 

Pehmeää vettä nautin nyt Leena Krohnin Tainaronia lukemalla. 

Pannukakkua ja puhdasta positiivisuutta

Teen todella usein illalliseksi pannukakkua. Se on paitsi herkullista myös helppoa ja kohtalaisen halpaa. Ainoa miinus pannarissa on mielestäni vehnäjauhot, mutta kun syö muuten vain vähän leipää, pannari pari kertaa viikossa mahtuu ruokavaliooni, joka muutenkin aina välillä horjuu. (Lyyli tosin on alkanut kyllästyä pannaripäivällisiin, jotka usein jatkuvat aamiaisina ja lounaina...)

Kun nukkuu huonosti, tekee tietysti mieli sortua ties mihin, väsymyksen voittamiseksi. Suklaan vähentämisessä en siis ole oikein onnistunut. Välillä tsemppaan itseäni paremmalle mielelle kahvin avulla. Ei tee sekään hyvää. Tänään söin tekemääni pannaria melkein puolikkaan pellillisen verran. Järkevää, eh?

Joka tapauksessa vatsani voi nyt monella tapaa paremmin, vain koska hylkäsin purukumit, ksylitolipastillit ja muutaman kriittisen vihanneksen kotikokkailuista sekä jätin avokadojen ja omenoiden syönnin haaveisiin. Iloitsen paremmasta olosta.

Ja iloitsen siitä, että elämä on oikeastaan aika helppoa. Töitä, kotihommia ja koneen äärellä istumista tänään, huomenna töiden jälkeen vain kaupassakäynti ja oma lukuilta, mahdollisesti joogaa. Voiko sitä oikeastaan elämältä enempää pyytää, etenkin kun tyttö tuossa kuuntelee Ronja Ryövärintytärtä ja askartelee tyytyväisenä? 

Olen hymyillyt myös sille, kuinka työpaikalla nuorten opettajien kasvoilla on näkynyt viime päivinä finnejä, sellaisia isoja teinifinnejä. Mietitte varmaan, miten sellaisiin nyt niin kovasti kiinnitin huomiota, niin syy löytyy siitä, että itselläni on mahtifinni leuassa. Ajatuksissani laskinkin itseni tänään ns. nuorten opejen joukkoon. 

Auringonsäteet saivat minut tarhalle kävellessäni unohtamaan jopa sen, kuinka luonto on ympäristönmuutoksen takia sekaisin. Unohdin olla onneton, kun tajusin, että olenkin aikas onnellinen. Onnellinen yksin, vaikka tietysti heti lisäsin siihen, että olisi onnellisempaa olla onnellinen kaksin. Jos onnea nyt edelleenkään mitata pitää – tai edes voi.

Naurahtaa pitäisi kuitenkin varmaan vähän myös laskutaidoilleni. Kaksinhan elämääni elän, kun on tuo pikkutyty tuossa. Olemme aivan eri tavalla pari kuin moni äiti ja tytär.

Niinpä lähden nyt nauttimaan onnestani tyttären hiuksia leikkaamalla. 

Kylpevät kengät

Tässä ne nyt tulevat: tangokenkäni! Ah, onnea – vähintään kuviteltua sellaista.

Aamulla koko kämppä kylpi voimaannuttavassa valossa monen monta tuntia. Heräsin ajoissa, pari tuntia ennen Lyyliä ja luin José Saramagon Kertomusta sokeudesta samalla nauttien valon luomista kauniista tunnelmakuvista.

Kun Lyyli nousi, hän alkoi kuunnella Mio, poikani Mio -äänikirjaa, jolloin tuuppasin tulpat korviini, päälle vielä korvaläpät vahvikkeeksi ja jatkoin kirjan parissa. Mikä raukeus, mikä hyvä olo. 

Jossain välissä oli kuvattava kengät, kun kerran olin luvannut. Ovat ne vaan niin ihanat. 

Kunpa tangokin muuttuisi pian yhtä ihanaksi. Vielä se vain on niin vaikeaa, etten oikein ole nauttinut. 

