Kielihullaannus

Vejer de la Fronteran pieni kyläkaupunki sulatti lopullisesti sydämeni ystävällisine ihmisineen ja kauniine maisemineen. Espanja, kyllä kiitos, aion oppia tuntemaan maasi ja ennen kaikkea kielesi. Kielesi myös Argentiinan vuoksi, sillä uumoilen, että tangoharrastus ajaa minut jossain vaiheessa elämääni Buenos Airesiin.

Ben Fredericson

Ihanaa, kun tässä iässä, tässä vaiheessa elämää on tällaisia unelmia jäljellä. Ihanaa, kun vielä tämän ikäisenä jaksoin tosissani alkaa uuden kielen opiskelun. Uskon, että jaksan, sillä motivaatio on korkealla juuri näiden tavoitteiden takia – ja realiteetit kohdillaan. Espanja ei ole turhan vaikea kieli oppia vähän vanhemmalla iälläkään; korkeintaan verbisysteemi saattaa ajaa raivon tai epätoivon partaalle.

Fernando López

Innostuin näin kesäloman kunniaksi parantelemaan myös englantiani. Huomasin reissulla – ja olen huomannut kevään aikana yleisemminkin – että osaan englantia ihan hyvin. Puhuminen on luontevaa, ja ymmärrän kohtalaisesti myös natiivien puhetta. Englantia en aiemmin käyttänyt viikottain, mutta tangossa on tullut nyt vastaan väkeä, joka ei juuri suomea puhu. Olen joutunut huomaamattani englannin ylläpitoharjoituksiin!

Manuel Acebedo

Tänään innostuin tekemään Ylen abitreenejä, jotta saisin kielioppiani täsmällisemmäksi. Ainoa murheeni on vain se, miten saada aika riittämään kaikkeen... Mutta ehkä englannin opiskelu on vain ja ainoastaan kesäpuuhaa. Espanjaa aion syksyllä opetella päivittäin, mutta pienikin annos päivässä riittäköön.

Ensi kesänä aion lähteä jälleen Vejeriin, tällä kertaa Lyylin kera. Isäntäperheeni jo toivotti minut tervetulleeksi uudelleen, ja aivan mielellään lapsen kera. Kieltä vaan täytyy osata sitten paremmin, sillä nyt oli kyllä aika tuskaa, kun en käytännössä osannut mitään muuta kuin yksittäisiä sanoja ja kieliopin haivenia.

Contra Curva

Opetus kurssilla oli tehokasta, sillä meitä oli vain kaksi oppilasta. Opettaja puhui kaiken aikaa, mutta hyvin selvästi ja lujalla äänellä, ja opin viikon aikana runsaasti uusia sanoja ja sain selkeyttä kielioppiin. Keskustelutaidotkin pääsivät tietenkin käyttöön, pakon edessä, sillä 35-vuotias opettaja ei osannut englantia, eivätkä isäntäperheeni yli 60-vuotiaat vanhemmat luonnollisestikaan englantia edes ymmärtäneet paitsi isäntä taisi kieltä muutaman sanan verran. Juuri ne samat sanat osasin itsekin espanjaksi.

Aikalainen koettelemus aivoille, mutta mielelle ja vanhenevalle sielulle sangen tarpeellinen irtiotto. Tällaista elämää lisää surun jälkimaininkeihin, pyydän. 

Huomenna hän lähtee

Kylläpäs on kesäkuun ensimmäiset viikot hurahtaneet nopeasti. On ollut hurjan hauskaa, ihan rehellisesti sanottuna; olen surrut ajallisesti vähemmän, mutta sitten kun olen alkanut itkeä, olenkin lähinnä parkunut. Onneksi kerrat ovat olleet yhden käden sormilla laskettavissa. 

Huomenna lähden Espanjaan, kielikurssille Vejer de la Fronteraan Andaluciaan. Jännitys on vähentynyt sitä mukaa, mitä lähemmäksi lähtö on käynyt. En tosin vieläkään yhtään tiedä, miten selviän Málagasta Vejeriin, mutta eiköhän se tuolla paikan päällä selviä. Yksi bussiaikataulu on tulostettuna mukaan, joten englannilla, alkeisespanjalla tai elekielellä sitä sitten edetään. :D

Oikeastaan aika vinkeää lähteä. En odota matkalta juuri muuta kuin espanjan oppimista ja lämpöä. Plussaa olisi, jos muut kurssikaverit olisivat samanhenkisiä, eikä tarvitsisi viettää kaikkia iltoja yksin. Tosin sekin kuulostaa nyt ihan passelilta, sen verran töötti olen aktiivisten uimakoulu/kuntoilu/kokkailu/kaveriviikkojen jäljiltä.

