Ääni lähti

Siksi kirjoitan. Tuntuu mukavalta päästä ilmaisemaan itseään sormien läpi. 

Voitteko kuvitella, harmittelin oikein, etten pääse töihin, vaikka onhan kotona olossa puolensa, kun ei ole muuta kuin ääni poissa, köhää ja nuhaa. Kuume siis loistaa poissaolollaan. Toisaalta päivässä on tylsistymisvaara: ei voi kuitenkaan harrastaa mitään liian rasittavaa, ettei kuormita flunssaista kroppaa. Mitään ylimääräistä rahanmenoa en myöskään haluaisi päivälleni, sillä huomasin taannoin sairauslomalla ollessani, että rahaa kului normaalia huomattavasti enemmän. Jotainhan oli päiviinsä keksittävä, ja niinpä istuin kahviloissa, tein pikkuostoksia ja ostin jonkin verran tyyriinpää ruokaa itseni hemmotteluun. 

Nyt ajattelin harrastaa lukemista, pitkästä aikaa. Työn alla on edelleen, keväästä asti ollut, Purppuranpunainen hibiskus, joka ei aluksi lainkaan kietonut minua tekstinsä syövereihin, mutta on alkanut pikkuhiljaa koukuttaa. Ehkä voisin pitkästä aikaa tehdä myös kirja-arvostelun, silloin olisi enemmän motivaatiota tarttua kirjaan kunnolla. 

Työmatkoilla lueskelen usein ruotsinkielistä muumia: Trollkarlens hatt on mitä piristävintä aamupalaa. Kirja on kielellisesti runsas, rönsyilevä, opettavainen monipuolisen sanastonsa ansiosta ja, mikä parasta, samalla se virittää minut mukavasti ruotsin kielen taajuudelle. Lisäksi itse tarina on loistava, Hemulin hölmö, nörtähtävä olemus puhuttelee minua kenties eniten, mutta myös Nuuskamuikkusen siloittelematon tavallisuus on kirjassa oikeammin esillä kuin tv-sarjassa, jossa hahmosta on mielestäni tehty kuin pyhimys.

Muuten lukemiseni on syksyn aikana koostunut lähinnä vain Suomen kuvalehdestä, Hesarista ja lastenkirjoista. Parempi kai sekin kuin ei mitään.

Nyt siis "oikeisiin" lukupuuhiin tai pienille päikkäreille. Kovasti jo nukuttaa neljän valvotun tunnin jälkeen...

Min röst är borta, nästan helt. Kändes otroligt tråkigt att stanna hemma (hos Veikko), för att jag missar till och med två svenska lektioner, vilka jag tycker väldigt mycket om. 

Det har blivit lättare att använda svenska språket i tal, fastän mitt ordförråd är fortfarande dåligt. Jag kommer inte ens ihåg såna vanliga ord som åsna, racket eller läsa högt. Ofta har jag ett ofrånkomligt behov att kolla nästan alla svåra ord på lexikon, för att jag vill vara helt säker på deras släkt, böjning och användningsområde. Det tar mycket tid. Men på så sätt kan jag åtminstone föreställa mig att bli så småningom bättre och bättre på detta språk. 

Puheliasko?

On ollut mielenkiintoista seurata Lyylin puheenparren kehittymistä. Miten tyttö ei kaksivuotiaana sanonut kuin muutaman sanan, syksyn tultua lausui selkeästi muutamankymmentä sanaa, ehkä helppoja lauseitakin, ja miten nyt ollaan jo siinä pisteessä, että lauseet ovat melko pitkiä ja polveilevia.

Vielä kuukausi sitten havaitsin, ettei neiti taivuttanut kieltosanaa, mutta nyt se sujuu. Joskus hän lisää sanan hauskasti lauseen loppuun, tyyliin "minä menen sinne heti nyt en". Pari päivää sitten huomasin, että neidille oli tullut kO-kysymysten harjoitteluvaihe: "Ostaako äiti ruokaa? Onko nyt ilta?" Välillä ilmeni myös hyperkorrektiutta: "Tuleeko tätikö?"

Ehkä yleisin verbien modus indikatiivin lisäksi Lyylillä on – luonnollisesti? – imperatiivi kielteisessä muodossa: "Älä noin laita sitä juttuu! Älä heti kauppaan mee!" – Yritin äsken saada tyttöä komentamaan, kun en täysin muistanut hänen hivenen erikoista sanajärjestystään. Lyyli totesi vain iloisesti: "Minä komennan aina." :)

Hakiessani tänään tyttöä tarhasta havaitsin hänen puheeseensa siirtyneen myös kirjakieltä. "Minun äitini". En voinut olla ajattelematta sitä, että juurihan näitä asioita katsoin äidinkielen nelosluokan opettajanoppaasta: Muista aina persoonapäätteet! Koulussa tietenkin opetetaan paitsi käyttämään kieltä  oikein myös tiedostamaan sen ominaisuuksia, olevaisuutta. 

