Hyvät ja huonot viikot

Vuodestani on tuleva hyvä, tunnen sen sisälläni tai niin olen vähintään päättänyt. 

Loppiaisen jälkeen kun arki alkoi, minä heräsin väsyneenä, päänsärkyisenä ja epämotivoituneena, mutta aistin sisälläni kirkkaan välähdyksen siitä, ettei tämä vuosi tule olemaan turha. Vaikka maailmankuvani on pitkälti tieteellinen, uskon tietynlaisiin enteisiin, tulevaisuudennäkyihin. Niitä minulla on ollut ennenkin, ja ihmeellisen hyvin ne ovat pitäneet paikkansa. 

Ehkä saamani näyt eivät olekaan varsinaisia enteitä: kenties tulkitsen sosiaalisia suhteita hyvin ja tunnen itseni niin syvällisesti sekä lisäksi käytän runsaasti aikaa tulevaisuuden visiointiin, että pystyn niiden avulla ikään kuin näkemään tulevaan. Ehkä kysymys on siis puhtaasti loogisesta päättelystä. Eikä näiden enteiden suhteen ole syytä vähätellä tahdon voimaa: kun jotain päättää, se toteutuu useammin kuin silloin, jos jättää asiat vain tapahtuviksi.

Vuoden ensimmäiset viikot ovat olleet sekä hyviä että huonoja, yhtäaikaa: tuntuu, että joka paikasta tulvii vauvauutisia, kihlauksia, uusia poikaystäviä. Omalla kohdalla ihastukset ovat hävinneet muiden naisten syliin tai osoittautuneet varatuiksi, eikä kukaan järkevä ihminen vastaa netissä olevaan ilmoitukseeni. Ystävän painostuksesta sellaisen nimittäin ennen joulua kirjoitin. Toinen ystävä sanoi, että ehkä sinun pitäisi nyt lopettaa tuo kotona sureminen ja alkaa käydä treffeillä. Mutta mistä niitä treffejä löytää?

Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä tarvitaan. Tarttumista tähän hetkeen, iloitsemista siitä, mitä ympärillä on. Kävin entisen kollegan kanssa tekstiviestikeskustelun aamupäivällä.  Hän sanoi viisaita sanoja: "Elämä on kummallista, välillä kaikki tapahtuu yhtenä ryöppynä, välillä vuosia telakalla tai satamassa. --- Iloitse elämästä lapsen kanssa, se on parasta! Hyvä mies tulee bonuksena, jos on tullakseen ja huonolla ei tee mitään!" Virkistävää kuulla kuin omia ajatuksiani toisen sanomina.

Odotan myös orkidean puhkeamista kukkaan. On kestänyt useampi kuukausi ennen kuin se on ehtinyt kasvattaa edes silmut. Nyt ne kuitenkin alkavat olla tarpeeksi turpeita avautuakseen. Ehkä synkin aika on kaikessa ohitse. Menneiden suhteiden "puoliintumisajat" lähestyvät, joten alan olla siinä taitteessa, että olen saavuttanut realistiset mahdollisuudet pystyttää uusi perhe-elämä. Egiliin törmätessäni aika ei ollut puolellani – eikä puolellamme.

 

Ja ehkä ensimmäisiä kertoja noin seitsemään vuoteen minulla on oikeaa hyvää kuumetta, matkakuumetta! Tuntuu hienolta, että näin jämähtänyt ihminen voi täydestä sydämestään unelmoida lähtemisestä jonnekin vieraaseen, uuteen ja hivenen pelottavaan. Tosin vielä en tiedä, minne lähtisin, milloin tai millä rahoilla, mutta pelkkä unelmointikin tuntuu tällä hetkellä riittävän.

Hysteeristen tipujen kimpussa

Kannattaa ostaa asunto. Kannattaa ostaa se Kiinteistömaailmalta, sillä silloin saa puoleksi vuodeksi Koti ja keittiö -lehden ilmaiseksi kotiin. Lehti on yksinkertaisesti paras sisustuslehdistä, mielestäni, ja sen lisäksi sieltä saattaa löytää hauskan askarteluidean, kuten tällä kertaa kävi.