Eilen vietettiin Lyylin 7-vuotislapsisynttäreitä. Kavereita oli paikalla kokonaiset 18 ja aikuisia kymmenkunta. Oli siinä vilskettä. Onneksi oli myös apukäsiä; ilman heitä hommani olisivat tuplaantuneet. Kaikki meni juuri niin kuin Veikon kynästä olisi ollut käsikirjoitettu: tarjoilut runsaita, meininki letkeää ja ihmisillä hyvä mieli – ihan niinkuin suurimmassa osassa juhliamme silloin ennen muinoin. Sanoisin, että olemme juhlanjärjestäjäväkeä, tai siis olimme. :/

Siinä imuroidessa juhlatilaa lähtökuntoon muutama kyynel vierähti poskelle. Mietin, että iskä ehkä oli katsellut pilven reunalta menoa onnellisena ja ylpeänä tyttärestään. Näin yritän uskoa, vaikka todellisuudessa en taivastarinoihin uskokaan. En enää. 

Taivas on kuitenkin ollut viime päivät kaunis niin kuin taivas vain olla voi. Kerään nyt kaikkia voimiani ja rohkeuttani selvitä tulevasta ilolla. Päätin lenkillä käydessä, että nyt vain vaikka väkisin hymyilen ja nauran. Se kun tekee niin hyvää – itselle ja muille. 

Furby-kakku oli suuri ihailujen kohde. Älkää kysykö minulta, mikä on Furby, sillä en aivan tarkkaan tiedä. 

Kutakuinkin normaalia

Perjantai kolmen päivän työviikon jälkeen tuntuu kultaakin kalliimmalta – rytmit ovat vielä kääntämättä, univelkaa löytyy, paluu arkeen masensi sateella ja synkkyydellään. 

Toisaalta olo on rauhallinen, ja töissä on mennyt jotenkin yllättävän lunkisti, ilman turhia paineita. Muutenkin olo on aika puhdas. Ehkä hautajaisten jälkeen voi kokea äärettömän surun jälkeen hetkellistä helpotusta?

Samalla tietoisesti työnnän ajatuksia eteenpäin. Olen päättänyt, etten vielä pitkään aikaan käsittele mielessäni kuoleman lopullisuutta. Kummallista kyllä, nyt on helppo uskoa siihen, ettei tämä ollutkaan vielä tässä. Että hän vielä kerran palaa. 

Olen opiskellut hiukan jopa espanjaa, alkanut uutta romaania ja pohtinut, josko jättäisin blogin tauolle, kun en jaksaisi enää palata suruun. Mutta ehkäpä yritän kirjoittaa nyt ihan arkisista aiheista. Pari viikkoa sitten kävin kirpparilla, ja ostin sieltä kolmet farkut. Pitihän minun ne kuvata, mutta yhdet likasin jo käytössä, toiset odottavat töissä, että jaksaisin viedä ne joku iltapäivä korjausompelijalle lyhennettäviksi ja kolmannet ovat nyt jalassa. Ehkä joskus toiste!

Arki vaihtui tänään omaan viikonloppuun: Lyyli viettää aikaa isovanhempien kanssa, ja minä suuntaan tanssimaan, ystävän syntymäpäiville ja ehkäpä ehdin nähdä tuoretta työkaveria sekä mahdollisesti pääsen myös vauvanhoitajaksi. Paljon kivoja asioita. Eikä onneksi ahdista vauvan läheisyys, kuten vielä jossain vaiheessa surujani. 

Olen alkanut hyväksyä todellisuuden sellaisena kuin se on tullut vastaani. Ei tästä vuodesta voi tulla viime vuotta pahempaa. Kaikeksi onneksi katkeruus on vaihteeksi ollut poissa, ja jopa kadun suuria tunteitani, vaikka mitäs niille mahtoi? 

Suru synnyttää outoja asioita. Ehkäpä se synnyttää myös jotain hyvää?

