maanantai 4. huhtikuuta 2011

Televisiokuumeilua

Pienen vitsin heitän tuossa sivubannerissa: tarkasteluni kohteeksi muka on valikoitunut tässä arjen ympärille kiertyneessä blogissa jotkut tv-sarjatkin. "Mitä mää muka tv:stä katon", kun emme edes sellaista omista? No, tietysti katson jotakin, koska meille kuitenkin on hankittu TV-kaista ja DVD:itä suorastaan – täytyy myöntää – keräilen. En siis tohdi vielä muuttaa kuvausta itsestäni. 


Rakastan tv-sarjoja, ja kun se oikea sarja kolahtaa, uppoudun helposti sen vietäväksi: näen viikottain unta sen tapahtumista, palautan päivittäin mieleeni kohtauksia menneistä jaksoista, mietiskelen yhä uudelleen ja uudelleen juonenkäänteitä, puhun ystävilleni sarjan hahmoista kuin tuntemistani henkilöistä ikään. Siksipä en voi myöskään olla unelmoimatta siitä, että joskus minulla olisi enemmän aikaa ja inspiraatiota kirjoittaa rakastamistani sarjoista myös tarkkanäköisiä ja oivaltavia havaintoja. Tai edes tyylilleni uskollisesti vuodatusta ja tunteita sisältäviä katselukokemuksia. Mutta koska tällä erää katson säännöllisesti tasan yhtä tosi-tv-sarjaa, en ole toistaiseksi pystynyt täällä edes tunteenpurkauksiin.

Muodin huipulle ei ole saanut minua huokailemaan muodin perään, ennustamaan kirjallisesti yhä kovenevan pudotuskilpailun sijoittujia, hurmaantumaan juontajan vaatteista tai  ihastumaan kilpailijoiden persooniin. Lähes kaikki tämä tapahtui minulle sarjan edellisellä tuotantokaudella. Nyt olen jäänyt vain tapani orjaksi, avaamaan TV-kaistan aina tiistaisin klo 21.15, kun ohjelma varmasti on tallentunut palveluun. 

Ja samalla olen sortunut tekemään ties mitä: päällystämään kirjaston kirjoja (olen toinen koulumme kirjastonhoitajista), lukemaan Hesaria, lakkaamaan kynsiä. Tuntuu, että aika on liian kallista hukattavaksi yhdelle suhteellisen höttöiselle tv-ohjelmalle. Mikäpäs siinä, jos se tuntuu hyvältä, mutta hyvältä on usein tuntunut vain kyykähtää sänkyyn vällyjen väliin, uppoutua hömppäään, draamaan, huumoriin, analyysiin ja unohtaa suorittaminen. Nyt en näköjään pysty edes siihen. Satunnaiset terapiasessiot eli Terapiassa-dvd:n katseluhetket eivät mielestäni korvaa tätä puutetta.


TV:tä kaipaan muutamasta syystä, vaikka mielestäni huoneen keskipisteenä kaiket illat huutava töllö ei olekaan mistään kotoisin. Etupäässä kaipaan säännöllistä katselurutiinia: ohjelma tulee kun se tulee, ja silloin on pysäytettävä kaikki ja uhrattava aikansa sille. Voihan siinä ohessa toki lakata niitä kynsiäänkin, mutta jos sitten missaa dramaattiset vuorosanat tai unelmallisen hörhövaatteen, saa syyttää vain itseään. TV:ssä ei kelata taaksepäin. Nykyisten vaihtoehtovälittäjien, kuten TV-kaistan tai Yle-areenan, palvelualttius: mainoksettomuus, taukotoiminnollisuus, ajasta riippumattomuus on tehnyt niistä niin helppoja, että helposti tulee katsottua ohjelmat pirstaleisesti, jos ollenkaan. 

Kaipaan televisiota myös siksi, että se oli yksinkertainen: yhdestä nappulasta päälle ja samasta pois. Ei resoluutio-ongelmia, yhteensopivuushaittoja, säätämistä, lataamista, ainaista kiukuttelua toimimattomuuden kanssa. Ei samanaikaista netissä surffailua, sähköpostiohjelman ääntelyä, pompahtelevia pikaviestejä. Rauha ja hiljaisuus, kun pelkkä televisio suoltaa propagandaa. Sellaistahan se oli kultaisella 80-luvulla. 

Mutta paluuta tähän idylliin ei onneksi liene, vaikka olemme kyllä Veikon kanssa puhuneet ihan oikean television tarpeellisuudesta useaan otteeseen. Itse ehkä vähän pelkään, kuinka paljon se sitten ryöstäisi aikaani – ja veisi pienissä neliöissä tilaa. Pelkään sen yöuniin asti hiipivää vaikutusta. Vai onko aivoissani enää sijaa tv-sarjojen yöllisille visiiteille? Ehkä niiden vaikutus kuului opiskeluaikojen yksinäisiin hetkiin, sosiaalisuuden puutteen korvaajaksi. Ehkä en enää ehtisi kertoa tutuilleni fiktionaalisten henkilöiden elämänkäänteistä, koska kerrottavaa riittää muutenkin ja aikaa kertomiselle on yleensä vain liian vähän. 


Ehkä uuden television aika on käsillämme, koska huomaan kaipaavani pelkästään uutisten turvallisen kuuluisia lukijoita ja mainosten riehakasta melskettä. Muistelen kaiholla sarjojen tunnusmelodioita, hymyilen miettiessäni, kuinka mukavaa olisi välillä katsoa Lyylin kanssa laadukkaita luonto-ohjelmia. Olen siis kypsynyt vastaanottamaan uudelleen vanhan ajan airueen, sen tuikitavallisimman kotikojeen: tv-vastaanottimen. 

Ja sen muuten pitää olla tarpeeksi iso!

1 kommentti:

  1. Minusta mainoskatkot ovat tarpeellisia: niiden aikana voi piipahtaa jääkaapilla!

    VastaaPoista