Tosi elämää

Tunnelmani vaihtelevat aallonpohjalta harjalle: joka toinen päivä näyttää kulkevan leimalla "olen masentunut", joka toinen päivä olen joko ylikierroksilla tai vain aivan tyytyväinen. Mutta joka päivä itken, vähäsen. Se tuntuu useimmiten riittävän.

Avautumiset ovat siirtyneet täältä blogin puolelta Facebookiin. Siellä on käyty kovasti keskustelua moninaisista aiheista, kuten uudesta harrastuksestani, tangosta, ympäristöasioista tai vaikkapa lapsen koulunkäynnin alkuun liittyvistä asioista. Tuntuu tuovan lohtua tuo virtuaalinen seura, mutta tällä viikolla piristi eniten uuden tv-sarjan alkaminen.

Luulin ensin, etten olisi jaksanut keskittyä. Mutta torstaina, kun olin ollut koko päivän todella huonolla tuulella ja itkuinen, päätin Lyylin nukahdettua jo ennen yhdeksää, että nyt repäisen. Ja niin aloin katsella True Detectiveä Yle Areenasta, josta löytyy tällä erää enää osa jaksoista. Rekisteröitymällä HBO Nordicin asiakkaaksi saa kahden viikon ajan katsoa sarjaa – ja muitakin sarjoja – ilmaiseksi.

Viikonloppuni kuluukin tosi etsivien elämää seuraten. Olen yksin, mutta juuri nyt se ei tunnu ihmeemmin surettavan, vaikka onkin ns. masispäivän vuoro. Tanssitunti taisi tehdä hyvää! Lisäksi odotan ystävää vierailulle illalla; ehkä toivoa on taas enemmän muutenkin ilmassa? Ehkä tästä lähtien olen masentunut vain joka kolmas päivä. ;)

Joka tapauksessa ajattelin lunastaa vihdoin melatoniini-reseptini. Vuoden verran olen nukkunut niin huonosti, etten oikein enää jaksaisi levottomia öitä. 

Levätympi elämä, täältä tullaan!

Viihteen virrassa

Meikäläinen on eniten sitten naismuistiin eli viimeiseen viiteen vuoteen nautiskellut niin tv-sarjojen kuin elokuvien viehätysvoimasta käymällä jopa useamman kerran kuussa elokuvissa tai katsomalla monena iltana viikossa dvd:ltä joko Mad Meniä, Tre Kärlekaria tai Sinkkuelämää. 

Kaipa se sitten myöntää täytyy, että vapaa-aikaa on. 

Tällä hetkellä tuntuu uskomattomalta, että olen edelleen niin koukussa Mad Meniin, että jaksan tapittaa sitä kolmatta kertaa. Nyt motivoi myös kimpassa katsominen, sillä haluan jakaa lempisarjani lempi-ihmiseni kanssa. 

Tre Kärlekar on hyvä, mutta hidastempoinen. Sitä jaksaa silloin tällöin ja sen tähden sen katsominen kestää. Mutta kun sen jaksaa valita illan sarjaksi, ei kyllä tarvitse katua.

Sinkkuelämää olen toki nähnyt sekalaisin osin, silloin kun television vielä omistin. Nyt katselen pian kolmatta vuotta verkkaisessa tahdissa sarjaa vihdoin ja viimein järjestyksessä alusta loppuun, ja nauran ja nautin joka kerta. Käsikirjoitus kantaa ja asuja on edelleen hauska ihailla. Ikäänkuin muoti ei olisi ajanut niiden ohi; kaipa ne ovat vain niin erikoisia ja erityisiä, katumuodista irrallisia, että ajan kuluminen ei tee niille niin kovasti hallaa kuin muodille muuten.

Elokuvaelämyksiä viime ajoilta on yksi yli muiden: Koskemattomat. Käsikirjoitukseltaan melko tavanomainen, elämän pieniin hassuuksiin ja kliseisiinkin tarrautuva ote ei ehkä tee elokuvasta mestariteosta, mutta näyttelijöiden, varsinkin Omar Syn valloittava olemus saa minut kananlihalle. Ilontuojaelokuva, sanoisin, jossa kuitenkin nähdään elämää sellaisena kuin se voi olla todellisuudessakin olla. Elämänmakuista komediaa. 

Toinen viime aikoina näkemäni ranskalainen elokuva Rakkaus on tarinaltaan ja kertomistavaltaan varsin hieno, vaikkakin se jätti minut jollain tasolla tyhjäksi. Tarina oli niin aito, ollen myös hiukan tylsä, mitä oikea elämä usein on, että en pysty nostamaan tätä suosikkeihini. Usein ranskalaisissa elokuvissa onkin jokin sellainen arkisuuden pohjavire, joka väsyttää ja kyllästyttää minua. En ole muutenkaan ranskalaisuuden ystävä, vaikka ranskan kieli toki on korvissa yksi maailman kauneimmista kielistä, ruotsin ja espanjan jälkeen listoillani kolmas. 

