Homelöytöjä ja haistelija

Yritin keksiä uutta sanottavaa, mutta ei sitä paljoa ole olemattomaksi jääneen yön jälkeen. Olin vain niin hermostunut ja ahdistunut (ja kuumeinen) koko yön, ettei uni saanut minua valtaansa. Löysin nimittäin eilen parvekkeelta vähän puista listaa avatessani ihan silminnähtävän home-esiintymän puulistan alla olevassa höttöbetonissa. Ilmeisesti hometta on syvemmälläkin rakenteissa, mutta en ruvennut sen enemmän kuopimaan. 

Tänään olen puhunut puhelimessa teknisen isännöitsijän, isännöitsijän ja hänen valtuuttamansa "haistelijan" kanssa, ja taloyhtiön kanta on se, että jos haistelija haistaa hometta tai muuta epäilyttävää, parveke korjataan. Olen raivoissani. Miten joku ulkopuolinen "haistaja" voi haistaa sellaisen homeen, mitä homekoiratkaan eivät onnistuneet paikallistamaan? Mikä tekee hänet päteväksi tuohon työhön? Kymmenien vuosien kokemus korjauspuolella? Eikö se riitä, että minä, joka tästä kärsin koko kehoni noustua vastarintaan, haistan tuon hajun. Eikö järkevämpää olisi nyt vain avata parvekkeen ikkunan alla olevat rakenteet ja muillakin aisteilla tarkastella rakenteiden kuntoa, etenkin kun silminnähtävää rihmastoa jo löytyi? 

Tekninen isännöitsijä on puolellani, ymmärtää tuskani, oireeni, ja kenties tiistaina "haistelijan" käynnin jälkeen päätös onkin minun kannaltani myönteinen. Mutta jos ei ole, joudun taisteluun. Joudun jälleen kerran taisteluun: hankkimaan lakimiehen ajamaan oikeuttani saada taloyhtiön omistamat, mutta minun asunnossani vaikuttavat rakenteet kuntoon. Tai sitten joudun salaa teettämään remontin. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele, etenkin kun tässä on kiire, jotta oireeni eivät hurjistu enää enempää. 

En oikeastaan tajua, miten voin edes tällaisessa kunnossa käydä töissä. Lämmin, lötkö, jaksamaton olo. Kaiken lisäksi sydän hakkaa kaiken aikaa. Soitin jo lääkärillekin, että saisin ajan, kun pitäisi uusia lääkekuureja ja alkaa myös tutkia tuota vatsaa. Kerroinko jo, että maanantaina vietin viisi tuntia Porissa päivystyksessä vatsakrampin takia? 

Ei ole tämäkään kesä hellinyt, mutta ehkä syksystä vielä hyvä tulee. Jos ja kun tämä asunto saadaan kuntoon, ei tästä ole muuttaminen. Tyyliin koskaan. 

Mitä mulle kuuluu just nyt

Uumoilen, että tulen näinä sateisina päivinä kirjoittamaan enemmän kuin aikoihin, sillä olen myös hiukan kipeä; lämpöilen ilmeisesti allergioista johtuen. En ainakaan ole keksinyt muuta syytä, kun flunssakaan ei vaivaa. 

Jouduin kuumeilun takia siirtämään kiipeilykurssia ja perumaan osallistumiseni Satakunnan kansansoutuihin, ja elänkin nyt eräänlaisessa harmituksen ja väsymyksen sekaisessa maastossa. Melkein kaaduin iltaunille, mutta aikaisen herätyksen takia en viitsinyt kuitenkaan pilata yöuniani. Huomenna lähden siis joka tapauksessa Satakuntaan, vaikka soutamaan en pääsekään. Vielä eilen uskoin, että kuume ehtii laskea ja sydämen tiheäsykkeisyys kaikota ja ostin soutuhanskatkin, mutta löytyköön niille muuta käyttöä tulevina kesinä. Lyyli viettää kolmiviikkoistaan isovanhempien luona mökkeillen, joten olen siis näinä päivinä vapaa kuin taivaan lintu. Jos vain jaksan lentää...

Tämä kesä, huoh, on ollut taas tällainen. Suorittamista ja surua. En muista, milloin olisin itkenyt täyttä kurkkua niin paljon kuin viime kuukausien aikana. Kuitenkin samaan aikaan ajatukseni ovat entistä useammin iloisia ja vähintään puolikeveitä. Ei tunnu niin pahalta enää elää ilman parisuhdetta; osaan nauttia esimerkiksi siitä, että kukaan ei puutu sisustukseeni, hulluun siivoamiseeni tai päivärytmiini. Saan vaeltaa yöpuvussa pitkälle iltapäivään asti, voin tuulettaa kämpän niin kylmäksi kuin haluan tai poksutella purkkaa kuin teini-ikäinen konsanaan. On näissäkin puolensa. (Veikko tosin tuskin olisi näistä hermostunut, korkeintaan toivonut vähän vähempää tuulettamista...) Ja saan reissata, miten mieli lystää tai rahat riittävät, viettää aikaa yksin tai ystävieni kanssa, harrastaa ja hengata Lyylin harrastuksissa. Parisuhde varmasti toisi muutoksen tähän. 

Uusi asenne on jostain ainakin välillä hiipinyt aivojeni pintakerroksiin, sellainen, että tulkoon, mitä tulee, elämähän on aika jännää, kun ei tiedä, mitä tulee ja ehkä noin puolet asioista kuitenkin on hyviä ja ne huonot, no, ne on huonoja, mutta onko niillä suurta merkitystä isossa mittakaavassa? Osalla ehkä on vaikutusta kuukausien, ehkä vuosienkin ajan, esimerkkinä tuo parvekkeen ongelmapesäke, joka aiheuttaa allergiaa, mutta pesulan huonosti pesemä matto likastuu joka tapauksessa käytössä ja joulun alla voin viedä sen paremmin pesevään pesulaan. 