Mieletön matkakuume. Mihin pääsisi edullisesti? (Tukholmaan ollaan jo ystäväperheen kanssa lähdössä, hyvin halvalla, mutta mieli tekisi kauemmaksikin...)

Matkakertomusta pukkaa

Kaipa sitä Tanskanmaan-reissustaan on kerrottava, etenkin kun sitä niin harvoin matkustelee. Itse tosin pidän matkakertomuksia useimmiten tylsänä luettavana, ja siten päätin poimia teille niin lyhyesti kuin osaan ne parhaat palat! :D

1) Ilmat: Alussa harmaata, tuulista, kylmää. Sukkiksien kanssa vedettiin koko reissu, eikä talvihanskoja päässyt vaihtamaan kesäisempiin. Onneksi aurinko näyttäytyi meille viimeiset kaksi päivää niin, että heti tuli mieleen päästä lentokentältä ostamaan kallista suojavoidetta. Matkalla annoin itselleni luvan törsätä.

 

Nyhavnin taloja. Kaupunginosa oli todella kauniin värinen.

2) Ruoka: Syötiin joka päivä vain ulkona, ja rahaahan siinä(kin) paloi. Smörrebrödejä tietenkin maisteltiin, mutta muuten kyllä Tanskaan rantautunut bagelkulttuuri maistui suloisemmalta. Aivan ehdottoman upea ruokakokemus oli raakaruokaravintola Simple Raw. Fine diningia, mutta kypsentämättömillä vegetaarisilla (vai vegaanisilla?) ainesosilla. (Lämpimästi siis en voi suositella, josko sitten coolisti?) Jännää ja maistuvaa! Jälkiruokakakut olivat niin hurmaavia, että niin hyviä ei sitten enää löydettykään muualta, vaikka oikein urakalla etsittiin täydellistä suklaakakkua ja testattiinkin niitä luvattoman monta!

Smörrebrödejä. Tarkennus aivan hakusessa, mutta kaipa tästä jonkun käsityksen saa. Huom. Kuva todistaa, että join muutakin kuin cappuccinoa ja viiniä!

3) Fiilistelyt: Nähtävyydet olivat niitä tavanomaisia: kirkontornia, museoita, patsaita; Kööpenhamina kun oli kyseessä, piti tietenkin nähdä pieni merenneito sekä käydä vapaakaupunki Kristianiassa. Eniten matkallani kuitenkin ilostuttivat kiva seura ja vain sellainen leppoinen eteneminen, vapaallaolosta ja huolettomuudesta nauttiminen. Vaikka sitä sitten piti soittaa poliisit yhtenä yönä hotellille, niin ei sekään tunnelmia juuri latistanut. Jotkut hotellivieraat nimittäin yrittivät kännispäissään murtautua huoneeseemme, jonka ovi oli puolittain rikki, enkä siinä herättyäni kesken unien viiden aikaan yöllä löytänyt respan numeroa, joten näin kävi. Ei voi ainakaan toimintakyvyn puutteesta minua syyttää! Itse poliiseita emme koskaan nähneet, mutta känniääliöt onneksi poistuivat vihdoin paikalta, kun huomasivat, että olimme tosissamme ja todella kutsuimme apua. Jotain järjestyksenpidon ääniä sitten hetkisen kuluttua käytävältä kuului. Kenties tämä oli hätävarjelun liioittelua, mutta parempi näin kuin... 

Vor Frelsers Kirken huipulta. Oli kyllä kaamea kokemus, kun toinen on porraskammoinen ja toisella on lievä korkean paikan kammo. Pitääkö portaiden olla näin kapeita ja ylätasanteen kalteva vielä väärään suuntaan? Takerruin kaiteista kiinni kuin pikkulapsi...

