Kasautumia

Olipas ihana saapua töistä ajoissa kotiin. Avasimme ulko-oven jo kaksikymmentä yli neljä! Opettajan kevyt puolipäivätyö kun kestää yleensä neljään, ja sitten on vielä reilun tunnin kotimatka tyttären hakemisineen. Harrastusiltoina tullaan kotiin vasta puoli seitsemän ja puoli kahdeksan välillä. Herätys on kuudelta tai puoli seitsemältä, riippuen aamusta. Aika naattia tyttöä sitä on iltaisin yleensä jo yhdeksältä. 

Eilinen huoli on kuitenkin nyt poissa, ainakin hetken. Sen sijaan täällä vallitsee pienimuotoinen epäjärjestys – ehkäpä sisäisestikin, mutta etenkin ulkoisesti, sillä tyttären huoneessa on ns. kasa. Jouduin jopa kaivamaan muutaman muuttolaatikon esille, kun piti tyhjentää lipasto ja hylly kunnostusta varten, ja totesin, että yllättävän paljon tavaraa nuo huonekalut vetävät, nyt kun nuo "roinat" näkee tuollaisessa klöntissä lattiapintaa peittämässä.

Oli kuitenkin mahtavaa saada itsestään irti kunnostuspäätös- ja tilaus. Hintavaa hommaahan tuo on, mutta toisaalta niinpä on uusien huonekalujenkin hankkiminen. Olen tyytyväinen siihen, että itse on tullut nytkin suosittua käytettyä: nahkasohvan löysin erittäin edullisesti; keittiön tuolit ja olkkarin pöydän olen myös ostanut vanhoina. 

Huomenna alkaa espanjankurssini – jännittää etenkin se, miten tulen jaksamaan, sillä ensin suuntaan afroon puoli viideksi ja varttia yli kuusi alkaa sitten tuo 2–3 vuotta opiskelleille tarkoitettu ryhmä. En ihan ehkä ole samantasoinen toisten kanssa, mutta into oppia on nyt hurja! 

Pidetään peukkuja sille, että arki jatkaa rullaamistaan, mutta ennen kaikkea sille, että huolet eivät tekisi enempää ylilyöntejä.

Alla palmupuun

Kaikki 90-luvulla (varhais)nuoruuttaan viettäneet muistavat varmaan renkutukset Alla vaahterapuun ja Alla koivupuun. Ihmettelin jo silloin, miten niin mielikuvituksettomasti vuoden (1995) sisään keksitään kaksi näin samankaltaista laulunnimeä – ja ilmeisesti ihmettelen edelleen, kun nimet kahden vuosikymmenen jälkeen palaavat mieleeni. Lauluja en halua kuitenkaan kuulla, kiitos. ;)

Eipä tainnut tulla kummastakaan biisistä klassikkoa, mutta ehdottaisin nyt kun tarpeeksi on virrannut Vantaanjoessa vettä, että joku voisi vetäistä kesäbiisin, jonka nimi olisi Alla palmupuun. Sellaisen alle kun yhä useampi keskituloinen kesällä päätyy. 

Keittiössämmekin kasvaa joku palmuntapainen...

Meidän eli jälleen pienemmäksi kokoonpanoksi painuneen kahden koplammekin on tarkoitus lähteä kesähelteitä jatkamaan alle Espanjan palmujen: tiedossa on paitsi kielikurssi Vejer de la Fronterassa viimevuotiseen tapaan, myös muutaman päivän visiitti Málagassa. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa varaamaan yösijan Airbnb:n kautta. Jännää sekin!

Jännää on taas matkustaa yksin: en oikein koskaan ilahdu siitä ajatuksesta. Kalevihan lähtee samaan aikaan myöskin Málagaan, sillä meidän oli tarkoitus viettää loppuloma yhdessä. Aiomme toki nähdä siellä, kun kerran reissua yhdessä suunniteltiin, eivätkä välimme ole muutenkaan mitenkään poikki. Kalevi esimerkiksi haki Lyylin koulusta eilen, kun minulla oli kymmenen tunnin kipukohtaus vatsassa. (Niinkuin tässä keväässä ei nyt olisi ollut muutoinkin jo tarpeeksi huolta ja murhetta.)

Kivusta selvisin, vaikka täytyy sanoa, että se oli kyllä tuolla kipuasteikon yläpäässä. Ulvoin ja huusin aina välillä, ja ihmiset pysähtyivät kysymään, mikä hätänä, kun vaivalloisesti taitoin matkaa lääkärille ja sieltä (taksin avulla) apteekin kautta takaisin. Mitään kummempaa ei verikokeissa löytynyt, ja ilmeisesti kysymys on jälleen närästyksestä, ja sainkin happosalpaajakuurin vaihteeksi takaisin elämääni. 

Terveys on huolestuttanut muutoinkin, kun isovarpaiden iho on puolittain ollut puutunut oikeastaan jo vuosia, mutta nyt puutumisalue on levinnyt. Samoin sormissa tuntuu nykyisin aika ajoin puutumista. Outoa. Onneksi on taas lääkäriaika varattu vakityöpaikkalääkärille, joka on löytö! Onni on olla Helsingin kaupungilla töissä. 

Työpaikan vaihtoa en siis tällä hetkellä suunnittele, ja niinikään kuoppasin ajatukseni ylentyä urallani: eivät hermoni kestäisi rehtorin töitä, joten mennään näillä. Muutoksia on kuitenkin muuten tiedossa: muutto isompaan asuntoon siintää mielessä. Kesäloman alussa käyn pankin kanssa neuvottelut lainasta, ja heti sen perään myyntineuvottelija tulee arvioimaan nykyisen kotimme arvon. Ehkä tämä menee myyntiin jo kesällä... Hui.