Se, mitä eniten pelkäämme, harvoin kuitenkaan tapahtuu. Ja ehkä siitäkin jotenkin selviää, jos sellainen hirveys joskus koittaa. Minähän tietysti pelkään näitä äärettömiä hirveyksiä, koska olen joutunut näkemään vaikean sairauden ja siitä aiheutuneen nuoren ihmisen kuoleman. Ja ruokin pelkojani esimerkiksi lukemalla synkkää kirjallisuutta tai katsomalla ihon alle meneviä elokuvia, kuten eilen ranskalaisen vallan mainion, mutta surullisen Niin kauan kuin sydän lyö -uutuuden.

Iloisista uutisista piti kuitenkin kirjoittamani, ja yksi niistä on se, että meillä tässä taloyhtiössä on vallan mainio tekninen isännöitsijä, joka otti sisäilmahuoleni todesta, joten todennäköisesti parveke avataan ja tarkistetaan, mitä noiden seinälevyjen takana on. Voihan nimittäin olla, että sisällä olevat vällyt ovat kostuneet tai reagoivat jotenkin lämmön kanssa, jolloin ilmaan erittyy kemikaaleja. Ainakin asia on nyt viety eteenpäin, ja voin olla tyytyväinen siihen, että olen tehnyt voitavani. 

Hajujen eliminoimiseksi poistin parvekkeelta sinne somistukseksi laittamani taljanpuolikkaan, sillä sekin tuntui haisevan. Parveke on nyt vähän ontto, mutta ensi vuodeksi olen jo suunnitellut hankkivani sinne yrttiviljelmän. Jos – ja kun – hajuasia saadaan kuntoon, mukava olisi myös jonkinlainen oleskeluviritelmä, kuten rottinkituoli. Silloin tulisi oltua enemmän ulkona! Tämän kesän osalta en enää jaksa tai hajun takia voikaan piitata. (Kuten huomaatte, olen päättänyt tahi tajunnut, että täällä vielä ensi vuonna asutaan!)

Toinen hyvä asia tapahtui sekin tällä viikolla, kun Kela ilmoitti myöntäneensä minulle vuodeksi kuntoutustukea psykoterapiaan. Hurraa, sillä hyvä terapeuttikin löytyi keväällä, ja olen jo kesäkuussa aloittanut hänen luonaan terapiakäynnit, jotka jatkuvat muutaman viikon päästä lomansa loputtua.

"Mitä mulle kuuluu just nyt? En muista koska viimeks oisin hengittänyt..."

Juuri nyt on mielessä vain viimeisistä lomaviikoista nauttiminen sinne tänne säntäillessä (Turku-viikonloppu strategiapeleineen, siskon kesäjuhlineen ja isän syntymäpäivineen sekä tangoleiri ovat vielä edessä; Lintsille, leffaan, Heurekaan pitäisi tytön kanssa keretä). Vastapainoina toimivat lukeminen, tv:n katselu ja vaikkapa sudokujen ratkominen. Olen jo siirtynyt neljän tähden sudokuihin. Mainiota nollaamista – en voi kuin suositella!

Alla palmupuun

Kaikki 90-luvulla (varhais)nuoruuttaan viettäneet muistavat varmaan renkutukset Alla vaahterapuun ja Alla koivupuun. Ihmettelin jo silloin, miten niin mielikuvituksettomasti vuoden (1995) sisään keksitään kaksi näin samankaltaista laulunnimeä – ja ilmeisesti ihmettelen edelleen, kun nimet kahden vuosikymmenen jälkeen palaavat mieleeni. Lauluja en halua kuitenkaan kuulla, kiitos. ;)

Eipä tainnut tulla kummastakaan biisistä klassikkoa, mutta ehdottaisin nyt kun tarpeeksi on virrannut Vantaanjoessa vettä, että joku voisi vetäistä kesäbiisin, jonka nimi olisi Alla palmupuun. Sellaisen alle kun yhä useampi keskituloinen kesällä päätyy. 

Keittiössämmekin kasvaa joku palmuntapainen...

Meidän eli jälleen pienemmäksi kokoonpanoksi painuneen kahden koplammekin on tarkoitus lähteä kesähelteitä jatkamaan alle Espanjan palmujen: tiedossa on paitsi kielikurssi Vejer de la Fronterassa viimevuotiseen tapaan, myös muutaman päivän visiitti Málagassa. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa varaamaan yösijan Airbnb:n kautta. Jännää sekin!

Jännää on taas matkustaa yksin: en oikein koskaan ilahdu siitä ajatuksesta. Kalevihan lähtee samaan aikaan myöskin Málagaan, sillä meidän oli tarkoitus viettää loppuloma yhdessä. Aiomme toki nähdä siellä, kun kerran reissua yhdessä suunniteltiin, eivätkä välimme ole muutenkaan mitenkään poikki. Kalevi esimerkiksi haki Lyylin koulusta eilen, kun minulla oli kymmenen tunnin kipukohtaus vatsassa. (Niinkuin tässä keväässä ei nyt olisi ollut muutoinkin jo tarpeeksi huolta ja murhetta.)

Kivusta selvisin, vaikka täytyy sanoa, että se oli kyllä tuolla kipuasteikon yläpäässä. Ulvoin ja huusin aina välillä, ja ihmiset pysähtyivät kysymään, mikä hätänä, kun vaivalloisesti taitoin matkaa lääkärille ja sieltä (taksin avulla) apteekin kautta takaisin. Mitään kummempaa ei verikokeissa löytynyt, ja ilmeisesti kysymys on jälleen närästyksestä, ja sainkin happosalpaajakuurin vaihteeksi takaisin elämääni. 

Terveys on huolestuttanut muutoinkin, kun isovarpaiden iho on puolittain ollut puutunut oikeastaan jo vuosia, mutta nyt puutumisalue on levinnyt. Samoin sormissa tuntuu nykyisin aika ajoin puutumista. Outoa. Onneksi on taas lääkäriaika varattu vakityöpaikkalääkärille, joka on löytö! Onni on olla Helsingin kaupungilla töissä. 

Työpaikan vaihtoa en siis tällä hetkellä suunnittele, ja niinikään kuoppasin ajatukseni ylentyä urallani: eivät hermoni kestäisi rehtorin töitä, joten mennään näillä. Muutoksia on kuitenkin muuten tiedossa: muutto isompaan asuntoon siintää mielessä. Kesäloman alussa käyn pankin kanssa neuvottelut lainasta, ja heti sen perään myyntineuvottelija tulee arvioimaan nykyisen kotimme arvon. Ehkä tämä menee myyntiin jo kesällä... Hui.

