Oma sunnuntaini

Iski inspiraatio kuvata ja kuvailla päiväni kulkua, joten saatte kärsiä lopputuloksesta!

Heräsin aamulla nukuttuani 12 tuntia! Hyvin poikkeuksellista, että menen aikaisin nukkumaan, mutta kun väsytti, eikä ollut mitään ns. pakollista menoa lauantaille, päätin vetäytyä patjalleni yhdeksältä. (Lyyli ja Veikko ovat siis mummulassa, joten vietän viikonloppua yksin.) Luulin heränneeni jo seiskan maissa, mutta kello näytti yhdeksää ja olikin oikeasti kahdeksan. Tervetuloa tavallinen aika! Tietokoneeni oli siirtänyt itsensä talviaikaan, josta muistin asioiden oikean tolan. Nyt sitten lunta vaan kehiin, olisi fiilistä sille!

Keitin kahvit, söin aamupalaksi leipäsiivun ja perinteisen herkkupalani, lohkeavan luonnonjukurtin, johon olen nykyisin aivan koukussa. Syön vähintään yhden päivässä, parhaimmillaan kolme! Tällaisia kannan nykyisin myös evääksi töihin. Kätevän pieniä, mutta juuri sopivia esimerkiksi hedelmän kanssa täyttämään välinälkää. Eikä turhaa sokeria mukana.

Sitten lueskelin blogeja pitkästä aikaa. Samalla jatkoin perjantaiyönä kesken jäänyttä ruotsinkokeiden tarkastamista. Se on mielestäni ihan kivaa työtä, mutta vie tuhottomasti aikaa. Ymmärrän opettajia, jotka ovat aivan kypsyneet koeruljanssiin, mutta minä opetankin isoja ryhmiä vasta ekaa kertaa, joten en ole vielä ehtinyt tylsistyä tähän työtehtävään. Omat suomen ryhmänihän ovat sen verran pieniä, että heidän kokeensa tarkistaa nopeasti. Tosin huomaan tarkistavani kaikkea kaiken aikaa, sillä minulle on tullut sellainen tapa ryhmien pienuudesta johtuen, että käyn läpi kaikki heidän tuotoksensa, työkirjoja myöten, korjailen ja kommentoin. Ehkä vähän turhaa, oppilaat eivät monesti käy kerran tehtyjä töitä enää läpi. Usein toki teemme sen yhteisesti tai minä yksittäin oppilaan vierellä istuen. Se on tehokasta!

Ruotsinkokeista selvittyäni kello oli vasta kymmenen, ja päätin siirtää kuvia koneelle. Samalla postasin kirjamessuista, jaksoin väsätä tekstiä myös ruotsiksi.

Lopulta yhdeltätoista ylös koneen äärestä ja lenkille, piiiiiitkästä aikaa. Edellisestä lenkkikerrasta oli lähes kolme kuukautta, ja siksipä lähteminen tuntui erityisen vaikealta. Olihan se sitten kivaa, vaikka sykkeet olivatkin ihan toista luokkaa kuin kesän lopulla, jolloin olin jo ja vielä ihan mainiossa kunnossa. Vähän arvoin sitä, laittaako paljasjalkatossut jalkaan vai ei, mutta päädyin vielä tossuihin, enkä saanut pettyä. Maa ei ollut liian kylmä tai märkä, ainakaan näillä main. ;) Sykemittari oli tietenkin käytössä, ilman sitä en motivoidu hölkästä. Jotain sivupuuhaa sen verran yksitoikkoiseen kuntoiluun täytyy olla mukana!

Päätin olla menemättä yhteenkään asuntonäyttöön tänä sunnuntaina, sillä olen niin korviani myöten täynnä asunnon hakua. (Siltikään ei voitu välttyä asuntoasioilta myöskään tässä postauksessa...) Seuraavaksi suuntasin siis aivan muihin maailmoihin: kahden siskoni ja toisen siskon kaverin kanssa luonnontieteelliseen museoon sekä sen perästä kahville Cafe Espaan. – Päivän sivistysannos hirmuliskoineen ja hirmuisen isoine salaattiannoksineen. Minä herkuttelin tosin vain macaronilla lounaan jo kotona syötyäni. Oli oikein mukavaa, tosin museon laajat näyttelyt saivat pään osittain pyörälle; olisi halunnut perehtyä kaikkeen, muttei jaksanutkaan. Molempiin paikkoihin suunnataan uudestaan Lyylin kera! Jäin nimittäin haikailemaan myös herkkurahkapullan perään... Espan pullat ovat parhautta.