Lumen päällä

Lumen alla on hiljaisuus. Lumen päällä uudet lasit! Kirjaimellisesti kai Lumen ja Lumen maan päällä. Tai Lumien. (Ei sentään Lumian tai Lumin...)

Miten kirjat ja silmälasit näyttävätkään niin hyvältä yhdessä kuvattuina?

Minun laseillani kun kaiken lisäksi katsotaan kauas. Ehkä kirjojenkin avulla oppii näkemään tarkemmin nimenomaan kauemmas?

Lumen alla

On ollut huonot fiilikset huonojen uutisten tähden, ja jotenkin on taas niin ärsyttänyt oma itseni. Että olen niin raskas ihminen. Ärsyttää, että on täytynyt avautua täällä, paljastaa ne omat heikkoutensa ja hölmöytensä. Olla liian suurisuinen. 

Hienotunteisuutta tarvitsisin lisää; aina ei tarvitse olla totuuden torvi. Ärsyttää myös se, miksi en voisi kirjoittaa iloisista ja hyvistä asioista, sillä elämäni on todella hyvää, ainakin juuri nyt. 

Ajattelen – nykyään – monta kertaa päivässä sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa olen. Tällä hetkellä olen myös melko terve, enkä koskaan ole ollut todella sairas. Tuoreen Opettaja-lehden hyvin homesairaan ihmisen haastattelu jopa pelästytti.

Jossain syvällä sisälläni tunnen kuitenkin kiitollisuutta siitä, että olen voinut ja saanut kertoa syvimpiä mietteitäni kirjoittamalla. Iloitsen tästä paikasta: blogista, jossa olen saanut olla juuri se ihminen, joka olen. 

Pidän kirjoittamisesta todella paljon. Kirjoittaessa aika häviää, kaikki epäolennaisuudet katoavat. Jäljelle jää vain keskittyminen, kieli ja jokin syvempi sisältö. 

Tänä syksynä olen pitänyt myös lukemisesta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Erään työkaverin mukaan kyky keskittyä lukemiseen onkin suoraan verrannollinen stressin määrään. Kenties, totean, sillä joskus myös suuren odotuksen ja epätietoisuudenkin vallitessa voi nimenomaan lukeminen auttaa.

Viimeksi luin lukupiiriä varten Lumen. Seuraavaksi alan lukea Lumen maata. Myös maahan tuli täällä tänään lumi, se ensimmäinen. Lumen alle on hyvä jäädä, hiljentymään.

Kiitos tästä valkeudesta.

Arvonnan voittaja...

... on henna.p! 

Otathan yhteyttä, niin saat valita parin kirjan välillä. 

Mukavaa oli saada kuulla lukijoiden kulutustottumuksista; huono omatuntoni on jyllännyt uusia kenkiä hankittuani, mutta toisaalta nyt oli pakkorako: vanhoja kenkiä on lähtenyt tai lähtee kavereille ja kirppikselle oikein urakalla: vähintään kymmenen paria olen hävittänyt vuoden sisään!

Tein tällä viikolla myös pikaisen kirjahyllyn siivouksen, ja päätin luopua useammastakin opuksesta. Siten myös sisko ja kaveri saavat valita täällä tänään pistäytyesssään kainaloonsa romaaneja, jos mielivät, ja jämät lähtevät alakerran "kierrätyspisteelle". Meillä on nimittäin taloyhtiössä postilaatikko, jonne voi jättää huoltoyhtiölle terveisiä. Luulenpa, että terveisiä sinne ei juurikaan kerry, mutta postilaatikon päälle ihmiset jättävät aina silloin tällöin kamaa toisten otettavaksi. Itse olen vienyt sinne ties mitä, aina vedenkeittimestä suolasirottimiin asti.

Siitä seuraa niin kiva fiilis, kun saa kamaa tavalla tai toisella kiertoon.

Nyt palaan tämän aivan tavallisen lauantain tunnelmiin ja lukuhaasteen pariin. Päivän 30 sivua on vielä aloittamatta. Ensimmäisellä lukuhaasteviikolla päivittäin kului vähintään 26 sivua, parina päivänä enemmänkin. – Orhan Pamukin Lumi on loistava.

