Tyhjiksi ovat jäämässä kalenterin sivut. En oikein jaksa täyttää kaikkia päiviäni kahvitteluilla, leffoilla, lounailla, kun noihin menee kauheasti rahaa, eikä oikein inspiraatiotakaan löydy. Mieluiten olisin kotona, tekisin käsityötä, katselisin dokumentteja Yle Areenasta, lukisin kirjoja. Toki olen tuota kaikkea tehnytkin, mutta totuuden nimissä on sanottava, että allergiani ovat nyt niin pahoina, ettei kotona olo tee oikein hyvää. Tänäänkin on lähinnä vain syyhyttänyt, päiväsaikaankin, vaikka yleensä kutina alkaa vasta iltaisin.
DNRS-treenejä olen tehnyt kiitettävästi, vähintään puoli tuntia päivässä, joko itse tehden askelsarjaa tai kuunnellen vanhoja, äänittämiäni askelsarjoja. On se tehnyt hyvää mielelle, on jotenkin toiveikkaampi ja iloisempi olo. Arvostan elämääni, kaikkia sen polkuja ja haasteita, aivan eri tavalla sen ansiosta, että olen käynyt mieleisiä muistoja läpi ääneen puhuen, kuten ohjelmaan kuuluu.
Suru asuu varmastikin aina minussa, jollain tapaa, rakkaan ihmisen menettämisen takia, mutta se ei ole aikoihin ottanut minusta niskalenkkiä. Ja toki kaipaan ihmistä vierelleni: raskauden ajan olen päivittäin ajatellut, että kunpa Veikko vielä olisi rinnallani, mutta tuo ajatus käy nopeasti mielessäni, itketyttää tovin ja sitten taas jatkaa matkaansa palatakseen seuraavana päivänä uudelleen. Se ei tunnu raskaalta; raskasta on vain tämä yksin taivaltaminen, mutta senkin osaan aika ajoin kääntää tyytyväisyydeksi. Eipä tarvitse pelätä miehen menettämistä, ei pohtia avioeron tuomia rahallisia huolia, ei taistella kotitöistä kenenkään kanssa, ei surra sitä, miten oma terveys vaikuttaa toiseen. Ja onhan minulla Lyyli! Kyllä hänestä jo on seuraa: ei tietenkään samalla tapaa kuin aikuisesta, mutta kiitollisena mietin sitäkin monesti, miten onnekas olen, kun olen hänet saanut.
Huomannette siis, että mielentilani on syksyistä parempi, vaikka fyysinen vointi huonompi. Jännittää vähän, miten tämä kevään tulo vaikuttaa sisäilman laatuun: pakkasilla sentään ilma hiukan liikkui, mutta nyt kun on laskenut nollan tienoille, huomaan jo kotimme oudon tuoksun palanneen.
Niinpä tänään aloin ajatella, että 95 prosentin todennäköisyydellä asunto menee elokuussa myyntiin. Ihmeiden aika on ohi; kyllä niitä on tässä odotettu, vaikka yleensä on viisautta nähdä tosiasiat. Kuulin sitäpaitsi eilen, että asunnon sisäilmaan vaikuttaa todella paljon sen hiilidioksipitoisuus, ja täällä varmasti hiilidioksidia piisaa. Senkin voisi mittauttaa, mutta se on turhaa tämän asunnon suhteen, kun asialle ei kuitenkaan mitään voi tehdä. Ehkä ensi kerralla kannattaa jo homekoiratutkimuksen yhteydessä mittauttaa hiilidioksiditkin – siis ennen kuin tekee ostopäätöksen! (Aina vain hankalammaksi käy sopivan asunnon löytäminen...)
Nyt on kuitenkin turha murehtia sellaista, mille ei enää tai vielä mitään voi, ja yritän malttaa odottaa tuonne elokuulle asti ennen lopullisia päätöksiä. Aloin miettiä, josko minulla olisi voimavaroja myydä asunto itse, kun aikaahan ainakin olisi, mutta olen vähän empiväinen muiden syiden suhteen. Kalliiksi voi sekin tulla, kun oletettavasti asunto menee hitaasti kaupaksi. Ilmoittelu siellä täällä tai ihan pelkästään Oikotiellä on hintavaa puuhaa. Laskin, että kolme-neljä tonnia tuossa itse myymisessä voisi parhaimmillaan säästää. Kuulostaa lopulta pieneltä rahalta tässä konkurssissa, mutta säästö toki olisi tuokin. Onneksi on aikaa vielä miettiä tuota.
Kyllä tässä monenlaista ajatusta risteilee pienessä pääkopassa: mistähän sitten uusi koti, on se pulmista pahin. En oikein tiedä edes, minne haluaisin. Lähemmäs metroa tietysti, mutta en osaa sanoa, viihtyisinkö Mellunmäessä tai Kontulassa, jotka ovat asuinalueita, joihin minulla on varaa. Toisaalta en kai muutakaan voi, jos emme paikkakuntaa kerran ole vaihtamassa. Rastilan olen hylkäämässä, sillä 90-luvun asunnoissa on kaikki isot remontit tekemättä ja kymmenen–viidentoista vuoden päästä paljon kuluja, eikä Rastilasta löydy tuon vanhempaa asuntokantaa. Puotila olisi ihanteellisin 50–60-luvun asuntoineen, mutta sinne minulla ei tämän tappiollisen asuntokokeilun jälkeen ole varaa, eikä ehkä olisi ollut muutenkaan. Kaikkein turvallisinta nimittäin olisi hankkia samantyyppinen 60-luvun paikallaan muuratun talon asunto kuin Helminkadun helmi; sellainen, jossa kaikki isot remontit olisi jo tehty. Taloudellisesti lähes ainoa mahdollisuus ja turvallisuustasoltaan riittävä ratkaisu taas olisi tällainen 60-luvun elementti, mutta huippuimurilla ja kunnollisilla tuloilmaventtiileillä varusteltu tapaus, joita löytyy jonkin verran Kontulasta ja Mellunmäestä, tosin useasta vielä putket tekemättä. Hmm... Vai jäädäkö Vanhan Vuosaaren puolelle?
Välillä tuntuu siltä, että paljon on pienelle ihmiselle annettu pulmia ja tehtäviä ratkottavaksi, mutta enköhän ne jollain tapaa ratkottua myös saa. Ainakin tähän asti on onnistunut. Nyt vain hetken joudun kestämään tällaista välitilaa. Monella tapaa inhottavaa, että ainutkertainen äitiysloma menee sairastellessa. Täytyy kuitenkin ottaa tämän siltä kannalta, että koskaan ei voi kaikki olla täydellisesti. Nyt on monen moni asia napsahtanut tai napsahtamassa kohdilleen, ja vaikka asuntoasia ei vielä, sillekin tulee aikansa.
Hyvää yötä kaikille, tänään kuvatta. Oli aiheellista päästä tyhjentämään päänsä. Ehkä tästäkin lopulta hyvä viikko tulee.