Ang Leen uusin ohjaus, Piin elämä, on pyörinyt monen huulilla. Elokuva, joka on täytynyt nähdä. Ang Leen ohjaukseksi leffa oli mielestäni selkeä rimanalitus, mutta en kyllä siltä juuri mitään odottanutkaan. Yllätyin oikeastaan päinvastoin, sillä alun laahaava kerronta, pirstaleisuus vaihtui mielettömiksi kuvasarjoiksi haaksirikon jälkeen. Visuaalisesti elokuva oli helmi, vaikka 3D-leffoista en oikein pidäkään niiden epämukavuuden takia: yrittäkääpä tunkea lasien päälle toiset ja nauttikaa siinä sitten elävästä kuvasta!

Näiden elokuvien ja sarjojen henkilöt, tapahtumat ja tunnelmat sekoittuvat nykyisin kovin usein arkeeni, joka sekin itsessään on meneväistä, eläväistä koulumaailman ja perhekuvioiden tiimellyksessä. Tämän lisäksi luen nyt tiheää kirjaa (Siri Hustvedtin Amerikkalaista elegiaa), joten ei kai ihme, jos joskus yksinkertaisesti vain en jaksa enempää sisältöä elämääni. 

Mutta hyvä kai näin: saan molempia, elävää elämää ja viihteen vuolautta, sopivissa pätkissä. Olen kylläinen.

Action / Jonathan Kos-Read

Sekolat (kuvat, tarinat, puuhat)

Meillä oli lauantaityöpäivä. Otin tytön (luvalla) mukaan töihin, kun en saanut lastenvahtia. Samalla oli mukava saada näyttää työpaikkaansa lapselleen sekä lastaan oppilailleen. 

Ohjelmassa oli maataidetta, ja sääkin suosi meitä: viidensien luokkien oppilaat pääsivät kuin pääsivätkin yöllisten rankkasateiden jälkeen rakentamaan kosteasta rantahiekasta pyramideja ja tulvivaa Niiliä. Lyyli istui rannalla itsekseen, turvallisen välimatkan päässä pelottavista(?) isommista lapsista ja muovaili rantahiekasta kilpikonnan. Kun kysyin päivän päätyttyä, mikä retkellä oli hauskinta, vastaus oli: – Kun sain tehdä kilpikonnan. Taide siis voitti!

Minusta oli kivaa olla ulkona syksyisessä auringonpaisteessa leppoisissa puuhastelutunnelmissa, mutta kivointa maataidepäivässä on saada itsenäisyyspäivän jälkeinen perjantai vapaaksi. En nimittäin oikeastaan pidä lauantaisin työskentelystä: se vie voimat seuraavaltakin viikolta, kun ei ehdi viikonloppuna tarpeeksi levätä. Lisäksi koen itseni luokattomana opettajana jotenkin turhaksi ja laiskaksi, kun minulla ei ole omaa ryhmää vedettävänä, vaan auttelen vain jotain luokka-astetta ikään kuin vapaamatkustajana. Se tunne ei ole mukava, vaikka todellisuudessa voi tietysti olla mukavaakin päästä helpommalla koko päivästä. Täytyy myöntää, että mielelläni jonain vuonna vetäisin maataide-esittelyn jollekin ryhmälle. Ehkä pitää ehdottaa todellista yhteistyötä luokanopettajan kanssa! Nyt vain olin paikalla ja kuuntelin opettajan esittelyä aiheesta sekä tarkkailin erään oman ryhmäni oppilaiden olemista omassa luokassaan.

Mutta nyt, illansuussa olen ihan rauhoittuneella ja hyvällä mielellä. Olen mallaillut Lyylin syksyn uusia vaatteita, järjestellyt vanhoja, pieneksi jääneitä pois, pesen pyykkiä ja seurailen samalla Lyylin puuhasteluja. Hetken päästä suuntaan suihkuun, Lyyli saa katsoa YleAreenasta lastenohjelmia ja lopulta teemme palapelejä yhdessä. Illalla jos katsoisi syksyn lempisarjaani, Hubotteja, myöskin sieltä Areenasta, ruotsalaisessa seurassa tietenkin.

Eipä tänne siis muuta kuulu kuin tavallista. Tällä hetkellä sänkyjä peittää lastenvaatesetit, joita aion myös täällä blogissa jossain vaiheessa esitellä, Lyyli on levittänyt pienenpienet "ötökkänsä" tykötarpeineen lattialle ja askartelutkin ovat luovasti kesken siellä täällä. Myös pöytä on peittynyt, minun lehdistäni ja kirjoistani, mutta mitään allaolevan kuvan kaltaisia to do -listoja en kuitenkaan ole itseni ahdistukseksi nyt väsännyt. Kuva on elokuulta ennen koulun alkua – silloin oli energiaa saada kaikki jämptilleen tehtyä. Nyt onneksi riittää vähempi. 

Olen tainnut siis vähän taas kasvaa ihmisenä, tai sitten vain on sellainen fiilis, ettei kaiken aina tarvitse olla täydellistä. Riittää, kun saan parit kivat vaatekokonaisuudet tytölle syksyksi hankittua. Rahaahan tytön perusvaatteisiin olen kyllä saanut tässä syyskuussa ihan kivasti poltettua, mutta omistakoon nyt muutaman ihanan perussetin ennemmin kuin kymmeniä ihan kivoja. Vaikka kyllähän niitä arkivaatteitakin tarvitaan...

