Kolmannen viikon jälkeen

Tyhjiksi ovat jäämässä kalenterin sivut. En oikein jaksa täyttää kaikkia päiviäni kahvitteluilla, leffoilla, lounailla, kun noihin menee kauheasti rahaa, eikä oikein inspiraatiotakaan löydy. Mieluiten olisin kotona, tekisin käsityötä, katselisin dokumentteja Yle Areenasta, lukisin kirjoja. Toki olen tuota kaikkea tehnytkin, mutta totuuden nimissä on sanottava, että allergiani ovat nyt niin pahoina, ettei kotona olo tee oikein hyvää. Tänäänkin on lähinnä vain syyhyttänyt, päiväsaikaankin, vaikka yleensä kutina alkaa vasta iltaisin. 

DNRS-treenejä olen tehnyt kiitettävästi, vähintään puoli tuntia päivässä, joko itse tehden askelsarjaa tai kuunnellen vanhoja, äänittämiäni askelsarjoja. On se tehnyt hyvää mielelle, on jotenkin toiveikkaampi ja iloisempi olo. Arvostan elämääni, kaikkia sen polkuja ja haasteita, aivan eri tavalla sen ansiosta, että olen käynyt mieleisiä muistoja läpi ääneen puhuen, kuten ohjelmaan kuuluu. 

Suru asuu varmastikin aina minussa, jollain tapaa, rakkaan ihmisen menettämisen takia, mutta se ei ole aikoihin ottanut minusta niskalenkkiä. Ja toki kaipaan ihmistä vierelleni: raskauden ajan olen päivittäin ajatellut, että kunpa Veikko vielä olisi rinnallani, mutta tuo ajatus käy nopeasti mielessäni, itketyttää tovin ja sitten taas jatkaa matkaansa palatakseen seuraavana päivänä uudelleen. Se ei tunnu raskaalta; raskasta on vain tämä yksin taivaltaminen, mutta senkin osaan aika ajoin kääntää tyytyväisyydeksi. Eipä tarvitse pelätä miehen menettämistä, ei pohtia avioeron tuomia rahallisia huolia, ei taistella kotitöistä kenenkään kanssa, ei surra sitä, miten oma terveys vaikuttaa toiseen. Ja onhan minulla Lyyli! Kyllä hänestä jo on seuraa: ei tietenkään samalla tapaa kuin aikuisesta, mutta kiitollisena mietin sitäkin monesti, miten onnekas olen, kun olen hänet saanut.

Huomannette siis, että mielentilani on syksyistä parempi, vaikka fyysinen vointi huonompi. Jännittää vähän, miten tämä kevään tulo vaikuttaa sisäilman laatuun: pakkasilla sentään ilma hiukan liikkui, mutta nyt kun on laskenut nollan tienoille, huomaan jo kotimme oudon tuoksun palanneen. 

Niinpä tänään aloin ajatella, että 95 prosentin todennäköisyydellä asunto menee elokuussa myyntiin. Ihmeiden aika on ohi; kyllä niitä on tässä odotettu, vaikka yleensä on viisautta nähdä tosiasiat. Kuulin sitäpaitsi eilen, että asunnon sisäilmaan vaikuttaa todella paljon sen hiilidioksipitoisuus, ja täällä varmasti hiilidioksidia piisaa. Senkin voisi mittauttaa, mutta se on turhaa tämän asunnon suhteen, kun asialle ei kuitenkaan mitään voi tehdä. Ehkä ensi kerralla kannattaa jo homekoiratutkimuksen yhteydessä mittauttaa hiilidioksiditkin – siis ennen kuin tekee ostopäätöksen! (Aina vain hankalammaksi käy sopivan asunnon löytäminen...)

Nyt on kuitenkin turha murehtia sellaista, mille ei enää tai vielä mitään voi, ja yritän malttaa odottaa tuonne elokuulle asti ennen lopullisia päätöksiä. Aloin miettiä, josko minulla olisi voimavaroja myydä asunto itse, kun aikaahan ainakin olisi, mutta olen vähän empiväinen muiden syiden suhteen. Kalliiksi voi sekin tulla, kun oletettavasti asunto menee hitaasti kaupaksi. Ilmoittelu siellä täällä tai ihan pelkästään Oikotiellä on hintavaa puuhaa. Laskin, että kolme-neljä tonnia tuossa itse myymisessä voisi parhaimmillaan säästää. Kuulostaa lopulta pieneltä rahalta tässä konkurssissa, mutta säästö toki olisi tuokin. Onneksi on aikaa vielä miettiä tuota. 

Kyllä tässä monenlaista ajatusta risteilee pienessä pääkopassa: mistähän sitten uusi koti, on se pulmista pahin. En oikein tiedä edes, minne haluaisin. Lähemmäs metroa tietysti, mutta en osaa sanoa, viihtyisinkö Mellunmäessä tai Kontulassa, jotka ovat asuinalueita, joihin minulla on varaa. Toisaalta en kai muutakaan voi, jos emme paikkakuntaa kerran ole vaihtamassa. Rastilan olen hylkäämässä, sillä 90-luvun asunnoissa on kaikki isot remontit tekemättä ja kymmenen–viidentoista vuoden päästä paljon kuluja, eikä Rastilasta löydy tuon vanhempaa asuntokantaa. Puotila olisi ihanteellisin 50–60-luvun asuntoineen, mutta sinne minulla ei tämän tappiollisen asuntokokeilun jälkeen ole varaa, eikä ehkä olisi ollut muutenkaan. Kaikkein turvallisinta nimittäin olisi hankkia samantyyppinen 60-luvun paikallaan muuratun talon asunto kuin Helminkadun helmi; sellainen, jossa kaikki isot remontit olisi jo tehty. Taloudellisesti lähes ainoa mahdollisuus ja turvallisuustasoltaan riittävä ratkaisu taas olisi tällainen 60-luvun elementti, mutta huippuimurilla ja kunnollisilla tuloilmaventtiileillä varusteltu tapaus, joita löytyy jonkin verran Kontulasta ja Mellunmäestä, tosin useasta vielä putket tekemättä. Hmm... Vai jäädäkö Vanhan Vuosaaren puolelle?

Välillä tuntuu siltä, että paljon on pienelle ihmiselle annettu pulmia ja tehtäviä ratkottavaksi, mutta enköhän ne jollain tapaa ratkottua myös saa. Ainakin tähän asti on onnistunut. Nyt vain hetken joudun kestämään tällaista välitilaa. Monella tapaa inhottavaa, että ainutkertainen äitiysloma menee sairastellessa. Täytyy kuitenkin ottaa tämän siltä kannalta, että koskaan ei voi kaikki olla täydellisesti. Nyt on monen moni asia napsahtanut tai napsahtamassa kohdilleen, ja vaikka asuntoasia ei vielä, sillekin tulee aikansa. 

Hyvää yötä kaikille, tänään kuvatta. Oli aiheellista päästä tyhjentämään päänsä. Ehkä tästäkin lopulta hyvä viikko tulee. 

Ilon ja surun tuntoja

Lueskelin taaksepäin viimeisen vuoden ja viiden kuukauden aikaisia postauksiani. Siitä on nimittäin aikalailla tarkkaan sen verran, kun sain tämän asunnon avaimet käteeni. Vuosi ja viisi kuukautta allergiaa, sillä heti ensikäynnillä asunnon omistuksen vaihtumisen jälkeen ongelmat alkoivat. Täällä blogissa näkyy hyvin selvästi, kuinka paljon olen tätä kipuillut: tuskin olen kirjoittanut mistään muusta!

Olo on melko lailla masentunut, koska en tiedä, missä pystyn enää asumaan. Tämä asunto menee nimittäin huomenna myyntiin. Luottovälittäjäni tulee paikalle, ja sopimus allekirjoitetaan. En pysty enää kestämään syyhynää, jota nykyään esiintyy arkisinkin niin, että kokonaiseen yöhön en välttämättä pysty nukkumaan. Minua on tutkittu niin paljon, ja olen niin paljon tutkinut itse tätä asuntoa ja sen vaikutuksia itseeni, että tiedän, etteivät oireet voi johtua mistään muusta seikasta. 

Onneksi elämässäni on pieni suuri ilon aihe, joka viikko viikolta muuttuu todemmaksi. Tiedän tosin jo etukäteen, että se tulee tuottamaan myös lisävastuuta ja rahanmenoa, ja ajankohdaltaan tämän asunnon murheiden takia suuren ilon syntymä on mitä huonoin. Etukäteen tällaisia ei kuitenkaan voinut suunnitella, sillä en enää uskonut, että voisin saada lapsia. Ja niin vain kävi, että odotan nyt ystäväni kanssa pientä tyttöä maailmaan 4.4. paikkeilla. 

Aivan täysillä en ole voinut iloita asunnon takia, enkä muutenkaan. Raskaus on ollut henkisesti ja fyysisestikin raskas. Maanantaina joudun vielä kolmanteen ultraan sikiön pienen koon takia. En kertakaikkiaan vielä pysty uskomaan, että lapsi tähän maailmaan olisi tulossa. En luota elämään sen vertaa, että voisin uskoa lapsen olevan hengissä ja terve. Niinpä olen piilotellut tätä raskautta alusta asti niin hyvin kuin olen voinut. Olisin toki vieläkin voinut pysyä siitä täällä vaiti, mutta tuntui, että oli aika paljastaa asia. Sosiaalisessa mediassa olen vaiennut niin hyvin kuin olen voinut, vaikka sielläkin olen asuntomurheita vuodattanut enemmän kuin laki sallii. 

Pelottaa tulevaisuus monella tapaa. Jos ja kun asunto saadaan kevään aikana myytyä, voi olla, että joudun kuskaamaan omaisuuteni varastokoppiin ja erkanemaan tyttärestäni toviksi, jotta hän saa käytyä koulunsa normaalisti. Mutta minne edes evakkoon? On niin vaikea kuvitella tulevaa asuntoa, kun niin äärimmäisen monessa paikassa alan ennemmin tai myöhemmin voida huonosti. 

Tosin se sanottakoon, että täällä Lokkisaaressa oireet alkoivat heti. Tiedä sitten, miten muut talon asukit voivat, mutta sehän on tunnustettu, että talossa on kauttaaltaan huono ilmanvaihto. Tällä hetkellä kolme naapuria myy samaisesta talosta osakettaan. Harvinaisen moni siis. Mikä tekee omat asuntokauppani tilanteessa entistäkin surullisimmiksi on se, että maksoin asunnosta reilusti ylihintaa, arviolta 6-9 000 euroa, kun vertailen nyt näihin myynnissä oleviin asuntoihin. Tuolle rahalle olisi totisesti ollut tarvetta tulevan vaihdon yhteydessä! Yliarvioin asunnon kunnon, ja sain pettyä, kun esimerksi lattiat olivatkin niin huonosti tehdyt. 

Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, ja kaikkiaan ne reilut 20 000 euroa, jotka tämän asunnon myynnissä tulen menettämään, ovat vain rahaa. Kamalinta olisi pysyvästi menettää terveytensä ja sitä myöten työkykynsä ja kenties myös kykynsä olla vanhempi pian kahdelle lapselle. Sen sijaan valitsen siis muuton, muuton asuntoon, josta minulla ei vielä ole hajuakaan. Ehkä se onnellinen muuttopäivä joskus koittaa, sellainen muuttopäivä, jolloin en heti saa allergista kohtausta, kuten Lokkisaareen kamat raahattuani. 

Toivossa on pakko nyt pystyä elämään, koska romahtaa en aio.

Olotila kuin tällä kituvalla rahapuulla. Muuton jälkeen myös se alkoi voida huonosti ja tiputella lehtiään. Tietääkö se, että rahaa on tosiaan palanut?

Soutaa ja huopaa

Olen kuuluisa siitä, että vaihdan mielipidettä tai tunnetilaa salamannopeasti. 

Viime viikolla päätin luopua rakkaasta sohvasta hajun vuoksi. Päivä päätöksen jälkeen päätin olla luopumatta sohvasta hajusta huolimatta. Pari tuntia tuon päätöksen jälkeen panin kuitenkin sohvan uudelleen myyntiin. Kaverin käytyä haistelemassa sohvaa päätin sittenkin pitää sen itselläni. 

Kyllähän sohva haisee, mutta en jaksa nyt alkaa myymään sitä ja samalla etsimään uutta, hajutonta ja yhtä hienoa käytettyä sohvaa tilalle. Voimavaroja ei yksinkertaisesti ole, ja koska haju on "pelkästään" kemikaalien ja hajuveden sekoitelmaa, en voi millään uskoa, että se aiheuttaisi kaikki nämä hurjat allergiaoireeni. 

Tänään olen itkenyt koko päivän, mutten sentään sohvan takia. Ostin nimittäin käytettynä pöydän, jota kyllä kävin haistamassa perjantaina, mutta kun se saapui kotiin, huomasin heti, että se haisee tietyltä hometyypiltä. Miten ihmeessä en tajunnut pöytää katsastaessa, että vinttikomeron haju oli tarttunut siihen? En ilmeisesti siellä vinttikomerossa pystynyt erottamaan pöydän hajua, kun se oli sama kuin ympärillä leijuva tuoksu. Tuoksu on minulle tuttu Helminkadun yksiön vintiltä, ja siksi se oli hyvin tunnistettava kotiini saapuessaan. 

Panin pöydän myyntiin ensijärkytyksestä selvittyäni. Nyt täytyy vain toivoa, että se menee nopeasti, sillä kuinkahan pian tuolle homelajille allergisoidunkaan... 

Täytyy myöntää, että olen sanomattoman väsynyt. Väsynyt tämän asunnon ongelmiin, omiin oireisiin ja näihin jatkuviin takapakkeihin. Lähes kaikkien ostamieni huonekalujen kanssa on ollut enemmän tai vähemmän huolia; muistatte ehkä, kuinka viime vuonna raportoin neljän eri maton käynnistä olohuoneessamme? Vasta neljäs oli sellainen, jonka pystyin hyväksymään hajunsa ja laatunsa suhteen olkkarimme pysyväksi somisteeksi. Keittiön tuolit joutuivat kerran vaihtoon, tosin eivät hajunsa, vaan virheidensä tähden. Olohuoneen edellinen pöytä taas oli monella tapaa huono: hutera ja haiseva sekin. Onneksi se mahtui kellarivarastoon odottamaan, josko saisin senkin jonain päivänä myytyä. 

Pöytä yks, nyt kellarikopissa myymistä odottamassa

Tämä uusi "löytö" ei mahdu kellarikoppiin, joten on nyt vaan toivottava, että se menee pian kaupaksi. Hieno se on, eikä haju varmasti haittaa suurinta osaa ihmisistä, mutta allergisen elämä haisevan pöydän kanssa ei onnistu. 

Pöytä kaks, olohuoneessa myymistä odottamassa

Seuraava pöytä tulee olemaan uusi: päätin nimittäin tyylilleni uskollisesti, että hankin tuohon samanlaisen pyöreän pöydän, kuin tämän äsken ostamani, mutta vaaleilla jaloilla (ihan siitä syystä, että mustilla jaloilla sitä ei enää myydä). Rahaa palaa, mutta uskon ja luotan siihen, että saan nyt molemmat vanhat pöytäni myytyä ja kaupan päälle vielä vuoden verran varastossa olleen mattoni. 

Pakkohan sitä on luottaa tulevaan, vaikka tänään on itkettänyt ihan hirveästi. Yksinäisyyden ja yksin asioista vastaamisen suru nousee usein esille kotiin liittyvissä asioissa. Joka kerta, kun epäonnistun esimerkiksi isommissa hankinnoissa, mietin, olisiko lopputulos ollut toinen, jos oma puoliso olisi ollut vaikuttamassa hankintapäätökseen. Ehkä silloin toinen olisi saanut minut miettimään kaksi kertaa, että onkohan juuri tämän tuotteen ostaminen niin järkevää. 

Jälkiviisaus on tyhmää, mutta en voi olla miettimättä, että eikö olisi kannattanut ostaa pöytä suoraan uutena. Säästö oli sen verran pientä. Toisaalta halusin olla ekologinen ja halusin myös ostaa pöydän nimenomaan mustajalkaisena. Halusin säästää edes vähän ja halusin ostaa käytetyn pöydän, jottei sitä tarvitsisi koko ajan varoa kuin silmäteräänsä. 

Vikaan meni. Huonoa tuuria, arvelisin, sillä olen ennenkin ostanut varastossa ollut tavaraa, mutta haju on ollut raikas. On varastoja ja varastoja. Ja on pöytiä ja pöytiä. On sitä pöydän uutenakin ostaminen mennyt joskus vikaan... Ehkä se on vain niin, että minä ja pöydät emme kuulu yhteen! :D

Hui hai

Olen mielessäni monesti kirjoittanut hienon tekstin, mutta päätynyt siihen, että turha kirjoittaa sitä luettavaksi kenellekään, sillä teksti ei ole ollut muuta kuin vanhan toistoa. 

Vaikea keksiä mitään (uutta) sanottavaa, sillä olo on ollut kerta kaikkisen kärttyinen, surullinen ja väsynyt viime kuukaudet. Loma on tietenkin tehnyt hyvää, ennen kaikkea kuntoilut: olen jumpannut entistä ahkerammin ja Lyylin kanssa ollaan käyty uimassa useasti tytön uimakoulun tähden. Nyt ollaan maalla, pian mökillä ja sitten minulla on muutama viikko omaa aikaa. Lähinnä aion kuntoilla: käydä edelleen uimassa ja kiipeilemässä. Ilmoittauduin kaverin kanssa kiipeilykurssille!

Kesäkuun alussa aloin käydä terapiassa; se on nyt lomatauolla ja odottelen Kelan päätöstä siitä, korvaako se terapiani. Toivottavasti, sillä muuten terapiaistunnot jäävät näihin kolmeen kertaan. Luulenpa tosin, että korvaavat, mutta eihän sitä voi koskaan tietää. 

Tässä kun aika moni asia on mennyt puihin tai täysin toisella tapaa kuin oletin. Esimerkiksi asunnon ilmanlaadun kanssa on jälleen ongelmia: olen alkanut oireilla parvekkeen hajun takia. Ilmeisesti 60-lukulaiset, parvekkeella käytetyt kuorilevyt haisevat niin voimakkaasti edelleen, että olen pikkuhiljaa herkistynyt niiden päästöille. Homeelta haju ei vaikuta, mutta enpä vanno, etteikö se voisi olla jotain erityyppistä hometta. Toisaalta se ja sama, kun lopputulos on se, että oireita on. Nyt sitten vain parvekelasit auki aina. Suunnitelmissa on myös pestä levyt. Onneksi ikkunaremontti on tulossa pian, ilmeisesti jo ensi vuonna, joten ehkä siinä yhteydessä levyjen taakse voisi kurkata ja varmistaa ainakin sen, etteivät sisällä olevat vällyt ole kostuneet. 

Väsyttävää olla kaiken aikaa puolikuntoinen, mutta sellaistahan se elämä on monella muullakin. Tietyllä tapaa olen toiveikas tulevaisuuden suhteen: ei tämä tästä kai kurjemmaksi enää muutu, kun en mitään muutoksia ole elämääni tekemässä. Miehen etsimisestäkin olen luopunut; tulkoon vastaan, jos jossain on tullakseen. Sitäpaitsi Tinder-sovelluksenikin on mennyt jotenkin jumiin, joten ehkä sekin on merkki siitä, että antaa olla. ;) Kunhan nyt saisin kuluttajaviranomaisen avulla neuvoteltua remonttilaskun kohtuullisemmaksi. Pahalta näytää. Siinäkin meni mäkeen, mutta sama kait se, hyvin tekivät remontin, emmekä me kodistamme parvekkeen hajuista huolimatta nyt vähään aikaan pysty muuttamaan parempaan. 

Hämmästyttävää kyllä, surunkin kanssa oppii elämään. Yritin kauan saada sitä pois elämästäni, vimmaisesti etsien onnellisuutta, mutta olen tyytymässä nyt tähän tilanteeseen. Kunhan allergiat pysyvät jollain kohtuullisella tasolla, kunhan meillä Lyylin kanssa sujuu hyvin, kunhan on töitä työpaikassa, jossa pystyy olemaan, niin mikäs tässä hiljaiselossa. Kyllä siitä löytyy niitä pieniä hetkiä, jolloin voi olla hyvinkin tyytyväinen elämäänsä. 

Joten hui hai huolille, hui hai vaatimuksille, omille toiveille siitä, millainen elämästä piti tulla. Ja hui hai niille piireille, joille kelpaa vain tietynlaisena. Nyt olen tällainen, surullinen, mutta jatkan elämää suruni hyväksyen. 

