Aurinko on noussut taas

Niinhän se aurinko aamuisin pruukaa tehdä, nousta. Kahtena peräkkäisenä aamuna vielä hyvin kauniisti taivaan värjäten. 

Ja niin se joskus elämässäkin, joskus jopa kahdesti. Uusi auringonnousu, uusi ihmissuhde. 

Psykiatri kysyi, että haluatko valottaa tätä uutta ihmissuhdettasi, mutta minulle ei tullut mieleen mitään kerrottavaa. Lähinnä outo olo siitä, että mitä nyt kertoa ihmisestä, joka on ihan tavallinen osa elämääni. Sanoin vain, että tuntuu kuin oltais tunnettu jo kauan. Psykiatri siihen, että eikös se ole hyvä juttu!

Ja niin kai se onkin, hyvä juttu kaiken kaikkiaan. Mutta en nyt tässä lähde ennustamaan mitään, kun ilmeisesti ennustajanlahjoja minulla ei ole. Tyydyn sanomaan, että olo on hyvä, tasapainoinen, niin kuin se kyllä oli ennen kohtaamistammekin tammikuun alussa. 

Kenties olo on toisinaan kuitenkin entistäkin parempi, kun on joku jolle saa kertoa murheensa. Joku, joka ottaa syliin. En tiedä, kaipasinko lopulta mitään sen ihmeellisempää, hullaantumisesta puhumattakaan. 

Pieni on kaunista, tavallinen hienointa. 

Helvetin kuustoista vai sweet sixteen?

Vuosi on alkanut makeasti: on ollut paljon energiaa nähdä ystäviä ja puuhastella. Viime viikolla innostuin erityisesti ruoanlaitosta – pitkän tauon jälkeen – ja olen etsiskellyt jopa uusia ruokalajeja kokeiltavaksi. Lyylin kanssa ollaan puuhailtu kaikkea pientä, ja töissä olen ollut iloinen ja uusia ajatuksia täynnä. – Toivottavasti tähän makeuteen ei kyllästy kovin äkkiä ainakaan. 

Samalla olen palannut ruotuun: viikonloppuisinkaan ei enää tule nukuttua yhteentoista ja ruokavalioni olen palauttanut normaaliksi: ei vehnää eikä sokeria kuin poikkeustapauksissa. Eilen oli sellainen tapaus: Lyylillä oli koulupäivä, ja olin luvannut sen kunniaksi, että menemme pitsalle kunhan koululta pääsemme. Päätin syödä itsekin pitsan, vaihtelun vuoksi, mutta kylläpä sen sitten huomasi vatsakivuista ja "pierutaudista". Onni onnettomuudessa, että taloudessa ei asu toista aikuista, sillä hajuhaitat eivät parisuhdetta kaunista. Tästä elämäntilanteesta täytyykin ottaa kaikki ilo irti. ;)

Mielialat ovat siis näppäimistön käyttäjällä kohentuneet: liekö sitten lääkkeellä vaikutusta asiaan vaiko kenties talven lähes poikkeuksellisella lumimäärällä ja kylmyydellä. Joka tapauksessa elämä tuntuu taas kivalta, ja pelkään vähemmän. Kivut ovat siirtyneet lähinnä selkään, ja tiedän, että tällä kertaa nämä kivut eivät ole psyykkisiä, vaan johtuvat ihan siitä, että selkäni on muutamasta kohdasta täysin jumissa. Näin iän karttuessa lievä skolioosini tarvitsisi enemmän jumppaa ja vähemmän istumista. Yritän parantaa tapani, vaikka mitään tähän viittaavaa uudenvuodenlupausta en ole antanut.

Uuden vuoden kunniaksi lupasin kaksi asiaa: en enää kuukkeloi terveydentilani häiriöitä tai mitään oireitani netistä enkä lue lehdistä ihmisten sairauskertomuksia, vaikka tarinat olisikin kirjoitettu positiivisessa ja toivoa luovassa valossa. Tietenkin olen jo pariin kertaan rikkonut lupauksen toista puolta: viimeksi tänään luin Hesarissa olleen kertomuksen auto-onnettomuudesta selvinneestä koirasta ja sen omistajasta. Itkin kuitenkin vain vähän, enkä alkanut pelätä auto-onnettomuuksia sen enempää kuin jo teen. Tosin päätin, että jos auton joskus hankin, pitää sen olla ultraturvallista mallia!

Toistaiseksi tai toivon mukaan koskaan auto ei kuitenkaan ole haaveissa; sen sijaan pyrin edelleen elämään niin ekologisesti kuin luonteelleni on mahdollista. Punaista lihaa tai luomutonta kanaa en siis syö, vatsaongelmista ja ruokarajoitteista huolimatta, ja vaikka Lyylille toisinaan leivonkin lihapullia, myös tyttären ruokavalio on kasvispainotteinen myös terveyssyistä. Meillä meneekin paljon rahaa luomuruokaan ja monipuolisiin tuotteisiin. Itse raahaan eväitä töihin; tylsää, mutta välillä omatkin sapuskat ovat sangen herkullisia. 

Viime viikolla yllätin itseni, ja tein todella hyvää vegaanista perunasalaattia evääksi mukaan. Syömistä siinä riitti (kalan kanssa) moneksi päiväksi, ja aina se vain maistui. Niinpä päätin jakaa tämän arkistoista löytyneen ikivanhan reseptin teillekin samalla terveellistä, mutta tarpeeksi makeaa alkanutta vuotta toivotellen.