Vaatteista siis ilmeisesti jatkan seuraavaksi, huomaan nimittäin olevani taas aivan mielettömässä vaatekoukussa – kauniiden vaatteiden mätsääminen vain on niin mukavaa!

Siis kertakaikkiaan

Olen päiväkausia miettinyt, että enkö minä nyt yhtä blogitekstiä saa aikaiseksi. Loma on jo alkanut tylsistyttää, mutta silti on vaikeuksia keksiä mitään sanottavaa. Vai onkohan juuri se hyvä merkki? Hyvä merkki siitä, että on tullut nollattua itsensä kokonaan. Siltä nimittäin ainakin nyt tuntuu: tyhjennetyltä, tylsistetyltä. Korkea aika siis ruveta palailemaan arkirutiineihin ja siten myös hiukan aktiivisempaan postailutahtiin.

Elämässä on tosin ollut pientä läikehdintääkin. On vielä huolenaiheita mietittävänä, mutta myös uusia onnenaihioita purtavana. Asunto on tuntunut kovin omalta ja ihanalta, mutta edelleen joudun sietämään oikeastaan entistä allergisempaa vointiani ja ihmettelemään ratkaisua haisevalle keittiön allaskaapille, jota tyhmyyksissäni en huomannut homekoiralla tutkituttaa. Myrkytetty siellä tosin on ja tulpattu vanhoja putkivientejä, mutta tulppausta täytyy ilmeisesti vielä vahventaa. Huoh huoh. 

Enkä voi sanoa pitäväni pohjakerroksen pihallisista naapureista, jotka röökaavat kovaan ääneen ilta-aikaan. Jotenkin on alakuloisesti sellainen tunne, että ei täällä kauaa tule asuttua. Vaikka tunne johtunee kai siitä, etten ole vielä oikeasti edes kotiutunut. Jokin luottamuksen tunne puuttuu, koti ei ehkä sittenkään vielä tunnu turvalliselta omalta pesältä.

Syksyn alkaessa ilmassa on aina paljon uuden alun riemua, energiaa, mutta myös kaihoisuutta, kesästä luopumisen tuskaa. Näiden kahden tunteen yhdistelmä aiheuttaa ainakin minussa usein tunneherkkyyttä: mielessä myllertää. Mutta syksyihminen silti olen. Rakastan syksyn tuomia pimeitä öitä, tuoksuja, värejä ja ajatusta siitä, että saa pian käpertyä hyvällä omallatunnolla peiton alle. Kynttilöitä en tosin juurikaan harrasta, minulle riittävät tunnelmavalaisimet ja vaikkapa hyvä dvd-sarja.

Viime iltaöinä olenkin katsellut Solsidania, jonka hankin ihan omaksi dvd-bokseina. Ihanan piristävää ja aurinkoista, vaikkakin todenmakuista ruotsalaisdraamaa. Suosittelen! Tänään eksyin Charles Dickensin maailmaan: Kolea talo, tarina kielletystä rakkaudesta, murhasta ja synkistä salaisuuksista – kirjan sijaan laadukkaana tv-draamana. En voi varsinaisesti sanoa alkujakson piristäneen mieltäni, mutta yritän nyt jaksaa vähän vakavampaakin viihdettä, etenkin kun boksi on ollut puolitoista vuotta lainassa serkultani! Nyt olisi vielä aikaa katsella illat myöhät tietokoneen ruudulta muutakin kuin Facebook-päivityksiä. 

Näin korkkaan elokuun alkaneeksi, kippistä vaan kaikille! 

Kuva: Infinity Rain

Kolmea en vaihda, neljännen kyllä

Kuluvalla kiireisellä viikolla on tullut huolehdittua paitsi nestetankkauksesta kahvin muodossa myös kuitujen ja hiilareiden saannista. Täytyyhän mun jaksaa maaliin asti eli perjantain pikkujoulukekkereihin! Vähän on maitohappoja reisissä: huomenna pitää keretä vaikka mitä ja Veikolle tulee kaiken lisäksi vieraita kylään. 

(To do -listani klo 15 jälkeen: Uusien kenkien nouto kaupasta suutarivisiittinsä jälkeen, Lyyli tarhasta, päivällinen, tanssitunti, pyykit pois narulta, uudet koneen kautta narulle, tiskit, hiukset huoltoon, kynsien lakkaus, loput työjutut, kun jäävät tasan tarkkaan kesken, jos kolmelta pääsen lähtemään...)

Mutta tänään en enää hamua kuin uutta suosikkiani, ruissipsiä, sillä en kyllä jaksa koulun ja koulutusiltapäivän jäljiltä mitään järkevää. Onneksi saan miettiä joutavuuksia: Onko mitään sen herkullisempaa kuin rukiin ja voin yhdistelmä? 