Suunnitelmissa olisi noin 50-neliöinen, putkisaneerattu kaksio Puotilasta, Itä-Helsingistä. Rahat voisivat jopa riittää! Eniten tietysti pelottaa, miten saan myynnin, oston ja muuton ajoitettua järkevästi ja remontit tehtyä: jotain homeremppaa on asunnossa kuin asunnossa tehtävä allergiani vuoksi, mutta pidetään nyt peukkuja taas kerran pystyssä, että jospa löytyisi sellainen helposti remontoitava asunto meille jo syksyllä. Alla yksi haaveilun kohteena olevista kämpistä:

Asunto myynnissä täällä!

Pinkiksi muuttunut elämä

Viime viikonloppuna vietin kenties viimeiseksi jäävän kesäpäivän ystävän mökillä Savonlinnassa, Saimaan saaressa. Aurinko poltti ihoni punaiseksi – mitä sitä nyt syyskuussa aurinkorasvoja tajuaisi käyttää.

Luin tuon pikaloman aikana kaksi kuukautta kesken olleen Elämän ilon loppuun, ohessa noin sata Hesaria. Selailin pari tietokirjaa läpi monipuolisilta, rönsyileviltä keskusteluilta ehtiessäni. Oliko tuo viikonloppu vuoteni paras? Ehkä, vaan mitä niitä nyt vertailemaan.

Kertoo jotain arkeni rytinästä, kun viikonloppuna yks kaks yllättäen huudahdin ääneen: "Blogini. Olen unohtanut blogini olemassaolon." Ja huolimatta siitä, että tuosta huudahduksesta lähtien blogi on pyörinyt mielessäni, ehdin sen äärelle vasta nyt.

En ole ehtinyt syksyllä paljon muutakaan. Tangoa harrastan entistä harvemmin, espanjaa luen hyvin harvoin, jos silloinkaan. 

Elämä muuttui, kun lapsi muutti pysyvästi luokseni. 

Muutos on kuitenkin parasta, mitä minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Rakas lapsi omassa kodissa, yhdessä kodissa, kuten minun suppeassa maailmankuvassani kuuluukin. Sitä edeltäneiden kolmen ja puolen vuoden aikana hän asui kahdessa kodissa; järjestely oli toimiva ja antoi minulle paljon liikkumavaraa. Ehdin. Ehdin sellaisia asioita, joita äidit eivät yleensä ehdi.

Niinä vuosina ehdin myös toipua elämäni surusta. Niinpä nyt ei tarvitse enää kiirehtiä parantamaan itseään masentuneesta ja katkerasta ihmisestä sellaiseksi, joka aina olen halunnut olla, sillä olen saavuttanut päämääräni. Olen se ihminen, joka haluan olla ja joka minun pitää olla.

Olen lisäksi järjestänyt elämäni sellaiseksi, että kestän sitä loppuun asti tällaisenaan. Toki kaipaan uutta rakkautta vierelleni, ja mietin jo kauhuissani lapsen kasvamista ja sitä, kuinka yksin sitten jään, kun hän tästä muuttaa omilleen, mutta siksipä juuri nautin näistä vuosista lapsen kanssa kahden. Mielellään yhä enenevässä määrin kaksin. (Surulla kaivaten sitä kolmatta, joka on lapsen sanojen mukaan avaruudessa. Tähtemme avaruudessa.)

Lääkkeeni jaksamiselle ja uusille, pienemmille ehtimisille on vähentää kaverien näkemistä, ennaltamäärättyjä vapaa-ajan rientoja ja jatkuvaa sadan asian yhtäaikaista pyörittämistä. 

Enkä tarkoita sitä, etteivätkö ystävät ole tärkeitä, mutta minulla tuntuu menneen kaverit ja ystävät viime vuosina keskenään sekaisin. Erhettä on vaikea korjata, sillä se voi satuttaa ja torjumalla kolhin ihmisiä, mutta nyt on vedettävä sellaiset rajat, joiden sisällä meidän kahden on raikkainta hengittää. 

Tarjoilija, kullankaivaja ja Eeva

Vaikea uskoa, että kesä on korvilla, mutta koska loma alkaa ylihuomenna, niin uskottava se on.

Fiilikset vaihtelevat. On ollut hyvä viikko, sillä olen saanut nukuttua ja liikuttua kunnolla. Tänään on ollut surullisempi olo. 

Onneksi siihen päivällä auttoivat ystävän kanssa juodut pari skumppalasillista ja illalla lakatut varpaankynnet. Lempilakkavärini on OPI:n I'm not really a waitress, jonka alle maltoin tänään vetäistä Nail Envyä – sen verran pahasti kynnet olivat kellastuneet jatkuvista aluslakkauksen laiminlyönneistä johtuen.

Juuri nyt kuuntelen Elokuun Kullankaivajaa. Sanat ovat varsin osuvat, kirjaimellisesti:

"Sano, mis on mun kultani, kultani hei? Kerro, mis on mun kultani, hei hei?
Mis on mun kultani kiharapää? Kerro, koska mä kultani nään? Kerro, koska mä kultani nään?"

Älkääkä luulko, että mitään oikeaa kultaa minulla olisi, mutta kuten Eeva sen kertoi ja Doña Guadalupe sen tietää, ei voi olla olematta rakastunut. Rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtuu. 

Sellaiseksi kuin olen

Olen elänyt onnellisia viikkoja, enkä siksi ole ehtinyt kirjoittaakaan. Tulevaisuuden kirjoitustahti saattaa muuttua juuri tällaiseksi: parin viikon välein jotain "kevyttä". Mutta lopettaa en aio!

Mitään erityistä ei ole tapahtunut, paitsi että tango on vienyt sydämeni. Tänään olen menossa tangoyhdistyksen vuosikokoukseen ja sunnuntaimilongaan (tanssiaisiin), ja kieltämättä jännittää. Yhteisössä nimittäin on aina draamaa ja tällä hetkellä normaaliakin enemmän.