Tällä hetkellä ajatus poukkoilee. Olen juonut taas liikaa kahvia... ;) Parempi siis lukea vähän ja jatkaa vaikka illalla kirjoittamista. Mutta ensin kuppi kahvia rauhoittuakseni. (Jälleen kerran noidankehä on valmis.)

Neljäs kuppi kahvia ja mitä sen jälkeen tapahtuikaan

Se viimeinen kuppi kahvia perjantaina oli sittenkin liikaa, etenkin yhdistettynä lasilliseen viiniä ja levylliseen suklaata. Makasin eilen kahdeksan tuntia sängyssä toipumassa vatsakrampista, mihin voimakas närästys minulla johtaa. (Illalla tosin lähdin ystävän kanssa glögille ja viinille, heh.)

No, tulipahan luettua. Olettehan kuulleet Lukuhaasteesta? Yllytyshulluna lähden mukaan kaikkeen mahdolliseen, usein hyvinkin tunnollisesti, kuten kesäkuussa lähdin vatsalihaksia päivittäin harjoittamaan. Yleensä haasteeni ovat itsekehitettyjä, mutta tällainen kollektiivinen haaste on tätäkin mukavampi. Tosin rikon heti sääntöjä: Lukuhaasteessa lukea pitäisi joka päivä, eikä saisi ahmia sivuja ns. varastoon tai paikkailla lukemattomia päiviä. Mutta minä niin aion lukea etukäteen, koska joka päivä en millään taivaan ihmeelläkään ehtisi tarttua romaaneihin. Sen verran priorisoin muuta hyvinvointiani, joten nukkuminen ja liikkuminen minulla kyllä menevät lukemisen ohi, etenkin jos lukemista on tullut esimerkiksi edellisenä päivänä harjoitettua. Järki kädessä. 

Kuukauden tavoitteeni on kuitenkin se 900 sivua, mitä kolmenkymmenen sivun päivätahdilla yhteenlasketuksi summaksi tulisi. Siihen mahtuu muutama kirja, joista yksi on Luotaajia varten luettava 532-sivuinen Orhan Pamukin Lumi. Muita en ole vielä päättänyt; tällä erää yksi kerrallaan.

Vatsakrampissa ollessa tuli elettyä sellainen harvinainen päivä, jolloin en pedannut lainkaan petiä! Pellavalakanoissa: lehtipinot, päiväkirja, Lumi ja kauratyyny kavereina. Jopa nukuin niiden vierellä, kun en jaksanut alkaa perata sänkyä illalla väsyneenä. Aamu alkoi tänään sitten sillä, että huudahdin, että ei kai ne vaan olleet silmälasit. Kyllä, silmälasit putosivat ensin kirjan päältä lattialle, sitten kirja putosi niiden päälle ja sitten melkein minä. Mitään ei rikkoutunut. – Sopivasti olen kuitenkin ensi viikolla menossa silmälääkärille ja sen jälkeen uusia laseja hankkimaan.

Erinomaisen sunnuntain aloitti tuntemus siitä, että olo on melko hyvä, mieli levännyt ja edessä on paljon mukavaa, kuten shoppailuja Stockmannilla ja kirppiksellä. Päätin totutusti shoppailla marraskuussa veronpalautusrahoja, vaikka kuinka olisivatkin menot olleet tapissa viime kuukaudet. Tarvitsen uusia kenkiä ja kunnon talvitakin. Tarvitsen farkut ja farkkutakin. Jälkimmäisiähän minun on pitänyt metsästää jo vaikka kuinka kauan aikaa, mutten ole vieläkään jaksanut kirppistellä. Nyt aion jaksaa. Huomasin myös, että kaikesta tuhlaavaisuudestani huolimatta viime vuoden veronpalautusta on tililläni jäljellä vielä monta sataa, joten ei varmaankaan tarvitse tuntea nyt huonoa omaatuntoa siitä, että tekee taas hankintoja moneksi vuodeksi eteenpäin. Edelliset talvikorkokenkäni ovat olleet monen monta kertaa suutarilla paikattavana, ja muut vain ovat jääneet pieniksi, kun jalkani on viime vuosina madaltunut ja siten suurentunut.