4) Design: Kööpenhaminassa on iso sisustukseen ja kodin laittoon keskittynyt tavaratalo Illums Bolighus, jonka kolusimme hartaudella. Löysin sieltä aivan tuikitarpeellisia pieniä juttuja, kuten silikonisia patalappuja ja metallimitan. Oli kiva saada keittiöön täydennystä, sillä en oikeastaan muuton jälkeen ole sinne mitään hankkinut. Muutenkin tutustuimme tanskalaiseen designiin Designmuseum Danmarkissa, joka kylläkään ei ole se suurin designmuseo, mutta Dansk Design Center sattui olemaan kiinni. Vähän suppea lohdutuspalkinto tuo kyllä oli. Läheltä hotelliamme löytyi pieni sympaattinen designputiikki, josta tarttui Nomess Copenhagenin saippupumppu matkaani. Olen täällä blogissani aiemminkin iloinnut tanskalaisen Nomessin kivoista tuotteista, joita jo omistan: keittiön naulakkoni sekä meikkitelineeni hankin nettikaupasta vuosi sitten uuteen asuntoon. Nyt uudistin vessan nuutunutta ilmettä samoilla värittömillä ja selkeillä linjoilla.

Ny Carlsberg Glyptotekin nenäkokoelma. Taidettiin saada matkan aikana lukuisista näkemistämme patsaista lievät överit.

Matka oli siis varsin onnistunut ja nostatti minussa matkakuumeen! Totesimme molemmat, että Kööpenhaminaankin on pakko päästä uudelleen, mutta kesäaikaan, jotta pääsee vielä katsastamaan nyt kiinni olleen Tivolin ja nauttimaan hiukan leudommista tuulista. Kaupunki oli kohtalaisen kallis; esimerkiksi brunsseihin, olivatpa ne sitten kuinka suppeita vain, meni aina se vähintään 15 euroa. Jos halusit tuorepuristettua appelsiinimehua, mitä tunnuttiin joka paikassa tarjottavan, teki se kuusi euroa lisää. Ja auta armias, jos eksyit turistialueelle iltapalaa syömään... Mutta niinpä kai se aina on, että turisteilla maksatetaan. Sanoisin kuitenkin, että yleisesti ottaen kaupungin hinnat olivat jopa Helsinkiä korkeammat. 

Kivaa Kööpenhaminassa olivat kuitenkin tunnelma ja helppous. Tanskan kielestä en juuri mitään ymmärtänyt, ja joskus tuntui, että vaikka englantia osattiinkin loistavasti kaikkialla, intonaatio siinä oli niin tanskalainen, että kurkkuäänteiden nouseminen esille vaikeutti englanninkin ymmärtämistä. Oma englantinikin oli kohtalaisen hukassa aluksi, mutta onneksi oli puhemies matkassa. Matkaroolit jäsentyivät luonnostaan, ja halusimme nähdä samoja asioita, kuten satsata syömiseen, joten siinäkin mielessä sujui. Ja puhuimme tietysti sydämen kyllyydestä; matka kävi myös terapiasta. Tuli käsiteltyä miessuhteet ja työkuviotkin aika tarpeellisen syvältä. ;) Halpa reissu siis, jos laskee kaiken hyödyn. Tak och farvel!

Lahden tuolle puolle, ei (vielä) pysyvästi

Änkyräkänkyrätekstien jälkeen jotain aurinkoista: kahden vuorokauden kuluttua löydän itseni nykytiedon mukaan laivasta matkalla kohti Tukholmaa. Päällisin puolin tiedossa on aivan tavallinen viikonloppuretki, mutta samalla kyseessä on pienen ihmisen mittakaavassa ainutlaatuinen tapaus: tapaan ensimmäistä kertaa sukua, uuden ihmiseni kaikki neljä sisarusta. 

Hassua, että lähinnä minua jännittää se, miten tulen pärjäämään ruotsillani, vaikka tiedän, että pärjään sillä aivan erinomaisesti. Jännittävissä tilanteissakaan sanani harvoin enää menevät solmuun, kenties lukuunottamatta esiintymistilanteita, joita en ole ruotsiksi juurikaan joutunut viime aikoina kohtaamaan. (Oppitunteja en laske, pitäisikö?)

Muistan elävästi, kun tapasin ensimmäistä kertaa Egilin, että käteni tärisivät kuin pahemmassakin horkassa ja kävelin vaappuen. Niin paljon jännitin, en tuntemattoman netti-ihastukseni tapaamista, vaan sitä, miten selviän kielelläni, joka ei ole omani. Hullua?