Jännittää toinenkin asia: olen lähdössä tasan kolmen viikon päästä Espanjaan kielikurssille paikalliseen kielikouluun. Oikeastihan en juuri espanjaa osaa, etenkään kun viime aikoina en ole ehtinyt kuin nopeasti päivittäin tehdä pari harjoitusta. Siellä sitten perhemajoituksessa pitäisi jotenkuten pärjäillä tällä kielellä. Huisia, voisi tokaista, etenkin näin aikuisiällä. Tällä hetkellä mietin ennen kaikkea sitä, että mitenköhän selviän edes Málagasta Vejer de la Fronteraan, jossa kurssi järjestetään. En ole varannut bussimatkaa, en tiedä, miten sellainen tehdään, enkä jaksanut ottaa vastaan kielikoulun ylikallista tarjousta matkajärjestelystä. 

Elän nyt sellaista elämää, etten pelkää ottaa riskejä. Tuntuu, ettei ole mitään menetettävää. Toisaalta en tiedä, mikä olisi elämäni sisältö, jos en esimerkiksi harrastaisi tangoa. Tuntuisi varmasti todella yksinäiseltä. Vaikka Lyylin kanssa meillä on ollut oikein mukavia päiviä, ei minulle millään riitä kaksin lapsen kanssa puuhastelu ja töissä käyminen. Ei varmasti riittäisi isomman perheenkään ympärillä pyöriminen. Välillä ajattelen, että varmasti näin oli tarkoitettu: ehkä minun ei kuulukaan elää perhe-elämää, vaan koska olen vapaa sielu, sinkkuus sopii minulle. Eipä tarvitse tanssia kenenkään pillin mukaan. 

Lyyli mummoilee: tekee käsityötä samalla kun katsoo telkkua.

Lyyli muuttaa kesän alussa luokseni. Oikeastaan mikään ei kuitenkaan muutu heti, kesä on joka tapauksessa kesä, ja Lyyli viettää viikkoja isovanhempien luona. Espanjan kielikurssin lisäksi aion mennä kesätöihin lastenleirille ja loppukesällä osallistun tangoleirille. 

Elän nyt muutoinkin sellaista elämää, josta pidän. Olen tyytyväinen ulkonäkööni, syömisiini, liikkumisiinkin, ainakin melkein ja tuntuu siltä, että soimaan itseäni vähemmän siitä, etten ehdi lukea kirjallisuutta tai tehdä ruokaa itse. Vietän vapaa-aikaa sellaisissa kuvioissa, joissa haluan olla, sellaisten ihmisten kanssa, joista pidän. Lyylin kanssa on aina helppoa ja mukavaa, ja vaikka olenkin hermoheikko ja tiukka, olen kuitenkin ihan hyvä äiti. Kaikesta huolimatta.

Ja töksö olen edelleen, suorasanainen, mutta välitän siitäkin entistä vähemmän. Loukkaantukoot, jos eivät elämäntyylistäni tai ideologioistani pidä. Onhan minusta tietysti tullut rasittava, kun olen avoimesti huolestuneempi ympäristön tilasta ja maailman eettisistä kysymyksistä. Sikälikin siis erittäin hyvä, että kotona ei kukaan toinen aikuinen joudu kuuntelemaan jupinoitani.

Kaikki on siis erittäin hyvin, kunhan minua ei pakoteta liian usein onnellisten, lapsellisten perheiden illanviettoihin, sillä ne ovat koettelemuksia. Olen niin kaukana kaikesta tuosta, eikä todellakaan huvita nähdä silmieni edessä sitä, minkä itse menetin. Ehkä jonain päivänä tuokin taas onnistuu ilman kyyneleitä. 

Paluu tulevaisuuteen

Täällä olen taas, en karannut pysyvästi muihin puuhiin, en edes kirjoittamaan pitkää tarinaa. Sydäntäni lämmittivät tänne jätetyt viestit, kun välillä kävin paikan päällä lähinnä miettimässä, koska palata, milloin jo...

Koin mitä mainioimman kesän. Olin Lyylin kanssa paljon, mökkeilin ja vierailin kahdeksalla paikkakunnalla, tein töitä lastenleirillä, mutta ennen kaikkea opiskelin Oriveden opiston Elämä tarinaksi -kirjoituskurssilla. Siellä sain uutta puhtia luoda tekstiä. Tarkoituksena tosin oli alkaa kirjoittaa muistiin Veikon ja minun tarinaani, ja näin kai teinkin. Olen ideoinut luvut, pohtinut niiden järjestystä, hionut aloituslausetta, kirjoittanut jopa muutaman luvun lähes valmiiksi – ja saanut kullanarvoista palautetta sekä kuullut kymmenen muuta kiinnostavaa, usein traagistakin tarinaa. Mutta oma tarinani jämähti heti, kun saavuin kotiin. Arki on liian täynnä – eikä minua yksinkertaisesti innosta nyt syvälle sukeltaminen, joten siirsin tehtävän ensi kesään. Aion sen toki kirjoittaa, sillä olen pikkuhiljaa jo alkanut unohtaa tapahtuneita, eikä vuosisadan rakkaustarinaa saa jättää muistiinmerkitsemättä. Mutta juuri nyt on aika muun.

Se muu on muun muassa lukeminen. Luin kesällä kahdeksan romaania – tai no, yksi niistä oli novellikokoelma. Koska viimeksi olisin lukenut yhtä paljon? Monelle tuo on tavallinen arkimäärä kirjallisuutta, mutta minulle hurja pino sanojen ihmeitä. Romaanit luettuani aloin koulun alun myötä kahlata keräämääni tietokirjallisuutta: Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjaa, Nina Lahtisen Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu -tietoteosta. Lehdet luen tarkemmin kuin koskaan ennen. Tiedonjanoni on piristynyt, elän elämääni enemmän yhteiskunnan kautta. 