Suunnitelmissa olisi noin 50-neliöinen, putkisaneerattu kaksio Puotilasta, Itä-Helsingistä. Rahat voisivat jopa riittää! Eniten tietysti pelottaa, miten saan myynnin, oston ja muuton ajoitettua järkevästi ja remontit tehtyä: jotain homeremppaa on asunnossa kuin asunnossa tehtävä allergiani vuoksi, mutta pidetään nyt peukkuja taas kerran pystyssä, että jospa löytyisi sellainen helposti remontoitava asunto meille jo syksyllä. Alla yksi haaveilun kohteena olevista kämpistä:

Asunto myynnissä täällä!

Onnistuin tattaripiirakassa!

Vihdoinkin onnistuin loihtimaan tattaripiirakasta makoisaa. Ja mikä parasta – ja hämmästyttävintä – loin reseptin aivan itse! Onhan tätä tullut harjoiteltuakin, ja ilmeisesti viime vuosien kokkaamisten avulla olen pikkuhiljaa ruvennut ymmärtämään, mistä ruoanlaitossa on kysymys.

Alkujen aluksi kokeilin tattaripohjaista piirakkaa tattarijauhopussin ja netin ohjeiden avulla. Aina tuli kuivaa ja mautonta, vaikka kuinka lisäilin nestettä ja alensin uunin lämpötilaa. Tänään lisäsin joukkoon maitorahkaa, jonka avulla sain pohjasta mehevämmän. Hiukan taikina juuttui piirakkavuokaan kiinni, mutta sen voi korjata voitelemalla vuoan. 

Rahkan lisäksi maustoin piirakkaa reilummalla kädellä, ja taktisesti maistelin tulosta jo ennen uuniin laittoa. Otin siis riskin, sillä täytteessä oli kananmunaa. Maistelu kuitenkin kannatti, sillä ilman sitä en olisi uskaltanut lisätä chiliä niin paljon kuin nyt tein. Ensi kerralla lisään ehkäpä vieläkin enemmän...

Terveysruokaa tämä ei rahkasta huolimatta ole, mutta vehnätöntä, sokeritonta ja lihatonta eli tämänhetkiseen ruokavaliooni sopivaa viikonloppuherkkua. Sitäpaitsi tänään sain vieraita, joita en pitkään aikaan ollut kunnolla nähnyt ja jotka olivat ensi kertaa tässä asunnossa kylässä, joten mikä ilo, että piirakka onnistui!

Tattaripiirakka paprikatäytteellä

Pohja:

100 g voita (tai margariinia)

3 dl tattarijauhoja

1/2 tl suolaa

1 tl leivinjauhetta

1 dl vettä

200 g (1 prk) maitorahkaa

Sekoita pehmeään rasvaan kuivat aineet. Lisää vesi ja rahka. Sekoita kunnolla. Levitä taikina ison piirakkavuoan pohjalle ja paista 225-asteisessa uunissa (alimmalla tasolla) kymmenisen minuuttia.

Täyte:

öljyä

300 g (2 kpl) paprikaa pieninä paloina

150-200 g emmentaljuustoa raastettuna

3 kananmunaa

200 g (1 prk) kermaviiliä [tai 120 g (1 prk) smetanaa]

1/2 tl suolaa

1/2-1 tl chiliä

ruohosipulia tai muita (tuoreita) yrttejä

mustapippuria

Pilko paprikat melko pieniksi paloiksi ja pehmennä ne kattilassa, tilkassa öljyä noin viiden minuutin ajan. Lisää paprikoiden joukkoon suola.

Sekoita kaikki täytteen ainekset keskenään. Kaada täyte esipaistetun pohjan päälle ja jatka paistamista n. 15 minuutin ajan uunin keskitasolla. 

Huom. Kun otat piirakan uunista, käytä kuivaa pannulappua. Nimimerkki Kaksi palorakkulaa etusormessa.

Piirakanleipomisen ohella olen ehtinyt tänään opiskella espanjaa suurella ilolla uuden oppikirjan myötä. ¡Dime!

Kielihullaannus

Vejer de la Fronteran pieni kyläkaupunki sulatti lopullisesti sydämeni ystävällisine ihmisineen ja kauniine maisemineen. Espanja, kyllä kiitos, aion oppia tuntemaan maasi ja ennen kaikkea kielesi. Kielesi myös Argentiinan vuoksi, sillä uumoilen, että tangoharrastus ajaa minut jossain vaiheessa elämääni Buenos Airesiin.

Ben Fredericson

Ihanaa, kun tässä iässä, tässä vaiheessa elämää on tällaisia unelmia jäljellä. Ihanaa, kun vielä tämän ikäisenä jaksoin tosissani alkaa uuden kielen opiskelun. Uskon, että jaksan, sillä motivaatio on korkealla juuri näiden tavoitteiden takia – ja realiteetit kohdillaan. Espanja ei ole turhan vaikea kieli oppia vähän vanhemmalla iälläkään; korkeintaan verbisysteemi saattaa ajaa raivon tai epätoivon partaalle.

Fernando López

Innostuin näin kesäloman kunniaksi parantelemaan myös englantiani. Huomasin reissulla – ja olen huomannut kevään aikana yleisemminkin – että osaan englantia ihan hyvin. Puhuminen on luontevaa, ja ymmärrän kohtalaisesti myös natiivien puhetta. Englantia en aiemmin käyttänyt viikottain, mutta tangossa on tullut nyt vastaan väkeä, joka ei juuri suomea puhu. Olen joutunut huomaamattani englannin ylläpitoharjoituksiin!

Manuel Acebedo

Tänään innostuin tekemään Ylen abitreenejä, jotta saisin kielioppiani täsmällisemmäksi. Ainoa murheeni on vain se, miten saada aika riittämään kaikkeen... Mutta ehkä englannin opiskelu on vain ja ainoastaan kesäpuuhaa. Espanjaa aion syksyllä opetella päivittäin, mutta pienikin annos päivässä riittäköön.

Ensi kesänä aion lähteä jälleen Vejeriin, tällä kertaa Lyylin kera. Isäntäperheeni jo toivotti minut tervetulleeksi uudelleen, ja aivan mielellään lapsen kera. Kieltä vaan täytyy osata sitten paremmin, sillä nyt oli kyllä aika tuskaa, kun en käytännössä osannut mitään muuta kuin yksittäisiä sanoja ja kieliopin haivenia.