Käytiin kävelyllä

Käytiin kävelyllä hermoja lepuuttamassa, sillä päivä on ollut karmea. Ilmeisesti olen jokaikisenä Lyylin syntttärikekkeripäivänä surkealla tuulella. Stressaantunut, väsynyt, kiukkuinen ja lopulta tavattoman ahdistunut. 

Kekkerit sinällään menivät kivasti: 13 tyttöä kodissamme, eikä mikään mennyt rikki! Lopputohinoissa erään vieraan veli sai kuitenkin sotkettua puhtaan puolen eteisen matosta, ja tiedossa on siksi pesulakeikka. Juhlissa matto tietysti oli likainen puoli päälläpäin, mutta tämä viimoisin vieraamme haettiin kaksi tuntia myöhässä (!) ja olin jo ehtinyt siivota kämpän ajatellen, että ei tässä mitään enää ehdi tapahtua, joten voin kääntää putipuhtaan puolen matosta esille. Väärin.

No, pesula hoitanee hommansa ja samalla saan keittiön maton vietyä pesuun. Eihän se olekaan odottanut tuolla eteisen nurkassa kuin muutaman kuukauden. :)

Monenlaisia murheita on ehtinyt tämän päivän aikana miettiä. Kaipa nämä tyttären syntymiseen ja vanhenemiseen liittyvät juhlat ovat tapahtumia, jolloin mielen synkät vedet tulvivat yli. Kuinka monta kertaa tänäänkin olen ehtinyt toivoa, että olisipa Veikko nyt täällä kanssani. Terveenä ja tavallisena itsenään jakamassa päivän annosta. Ja etupäässä jakamassa elämää kanssani. 

Bongasin Tinderissä pari viikkoa sitten kelpo miehen. Viesteiltiin muutama viikko ja tavattiin sunnuntaina. Oli mahtavaa: kahdeksan tunnin treffit. Tavattiin uudelleen tiistaina, neljän tunnin ajan. Edelleen hyvää, kivaa, mutta eilen alkoi tuntua, että joku tässä hiertää. En osaa edes selittää, mikä. Siksi olen synkkänä.

Mies on kiireinen, ei ehdi nähdä pitkään aikaan uudestaan. Minullakin tietysti rajoitteeni. En tiedä, onko nyt kysymys vain siitä, että olen sellainen hätähousu, etten kestä sitä, että täytyy rajoittaa tapaamiset kertaan viikossa tai jopa kertaan kahdessa viikossa vai siitä, että tämä vain on väärä mies minulle. Molemmat meistä olemme kyllä kiinnostuneita toisistamme, se on selvää, mutta olenko minä kuitenkin se kiinnostuneempi osapuoli, se jolla on aikaa parisuhteeseen? 

Kävelyllä ehti miettiä monta ajatusta. Kävelyllä ehti taas kerran todeta, että olisipa kiva olla kesällä muutakin kuin yksin. Viimeksi muistan viettäneeni todella onnellisen parisuhdekesän vuonna 2007, kymmenen vuotta sitten. 2012 oli lupaava sekin. Kaikkien muiden kesien vehreyteen sekoittuu niin paljon surua, kaipausta, yksinäisyyttä ja luopumista, että todella toivon tämän kesän antavan jotain muutakin. 

Sitten jälleen muistan, että olen kuitenkin saanut suurimman aarteen, mitä kaivata saattaa. Tytär suloisin. 

Kvartaalikatsaus

Neljäsosa vuodesta humpsahti, ja yhtäkkiä onkin kevät. Niinpä on tullut aika päivittää keväisiä tuntoja, tunnustuksiakaan unohtamatta. 

Ensinnäkin on ihme, että olen tähän aikaan illasta tietokoneen äärellä ja vielä näinkin järjellisissä tehtävissä kuin kirjoituspuuhissa. Yleensähän olen jo yhdeksän pintaan unten mailla. Osasyy tähän taitaa olla se, että lopetin espanjankurssin kesken. En vain enää jaksanut sitä, että ainoana omana arki-iltanani olisin kotona vasta puoli yhdeksän aikoihin. Nyt kun olen kotona aiemmin, ehdin kitata kahvia niin, ettei illansuussa enää uni hyökkää, kuten tavallisesti. 

Valon lisäännyttyä tuntuu siltä kuin aikaakin olisi enemmän. Viime viikot olenkin tanssinut ja jumpannut melko lailla ahkerasti. Arki kuitenkin painaa päälle sellaisella voimalla, että liikunnan määrä pysyy varsin kohtuullisena. Ylikunnosta ei pelkoa! 

Toisaalta olen paksuuntunut: reilu vuosi Veikon kuoleman jälkeen meni laihana: olin kai niin surkealla tuulella koko ajan, ettei ruokakaan oikein maistunut. Jaksoin myös tehdä ahkerammin ruokaa; nyt olen taas vähän repsahtanut syömään mitä sattuu, enkä ole malttanut pysähtyä nauttimaan aterioistani sen enempää kuin ennenkään, oikeastaan päinvastoin, vaikka uudenvuodenlupauksessani muuta uumoilinkin. 

Tänään kuitenkin paistoin falefellejä illansuussa, perjantain lounasta varten. Omat eväät kulkevat mukanani muutamana päivänä viikossa, muulloin syön kouluruokaa. 

Eivätkä muutkaan lupaukset tälle vuodelle kauaa pitäneet: jo tammikuun lopulla ostin yhden kirjan, tosin sen jälkeen en yhtään enempää, vaikka mieli on monta kertaa tehnyt. Tuo kirja on onneksi ollut varsin tarpeellinen opetuksessa – olen käyttänyt sitä viikottain. 

Maaliskuun puolessavälissä iski jokakeväinen "mulla ei oo mitään kaunista vaatetta, vaan kaikki on tällaisia kuluneita rytkyjä" -tunne, ja sorruin hankkimaan urheilukuteita ja kevätkengät. Se siitä ostolakosta, sillä vielä on ostettava 15 vuotta vanhojen kollegehousujen tilalle uudet sekä muutama freesi jumppapaitakin. Vanhat haisevat, kirjaimellisesti. 

Tunnustuksista jos puhutaan, niin tunnustetaan nyt sitten sellainenkin juttu, että olen ihastunut ihmiseen! Se on tehnyt minut niin onnelliseksi, että olen melkein unohtanut ahdistua! Ei todennäköisesti ole mitään pelkoa siitä, että ihastus muuttuisi sen syvemmäksi ihmissuhteeksi, mutta tämäkin jo riittää. Tuntuu, että niin monen vuoden surun jälkeen olen vihdoinkin jollain aidolla tavalla onnellinen kuitenkaan takertumatta kehenkään tai pakkomielteisesti olettamatta, että tässä se nyt sitten on. Riittää, kunhan näen toista tarpeeksi usein ja saan puhua hänen kanssaan. :)

Eiköhän tässä ollut kvartaalikatsausta riittämiin. Mielenkiintoiset kolme kuukautta takana; täytyy myöntää, että odotukset seuraavilta kolmelta kuukaudelta eivät ole järin suuret: pelkään vain kovasti, että kosahtaa korkealta ja muutun taas onnettomaksi ja yksinäiseksi surijaksi. 

Ihmisen aika ja Jumalan aika

Tekee mieli kirjoittaa edes muutama rivillinen arkea, mutta olen aika väsynyt. Iltakahvit – pitkästä aikaa yhdeksän jälkeen nautittu kofeiinitankkaus – tekivät minut toivotusti uneliaaksi, enkä jaksaisi muutenkaan tähän aikaan alkaa valokuvaamaan olohuoneen uutta mattoa, josta kyllä aion tehdä postauksen myöhemmin. Parempi ottaa kuva aamuvalossa tai ensi viikonloppuna päivällä, joten antaa ajan nyt vähän kulua.

Olisinpa parempi antamaan ajan kulua, sillä useimmiten olen itseni tappioksi mahdoton hätähousu. Toisaalta tajuan paremmin kuin hyvin, että ihmisen aika on maapallolla niin kovin lyhyt, että aina ei vaan voi odotella sopivaa hetkeä. Ei minulla olisi lastakaan laisinkaan, jos olisin jäänyt normaalien kaltaisteni tavoin odottamaan ensin häitä ja sitten alkanut perheenlisäyspuuhiin. Hätäily voi olla kannattavaa. :) 

Olen ollut kaksi päivää yksin, lähestulkoon puhumatta kenenkään kanssa. (Maton myyjä kävi miehensä kanssa tänään kaupanteossa, joten puhuin ehkä kymmenen minuutin ajan jonninjoutavia.) Tällaiselle erakolle tämä ei ole aika eikä mikään, ja vaikka pystyisin eristäytymiseen viikkotolkuiksi, pidemmän päälle se tekisi minusta itkuisen ja ahdistuneen. Aikansa siis yksinäisyydelläkin: sen hyväätekevä vaikutus on mahdollinen vain, kun yksinolo ei kestä liian kauaa. 

Mietin päivittäin aikaa: miten lyhyt ja nopea on ihmisen pyrähdys täällä, miten pian sulkeutuvat aikaikkunat, joiden sisään meidän pitää ehtiä hyppäämään, jotta saamme elämältä toivomiamme asioita. En voi tajuta, että pian täytän 39! Olen ollut lähes kahdeksan vuotta opettajana, vaikka tuntuu siltä, että aloitin vasta muutama vuosi sitten. 

Keski-ikä on alkamassa, ellei jo alkanut. Muistaakseni vuonna 1978 syntyneiden naisten eliniänodote on 78, mikä tarkoittaa, että olisin todellakin laskennallisesti elämäni puolessavälissä. 

En oikeastaan sure mitään muuta ajan kulumisessa kuin sitä, etten saanut enempää lapsia. Isommassa perheessä olisi voimaa, ja jaksaisin paljon paremmin näitä surujanikin, kun olisi vilskettä ympärillä. Nyt on useimmiten kovin hiljaista, ja alati tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kaipa tähänkin sitten tottuu ajan kanssa. Tietysti pitäisi nähdä asioiden parhaat puolet: harvassa lapsiperheessä koti on näin siisti koko ajan. Tänne voisi pyytää vieraita ihan milloin vain tai jopa sisustuslehden kuvaajan, ainakin omasta mielestäni. :) (Keskeneräistä tosin vielä on, kun ei ole taulun taulua seinällä...)