Alkukesällä kun itkin, mietin, että syksyllä menen sitten terveyskeskuslääkäriin, kun työpaikan kautta eivät voineet asiassa auttaa. Koin tarvitsevani apua. Mutta kesä teki sen, mitä toivoinkin, mitä salaa olin odottanut jo vuosia: oloni on paljon parempi kuin aikoihin. Olen varmasti edelleenkin jossain määrin masentunut, itken melko paljon ja vaivun synkkiin ajatuksiin aika ajoin. Testien mukaan olenkin lievästi masentunut, myös sen keväällä työpaikkalääkärin tekemän – lukemat muuttuvat kyllä mielentilojen mukaan jonkin verran, mutta joka kerta testitulos näyttää suunnilleen samaa: "Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että podet masennusta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa."

Jotenkin kuitenkin tunnen, että tästä selviän ihan itse. Mitä se nyt haittaa, jos sitä sitten on masentunut, jos masennus pysyy kohtuuden rajoissa? Töissä pystyn käymään, lapseni hoitamaan, liikkua jaksan, pitää huolta kodistani ja ystävyyssuhteista. Saahan sitä kai olla lievästi masentunut hoidottakin?

Töissä on sitä samaa. Paluu oli kuitenkin oletettua keveämpi. Tunnelmat vaihtelevat päivittäin. Huomaan kuitenkin surukseni olevani töistä aika stressaantunut jo nyt; nukun öitäni välillä hyvinkin heikosti, märehdin edelleen asioita yöaikaan. Olen kuitenkin tekemässä sillekin jotain!

Siitä ja monesta muusta enemmän ensi kerralla. Täytynee seuraavaksi tarttua kameraan, joka niinikään on lojunut kuukausia lomalla. Tai sitten olen tylsän tavallisen normaali oma itseni ja harrastan vähän kotijumppaa. Siitäkään ei havaitusti ole ollut haittavaikutuksia minkäänlaisia, vaikka aikasyöpöksi voi toki liikuntaharrastuksiakin kutsua.

 

Alkaneen syksyn ykkösbiisini: First Aid Kit: My Silver Lining. – Olkoon syksyisissä pilvissämme hopeareunukset!

Kauden kirjat

Luen harvoin ja valikoidusti, mutta luen. Useimmiten pyrin lukemaan laadukkaita, hyviä arvosteluja keränneitä kirjoja, välillä klassikoita, välillä ajankohtaisia teoksia – 99-prosenttisesti suomeksi, mutta sekä käännöskirjallisuutta että kotimaisia kirjoja. Koska en ole mikään nopea, tehokas tai himokas lukija, melko usein lukulistani pääteokset ovat lukupiirimme, kirjallisuusryhmä Luotaajien valitsemia seuraavan (tai edellisen) tapaamiskerran teoksia.

Tämä kevät meni lukemattomuuden tilassa, mutta vappulomaksi innostuin, ja aloin shoppailla. Jos jotain rakastan, niin kirjojen ostamista. Lastenkirjoja suorastaan keräilen – niitä toki tarvitsenkin ja käytän työn ja tyttären puolesta paljon – mutta nyt olen saanut himon hankkia myös entistä laajemman aikuiskirjaston. Ketäköhän tai mitäköhän varten? Kirjahyllyjen hyllymetrit alkavat myös olla jo täynnä, eikä alle 30 neliöön saa enää kolmatta kirjahyllyä... 

Tänään käytiin Porissa kirja-alessa ja löysin paikallisesta Suomalaisesta, mitä todella tarvitsen: edullisia lasten runokirjoja kesätyötäni, lastenleirin runo-oppitunteja varten. Samalla hankin myös pari kesälomakirjaa, sillä suunnitelmani lukea Donna Tarttin Pieni ystävä ei ottanut sujuakseen. Teos on pitkä, pienellä präntillä painettu ja saanut lisäksi lähinnä kriittisiä arvioita, joten päätin hypätä suoraan Tarttin tuoreimpaan, kehuttuun teokseen Tikliin, kunhan löydän sen jostain joko edullisesti tai lainaksi. Kirjalla oli tuhannen jono kirjastossa, vaikka tosin yli kolmesataa nidettäkin lainattavana. 

Kauden kirjojani ovat tähän mennessä olleet Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ja Alice Munron Hyvän naisen rakkaus. Taivaslaulun luin vähän välikirjana, sillä aihe oli mielenkiintoinen. Kirja oli helppolukuinen, kuten arvata saattoi, eikä oikeastaan jättänyt minulle minkäänlaista makua suuhun. Ehkä pitäisi kokeilla saman teeman toista teosta, kymmenkunta vuotta sitten ilmestynyttä Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -romaania, josko se herättäisi enemmän pohdittavaa. Toki Rauhalan teos oli kannanotto, silmien avaus tärkeään aiheeseen, mutta jotenkin olisin kaivannut siltä vielä enemmän kyseenalaistamista ja laajempia pohdintoja. Etenkin perheen isän hahmo jäi vähän ontoksi, ja mielestäni loppuratkaisu löytyi kovin kevyesti, kuin unessa. Uskon kuitenkin, että luen Rauhalalta lisääkin, jos hän vain jatkaa kirjoittamista. Rauhalan kerronta oli miellyttävää, ja pidin kirjan vertauskuvallisista kohdista: samaistuin kaivamaan kuoppaa, jonka pohjalle päähenkilö oli mielikuvissaan joutunut.

Alice Munro voitti Nobelin viime vuonna, eikä suotta. Hyvän naisen rakkauden novellit antoivat paljon, ja tykästyin etenkin niiden ihmiskuvaukseen. En ole mikään novellien suuri ystävä, sillä kun kerran pääsen kertomuksen sisälle, jatkan sitä mielelläni pitkään – minulle siis loppujen lopuksi taitavat sopia paksut kirjat – ja tässäkin kokoelmassa tökki se, että kun oli saanut yhden novellin luettua, alkoi toista ja joutui keskeyttämään sen, ei välttämättä jatkaessaan oikein hahmottanut, kuka oli kuka ja missä mentiin. Toisaalta kirjan novellit limittyivät toisiinsa niin aikakautensa, mantereensa kuin naishahmojensakin välityksellä ja tarinoiden ollessa herkullisia suurin osa jäi mietityttämään jälkeenpäinkin. 