Contra Curva

Opetus kurssilla oli tehokasta, sillä meitä oli vain kaksi oppilasta. Opettaja puhui kaiken aikaa, mutta hyvin selvästi ja lujalla äänellä, ja opin viikon aikana runsaasti uusia sanoja ja sain selkeyttä kielioppiin. Keskustelutaidotkin pääsivät tietenkin käyttöön, pakon edessä, sillä 35-vuotias opettaja ei osannut englantia, eivätkä isäntäperheeni yli 60-vuotiaat vanhemmat luonnollisestikaan englantia edes ymmärtäneet paitsi isäntä taisi kieltä muutaman sanan verran. Juuri ne samat sanat osasin itsekin espanjaksi.

Aikalainen koettelemus aivoille, mutta mielelle ja vanhenevalle sielulle sangen tarpeellinen irtiotto. Tällaista elämää lisää surun jälkimaininkeihin, pyydän. 

Huomenna hän lähtee

Kylläpäs on kesäkuun ensimmäiset viikot hurahtaneet nopeasti. On ollut hurjan hauskaa, ihan rehellisesti sanottuna; olen surrut ajallisesti vähemmän, mutta sitten kun olen alkanut itkeä, olenkin lähinnä parkunut. Onneksi kerrat ovat olleet yhden käden sormilla laskettavissa. 

Huomenna lähden Espanjaan, kielikurssille Vejer de la Fronteraan Andaluciaan. Jännitys on vähentynyt sitä mukaa, mitä lähemmäksi lähtö on käynyt. En tosin vieläkään yhtään tiedä, miten selviän Málagasta Vejeriin, mutta eiköhän se tuolla paikan päällä selviä. Yksi bussiaikataulu on tulostettuna mukaan, joten englannilla, alkeisespanjalla tai elekielellä sitä sitten edetään. :D

Oikeastaan aika vinkeää lähteä. En odota matkalta juuri muuta kuin espanjan oppimista ja lämpöä. Plussaa olisi, jos muut kurssikaverit olisivat samanhenkisiä, eikä tarvitsisi viettää kaikkia iltoja yksin. Tosin sekin kuulostaa nyt ihan passelilta, sen verran töötti olen aktiivisten uimakoulu/kuntoilu/kokkailu/kaveriviikkojen jäljiltä.

Eilen vietettiin Lyylin 7-vuotislapsisynttäreitä. Kavereita oli paikalla kokonaiset 18 ja aikuisia kymmenkunta. Oli siinä vilskettä. Onneksi oli myös apukäsiä; ilman heitä hommani olisivat tuplaantuneet. Kaikki meni juuri niin kuin Veikon kynästä olisi ollut käsikirjoitettu: tarjoilut runsaita, meininki letkeää ja ihmisillä hyvä mieli – ihan niinkuin suurimmassa osassa juhliamme silloin ennen muinoin. Sanoisin, että olemme juhlanjärjestäjäväkeä, tai siis olimme. :/

Siinä imuroidessa juhlatilaa lähtökuntoon muutama kyynel vierähti poskelle. Mietin, että iskä ehkä oli katsellut pilven reunalta menoa onnellisena ja ylpeänä tyttärestään. Näin yritän uskoa, vaikka todellisuudessa en taivastarinoihin uskokaan. En enää. 

Taivas on kuitenkin ollut viime päivät kaunis niin kuin taivas vain olla voi. Kerään nyt kaikkia voimiani ja rohkeuttani selvitä tulevasta ilolla. Päätin lenkillä käydessä, että nyt vain vaikka väkisin hymyilen ja nauran. Se kun tekee niin hyvää – itselle ja muille. 

Furby-kakku oli suuri ihailujen kohde. Älkää kysykö minulta, mikä on Furby, sillä en aivan tarkkaan tiedä. 

Sellaiseksi kuin olen

Olen elänyt onnellisia viikkoja, enkä siksi ole ehtinyt kirjoittaakaan. Tulevaisuuden kirjoitustahti saattaa muuttua juuri tällaiseksi: parin viikon välein jotain "kevyttä". Mutta lopettaa en aio!

Mitään erityistä ei ole tapahtunut, paitsi että tango on vienyt sydämeni. Tänään olen menossa tangoyhdistyksen vuosikokoukseen ja sunnuntaimilongaan (tanssiaisiin), ja kieltämättä jännittää. Yhteisössä nimittäin on aina draamaa ja tällä hetkellä normaaliakin enemmän.

Jännittää toinenkin asia: olen lähdössä tasan kolmen viikon päästä Espanjaan kielikurssille paikalliseen kielikouluun. Oikeastihan en juuri espanjaa osaa, etenkään kun viime aikoina en ole ehtinyt kuin nopeasti päivittäin tehdä pari harjoitusta. Siellä sitten perhemajoituksessa pitäisi jotenkuten pärjäillä tällä kielellä. Huisia, voisi tokaista, etenkin näin aikuisiällä. Tällä hetkellä mietin ennen kaikkea sitä, että mitenköhän selviän edes Málagasta Vejer de la Fronteraan, jossa kurssi järjestetään. En ole varannut bussimatkaa, en tiedä, miten sellainen tehdään, enkä jaksanut ottaa vastaan kielikoulun ylikallista tarjousta matkajärjestelystä. 

Elän nyt sellaista elämää, etten pelkää ottaa riskejä. Tuntuu, ettei ole mitään menetettävää. Toisaalta en tiedä, mikä olisi elämäni sisältö, jos en esimerkiksi harrastaisi tangoa. Tuntuisi varmasti todella yksinäiseltä. Vaikka Lyylin kanssa meillä on ollut oikein mukavia päiviä, ei minulle millään riitä kaksin lapsen kanssa puuhastelu ja töissä käyminen. Ei varmasti riittäisi isomman perheenkään ympärillä pyöriminen. Välillä ajattelen, että varmasti näin oli tarkoitettu: ehkä minun ei kuulukaan elää perhe-elämää, vaan koska olen vapaa sielu, sinkkuus sopii minulle. Eipä tarvitse tanssia kenenkään pillin mukaan. 