Perunasalaatti

(keskikokoinen kulhollinen, noin viidelle)

24 kypsää perunaa

Kastikevaihtoehto 1:

1 dl oliiviöljyä

1/2 dl omenaviinietikkaa

1 dl omenatäysmehua

1-1,5 tl suolaa

runsaasti tilliä

Kastikevaihtoehto 2:

1 dl oliiviöljyä

1/4-1/2 dl viinietikkaa

n. 1 rkl hunajaa

1/2 sitruunan mehu

1-1,5 tl suolaa

runsaasti tilliä

1. Leikkaa perunat lohkoiksi. Pienet perunat voit leikata puolikkaiksi.

2. Sekoita kastikkeen aineet keskenään ja kaada perunoille. Sekoita varovasti ja anna maustua yön yli.

Tapahtumattomuuden tilassa

Päivät ovat vierineet eteenpäin sellaisella arkisuudella, että tuntuu siltä, ettei ole mitään kummoisempaa kirjoitettavaa. Tanssimista, dvd-iltoja, silittämistä, ruoanlaittoa, vähän päänsärkyä ja heikosti nukuttuja öitä. Sellaista aivan peruselämää, jossa ei kuitenkaan ole juurikaan valitettavaa, varsinkin kun tiedän, että palaan varmasti hyvien öiden pariin ennen pitkää.

Eilen sain haettua postista tilaamani kirjan. Miten vaivalloista onkaan kiertää Sturenkadulla sijaitsevan Vallilan postin kautta kotiin; lykkään toimenpidettä aina niin pitkälle kuin suinkin pystyn. Tällä kertaa vaelsimme postille tarhasta ja matka kesti Lyylin tutkiessa maailmaa tunnin verran. Yksin olisin selvinnyt siitä noin 20 minuutissa, mutta sekään ei koskaan houkuttele. En taida pitää Sturenkadusta. Homman hoidettuaan sitä kuitenkin on aina tyytyväinen suureen suoritukseensa. ;)

Viikonlopun tekemisiin kuuluu myös kuvien leikkaamista lehdistä opetuskäyttöä varten. Ruotsinkokeetkin odottavat, mutta luulen, että vietän huomista mieluummin ystävän kanssa tulevaa Kööpenhaminan-matkaa suunnitellen. Tänään, pikapuolin lähdemme Egilin ja lasten luo illaksi. Ehkä siellä mielentila paranee, kun täällä haikeus niin helposti valtaa olemukseni.

Lyyli palasi eilen luokseni kahden viikon tauon jälkeen. Olemme ottaneet hyvin rauhallisesti, herkutelleet ja kuunnelleet äänikirjoja. Jotenkin sitä vain on työviikon, ihan millaisen jäljiltä tahansa, koko lailla poikki, ja tällaiset tyhjänpuoleiset viikonloput ovat parhautta. Ehkä tarvitsen nyt myös aikaa ajatella; olen tapahtumattomuuden tilassa, joka on yhtä tylsä kuin tällaiset märät ja harmaat talvipäivät, mutta niitäkin tarvitaan, jotta pystyy nauttimaan niistä hienoista aurinkoisista kevään ja kesän päivistä sitten joskus.

Mennyt vuosi

Voipi sanoa, että ikävä ei tule! Sen verran haasteellinen, merkillinen ja ennen kaikkea murheellinen vuosi tuo viime vuosi oli. Ajattelin silti, kun en muutakaan postaamista nyt lomavelttoudessani keksi, että käyn hiukan läpi vuoden (kivoja) hetkiä kuvina. Jääpähän sitten tuleville sukupolville jotain positiivistakin merkintää vuodestani 2011. 

Uusi vuosi 2011 alkoi (tai tarkemmin sanottuna vanha vuosi 2010 päättyi) ravintola Lyonissa herkullisten ruokien parissa. Raketteja seurailimme Lyonin ikkunoista henkilökunnan kera. ;) Olihan se tunnelmallista. Päälläni oli lempijouluajanpaitani – ihana vaatekappale, jonka käyttökerrat vuodessa jäävät muutamaan hassuun.

Tammikuussa vietiin joulu pois, perinteitä noudattaen loppiaisena. Lyylin kanssa pakkasimme koristeet ullakolle odottamaan joulua seuraavaa. Piparitalo tuhottiin ja viimeiset suklaat syötiin kera ystävien. Herkkuja tuli rakennettua sitten vielä myöhemmin tammikuussa lumiukon muodossa – ei mitään tipatonta tammikuuta tai sokeritonta alkuvuotta vietetty, ei.

Helmikuussa kuntoilin, koteilin, kuolasin vaatteita ja muuta hyvin arkista. Lisäksi yritin tehdä lupauksia, jotka ilmeisesti ovat toteutuneet vaihtelevasti: bloggaamista vähensin rajusti alkusyksystä tilanteen pakosta, mutta samalla jäivät urheilutkin, joita taas oli lupaus lisätä! 

  

Maaliskuussa postailin laukkuhankinnoistani, pohdin ruoka-asioita ja aloin palautella hiukan ruoanlaiton saloja mieleeni. Aloin kirjoitella ylös myös Lyylin hauskoja juttuja, jotka muuten tuntuvat unohtuvan helposti.