Jotkut novelleista olisin voinut lukea heti uudelleen; kaikkein eniten pidin niistä naishahmoista, joiden elämään liittyi ero tai joiden viitattiin myöhemmin eroavan joko uudesta rakastetustaan, pitkäaikaisesta kumppanistaan tai ensirakkaudestaan. Kaikki päähenkilöt tuntuivat jollain tavalla olevan näitä ns. epäonnistuneita, mutta epäonnistumista ei novelleissa puettu synkkään mustaan kaapuun, vaan se tuntui kuuluvan elämään yhtä lailla kuin mikä tahansa arkinen asia. Arkisuus, hitaus ja menneen maailman miljööt toivat novelleihin hehkua, jota imin sisääni. Ollapa niin hidas, ollapa niin tyytyväinen, vaikka kaikki olisikin aivan yhtä näennäisen tylsää kuin näissä novelleissa!

Seuraavaksi listalla odottaa kolmella eurolla alennusmyynnistä löytämäni Asko Sahlbergin He. Olen lukenut Sahlbergiltä vastaavankaltaisen sota-aikaan liittyvän pienoisromaanin nimeltään Yhdyntä – sekin löytyi aikoinaan kirja-alesta muistaakseni kahdella eurolla. (Ja kyllä, sen ostaminen oli noloa, vaikka kirja ei suinkaan ole aikuisviihdettä!) Yleensä en mielettömästi lämpene sota-aikaan sijoittuville teoksille, mutta jos kirja on hyvin kirjoitettu, ei aikakaudella tai taustatapahtumilla ole väliä. Jossain määrin Kjell Westön loistavat romaanit ovat avanneet kiinnostustani sota-aikaa kuvaavia kirjoja kohtaan. Ihmiset elivät silloinkin henkisine ja seksuaalisine tarpeineen ja tunteineen, ja näitäkin ihmisen elämän puolia sota vain sotki lisää, niin kuin niissä ei itsessään olisi jo tarpeeksi.

Nyt toivon, että jaksan ja haluan lukea paljon, että pystyn uppoamaan kirjojen maailmaan unohtaen tämän maailman murheet. Olen pystynyt siihen kerran aikaisemminkin, ehkä nyt on taas sen aika?

Kulttuuripisteitä

Teatteri, taidenäyttelyt tai edes elokuvat eivät varsinaisesti kuuluneet kesäohjelmistooni. Sääli, sillä eiköhän niille olisi kuitenkin löytynyt aikaa sadoilta tietokoneen ääressä vietetyiltä tunneilta tai jatkuvalta siivoamiselta. Toisaalta tämä kesä nyt oli tällainen matkakesä, kotikesä, matalan profiilin nautiskelukesä. Ehkä niitä todellisia kaupunkikesiäkin on kohdalleni vielä tulossa! 

Jotain silti kesäkulttuurista tarttui mielen muistisäiliöhin, jokin iski ja vaikutti. Ja sehän oikeastaan riittää, jos on edes vähän sitä, mikä jää päähän soimaan. Tämän kesän kulttuuriset kulminaatiopisteet kerrottakoot siis myös suurelle yleisölle, jospa joku jostain innostuu!

Elokuva: Viime viikonlopun suloinen lopettaja, sunnuntai-iltana myöhään nähty Searching for Sugar Man sulatti sydämeni. Suosittelen, vaikka leffa ei ehkä laadultaan kuulukaan parhaimpien näkemieni dokumenttien joukkoon. Tunnelmiltaan ja tarinaltaan se vain kolahti. Ja ilmeisesti se on kolahtanut kyllä pariin muuhunkin, sillä Ruotsi voitti teoksella Oscarin. Malik Bendjelloulin ohjaama elokuva kertoo muusikko Sixto Rodriguezin tarinaa eteläafrikkalaisesta näkökulmasta – suoranaiseksi salapoliisitehtäväksi muodostuneen muusikon jäljittämisen. Suosittelen, ettet lue elokuvasta tai sen sankarista sen enempää etukäteen, jos haluat säilyttää yllätysmomentin!

Musiikki: Sanoisin tähän, että edellä mainitun filmin tunnetuksi tekemä Rodriquezin musiikki sekin kolahti täällä, mutta ollakseni vähemmän tylsä kerron, että "löysin" ihan itse Jamie N Commonsin, johon loppukesällä tykästyin. – Pitkästä aikaa suomalaisen reggaen jälkeen jotain uutta innostusta ilmassa! Täällä soi nyt folk ja blues!

Niels Linneberg: Art Lecture

Taide: Eipä noita näyttelyitä juuri tullut nähtyä. Taidemuseo Tennispalatsin Happy End? olisi kiinnostanut, samoin Taidehallin Steve McCurryn valokuvat, mutta ainakaan jälkimmäiseen emme enää ehdi. Oslossa vierailun aikana tuli onneksi kurkattua nykytaidetta ja katsastettua hiukan huolellisemmin laajahkon Edward Munch 150 vuotta -näyttelyn toinen puolisko.

Kirja: Kaikki mitä rakastin! Siri Hustvedtin hehkutusta muuallakin kerännyt bestseller nappasi mukaansa sillä syvyydellä, että luin sitä seisaaltaan leikkipuistossa, hulluna hotellissa Oslossa, itkien anoppilassa öisin – uppoutuen täysin. Surullinen, mutta elämänmakuinen ja katkeruudesta vapautettu teos siitä, miten elämässä voikin käydä yksinäisesti. Hustvedt näyttää, miten pienistä paloista onnellisuus on tehty ja miten pienistä tapahtumista voi lähteä käyntiin menettämisen vyöry. Ainoan miinuksen annan kirjan lukuisille kulttuurisille taideviittauksille, jotka tuntuivat osin liian keksityiltä, jotenkin epäaidoilta, mutta juonineen, henkilöhahmoineen ja miljöökuvauksineen teos oli helmi.

