Jazz-kärpänen on pörrännyt

Viides kerta, kolmas vuosi peräperää. Tänne Poriin sitä aina näihin aikoihin eksyy muutakin kuin makaamaan maalla. Jatseilla vapaaehtoistöissä tapaa jänniä ihmisiä, kuulee hyvää musaa, saa puuhastella, jolla tienaa ilmaiset lounaat sekä muita festarietuja, kuten ilmaislippuja tutuille ja ilmaisen oman pääsyn moniin konsertteihin. Omassa tapauksessani saan vielä kaiken päälle kuntoilua, kun sotken Noormarkun ja Porin väliset 15 kilometriä kahdesti päivässä – tai yössä. Kannattaa siis ehdottomasti, etenkin jos kesäloma on pitkä! 

Tämän ilmaisen mainoksen jälkeen hiukan faktaa Pori Jazz -festivaalien menneistä vuosista, myös omasta näkökulmastani. Olkaattes hyvät! Kuvat eivät kuitenkaan liity Poriin, pelkästään jatsiin. ;)

Kuva: Javier Hidalgo

Pori Jazz – subjektiivisesti menneisyyttä ja nykyisyyttäkin

Ensimmäinen Pori Jazz -festivaali järjestettiin Kirjurinluodolla heinäkuussa 1966: kaksi konserttia sekä yhdet jamit, kuulijoita sentään kuutisensataa. Festivaali pääsi voiton puolelle, vaikka mahdollisia tappiota oli takaamassa mm. minulle tuttu ja rakas Helsingin yliopiston Satakuntalainen Osakunta. Kirjurinluodolle kuljettiin veneessä, joten meininki oli hivenen erilaista kuin nykyisten tuhansien juhlijoiden jatsien logistiikassa.

Kuusikymmenluvulla festivaali vakiinnutti paikkansa Porin kulttuuritapahtumien joukossa: yleisömäärät kasvoivat, konserttien määrät nousivat noin kymmeneen ja esiintyjiä oli niin kotimaasta kuin ulkomailta. Niinkin pian kuin 1968 alettiin jakaa stipendiä suomalaiselle muusikolle, joka oli vaikuttanut festivaaleilla. Tapa on jatkunut nykyjatseille asti, sillä nykyään Pori Jazz valitsee vuosittain festivaalien kynnyksellä vuoden taiteilijan.

1960-luvun päätteeksi Kirjurinluodolle rakennettiin ponttoonisilta, mikä mahdollisti yleisömäärien kasvamisen entisestään. Laajenemista vastaankin oltiin, mutta aina vain kasvettiin. Vuonna 1973 suurimmat kasvamisen vuodet olivat kuitenkin takana: yleisömääräksi laskettiin n. 35 000. Edelleen festivaali jatkoi kuitenkin laajenemistaan, myös musiikillisesti. 70-luvun puolessa välissä saatiin Kirjurinluodolle eli tutummin Kirvatsille pysyvä esiintymislava ja ponttoonisillan oheen rakennettiin kunnon betonisilta. Vuonna 1977 oli sateinen heinäkuu ja yleisömäärä romahti, minkä vaikutuksia makseltiin pitkään. Musiikillisesti taso oli kuitenkin jatseista toiseen korkealla.

Festivaalit pysyivät kolmi-nelipäiväisinä koko 70-luvun, ja 80-luvun alussa siirryttiin viisipäiväisiin festivaaleihin. Vuonna 1983 avattiin jazzkatu, jolloin saatiin myös paikallisia tutustumaan jazzin saloihin. Yleisömäärät liikkuivat noin 50 000 henkilössä, ja ilmaiskonsertteja tarjottiin jazzkadulla nykyiseen tyyliin.

Vuoden 1985 jatsien ulkoasu on monelle nuoremmallekin tuttu julisteistaan: Erkki Ruuhisen Poriginal Jazz ´85 -julistesarja on klassikko. Samana vuonna siirryttiin myös nykyisenkaltaisiin yhdeksänpäiväisiin festareihin. Cafe Jazz saneerattiin rantamakasiinista festivaalien käyttöön, ja Puuvillatehtaalta valjastettiin tehdashalleja konserttipaikoiksi, olihan kyseessä 20-vuotisjuhlat. Yleisöä olikin noin 60 000. 

80-luvun lopulla koettiin niin katovuosia kuin menestystä. Kokeilut viedä festivaalia kaupungin ulkopuolelle epäonnistuivat, mutta porilainen festivaali laajeni kansainväliseksi suurfestivaaliksi ottaen mukaansa muidenkin musiikinalojen kuin jazzin tähtiä. Siirryttiin ikäänkuin viihteelle, mikä on jatkunut sekin näihin aikoihin asti.