Siisteydestä huolimatta aikaa on silti paljon muuhunkin. Usein mietin, että käytänkö sitä kuitenkin väärin, kun olen niin paljon sisällä. Tänäkään talvena en hiihtänyt yhtään, vaikka luntakin olisi ollut. En saa itseäni haastaviin puuhiin yksinäni. Sitä on yksinäisyys pahimmillaan: haluaisin tehdä jotain kivaa, mutta en saa itseäni potkittua siihen kivaan, ja toisaalta koko puuha tuntuu yksinään vain ontolta versiolta itsestään. 

Tänä viikonloppuna olen kuitenkin huonosta perjantaista huolimatta nauttinut melkein kaikesta. En itkenyt perjantain vollaamisen jälkeen kuin hiukan lauantain puolella, ja sitten vähän kuin unohdin ulkopuolisen maailman. Ehkä olisi pitänyt meditoida enemmän tai vaikka lukea tai jotain järkevää, mutta puuhastelin mitä puuhastelin. Tein sentään paljon ruokaa (bataattikiusausta, kukkakaali-kikhernevuokaa, härkiskastiketta, marinoituja kesäkurpitsoja), enkä käyttänyt kaikkea energiaa siivoamiseen.

Ehkä Jumalan aika on myös sitä, että antaa mennä, suunnittelematta, ajattelematta. Antaa ajan rullata eteenpäin vailla etukäteen viitoitettuja väliaikapisteitä. Nyt se onnistui, mutta edessä on varmasti taas vaikeita hetkiä, kun arki jatkuu. 

Huomenna arki jatkuu sillä, että soitan itselleni ajan psykiatrille. On aika alkaa terapia, muuten aika menee todellakin hukkaan, kun se valuu sormien läpi surressa ja ahdistuksen vallassa. Kävin perjantaina psykiatrisella sairaanhoitajalla, ja hän arvioi, että kärsin keskivaikeasta ahdistushäiriöstä, minkä suuntaista psykiatrikin vuosi sitten diagnosoi. Vaarana on, että voi joutua psykoosiin, jollei itseään hoida kuntoon. Tunnen henkilön, joka on joutunut psykoosiin mielenterveysongelmien pahennuttua, joten uhka lienee minunkin kohdallani varteenotettava, etenkin kun tätä ahdistusta on ollut nyt niin paljon eikä se ole oikeastaan lieventynyt, melkeinpä vaan pahentunut. 

Tästä huolimatta juuri nyt, näiden muutamien tuntien ajan olen pystynyt luottamaan siihen, että jossain minuakin odottaa erilainen aika ja uudenlainen ajantunne, jopa sellaisia onnen vuosia, jolloin Jumalan ja ihmisen aika yhdentyvät. Aikakausi, jolloin ei ole kiire ehtiä saamaan jotain ja jolloin ei ole enää surua siitä, ettei saanutkaan, mitä toivoi.

Kymmenen hyvää ja kaunista

Päätin listata kymmenen elämäni tärkeintä suurta asiaa, joiden korostaminen voisi tuoda lohtua surulliseen mielentilaani (ja näiden epämääräisten oireiden keskelle: eilen migreenikohtaus, tänään raajojen todella kummaa pistelyä, pelkään jo ties mitä tautia). Listasin myös viisi elämäni kauheinta asiaa, mutta ehkä vain tehdäkseni näkyväksi sen, että niitä on vain noin puolet näistä hyvistä ja kauniista asioista. 

Runnoin asiat tietenkin aivan väkisin noihin tasalukuihin, mutta näinhän se on, että moni abstrakti asia on aseteltavissa tiettyyn määrään tai malliin, sillä on suhteellista, laskenko homeallergiani ja muut krempat, kuten ahdistuneisuuden ja masennuksen, yhdeksi vai kahdeksi pahaksi ja toisaalta hyviin asioihin voi tarvittaessa laskea vaikkapa onnellisuuden tunteen, jos näitä kymmentä nyt ei muuten täyteen saisi. 

Saan kuitenkin omat "hyvikseni" aika kepeästi listattua, ja todennäköisesti lista on hyvin samannäköinen kuin kenen tahansa muun lista olisi. Listaamisen tarkoitus ei olekaan esitellä omaa erityislaatuisuuttaan tai edes juuri eritellä elämäänsä, vaan yksinkertaisesti muistuttaa siitä, että elämässä on aina jotain hyvää – ja usein hyvää on enemmän kuin pahaa.

Elämäni hyvät ja kauniit siis tässä:

1) Rakas tytär – tämä ei selittelyjä kaivanne

2) Työ, josta pidän valtavasti ja ammatti, johon sovin hyvin, ellen jopa erinomaisesti ja tällä hetkellä myös kohtalaisen kiva työpaikka, jonka sisäilma on siedettävää

3) Koti – vikoineen kaikkineen, mutta koti, jossa pystyn melko lailla oireetta asumaan

4) Terveys – minulla ei ole mitään vakavaa sairautta, olemassaolevien kremppojeni kanssa pystyn elämään varsin täyttä elämää

5) Ystävät ja suku – tiedätte kyllä näiden merkityksen!

6) Onnellinen lapsuus – ei todellakaan itsestäänselvyys. Lapsena en murehtinut, mikä onni! (Ollapa jälleen lapsi.) 

7) Onnelliset vuodet hyvän miehen kanssa – tunne, että on saanut rakastaa ja vastaanottaa rakkautta, kantaa senkin pelon yli, että mitäpä jos en enää koskaan löydä ketään vierelleni

8) Mielekkäät, monipuoliset ja kehittävät harrastukset

9) Talous tasapainossa, ei pelkoa työttömyydestä, rahat riittävät kaikkeen välttämättömään ja ylikin

10) Kyky innostua, oppia, ottaa selvää asioista, kyky ihastua ja tahto ja taito sopeutua

Aika perussettiä, mutta tuo kymppi nyt oli vähän erikoinen ja sellainen kohta muutenkin, joka vuosien saatossa varmasti elää. Muut kohdat taas ovat enemmän vakioita, tosin todennäköisesti tulee aikakausia, jolloin esimerkiksi talous tai terveys ei olekaan kunnossa, jos vaikka joutuu homeallergian takia pitkille sairauslomille tai sairastuu johonkin vakavampaan tautiin. Toisaalta mukaan voi päästä jotain aivan uutta. 

Sitä ehkä tarkoitankin tuolla kymppikohdan maininnalla: kyky ihastua ja päästää elämäänsä joskus joku uusi ihminen. Luotan siihen edelleen, että se on täysin mahdollista; niin erakoksi en ole muuttunut ja tiedän kaikista epäonnistumisista huolimatta, että olen parisuhdeihminen: parisuhteeseen pystyvä ja siinä viihtyvä. 

Toivoa en siis täysin ole heittänyt, ja siksipä en tänne nyt jaksa listata noita viittä pahaa ja rumaa; ehkä ne aiempien blogitekstieni perusteella ovat kaikkien pääteltävissä. 

Huoli-ilta

Minäpäs nyt olen intoutunut kirjoittamaan. Syy lienee siinä, että olen ollut tosi paljon yksin, siis ihan ilman ystävienkin seuraa, mitä yleensä ei tapahdu. (Eilinen teksti tosin oli ajastettu – vietimme maanantai-illan Lyylin harrastuksen parissa.)

Tänään syy kirjoittamiselle on huoli. Kun en tätä huolta nyt voi kenenkään kanssa kotona suullisesti jakaa, enkä halua kertoa näitä syvempiä mietteitäni Facebookissa, enkä edes viesteillä kenenkään kaverin kanssa, blogi on ehdottomasti paras vaihtoehto. Onhan tätä kirjoitusalustaa muutenkin hyvä herätellä henkiin, mutta tänään kirjoitan vain itseni vuoksi.

Huoleni koskee tytärtä. Viime syksy oli raskas paitsi muuton takia, myös sen takia, että nykyään pelkään lähes jatkuvasti sitä, että Lyylille käy jotain. Pelko liittyy osittain siihen, että olen jo kokenut rakkaan ihmisen traumaattisen menettämisen ja osittain todennäköisesti siihen, että olen nyt tajunnut, etten enää lapsia tule tähän maailmaan saattamaan. 

Nämä faktat tiesittekin jo, niistä olen niin paljon kirjoittanut täällä. Pelko on kuitenkin muuttunut viime aikoina entistä kahlitsevammaksi, ja tänään kun olen jo valmiiksi väsynyt ja ärtynyt asuntomme huonosta ilmanlaadusta, pelko on voittaa minut. (Joko naapuri tupakoi tai sitten täällä haisee pinttynyt tupakanhaju – todella ärsyttävä, kun etenkään naapurin tupakoimiselle ei mitään voi. Pinttyneen hajun saa otsonoimalla pois, ja hätäpäissäni otsonoinnin olenkin tänne jo tilannut.)

Lyyli nimittäin oli todella kalpea koulusta myöhään tänään kotiin palatessamme. Ruoka ei maistunut, mutta en näistä huolestunut. Vasta kun hän rupesi valittelemaan päänsärkyä, sain jonkun ihme kuolemanpelkokohtauksen: sydän rupesi hakkaamaan ja alkoi itkettää ihan hurjasti. Ajatus siitä, että jäisi ihan yksin tänne kammottavaan maailmaan, pusertaa ihmisen kyllä hyvin pieneen tilaan ja tekee olon sanoinkuvaamattoman murheelliseksi.

Toki tajuan, että tällainen menettämisen riski pelkässä päänsärkytilanteessa on erittäin minimaalinen, etenkin kun mitään ihmeellistä ei ole päivän aikana sattunut, mutta en myöskään voi itselleni mitään tässä väsymyksen ja uupumuksen tilassa. Viikko on alkanut erittäin aikaisilla heräämisillä, myöhäisillä kotiinpaluilla ja ylimääräisillä puuhilla. Olen kieltämättä jo nyt aika poikki, vaikka vielä pitää jaksaa ties kuinka monta päivää. Lyylillä on lisäksi lauantaina ylimääräinen koulupäivä, joten puhtia pitäisi olla normaaliakin enemmän. 

En tiedä, uuvutanko itseni lukuisilla harrastuksilla, mutta toisaalta ilman niitä istuisin tätäkin enemmän kotona murehtimassa joko tämän asunnon huonoa ilmaa tai sitä, että olen ilman miestä – tai pelkäämässä Lyylin kuolemaa. Ei elämäni toki yleensä ole näin synkkää, ja esimerkiksi viime viikonloppuni, pääosin yksin vietetty, oli erittäin mukava. Olen aina viihtynyt hyvin omassa seurassanikin. 