Kuva: J. A. Alcaide

Koulussa olen mainostanut retkeäni lähinnä ruotsinopiskelijoille (lupasin tuliaisia, o-ou), mutta myös joillekin omille pienryhmäläisilleni olen kertonut tulevan viikonlopun suunnitelmistani. Kommentit ovat olleet hauskaa kuultavaa, yleisimpänä lyhyt: Epistä! Eräs kolmannen luokan ryhmäni oli ihan hiljaa, kun kerroin reissustani. Syy selvisi, kun kysyin, että tiedättekö, mikä Tukholma on. Epäröivä vastaus kuului: Onko se maa? Kuitenkin osa väestä väitti Tukholmassa käyneensä, vailla kuitenkaan muistikuvia matkasta. Ei mitenkään erityisen yllättävää, ryhmäni kun tunnen, mutta hiukan hymyilyttävää. Mutta eihän kolmannella luokalla vielä pääkaupunkeja olekaan opetettu! 

Viime vuosina olen matkustanut naurettavan vähän, siksikin olen hyvin innoissani matkasta. Eri maa, tuttu, mutta silti vieras kieli, jota kuulen kyllä täälläkin, mutta yleisimmin vain yhden ihmisen suusta. Siis virkistävää ja samalla rentouttavaa, koska laivalla ei voi tehdä juurikaan mitään järkevää. Vain löhötä ja nautiskella. Sitä juuri nyt tarvitsen!

Kuva: Stina Stockholm

Sellainen kutina minulla myös on, että joskus Tukholmassa tai sen liepeillä vielä asutaan! Tunsin jo luissani Ruotsista Suomeen kymmenen vuotta sitten palattuani, että jonain päivänä astun vielä kerran laivaan, omaisuus mukanani tai vähintään varastoituna muutamaksi vuodeksi. Muuton aika ei kuitenkaan ole aivan lähitulevaisuudessa, ja tällä hetkellä riemuitsenkin lähinnä siitä, että opin retki retkeltä tuntemaan Tukholmaa paremmin.

Helsinki on nyt niin nähty, että on aika uusien maantiedon ja kulttuurintuntemuksen mikrotason oppituntien. Jos lähimatkailu on tyyperryttävän tavallista ja osoittaa mielikuvituksen puutetta, olkoot. Minä en oikeastaan koskaan olekaan ollut kuinka monta eri maata olet reissannut -tyyppiä, vaikka olisin halunnut niin, vaan ennemminkin mulle kaikki siitä yhdestä kohteesta -henkinen matkustaja. Olen valmis palaamaan kymmeniä kertoja samaan kohteeseen, jotta voin kertoa siitä enemmän kuin moni. Rakastan Helsinkiäkin juuri tällä tavalla, tietäen ja kertoen. Ulkomaisiksi rakkaiksi kohteikseni ovat valikoituneet kuin sattuman kaupalta Ruotsi ja Islanti, enkä niitä enää muiksi muuttaisi.

Siis kuulkaa, oppilaat, jotka kyselette, miksi Suomi vihaa Ruotsia (S2-oppilaan viaton kysymys tänään), vastaan teille: Ei se vihaa, se on pelkkää kateuden sävyttämää ihailua, joka toisinaan ilmenee agressiivissävyisen kuvaston avulla. Se ihaileva puoli usein peittyy, mutta kyllä sen löytää, kun jaksaa vähän selailla. Tukholma-hehkua vähintään ovat blogitkin ajoittain täynnä.

Ja sinne päästään pian! Kuinka tavallista, mutta kuinka tärkeää!

Tukholma, tuntematon?

Minulla ei ole ollut mitään käsitystä Tukholman kaupunginosista, laajuudesta, rytmistä, muodoista, vaikka olen käynyt pääkaupungissa useita kertoja. Tiedättehän tunteen, kun ei hahmota kunnolla ympäristöä, vaikka tuntee osan sen yksityiskohdista. Kaupungin todellinen tunteminen ainakin omalla kohdallani vaatii sen, että käy siellä kymmeniä kertoja, kävelee sitä ympäri kartan kanssa ja paneutuu alueiden olemukseen. Useimmiten tämä onnistuu vain asuen, ja voinkin sanoa, että oikeasti tunnen vain muutaman kaupungin: Helsingin, Porin ja Uumajan – kaupungit, joissa olen asunut tarpeeksi kauan.  (Espoota en laske, vaikka sitäkin tunnen, sillä mielestäni se ei ole kaupunki vaan lähiöiden sulattamo.)