90-luvun alkuun mennessä Pori Jazz oli kasvanut festivaaliksi, jossa esiintyi yli viisisataa muusikkoa yli sadassa eri konsertissa. Musiikkia tarjottiin reippaat kolmesataa tuntia. Yleisöä saatiin paikalle jopa 90 000 henkeä, ja festivaali repi otsikoita. Esimerkiksi 30-vuotisjuhlajatseilla 1995 lehdistö arvosteli pistävästi jatsien viihteellistä linjaa: "Kirjurinluodolla soitettiin vaihteeksi jopa jatsia." 

1996 osallistuin itse ensimmäistä kertaa jatseille vapaaehtoistyöläisenä Shopissa eli myyden jatsien oheistuotteita kuten T-paitoja ja lippiksiä. Festivaalit olivat tuolloin kymmenpäiväiset, lippuja myytiin reilut 70 000 ja yleisöä laskettiin käyneen jatseilla n. 170 000. Taloustutkimus Oy:n mukaan Pori Jazz valittiin parhaaksi kotimaiseksi festivaaliksi. 

1998 olin toistamiseen vapaaehtoisena, jälleen Shopissa. Tällöin festivaalit olivat saavuttaneet eräänlaisen kulminaatiopisteensä: Kirjurinluodon perjantain konsertti myytiin loppuun! Musiikista 70 prosenttia oli tyylipuhdasta jatsia, kuten monina aiempina ja tulevinakin vuosina. 2000-luvulla kävijämäärät pyörivät 120 000 – 165 000:n välillä, lippuja myytiin vuosittain 50 000 – 76 000.

2004 oli supertähtien vuosi: Macy Gray, Alicia Keys, Stevie Wonder. Olin itse tietysti mukana, vaikken töissä, kuuntelemassa tuon Macy Grayn. Konsertti on jäänyt vahvana mieleeni, myöskin viimeisenä alkuperäisen Lokki-lavan konserttina, sillä vuonna 2005 siirryttiin uudelle Arena-lavalle. 40-vuotisjatseja 2005 jammailtiin 11 eri konserttipaikassa yli 110 konsertin voimin. Ilmaisuus pysyi edelleen tärkeänä osana jatseja: yli puolet konserteista oli – ja on yhä – täysin maksuttomia!

2006 saatiin uusia konserttipaikkoja: jättiteltta LP41!, joka elää edelleen, numerokoodiaan vuosittain jatsien järjestysluvun mukaan kasvattaen, sekä Porin Puuvillaan Ultra Music Night. Konserttipaikat ovat kuitenkin eläneet välillä vain vuoden, vaihtaneet hiukan muotoaan tai kadonneet kokonaan kartalta. Tänä vuonna esimerkiksi Puuvillassa ei jammailla, sillä vanhan tehtaan alueelle rakennetaan kauppakeskusta. Sitä vastoin jo edesmennyt Porin oluttehdas on vaihteeksi jälleen avannut porttinsa jatseille. Perinteisistä perinteisimpiä jatsin kehtoja Porissa ovat tietysti Cafe Jazz sekä Svenska Klubbenin / Suomalaisen Klubin ravintola-alueelle avautuvat ulko- ja sisälava.

Festivaaleja värittää nykyään myös yhteiskunnallista keskustelua ylläpitävä, samaan aikaan järjestettävä SuomiAreena, sekä lapsille suunnattu Pori Jazz Kids -festivaali. Festivaalien aikana soi oma jatsien radiokanava, Jazzradio, taajuudella 91,3 ja netin välityksellä. Sanomattakin lienee selvää, että festivaaleihin nivoutuu monenlaista muutakin oheistoimintaa, kuten Kirkkopuistossa soi -tapahtuma.

Mainitsemisen arvoista, niin koko festivaalien kuin itsenikin kannalta, on mittava festivaalikoneisto, joka toimii pitkälti vapaaehtoisten voimin: festivaalien omat n. 400 vapaaehtoistyöntekijää sekä paikallisten seurojen ja yhdistysten 700 työntekijää tekevät teille ja meille jatsit vuodesta toiseen. Itse olen nyt kolmatta vuotta cateringin palveluksessa, hyvän ystäväni toimiessa catering-päällikkönä. Järjestelen lähinnä backstagea, otan vastaan artisteja, tarjoilen olutta, teen voileipiä yms. Homma on leppoisaa, vaikka päivät usein venyvätkin, eikä festivaalin ohessa juuri muuta toimintaa ehdi harrastaa.