Kulttuuria siis kuului kesääni, pienin pistein siellä täällä kalenterissa. Nyt kirjoitettuani nämä ylös olen aivan tyytyväinen siihen, mitä koin. Ei kaikkea kuulu laskea ja arvottaa kvantitatiivisesti, mihin minulla on vahva taipumus. Kulttuuria harrastettakoon halun, jaksamisen ja muiden tekijöiden sopivasti osuessa kohdilleen. Joskus kahvilla käynti sitäpaitsi voi olla merkittävämpi kulttuuritapahtuma sille yhdelle janoiselle ja ystävännälkäiselle tyypille, joka etsii kulttuurinkaipuuseen sisältöä myös aivan arkisesta elämästään.

Pehmeä ilta

Kävelin elokuvista puolenyön paikkeilla kotiin. Ilma oli mielettömän pehmeä, kuten olotilanikin. Monen päivän kiukuttelut ja kireä olo ovat vähitellen vaihtumassa tyyneyteen ja kesän loppumisen hyväksymiseen. Tärkeänä tekijänä tässä ovat olleet niin hetket ystävän kanssa kaupungilla kuin eräänlainen laskeutuminen arkeen tekemällä vaikkapa vain ihan sitä tavallisista tavallisinta broilerikiusausta kotona.

Vaikka harmittaahan se edelleen, ettei yhteistä parisuhdelomaa tullut, yritän ajatella niitä hyviä hetkiä, joita kuitenkin saimme. Olemmehan me säännöllisesti yhdessä, mutta koskaan emme ole olleet pidempää pätkää vain kaksistaan. Olin ajatellut, että olisi tullut aika kokea sellainen loma, jossa voisi mitata myös suhteen kestävyyttä ja laskeutua ihan eri tavalla nauttimaan toisen läsnäolosta kuin muutaman päivän näkemisessä ehtii. Tällaisissa pätkänäkemisissä kun on se vaara, että kaikki on pintaliitoa, kun ei ehditä arkipäiväistyä. Toisaalta se on hienoa: jokainen hetki toisen kanssa ehtii olla melko lailla erityinen. Samalla, nopeita ihmisiä kun käänteissämme olemme, ehdimme kyllä muutamankin riidan saada viikonlopussa aikaan, jos sille päälle satumme. Suhdetta on siis koeteltu jossain määrin, vaan onko vielä riittävästi? Uskaltaako tässä alkaa luottaa siihen, että tuntee toisen?

Keksin kutsua kesääni pyrähdysten kesäksi, kun tuntuu siltä, etten ole Helsingissäkään ehdinyt juuri lomailla. Tosin ei se ollut tarkoituskaan, mutta auvoisalta tänne on tuntunut palata, ehkä siksikin, että Helsinki on viime aikoina näyttänyt minulle vain niitä lempeitä kasvojaan. Ei juurikaan sadetta, ei kylmää, vaan vain lämmintä ja helppoa, kuten kaupunkiasuminenkin on. En laisinkaan kaipaa pihaa jalkojeni alle, kunhan saan vierailla parvekkeella toisinaan. Ja nythän jo tuntuu siltä, että minulla alkaa olla kaksi kotia, joista toisesta parveke löytyy. Kumpiakin siivoan, sisustan, kummissakin vietän aikaani yhä enenevässä määrin tasapuolisesti.

Mutta ei käy omaa kotia korvaaminen. Törmäsin äsken harvinaiseen tunteeseen, kun kävin laittamassa ulko-oveni ketjulukkoon, kuten minulla on tapana öiksi tehdä. Hymyilin silloin sisälläni, kun tajusin, kuinka hyvältä tuntui olla omassa kodissaan yksin. Harmiteltuani jo jatseilla ja sen perään täällä kotona yksinäisyydentunnettani, jostain pohjilta kumpuavaa synkkämielisyyttäni, olinkin yhtäkkiä vain iloinen ja vapautunut. Vielä on aika asua hetkeni yksin. Sitä kun olen elämässäni ensin ison lapsuudenperheen, sitten lukuisten kymmenien kämppisten ja lopulta kuusi (vai seitsemän?) vuotta kestäneen parisuhteen aikana saanut tehdä niin kovin vähän.

Olkoon kesäni siis eläköönhuuto omalle ololle. Sehän on joskus myös täyttä luksusta! Teekippis!

Kesään väsynyt

Tunsin jo kesän alussa, että tästä kesästä tulee välikesä, ja niin tulikin. Nyt se alkaa vetelemään viimeisiään, kun siippa palaa lopullisesti pitkien työpäivien ja työmatkojen maailmaan, ja siirryn itse puoleksitoista loman loppuviikoksi Hesaan oman kodin arkeen ennen työtavaroiden muuttorumbaa, uuden tarhan alkamissessioita ja omaan työhön tutustumista elokuun alussa.

Tuntuu ihanalta palata kotiin tämän kohtalaisen rankan festivaalirupeaman jäljiltä. On kenties tullutkin aika sanoa hetkeksi heipat Pori Jatseille, ja siirtyä ensi kesänä muunlaisten rientojen pariin, jollei sitten itse suuntaa vain vieraaksi festareille. Nyt olen ajanut itseni piippuun tällä ylettömällä tekoreippaudella, eikä se ole kuin ihan oma vikani. Miksi kuvittelen jaksavani enemmän kuin jaksan? Lopulta tällaisesta kärsivät ihan kaikki lähellä olevat, eikä siitä itsellekään ole kuin surua.

Tosin täytyy myöntää, että J. Karjalaisen torstainen keikka oli valloittava, ja olen nauttinut huomattavasti pyöräilystä kesäisissä maisemissa. Jotenkin niin puhdistavaa, tämän reissun parasta antia! Emäntä-ystäväiseni kanssa on toki myös ollut antoisaa ja syventävää tehdä yhteistyötä, oppia ihmiselämästä jotain uutta, joten en voi tietenkään väittää, että menneet yhdeksän päivää hukkaan olisivat joutuneet. Vastoinkäymiset vahvistavat ja omaa jaksamistakin pitää joskus koetella. Sitä paitsi alkuviikosta olin aivan iloinen ja pirteä!