Ilmeisesti koen huonoa omaatuntoa sekä lukemattomuudestani että shoppailemisestani, kun niitä pitää niin usein perkoa täällä. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten paljon ihmiset yleensä käyttävät aikaansa lukemiseen tai rahojansa vaatteisiin. Ei tietenkään ole olemassa keskivertoihmistä; lukeminen kai riippuu käytettävässä olevasta vapaa-ajasta, koulutustaustasta ja harrastustottumuksista; kulutus taas käytettävissä olevista tuloista. Mutta kiinnostaisi nyt kuitenkin tietää esimerkkejä, joten blogini lukijat, kommentoikaapa jotain.

1) Luetteko päivittäin?

2) Luetteko romaanin kuussa vai enemmän? Jos kyllä, kuinka monta?

3) Shoppailetteko joka kuukausi?

4) Kuinka monta talvitakkia omistatte?

5) Kuinka usein päivitätte takkejanne?

6) Kuinka monta paria kenkiä omistatte?

Vastaamalla yhteen tai useampaan kysymykseen osallistutte arvontaan, jonka palkintona on joku kirjahyllyni aarteista, josta maltan luopua. (Ai, kuinka houkuttelevaa...) Myös anonyymina voi osallistua! Toivon edes yhtä kommenttia. (Havaitsette epätoivoa ilmassa, te harvat, mutta sitäkin arvokkaammat lukijani!)

Vastaan itse lyhyesti omiin kysymyksiini:

1) En lue päivittäin. Luen ennemmin kerralla enemmän, muutaman kerran viikossa. Välillä on viikkoja, jolloin en lue kaunokirjallisuutta yhtään. Lehtiä luen joka päivä.

2) Luen keskimäärin romaanin kuussa. Tänä vuonna olen lukenut enemmän, etenkin jos lasken lastenromaanit mukaan. Tälla hetkellä mennään kai yhdeksännessätoista teoksessa, jos oikein muistan.

3) Kyllä.

4) Omistan kaksi ruskeaa villakangastakkia, joista toisessa on puolipitkät hihat ja joka on lyhyt; toinen on pitkä. Omistan kaksi kevyttoppatakkia, mustan ja vaaleanpunaisen. Omistan yhden ruskean, hyvin paksun ja pitkän turkistakin, yhden laskettelutakin (joka ei ole kovin lämmin) sekä yhden rumaksi menneen värikkään villakangas/toppatakin. 

5) Kaikki talvitakkini ovat tällä hetkellä vähintään neljävuotiaita, vanhimmat 70-luvulta. Ostan kevättakin noin kolmen vuoden välein (kun edellisestä on tullut silmissäni nuhruisen ja ruman näköinen), talvitakeista en oikein osaa sanoa. 

6) Tällä hetkellä omistan 30 paria kenkiä (joista osa on minulle liian pieniä, mutta survon ne silti toisinaan jalkoihini). 

Kirjamessuilta

Päivähän se oli, kun Helsingin kirjamessuilla pistäydyttiin, lähinnä lastenkirjahankintoja tekemässä. Edullista oli, siis ilmaisella pääsylipulla. Lounaankin kun olisi jättänyt syömättä, niin olisi ollut oikeasti halpa keikka, mutta halusimme myös nautiskella. Sanomattakin lienee selvää, ettei sellaisessa ihmistungoksessa varsinaisesti kirjojen läsnäolosta riemuitsemaan päässyt, lähinnä yritti selvitä kenellekään mustelmia aiheuttamatta.

Kirjamessuilta löytyi kuitenkin varsin laadukkaita kirjoja ja pelejä; osa oli tuttuja jo viime vuodelta, luettu Lyylille ja nyt hamstrasin niitä lahjoiksi tutuille lapsille. Eniten taisinkin iloita siitä, että nyt syksyn kaikki syntymäpäivälahjat on hankittu ja joulukortitkin odottavat vain kirjoittamistaan. 

