Olipa hyvä päivä! Lämmintä, lyhyttä, stressikin jo lauennut. Koulussa juhlimme opettajakunnan kanssa lukuvuoden päättymistä kakkukahveilla laulujen merkeissä. Moni koulumme opettaja vaihtaa syksyllä koulua, ja tunnelmat olivat sen mukaiset: haikeutta ja kyyneliä, toisaalta myös helpotusta ja kesäloman lähestymisen riemua.
Tunnelmoin hyvän ystäväni, lähtevän kollegani kanssa töiden jälkeen parin skumppalasillisen merkeissä alkavaa kesälomaa, vaikka ei tämä puristus aivan vielä ohi olekaan. Tänään kuitenkin tuntui jo siltä, että taakka olisi pudotettu. Lähinnä kahdet kevätjuhlat enää, ja senhän hoitavat nyt oppilaat, kun ohjaamistyö on tehty ja jäljellä on vain näyttelijöiden työnnäyte. Mitäpä tässä siis enää huolehtia?
Kesken päivän puuhastelujen itsellenikin nousi vahva tunne siitä, että minäkään en tuolle työpaikalle enää palaa, vaikken mitään muutakaan työtä ole vielä saanut. Työnhaku on kuitenkin käynnissä edelleen, ja toiveita haastatteluista pidän yllä. Lähtemisen haluni on niin suuri, että luotan siihen, että se kantaa hedelmää. Jos tarve vaihtaa olemassaolevaa tilannetta ei ole todellinen, vaihtamiseen ei panosta tarpeeksi, mutta jos taustalla on pakko, ihminen laittaa itsensä todellakin likoon.
Realistina olen kuitenkin valmistautunut myös siihen todennäköisyyteen, että edelleen samassa paikassa syksyllä jatkan. Mutta jalkani on jo oven välissä, ja olen iloinen siitä, että vihdoin pystyin tekemään päätöksen, sillä olin seilaillut jäämisen ja lähtemisen välillä jo aikani, reilun vuoden. Sekin on raskasta.
Päivän aikana ilon pilkahduksia näkyi myös vaatetuksessani, kun uskaltauduin yhdistämään ruskeaa ja kirkkaanpunaista vielä näin kevätaikaan. Mielestäni aivan onnistunutta, mutta olen kyllä ollut niin väsysilmäinen koko päivän, etten oikeastaan osaa arvioida, onnistuinko vai en.
Joka tapauksessa loin jotain uutta, mikä sekin nosti päivän pirteystasoa.