Heräämme aamulla ajoissa, jotta ehdimme kirpputorille. Sieltä pitää löytää ylijäämäkrääsää eli sellaista Kinder-munien tyyppistä pikkutavaraa. Sitten kiirehdimme nälkäisinä keskustaan, muttemme lounaalle vaan Tiimariin, sillä tarvitsemme kranssirenkaan ja tipuja, niitä hysteerisiä. 

Nopeasti kotiin, pikatiskaus ja syönti, sitten kuumaliimapistoolia etsimään. Löytyy, kuin ihmeen kaupalla, ja askartelut voivat alkaa. Lyyli taitaa pikkaisen pettyä, kun saa vain leikkiä pikkuisten olentojen kanssa, sillä äiti häärii kuuman liiman kimpussa yksinään. Mutta voi että, onpa äidillä hauskaa! Ja loppujen lopuksi Lyylikin taitaa viihtyä, onhan hänellä hetken uusia leluja!

Sisustustoimittaja Anna Kristerin hauska idea pääsiäiskranssista nimeltään Hysteeriset tiput vei minut siis mennessään, ja päivästäni kuoriutui mitä valoisin ja keväisin. Suosittelen irrottelemaan krääsien parissa! Idea ja malli Koti ja keittiöstä nro 4/2012 sivulta 125. 

Hyvä ajatus on luopua

"Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Rohkenen olla eri mieltä. Mutta ehkä minun täytyy ensin lukea Anna Karenina.

Kuva: bre pettis

Tänään tajusin, että loppujen lopuksi olen tällä hetkellä hyvin tyytyväinen siihen, millainen perhe minulla on. Ehkä olemmekin onnellinen perhe, erosta huolimatta. Onnellisempia nyt kuin aikoihin. Tietenkin tulkitsen tilannetta vain omalta kannaltani, eikä tarkoitus ole edes kirjoitella tänne liikaa paljastavia perheasioita, mutta näin lyhyenä huomiona tämä nostettakoon esille.

Aloin tänään myös tajuta todeksi ajatusta siitä, että ihminen ei tosiaankaan tarvitse ympärilleen omaisuutta tullakseen onnelliseksi. Alan pikkuhiljaa nimittäin unohtaa, mitä omistan, mihin juuri lykkäsin ison tukun rahaa, kun se kaikki on poissa silmistäni. Oikeastaan haaveilen vain yhdestä asiasta: pääsisinpä eroon kaikesta turhasta. Haaveilen täyttäväni keväällä kirpputoripöydän kerta toisensa jälkeen hyläten kaiken epäolennaisen. Toki tajuan, etten pysty tai voikaan luopua kaikesta: jollakin on kahvit keitettävä, teet tarjottava, blogi kirjoitettava ja itseään sivistettävä. Puettava on. 

Siispä painotan sanaa turha: ne kirjat, joita ilman voin elää, ne vaatteet, joista en erityisemmin pidä, ne koriste-esineet, jotka keräävät vain pölyä kaapeissa, ne viihdepläjäykset, jotka on sen ainokaisen kertansa käyty läpi. 

Oikeastaan kuitenkin olennaisempaa kuin luopua itse materiasta on luopua omistamisen tärkeydestä ja ihanuudesta. Kun hyväksyy sen, että mikään esine tai vaate ei ole korvaamaton, kun lakkaa rakastamasta sitä itsenään, on päässyt jo pidemmälle kuin konkreettisesti siitä luopuessaan. Vaikeutena tässä on se, että pitää pystyä hylkäämään ajatuksissaan se kaikkein rakkainkin esine. 

Ehkä siis esineisiin ei pitäisi kiintyä laisinkaan, niitä pitäisi hankkia huomattavasti vähemmän ja harkiten, ja siten niiden kiertoa pitäisi pidentää. Mitä ajansäästöä! Kaiken säästyneen ajan voisi käyttää sitäpaitsi jonkun aivan yhtä epäsivistävän toiminnan parissa kuin esineiden ostamisen, hävittämisen, kierrättämisen ta puunaamisen merkeissä. Esimerkiksi voisi piirrellä hassuja kuvioita paperille, värittää löytämiään värityskirjan värittömiä sivuja, pelata kalapeliä ja toimia kiipeilyalustana pienelle apinalle. Eikö tämä olisi loppujen lopuksi huomattavasti olennaisempaa kuin tavaramaailman hallitsemisen ympärillä puuhastelu?