Lyyli mummoilee: tekee käsityötä samalla kun katsoo telkkua.

Lyyli muuttaa kesän alussa luokseni. Oikeastaan mikään ei kuitenkaan muutu heti, kesä on joka tapauksessa kesä, ja Lyyli viettää viikkoja isovanhempien luona. Espanjan kielikurssin lisäksi aion mennä kesätöihin lastenleirille ja loppukesällä osallistun tangoleirille. 

Elän nyt muutoinkin sellaista elämää, josta pidän. Olen tyytyväinen ulkonäkööni, syömisiini, liikkumisiinkin, ainakin melkein ja tuntuu siltä, että soimaan itseäni vähemmän siitä, etten ehdi lukea kirjallisuutta tai tehdä ruokaa itse. Vietän vapaa-aikaa sellaisissa kuvioissa, joissa haluan olla, sellaisten ihmisten kanssa, joista pidän. Lyylin kanssa on aina helppoa ja mukavaa, ja vaikka olenkin hermoheikko ja tiukka, olen kuitenkin ihan hyvä äiti. Kaikesta huolimatta.

Ja töksö olen edelleen, suorasanainen, mutta välitän siitäkin entistä vähemmän. Loukkaantukoot, jos eivät elämäntyylistäni tai ideologioistani pidä. Onhan minusta tietysti tullut rasittava, kun olen avoimesti huolestuneempi ympäristön tilasta ja maailman eettisistä kysymyksistä. Sikälikin siis erittäin hyvä, että kotona ei kukaan toinen aikuinen joudu kuuntelemaan jupinoitani.

Kaikki on siis erittäin hyvin, kunhan minua ei pakoteta liian usein onnellisten, lapsellisten perheiden illanviettoihin, sillä ne ovat koettelemuksia. Olen niin kaukana kaikesta tuosta, eikä todellakaan huvita nähdä silmieni edessä sitä, minkä itse menetin. Ehkä jonain päivänä tuokin taas onnistuu ilman kyyneleitä. 

Eräänä kauniina sunnuntaiaamuna

Surullisena herään sunnuntaiaamuun, eikä tilannetta paranna se, että on äitienpäivä. Lapseni on mökillä, ihan siunauksellani, sillä se on varmasti kaikkien kannalta paras ratkaisu. Silti itkettää. 

Itkettää se, että lapsen tekemä äitienpäivälahja jäi tarhaan. (Enkä hae häntä tarhasta aikoihin, joten milloinkohan lahjan saan...) Itkettää, kun muistelee niitä lapsuuden äitienpäiviä, kun kaikki kokoonnuttiin olohuoneeseen, annettiin äidille lahjat, syötiin kakkua... En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta tässä tunnetilassa voin hyvin kuvitella, miltä tuntuu niistä naisista, jotka eivät tahdostaan huolimatta lapsia koskaan saaneet. 

Itken toki muutenkin joka päivä – ja lähes kaikkialla. Saatan istua kahvilla ja puhjeta kesken kaiken kyyneliin. Viime yönä näin unta Veikon kuolemasta; unessani hän kuoli toisella tavalla, mutta kaikki tapahtui jälleen yhtä inhottavan realististisesti. Muistan unessa olleen sairaanhoitajan sanat: "Hän kuuroutui vasemmasta korvastaan, joten hän ei kuule mitään." Viimeisiksi sanoisekseen Veikko pyysi, että saisi nukkua viimeisen yönsä Lyylin kanssa. Unessa hän tiesi kuolevansa. 

Uni oli hyvin surullinen, mutta sikäli lohduttava, että olimme siinä perheenä: Veikko, Lyyli ja minä. Todellisuudessahan perheemme hajosi neljä vuotta sitten. Ihmettelen itseäni, miksi siis edelleen olen näin surullinen, etenkin kun nyt kevään tultua suruni tuntuu syventyneen. Ehkä se sekoittuu väsymykseen, enkä jaksa vastustaa surun tunnetta samalla tavalla kuin alkuvuodesta, jolloin ilmassa oli enemmän toivoa. 

Nyt olen kuoppaamassa ihastustani. Helppoa sekään ei ole, ja se on yksi syy siihen, miksi en ole jaksanut kirjoittaa. Aivoissani ei paljon muuta pyöri kuin espanjan sanoa, sydänsuruja ja surua. Mitä niistä viikko toisensa jälkeen samoja puhumaan. 

Kerron kuitenkin taas tapaamisista, nopeista silmänräpäyskohtaamisista, sillä ne ovat hämmentäneet ja sykähdyttäneet elämääni. Ensimmäinen tapahtui muutama viikko sitten, kun perjantai-iltapäivänä kävelin kahvilla ystävän kanssa käytyäni kesätyötapaamiseen. Kello oli lähempänä viittä, ihmisiä oli liikenteessä paljon, ja Ateneumin edessä bussipysäkillä seisoi suuri ihastukseni. Hän pälyili suuntaani, mutta ei sanonut mitään, pikemminkin kääntyi poispäin. Hymyilin hänen suuntaansa, sillä en ollut varma, oliko se hän. Tilanne oli muutamassa sekunnissa ohi, ja ainoa varma asia, mitä siitä muistan, ovat hänen farkkunsa, sillä ehdin katsoa niitä tarkasti ja todeta, että tuntemani teinifarkuthan ne ovat. Tilanteesta jäi epäselvä maku suuhun. Oikeastaan en ilahtunut, jäin vain yhtä hämmentyneeseen olotilaan kuin hänen kanssaan muutoinkin.