Lahjakirjoja ja -pelejä

Myös Lyyli sai muutaman uuden kirjan hyllyynsä – jossain vaiheessa omatoimisesti luettavaksi, kunhan lukutaito vähän vielä kehittyy. Tällä hetkellä hän jaksaa lukea pieniä tekstejä ja tutkii mieluusti esimerkiksi Tatu ja Patu -kirjoja, joita en kuitenkaan vielä ole alkanut keräillä kotiin... Äidin ihastus oli tuo Martta Wendelinin osoitekirja, sillä edellinen oli alkanut näyttää varsin räjähtäneeltä tapaukselta useaan kertaan kummattuine ja korjattuine sivuineen. Ihmiset muuttavat ahkerasti!

Lyylin uudet kirjat ja äidin osoitekirja

Heti kotiin saavuttuamme aloinkin kirjata uuteen osoitekirjaan pehmeällä lyijykynällä ihmisten osoitteita, mukaanlukien puhelinnumerot. Jos ja kun känny taas jossain vaiheessa pettää, niin on edes joku puhelinnumerovarasto olemassa. 

Näin vanhanaikaisia meillä siis ollaan: luetaan edelleen painettuja kirjoja ja kirjataan osoitteet käsin talteen. Elellään ilman älypuhelinta, josta olisi otettu varmuuskopio tietokoneelle. Lähetetään kortit postitse ja odotellaan itsekin aitoja joulukortteja saatavaksi. 

Mutta vielä ei kai ole ääneen lausuttujen jouluajatusten aika, vaikka pikkuhiljaa huomaan jo haaveilevani punaisista pikkuihmisisistä, lyhdyistä, kanelin, kardemumman, neilikan ja hyasintin tuoksuista. Joulukuusesta, piparitalon tekemisestä, joululaulujen laulamisesta. Ehkäpä kirjamessut on juuri se taitekohta, jonka jälkeen ensin salaa, sitten yhä avoimemmin alan valmistautua talven suureen juhlaan.

Elämä muuttaa

Aina ihmissuhteen päättyessä on hetken kuin haavoitettu eläin: piileskelee mieluiten yksinään kaukana luolassaan, nuolee haavojaan. 

Tällä kertaa haavani eivät ole syviä, mutta tarve lääkitä niitä kirjoittamalla on suuri. Haluaisin myös vetäytyä omiin ajatuksiini yksinäisyyteen, vaikken sitä voikaan oikeastaan tehdä. Elämä on ollut normaaliakin intensiivisempää viimeisten päivien aikana, eikä tahti tule ensi viikolla hiljenemään yhtään.

Olen pohtinut itseäni kriisitilanteissa. Kipakkaa luonnettani, äksyyttäni. Enkä löydä sille ratkaisua, löydän vain valjuja selityksiä. Laskin taannoin, että olen ollut riitaantuneena noin kymmenen ihmisen kanssa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Ehkä se on ihan normaalia, eh?

Useimmiten riidat alkavat jostain kipakasti sanomastani, mahdollisesta raivokohtauksestani, jonka jälkeen ollaan välit poikki kuukausia. Ennätys taitaa olla kymmenisen kuukautta. Jälkikäteen on ollut aina helppo viisastella, että ei olisi pitänyt valita näitä sanoja, joiden kyllä tajusi satuttavan. Ei olisi pitänyt loukkaantua, suuttua. Olisi pitänyt ottaa vastaan haukkumiset ja hylkäämiset – ehkä ne olivat seurausta jostain aiemmin tekemästäni tai sanomastani, jostain, jota en ehkä ollut edes tajunnut tekeväni. Olisi pitänyt olla vähän hitaampi, vähemmän hätäinen, jotta olisi edes ehtinyt miettiä sitä, mitä sanoo.

Kysymys on jälleen myös siitä, miksi laskeutua samalle tasolle, jos toinen suuttuu. Antaa toisen purkaa paineitaan. Toisaalta kysymys on myös siitä, että kenties on itse laskeutunut ensin luvattoman alas ja uskonut toisen pysyvän itseään moraalisesti korkeammalla, loputtomasti. 