Mutta jatsit lienevät harrastus itsessään! Pian taas harrastamaan sekä kuulemaan ja kuuntelemaan hyvää musaa, lisää tämän vuoden jatseista toivottavasti pikapuoleen!

Lähde: porijazz.fi/historia

Kuva: Miguel M. Almeida

Matkakertomusta pukkaa

Kaipa sitä Tanskanmaan-reissustaan on kerrottava, etenkin kun sitä niin harvoin matkustelee. Itse tosin pidän matkakertomuksia useimmiten tylsänä luettavana, ja siten päätin poimia teille niin lyhyesti kuin osaan ne parhaat palat! :D

1) Ilmat: Alussa harmaata, tuulista, kylmää. Sukkiksien kanssa vedettiin koko reissu, eikä talvihanskoja päässyt vaihtamaan kesäisempiin. Onneksi aurinko näyttäytyi meille viimeiset kaksi päivää niin, että heti tuli mieleen päästä lentokentältä ostamaan kallista suojavoidetta. Matkalla annoin itselleni luvan törsätä.

 

Nyhavnin taloja. Kaupunginosa oli todella kauniin värinen.

2) Ruoka: Syötiin joka päivä vain ulkona, ja rahaahan siinä(kin) paloi. Smörrebrödejä tietenkin maisteltiin, mutta muuten kyllä Tanskaan rantautunut bagelkulttuuri maistui suloisemmalta. Aivan ehdottoman upea ruokakokemus oli raakaruokaravintola Simple Raw. Fine diningia, mutta kypsentämättömillä vegetaarisilla (vai vegaanisilla?) ainesosilla. (Lämpimästi siis en voi suositella, josko sitten coolisti?) Jännää ja maistuvaa! Jälkiruokakakut olivat niin hurmaavia, että niin hyviä ei sitten enää löydettykään muualta, vaikka oikein urakalla etsittiin täydellistä suklaakakkua ja testattiinkin niitä luvattoman monta!

Smörrebrödejä. Tarkennus aivan hakusessa, mutta kaipa tästä jonkun käsityksen saa. Huom. Kuva todistaa, että join muutakin kuin cappuccinoa ja viiniä!

3) Fiilistelyt: Nähtävyydet olivat niitä tavanomaisia: kirkontornia, museoita, patsaita; Kööpenhamina kun oli kyseessä, piti tietenkin nähdä pieni merenneito sekä käydä vapaakaupunki Kristianiassa. Eniten matkallani kuitenkin ilostuttivat kiva seura ja vain sellainen leppoinen eteneminen, vapaallaolosta ja huolettomuudesta nauttiminen. Vaikka sitä sitten piti soittaa poliisit yhtenä yönä hotellille, niin ei sekään tunnelmia juuri latistanut. Jotkut hotellivieraat nimittäin yrittivät kännispäissään murtautua huoneeseemme, jonka ovi oli puolittain rikki, enkä siinä herättyäni kesken unien viiden aikaan yöllä löytänyt respan numeroa, joten näin kävi. Ei voi ainakaan toimintakyvyn puutteesta minua syyttää! Itse poliiseita emme koskaan nähneet, mutta känniääliöt onneksi poistuivat vihdoin paikalta, kun huomasivat, että olimme tosissamme ja todella kutsuimme apua. Jotain järjestyksenpidon ääniä sitten hetkisen kuluttua käytävältä kuului. Kenties tämä oli hätävarjelun liioittelua, mutta parempi näin kuin... 

Vor Frelsers Kirken huipulta. Oli kyllä kaamea kokemus, kun toinen on porraskammoinen ja toisella on lievä korkean paikan kammo. Pitääkö portaiden olla näin kapeita ja ylätasanteen kalteva vielä väärään suuntaan? Takerruin kaiteista kiinni kuin pikkulapsi...

4) Design: Kööpenhaminassa on iso sisustukseen ja kodin laittoon keskittynyt tavaratalo Illums Bolighus, jonka kolusimme hartaudella. Löysin sieltä aivan tuikitarpeellisia pieniä juttuja, kuten silikonisia patalappuja ja metallimitan. Oli kiva saada keittiöön täydennystä, sillä en oikeastaan muuton jälkeen ole sinne mitään hankkinut. Muutenkin tutustuimme tanskalaiseen designiin Designmuseum Danmarkissa, joka kylläkään ei ole se suurin designmuseo, mutta Dansk Design Center sattui olemaan kiinni. Vähän suppea lohdutuspalkinto tuo kyllä oli. Läheltä hotelliamme löytyi pieni sympaattinen designputiikki, josta tarttui Nomess Copenhagenin saippupumppu matkaani. Olen täällä blogissani aiemminkin iloinnut tanskalaisen Nomessin kivoista tuotteista, joita jo omistan: keittiön naulakkoni sekä meikkitelineeni hankin nettikaupasta vuosi sitten uuteen asuntoon. Nyt uudistin vessan nuutunutta ilmettä samoilla värittömillä ja selkeillä linjoilla.