Kuva: Rosa Pomar

En tiedä, pystynkö luopumaan rakkaudestani materiaan, mutta ainakin tällä hetkellä minun on pakko. Varastossa makaaviani upouusia kodinkoneita, mattoja, tauluja tai astioita ei tarvitse tai voi nyt hoitaa. Hermolepoa. Ei ihme, että olen iltaisin kyennyt aikaisin nukkumaan, vailla sen suurempia murheita. Kummallista suorastaan, kun elämässä pyörii nyt niin isoja asioita. 

Koska kaikkia kuitenkin mietityttävät ne pienet asiat, paljastan nyt, kuinka vähällä määrällä sitä selviää jopa kuukausia: mukanani on ehkä noin neljä matkalaukullista vaatteita ja kirjoja, tärkeitä papereita sekä kenkiä ja laukkuja. En usko, että kukaan olisi huomannut, ellei tietäisi, että käytössäni ei ole koko vaatevarastoani. Pikkuhiljaa ajan kuluessa rupeaa tietysti lähinnä itse kyllästymään, mutta vielä, pian kolmen kuukauden evakkomatkan jälkeen, ei ole tullut sellaista hetkeä vastaan, jolloin olisin aivan ehdottomasti tarvinnut jotain tiettyä varastossa olevaa vaatekappaletta. (Tietenkin täällä Veikon luona on kaikki elämän perusedellykset ja jopa mukavuudet talon takaa: astioita, pesukone jne.)

Lähinnä ja usein olen kaivannut yhtä asiaa: kenkäharjaa, jollaisen aionkin ostaa Veikolle, kun sellainen mielestäni jokaiseen talouteen kuuluu. Toiseksi eniten olen kaivannut pientä muistikirjaani, johon kirjoitan ylös lukemani kirjat. (Ei niitä montaa ole tullut, mutta muistikirja on minulle hyvin tärkeä. Se ja vanha versio samasta ovat ehkä kaikkein tärkeimmät muistotavarani.) Kolmanneksi eniten olen kaivannut kaikkea hyvin epämääräistä sälää, vaihdellen viinilasista teippiin. Hyvin konkreettisia, melko anonyymeja perusasioita siis.

Kuva: pimpampum

Kaikki tämä tavaroihin keskittyvä luopuminen on tietenkin sukua myös muunlaiselle luopumiselle: kun luovuttaa ajatuksen perheideaalista, sellaisesta mallista, johon suurin osa meistä on kasvanut, saa tilalle ehkä paljon onnellisemman kokonaisuuden: perheen, joka ei ehkä ole perhe sanan perinteisessä merkityksessä, mutta joka on sellainen onnellinen yksikkö, jota ydinperhemalli ei esimerkkitapauksessa sallinut. 

En minä usko, että jatkan elämääni ns. yksin (joskaan paluuta vanhaan ei ole), mutta en myöskään usko, että tämä meidän perhemallimme tulee tulee täysin kuopattua. Luopuminen on mahdollistanut jonkin aivan uuden syntymisen: jokainen onnellinen perhe muovaa omanlaisensa kiintopisteet onnellisuudelle. 

Ensimmäinen joululahja

Tartuin Misun innostamana kenkälaatikkoprojektiin, ja yhdessä sutkauksessa hoidin tällä viikolla monen muun puuhan keskellä muutamia pikkushoppailuja (kiitos myös Lyylin hoitajien). Näin syntyi mielestäni hauskan värinen ja varmasti hyödyllinen lahja jollekin Romanian 10–14-vuotiaalle köyhälle tytölle. Omaatuntoa soimasi ainoastaan se, etten esimerkkipakettiohjeen mukaan hankkinut laatikkoon laisinkaan pitkähihaista paitaa, värityskirjaa enkä valokennolaskinta tai dynamovaloa ja dumppasin mukaan itselleni hyödyttömän kaulakorun sekä kaamean väriset karamellisukkikset. Mutta eiköhän niistäkin voisi olla iloa siellä jossain materiaalitaivaan tuolla puolen?