Tämä suru paitsi kahlitsee, myös kiukuttaa. Kiukuttaa se, etten saanut enempää lapsia. Uskoisin, että pelkääminen olisi silloin erilaista. Ei tarvitsisi pelätä sitä, että oma elämä loppuu lapsen kuolemaan, koska olisi syy jatkaa elämäänsä toisten lasten takia. Toisaalta pelkoa voisi olla ilmassa enemmän siksi, että jokaisen kohdalla täytyisi pelätä erikseen, ja pelkojen yhteenlaskettu määrä olisi varmasti hurja tällaisen pelkomaakarin kohdalla.

Pitää nyt vain yrittää luottaa siihen, että mitään niin hirveää en enää elämässäni joudu kokemaan. Ehkä luottamus on isompaa sitten, kun on taas vähän levänneempi. 

Toisaalta pitää myös luottaa ja uskoa siihen, että elämässä käy, kuten on tarkoitus. Jos Lyyli kuolee ennen kuin minä, yritän ajatella niin, että hän pääsee sitten isän luokse ja että minä vain seuraan perässä. Mutta ei varmaan sellaisen kauheuden jälkeen pysty muuta kuin odottamaan omaa kuolemaansa.

Onpas taas synkät mietteet – älkää kuitenkaan hämääntykö, sillä muuten olen elämäni kunnossa. Kokemastani traumasta tuskin pääsen enää koskaan irti, mutta arki meillä on viime aikoina hymyillyt. Huomenna Lyylin lipasto ja kirjahylly lähtevät kunnostukseen, ja otsonoinnin jälkeen tämä koti alkaa olla sellaisessa kunnossa, kuin sen on tarkoituskin olla. Tietenkin puuttuu pieniä juttuja, kuten kukkapöytä, tauluja, ja jossain vaiheessa päivitän joitain mattoja vähän kivemmiksi, mutta hyvin hyvin pian on koti ns. valmis. 

Sitä odotellessa. Nyt mars suihkuun ja unille, parempaa huomista odottaen. 

En lätise

Kirjoitan nyt suoraan. Kirjoitan juuri niin kuin asiat ovat, enkä lätise. – Tuttavani legendaarisia lauseita muokaten, sopivat nimittäin minullekin kuin sade tähän iäti jatkuvaan syksyyn.

Jos pahoitat mielesi helposti, kehotan lukemaan muita areenoita. Tämähän tosiaan on päiväkirjani, ja kielenkäyttöni on ihan yhtä värikästä kuin elämäni, enkä liikaa lukijoita ajattele. Ehkä voisin ajatella enemmänkin, mutta silloin karsisin liikaa vapauttani ilmaista ajatuksiani sellaisina kuin ne ovat. (Eikä täällä juuri kukaan käy ainakaan kommentoimassa, joten miten edes voisin jatkaa toisin?)

Minähän itse tietysti pahoitan mieleni erittäinkin helposti, mutta on sentään tämä areena, jolla saan sen tehdäkin ilman lupaa ja ilman häätöä. Hyvä näin, sillä jossain on ihmisen saatava puhua suunsa puhtaaksi. 

Aiheenani on tänään joulu. Joululoma alkoi juuri, mutta minäpä odotan vain sitä, että joulu olisi jo ohi. Eipä ole viime vuosina joulu napannut, eikä nappaa nytkään. Nappaa entistä vähemmän tänä vuonna. Olen tietysti ihan järkyttävän väsynyt tästä syksystä, muutosta ja kaikista pienistä vastoinkäymisistä, mikä vaikuttaa voimakkaasti tuntemuksiini ja odotuksiini myös joulun, rakkauden juhlan suhteen.

Sanon siis suoraan, niin kuin lupasin, että takana on paska vuosi. Ei paskin kaikista, mutta paska kuitenkin. Mitä sitä kaunistelemaan. Suurinta surua oli menettää odottamani vauva viime kesänä, vaikka lapsenalun isän kanssa tiet olivat jo erkaantuneet. Nytpä sen tiedän aivan varmaksi: lapsia minä en tähän maailmaan enää ehdi saada, ja ehkä hyvä niin. Kunpa vain minulle luvattaisiin se, että se ainokaiseni saa elää pidempään kuin minä, etten joudu enää suurten menetysten keskelle.

Mielessäni on yllättäen pari hyvääkin asiaa: Ensinnäkin tykkään työstäni ihan valtavasti. Pienet lapset ovat huippuja, ja se elämänmaku, joka töissäni maistuu, on melkein kaikkein parasta maailmassa! Tiedän, että osaan hoitaa hommani hyvin ja sovin työtehtäviini, mutta toki on asioita, jotka voisi tehdä paremmin. (Yksi niistä on tämän temperamenttisen luonteenlaatuni hallitseminen, mutta yllättävän hyvin sen töissä kyllä hillitsenkin. Ei turhia kiukkukohtauksia oppilaille eikä rajapintaista kielenkäyttöä tänä syksynä laisinkaan!)

Ja se kaikkein paras asia on oma tyttö, joka elää edelleen. En saata olla pelkäämättä hänen poismenoaan, joten jokainen päivä hänen kanssaan on kuin voitto täällä kuoleman varjon maassa.

Koska lupasin, etten lätisekään, en myöskään sitä tee. En toisaalta myöskään korkkaa viinipulloa ja hukuta suruani viinin lipitykseen, vaan sen sijaan menen nyt suihkuun ja sitten pakkaan. Kipeäksi olen tulossa, kuinkas muutenkaan, juuri kun loma parahiksi pääsi alkamaan. Huomenna kuitenkin lähdetään maalle. Siellä en ole aivan yksin ajatusteni kanssa.

Joulun odotus, poks

Mitä meidän pitää tekemän tunteaksemme joulun?

Minä en ole tehnyt juuri mitään. Yleensä teen, mutta nyt on joulun odottaminen hukkunut huoleen, väsymykseen ja arkeen. 

Väsyttää tämän asunnon laittaminen. Edelleen ovat asiat kesken: viimeinen matto saapumatta ja yhdet ikkunat jälleen verhottomat. Edelliset verhot, kuvan riikinkukkokaunistukset, eivät sopineet uuteen mattoon, joten piti ruveta vielä kaikessa kiireessä ja tilin jo ollessa miinuksella hankkimaan uusia. Tuntui niin karulta olla ilman, eikä perfektionisti minussa voinut hellittää: verhojen ja maton luoma ristiriita oli ahdistava. 

Näinkin maalliset ovat murheeni, joten ehkäpä ollaan turvallisemmilla vesillä! Toki asunnossamme, kodiksikin tätä jo välillä kutsun, tuoksuu edelleen. Usein tuoksuu tunkalta, välillä voimakkaasti ruoalta. Jopa vaatteeni saattavat tuoksua ruoalta; huomaan tilanteen usein töissä, kun olen poissa kotihajuista, joihin tietenkin myös vähän turtuu. (Oireilukin on onneksi ollut vähenemään päin, Luojan kiitos.)

Taloyhtiössämme on tiedostettu yleinen ilmanvaihdon ongelma, mutta enpä nyt oikein ymmärrä, mistä nuo ruokakäryt ovat tänne löytäneet itsensä. Voisikohan kysymyksessä olla sellainen juttu, että kun omassa asunnossaan tekee joskus kunnolla ruokaa, niin siltä tuoksuu sitten koko seuraavan viikon ajan, kun ilmastointi ei kerta kaikkiaan toimi?

Tuuletan minkä kerkeän, mutta talvella ei voi ikkunoita kauhean kauan kerralla pitää auki. Kesällä ehkä helpottaa. Toisaalta näin talven viileydessä kellari ei onneksi haise. Suo siellä, vetelä täällä.

Kahdeksan hankkimani maton (osa onneksi vain edukkaita kuramattoja), kolmien verhojen, sohvan, pöydän, neljän tuolin, jalkalampun, Lyylin huoneen lukuisien uusien huonekalujen ja sisustuselementtien sekä muiden pienempien hankintojen jälkeen olen valmis luovuttamaan. Unelmoin jo seuraavasta muutosta, sellaisesta, jossa asunto vaihtuisi vain hiukan isompaan kolmioon, mutta jonka pohja olisi suunnilleen samanlainen kuin tässä. Silloin ei ehkä tarvitsisi päivittää ihan jokaista huonetta alusta alkaen uuteen uskoon. (Mutta ei pelkoa, ei meillä ole mahdollisuuksia vielä vuosiin muuttaa uudelleen.)

Ja tietenkin, aina vaan, ikuisesti, haaveilen siitä, että en enää olisi asunnon ainoa aikuinen. En tiedä, liittyykö tämän asunnon epäonneen myös se, että tänne jouduin muuttamaan vastentahtoisesti yksin, toisin kuin viime muutossani Helminkadulle. 

Vaikka sitä kuinka olisi tottunut yksinolemiseen, vaikka kuinka nauttisi siitä, että saa tehdä oman päänsä mukaan sisustukset sun muut, ei sitä ikinä kuitenkaan totu siihen, että vain yksin niistä pääsee myös nauttimaan. Jaettu ilo olisi isompi ilo. 

Jotenkin toivoisin, että voisin selättää tämän ainaisen ja jatkuvan kaipuun, mutta en keksimälläkään keksi siihen mitään keinoa. Olen yrittänyt alkaa haaveilla kesätöistä, matkustelusta, uusista harrastuksista: asioista, joista nuorena sain kiksejä – ja jotka riittivät elämänjanooni. Silloin en ollut lainkaan niin suruissani yksinolosta. 

Nykyään tuntuu siltä, että vain nukkuminen auttaa oikein suureen kaipuuseen, mutta eihän sitä nyt kaiken aikaa voi nukkuakaan. Arkisin ei tietenkään ehdi nukkua edes sitä tarvitsemaansa unta, mutta silloin kun aikaa olisi muuhunkin, johonkin kivaan, sitä ei välttämättä haluakaan, kun mukana on aina se suuri ikävä ja harmi. 

Onneksi olen löytänyt lukemisen uudelleen, vaikka koko ajan tuntuu edelleen siltä, ettei siihenkään riitä aika eikä aina puhtikaan. Mutta kirjojen vangitseva ote on se vahva ote, josta tällä hetkellä pidän hyvin paljon. Se ainoa ote, jonka tänäkin jouluna ympärilleni saan. Onhan sen siis riitettävä. 