Huhtikuu toi kevään: värejä, vaatteita, kynsilakkoja, ulkoilua auringossa, pääsiäisloman. Paasto loppui, ja sai hetken taas mässätä. Loppukeväällä olinkin sitten normaalia tiukempi ruokavaliossani, sillä keväisin olen taipuvainen syömään yli tarpeeni, enkä halunnut tänä vuonna yhtään ylimääräistä kiloa. Onnistuin tässä! 

Toukokuu oli hektinen. Yritin pitää bloggauslomaa, mutten onnistunut, koska oli näemmä tarve päästä purkamaan itseään tänne. Kipuilin nimittäin kovasti henkilökohtaisen elämäni kanssa, ja lopulta päädyimme Veikon kanssa elämän eri teille. :( 

Ilonaiheena oli uusi työhaaste, ruotsin kielen opettamisen aloittaminen syksyllä, mitä varten rupesin myös välillä postailemaan suomen ohella ruotsiksi.

 

Elämän harmaus ei kai liikaa näkynyt täällä muutenkaan, sillä toteutin mielestäni vuoden parhaan asuni juuri toukokuussa. Lisäksi taltioin Lyylin juttelut Angu-tädin masussa olevasta muumipeikosta tietämättä, että Angupa odotti jo silloin pientä poikaansa, joka syntyi marraskuussa. Lyylin ensimmäinen serkku!

 

Kesäkuussa alkoivat asuntomurheet. Onneksi alkoi myös loma ja oli monet synttärit: omat, blogin ja Lyylin. Maalla oleskelu teki ehdottomasti eniten terää: tarvitsin täysnollauksen omasta arkielämästäni! Itseni piristämiseksi hankin kenkiä, tein kirppislöytöjä ja – lakkasin kynsiä, josta muuten puhun täällä solkenaan, mutta jota teen oikeasti hirvittävän vähän! Pääsin myös elämäni ensimmäistä kertaa mukaan purjehtimaan! 

 

Heinäkuukin meni pääasisssa maalla ollessa. Jatseilla kävin vapaaehtoistyössä, pyöräilin ahkerasti ja puuhastelin kaikkea pientä. Joka yö tuli valvottua vähintään kahteen, monesti Mad Meniä katsellen. Loppukuusta odotin levottomana muuttoa, uuden alkua. 

Vaan kuinkas kävi? No, Lintulahden asunto oli hetken kaunis ja tuntui kodilta. Elokuu siis kipuiltiin, samoin syyskuu, jonka loppupuolella heitin sitten tavarani varastoon, jossa ne edelleen lepäävät. 

Lokakuussa alkoi toipuminen: jaksoin jo hiukan liikkua ja palata arkirutiineihin. Haaveilin kengistä ja hankin niitä, mikä tarkoittaa kohdallani normaaliutta, lakkasin taas vaihteeksi kynsiä (kerran, kaksi) ja tietysti etsin asuntoa. Siinä ohella ehdin harrastaa kulttuuria niin kirjamessujen, tanssiteatterin kuin luonnontieteellisen museon voimin! Jee. Kirjoja tuli luettua syksyn aikana kokonaiset yksi kunnollista, mutta kirja olikin sitä mieluisampi (Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus).

Marras-joulukuut olivat flunssien täyttämää aikaa: ensin pientä nuhaa, sitten lähti ääni, lopulta alkoi monen viikon köhä, joka loppui oikeastaan vasta lomaan. En jaksanut edes valmistella joulua kunnolla, mutta sieltähän se kuitenkin tuli. 

Joulukuun alussa aloin vaatteidenostopaaston, joka tuntui lähtevän liikkeelle melko onnistuneesti, johtuen varmaan siitä, että aikani meni asuntoasian murehtimiseen. Uutta kotia en siis jouluksi vielä saanut, mutta päätin lopettaa vuoden iloisesti ja aloittaa uuden positiivisen ajattelun voimin: kyllä se sieltä lopulta löytyy. Lisäksi uuden vuoden haasteisiin kuuluu liikuntaharrastusten elvyttäminen. Iloa lisää elämään, olkoon mottoni!

Hiihtoloman helmet

Muutaman päivän loppuloma maalla teki yksinkertaisen hyvää. Lyyli leikki tätiensä kanssa, ja äitinsä kutoi, nukkui, söi, hiihti ja huutonettaili. Voiko lomalta toivoa paljoa enempää? 

Ajattelinkin aluksi listata teille lomani sisältöjä vähän tarkemmin, mutta sitten tajusin, että siitä tulisi kenties aivan liian puiseva suorituslista, jollaisiin minun on jostain syystä taipumus sortua. Elämäni kun on pitkälti suoritusta, josta kenties seuraa joskus stressiä, mutta useimmiten onneksi puhdasta nautintoa.

Koska nautin myös listausten teosta, päätin sitten listata hiihtiksen helmet – varsin pitkältä tuntuneen ja monipuolisen "talvenseisauksen" arkiset kohokohdat. Ehkä niiden muisteleminen antaa energiaa kevääseen: intoa toteuttaa samanlaisia retkiä vastakin.