Lisäksi sorruin verottamaan Lyylin varastoista yhden käyttämättä jääneen pehmoeläimen, mummin lahjoittaman Silja-norpan, sillä se oli sopivan pieni mahtuakseen mukaan – ja mukavan suomalainen eläin. Aluksi olin ajatellut ilostuttaa paketin saajaa Serla-oravalla, mutta kun Lyyli äkkäsi puuhani, hän sieppasi oravan ja leikki sillä koko päivän. Oravasta ei ollut enää lähtijäksi. Norpankin hän oli omia, mutta kun selitin, että kaikilla maailman lapsilla ei ole leluja, hän ymmärsi asian laidan ja jätti paketin sisällön rauhaan. Aivan mahtavaa, tokasin (mielessäni) ystäväni miehen sanoilla. 

Julistan joulunodotusaikani virallisesti alkaneeksi. Huomenna pääsen koulutuksen jälkeen toivon mukaan edes pikaisille joulusomisteostoksille. :) Tarvittaessa hankin vielä Romania-pakettiinkin paidan ja taskarin.

Päivityksiä

Maatessaan sängyn pohjilla flunssan kourissa keksii joskus hulluja, joskus toisinaan myös hyödyllisiä ideoita, kuten minä tällä kertaa erään käytännöllisen ja arkisen parannusajatuksen. Tsekatkaapa kuvia:

Ennen:

Jälkeen:

Mitä tapahtui? No, päätin vihdoin hankkia vaatekomerooni yhtenäiset henkarit. Olin jo kauan inhonnut eräitä epämääräisiä (Ikea-)henkareita ja ennen kaikkea kateellisena katsellut joidenkin bloggareiden suoria ja yhtenäisiä vaatetankoja. Päädyin siksi syyslomani alkajaisiksi Anttilaan ostamaan keskusvaraston tyhjennyspäiville reilut 50 henkaria, tosin missään halvennuksessa ne eivät olleet. Mukaani lähti Vega-merkkisiä, Palaset-sarjan simppeleitä, mutta tukevia suomalaisia vaateripustimia, joita meiltä löytyi kaapista entuudestaan muutamia, joten tiesin, mitä hintaan 1,33 e/kpl saisin. 

Pääasiassa ostin henkarit mustina, mutta hankin myös valkoisia kesävaatteiden henkareiksi (mustien loputtua kaupan hyllyltä). Olen perfektionisti, joten minun piti saada ihan kaikille vaatteilleni samanlaiset henkarit. Minulla on nimittäin toinen tanko toisessa kaapissa, joka on kyllä melko hankalapääsyinen ja lähinnä varastokäytössä. Sinne nostin vihdoin pari viikkoa sitten kaikki kesäiset henkarivaatteet. Kaapissa on myös talvitakkeja ja juhlavaatteita. Arkikaappini kun on kapeahko ja lisäksi mieheni on vallannut osan siitä kravattitelineineen.

Ostamani henkarit oli pakattu kolmen pakkauksiin ja liimattu yhteen tarroilla, jotka onneksi lähtivät irti sutjakasti. Lyyli sai tarrat leikkeihinsä, ja niille löytyi uusi säilytyspaikkakin: Brio-työntökärryjen kahva. Seuraavien päivien aikana tarroja tulee varmaan löytymään vähän sieltä sun täältä... 

Täytyy kyllä myöntää, että kaappini näyttää päivityksen jälkeen ehkä hieman tylsemmältä paikalta, mutta siihen saattaa olla syynä myös se, että päällekkäin ladottujen paitakerrosten purkautuessa henkarien määrän lisäännyttyä vaatevarastoni sai kummasti lisää valkoista väriä, vaikken valkoista kovasti vaatteissa mielestäni harrastakaan! 