Syntikappaletta itsestään lienee kuitenkaan turha maalata: riitaan tarvitaan aina vähintään kaksi. Tuskin sitä kauan itsensä kanssa mökötyskoulussa on. 

Eroriidoista olen sen verran oppinut, että järkevintä on pettymyksestään ja eron tuskasta huolimatta välttää toisen huonojen puolien esilletuomista. Huomaan edelleen tekeväni sitä Egilin suhteen; en pääse eroon siitä, kuinka erilaisia olemme. Enkä pelkästään ihmettele, vaan suorastaan julistan hänen huonoja puoliaan, vaikka erosta on jo yli vuosi. Olisiko jo aika antaa olla? Aika hyväksyä se, että meitä on niin monenlaisia ja aika hyväksyä myös se, että ensivaikutelma voi pettää. Omankin kuoren alla muhii yllätyksiä. 

Vaikeaa on olla ihminen. Ja jos on itseään vaikeaa ymmärtää saatika muuttaa, sitäkin vaikeampaa on muuttaa toista.

Uuden ihmisen yhytettyään pitääkin ottaa hänet sellaisenaan, vailla tarvetta sulloa häntä siihen pieneen lokeroon, jonka puolisolleen on omassa elämässään varannut. Kyllä se on silloin lokero hajotettava palasiksi, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Sitkeinkin muovi murtuu!

Toinen, mitä olen pohtinut, on uhrius. Kuinka olen nähnyt itseni uhrina niin monta vuotta. Sille on tietysti eräitäkin syitä, mutta esimerkiksi opettajana minulla ei liene mitään syytä nähdä itseäni uhrin asemassa. Olen itse ammattini opiskellut ja alani valinnut, ja pääosin olen työhöni tyytyväinen. Huomaan vain syyllistyväni helposti opettajiin osuvasta arvostelusta, ja tämä vaikuttaa negatiivisesti myös siihen, miten suhtaudun itse työhöni. Yhteiskunnalta kaipaisi yleisellä tasolla enemmän arvostusta opettajien ammattikuntaa kohtaan. Käsittämätön tuo taannoinen kiusaamiskeskustelukin. Ikään kuin kouluissa ei tehtäisi mitään kiusaamista vastaan. Asia lienee päinvastainen. Opetussisällöt jäävät usein huonosti käsiteltyä pelkästään sen takia, että tiettyjen oppilaiden kiusaamisasioita käsitellään tuntikausia!

Nyt kun olen lukenut erään mielikirjailijani, Isaac Bashevis Singerin teosta Vihassa ja rakkaudessa, pystyn näkemään itseni jotenkin vähemmän hajonneena, kuin mitä kauan olen nähnyt. Ne ihmisrauniot, joita tuo hieno teos kuvaa, ovat kokeneet jotain niin paljon voimallisempaa, mitä itse olen joutunut käymään läpi. Tuskin he sen vahvempia ovat, tuskin minä sen heikompi. Miksi ylläpitää kuvaa tuhansiin palasiin menneestä ruukusta; minusta on jo tullut uusi ruukku – tai jos ei vielä olekaan, pystyn sellaisen itsestäni muovaamaan. En ole käynyt läpi keskitysleirien kauheuksia, menettänyt lapsiani, joutunut henkeni kaupalla piileksimään tappajia.

Uusien vauvojen, ehyiden perheiden, rakastuneiden pariskuntien keskuudessa tunnen kuitenkin pistoksia; ehkä en enää ajattele, että odottakaapa vain, pian tuo hienous on ohi ja arki edessä, vaan ennemminkin tunnen tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä ja syvää yksinäisyyttä kuin vahtiessani Lyylin uimista uimahallilla, istuessani musiikkini parissa, suunnitellessani viikkoni iltoja, käydessäni kaupassa... Matkakuumekin vaivaa, mutta en kestä edes ajatusta siitä, että matkalle pitäisi lähteä joko täysin yksin tai lapsen kanssa. Parempi siis olla lähtemättä, koska tiedän itseni: tuntisin yksinäisyyttä matkalla kenties vielä voimakkaammin ja sen lisäksi ajattelisin koko ajan, kuinka paljon matkaan tulikaan haaskattua pennosia, joita olisi tarvinnut johonkin paljon järkevämpään...