Seurana vielä kuppi kahvia (oisko viides tänään?) ja Taikurinhattua ruotsiksi. Näin siis ideaalimaailmassa. Oikeasti taidan katsoa maanantain Diilin, kun väsymyksen takia en eilen jaksanut kymmenen aikaan enää muuta kuin mennä nukkumaan. Se kun voittaa nykyään viihteenkin mennen tullen, jos on yhtään univelkaa varastossa. 

Ruotsalaisia tv-sarjoja

Keksin uuden ja miellyttävän tavan virittää itseni ruotsin kielen taajuudelle vielä loppukesän aikana. Tilasin ruotsinkielistä tv-draamaa cdon.comista. Tarjolla oli yllätyksekseni melko laillakin sarjoja, mutta valinta oli heikkojen pohjatietojen vuoksi hieman haasteellinen. Googlailtuani eri sarjoja parin tunnin ajan päädyin lopulta laadukkaalta kuulostavaan rakkausdraamaan.

Tre Kärlekar on 40-luvulle sijoittuva sukukronikka, jossa Nilssonin perheen ympärille kietoutuu vallan, rakkauden ja himon kautta 16 tuntia tarinaa. Sarja on tehty 80-luvulla ja uusittu Ruotsin televisiossa 2007–2008. Luulen, että valintaani vaikutti nimenomaan tämä uusimisajankohta: huonoa minisarjaa ei lähetettäisi televiossa uudelleen 2000-luvulla, eihän?

Toinen minua kiinnostava ruotsalainen draamasarja on 2000-luvun alussa tehty Tusenbröder, jonka olenkin pääasiassa jo nähnyt FST:ltä. Sarja on melko synkkä tarina miehestä, joka joutuu väärälle uralle elämässään. Se on mainiosti tehty, mutta kenties liian synkkä tämänhetkiseen elämääni. Jos tykkää Wallandereista tai Beckeistä, tykkäisi varmaan tästäkin!

 

Kuva: Michael Fötsch

Jos haluaisi sisälle ruotsalaisen yhteiskunnan tv-historiaan, pitäisi tietenkin katsoa erä Vita lögner, Rederiet tai Skilda världar -saippuaa (Varuhusetia tuli seurattua jo lapsuudessa), mahdollisesti pari tuotantokautta Skärgårdsdoktornia tai joitain lukuisista rikossarjoista, joita Ruotsissa on viime aikoina näytetty tehtävän niin runsaasti, että näyttelijät ovat olleet loppua kesken!

Itseeni vetoaa kuitenkin enimmäkseen draama, ja valitsisin kolmanneksi katsottavaksi sarjan nimeltä Svenska hjärtan. Sekin on tehty 80-luvulla, ja tuntuu ehkä hivenen vanhentuneelta, mutta kuulostaa katsottavalta, koska on ollut mieletön yleisömenestys. DVD sarjasta on tehty vasta 2008. Eräs kohtaus sarjasta on kuulemma saanut kulttimaineen: ruotsalaisten verkkokalvoille on tallentunut uudenvuodenaattona lumessa ruohonleikkuria ajava Torsten, joka vaikuttaa mielestäni ruotsalaisen hulluuden ja visuaalisen ymmärryksen sekoitukselta. Kyllä ne ruotsalaiset näitä tv-juttuja osaavat, vaan onko näistä sarjoista kuitenkaan Mad Menin voittajiksi?

Ehkä ei ole tarkoituskaan, ja toivottavasti en rupea enempää vertaamaan. Päämääränäni on nyt nautiskella paitsi viihteestä myös ruotsin kauniista kielestä. En aio tällä kertaa fanatisoitua. Elämän täytyy olla muutakin kuin yhtä tv-sarjaa illoissa ja ajatuksissa. :)


Skaffade en svensk dvd, Tre kärlekar, för att upprepa min muntliga svenska. Det bara lät bra! 

Det finns enormt många svenska tv-serier att beställa från cdon.com. Så lätt att skaffa ett övningstillfälle! Måste säga, att jag är nog fortfarande lite skeptisk över 80-tals seriers charm, som Tre kärlekar med mera är. Är de föråldrade, tänker man bara karaktärernas löjliga kläder och utrustningar när man tittar på deras agerande. Har man annat på huvudet än att hur man kunde göra hela det bättre med en modern synvinkel, särskilt när serien handlar om 40-tals händelser. Nu blandas ihop 80-talet med 40-talet eller 40-talet med 80-talet. Det kan bli ett virrvarr!

Pinkkiä ja Hulluja Miehiä

Päivän väri on pinkki. Sain sisareltani Shorts Stories -OPI:n parin viikkoa sitten syntymäpäivälahjaksi: olin juuri lakannut varpaankynnet tummemmalla pinkillä, nostanut lakan hyllylleen ja ryhtynyt sen jälkeen lahjanavauspuuhiin. Ja kappas, lahjasta suorastaan putosi käteeni uusi OPI!