Toinen, todellinen sykähdys sattui eilen, kun ratikka pysähtyi hyvin pitkäksi ajaksi Hämeentielle odottamaan Kurvissa jumahtaneen ratikan siirtämistä pois. Luin lehteä ja jostain syystä katseeni tavoitti vastapäätä olevaan lähikauppa Alepaan menossa olevan tangomiehen – siis sen, joka silloin kerran alaovella ilahtui minusta. Muistattehan? Kauppaan hän käveli käsi kädessä jonkun tytön kanssa, mutta en ihmeekseni hätkähtänyt tai pahastunut tuosta ollenkaan. Olen varmasti ihastunut tuohon ihmiseen ihmisenä, mutta tuskin muutoin. (Samalla tajusin, että vaikka luulin stalkanneeni hänet Facebookista, olin osunut väärään ihmiseen...)

Ainoastaan piristyin näkemästäni, ja itkin illalla hivenen vähemmän. Tänään olen edelleen suunnattoman väsynyt valvotuista tai levottomista öistä. Aloin vihdoin syödä lääkärin määräämää melatoniinia, jotta uneni edes hiukan syvenisi. Väsynyt olen myös siksi, että olen varta vasten valvonut milongassa perjantaina. Tänäänkin menen milongaan ja sitä ennen treffeille. Yhtään ei huvittaisi. Yritän pakottaa itseni myös lenkille ennen lösmäilyjä, sillä milongassa tuskin tanssin; en tanssinut perjantainakaan melkein yhtään. En osaa vielä, enkä jaksa nyt vieraita ihmisiä.

Tangotunneilla sitä vastoin on ollut mukava käydä, sillä tunneilla on pääsiäisen jälkeen ollut hyvin vähän väkeä, opetus on ollut ymmärrettävämpää ja ennen kaikkea siksi, että alan tuntea siellä käyviä miehiä. On paljon mukavampaa tanssia sellaisen miehen kanssa, jonka tanssityylin jo tuntee kuin uppo-oudon kanssa. Suosikkitanssittajani käy sitä paitsi tunneilla ahkerasti.

Älkääkä kuvitelkokaan, että mitään ihastusta tähän suosikkiin tai muihinkaan olisi tai tulisi. Tanssi(tta)minen ja ihastuminen ovat kaksi täysin erillään olevaa asiaa, aivan kuten treffeillä käyminen ja naimisiin meno. Molempia on kokeiltu huonolla menestyksellä. Ehkä tänään kohtalon linnut ovat suotuisampia ja siunaavat iltapäiväni niin, että en ainakaan lähde kyynelten saattelemana pois.

Mutta sitä ennen juoksemaan, jos tällä väsymyksen määrällä pystyy. Sydän kun on koetuksella muutoinkin...

Aika on

Loma on tehnyt terää! Tulimme maalle torstaina ystävän kyydissä, ja mielentila oli rauhaton, jopa pahantuulinen. Väsymystä, kaipuuta, kiukkua.

Aika pian olotila vaihtui rauhallisen levolliseksi. Tarvitsin "kotikodin" seuraa, lepoa ja joutenoloa, kaiken lisäksi kun flunssa iski päälle. Lyylikin sairasti vatsataudin, ja niinpä pitkäperjantai meni pääasiassa sisätiloissa lueskellen, espanjaa opiskellen ja vaikkapa Astrid Lindgren -dokkaria katsellen. 

Arkista, suorastaan liioitellun arkista, vaikka on kristikunnan suurin juhla! Huomenna maanantaina, toisena pääsiäispäivänä, kun palataan kotiin, suunnitelmissa on pestä ikkunat. Kevät tulkoon lopullisesti tällä tavoin. 

Huhtikuun ja toukokuun viikoista on tulossa suunnattoman kiireisiä, kuten keväisin yleensä: on koulutuksia, tanssikorttien tanssit on tanssittava, jonkin verran juhliakin ja elämänmuutoksia ainakin ruokavalion suhteen on tiedossa. Jännityksellä odotan, mitä muuta on muutettava kuin elämä sokerittomaksi.

Yhden lääkärin määräyksestä olen nyt siis ainakin useita kuukausia täysin ilman valkoista sokeria. Jossain vaiheessa täytyy käväistä ravintoneuvonnassa, jotta tietää, mitä saa ja mitä pitää syödä. Odottelen nyt kuitenkin ensin lopullisen tuomion; laboratiokokeiden tulosten pitäisi olla ensi viikolla valmiit.

Olen iloinen siitä, että olen jaksanut tutkia ja hoitaa itseä ja ehkä pikkuhiljaa vähän rauhoittaakin elämää. Jotenkin tuntuu siltä, että olen vapaampi nyt kuin aikoihin, vaikka muodollisesti rajoitteita on enemmän. Jotenkin ei jaksaisi selitellä muuttunutta elämäänsä kenellekään, vaikka varmasti pitää, ja vähän huvittaa se, että taas päällä on tällaisia "ruokakikkailuita", niin kuin niitä ei minulla nyt olisi useaan eri otteeseen ollut ennenkin! Mutta minkäs teet; ehkä olen vasta nyt ratkaisujen äärellä? Ja toisaalta, kenellepä se kuuluu, mitä syön, vaikka sosiaalista syömistä tietyistä ruokalajeista kieltäytyminen tietysti rajoittaa. Ehkäpä tästä lähtien syön entistä useammin yksin tai vain sellaisissa olosuhteissa, joissa ei selittelyjä tarvita.

Monella tapaa olen kyllästynyt puolustelemaan valintojani ja elämääni. En tiedä, miksi edelleen tunnen syyttelyjen ja syyllistämisen taakan harteillani. Ehkä aikaa ei ole vieläkään kulunut menneestä raskaasta elämästä tarpeeksi. 

Tai ehkä on aika vaihtaa näkökulmaa, kuten ystävä jokin aikaa sitten totesi. Ehkä kysymys ei olekaan ajan kulumisesta.

Aina ei voi

Aina ei voi jaksaa, eikä aina voi olla kivaa. Tai ainakaan ei voi aina jaksaa täysillä, eikä aina voi olla huippukivaa.