1) Ensimmäinen kohokohta oli ratsastusretki Torpin tallin mahtavissa maastoissa; islanninhevoset, mukava työkaveriseura sekä rapsakka pakkaskeli sävyttivät retken aivan onnistuneeksi. Lisäksi täytyy kehua tallia harvinaisen siistiksi ja selkeäksi paikaksi niin varustuksen, henkilökunnan kuin järjestelyjenkin osalta. Suuret kiitokset tietysti retken järjestäneelle työkaverilleni! Täytyy myöntää, että ilman ratsastavia kollegoita minulta olisivat jääneet useimmat viime vuosien ratsastuskerroista väliin...

2) Yksinolo kotona. Ehdin vaikka mitä, kuten siivota kaappien nurkkia, roudata vanhat viinipullot Alkoon, vaatteita pesulaan, vanhojen kirjojen myynti-ilmoituksia yliopistolle, shoppailla, lukea... Mahtavaa oli herätä (yhtenä aamuna) aikaisin ja lähteä melkein samantien kirjastoon nautiskelemaan kiireettömyydestä. Suosittelen kirjastohengaamista muillekin, jos ei ole pitkään aikaan tullut vietettyä kirjalainaamossa kunnolla aikaa. Kaiken huipuksi se on ilmaista!

3) Uintireissu Lyylin ja sisareni kanssa. Lapsen riemua vedessä oli vastustamatonta katsella! Ja pitkästä aikaa uiminen tuntui hyvältä omallakin kohdalla; olen männä päivinä harmitellut kipeytynyttä polveani. – Lyyli taas polskutteli yli tunnin lastenaltaalla, kun hänet vain ensin sai jännittyneenä (ja huutavana) kannettua sisään pesutiloihin ja selitettyä jutun juonen. Altaallakin hän ensin hiukan jännitti vettä, käveli vain ympäriinsä ja tutustui leluihin, mutta sinuiksi märkyyden kanssa päästyään hän innostui niin, ettei olisi kotiin lähtenytkään. Arvata saattaa, että autoon takaisin pakkauduttuamme hän nukahti noin kymmenessä sekunnissa. :)

4) Käsityö ja hyvä kirja. Sain vihdoin käyntiin jo monta viikkoa sitten alkamani neulepuseron: viheriäinen villatakki uhkaa valmistua jopa ennen kesää. Kunpa se vain sitten mahtuu päälle. Yleensä nimittäin kudon helposti liian isoiksi ohjeiden s-koot, joten päätin tällä kertaa toteuttaa xs-kokoa; ja kappas, siitä todella tulee xs, ellei jopa xxs. Venyneekö päälleni? 

     Hyvän kirjan tittelin saa Leena Krohnin fantasiakertomus Ihmisen vaatteissa, josta on tehty elokuvakin, Pelikaanimies. Näin kirjan jo kauan aikaa sitten koulumme kirjastossa, ja päätin heti, että tässäpä yksi sekä vähän vähemmän varttuneille että aikaihmisille tarkoitettu teos, johon minäkin haluan tarttua. Ja se kannatti. Krohnin teksti on niin koskettavaa, syvällistä ja inhimillistä, kuitenkin vailla liiallisia koukeroita. Hän tekee havaintoja maailmasta, jossa kohtalon oikusta elämme: ehkä havainnot ovat surumielisiä ja paljastavia, mutta silti (tai sen tähden) niiden lukeminen puhdistaa ja avartaa.

  

Kuvat yhdeltä elämäni hiihtolomareissulta: Kilpisjärveltä kolmen vuoden takaa. Gradu pääsi kivasti alkuun arktisissa olosuhteissa ja seura sekä ympäristö olivat hyväksi. Ah, talvea!

Nauran auringolle

Tiedättehän tunteen, kun yliväsyneenä, suhteellisen rentoutuneessa tilassa, yleensä yömyöhään, kenties ajan paineista vapautuneena alkaa kihertää, keksiä hulluja juttuja: kirjoittaa tai höpöttää jotain omituista, jonka perään vielä naureskelee itsekseen, ääneen. Minusta tuntuu, että olen juuri nyt niin väsynyt, että voisin heittää kaiken pieneksi nauruksi, pitkähkön työpäivän jälkeen, kahvikupposen rentouttamana. 

Voisin nauraa monellekin vanhalle hassulle asialle: sille, että ostin kerran mielestäni kivan 80-lukulaisen paidan, josta sain kuulla, että onkos se vähän pieni sulle tai sille, kuinka joku yhtä innokas pieni siivooja kuin minä ryhtyi auttamaan opea openpöydän raivaamisessa. Sille, että kerran myöhästyin, kerran kompastuin, kerran unohdin... Kerran tai kaksi.

Jälkikäteen kannattaisi varmaan aina nauraa sellaisille jutuille, jotka eivät tapahtumahetkellä juurikaan hymyilyttäneet: Vara-avaimet hukassa, eikä ketään kotona. Eksyt Länsiväylällä (se on mahdollista!) ja joudut soittamaan koululle ja myöntämään, että olet ihan pihalla siitä, missä auton kanssa sompailet. Siitä, että kyydität autossasi tyyppiä, joka kertoo pelkäävänsä autoilua, koska on juuri loukannut selkänsä ja samalla peruutat toisen auton kylkeen.