Tämä barbie-pinkki, kirkas, ruskettuneelle iholle hyvin sopiva karkkiväri nousi heti yhdeksi suosikikseni, kun hetken mielijohteesta aloin tänään iltasella lakata kynsiäni. Kesälakka, joka sopii lyhyillekin kynsille – taitaa olla myös kesän lakkamuotivärejä. Mäkin tykkään, vaikka taisin vähän aikaa sitten kertoa, etten juuri kesäisin kynsiäni lakkaile. Mutta poikkeus vahvistakoon säännön. 

Voitte arvata, mitä puuhastelin lakkailemisen ohella. No, katselin tietenkin Hulluja Miehiä! Mad Menin kaksi ekaa tuotantokautta on nyt nautittu (uudelleen siis, olenhan seurannut sarjaa jo tv-aikanaan...). Kolmannenkin avasin tuohon, mutta jos vasta huomenna aloittaisi sen – tällä viikolla on aikaa, sillä asustan kotia yksinäni. 

Taitaa muuten olla niin, että Betty Draperin jumalaiset kynnet ne minut tänään lakkaamisaskareisiin houkuttelivat. Sarjaa katsoneet, oletteko huomanneet, kuinka naisella on aina täydelliset, pitkät kynnet? Yleensä korallinväriset ja toisinaan tummanpunaiset. Suorastaan jään usein tuijottamaan niitä.

Kynsissäkin on vetovoimaa, varsinkin kun ne on nätisti huollettu.

En av mina systrar gav mig ett nytt OPI nagellack som födelsedagspresent för några veckor sen. (Dessutom gav hon också en fin klänning som jag förälskade mig i.) Det heter Shorts Story och är verkligen ett lack för sommaren – för händerna med solbränna på. Färgen är glad, pigg och passar även för korta naglar. Jag tycker om det.

Förstås tittade jag på DVD samtidigt när jag lackade naglar. Det är Galna Män som gäller – verkligen är Mad Men galna med sina trassliga liv. Idag beundrade jag främst Betty Drapers gudomliga naglar: långa, raka, röda och såtillvida perfekta. 

Naglarna kan också fånga intresset, om de ser vackra ut. Glada färger är det som jag gillar mest nu. Pink ska det vara för sommarens skull. Färgen är i och för sig också modefärg för naglarna i sommar, har jag hört. Jag tycker att det även passar bra för orange, som jag har på tårna just nu. Godisar, mums!

Mitä tekis?

Vaihtoehdoissa on runsaudenpulaa, mutta luulen, että olen jälleen kerran visuaalisuudenjanoinen. Sitä paitsi Mad Men on testattu ja hyväksi todettu, muut vaihtoehdot isompia kysymysmerkkejä (kyllä, myös Johnny Cash, koska en ole päässyt hänen musiikkiinsa kunnolla koskaan sisälle.)

Lukekaa Nooruskan osuva bloggaus Mad Menin naishahmoista – minä suljen piakkoin sanaisen arkkuni ja siirryn sarjan kakkoskauden pariin. 

Arvata saa, kuinka myöhään tänään valvotaan: yhteen, kahteen vai kolmeen. Taivas ei ole alkanut edes sinertää vielä, joten itseään saa huijata monta tuntia. 

Paha vaan, että lomallakin aamut ovat heräämistä varten.

Vad ska man göra, om man har många timmar för sig själv? Jag menar, att jag inte kommer att somna innan klockan ett, två eller tre. Man får gissa, vilket klockslag är närmaste verkligheten...

Många är alternativen; jag kunde till och med läsa en roman, som jag inte gjort för månader, men jag tror att jag kommer att plocka Mad Men. Serien är absolut den bästa! Ibland tänker jag på karaktärer och deras livsproblem. Är mina problem verkligen mindre än deras? Vad kan man tänka om livstil de har valt? Hur lever man samtidigt i flera verkligheter, såsom seriens huvudkaraktär Don Draper gör. Eller hur är det, om man får nöja sig med hemmafrulivet utan verklig kärlek från sin make. 

De är naturligtvis enbart seriefigurer, men jag älskar att försjunka i deras värld. Och visualitet är det som jag törstar efter just nu det mesta.

Pääsiäinen oli

Pääsiäinen oli punainen ja mustahko, ainakin vaatetuksen suhteen. Siirryimme vihdoin keväisempiin kuteisiin eli luovuimme topatuista ulkovaatteista. Villakangastakit saivat vielä jäädä viikoksi, pariksi roikkumaan eteiseen. Tuli myös korkattua hamekausi kävelemällä keskellä yötä lyhyt hame päällä tunnin pituinen siirtymä. Ei tullut vilu.

Pääsiäinen oli ulkoilua: kävelemistä ja leikkipuistoa. Ilmat kun suosivat – niiden myötä aloin jopa viihtyä leikkipuistossa. Lehtiä vaan mukaan, ettei tylsisty.

Minun jalat ei ylety...

 Halmittaa.

 Kato, ne menee tähän.