Itseään ei voi muuttaa, sanojaan ei tajua aina valita oikein, matkaseuraa ei välttämättä löydy, mutta yksi on varmaa: elämä vie eteenpäin. Ehkäpä menneet vuodet eivät kohdelleet minua lempeimmin, mutta nyt on uusi ovi auki. Tunnen kuinka sieltä vetää!

Syksyn satoja ja satuja

Syksyn satoa on se, että olen onnistunut pysymään painossani. Joulunjälkeiset kilot poistuivat kesän koitettua, eivätkä ainakaan toistaiseksi ole palanneet! Olen siis normaali itseni. Toki olisi mukavaa olla vieläkin timmimpi, mutta eiköhän 36-vuotiaana voi olla ihan tällainen tavis: normaalipainoinen, pienellä vatsakummulla varustettu nainen – tai tyttö, niinkuin minua vieläkin toisinaan kutsutaan...

Tämä sato on syntynyt sen voimin, että edelleen kävelen töihin tai töistä lähes joka päivä. Viimeisimpinä viikkoina kävelyä on kertynyt kolmisenkymmentä kilometriä viikossa. Lyyli-viikkoina kävelen tarhalta; jos ja kun teitä kauhistuttaa Lyylin pitkät päivät, voin lohduttaa teitä sillä, että kasin ratikka kulkee sen verran hitaasti, että pääsen tarhalta töihin ratikkaa käyttämällä n. 25 minuutissa, hyvällä tuurilla kahdessakymmenessä. Kun kävelen, aikaa tähän menee 40 minuuttia eli noin viisitoista minuuttia kauemmin. Se ei lapsen päivässä liene liian pitkä viivytys, jos näin teen itsestäni hyväkuntoisemman ja siten jaksavamman äidin. Sitäpaitsi tänä vuonna työpäiväni ovat olleet viime lukuvuotta lyhyempiä, keskimäärin vain runsaan seitsemän tunnin pituisia! Hurraa opettajien lyhyet päivät!

Kuva liikuntapäiväkirja HeiaHeian treenilokistani

Tein syksyn alussa myös sellaisen periaatepäätöksen, että lopetan välipalojen syönnin. Vaikka koulun kasvisruoka on useimmiten hyvin hiilihydraattipitoista ja lähes proteiinitonta, olen jaksanut yllättävän hyvin eväittä. Kotiin viiden maissa saavuttuani syön sitten kunnolla: lämpimän aterian, jossa taatusti on proteiinia. Jos tiedän jatkavani töistä suoraan tanssimaan (mitä olen tehnyt aivan liian harvoin), otan mukaan joko päivällisen tai vaikkapa maitorahkaa jaksaakseni ja syön tämän vasta lähempänä viittä kuin kolmea, toisin kuin ennen.

Aamuisin syön lähes aina siemenleipää ja rahkaa eli runsaasti proteiineja ja rasvoja, vähän hiilihydraatteja. En muista, milloin viimeksi olisin ollut nälkäinen aamupäivän aikana!

Siemenleipää uunissa...

... ja valmista siemenleipää lautasella

Syksyn satuja taas ovat Toven ja Muumien lisäksi seuraava kirja-dvd-pino: Fellinin 8 1/2 on ollut lainassa työkaverilta jo yli vuoden, ensi viikon Luotaajia varten pitäisi lukea loppuun tuo itse ehdottamani Singerin Vihassa ja rakkaudessa ja sitten jos vihdoin saisin luettua Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun ja muutenkin kehutun romaanin Is. Eihän se olekaan kuin melkein kaksi vuotta odottanut lukijaansa samalla paikalla, ikkunalaudalla istuen. Jotenkin tuo ruotsin kieli tässä tehtävässä jännittää. Jaksanko, ehdinkö? Miina Supisen Liha tottelee kuria pääsi pinoon mukaan, koska bongasin Eevan suosituksen siitä. Jos lukuintoa siis muut luettuani vielä riittää; järjestys nimittäin on selvä: tärkeimmät kirjat ensin. Kesällä oli intoa lukea paksumpiakin pinoja, mutta nyt huomaan töiden myötä väsähtäneeni. Ennemmin taas kirjoitan kuin luen.