Ny Carlsberg Glyptotekin nenäkokoelma. Taidettiin saada matkan aikana lukuisista näkemistämme patsaista lievät överit.

Matka oli siis varsin onnistunut ja nostatti minussa matkakuumeen! Totesimme molemmat, että Kööpenhaminaankin on pakko päästä uudelleen, mutta kesäaikaan, jotta pääsee vielä katsastamaan nyt kiinni olleen Tivolin ja nauttimaan hiukan leudommista tuulista. Kaupunki oli kohtalaisen kallis; esimerkiksi brunsseihin, olivatpa ne sitten kuinka suppeita vain, meni aina se vähintään 15 euroa. Jos halusit tuorepuristettua appelsiinimehua, mitä tunnuttiin joka paikassa tarjottavan, teki se kuusi euroa lisää. Ja auta armias, jos eksyit turistialueelle iltapalaa syömään... Mutta niinpä kai se aina on, että turisteilla maksatetaan. Sanoisin kuitenkin, että yleisesti ottaen kaupungin hinnat olivat jopa Helsinkiä korkeammat. 

Kivaa Kööpenhaminassa olivat kuitenkin tunnelma ja helppous. Tanskan kielestä en juuri mitään ymmärtänyt, ja joskus tuntui, että vaikka englantia osattiinkin loistavasti kaikkialla, intonaatio siinä oli niin tanskalainen, että kurkkuäänteiden nouseminen esille vaikeutti englanninkin ymmärtämistä. Oma englantinikin oli kohtalaisen hukassa aluksi, mutta onneksi oli puhemies matkassa. Matkaroolit jäsentyivät luonnostaan, ja halusimme nähdä samoja asioita, kuten satsata syömiseen, joten siinäkin mielessä sujui. Ja puhuimme tietysti sydämen kyllyydestä; matka kävi myös terapiasta. Tuli käsiteltyä miessuhteet ja työkuviotkin aika tarpeellisen syvältä. ;) Halpa reissu siis, jos laskee kaiken hyödyn. Tak och farvel!

Tukholma, tuntematon?

Minulla ei ole ollut mitään käsitystä Tukholman kaupunginosista, laajuudesta, rytmistä, muodoista, vaikka olen käynyt pääkaupungissa useita kertoja. Tiedättehän tunteen, kun ei hahmota kunnolla ympäristöä, vaikka tuntee osan sen yksityiskohdista. Kaupungin todellinen tunteminen ainakin omalla kohdallani vaatii sen, että käy siellä kymmeniä kertoja, kävelee sitä ympäri kartan kanssa ja paneutuu alueiden olemukseen. Useimmiten tämä onnistuu vain asuen, ja voinkin sanoa, että oikeasti tunnen vain muutaman kaupungin: Helsingin, Porin ja Uumajan – kaupungit, joissa olen asunut tarpeeksi kauan.  (Espoota en laske, vaikka sitäkin tunnen, sillä mielestäni se ei ole kaupunki vaan lähiöiden sulattamo.)

Kävin Tukholmassa kesäkuun lopulla kierrellen vain Södermalmia, Tukholman keskustan eteläistä kaupunginosaa. Södermalm on varmasti monille suomalaisille ruotsinkävijöille tuttu vähintään siitä, että Vikingin laivat saapuvat sinne. Muuten alue on muodikas entinen työläiskaupunginosa, jossa on paljon freesejä kahviloita sekä ravintoloita, trendikästä designia, kirpputoreja ja gallerioita – ainakin kuulemma. Itse en keskittynyt puolipäiväisellä vierailullani tähän puoleen, vaan halusin katsella rakennuksia ja tarkastella luonnon ja rakennetun yhteiseloa. 

Aloitin kävelemällä eteläistä rantaa pitkin: uusia upeita rakennuksia ja merta. Todella tyylikästä ja yläluokkaista: ei uskoisi, että ollaan entisessä "slummissa"! Lounastaukoa pidin Erikdalslundenin alueella jonkun purjehduskerhon kahvilassa edelleen etelässä. Oli hauska katsella merelle Årstavikenin yli toiselle rannalle, jossa näkyi muutamia kesämökkejä ja ihmisiä lekottelemassa nurmella. Tämä siis Tukholman kaupunkialueella! 