 Kuva: jmtimages'

Ehkä se nauru lopulta antaa luvan epäonnistua tai hyväksyä sen, että kaikki ei aina suju nappiin. Mielestäni meidän aikuistenkin pitäisi harjoitella ja sietää enemmän arkipäiväisiä epäonnistumisia, sillä ne kuuluvat elämään ja parhaassa tapauksessa eivät suinkaan pilaa mitään, vaan tarjoavat, jälleen kerran, kunnon naurut – toisinaan mokat myös keventävät ilmapiiriä ja pudottavat stressitasoa. Vähintään ne tarjoavat hyviä tarinoita. (Vaikka harmi kyllä aiheuttavat usein myös ylimääräistä rahanmenoa...)

Monet omista hauskoista pienistä sattumuksistani liittyvät töihin, enkä harmikseni voi niitä täällä juurikaan julkaista, siksipä yritän repiä hassuutta tai vähintään iloa ihan niistä pienimmistä arjen jutuista, jotka eivät useinkaan saa ansaitsemaansa arvostusta. Esimerkiksi tälle talvelle on mitä mainiointa nauraa: lunta, valoa, pakkasen raikas henkäys. Päivän ainoalla välitunnilla nautiskelin tänään kirkkaasta ulkoilmasta, mutta samalla harmittelin sitä, että olen hukannut aurinkolinssini jälleen kerran; tiedän nimittäin valon aiheuttavan päänsärkyä ainakin näinä lumisina ja valoisina kevättalven päivinä. Päivän painuessa kohti iltaa huomaan sitten voittaneeni arvonnassa ihan oikeat aurinkolasit! Mahtavaa! Naurua riittää!

Tänään olen hymyillyt myös sille, että kun sain pienen kivan ystävänpäivälahjan, tajusin noin neljä tuntia sen saamisen jälkeen, miksi sen sain. Ystävänpäivä! Todellakin, keskellä arkea jotain vaaleanpunaista. En ollut ajatellut asiaa, vaikka toki olin askarrellut kortin työpaikan korttivaihtoon. Koko päivä oli siis yhtä hymyä! Miten voi tuollainen hauska korttisalaisuuksien puuhastelu luoda päivään, tai jopa päiviin, iloa.

Ystävänpäivä on siis kohdallani osunut ja uponnut, vailla sen kummempia kommervenkkejä luonut  ainakin minulle mahdollisuuden tuntea itseni tärkeäksi. Kiitos ystävät, työkaverit, bloggaajat! Loppuun aurinkoruno, joka välillä aina kalkattaa mielessäni. Näin juuri, nauretaan kuin lapset, unohdetaan turhat viisaudet! Aurinkoisia talvipäiviä kaikille sekä rentoa ystävänpäivän iltaa!

 Kuva: Gambafrolla

MINÄ NAURAN AURINGOLLE 

Minä nauran auringolle.

Sekin nauraa.

On tyhmää nauraa auringolle.

Isä ja äiti ja eno ja täti

eivät koskaan naura sille.

Sillä he ovat isoja ihmisiä.

Ja isot ihmiset ovat viisaita.

Ja viisaat eivät näe mitään.

Viisaat eivät ymmärrä mitään.

Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

Mutta minä olen tyhmä

ja nauran auringolle.

Minä melkein luulen, aurinko,

että sinäkin olet tyhmä.

Me nauramme viisaita, aurinko.

(Uuno Kailas) 
 

Kallion kuulautta

Kantakaupungin vanhat, kunnostetut julkisivut ovat oikeaa säästeliään taidetta, sunnuntaikävelyn silmänruokaa ja yksi muistutus siitä, miksi kannattaa asua vähissä neliöissä kalliilla.

Tänään teimme nopean kävelyretken Kallion kirjastoon. Ilma oli hyisevän tuulinen, mutta muuten melko kaunis. Teki hyvää lähteä nautiskelemaan valohoitoa raikkaaseen ulkoilmaan sisällä vietetyn viikonlopun jälkeen.

Ensimmäisiä kertoja jaksoin myös ottaa kameran mukaan ja räpsiä muutamia otoksia. – Eilen innostuin opiskelemaan pitkästä aikaa islantia, jota olen yli kymmenen vuotta sitten lukenut yliopistolla. Tänään tajusin, että järkevämpää olisi satsata valokuvauskurssiin. – Taisin saada alun perin kipinän tähän Nooruskan esimerkistä. 

Tekniikka yhdistyy aina taiteeseen, kaipa sillekin siis on annettava aikaansa. Toistaiseksi mieheni saa kuitenkin fiksata kameraani säädöt. Suuri edistysaskel on jo se, että olen siirtynyt iPhotosta Photoshop Elementsiin editoimaan näpsäyksiäni, eikä Veikko enää joudu editoimaan 5/6 kuvistani... 

Kauden takkikuningatar

Ostin viime kevään alennusmyynneistä Urban Soulin takin merkin myymälästä Kaisaniemen metroasemalta. Siinä oli sitä jotain pirteyttä, jota kaipasin, vaikka omistinkin jo riittävästi talvitakkeja. Sitäpaitsi olisin jo silloin tarvinnut mustaa perusvillakangastakkia, jota en vieläkään omista. Ehkä Stockan talvitakkialesta sitten keväällä...