Sitten taas pari tuntia koneen äärellä, kuvia siirrellen, kirjoitellen. Olin valmistanut päivällä itselleni maukkaan lounaan työkaverin antamista suppiksista, ja päätin käyttää niitä vielä illallakin samantyyppisen sienikastikkeen tekemiseen. Ei muuta kuin voita tai öljyä pannulle, sipuli pilkottuna, suppikset hautumaan hetkeksi, kermaa loraus, vielä hauduttelua ja maustamisen jälkeen valmista syötäväksi. Heitin mausteeksi lonkalta valkopippuria ja hiukan valkosipulijauhetta sekä tietenkin suolaa, ja hyvää tuli.

Illallisen jälkeen kello oli kahdeksan. Päädyin kotipuuhiin, ja nyt yhdeksän maissa tuntuu jo siltä, että voisin vetäytyä vällyjen väliin. Ihmeellistä, mutta nukuttaa, eikä huvita mikään. Ei edes tv:n katselu.

Yöllä näen varmaan unia, ehkä hirmuisista liskoluurangoista... Tai ruotsintunneista tai sienistä. Tuntuu siltä, että kun viettää päivän tai pari yksinään, ajatukset kumuloituvat, ne tarvitsisivat poismenoreitin, ja jollei sellaista synny, tapahtumat hiipivät vähintään uniin. Toisaalta nautin ihan valtavasti yksinolosta, etenkin sellaisesta aikatauluttomasta, pitkästä yksin kotona olosta. Silloin saa tehtyä paljon sellaista, mitä ei muuten jaksa tai ehdi. Sosiaalisuus vie paljon aikaa! Mutta toisaalta yksinäisyys pelottaa. Millaista se sitten on, kun asuu aivan yksin vuoroviikot? En taida enää muista, viime kerrasta on niin pitkä aika, sillä olen lähinnä asustanut kämppisten tai perheen kera. Vain muutamia haja-aikoja yksinäni. Hui.

Nyt siis unille, huomenna kello soittaa kuuden maissa. Seitsemältä vanhaa aikaa. Ihanaa, saa nukkua "pitkään"!

Heppahulluksi uudelleen?

Maailman paras ulkoilumuoto: lähteä kauniilla syyssäällä hepan selässä retkelle. 

Torpin islanninhevostalleilla Pukkilassa kaikki on sitäpaitsi järjestetty sellaisella tavalla, että sielu ja mieli lepäävät: siistit tilat, ystävällinen ja tiedostava henkilökunta, ratsut mitä parhaimmassa kunnossa, maastolenkkejä vaikka millä mitalla. En voi muuta kuin kumartaa ja kehua ja alkaa haikailla aikaa, jolloin pääsisi taas tuonne maanpäälliseen hevostaivaaseen.

Saavuimme talleille työkaverien kanssa perjantaina illansuussa, kolme tuntia Kehä I:n ruuhkissa istuttuamme. Ensin majoittauduimme pikkuiseen punaiseen tupaan. Kuuden maissa suuntasimme maastoon; toinen vaihtoehto olisi ollut askellajitunti kentällä, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Hyödyllistä se olisi ollut, sillä en itse vielä osaa kunnolla islanninhevosen neljää (vai viittä?) askellajia, vaikka kyllähän noilla maastolenkeilläkin töltin tekniikkaa tulee treenattua. 

 Kuva: työkaverini iPhonen kautta ottama

Issikat ovat siitä(kin) erilaisia ratsuja, että niille opetetaan europpalaisista perinteistä poikkeavat avut, joiden avulla totella – lähteenäni tässä retkemme vetäjä sekä työkaverieni askellajitietous. Esimerkiksi tölttäämisen avut ovat islantilaisittain sellaisia, että noustaan hieman satulasta ylös ja puristetaan reidet eli yläpohkeet kiinni satulaan. Alapohkeet saavat roikkua aika holttittomastikin alhaalla. Ravaamiseen ohjaavat avut ovat taas, kummallisestikin, seuraavia: istu alas satulaan ja purista itsesi kiinni. 