Nykyisen kielifilosofian mukaan kieltä käsitellään sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen pitäisi joidenkin asiantuntijoiden mukaan olla. Normatiivisuudesta ollaan siirrytty deskiptiivisyyteen, joten nytpä voidaan huoletta puhua puhekieltä, jopa slangia koulussakin, kunhan myös osataan kirjakieltä, johon toki liittyy tiettyjä lainalaisuuksia. Hassu ajatus, että ennen muinoin lapsia on rangaistu esimerkiksi juuri tuosta slangin käytöstä välitunneillakin. Puhumattakaan, että opettajat olisivat käyttäneet sanoja hima, hedari, funtsia...

Pienet lapset voivat joskus kuitenkin oppia erikoisesti puhumaan kirjakieltä. Liittyykö tämä sitten luettujen kirjojen ja hyvintehtyjen, kirjakielisten tv-ohjelmien vaikutukseen? Itse nimittäin tuskin koskaan käytän persoonapäätteitä puhekielessäni, joten aloin tietenkin miettiä, mistä Lyyli ne on napannut. Ja nyt kun muumit juttelevat tuolla stereoissa, jonne iskän tietokoneen äänet on ohjattu, nepä veitikat puhuvat hyvin artikuloitua ja vivahteikasta – yllätys, yllätys – kirjakieltä. Eikä ole kieltämistä siinä, etteikö muumeilla olisi vaikutusta tytön elämään. Tänään hän esimerkiksi rupesi kovasti kertoilemaan takapihallamme olevasta tulivuoresta, jonne ei pieni tyttö voi kiivetä. Muumithan ne seikkailevat muun muassa tulivuorella...

Lyylin päivät alkavat usein juttelulla. Tarhamatkalla hän puhua palpattaa, vaikkei kuulijakuntaa juuri ole. Äiti ei kuule mitään takaa tai liikenteen melulta. Tarhassa hän sujuvasti kommentoi toisten vanhempia: "Tiitun isä näyttää hauskalta." Ja kun astumme kotieteiseen, lähinnä tappelemme tytön kanssa siitä, kumpi saa ensin kertoa sattumuksensa isälle. Kas kummaa, äitinsäkin taitaa olla puhelias...

Hetken päästä täällä siis porisee kaksi täyttä papupataa, joten iskän lienee parasta alkaa valmistautua siihen, ettei hänelle lohkea ainakaan yhtään enempää puheenvuoroja kuin tähän asti, jollei hän rupea niitä ärhäkämmin ottamaan... Akkavalta!

Lyyli sanoi tänään...

... ekaa kertaa minä. Siitä se sitten alkaa, oman itsensä reflektoiminen, itsestään kertominen ja oman persoonansa peliin laittaminen! Toki Lyyli on kuvaillut puuhailujaan ja tuntojaan jo ennenkin, yksikön kolmannessa persoonassa, kuten lapset yleensä puhumisen alkumetreillä. Nytkin hän ylpeänä kertoi, että tarkoitti sanoessaan minä todellakin itseään, eikä tädin nimeä, kuten aluksi epäilimme ja yhdisti  selvennykseksi molemmat persoonat. Toivottavasti vain ei ollut enteellistä, että hän kertoi samassa lauseessa itkevänsä: Minä, Lyyli itken. 

Muita, hauskoja sutkautuksia on Lyyliltä sadellut muutenkin paljon viime aikoina. Tai sanotaanko, että vanhempiensa ja muiden läheisten mielestä hauskoja; neutraalisti arvioituna melko arkipäiväisiä lausahduksia. Perjantaina Lyyli oli tehnyt uuden korun itselleen. Määräys: Ei äiti Lyylin kauakouun koske. Keinuttaessa hän on jo pidemmän aikaa hokenut yhtä hyvin puisevaksi muuttunutta käskyä: Koaa auhtii! Lisää koaa auhtii. Tämä toistuu huomattavan kauan, tunninkin verran. Tervetuloa meille keinuttamaan neitiä! Huomattavan monet Lyylin lausumat ovatkin käskymuotoisia: Isi istuu tähän. Äiti pois. Muumii kattoo! Olen ollut kuitenkin huomaavinani ihan viime viikkoina kielen monipuolistumista: minän lisäksi hän käyttää myös passiivia – vai onkohan se puhekielinen me-muoto?