Pääsiäinen oli tavanomaisen – ja harmittavan – ei-kirkollinen: ei pääsiäismessua, ei passiota, ei via crusista. Olen aina haaveillut lähteväni ortodoksiseen pyhän pääsiäisyön messuun, mutta olen viettänyt lähes kaikki pääsiäiset kaukana pääkaupunkiseudusta – tai mistä tahansa ortodoksisesta yhteisöstä. Tänä pääsiäisenä jäimme kotiin, mutta en kuvitellutkaan jaksavani valvoa yhtäkään iltaa tai yötä jossain vieraassa ja vaativassa yhteydessä.

Lyylin hymy oli korvissa vuoden ekalla kunnon leikkipuistovisiitillä

Pääsiäinen oli syömistä, totta kai. Paasto loppui ja Veikon tekemä pasha maistui. Aamuisin nautimme riisinkeittimessä hitaasti haudutettua ohrapuuroa tai tuoretta leipää, pitkästä aikaa. Lauantai-iltana alkoi mässääminen: ihania tuoremakkaroita, juustoja ja punaviiniä kera ystävien meillä kotona. Sunnuntaina leikimme suklaamunanmetsästystä ja käväisin itse nauttimassa myös paastonkaatajaisista ystävän notkuvien pöytien luona. Maanantaina kävimme naapuri/serkku/kaveripariskunnan kera Bellevuen zakusha-lounaalla. 

Pääsiäinen oli siis mitä parhaimmassa mittakaavassa myös ystäviä.

 Pääsiäispäivien asuni. Huomaa taustan pääsiäispuu, josta löytyy myös biologian kaikkien oppien mukainen roikkuva kananpesä.

Pääsiäinen oli dvd:tä. Saimme vihdoin katsottua Terapiassa-sarjan ensimmäisen tuotantokauden loppuun. Urakkahan alkoi vauhdilla joululomalla, mutta jäi moneksi aikaa paitsioon. Seuraavaksi aion aloitaa Mad Menin alusta uudelleen. Olen nähnyt tv:ssä näytetyt kaudet, mutta kaipaan sarjan pariin kipeästi toistamiseen. Janoan sen tiettyjä kohtauksia, jotka ovat jääneet aivosopukoihini lepäämään ja esiintymään minulle aina tarpeen vaatiessa uudelleen ja uudelleen. Yhteisestä uudesta dvd-boxista emme ole vielä päättäneet. Kenties Terapian toinen tuotantokausi...

 Kaulakoru: gTIE:n dekolttiketju

Hame: Ichi

Laukku: Onnela Design

Pääsiäinen oli todellinen kevään tulon silaus, sillä pääsiäisyönä havaitsin (roskia ehkä seitsemännen kerran ulos loman aikana kantaessani), että pyöräni oli ilmestynyt varastosta pihalle. Mikä ihana mintunvihreä muistutus siitä, että on olemassa tiet, joita polkea ja jalat, joilla pystyy polkemaan.

Pääsiäinen oli.

Televisiokuumeilua

Pienen vitsin heitän tuossa sivubannerissa: tarkasteluni kohteeksi muka on valikoitunut tässä arjen ympärille kiertyneessä blogissa jotkut tv-sarjatkin. "Mitä mää muka tv:stä katon", kun emme edes sellaista omista? No, tietysti katson jotakin, koska meille kuitenkin on hankittu TV-kaista ja DVD:itä suorastaan – täytyy myöntää – keräilen. En siis tohdi vielä muuttaa kuvausta itsestäni. 

Rakastan tv-sarjoja, ja kun se oikea sarja kolahtaa, uppoudun helposti sen vietäväksi: näen viikottain unta sen tapahtumista, palautan päivittäin mieleeni kohtauksia menneistä jaksoista, mietiskelen yhä uudelleen ja uudelleen juonenkäänteitä, puhun ystävilleni sarjan hahmoista kuin tuntemistani henkilöistä ikään. Siksipä en voi myöskään olla unelmoimatta siitä, että joskus minulla olisi enemmän aikaa ja inspiraatiota kirjoittaa rakastamistani sarjoista myös tarkkanäköisiä ja oivaltavia havaintoja. Tai edes tyylilleni uskollisesti vuodatusta ja tunteita sisältäviä katselukokemuksia. Mutta koska tällä erää katson säännöllisesti tasan yhtä tosi-tv-sarjaa, en ole toistaiseksi pystynyt täällä edes tunteenpurkauksiin.

Muodin huipulle ei ole saanut minua huokailemaan muodin perään, ennustamaan kirjallisesti yhä kovenevan pudotuskilpailun sijoittujia, hurmaantumaan juontajan vaatteista tai  ihastumaan kilpailijoiden persooniin. Lähes kaikki tämä tapahtui minulle sarjan edellisellä tuotantokaudella. Nyt olen jäänyt vain tapani orjaksi, avaamaan TV-kaistan aina tiistaisin klo 21.15, kun ohjelma varmasti on tallentunut palveluun. 