Kävin Tukholmassa kesäkuun lopulla kierrellen vain Södermalmia, Tukholman keskustan eteläistä kaupunginosaa. Södermalm on varmasti monille suomalaisille ruotsinkävijöille tuttu vähintään siitä, että Vikingin laivat saapuvat sinne. Muuten alue on muodikas entinen työläiskaupunginosa, jossa on paljon freesejä kahviloita sekä ravintoloita, trendikästä designia, kirpputoreja ja gallerioita – ainakin kuulemma. Itse en keskittynyt puolipäiväisellä vierailullani tähän puoleen, vaan halusin katsella rakennuksia ja tarkastella luonnon ja rakennetun yhteiseloa. 

Aloitin kävelemällä eteläistä rantaa pitkin: uusia upeita rakennuksia ja merta. Todella tyylikästä ja yläluokkaista: ei uskoisi, että ollaan entisessä "slummissa"! Lounastaukoa pidin Erikdalslundenin alueella jonkun purjehduskerhon kahvilassa edelleen etelässä. Oli hauska katsella merelle Årstavikenin yli toiselle rannalle, jossa näkyi muutamia kesämökkejä ja ihmisiä lekottelemassa nurmella. Tämä siis Tukholman kaupunkialueella! 

Pääkohteeni kesäisellä retkelläni oli Koloniområden eli siirtolapuutarha-alue (oikeastaan monikossa, mutta mielestäni alue oli kohtalaisen yhtenäinen), joka oli todellakin viehättävän vehreä ja sijaitsi hauskasti eri tasoissa kuin hyllyillä. Kohtalaisen erilainen kuin täällä naapurissani sijaitseva Vallilan siirtolapuutarha, josta siitäkin kovasti pidän. Koloniområdenissa oli kuitenkin enemmän luonnetta, vähemmän laskelmallisuutta – varmastikin se on paljon vanhempi kuin Vallilan alueen ruutumainen puutarhakenttä.

Pidin myös Södermalmin rakennusten yksityiskohtaisesta tarkastelusta, ja loppuretken vietin Tukholman kaupunginmuseossa, jossa sopivasti sattui olemaan muutamia kaupunginosia ja niiden historiaa valottava näyttely, joka tosin mielestäni oli todella pirstaleinen, mutta ideana loistava. Ehkä voisivat kehittää siitä turisteille sopivan eri kaupunginosia valottavan perusnäyttelyn? Nyt punaista lankaa joutui hakemaan, kun seikkailtiin vain muutamissa osissa, nostalgioitiin niiden historiassa, mutta maantieteellisesti ei avattu sijaintia eikä kerrottu tyypillisistä piirteistä juuri lainkaan. No, ehkä tätä varten on turistioppaat...

Tuntui kivalta päästä hetkeksi aivan erilaisiin maisemiin, etenkin kun ilmat suosivat. Vaikka välillä mietin, että oltiin kuin Helsingissä: rakennukset olivat samantyyppisiä ja luonto sulautui kaikkeen kuten täälläkin. Ehkä Tukholma, etenkin Södermalm, muistuttaa hyvin paljon Helsinkiä. Siellä meren toisella puolen vain on kaikkea vähän enemmän ja pidemmältä aikaväliltä. 

Seuraavalla kerralla joku toinen kaupunginosa, sillä olen päättänyt tutustua Tukholmaan (ja rakastua ruotsalaiseen).

Mainio Mansku

Viikonloppusuihkaukseni Manchesteriin oli aivan hulvaton! Matkustin kahden hyvän ystäväni kanssa sinne katsomaan ystäväämme ja tutustumaan lähinnä kaupungin shoppailuihin ja ilta- sekä yöelämään. Paljastaa täytyy, että matkaan sisältyi mm. alkoholin juomista ja siitä seurannutta hilpeää sekoilua ja kaatuilua. Naurettua tuli vatsalihakset sykkyrällä – hyvää treeniä saimme myös kävelemällä kaupungin katuja ristiin rastiin ja hyppimällä tanssilattialla. :)

Tuli siis levättyä fyysisesti vähemmän, mutta henkisesti kuin uudestisynnyin. Vaaterintamalla oli kuitenkin (onneksi) aika hiljaista; lähinnä pitäydyin koeajamaan yläkuvassakin näkyviä uusia ruskeita saapikkaitani ja ihmettelemään karaistuneita englantilaisia, jotka viihtyvät baarimatkan ja iltariekkumiset ulkona ilman päällitakkeja! Lisäksi pientä ihmetystä aiheutti hotelliamme vastapäätä sijaitsevan rakennuksen eteen kerääntynyt kiljuva fanilauma ja nimmareita jakava stara. Respan täti meille valaisi, että kyseinen hahmo oli joku XYZ, joka myöhemmin selvisi paikallisen kykykilpailun (X-factor?) voittajaksi. Näimme siis myös julkkiksia! 