Mutta olenpas vaan tyytyväinen! Ihanaa, kun henkareita on myös tarpeeksi. Onko mikään sen raivostuttavampaa kuin väsyneenä illalla pyykkiä levittäessään käyttää useita minuutteja henkareita kaapista metsästäen ja paitoja lopulta päällekkäin latoen, jotta saa edes muutaman henkarin irrotettua kuivatuskäyttöön? Meillä nimittäin kuivataan useimmat paidat henkareilla riiputtaen, keittiön ja eteisen välisen oviaukon väliin ripustetulla tangolla.

Mieheni ei innostunut henkarien vaihdosta. Hänen mielestään parhaita ovat pesulan ohuet rautalankahenkarit. Joten hänen vaatepuitaan päivittäessäni täytyy olla hivenen kärsivällisempi – tai sitten viedä paitoja kymmenittäin pesulaan. Aika kalliiksi käyvät tuollaiset rautalankaviritykset! 

Vanhat henkarit tarjotaan parhaiten maksavalle. :) Lyyli tässä niitä pakkaa pusseihin.

Kaunista turhuutta...

... voi harrastaa itsekin esimerkiksi ristipistotöiden parissa. Usein vaivalla valmiiksi saadut ristipistotyöt nimittäin tuppaavat olemaan lähinnä harmittavaisia taideteoksia. Koristaako keittiön seinä ristipistopaprikoilla ja -tomaateilla, tehdäkö olohuoneeseen taulunurkkaus teemalla "erilaisia ristipistokukkia"? Eikö tästä kaikesta hengi läpi tanttamaisuus ja vanhanaikaisuus? En tiedä, mutta tunnustan, että meillä on olohuoneessa isohko ristipistokukkataulu, jonka tekemisen aloitin 12-vuotiaana vuonna 1990 ja lopetin kesällä 2008. Kahdeksantoistavuotinen projekti, jonka perään alkoi heti toinen kahdeksantoistavuotinen tehtävä, nimittäin Lyyli syntyi pari viikkoa sen jälkeen, kun olin saanut taulun valmiiksi.

Palanen ristipistotyötäni huonolaatuisena, toisesta kuvasta kropattuna versiona

Tunnustan myös, että meillä on keittiössäkin tekemäni pieni maisemaristipistotaulu, jonka kuva kaiken lisäksi koristaa myös kännykkääni. Olen siis jo vähän mummo! Vai voisiko olla, että tässä kaikessa tyylien ja lajien sekamelskassa jostain hyvin mummosta voi tulla kuuminta hottia. Jenkkimuotoilija Jonathan Adler sen sanoo: "No longer granny's occupational therapy, we believe needlepoint is hipper than hip!" 

And look at that! Kuva ja silmälasikotelo täältä.

Että voihan sitä ristipistoilla tehdä muutakin kuin kukkatauluja tai hedelmäasetelmia. Ja ihan oikeesti käyttää niitä julkisesti, kodin piirin ulkopuolella. ;)

Kuolattavia ideoita ja mutusteluja

Blogimaailma on minulle tuttu jo vuosien takaa. Kirjoitin jossain vaiheessa nettiin omalla nimelläni syväluotaavaa itseanalyysia, todellista päiväkirjaa, jonka sittemmin olen toivottavasti onnistunut netistä poistamaan. Vuosi sitten syksyllä aloin lukea muotiblogeja - työelämään mennessä hurahdin jotenkin vaatteisiin, vaikken toisaalta pukeudukaan kovin "hyvin" enkä siihen jaksa kiinnittää liikaa huomiota. Pidän vain jotenkin vaatteista, niiden huoltamisesta alkaen.

Olen siis jo pidemmän aikaa keräillyt vaate- ja tavaraideoita muiden blogeista, joitain hankkinutkin, joitain keskittynyt vain kuolaamaan. Tietokoneeni linkeissä on oma osionsa verkkokaupoille. :) Sinne lisäilen kaikkea kuolattavaa, jota voi päivän pahoina tunteina käydä katselemassa. (Kyllä, tähän menee hyvää romaaninlukuaikaa, jonka vähyyttä aina valittelen...)