Viime viikonlopun superhyvän fiiliksen jälkeen olen pelännyt lässähdystä kuin hullu. Milloin se kurjuus taas palaa?

Kurjat fiilikset eivät kuitenkaan ole saapuneet minua tällä erää ahdistelemaan, vaikka sellaisia onnen hetkiä, joita viikonloppuna ja vielä maanantainakin koin, en olekaan enää kohdannut. Ehkä sain niistä jo voimani? Ehkä en olisi enempää pystynyt ottamaankaan vastaan.

Lauantaina tuntui siltä, että päässäni naksahti jotain, ja tajusin jollain syvemmällä tasolla, kuinka tärkeää ihmisten välinen estoton vuorovaikutus on. Kuinka tärkeää on heittäytyä siihen hetkeen ja keskittyä siihen ihmiseen, jonka kanssa aikaansa viettää, miettimättä sen syvällisemmin kaiken pysyvyyttä tai lopullisuutta. 

Ymmärsin yhtäkkiä, kuinka vähän on merkitystä sillä, oletko mies vai nainen. Tärkeämpää on antautuminen.

Ei, en ole tavannut ketään (uutta), en löytänyt elämälleni sen selkeämpää suuntaa enkä voi huokaista täällä niitä sanoja, jotka toivon joskus saavani kirjoittaa. Elän edelleen yksin, mutta onneksi ystäväpiiriin kuuluu paljon hyviä ihmisiä, paljon myös kohtalaisen uusia kasvoja, eikä kieltää voi miesten olemassaolon voimaa. Ei, vaikka sukupuolella ei aina olisikaan sellaista merkitystä, joka sillä väitetään olevan. 

Suoritan elämääni mm. opiskelemalla espanjaa Duolingossa. Se on onneksi etupäässä kivaa!

Tyytyväisyyden tunteen keskellä olen kuitenkin saanut taistella jaksamisen kanssa. En koskaan oikein ole jaksaa arkea kunnolla, ja siksi sorrun juomaan kahvia liikaa, syömään suklaata rajoitta, nyppimään hiuksiani tai hoitamaan hermostunutta ja väsynyttä itseäni muilla epäterveillä keinoilla. Se harmittaa, mutta kaipa se samalla on aika inhimillistä ja kohtalaisen yleistä. 

Onneksi ylensyömiseni on kuitenkin sopivasti hallinnassa nykyään, eivätkä hiuksetkaan ole häiritsevästi harventuneet. Turhaan vaadin itseltäni täydellisyyttä, sen tiedän. Ketä haittaa, jos kynsinauhat ovat osin nyhdetyt tai kahvi murisuttaa mahaa? Kuka muu miettii vatsamakkaroitani? Ei epätäydellisyyteni muilta pois ole, eikä aina itseltäkään, kunhan siihen ei liikaa kiinnitä huomiota.

Koska yleensä suoritan elämääni, päätin, että seuraavien tuntien aikana en sitä tee, vaan kuuntelen musiikkia, juon kahvia ja teen samalla ihan mitä tahansa pöllöä, mitä mieleen juolahtaa, vaikka se sitten olisi pelkkää Facebookissa roikkumista. 

Sillä siten voi vähentää elämän stressiä. Sitäpaitsi tarvitsen tyhjiä hetkiä, jolloin muistella viikonlopun rönsyileviä keskusteluja, naistenpäiväntoivotuksia, syvää halausta, sämpylöitä leiponutta siskoa, haukotuksia kesken puheen ja tilanteesta aiheutunutta hervotonta naurukohtausta, kummitytyn ja veljensä kanssa vietettyä lapsenmielistä iltaa, voimauttavaa joogatuntia, rauhaisaa uintihetkeä ja argentiinalaisen tango-open kanssa käytyjä omituisia keskusteluja. 

Hyvä on elämä, vaikka ja koska aina ei voi.

Perjantai, nämä laulut on kaikuja saarelta...

Onpas ollut loma; harvoin ollaan näin aktiivisesti ja näin helpolla vaivalla oltu liikkeellä. Luistelua, kylpylää, kaverivierailuja, Leikkiluolaa, ulkoilua, yhteiskokkailuja...

Olen todella tyytyväinen menneeseen viikkoon, etupäässä kai siksi, että paitsi että lapselle myös minulle on löytynyt mukavaa seuraa. Lisäksi olen saanut asioita hoidettua, ja nyt on 6-vuotisneuvola neuvolatädin soittoa vaille suunniteltu(!), minulle varattu lääkäri vatsavaivojen tutkimista varten (keliakia suljettava pois) ja paperiasioita pyöräytetty oikein olan takaa.

Kun kyselin Lyyliltä menneen viikon huippuja, jostain syystä keskustelu ajautui äidin pieniin kilahtamisiin:

Lapsi: Mä en ala raivoomaan, kun joku todella vanha tietokone jumittaa.

Äiti: No, mitä sä sitten teet?

Lapsi: Mä vaan ootan. Mä vaikka leikin jonkun lapsen kaa tai pelaan. 

Pelata voisi siis varmasti enemmänkin. Eilen Lyylin kaverin, hänen veljensä ja äitinsä luona kyläillessämme pelasimme muistipeliä ainakin tunnin. Se oli mukavaa! Seuraavia pelihankintoja lienevätkin ihan perusmuistipelit. 

Ennen mitään uusia hankintoja eletään nyt kuitenkin tovi perusarkea: tytär lähtee tädilleen, ja minä yritän huomenna "tavalliselle" tanssitunnille monen viikon tauon jälkeen, sitten on tiedossa naistenilta työkaverin luona ja sunnuntaina vain lepoa ja hyvää oloa. Uimistakin viikonlopuksi suunnittelen, sillä nyt on kyllä alettava kuntoilemaan kunnolla. 

Lomanjälkeinen kevätsuunnitelmani on harrastaa hikiliikuntaa vähintään puolitoista tuntia viikossa. Määrä vaikuttaa pieneltä, mutta liikunnan pitää todellakin olla kunnollista lihaskuntoharjoittelua tai hien pintaan nostavaa tanssia. Pelkkä käveleminen ei täksi kevääksi nyt riitä, vaikka sitäkin aion urakalla harrastaa. 