Kun islanninhevosista tuli jossain vaiheessa suosittuja aloittelijoidenkin maastoratsuja, apuja piti ruveta muokkaamaan. Eihän alottelija, kun ei välttämättä kokenutkaan, pysy ravissa millään tiukasti satulassa. Niinpä muutettiin apuja seuraavasti: töltissä istu kiinni satulaan, ravissa taas nouse kevyesti jalustimille. Töltissä tärkeää on tietenkin myös koota hevosta ohjista ja käyttää yläpohkeita, kun taas ravissa ohja saa olla puolipitkä ja alapohkeet käytössä. 

Näillä eväillä nautiskelin perjantaina pari tuntia ja lauantaina kokonaiset neljä tuntia maastossa. Lauantain pitkällä retkellä aikaa kului myös nuotion äärellä, nokipannukahvia juoden, makkaraa paistaen ja pullaa mutustaen. Perjantaina taas saunottiin ja syötiin mökillä. Miten mahtavaa elämää kaiken muun kaaoksen ja tuskan keskellä! Johan tässä alkaa ryhtyä heppahulluksi uudelleen, etenkin kun hepan taputteleminen ja paijaaminenkin oli niin mukavaa.

Paluu entiseen hevoshulluelämään saa tosin vielä tovin odottaa tästä muusta välivaihe-elämästä selviämistä. 

Lumen kosketus

Ihanaa kun on lunta! Ulkoilimme eilen ihan vain kotimme takapihalla, keskellä ehkäpä saasteisinta kaupunkia, joka lumen ansiosta tuntuu puhtaalta ja jopa viattomalta. Aloin siinä palellessani ja Lyylin puuhia seuratessani nostalgioida, palata mielessäni entisaikaan, siinä samalla kun tuijottelin pian satavuotiaan taloyhtiömme ulkoseiniä. (Voisin asua täällä historiaa huokuvien seinien sisällä ikuisesti, jos tilaa asunnossamme vain riittäisi!) Millaista olikaan ennen, kun aina talvisin oli lunta. Hiihdettiin kouluun, kelkkailtiin töihin, laskettiin mäkeä, aikuisetkin. Maailma on tietysti muuttunut muullakin tavoin kuin pelkästään ilmastonmuutoksen vauhdittamana.

Välillä, viimeksi eilen, kuulee niitä kommentteja, että miksi täällä Pohjolassa on tällaista: kylmää ja pimeää niin kauan. Niin, totta tuokin, pitkä kuollut talvi masentaa kestäessään melkein puolet vuodesta, mutta nyt ei kai auta kuin iloita siitä, että saatiin (ehkä) vielä toinenkin luminen talvi. Miten kurjia ovat olleet räntäsateiset ja mustat joulut ja siksakkia edestaas vaihtelevat lämpötilat. Hassuja helmikuisia keväitä en kaipaa laisinkaan; muistelkaapa kevättalvea 2008! Eikä varmaan vähemmän talvista marraskuuta kaipaa oikeasti kukaan muukaan näillä leveysasteilla asuja, etenkään sitten kun ilmastonmuutos taas paljastaa mahtinsa. Tosin täällä Suomen leveyspiireillä, suojaisassa pohjukassamme saatamme olla siltä turvassa hyvinkin pitkään.

Nyt sitä tosin sopii olla ilmastoskeptikko, kun näyttää siltä, että olemme palanneet puuterilumen eli omassa kielessäni enkelilumen aikaan: keveän pakkaslumen olemassaolo tuntuu vähemmän kuin uhatulta, jos sitä löytyy kinoksittain jo marraskuussa. Eilen en osannut ajatella muuta kuin että onpa mahtavaa, että lapseni saa kokea lumen hienouksia! Ehkäpä voisimme alkaa kokeilla Lyylin kanssa hiihtämistä jo tänä talvena? Ehkäpä voisin itsekin ryhdistäytyä ja viimein hankkia sukset, joita olen jo vuosia kaivannut. Jos meri jäätyy ja jää sopivan lumipeitteen alle, täältäkin käsin pääsee helposti talviurheilemaan. Muutenhan se on kaupunkiolosuhteissa aina vähän säätämistä.