Harmittavaa tässä kielenoppimisprosessissa on se, ettei äiti pysy tarkkaan perässä, koska ei malta kirjata ylös puhetta. Se olisi ammatillisessakin mielessä hyödyllistä ja mielenkiintoista, mutta näemmä aika on nyt sen verran kortilla, ettei ole ollut voimavaroja tähän. Siksipä haaveilenkin jonkinsortin nauhurista, jolla voisi ottaa klippejä juttelusta ja arkistoida varastoon. Tai ehkäpä julkaista täällä, onhan kysymys päiväkirjaformaatista. ;) Lisäksi oma, luotettava nauhuri olisi mieluinen työväline epämääräisten ja vanhanaikaista tekniikkaa sisältävien lainanauhurien sijaan. No, arkistoidaan asia hetkeksi, kuten tähänkin asti. Ehkä vuonna 2020 maltan satsata tekniikkaan, ja taltioin esimurrosikäisen ajatuksia. 

Nyt carpe diem, pyykit kutsuvat!

Sanastamista

Huomasin, etten ole tänä vuonna vielä kertaakaan avannut tilaamaani Kielikelloa. Viime vuoden vika ja tämän vuoden kaksi numeroa ovat lojuneet "luettavia ja annettavia lehtiä" -korissamme odottamassa oikeaa hetkeä. Nyt siirsin ne luettujen Kielikellojen joukkoon, avaamattomina, ja siirryin sen sijaan pohtimaan sanojen saloja tänne, Kielikelloista kun ei löytynyt bloggaamissanastoa.

kuva: djvu83

Oikeastaan mieheni se minut havahdutti eilen pohtimaan bloggaamiseen liittyviä sanoja, kun hän kysyi, mikä on oikea termi bloggaajalle. Kerroin, että mielestäni mainitsemansa on se paras; sen ohella olen nähnyt käytettävän myös blogaaja-sanaa. Bloggeri eli oikeammin Blogger taasen tarkoittaa blogipalvelinta, joka on tässäkin blogissa käytössä. Kyseinen erisnimi saa mielestäni joskus yleisnimen sävyjä, koska Bloggeria käyttää niin suuri osa bloggaajista, että sana on alkanut muuttua synonyymiksi blogipalvelimelle tai blogipohjalle, kuten esimerkiksi tässä Elämää ja unelmia -blogin postauksessa. 

Bloggeri-hakusanalla löytyi myös mielenkiintoinen, tosin jo lopetettu, blogi, joka on toiminut bloggaustiedon jakajana. Hauskaa on, että blogin nimi on Bloggeri; onko sen kirjoittaja mieltänyt itsensä siis eräänlaiseksi blogipalvelimeksi? Palvelua toki siellä tarjotaan, kuten teoriakirjoja bloggaamisesta ja ihan näpsäköitä vinkkejä blogin pitämisestä. Tiesittehän muuten Bloggeria käyttävät, että Blogger Buzz -blogi taasen tarjoaa teknisiä neuvoja Bloggerin kanssa tappelemiseen? :)

kuva: kyle tsui

Bloggaaja siis bloggaa mutta myös postaa kirjoituksia eli bloggauksia tai postauksia nettiin. Urbaanin sanakirjan mukaan postata tarkoittaisi samaa kuin 'lähettää aineistoa nettisivulle' kun taas blogata täsmällisemmin 'pitää verkkopäiväkirjaa' tai 'kirjoittaa blogimerkintä'. Bloggaaminen siis olisi kunnollisempaa kirjoittamista, postaaminen ennemminkin netissä tapahtuvaa eri paikkoihin liittyvää kommentointia tai vaikka keskusteluihin osallistumista. Mielestäni blogimaailmassa eli blogistaniassa termejä kuitenkin käytetään synonyymeina, ja itse pidän enemmän postaamisesta kuin bloggaamisesta, sillä sana tuntuu suomalaisemmalta ja liittyy äänteellisesti posti-sanaperheen sanoihin. – Kuriositeettina mainittakoon, että postata näyttää puhekielessä tarkoittavan myös äkillistä hajoamista. 

Aikanaan blogit syntyivät nettipäiväkirjoiksi, mutta mietin kovasti, ovatko ne sellaisia kuitenkaan. Eihän kukaan oikeastaan kirjoita varsinaista päiväkirjaansa nettiin, eihän? Blogeissa toki keskitytään usein arkipäiväisiin asioihin ja kerrotaan paljon itsestä, viime aikojen tapahtumista ja ihmissuhteistakin, mutta yhtä usein ne ovat yhden tai muutaman asian ympärillä pyöriviä asiantuntijakannanottoja ja -pohdintoja tai arkisemmin yhteen asiaan, kuten vaatetukseen keskittyneitä vinkkien ja trendien jakajia. Mikä siis olisi parempi käännös blogi-sanalle, jos sellaista nyt ylipäänsä tarvitaan?

kuva: m kasahara

Vinkkinä linkki lingvisteille: Bloggaaminen laajentaa astevaihtelua

Kaksi hyvää opetussivustoa

Vinkiksi kaikille suomea opettaville pari edelleen käyttökelpoista sivustoa – vanhoja, mutta ajantasaisia ja hyviksi havaittuja. Itse olen käyttänyt näitä hävettävänkin vähän...