Paistaa se päivä

Muutto lähestyy, ja stressi on sen mukainen. Toinen viikko sairauslomalla ei paljon lämpöä ole alentanut, mutta olenpahan saanut levätä. Mitään järkevää pakkaamisen ohella en olekaan jaksanut. En jaksa henkisesti eikä fyysisesti pinnistellä. Näin jäivät syksystäni tango, espanja, kuntoilu ja kirjallisuus, kunnes tilanne muuttuu. 

Huomenna yritän taas töihin. Olin viime viikollakin maanantain sorvin ääressä, mutta olo oli niin lämmin, ettei siitä mitään tullut. Ensi viikolla pääsen kuitenkin omalle lääkärilleni, joka on jo vuosien ajan ollut perillä tästä herkistymisestä. Nyt oireet vaan ovat päässeet niin pahoiksi, että edessä täytyy olla jotain ihan uutta – itse ajattelen nyt niin, että meneillään on viimeinen vuoteni peruskoulun S2-opettajana. 

Mutta ei niin huonoa, jollei jotain hyvääkin: ystävät ovat olleet auttamassa pakkaamisessa ja mielentilani on kohtalaisen vakaa. Tänään pilvet saivat toviksi hopeareunat. Kävin uudella asunnolla viemässä tapetteja ja palovaroittimen, ja ilahduin. Asunnon lattiamatot oli poistettu, ja ilma tuntui jotenkin hiukan raikkaammalta. Remonttinainen maalaili siellä ovea, ja minä ihailin kauniita valkoisia seiniä. 

Höyhenenkevyesti huokaisin hiukan, sillä jopa rappukäytävän ilma tuntui vähän vähemmän homeiselta tällä kertaa. Tuli tunne, että kyllä tuosta koti meille saadaan. Se pelastaisi paljolta. 

Olen nyt hyvin väsynyt. Lämmön lisäksi tämä jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta, huolehtiminen jaksamisesta ja kaiken päälle pelkoni esimerkiksi Lyylin kuolemasta vievät voimat. Toisaalta kohtalaisen merkillistä, etten ole tämän ahdistuneempi: pystyn puhumaan monenlaisista aiheista ihmisten kanssa, ajatukseni eivät kierrä pelkästään tiettyjä ratoja; välillä nauran, iloitsen, tartun hetkeen. 

Seitsemän vuotta sitten aloin surra Veikon ja minun tilannettamme, joka johti muutaman vuoden sisällä eroon. Sen jälkeen olen surrut paitsi Veikon kuolemaa, myös monia muita pieniä suruja. Viime ajat olen surrut sitä, että unelma isosta perheestä on täytynyt hylätä. Näiden surujen jälkeen on kuitenkin alkanut avautua kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunteet: että saan itse elää, että minulla on ihana tytär, ystäviä, todellista elämää ympärilläni. 

Suru ei ole väistynyt, mutta matkan aikana pehmentynyt. Seitsemän vuotta siihen tarvittiin, ja nyt en jaksa kuin toivoa, että saan jatkaa matkaa Lyylin kanssa ja että uusi asunto avaa meille uusia ovia sen sijaan, että supistaisi elämää entistä enemmän sairastamisen ympärille. 

Täytyyhän näiden vastoinkäymisten oheen tulla välillä myös myötämäkeä, ihan tilastollisesti ajatellenkin. Ja kun niitä ovia sulkee, niin jotain kautta täytyy päästä suljetuista huoneista pois. Jos ei uudet ovet itsestään aukene, ne pitää aukaista sitten vaikka puoliväkisin. 

Rukous

Flow-lipun hinnalla ostin uudet verhot uuteen kotiin. Kannatti varmaankin, kun ei tuon ilman takia minkäänlainen festarointi houkuttelisi yhtään. Mielentilan nostamiseksi olisi ehkä kannattanut satsata lippuun.

Mielipahaa päätin vähentää muulla tapaa: söin noin puoli litraa jäätelöä, minkä jälkeen vaniljajäätelöä ei varmasti tee vähään aikaan mieli. Lisäksi ostin kirjan.

Sepäs vasta mieltäylentävä hankinta olikin. 

Kyllä tästä silti viikonloppu tulee. Lyyli lähti sisarelleni seikkailupäivää viettämään. Minä päätin lukittautua kotiin lukemaan. Hyvin viisas päätös, tunnen sen jo sisälläni, mutta kun on kipeä olo, enkä edes keksi, mitä muuta voisin tehdä. Toki olisin voinut suunnata vaikka Kiipeilyareenalle tai tangotunnille, mutta kuinka järkeviä toimintoja tuollaiset vapaa-ajan vietteet ovat, jos kurkku on kipeä ja olo vähän lämpöinen?

Järkevämpää on nyt saattaa Astrid Lindgrenin elämäkerta loppuun ja aloittaa sitten tätä aarretta, jota olen kauan himoinnut; illalla lausun rukouksen Tšernobylille. 

Uusi luola, uusi elämä?

Ensin piti kirjoittaa siitä, kuinka äärettömän surullinen olen ollut viime aikoina. Jatseillakin olin koko ajan itku kurkussa, eikä oikein mikään tuntunut tai tunnu auttavan. Ei edes se, että olemme löytäneet uuden kodin! 

Kyllä, toinen asunto, jossa kävin parhaan ystäväni kanssa visiitillä, tuntui juuri oikealta. Homekoirat tutkivat sen, eikä mitään isoja esiintymiä löytynyt, mutta yksi iso pulma asunnossa on: rappukäytävä haisee todella vahvasti homeelle, sillä kellarissa on jokin ongelma. Naapuri tiesi sanoa, että siellä on tapahtunut vesivahinko äskettäin. Asiaa kuitenkin teknisen isännöitsijän mukaan tutkitaan, joten otin riskin luottaen siihen, että kellari laitetaan kuntoon ja haju vähintään vähenee. 

Koirat reagoivat toki tuohon rappukäytävän homeiseen ilmaan merkitsemällä uuden asuntomme ulko-oven ympäristön. Ovi on kuitenkin huonosti tiivistetty, joten tiivistämällä sen ja sisäoven paremmin sekä hätätapauksessa rakentamalla asunnon eteiseen pienen välieteisen eli ylimääräisen seinän ja oven rappukäytävän homeet saadaan todennäköisesti pysymään poissa asunnostamme. 

Meistä siis tulee 55-neliöisen itä-helsinkiläisen toisen kerroksen kaksion asukkeja! Edessä on vielä pientä pintaremonttia, kuten huonossa kunnossa olevien 60-lukulaisten sisäovien hiomista ja maalailua, seinien pintamaalaus, yhden puupaneeliseinäkoristuksen purkaminen ja sen seinän tapetointi ja sen sellaista. Huonekaluostoksilla pitää käydä ja uusia mattoja, lamppuja ja pöytäryhmä tulee hankkia. Eräs tangotuttuni on kaappifirman omistaja, joten ehdin jo tilata häneltä alustavasti eteiskaapit. Tarkoitus on siis teettää tyhjään eteiseen mittojen mukaan hyvät säilytystilat, sillä asunnosta puuttuvat kaikki kiinteät kaapit – vaatehuone onneksi löytyy!

On surullista lähteä pois kantakaupungin alueelta: elämästä tulee hankalampaa, kun täytyy miettiä tarkemmin logistisia ratkaisuja. Mitenköhän käy tangoilulle, kun tangosali on ollut Hermannista 20 minuutin kävelymatkan päässä ja nyt joudumme 45 minuutin etäisyydelle kaikesta toiminnasta?Toisaalta metro kulkee pian entistä tiuhempaan, kunhan Espoon metro saadaan ensi vuoden aikana käyntiin. 

Haikeisiin tunnelmiin liittyy aina myös jonkinasteista helpotusta: nämä reilut neljä vuotta, jotka Hermannissa olemme asuneet, ovat olleet raskaita vuosia. Asunto on ollut täydellinen, mutta elämä ei: kaksi eroa, yhden pitkän tapailusuhteen päättäminen, yksi keskenmeno ja surullisimpana Lyylin isän kuolema yllättäen, vaikkakin pitkän ja vaikean taipaleen jälkeen. Ei voi sanoa, että ruuhkavuodet olisivat kohdelleet minua lempeästi. Välillä tuntuu niin kohtuuttoman raskaalta, mutta toisaalta ymmärrän kyllä, että moni asia on kuitenkin mennyt myös nappiin: tytär, työpaikka, ystävät, harrastukset... Olisin äärettömän kiitollinen, jos en olisi koko ajan näin surullinen.

Jouduin vähän aikaa sitten sairaalaan, ja luin eilen raportin sairaalakäynnistäni. Mainitsematta vielä mitään sairaalakäynnin syystä (kerron siitä aikanaan), ihmettelin esitiedoissa ollutta tekstiä: "38-vuotias varsin terve nainen". Mistäs tuollaiset tiedot? Itsestä kun tuntuu, että olen koko ajan kipeä, ravannut vuoden aikana lääkärillä tai päivystyksessä jatkuvasti: polvi, jalan rasitusvamma, selkä, vatsa, mielentila, pää... Joka paikassa ongelmia. Vähän aikaa sitten tajusin, että kuulonalenemanikin on varmasti pahentunut, kun en meinaa enää saada selvää ihmisten nopeasta puheesta. Hohhhoijaa. 

Nyt tiedossa on kuitenkin aktiivinen viikko Helsingissä tangoineen, vinttikomeron siivoamisineen ja muine arkisine toimenpiteineen. Varasin juuri kirpputoripaikan Vekarakirppikselta, ja aion myydä kaikki Lyylin vanhat vaatteet siellä. En jaksa muuttaa mitään ylimääräistä tai turhaa. 

On tullut aika jättää vanhat taakseen. Ehkä se auttaa. 

Jep, tiedetään, kevät meni jo. Oon kiinni menneessä, edelleen, koko ajan, tiukasti.

Poria ja Hermannia

Olemme saapuneet nauttimaan vuosittaista Pori-annostustamme tänne vanhempieni luo taajamaan, vaikka maaseuduksikin tätä tulee mainostusmielessä usein kutsuttua. Tosiasiassa kylä kuuluu nykyään Poriin, mutta sijaitsee viidentoista kilometrin päässä keskustasta. Lähellä on peltoja ja maalaistaloja, mutta juuri tämä alue on melko tiiviisti kaavoitettua. 