 

 Kuva: Pelago Bicycles

Viime aikoina olen saanut nettivinkeistä jopa pakkomielteitä: Pyörämutusteluni lähti liikkeelle Jennin Pupulandiasta: Kyllä, haluan Pelagon. Mikä ihana retromenopeli! Ostin kuitenkin taannoin ihan tavallisen Nishiki-hybridin. Sillä kun pääsee hikilenkit sujuvammin. Minä en pyöräile juurikaan muuten kuin kuntoilun vuoksi, joten kauppapyörää en tarvitse. Sitä paitsi aloin pohtia, josko Pelagon runkokorkeus on lyhyenpuoleiselle kropalleni liikaa. Tällaista en ollut koskaan ennen hybridini ostoa edes ajatellut, joten siirryin sitten kuolaamaan Jopoa, aivan heti hybridin ostettuani. Siis jos joskus joutuu muuttamaan maalle, niin tarvitsee tietysti sitten kaksi pyörää: toisen kauppaostoksille, toisen metsälenkeille. :D (Olen auttamattomasti rakastunut vanhan ajan pyöriin, täydellistä sellaista metsästäen.)

Näin kesän ollessa iholla - meillä on melkein 27 celsiusta sisällä - ihastuin Buttermilk Bisquits -blogissa mainostettuihin For Lunan uikkareihin, joita siis jo viikko sitten itsekin jatkomainostin. Harmittavaisesti olin jo ottanut kuolauksen kohteen niin omakseni, etten maininnut blogia lähteissäni. Pahoitteluni!

Kuva: For Luna Swimwear

Tämän kaltaisen blogin pitäminen on hyvin erilaista kuin sen neljän vuoden takaisen päiväkirjan. Kestää varmasti vieläkin saada tästä omannäköinen ja myös itselöydettyjä ideoita pursuava maailma. Tosin en juurikaan surffaile netissä muuten kuin toisten blogeissa, ja ideani löytyvät blogien ohella vain satunnaisilta shoppailureissuilta ja kirppareilta. (Ja toisinaan livenä nähtyjen ihmisten päältä, sillä tykkään vaklata väen asuja.)

Mitenköhän sitä sitten kehittäisi ideamyllyään? Toisaalta yritän koko ajan myös luopua haluamasta jotain, koska omistan jo ihan tarpeeksi, ja olen todellakin viime vuosina saanut kokea, että materiaali ei tee onnelliseksi. Se tosin lievittää elämän ankeutta. Töihin mentyäni havaitsin myös eräänlaista puutetta vaatekomeroni sisällössä, olinhan opiskellut päätoimisesti yli kymmenen vuotta!

Haluan siis ostaa tarpeeseen: vasta erilaisia ideoita pyöriteltyäni hankkia sen järkevimmän. Toisaalta sattumankin on mukava antaa jyllätä, sittenhän vastaa syntyy jotain uutta! Ja vielä kerta kiellon päälle: olen kyllä aika impulsiivinen ostaja, joten ideoilla en kaupassa välttämättä enää teekään mitään. Eräs antoi minulle kerran rajattoman vaatelahjakortin (siitä voisin kertoa kokonaisen jutun kuvin). Se olikin sitten ainutlaatuinen tapaus! Sen jälkeen lahjakortit ovat olleet tarkemmin arvossaan määriteltyjä. :)

Tällaisen Pala taivasta -shopin korun jopa ostin itselleni synttärilahjaksi - kiitos Nelliinan vinkin:

Kuva: Pala taivasta -shop

Piti vähän tuunata tuota oman näköiseksi (solmin loppupätkän jännästi), enkä oo sitä ees käyttänyt, joten nyt olen vielä vähän kysymysmerkkinä siitä, olikohan tuo järkevää. Toisaalta hyvä mieli tulee siitäkin, että tukee suomalaisia pienyrittäjiä. Ja taatusti, kun korun vedän päälle, tulee persoonallinen olo ja tuntee suunnitelleensa asuaan edes hiukan pidemmälle kuin yleensä arjessa. Nyt alankin jo odottaa tilaisuutta käyttää tätä! Muisti kaivoi koruni silmiäni paremmin esille.