Oheiset asukuvat kuvastavat jonkin verran olemustani reissun päällä: hiukset hapsottivat, vaikka olin juuri käynyt kampaajalla, paidan helmat karkailivat ja kuulemma oli hivenen huvittavaa, kun tanssikuvioiden seassa kiskoin hamettani korviin. Niin, huvittavan, rasittavan ja täysin höperön minäni yhdistelmä saa joskus vauhtia muutamasta lasista hyvää alkoholia ja löydän itsestäni esiintyjän, mitä en muuten muka yhtään ole... Kavereilla kestämistä. 

Oman lisäbonuksensa matkaan toi myös se, että paluumatkalla Easyjet ei ensin hyväksynyt maksukorttejani eikä sitten tovin päästä varta vasten automaatista hakemiani euroja korvaukseksi liian ison käsimatkalaukkuni viemisestä ruumaan. (Siis mitä, eivätkö eurot käy kaikkialla lentokenttäalueella?) Jotta emme olisi takiani olleet myöhässä aikataulusta, sain veskani ilmaiseksi matkaan! Pientä säätöä ja tottumattomuutta ilmassa. Mutta pian olimme onnellisesti korkeammalla ilmassa ja varsin hyvässä hapessa jälleen. 

Käsityötä en matkalle turvallisuussyistä raahannut, mutta aloin vihdoin lukea yhtä pinoni kirjoista. Erittäin onnistunut ja monipuolinen reissu siis. Vaikka on tällä viikolla väsyttänyt, arki on tuntunut kuitenkin monta kertaa paremmalta, kun on välillä saanut nähdä jotain aivan muuta. Ja istua hetkeä pidempään vaikka aamiaisella! Suosittelen tällaista lyhyempää minilomaa, jos tuntuu siltä, ettei aikaa tai energiaa (tai varallisuutta) riitä viikon talvilomareissuun. Jos pieni on kaunista, niin olkoon lyhyt yhtä tavoiteltavaa.

Kaipuun kuvia

On jo Lyyliä ikävä, vaikka aamulla viimeksi nähtiin. Neiti haettiin iltapäivällä mummulavierailulle. Tuo sohjoinen sää hiukan jännitti äitiä, kun ajomatkaa mummulaan on useita satoja kilometrejä, ja niinpä pysyttelin mahdollisimman kaukana puhelimesta iltapäivän aikana ja jäin töihin ns. asumaan: juttelemaan, palautumaan. 

Puoli seiskalta vihdoin kotiuduin, heitin parisataa grammaa karkkia nassuun, juustoa, leipää, kahviakin. Ehkä pian jaksan alkaa pakata. Lähden nimittäin huomenna Manchesteriin! Tosi erilainen viikonloppu siis tiedossa: reissuun ja ihan lentokoneeseen ja ulkomaille asti. En ole ollut melkein neljään vuoteen kunnolla Suomen vaikutuspiirin ulkopuolella. (Tallinnaa ja Tukholmaa ei lasketa, eihän?)

Ohessa muutamia arkisia kuvia viime viikoilta; näiden katseleminen auttaa ikävään. Nyt ajattelin nautiskella tämän illan (jos pakkaamista ei lasketa): käydä pitkässä kuumassa suihkussa, sillä kotona on nyt ensimmäistä kertaa suhteellisen viileää, ja tehdä käsityötä. (Niin kuin en muka normaaliarjessa nautiskelisi...) Arki kun on niin erilaista, kun lapsi ei ole kotona. Kaikessa tyhjyydessään ja kaipuun tunteessaan puhdistavaa. Samalla huomaa, että ei sitä äitiyttään koskaan vapaaehtoisesti vaihtaisi pois, vaikka kuinka usein kadehtiikin lapsettomia kavereitaan ja tuttujaan. 