Pääkohteeni kesäisellä retkelläni oli Koloniområden eli siirtolapuutarha-alue (oikeastaan monikossa, mutta mielestäni alue oli kohtalaisen yhtenäinen), joka oli todellakin viehättävän vehreä ja sijaitsi hauskasti eri tasoissa kuin hyllyillä. Kohtalaisen erilainen kuin täällä naapurissani sijaitseva Vallilan siirtolapuutarha, josta siitäkin kovasti pidän. Koloniområdenissa oli kuitenkin enemmän luonnetta, vähemmän laskelmallisuutta – varmastikin se on paljon vanhempi kuin Vallilan alueen ruutumainen puutarhakenttä.

Pidin myös Södermalmin rakennusten yksityiskohtaisesta tarkastelusta, ja loppuretken vietin Tukholman kaupunginmuseossa, jossa sopivasti sattui olemaan muutamia kaupunginosia ja niiden historiaa valottava näyttely, joka tosin mielestäni oli todella pirstaleinen, mutta ideana loistava. Ehkä voisivat kehittää siitä turisteille sopivan eri kaupunginosia valottavan perusnäyttelyn? Nyt punaista lankaa joutui hakemaan, kun seikkailtiin vain muutamissa osissa, nostalgioitiin niiden historiassa, mutta maantieteellisesti ei avattu sijaintia eikä kerrottu tyypillisistä piirteistä juuri lainkaan. No, ehkä tätä varten on turistioppaat...

Tuntui kivalta päästä hetkeksi aivan erilaisiin maisemiin, etenkin kun ilmat suosivat. Vaikka välillä mietin, että oltiin kuin Helsingissä: rakennukset olivat samantyyppisiä ja luonto sulautui kaikkeen kuten täälläkin. Ehkä Tukholma, etenkin Södermalm, muistuttaa hyvin paljon Helsinkiä. Siellä meren toisella puolen vain on kaikkea vähän enemmän ja pidemmältä aikaväliltä. 

Seuraavalla kerralla joku toinen kaupunginosa, sillä olen päättänyt tutustua Tukholmaan (ja rakastua ruotsalaiseen).

Raumal

Suomen kesä näytti jälleen luonteensa: pilvistä, tuulista ja verraten kylmää. Kävelin torstaina silti useamman tunnin verran pitkin Vanhan Rauman kujia ystäväni R.Y.:n kera. Oli mukavaa! Kiitos siis, mitä miellyttävintä oli nähdä myös R:n kotia ja perhettä!

Vanha kaupunki on kesällä kaunis ilmasta riippumatta. Mitään Kitukränniä eli Suomen kapeimmaksi nimettyä katua en huomannut, mutta kävimme 1500-luvulta peräisin olevassa Pyhän Ristin kirkossa kuin parhaatkin turistit. Maalaukset kirkon kuorissa näyttivät vanhoilta, ja pohdimme vain, mitähän esittävät. Kuulemma koko raamatullisen pelastushistorian! Olimme kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea ei ollut restauroitu näkyville. (Kuvia en saanut ilman salamaa.)

Emme myöskään käyneet torilla "pyrstökaffeilla" niinkuin "raumlaiset pruukaa", mutta käyhän se kahvin tai teen juonti modernisti sisätiloissakin. Oli meinaan aika komia kaffila siinä torin kupeessa. (Toivottavasti linkitin oikean paikan, kun on tuo pää vähän ruosteessa... Mut ei kai noin 40 000 ihmisen kaupungissa voi olla monta tuon tyyppistä kahvilaa?)

En siis entisenä porilaisena mitenkään dissaa Raumaa. Vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde, eikä Helsingistä "ihan" vastaavaa löydy. Kaupunki paloi 1500-luvulla ainakin kolme kertaa ja viimeksi kunnolla v. 1682, jonka jälkeen vanha kaupunki sai nykyisen asemakaavansa ja rakennuksensa. Kaunis kivinen raatihuone on 1700-luvulta. Siitäkään ei ole kuvaa. :( (Oli jotain pylväitä edessä... Ovat modernisoineet toria, mikä mielestäni lähinnä häiritsee kauniita taloja näkymästä.) Muuten Vanha Rauma on tyypillinen pohjoismainen puukaupunki värikkäine, yksikerroksisine puurakennuksineen, joiden yleisilme on pitkälti 1800-luvulta. 

Lähteeni ja lisätietoa Opetus- ja kulttuuriministeriöltä sekä tietty Wikipediasta.