Ja samalla olen sortunut tekemään ties mitä: päällystämään kirjaston kirjoja (olen toinen koulumme kirjastonhoitajista), lukemaan Hesaria, lakkaamaan kynsiä. Tuntuu, että aika on liian kallista hukattavaksi yhdelle suhteellisen höttöiselle tv-ohjelmalle. Mikäpäs siinä, jos se tuntuu hyvältä, mutta hyvältä on usein tuntunut vain kyykähtää sänkyyn vällyjen väliin, uppoutua hömppäään, draamaan, huumoriin, analyysiin ja unohtaa suorittaminen. Nyt en näköjään pysty edes siihen. Satunnaiset terapiasessiot eli Terapiassa-dvd:n katseluhetket eivät mielestäni korvaa tätä puutetta.

TV:tä kaipaan muutamasta syystä, vaikka mielestäni huoneen keskipisteenä kaiket illat huutava töllö ei olekaan mistään kotoisin. Etupäässä kaipaan säännöllistä katselurutiinia: ohjelma tulee kun se tulee, ja silloin on pysäytettävä kaikki ja uhrattava aikansa sille. Voihan siinä ohessa toki lakata niitä kynsiäänkin, mutta jos sitten missaa dramaattiset vuorosanat tai unelmallisen hörhövaatteen, saa syyttää vain itseään. TV:ssä ei kelata taaksepäin. Nykyisten vaihtoehtovälittäjien, kuten TV-kaistan tai Yle-areenan, palvelualttius: mainoksettomuus, taukotoiminnollisuus, ajasta riippumattomuus on tehnyt niistä niin helppoja, että helposti tulee katsottua ohjelmat pirstaleisesti, jos ollenkaan. 

Kaipaan televisiota myös siksi, että se oli yksinkertainen: yhdestä nappulasta päälle ja samasta pois. Ei resoluutio-ongelmia, yhteensopivuushaittoja, säätämistä, lataamista, ainaista kiukuttelua toimimattomuuden kanssa. Ei samanaikaista netissä surffailua, sähköpostiohjelman ääntelyä, pompahtelevia pikaviestejä. Rauha ja hiljaisuus, kun pelkkä televisio suoltaa propagandaa. Sellaistahan se oli kultaisella 80-luvulla. 

Mutta paluuta tähän idylliin ei onneksi liene, vaikka olemme kyllä Veikon kanssa puhuneet ihan oikean television tarpeellisuudesta useaan otteeseen. Itse ehkä vähän pelkään, kuinka paljon se sitten ryöstäisi aikaani – ja veisi pienissä neliöissä tilaa. Pelkään sen yöuniin asti hiipivää vaikutusta. Vai onko aivoissani enää sijaa tv-sarjojen yöllisille visiiteille? Ehkä niiden vaikutus kuului opiskeluaikojen yksinäisiin hetkiin, sosiaalisuuden puutteen korvaajaksi. Ehkä en enää ehtisi kertoa tutuilleni fiktionaalisten henkilöiden elämänkäänteistä, koska kerrottavaa riittää muutenkin ja aikaa kertomiselle on yleensä vain liian vähän. 

Ehkä uuden television aika on käsillämme, koska huomaan kaipaavani pelkästään uutisten turvallisen kuuluisia lukijoita ja mainosten riehakasta melskettä. Muistelen kaiholla sarjojen tunnusmelodioita, hymyilen miettiessäni, kuinka mukavaa olisi välillä katsoa Lyylin kanssa laadukkaita luonto-ohjelmia. Olen siis kypsynyt vastaanottamaan uudelleen vanhan ajan airueen, sen tuikitavallisimman kotikojeen: tv-vastaanottimen. 

Ja sen muuten pitää olla tarpeeksi iso!

Mitä tapahtuu todella?

Loma loppuu aina, se on väistämätöntä. Paitsi joskus sitten eläkkeellä. Ai mutta, silloinhan ei ole lomaa lainkaan, pelkkää eläkettä vaan!

Odotan todella arkeen siirtymistä, koska alan mökkeytyä. Viimeisen viikon olemme kiitettävästi viettäneet sisätiloissa, joko kotona tai jonkun luona. Minnekään sen julkisempiin paikkoihin kauppoja tai puolityhjää kiinalaista lukuunottamatta emme ole jaksaneet tai tohtineet lähteä. Tämä kaikki on tehnyt pelkästään hyvää. Tykkään vaan niin kovasti koteilla, olla omissa oloissani.

Pieniä huolestuttavia merkkejä voi kuitenkin olla aistittavissa, jos öisin miettii, miten terapeutti Paulin rakkauskuvion voi käydä loistavassa Terapiassa-sarjassa tai naureskelee itsekseen vailla kontekstia fraasille "Have you tried to put it off and on again", sarjasta The IT Growd. Kaksi ja puoli tuntia DVD:tä illassa on aika tuhti illallinen. Taidan olla kerännyt muutaman ylimääräisen mediakilon näitä raitoja tuijotellessani.

Blogimaailma näyttää tämän vuoden alussa erityisen lupausvoittoiselta: uudenvuoden lupauksia tietysti on yhtä normaalia tehdä verkossa siinä missä muuallakin. Kaipa sitä täytyy itsekin siis luvata jotain, ettei jää pekkaa pätkemmäksi, vai miten se nyt menikään. 