Aluksi takki tuntui istuvan huonosti sen raskaan kauluksen takia. Ison huivin avulla kauluksen saa kuitenkin napakoitumaan. Vierastin myös takin löysyyttä edestä. Enkä ole löytänyt takkiin sopivaa lämmintä myssyäkään vielä. 

Kaikesta tästä huolimatta takista on kuoriutunut yksi suosikeistani, joka kerää kyllä kehuja muiltakin. Samalla pidän takkia jotenkin hupsuna ja suhtaudun siihen liiankin välinpitämättömästi. Uskallan jopa pukea sen matkalle tanssitunnille, jonne en koskaan ota mukaan mitään arvokasta, koska tanssikoulun tiloissa on käynyt merkkivaatteita rakastavia varkaita. :( Pukuhuoneissa kun ei ole lukittavia kaappeja eikä kaikkea viitsi raahata tanssisalin nurkkiin tilaa viemään. 

Takkini on kuningatar myös siinä mielessä, että sillä on vaatelias vetoketju: se tarvitsee asettelua ja useita sulkemisyrityksiä lähteäkseen vihdoin menemään kiinni, ja pukeutuminen vie siten yllättävästi aikaa. Mutta kyllähän sitä nyt sen verran kuningatarta jaksaa mielistellä ja taipua sen tahtoon, jos saa päiväänsä lopulta palkinnoksi väriä – ja sopivasti silloin tällöin niitä vaatekehujakin.

Pitäisi itsekin oppia antamaan enemmän positiivista vaatepalautetta, sillä kehut piristävät aina pienen ihmisen päivää, etenkin jos hän itse on huomannut jälleen olevansa jotenkin ryysyinen: tätä kuvausta varten en esimerkiksi ole näemmä huomannut kiskaista takkia sitä yhtä tarvittavaa kertaa alas sen jälkeen kun olen "pukenut" laukun ylleni. Suokaatte siis anteeksi jälleen hieman "pussittava" olemukseni. :D

Takki: Urban Soul

Farkut: Mexx

Talvisaappaat: Aventura

Laukku: Tiger of Sweden

Rakas liikuntapäiväkirjani: kävelyllä

Taas on aika liikuntatunnustusten. Täytyy myöntää, että viime aikojen pikkujoulujuhlimisten ynnä muiden joulunalusajan hömpötysten takia liikkumiseni ovat kaventuneet entisestään. On niin vaikea jaksaa työpäivän jälkeen enää minnekään, kun ulkona on pimeää ja kylmää. Minulle kun tuo lähteminen on muutenkin vaikeaa ja työlästä.

Kuulun kuitenkin onneksi siihen - ymmärtääkseni - vähemmistöön, joka hankittuaan kuntopyörän myös käyttää sitä. Laskeskelin, että poljen noin kerran viikossa puoli tuntia. Määrä ei tunnu suuren suurelta, mutta mielestäni pääasia on, että pyörä on muutakin kuin vaateripustin. Sen kyllä pyörän hankkiessani jo päätinkin, että 53-neliöisen asuntomme neliöt ovat sen verran arvokkaita, että pyörän on syytä lunastaa paikkansa olemalla käytössä.

Tänään en polkenut enkä juossut juoksumatolla, vaikka sellainen taas löytyisi täältä mummilasta, jossa vietämme pitkää viikonloppua. Sen sijaan lähdin iltakävelylle lumisateeseen, ja nautin suunnattomasti lumen vaimentamasta kylämaisemasta ja jouluvaloista ympärilläni. Totesin jälleen kerran asian, jonka olen jo kauan aikaa sitten tajunnut: minulle sopii parhaiten liikuntamuoto, joka ei vaadi liiempiä välineitä. Hiihtäminen, uiminen, pyöräileminenkin ovat kaikki aavistuksen liian työläitä liikuntalajeja, jotta jaksaisin harrastaa niitä säännöllisesti. Siksipä juuri pitkät kävelylenkit ovat mieleeni: Ei pyörän lukkojen availuja ja kypärän kanssa säätämistä, ei riisumis-pukemis-saunomisrumbaa, ei suksien voitelemista ja ladun etsimistä. Sen kun vain astut ovesta ulos ja liikuntasuoritus voi alkaa!

Usein kävelen yksinäni ja nykyään myös Lyylin kanssa. Kaipaisin ehkä vähän useammin aikuistakin kävelyseuraa, sillä silloin voisin innostua reippailemaan useamman tunnin ajan. Yksinään tai lapsenköpöttelyvauhtia kun jaksaa juuri sen tunnin ennen kuin kyllästys iskee. Toivon myös, että voisin entistä useammin muuntaa kävelylenkkini juoksulenkeiksi, kuten viime kesänä jo hiukan pääsin tekemään, mutta epäilen tämän onnistumista, sillä vasen polveni on viime aikoina vihotellut esimerkiksi joogatessani. Yyh nyyh.

Kävelyretket kuuluvat mielestäni erityisesti joulunaikaan. Kun on syönyt itsensä ähkyksi, on kiva lähteä keveälle lenkille ulos. Etenkin jos lumi vielä peittää maan, voi liikuntasuoritteen muuttaa helposti liikuntanautinnoksi. Ylös, ulos ja kävelylle fiilistelemään joulua ja talvea siis!