Kohdallani eräät urheiluvälinehankinnat ovat tosin olleet enemmän murheenkryynejä kuin ilonaiheita. Kesällä ostamani pyörä oli koko syksykauden kolmella lukolla kiinni telineessä pihalla. Hankalaa sellaisen käyttö. Tuli lumi, tuli pakkaset ja lukot jäätyivät. Viime torstaina kun piti viedä pyörä kellariin, havaitsin muutenkin väsyttäneen päivän päätteeksi tuskailevani sen kahden umpijäätyneen lukon kimpussa turhaan. Onneksi ihana huoltomiehemme pelasti pyörän; katkaisi toisen lukon ja sai avattua toisen. Sitten hän vielä kantoi pyörän hankalaan kellarikoloomme. Perun kaikki ikävät puheeni talonmiehemme asioiden hoitamisen tasosta! Tämä palvelu oli suorastaan täydellistä! Tällä erää en ole edes käynyt katsomassa arvokkaan pyöräni vointia, sillä luotan sen pelastumiseen. Kelpaa edelleen haaveilla Ahvenanmaan pyöräilystä, jos vain vaihteet ovat kestäneet pakkasen puristuksen.

Ihanaa talven jatkoa kaikille – ensi viikoksi on luvattu mahtipakkasia, joten silloin kelpaa ihan hyvällä omallatunnolla viettää aikaa myös sisätiloissa. :)

Aamuja, iltoja ja viikonloppuja

Aamu-uniset Lyyli ja Sylvi ovat olleet männä viikolla myös iltaunisia: kahtena iltana sänkyyn on kavuttu jo ennen kymmentä! Sama tahti jatkukoon läpi vuoden! Päätös äidin kohdalla on myös seuraavanlainen: ei liikkumista kello kahdeksan jälkeen illalla. Se virkistää liikaa, koska unen valmistelemiseen täytyy jättää aikaa. Olen ollut huomaavinani, että se aika on pois nettailusta ja sosiaalisten suhteiden ylläpitämisestä. Kaveripiirit alkavat pikkuhiljaa kaventua myös siksi, että en vaan kertakaikkiaan sosiaalisen työn ohella jaksa ylläpitää opiskeluajan verkostoja. 

Aamuisin ollaan oltu myös aavistuksen "tukka pystyssä": monenlaista änkyttelyä ja vääntämistä, milloin heräämisestä, vaatteista, pakkaamisesta tai lähdön kiireestä johtuvasta paniikista. Lapsen kohdalla on keskusteltu siitä, voisiko "Miau" jäädä vaihteeksi kotiin, kun koko viime viikon tämä seurasi tyttöä tarhaan. Tänään harmia seurasi taas siitä, kun isi ei jäänytkään kotiin Lyylin lähtiessä tarhaan, vaan poikkeuksellisesti suuntasi töihin ennen äitiä ja tytärtä. Lyyli ehdotti, josko äiti sitten jäisi kotiin, että olisi joku kotivahtina ja harmistui, kun äiti totesi, että se ei taida sopia.

Äidin kohdalla seuraa kiire aamuisin kannoilla. Olen jo harkinnut, että alan herätä varttia yli viisi aamuina, jolloin töissä pitää olla kahdeksalta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Onneksi niin aikaisia aamuja ei minulla ole viikossa kuin 2–3. Yleensä siis nukun puoli seiskaan ja Lyylikin yli seiskaan, jopa puoli kasiin. Enkä kertaakaan tällä viikolla ole juossut tarhaan johtavaa mäkeä ylös, joten kai tässä ihan normin rajoissa kuitenkin mennään.

Onneksi on nämä viikonloput! Nekin ovat tänä vuonna tosin sikäli harmistuttavia, että herätys seuraa vähintään kahdeksalta. Jos viikolla on valvonut tyylilleen uskollisesti kahteentoista, viikonloput eivät univelkaa kuittaa. Toisaalta aikaiset herätykset takaavat sen, että ehtii vaikka mitä, kuten viime sunnuntaina. Lähdimme koko konkkaronkka talleille; äiti ratsastamaan maastoon kera heppailevien työkaveriensa ja Lyyli iskän kanssa messiin. Oli siinä  hänelle näkemistä ja kokemista: villisika, koiranpentuja, kanoja ja kukko, hepoja – Sörkan Lyylille eksoottisia maalaiselämyksiä! Lopulta voiton vei hiekkalaatikko kera lapsikaverin. Kun äiti palasi maastolenkiltä, häntä tuskin tervehdittiin, kun oli leikit niin pahasti kesken!