Yhtä kaikki, minun päämääräni täällä on nukkua, lukea, jutella ja käydä Pori Jazzeilla vapaaehtoistyössä pyöräillen. Lyhyesti sanottuna liikuntaa ja kulttuuria, jotta jaksaa taas työntäytteisen talven. Lyyli lähtee jo muutaman päivän päästä mökkeilemään toisten isovanhempien kanssa.

Itsellä, kumma kyllä, työasiat ovat jo hiipineet ajatuksiin, vaikka loma on vasta puolessa välissä – vai pitäisikö todeta, että jo puolessa välissä. Nopeaa on kesän kulku, ja se pelottaa, mutta yritän jotenkin ajatella, että nyt vähemmän onnistunut pääruoka on takana ja edessä on vain herkulliset jälkiruoat – ja onhan niitä tiedossakin, monta annosta: grillijuhlat, tangoleiri, tuparit... Matkustuskannalla pysytään, vaikka kotimaan sisällä toistaiseksi.

Unohdin ottaa kameran mukaan tännekin, joten saatte tyytyä seuraavien postausten ajan joihinkin arkistokelpoisiin kuviin tai vaihtoehtoisesti haaveiluihini: asuntomme – siis kotimme! – on myyty, ja olen tehnyt ehdollisen tarjouksen kivasta kämpästä Vanhassa Vuosaaressa eli eräässä itäisessä Helsingin lähiössä, noin 45 minuutin matkan päästä keskustasta. Kyseessä on tilava kaksio, jonka homekoirat ensi viikolla tarkastavat. Riippuen siitä, mitä ne toteavat, joko ostan kämpän tai jatkan etsimistä. Rahanmenoa ei ainakaan voi estää, mutta tällaista on allergisen elämä: terveys joka tapauksessa ennen kaikkea. Onneksi on edes vähän säästöjä!

En oikeastaan ole kovin surullinen tällä hetkellä, vaikka niin moni asia on viimeisten vuosien aikana mennyt myttyyn. Rakastan nykyistä asuntoamme, mutta jotenkin helpottavaa aloittaa taas ikään kuin puhtaalta pöydältä uuden ympäristön myötä. Lokakuun alkuun mennessä meidän tulee olla muuttaneet, joten hätätapauksessa joudumme vuokralle, vaikka siinä sitten on todennäköisesti tiedossa terveysongelmia, kun vuokra-asuntoa en tasan tarkkaan rupea remontoimaan. 

Toivotaan nyt kuitenkin, että joku Vuosaaren tai Puotilan 60-lukulaisista asunnoista nappaa pikaisesti, jotta myös remontointiin jää aikaa! Hermannin kaupunginosalle sanomme joka tapauksessa tällä erää hyvästit.

Kuvat ovat oman asuntoni myyntikuvia – hei hei Hermanni, hei hei Helminkadun koti!

Luottamuspulassa

Olin luottavainen lapsi: ajattelin aina, että elämä menee mukavasti, sujuu kuin sävelten kuuntelu. Minullahan olikin turvallinen lapsuus, joka antoi eväät luottaa onneen, lutviutumiseen, tasapainoon, perheeseen. 

Elämä kuitenkin näytti kovan puolen itsenäistyttyäni. Ehkä näin käy kaikille: vasta aikuisena tajuaa, miten julma ja julman kaunis maailma voi yhtä aikaa olla. 

Muistelen ilolla – ja kaiholla – niitä hyviä, tasapainoisia onnen vuosia, joita Veikon kanssa sain muutaman viettää. Silloin kaikki tuntui sujuvan, kuten olin lapsena ajatellut. Sen jälkeen ei enää koskaan. 

Olen ollut ja olen toisinaan edelleenkin katkera, mutta elämässä tuntuu nykyään olevan myös sellaista hyvää, mistä osaan olla kiitollinen. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä pienemmillä asioilla tuntuu olevan merkitystä. Samalla on oppinut näkemään uusia mahdollisuuksia: miksi muka ydinperhe olisikaan se ainoa vaihtoehto? Ehkä voisin keksiä jotain ihan muuta tilalle? 

Olen huomannut, että tangopiireissä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko tietoisesti tai kohtalon saattelemina valinneet aivan toisenlaisen elämäntavan kuin ns. perinteisissä perheissä elävät. Vanhoista tutuistani ja monista uusista ystävistäni suurin osa taas on aivan klassisia ydinperheen jäseniä. Ehkä juuri se on tehnyt kipeää: olen auttamatta ulkopuolinen niissä kuvioissa, halusin tai en. Olen jotain sellaista tärkeää vailla, mitä muilla on. 

Siksipä juuri tangokin houkuttelee, vaikka se myös vaatii tällaiselta ujolta ihmiseltä paljon. Toisaalta eilen kirjoittamani uppoaminen itseeni on ollut nyt parasta: Netflix-sarjan katselu, pako tosielämästä. Tuntuu, että voisin elää ikuisesti niin, vaikka en kuitenkaan voisi. 

Lyyli elää hetkessä vaikkapa askarrellen

Jotenkin yritän koko ajan korjata elämääni touhuamalla jotain, kuten siivoamalla, puhumalla, tekemällä ruokaa, vaikka nyt tärkeämpää olisi antaa elämän olla rikki ihan kunnolla. Viisi vuotta on erosta, viisi erilaista ihmissuhdetta takana, seitsemän vuotta häistä, Lyylin syntymästä reilut kahdeksan. Aika on juossut, ja minä olen koko ajan panikoinut sen liian nopeaa etenemistä. 

Miksi en voisi luovuttaa, lopettaa kiirettäni? En usko ihmissuhteitteni menneen myttyyn kiireen tähden, mutta jotenkin hävitän itseäni tässä kauheassa yrittämisessä. Nyt täytyisi antaa olla! Saavuttaa se lapsuuden tila, jossa kaikki tuntui sujuvan vailla painetta asioiden onnistumisesta.

Mutta se mikä on helppoa kymmenvuotiaalle, ei enää ole helppoa 38 vuoden iässä. Väittäisin, että elämän rajallisuuden tajuaminen tekee ihmisestä kiireisen. Täysikasvuinen ihminen liiankin hyvin tajuaa, kuinka lyhyt aika meillä täällä maan päällä on käytettävissämme. 

Se on surullista, vaikka lopulta helpotus. 

Tänään on tasan puoli vuotta minun ja Kalevin ensitapaamisesta. Olemme kokeneet tänä aikana hurjia asioita. Vuoden 2016 alkupuolisko ei alun auvoisuudesta huolimatta ole ollut sweet sixteen, vaan pikemminkin se helvetin kuustoista, mutta ehkä on lupa odottaa loppuvuodelta sitä suloisuutta, mitä alkuvuosi ei sittenkään tarjonnut.

Tai ehkäpä parasta olisi olla odottamatta mitään: tarttua ainoastaan tähän hetkeen – nyt heti ja täysillä. 

Minä puuhaan ja suoritan tulevaa ajatellen

Satunnaisia vierailuja saitilla

Kesäloma lähes puolessavälissä, ja minä vierailen täällä vasta nyt! Näinkö tässä kävi: bloggausrakkaus viileni?

Myönnän, että kevät oli kiireinen, mutta kesä ei ole ollut niinkään – kiireen sijaan ajatukseni ovat olleet totaalisesti poissa. Olen ollut jotenkin tyhjä. En ole myöskään tanssinut tangoa kesällä. En ole mitenkään erityisen paljon nähnyt ihmisiä, vaan olen vaipunut omiin oloihini. Surua on ollut, mutta siitä enemmän parin kuukauden päästä, kunhan olen saanut surtua sen pois. 

Mitä sitten olen tehnyt niinä hetkinä, kun on ollut aika kaivautua ulos ajatuksistaan? No, olen vienyt tyttöä uimakouluun ja puistoihin, näkemään kavereitaan, olen lukenut paljon ja opiskellut espanjaa. Näitä tuttuja turvallisia. Lisäksi olimme kymmenen päivän ajan Andalusiassa Lyylin kanssa – jälleen ihana matka. Uusi isäntäperhe, uusi opettaja kielikoululla, mutta sama kylä. Oli parhautta matkustaa tyttären kera ja jälleen oppia espanjaa lisää. 

Ensi vuonna kenties jotain erilaista, mutta Espanja edelleen kohteena.

Nyt kohteena sänky. Surullinen, levoton, huonosti nukuttu yö takana; elämä koettelee taas uudella tavalla. Ehkä pitää vain luovuttaa ja antaa olla. Antaa elämän tulla omalla painollaan. Ei se mennyt niinkään kuin olin tällä kertaa suunnitellut.

Liimatkaa muhun nuo postimerkit ja lähettäkää pois!

Halausystävyydestä kahvikuppiystävyyteen?

Kolmatta kertaa tämän blogin pian 6-vuotisessa historiassa on kerrottavana erouutisia: Kalevin ja minun tiemme erkanivat alun auvoisuudesta huolimatta jo neljän kuukauden yhdessä hengailun jälkeen. Totesimme kaikessa ystävyydessä olevamme ajatusmaailmoiltamme aivan liian erilaisia jatkaaksemme enää edes yrittämistä. Viime kuukaudet olivat jo aika keljuja, ja tappelimme aivan liikaa.

Nyt on siis aika surun, taas kerran. Eniten ehkä surenkin sitä, että taas olen näin surua täynnä. Toisaalta nyt on sellainen tunne, että tämä suru ei vaadi samanlaista käsittelyä kuin aiempien erojen jälkeen. Olemme saaneet Kalevin kanssa niin hyvin puhuttua kaiken, ystävyytemme jatkuu ja muutenkin kun ehdimme tuntea vain niin lyhyen ajan, tästä lienee helpompi päästä yli. 

Huomasinkin eroa pohtiessani jo viikonloppuna, että tässä suhteessa en ollut oikeastaan lainkaan haaveillut häistä tai sen sellaisista merkkipaaluista. En oikeastaan edes yhteisestä asunnosta. Kummallista! Sanoinkin äsken Kaleville, että ehkä se oli merkki siitä, että tämä suhde oli enemmän ystävyyttä ja läheisyyttä kuin oikea parisuhde. 

Ehkä pitääkin nimenomaan tuudittautua siihen tunteeseen, että eräs ihmissuhde muuttaa vain muotoaan: halausystävyys muuttuu kahvikuppiystävyydeksi. Mutta kyllä tässä pari kyyneltä seuraavien viikkojen aikana silti saa – ja pitääkin – valua. Suren menetettyä haavetta suuremmasta perheestä, suren sitä, että taas pitää alkaa etsiä puolisoa rinnalleen. Suren hienon ihmisen poistumista arjestani.