Lupaan: katselen DVD:itä useammin, mutta vähän lyhyemmissä pätkissä. Ja lupaan hankkia kuusen vastakin, ei se neulasmäärä minua ihan lannistanut. Lyyli jo kovasti kyselee, milloin se joulu tulee seuraavan kerran... 

Että kertokaapas nyt minulle, miten saisi tammikuusta yhtä piristävän ja sisällyksekkään, etenkin kun ulkona näyttää satavan vain vettä. Vai oisko se sitten se tosielämä, joka ratkaisisi tylsyysongelman? Huomenna on onneksi ihan uusi päivä.

Tavarataivas

Sain roimasti joululahjoja: mm. kirjoja (Pulkkisen Totta, Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan), koruja (kahdet korvikset, puuhelmet), lasitavaraa (kaksi Riedelin kuohuviinilasia keräämäämme sarjaan) elektroniikkaa (sykemittarin ja sähköhammasharjan), viihdettä (The Office -sarjan) ja lämmikettä (villasukat). Kiitos antajille, tulevat, elleivät jo ole tulleet, tarpeeseen!

Lahjavuoren jälkeen en oikeastaan ole lainkaan viehättynyt edes surffailemaan netissä alennusmyyntituotteiden perässä, mutta päätin kotitöitä vältellessäni kuitenkin tsekata muutamat, ihan vain sen vuoksi, että nyt on aikaa siirtää hommia, olla tekemättä mitään järkevää.

Jos olisin jäänyt vaille korulahjoja, voisin nyt löytää lohtua Madebyn koruosastolta. Alelaarissa tosin on vain muutamia varteenotettavia vaihtoehtoja, joten poimisin mieluummin normaalihintaiset Honey I'm home -avainparin tai peiliset To kill the Mockinbird -linnut.

En tiedä, miksi nuo pleksikorut minua kovasti viehättävät, vaikka samalla ajattelen, että ne ovat jo passé, miksi siis hankkia sellaisia enää. Ja kuitenkin aina ihastelen muovihevosia, -hirviä, -lintusia käyttäjiensä yllä. Ehkä niistä on tullut meidän purukumisukupolvemme helmet; etenkin peilimuoviset kaulakorueläimet ovat mielestäni juhlavia, mutta juuri sopivan persoonallisia ja rentoja. Kuka sanoo, että vain kulta ja helmet luovat arvokkuutta; eikös se ole katsojan silmissä se kauneus ja tyylikkyyskin? Sitäpaitsi veritimantit ja -kulta ovat eettisesti arveluttavia materiaaleja. Muovi sen sijaan saattaa olla vähemmän veristä ja aivan yhtä ikuista! Tosin pleksikorut napsahtavat helposti poikki... (Käytän kyllä kultaa, en ole senkään suhteen absolutisti, ja kuvassa uiskentelevat paperiset origamijoutsenkorvakorut ovat nekin mieleeni.)

Jos en olisi saanut eli ostanut itselleni joululahjalaukkuja, voisin shopata alennuksesta Unkain Turtle bagin. Tosin ostaisin sen ehkä ennemmin jollekulle muulle kuin itselleni, ja ihan vain sen takia, että laukku on paitsi edullinen myös kestävän oloinen ja ekologinen: se on tehty sementtisäkeistä! Eipä tarvitsisi ainakaan varoa naarmuttamasta laukun pintaa. ;) Tosin jos laukussa kantaisi tietokonettaan, ehkä siinä pientä varovaisuutta kuitenkin matkassa tarvittaisiin.

Rakkauteni laukkuihin on suurta ja ikuista, mutta niistä en jaksa enempää tänä vuonna puhua. Sen sijaan vinkkaan taas ja jo etukäteen, kuinka ihania ovat tarjoustankoon tuskin koskaan päätyvät gTIEn dekolttiketjut. Mustana, kiitos.

Jos emme omistaisi yhtään katsomattomia DVD-sarjoja, hankkisin tuotapikaa Mad Menin kaikki myynnissä olevat tuotantokaudet. Ensimmäinen ja toinen näyttävät jo olevan alessa. Itse ostin joululahjaksi Terapiassa-sarjan ensimmäiset viikot ja eilen vihimme käyttöön myös The IT Crowdin vanhat DVD:t, joten katsomista piisaa The Officen ja varastossa pölyttyneiden The Teachersin ja Sinkkuelämää-boxin ohella. Syksyni televisiottomuus on ottanut koville, ja nyt aion viettää kahden viikon myöhäisillat koneella, vaan en netissä.

Kiitos siis kiltti joulupukki, eipä tarvitse käydä kuin kollaamassa muutaman puodin tarjoustangot, koska janoan paria uutta paitaa tai puseroa, mutta siinäpä sitten tämän vuoden ostoskelut. Tarkoitus on näinä välipäivinä keskittyä lähinnä lukemiseen, harrastaa hiukan kulttuuria, mutta vähentää jo syömistä, sillä pursuan makeisia ja suklaata. Mutta joulunpunaisuus, se jatkukoon loppiaiseen saakka!

Antoisia aleja kaikille kynnellekykeneville!