Kuva: mkrigsman

Viime viikkojen liikuntani:

Vko 47:

Tiistaina tunti dancehall reggaeta, perjantaina puoli tuntia joogaamista kotona, lauantaina tunti reggaetónia, sunnuntaina puoli tuntia kuntopyöräilyä/kotijumppaa.

Vko 48:

Maanantaina joogatunti Helsingin astangajoogakoululla Kalliossa, perjantaina tunti kuntopyöräilyä/kotijumppaa, lauantaina puoli tuntia joogaamista mummilassa, sunnuntaina tunnin kävelylenkki.

Lumen kosketus

Ihanaa kun on lunta! Ulkoilimme eilen ihan vain kotimme takapihalla, keskellä ehkäpä saasteisinta kaupunkia, joka lumen ansiosta tuntuu puhtaalta ja jopa viattomalta. Aloin siinä palellessani ja Lyylin puuhia seuratessani nostalgioida, palata mielessäni entisaikaan, siinä samalla kun tuijottelin pian satavuotiaan taloyhtiömme ulkoseiniä. (Voisin asua täällä historiaa huokuvien seinien sisällä ikuisesti, jos tilaa asunnossamme vain riittäisi!) Millaista olikaan ennen, kun aina talvisin oli lunta. Hiihdettiin kouluun, kelkkailtiin töihin, laskettiin mäkeä, aikuisetkin. Maailma on tietysti muuttunut muullakin tavoin kuin pelkästään ilmastonmuutoksen vauhdittamana.

Välillä, viimeksi eilen, kuulee niitä kommentteja, että miksi täällä Pohjolassa on tällaista: kylmää ja pimeää niin kauan. Niin, totta tuokin, pitkä kuollut talvi masentaa kestäessään melkein puolet vuodesta, mutta nyt ei kai auta kuin iloita siitä, että saatiin (ehkä) vielä toinenkin luminen talvi. Miten kurjia ovat olleet räntäsateiset ja mustat joulut ja siksakkia edestaas vaihtelevat lämpötilat. Hassuja helmikuisia keväitä en kaipaa laisinkaan; muistelkaapa kevättalvea 2008! Eikä varmaan vähemmän talvista marraskuuta kaipaa oikeasti kukaan muukaan näillä leveysasteilla asuja, etenkään sitten kun ilmastonmuutos taas paljastaa mahtinsa. Tosin täällä Suomen leveyspiireillä, suojaisassa pohjukassamme saatamme olla siltä turvassa hyvinkin pitkään.

Nyt sitä tosin sopii olla ilmastoskeptikko, kun näyttää siltä, että olemme palanneet puuterilumen eli omassa kielessäni enkelilumen aikaan: keveän pakkaslumen olemassaolo tuntuu vähemmän kuin uhatulta, jos sitä löytyy kinoksittain jo marraskuussa. Eilen en osannut ajatella muuta kuin että onpa mahtavaa, että lapseni saa kokea lumen hienouksia! Ehkäpä voisimme alkaa kokeilla Lyylin kanssa hiihtämistä jo tänä talvena? Ehkäpä voisin itsekin ryhdistäytyä ja viimein hankkia sukset, joita olen jo vuosia kaivannut. Jos meri jäätyy ja jää sopivan lumipeitteen alle, täältäkin käsin pääsee helposti talviurheilemaan. Muutenhan se on kaupunkiolosuhteissa aina vähän säätämistä.

Kohdallani eräät urheiluvälinehankinnat ovat tosin olleet enemmän murheenkryynejä kuin ilonaiheita. Kesällä ostamani pyörä oli koko syksykauden kolmella lukolla kiinni telineessä pihalla. Hankalaa sellaisen käyttö. Tuli lumi, tuli pakkaset ja lukot jäätyivät. Viime torstaina kun piti viedä pyörä kellariin, havaitsin muutenkin väsyttäneen päivän päätteeksi tuskailevani sen kahden umpijäätyneen lukon kimpussa turhaan. Onneksi ihana huoltomiehemme pelasti pyörän; katkaisi toisen lukon ja sai avattua toisen. Sitten hän vielä kantoi pyörän hankalaan kellarikoloomme. Perun kaikki ikävät puheeni talonmiehemme asioiden hoitamisen tasosta! Tämä palvelu oli suorastaan täydellistä! Tällä erää en ole edes käynyt katsomassa arvokkaan pyöräni vointia, sillä luotan sen pelastumiseen. Kelpaa edelleen haaveilla Ahvenanmaan pyöräilystä, jos vain vaihteet ovat kestäneet pakkasen puristuksen.

Ihanaa talven jatkoa kaikille – ensi viikoksi on luvattu mahtipakkasia, joten silloin kelpaa ihan hyvällä omallatunnolla viettää aikaa myös sisätiloissa. :)

Talvikenkäkokoelmani

Talvi tuli, ja havahduin lankkaamaan kenkäkokoelmaani loskasäitä ja tiesuoloja varten. Koska kokoelmani sai eilen kahden parin verran täydennyksiä, päätin esitellä sen teille nyt kokonaisuudessaan, koska ihan vähään aikaan siihen ei ole tulossa minkäänlaisia lisäyksiä. ;)

Ensimmäisinä luottosaapikkaani, Eccon kaksiväriset matalakorkoiset perussaappaat. Ovat käytössä jo viidettä vuotta, kun olen jaksanut fiksauttaa niitä suutarilla. Mm. korkojen "julkisivut" on vaihdettu. Nyt kengät kyllä ikävästi päästävät aavistuksen kosteutta jostain lävitseen. Ajatelkaa, että ostin nämä aikoinaan 45 eurolla alennusmyynneistä! Tuntuu, ettei nykyään saa edes varaston viimeisiä pareja niin halvalla! Ihan kuin viimeisen viiden vuoden aikana niin kenkien kuin vaatteiden hinnat olisivat nousseet huomattavasti, vai olenko jo tullut niin vanhaksi, että kaunistelen vanhoja hyviä aikoja?