 Federico Fellini: 8 1/2

Isaac Bashevis Singer: Vihassa ja rakkaudessa

Ulla-Lena Lundberg: Is

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Satuja ovat olleet myös omat kirjoitukseni. Kävi nimittäin niin, että edellinen postaukseni Nuuskamuikkusesta koki totaalieditoinnin. Käykääpä kurkkaamassa, jos mietitte, mitä yksityiselämääni tällä hetkellä kuuluu. Liikaa yritän nyt olla siitä paljastamatta – uskokaa tai älkää!

Kun syksy saapuu, Nuuskamuikkunen lähtee

Aloin syyskuussa flunssan kourissa ollessani lukea Tove Janssonista tehtyä elämäkertaa, Tuula Karjalaisen Tove Jansson – tee työtä ja rakasta -teosta. Innostuin kovasti sekä Toven tuotannosta että hänen omasta elämästään tämän opuksen ja Ateneumissa olleen näyttelyn myötä. Niinpä ajattelin hankkia vielä toisenkin Toven henkilökohtaiseen elämään liittyvän uutukaisen, Brev från Tove Jansson -kirjekokoelman. Alkukielellään tämänkin tietenkin.

Lisäksi ajattelin alkaa lukea Lyylille Muumikirjoja (käännöksinä...). Ne eivät ehkä kuusivuotiaaseen kunnolla uppoa, mutta kiinnostaapahan sitten iltasadun lukijaa enemmän tuo yhteinen tarinahetki. Eräänä yönä muuten näin jopa unta Toveen liittyen. Unessa seuraavan tyttäreni nimeksi tuli Tove, mutta siinä tosin Lyyli oli samaan aikaan sekä tämä vauva että oma itsensä vastustaen voimallisesti nimenvaihtoa. :)

Hurahtaa siis voi. Samaistuin Toveen myös rakkauden etsinnässä: kauan sai hänkin etsiä, kokeillen. Ehkä itsekin sitä on vasta 41-vuotiaana kypsä kohtaamaan sen oikean. 

Kuten otsikosta varmasti osasitte lukea, syksyn saavuttua eräs Nuuskamuikkunen lähti elämästäni: miessuhde, joka alkoi kesällä, sai uuden käänteen. Minne suuntaan, siitä kuulette ehkä joskus – tai sitten vaikenen iäksi. Tarkoitus ei ole täällä huudella miehistä enää sen syvällisemmin, mutta toki kerron päälinjoja, toisesta yksityiskohtia paljastamatta.

Nuuskamuikkusen poistuttua kuvioista kysyn itseltäni: voisiko tämä olla oma Tuu-tikkini, se harmoninen ja todellinen rakkaus? Se ymmärtävä ja tilaa antava, mutta se, joka myös tarvitsee, antaa itsekin aikaansa, kuuntelee, jakaa, tukee. Vai luulenko vain? Kenties olenkin itse vielä se Nuuskamuikkunen, jonka on nyt aika nousta ja lähteä. Kenties on aika ottaa uusi hahmo ylleen.

Tove kuvasi kauniisti rakkauttaan Tuulikki Pietilään, Tuu-tikin esikuvaan: "Rakastan sinua yhtaikaa lumoutuneena ja hyvin rauhallisena enkä pelkää mitään mikä meitä kenties odottaa." Nämä sanat toivon joskus voivani lausua jollekulle tärkeälle, oli hän sitten Tuu-tikki tai kenties pikemminkin Hemuli, Homssu tai jokin aivan omanlaisensa olio.

Lainaus ja kuvat Tuula Karjalaisen teoksesta Tove Jansson – tee työtä ja rakasta. Tammi 2013.

Blogikirjoitusta editoitu huomattavin muutoksin keskiviikkona 8.10.2014