Kyllä sitä siis ainakin yhden (helpon) lapsen kanssa vielä ehtii itseäänkin varten elää, harrastaa ja nauttia. Tosin aivan liian usein huomaan tekeväni asioita vain omilla ehdoillani. Ehkä tapani olla on yhteiskunnan yksilöitymiskulttuurin, suorittamispaineiden ja oman perfektionismini takia vinoutunut. No, nyt on aikaa mietiskellä sitäkin, ehkä alkaa tehdä asialle jotakin.

Kuvissa esittäytyy jälleen kerran myös Lyylin peittelyleikki, mutta tällä kertaa eläinystävät ovat saaneet unikaveriksi kukin oman kirjansa, jota lukea iltasaduksi ennen "puppumista." Odotamme mielenkiinnolla leikin kehittymistä edelleen!

Uidaan!

Lyyli ui mielellään, kuten suuri osa pienistä lapsista. Ollaankin viimeisen viikon sisällä oltu niin meressä, järvessä kuin laivan kylpyläosaston altaissa pulikoimassa. Lisäksi Lyyli on harrastanut värikylläistä uimista laivan pallomeressä. 

Ensin tyttö istuutui verkon viereen katselemaan toisten touhuja. Kymmenisen minuuttia niitä seurailtuaan hän äitinsä nostamana suostui jäämään mereen. Meressä aluksi istuskeli, sitten jo vähän liikkui ja lopulta uskaltautui laskemaan liukumäellä pallojen keskelle. 

Viimeiseksi ei jännittänyt enää sukeltaminenkaan!

Mutta saunaan ei Lyyliä saa, hän kiertää sellaiset kuumaa hönkivät paikat kaukaa sormella tuikeasti osoitellen. Palloissa uinnin jälkeen järkevintä jälkihoitoa ei onneksi olekaan lämmittely, vaan jäähdyttely!

Kuvien heikko laatu ja värisävyjen ero johtunee siitä, että ne on otettu kännykameralla.

Raumal

Suomen kesä näytti jälleen luonteensa: pilvistä, tuulista ja verraten kylmää. Kävelin torstaina silti useamman tunnin verran pitkin Vanhan Rauman kujia ystäväni R.Y.:n kera. Oli mukavaa! Kiitos siis, mitä miellyttävintä oli nähdä myös R:n kotia ja perhettä!

Vanha kaupunki on kesällä kaunis ilmasta riippumatta. Mitään Kitukränniä eli Suomen kapeimmaksi nimettyä katua en huomannut, mutta kävimme 1500-luvulta peräisin olevassa Pyhän Ristin kirkossa kuin parhaatkin turistit. Maalaukset kirkon kuorissa näyttivät vanhoilta, ja pohdimme vain, mitähän esittävät. Kuulemma koko raamatullisen pelastushistorian! Olimme kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea ei ollut restauroitu näkyville. (Kuvia en saanut ilman salamaa.)

Emme myöskään käyneet torilla "pyrstökaffeilla" niinkuin "raumlaiset pruukaa", mutta käyhän se kahvin tai teen juonti modernisti sisätiloissakin. Oli meinaan aika komia kaffila siinä torin kupeessa. (Toivottavasti linkitin oikean paikan, kun on tuo pää vähän ruosteessa... Mut ei kai noin 40 000 ihmisen kaupungissa voi olla monta tuon tyyppistä kahvilaa?)

En siis entisenä porilaisena mitenkään dissaa Raumaa. Vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde, eikä Helsingistä "ihan" vastaavaa löydy. Kaupunki paloi 1500-luvulla ainakin kolme kertaa ja viimeksi kunnolla v. 1682, jonka jälkeen vanha kaupunki sai nykyisen asemakaavansa ja rakennuksensa. Kaunis kivinen raatihuone on 1700-luvulta. Siitäkään ei ole kuvaa. :( (Oli jotain pylväitä edessä... Ovat modernisoineet toria, mikä mielestäni lähinnä häiritsee kauniita taloja näkymästä.) Muuten Vanha Rauma on tyypillinen pohjoismainen puukaupunki värikkäine, yksikerroksisine puurakennuksineen, joiden yleisilme on pitkälti 1800-luvulta. 

Lähteeni ja lisätietoa Opetus- ja kulttuuriministeriöltä sekä tietty Wikipediasta.