Keskikesällä aion kuitenkin jo olla taas oma itseni! Siinä haavetta kylliksi tähän hetkeen. 

Tinderöintiä

Missä oikein tapasitte?

Kysymys, jonka kuulen usein, kun kerron uudesta siippakandidaatistani. Kysymys, johon vastaamalla saan kysyjän kulmakarvat kohoamaan. 

Vaan mitäs outoa siinä nyt on, että on tavannut Tinderissä? Ei Tinder-rakkaus ole urbaania legendaa, vaikka itsekin luulin ennen niin.

Paras ystäväni tapasi niin ikään sulhonsa tämän ihmeellisen kännykkäapsin välityksellä, ja päätin siis minäkin joulun vaihduttua uudeksi vuodeksi kirjautua vielä kerran sinne sisälle. Antaa ns. viimeisen mahdollisuuden, dramaattinen persoona kun olen. 

Olin jo oppinut läksyni siitä, miten Tinderissä kannattaa olla ja miten ei, ja kyselin vielä vinkkejä näiltä yllämainituilta vastarakastuneilta Tinder-konkareilta. Olin nimittäin koko viime vuoden aina silloin tällöin vieraillut tuolla rakkauden alkulähteillä – ensin ystävän kännykällä ja ihkaoman älykännyn kesällä hankittuani vihdoin pidempiäkin aikoja oman laitteen avulla. Yleensä hermostuin kuitenkin alle viikossa, ja tuhosin profiilini. Olin myös päättänyt, että tapaan uuden ihmiseni oikeassa elämässä, livenä.

Vaan toisin kävi. Tällä kertaa toimin kolmen perusperiaatteen varassa, ja vinkkaanpa niistä nyt teille, jos joku vaikka olisi Tinder-tuttavuutta vailla.

1) Minulle ei kelpaa kuka vain, ja aika äkkiä ihan pelkästään kuvien ja lyhyiden esittelyjen jälkeen saa fiiliksen henkilöstä. Itse karsin n. 90–95 prosenttia väestä pois. Jos vain vähänkin tuli sellainen olo, että ehkä ei, pyyhkäisin vasemmalle, joidenkin kohdalla anteeksipyydellen. ;)

Jos henkilöllä oli joka kuvassa olutta tai koiria, sanoin hänelle ei kiitos. Jos ekassa kuvassa sikari suussa ja toisessa bemari alla, ei kiitos. Jos moottorikelkkaa, mönkijää, jeeppiä tai auton hinkkausta, ei kiitos. 

Tavallisen, ystävällisen ja iloisen näköisen ihmisen kuvat ovat parhaita, etenkin jos ne on otettu hyvässä valossa ja taidolla. Yllättävän monella oli matkakuvia, minkä ymmärtää, kun matkoilla niitä kuvia tullaan ottaneeksi, mutta antavatko matkakuvat kuitenkaan oikeaa viittausta omaan todelliseen elämään tai mieltymyksiin? Kuvien fiiliksillä ja niiden luomilla assosiaatioilla on yllättävän paljon merkitystä.

2) Niille, joiden kanssa tuli ns. match eli molemmat olivat painaneet deittiohjelman sydäntä, lähetin itse ensimmäisen viestin, jos vain ehdin. Miehet eivät yleensä Tinderissä aloita keskusteluja, eivät ainakaan suomalaiset miehet. Aloin keskustelun neutraalisti kyselemällä jotain siitä, miten vuosi on alkanut tai vaihtunut, ja yleensä kaikki vastasivat. 

Aika äkkiä karsiutuivat pois ne, joiden kanssa keskustelu ei vaan lähtenyt kulkemaan. Tällä kertaa en kuitenkaan ehtinyt tinderöidä niin kauan, että olisin ehtinyt pitkällisiin tai syvällisiin mietteisiin kenenkään kanssa, ja mielestäni niin olikin hyvä. Postimerkin kokoisella alustalla on vaikeaa luoda todellista kuvaa itsestään, etenkään jos vihaa kännykällä kirjoittamista, kuten minä vihaan. Sitä paitsi kirjoittaen tutustuu siihen mielikuvaan henkilöstä, jonka tekstien pohjalta luo, ei välttämättä todelliseen henkilöön tekstien taustalla. 

Niinpä suosittelen lämpimästi, että tinderöisi lyhyesti ja ehdottaisi mahdollisimman nopeasti treffejä. Niin tein minä, vaikka nainen olenkin. Toinen vastasi kyllä, ja niinpä näimme seuraavana päivänä sen kummempia kirjallisia analyyseja etukäteen vaihtamatta. 

3) Treffeille mennessä tunnelmani olivat väsyneet. Tietyllä tapaa odotin tapaamiselta paljon, sillä lyhyt viesteilymme oli tuntunut tosi hyvältä ja intuitioni sanoi, että tässä voisi olla jotain. Tiesin kuitenkin, että mitä enemmän odottaa tapaamiselta, sitä varmemmin pettyy. Onneksi olin edellisiltaisesta valvomisesta väsynyt, ja oikeastaan en olisikaan lopulta halunnut treffeille mennä. En siten ollut ylilatautunut, ja kaikki sujui luontevasti. 

Koska olin ollut aktiivinen alussa: aloittanut paitsi keskustelun myös ehdottanut treffejä, jätin seuraavaksi pallon miehelle: jos hänellä ei olisi ollut rohkeutta tai halua ehdottaa lisätapaamisia, homma olisi jäänyt siihen. Hän kuitenkin halusi halata heti ensitreffien päätteeksi ja hyvin luontevasti ehdotti, että nähtäiskö taas, johon vastasin vuorostani minä, että kyllä kiitos. Samalla annoin luvan hänelle etsiä minut Facebookista. 

Kaikki kolahti kovin nopeasti paikoilleen, mutta kuitenkin vailla kiireen, pakon tai hätiköinnin tuntua. Se on parhautta! Tämän enempää en ensikohtaamisestamme aio paljastaa, mutta toivon, että vinkit tavoittavat jonkun enemmän tai vähemmän epätoivoisen etsijän. 

Tai jos epätoivo iskee, kannattaa muistaa tai lukea, kuinka epätoivoinen ja surullinen olen itse ollut näilläkin sivuilla. Kun muistelen surun aikoja, hämmästelen välillä, kuinka olen voinut jaksaa kaiken sen läpi. Ja vaikka suru välillä yhä iskee, nyt se ei lyö minua maahan asti. 

Kuinka lohdullista, että elämässä voi olla yllättäviä käänteitä, nopeita muutoksia – ja vieläpä Tinderin avustuksella. Annan modernille teknologialle siunaukseni. 

Totaalisen hirveä

Puolitoista vuotta sitten kesällä kerran lenkkeillessäni kuulin käen kukkuvan neljäkymmentäkaksi kertaa. Se on minulle nyt enne: elän käen laulamat vuodet aina 78-vuotiaaksi asti.

Näin yritän itselleni nyt kertoa, sillä tämä viikko on ollut totaalisen hirveä. Hirveä, sillä pääni sisällä soi kuolemanmyrsky. En suinkaan pelkää satunnaista kuolemaa, en siis kuolemaa sinällään, enkä edes kuolemaa jollain tietyllä tavalla, vaan pelkään kuolemaan johtavaa sairautta. Sairautta, joka paitsi tekisi Lyylistä orvon, myös alentaisi ihmisarvoni, pettäisi kehoni täydellisesti antamatta mahdollisuuksia elää normaalinpituista, haaveilemaani elämää. Pelkään sellaista kuolemaa, jonka olen jo kerran joutunut näkemään.

Pelkooni löytyy kuitenkin myös todellisia tuntemuksia: kuluneella viikolla minulla on ollut paljon erikoisia oireita: huimausta, lihasheikkoutta, vapinaa, lihasnykäyksiä eri puolilla kehoa, tunnottomuutta etenkin varpaissa, mutta myös sormissa; on ollut vaikea jaksaa puhua ja olen purrut itseäni useaan kertaan poskeen tai kieleen. Lihakset ovat väsyneet, mistä johtuen myös kompuroin ja törmäilen jatkuvasti. Asiat lentelevät. Todennäköisesti syynä on stressi; en ole pariin viikkoon nukkunut kunnolla pelkojen takia. Mutta voitte arvata, millaisia diagnooseja olen itselleni tehtaillut googlen avulla – ja kuinka monta tuntia käyttänyt erityisesti yhdestä sairaudesta lukemiseen ja itseni testailuun ja tarkkailuun.

Tiedän, että tämä on paitsi todella tyhmää, myös ahdistavaa ja elämänlaatua huomattavasti heikentävää. Vaikka minulla jokin sairaus olisikin, mitä sinällään ei ole lainkaan vielä poissuljettu, etenkin kun osa oireista on alkanut jo aiemmin, ei kannattaisi kuitenkaan käyttää aikaa mahdollisen sairauden etukäteen suremiseen. Näillä pelkoajatuksillani tietenkin myös vahvistan tuntemuksiani, ja kierre on valmis. Nukun entistä huonommin, suren jatkuvasti ja romahtelen. Sairaalassa saamani paniikkikohtauksen olen onnistunut toistamaan jo kahdesti, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa, ja sekin vie voimia.

Onneksi ensi viikolla on psykiatrille aika! Jo parin päivän päästä saan kuulla 24 tunnin EKG-mittauksen tulokset. Ajattelin tälle kardiologille mainita näistä oireistani, vaikkei hän sen alan spesialisti olekaan, mutta noin niinkuin varmuudeksi. Onneksi myös omalääkäri soittaa ensi viikolla. On minulla näitä turvaverkkoja! 

Tänään päätin myös alkaa rauhoittavan lääkkeen ottamisen, koska tällaista elämää on todella raskas elää. Olen ylittänyt nyt jonkin sellaisen rajan, jota en koskaan aiemmin ainakaan tuntemuksieni ja muistikuvieni mukaan ole ylittänyt. Rajan, jonka toisella puolella oleva maailma on täysin kaoottinen, irreaalinen ja vaarallinen. Niinpä totesin, että on parempi rauhoittaa itseään nyt tovi kemiallisesti kuin joutua sellaiseen pisteeseen, jossa ainoa ajatus on, että soitan ambulanssin, koska olen romahtanut, koska sekoan, koska häviän itsestäni. Sellaiselta minusta on paniikin tullessa tuntunut. 

Nyt on näin, mutta kyllä tästäkin selvitään.