Kevättä kohti on siis käännytty! Elämä, täältä tullaan ja kyllä mä vielä näytän.

Espanjan verbien opettelua. Pyykit odottavat tuolilla silittämistään, kalenteri on jo kaivettu esille loman viimeistä päivää varten, sillä tunnit ne on lomallakin suunniteltava... Muttei kauhistuta palata normiarkeen; tiedossa työhaastattelu ja useita kivoja iltamenoja. :D

Hullut ajatukset

Viime viikot ovat olleet hassuja. Ensinnäkin olen täysillä hurahtanut espanjan opiskeluun: tankkaan sanoja työmatkalla, kävellessäni töihin, kuunnellen aina välillä iPodilta oppikirjan tekstejä tai sanalistoja, yrittäen opetella niitä ulkoa. Välillä sanat pyörivät päässäni jopa yöllä herätessäni! 

Toiseksikin olen ollut mielettömän energinen, vaikka olenkin kärsinyt tyypillisestä kevään valon tuomasta iltapainotteisesta väsymyksestä. Jaksan edelleen kävellä aamu kuin aamu töihin. Jaksan puuhastella kotona, tosiaan opiskella ja harrastaa myös kulttuuria. Iltaisin kuitenkin itkeskelen edelleen, varmaan väsymyksen ja yksinäisyyden yhteisvaikutuksen takia, mutta aamuisin olen pirteä kuin peipponen.

George Thomas: Finch with ruffled feathers, Explored!

Havahduin eräänä iltapäivänä kaupasta tullessani tietä ylittäessäni ajatukseen, että mitäs jos minä nyt vain jäisin noiden autojen alle. Ikäänkuin ehdotin itselleni tällaista vaihtoehtoa. Se tuntui helpottavalta: ei tarvitsisi enää jankata näitä samoja eroon, epäonnistumiseen, yksinäisyyteen, ikuiseen puutteeseen liittyviä ajatuksia päivästä toiseen. Mutta hetken asiaa ajateltuani totesin, että mieluummin kuitenkin menen nyt kotiin, vaihdan kotivaatteet, syön herkullista kalaa ja marinoimiani vihanneksia, juon viiniä ja keitän kahvit päälle kera suklaamantelien. Ajatelkaa, ruoka se minut pelasti synkkääkin synkemmiltä mietteiltä.

Jälkikäteen säikähdin ajatuksiani, vaikka kaipa ne nyt ihan normaalin rajoissa kulkevat, ja päätin tehdä netin BDI-masennustestin. Eivät tuollaiset itsehoitotestit kenties mitään kaikkein luotettavimpia ole, vaikka samansuuntaisia käyttävät lääkäritkin. Tulos oli lievästi masentunut, mistä olin oikeastaan vähän yllättynyt. Jotenkin olin kai ajatellut, että olen salaa ihan todella masentunut. Toisaalta samaan aikaan tiedän kyllä, että olen oikeastaan paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Nukun niin mainiosti, syön melko normaalisti – en ole juuri ahminutkaan aikoihin – ja kaiken lisäksi löydän iloa monista harrasteista ja töistäni. En yksinkertaisesti voi olla masentunut. Minua vain surettaa tietyt elämän epäoikeudenmukaisuudet, menneet surulliset vuodet, sairastelut ja ihan inan etsin itseltäni, ehkä muiltakin huomiota surullani. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että haluaisin olla masentunut, että saisin jostain lohtua, sillä en halua hakea lohtua ruuasta tai alkoholista, joista ihmiset kai yleisimmin lohtua hakevat ja saavatkin. Minun lohtuni siis olkoon suru.

Tänään, virkeäni kahdeksan maissa omia aikojani herättyäni ja herkullisen aamupalan syötyäni rupesin lukemaan erästä laihdutusblogia. Olenhan hurahtanut itsekin terveellisyyteen ja jo lukenut läpi toisen, mainion laihdutusleikkausta ja laihdutusta käsittelevän blogin, joten päätin jatkaa saman genren parissa. Jotenkin näiden mietteiden lukeminen on mielettömän lohduttavaa; laihduttajan ajatukset voivat liipata läheltä omia mietteitäni, mutta maailma on kuitenkin toinen. Minähän olen kärsinyt syömishäiriöstä nuoruudessa, ja edelleen minulla on jossain määrin vääristynyt suhde ruokaan, vaikka kuulunkin nykyään normaalin kirjoon, mistä iloitsen suuresti. Tämän kevään ruokaryhteilyn myötä olen yrittänyt hylätä myös ne pienet rippeet epänormaaliudesta: napostelun, ruoanvalmistuksen yhteydessä harrastamani tolkuttoman maistelun, hätäilysyömisen (sen tosin vähän vähemmän onnistuneesti) sekä kaiken turhan, kuten irtokarkkien ja prosessoidun ruoan syömisen (kouluruokaa lukuunottamatta) sekä valtavien annosten tankkaamisen.

Ajatukseni ovat siis pyörineet ja kierineet paljon ruoan ympärillä, mutta ajattelen tämän olevan piste kahdeksantoista vuoden ajan kestäneelle taistelulleni ruoan kanssa tai sitä vastaan. Jospa nyt vain oppisin syömään oikein ja sen jälkeen voisin ajatella jotain muuta yhtä intensiivisesti. Totuus varmaan on toinen: tulen todennäköisesti aina ajattelemaan paljon ruokaa, terveellisyyttä, elämänhallintaa, mutta toisaalta nautin siitä ja ajattelen kuitenkin paljon muitakin asioita, joskus ehkä vähän liikaakin. Siinä mielessä vieraan, uuden kielen opiskelu sopii minulle: tuleepahan jotain ihan muuta mietittävää: ei liian syvällistä, ei liian tunteikasta.