Toisina uudet italialaiset täysnahkaiset Nic Dean -merkkiset puoleen hintaan löytämäni saappaat eiliseltä. Ajattelin, että nämä voisivat sopia uuteen puna-mustaan tyyliini tai mahdollisesti ruskean tyylini luottosaappaiksi, kun Eccoista jättää aika. Haaveilen hankkivani näiden seuraksi (parin vuoden aikana) mustan villakangastakin, jollaista en vielä omista sekä vaaleanruskean laukun.

Kolmantena Ten Pointsin saapikkaat vuodelta 2001. Kahdeksan sentin korko on taannut sen, että saappaat viettävät suurimman osan ajasta varaston hyllyllä. Vaikka saapikkaiden korko ei ole ehkä kuuminta hottia juuri nyt, jalkineet ovat mielestäni sen verran klassiset, että tulevat kuulumaan kenkäkokoelmiini ehkä ikuisesti, jos vain kestävät. Juuri tällä hetkellä en tosin osaa kuvitella niille juurikaan käyttöä.

Neljäs pari, Kenneth Colen  mokkanahkaiset saappaat, on ostettu New Yorkin -lomallamme 2006, mieheni 30-vuotispäivänä tehdyllä kreisillä shoppailureissulla Woodbury Commons -outleteissä. Saapikkaat ovat kalleimmat tähän asti ostamani kengät: ne maksoivat noin 150 euroa ja ovat hintaansa nähden olleet käytössä hävettävän vähän. Arastelen hiukan niiden piikkikorkoja ja -kärkiä, ja murrettu ruskea värikin asettaa joitain haasteita. Suurin syy näiden käytön vähäisyyteen saattaa kuitenkin olla se, etten omista kuin yhdet pillilahkeiset farkut enkä yhtään paria jeggingsejä.

Viides pari on pitkällisen metsästämisen tulos, Hakaniemen Sokoksesta eilen bongattu perussaapikas, joka sopii mustaan tyyliini. Merkki on Aventura, jota olen tähän asti karsastanut, koska olen pitänyt sitä halpismerkkinä. Hintaa saappailla oli kuitenkin sen verran, että ne ehkä kertovat jotain laadusta. Opin myös uutta ketjujen omista merkeistä: myyjä kertoi, että ainakin Sokoksen Aventura-merkin tuotteet suunnitellaan Suomessa ja vain teetetään halvemmissa maissa. Sarjassa on sekä edullisia että hintavampia tuotteita.

Kuudes saapikaspari, Ten Pointsin karvakengät, on alennuslöytö viime vuodelta samaisesta laadukkaasta kenkäkaupasta kuin Nic Deanit, Hakaniemessä sijaitsevasta pienestä Kenkäkauppa Derbystä. Viime talven pakkasisssa kengät olivat kovassa käytössä. Niihin ei tosin mahdu villasukkia tai paksuja talvipohjallisia, mikä tekee niistä ulkonäöstään huolimatta pitkällisiin seisoskeluihin huonot talvikengät. Muuten ne ovat helpot ja sopivat hyvin nahkaiseen talvipoppaani. Ihanaa on myös se, että on edes muutamat hyvin matalakorkoiset kengät. Oikeastaan tarvitsisin niitä enemmän kuin mitä omistan. Kahdeksasta talvikenkäparistani kuudet ovat korollisia, mitä jalkani aika usein talvisin protestoivat.

Seuraavassa kuvassa kaikki tänään Wax & Shinellä käsittelemäni kengät: mukana siis edellä esiteltyjen saapikkaiden lisäksi kahdet nilkkurini: mustat Tamariksen erittäin perusmalliset nilkkakengät sekä alelaarista lempiliikkeestäni Hakaniemen Sokoksesta kaivamani rypytetyt ruskeat Gaborit. – Harjasin, lankkasin ja sumuttelin. Siellä ne nyt kuulaassa syysilmassa kiiltelevät.

Olen onnellinen kengistäni, mieleni on saanut rauhan. Ehkä kengät ovat tärkeä osa jokaisen naisen elämää, vaikka kaikki me emme kenkäfriikeiksi julistaudukaan. Tänään minusta kuitenkin tuntuu siltä kuin materiaalirakkauksistani suurin olisi rakkaus... kenkiin, kuten Nelliina sen osuvasti esittelytekstissään sanoo.

Intoa kenkien huoltoon (ja hankkimiseen) muillekin! Hyviä jalkineidenhoitovinkkejä löytyy mm. Strictly Style -blogista täältä ja täältä sekä vielä täältä ja täältäkin, kiitos Charin vinkin, sekä mistäpä muualta kuin Martoilta.