1) Luki-Luukas: Lukemisen ja hahmottamisen ongelmista kärsiville oppilaille monikanavaisia harjoituksia, joita on pilkottu osiin ja joissa on lisätty lihaa tekstirungon ympärille, jolloin oppilas saa tekstistä paremman otteen. Harjoittavat myös tavu- ja sanatason hahmottamista. Tekstejä harjoituksineen on kahdeksan erilaista, neljällä eri tasolla ja lisäksi pakettiin liittyy kaksi työkirjaa, jotka ovat sivustolta vapaasti opetuskäyttöön tulostettavissa.

2. Papunet: Selkomateriaalia, kuten selkouutisia sekä asiaa ja ohjeita keskeiset asiasanat kuvitettuina. Lisäksi hauskoja ja hyödyllisiäkin pelejä esim. alkuopetukseen. Linkitetty selkokeskuksen kirjakauppaan. Sivuston monipuolisuutta lisää mahdollisuus tavuttaa tekstiä, lukea sitä joko pien- tai suuraakkosin sekä fontin koon säätelemisen helppous. Tekstit ovat myös kuunneltavissa. Suosikkejani ovat paitsi kielipelit myös kuvitetut sananlaskut ja ruokaohjeet. 

Lyylin päivänasu

Joku tarkkasilmäinen lukija on ehkä huomannut, että olen kirjoittanut kaikki tagien eli tunnisteiden nimet yhdyssanoiksi. Ajattelin, että se olisi selkeintä, koska ne sijaitsevat tuossa pilvimuodostelmassa aika lähellä toisiaan. Niinpä päivän asusta tuli päivänasu ja lapsen maailmasta lapsenmaailma. 

Toisaalta mietin, että eikö päivän asu ole jo niin käsitteellistynyt ainakin täällä blogimaailmassa, että sen voisi kirjoittaa yhteen (ja ehkä moni bloggaaja kirjoittaakin, en tarkkaan muista). Jos yhtään mitään muistan edes opiskelemastani suomen kielen kieliopista, niin muistan sen kuinka puhuttiin sanojen yhteenliittymistaipumuksesta asioiden muuttuessa selkeämmin käsitteiksi tai tarkkarajaisemmiksi määritteiksi. 

Tässäpä siis Lyylin ekan varsinaisen eli maanantain tarhapäivän asu, jonka aion tagata nimellä Lyylin päivänasu, sillä pidänpä nyt sitten tuota päivänasu-sanaa yhdyssanana ja käsitteenä. Miettikääpä, jos kuvailisin Lyylillä olevan hieno päivänkin asu, eikös se kuulostaisi suorastaan kielenvastaiselta? Lyylillä on hieno uusi huppari ja hieno päivänasukin. 

En tosin tiedä, voiko tuolla -kin-päätteellä todistaa mitään tällaisista häilyvistä yhdyssanoista, vaikka ne olisivat yhdyssubstantiiveja eli molemmilta osiltaan sanaluokaltaan substantiiveja. Muuten -kin-liite kyllä toimii pedagogisena apuvälineenä. "Onko tika --- puut yhdyssana vai ei? No, kokeilepa, sopiiko sinne väliin -kin..." Sanotaan muuten, että yhdyssubstantiivien oikeinkirjoitus perustuu pitkälti kielikorvan herkkyyteen, kun taas partikkelien ja adverbien kohdalla kielioppi ohjaa tarkemmin oikeinkirjoitusta.

Jos ja kun innostuin leikkimään kielellä, keksin, että voisin kirjoittaa myös Lyylin-päivän asu, joka tarkoittaisi taas ihan muuta. Tai Lyylin päiväasu. Näitä voisikin olla kiva selittää oppilaille; suomen kielen pieniä oikeinkirjoitussääntöjä, jotka todellakin muuttavat lausekkeiden merkityksiä! Milloinkas muuten Lyylin-päivä oikein on? Sitä täytyy ehdottomasti juhlistaa hienolla Lyylin päivänasulla. Tai päiväasulla tai jopa yöasulla. :)

Lähteenäni tässä tilityksessä Irja Alhon ja Anneli Kauppisen Käyttökielioppi (SKS 2009), jota pidän tällä hetkellä työmatkalukemisenani.