happykiddo: The Journey of Harry The Teddy Bear

Olen siis loppujen lopuksi onnekas, onnellinenkin ehkä, ainakin jos vertaan siihen, mitä olin viisitoista vuotta sitten. Silloin oli oikeasti masentunut: painoin 43 kiloa, mikä on minun ruumiinrakenteelleni ja 160 senttiä pitkälle kropalleni aivan liian vähän. Nukuin öisin kehnosti: heräsin melkein joka yö neljän–viiden aikaan miettimään asioita. Olin hyvin yksinäinen, enkä oikein pystynyt puhumaan ajatuksistani kenellekään. Olisipa silloin ollut blogi, johon purkaa oloaan! Asuin silloin kaiken lisäksi ulkomailla, jonne muuttaminen 20-vuotiaana ei varmasti ollut tehnyt yhtään hyvää jo valmiiksi masentuneelle mielelleni. Selvisin kuitenkin tuosta, joten miksen selviäisi nykyisistä huolistani: eroista ja yksinäisyydestä, siitä, etten saanutkaan perhettä, vaikka sellaisen niin kovasti olisin halunnut, ajatuksesta, että kaikki on liian myöhäistä jo, että tulevaisuudelta ei ole juuri mitään erityisen hienoa odotettavaa.

Ehkä mikään ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Eilen illalla kaikki tuntui synkältä, masennustesti näytti huonoa tulosta, itketti, harmitti, mutta tänään on uusi päivä: aurinko paistaa, aikaa on paljon ja yllättäen masennustestin tulos onkin normaali. Siispä luottaos tulevaisuuteen. Päivän ikävimmältä asialta tuntuukin tällä hetkellä se, että pyykit on taiteltava, jotta pääsee Sandbell-treenien jälkeen iltapäivällä suihkuun. Nämä velvoitteet suoritettuaan voikin sitten vain nautiskella koko illan, vaikkakin yksinään, mutta juuri sitä tunnun edelleen paljon kaipaavani: yksinäisyyttä. Kummaa.

Hui ja mui

Pelotti julkaista eilinen teksti, kun tiedän, kuinka paljon tuttuja tämän blogin lukijakunnassa on. Mietin heti ensimmäiseksi tänä aamuna herättyäni, että olikohan tuo nyt niin kovin järkevää. Mutta säästinpähän jälleen kerran terapiakustannuksissa, kun sain vuodattaa mieltä jo kauan vaivanneen kaipuuni tänne. Nyt olen kai avannut itseni niin auki kun voin, huomaan tuntevani. Ei ole kaapissa mörköjä sen enempää.

Blogini luonne on vuosien varrella muuttunut hyvin henkilökohtaiseksi; blogista on tullut päiväkirja. Tiedostan jankkaavanikin asioita, vaikka mielestäni löydän usein uusia näkökulmia pyörittelemiini samoihin lauluihin. Kirjoittaminen toimii minulle paitsi terapiana myös ajatusten jäsentäjänä. Kirjoittaminen on muutenkin hyvä harrastus: sillä voi täyttää sellaisen illan, kun on levoton, eikä oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Rauhoitun aina tekstiä tuottaessani, paremmin kuin lukiessani.

Viime aikoina en enää ole markkinoinnut blogiani juuri kenellekään. Saatan kyllä kertoa sellaista kirjoittavani, mutten oikeastaan halua uusien tuttujen pääsevän juttujeni äärelle. Se tuntuu liian henkilökohtaiselta. Haluan esiintyä tosielämässä iloisena, tavallisena ihmisenä, joka päällisin puolin kuitenkin olen. Tämä blogi paljastaa sellaisia puolia minusta, jotka eivät välttämättä hallitse arkista oloani kuin ajatuksien tasolla.

Olen kyllä yrittänyt kirjoittaa keveämmistä aiheista. Toisaalta en ole viime aikoina jaksanut välittää pukeutumisesta, sisustamisesta tai muista neutraaleista aiheista juurikaan. Säästän rahaa kevään matkaan, joten hankinnatkin on pitkälti jäädytetty. Toisaalta luotan siihen, että kun pahaa oloa on tarpeeksi vellonut, se menee ohi, ja sitten on vuoro kevyemmän elämän – myös täällä!

Valoisampaa kevättä kohden joka tapauksessa mennään. Olen monen "projektin" työllistämä, joten olen suunnitellut, että blogini kirjoitustahti voisi vähän harventua: viidestä kuuteen postausta kuukaudessa saisi riittää. Ehkä ehtisin miettiä kirjoituksia silloin myös vähän tarkemmin.

Yksi projektini, valokuvaaminen, ei välttämättä ole oikein saanut siipiä alleen, mutta olen kyllä tyytyväinen valokuvauskurssin antiin: tajuan vihdoin kameran säädöistä! Toinen projektini syttyi uudelleen yllättäen, vaikka olin sen jo mielestäni kuopannut, hylännyt ajan puutteen vuoksi, ehkä karanneen motivaationkin. Mutta nyt kun elämästäni on ruotsi hetkeksi taas hiipunut, oli tilaa uudelle kielelle: harjoittelen Duolingon ja vasta eilen löytämäni hyvän espanjan kielen oppikirjan avulla rakastamaani kieltä. Duolingon harjoituksia olen tehnyt muutamina päivinä kahden kuluneen viikon aikana, ja sanat ovat jääneet korvamadoikseni. Tuntuu hassulta, että minä, joka yleensä opin kielet hitaasti, olenkin yhtäkkiä saanut ihan erilaisen lähdön kielen oppimiseen: imen uutta kieltä kuin pesusieni. Siltä ainakin tuntuu, vaikka varmaan jankkaan silläkin puolella aika ahkerasti samoja fraaseja, uudelleen ja uudelleen, aina vähän eri muodoissaan. 

Hiihtoloman lopettajaisiksi rauhotun tänä viikonloppuna kuitenkin vain kuntoilemaan, näkemään ystäviä ja elokuvia sekä ihailemaan ikkunalaudan uutta vehreyttä: tulppaanit avautukoot!