Nyt istun täällä mummulan pikkutuvassa, kun toiset kai lämmittävät saunaa ja Egil nukkuu tuossa vieressäni. Kello käy iltapäiväneljää, ja kärsin päänsärystä ja siitä ajatuksesta, että vielä kerran yöksi töihin. Olen päättänyt kuitenkin tsempata. Minun vain on niin vaikea peitellä negatiivisia tuntojani, joten saapi nähdä, onnistunko. Eilen ainakin annoin palaa, kun olin niin väsynyt ja kiukkuinen kaikesta. Ehkä tänään olen vain itkuisa ja hiljainen. Toivon pikemminkin sitä. 

Mutta vielä pulahdus joessa, saunaa ja suihkua tiedossa. Sitten vasta pyörän selkään! Tuntuu jotenkin niin hurjalta ja kurjalta, että kesä, jonka piti olla edessä, ei oikein koskaan ehtinyt alkaa. Emme ole Egilin kanssa kahdestaan viettäneet kuin muutamia hajapäiviä, sillä hänellä on ollut paljon töitä ja lasten kanssa olemista. Itse taas valitsin nämä festivaalit, vaikka olisi varmasti pitänyt satsata parisuhteeseen. Olihan meillä yksi yhteinen lapseton viikonloppu kesän alussa, ja silloin sentään oli lämmintäkin! Muistelen lämmöllä koulujen päätöspäivää. 

Vaan niinpä se taitaa usein olla, että odottaminen on juhlaa jalompaa, ja että turhat odotukset kostautuvat pettymyksenä. Onneksi Oslon ja Arvikan matkat sujuivat kuitenkin mitä lämpimimmissä ja aidoimmissa tunnelmissa. Eräänlaisena perhekokonaisuutena onnistuimme melko mallikkaasti. Palaankin Oslon retkeen kuvien kera lähemmin – Ruotsin puolella en jaksanut juurikaan kuvailla, ja kertomukset anoppilasta kuuluvat ehkä sittenkin muille foorumeille. Lyhyesti kuitenkin tokaisen, että tulin mahdollisen tulevan anopin kanssaan hyvin toimeen, olimme samalla aaltopituudella välittömästi ja jossain määrin samankaltaisia persooniakin. Olin hyvin tyytyväinen!

Nyt tyytyväisyys tarttukoon voipuneisiin jäseniini, sauna lämmittäköön jäätynyttä ja jäykistynyttä vartaloani, irtokarkit, jäätelö, juusto, makkarat ravitkoot ruumistani ja pulahdus joessa karaiskoon turhan vaativan mieleni puhtaaksi! Samalla ne lujittakoot uskoani siihen, että syksystä on tulossa parempi, paras syksy moneen vuoteen.

Martino Giuseppe: Summer Taste

Jazz-kärpänen on pörrännyt

Viides kerta, kolmas vuosi peräperää. Tänne Poriin sitä aina näihin aikoihin eksyy muutakin kuin makaamaan maalla. Jatseilla vapaaehtoistöissä tapaa jänniä ihmisiä, kuulee hyvää musaa, saa puuhastella, jolla tienaa ilmaiset lounaat sekä muita festarietuja, kuten ilmaislippuja tutuille ja ilmaisen oman pääsyn moniin konsertteihin. Omassa tapauksessani saan vielä kaiken päälle kuntoilua, kun sotken Noormarkun ja Porin väliset 15 kilometriä kahdesti päivässä – tai yössä. Kannattaa siis ehdottomasti, etenkin jos kesäloma on pitkä! 

Tämän ilmaisen mainoksen jälkeen hiukan faktaa Pori Jazz -festivaalien menneistä vuosista, myös omasta näkökulmastani. Olkaattes hyvät! Kuvat eivät kuitenkaan liity Poriin, pelkästään jatsiin. ;)

Kuva: Javier Hidalgo

Pori Jazz – subjektiivisesti menneisyyttä ja nykyisyyttäkin

Ensimmäinen Pori Jazz -festivaali järjestettiin Kirjurinluodolla heinäkuussa 1966: kaksi konserttia sekä yhdet jamit, kuulijoita sentään kuutisensataa. Festivaali pääsi voiton puolelle, vaikka mahdollisia tappiota oli takaamassa mm. minulle tuttu ja rakas Helsingin yliopiston Satakuntalainen Osakunta. Kirjurinluodolle kuljettiin veneessä, joten meininki oli hivenen erilaista kuin nykyisten tuhansien juhlijoiden jatsien logistiikassa.

Kuusikymmenluvulla festivaali vakiinnutti paikkansa Porin kulttuuritapahtumien joukossa: yleisömäärät kasvoivat, konserttien määrät nousivat noin kymmeneen ja esiintyjiä oli niin kotimaasta kuin ulkomailta. Niinkin pian kuin 1968 alettiin jakaa stipendiä suomalaiselle muusikolle, joka oli vaikuttanut festivaaleilla. Tapa on jatkunut nykyjatseille asti, sillä nykyään Pori Jazz valitsee vuosittain festivaalien kynnyksellä vuoden taiteilijan.

1960-luvun päätteeksi Kirjurinluodolle rakennettiin ponttoonisilta, mikä mahdollisti yleisömäärien kasvamisen entisestään. Laajenemista vastaankin oltiin, mutta aina vain kasvettiin. Vuonna 1973 suurimmat kasvamisen vuodet olivat kuitenkin takana: yleisömääräksi laskettiin n. 35 000. Edelleen festivaali jatkoi kuitenkin laajenemistaan, myös musiikillisesti. 70-luvun puolessa välissä saatiin Kirjurinluodolle eli tutummin Kirvatsille pysyvä esiintymislava ja ponttoonisillan oheen rakennettiin kunnon betonisilta. Vuonna 1977 oli sateinen heinäkuu ja yleisömäärä romahti, minkä vaikutuksia makseltiin pitkään. Musiikillisesti taso oli kuitenkin jatseista toiseen korkealla.

Festivaalit pysyivät kolmi-nelipäiväisinä koko 70-luvun, ja 80-luvun alussa siirryttiin viisipäiväisiin festivaaleihin. Vuonna 1983 avattiin jazzkatu, jolloin saatiin myös paikallisia tutustumaan jazzin saloihin. Yleisömäärät liikkuivat noin 50 000 henkilössä, ja ilmaiskonsertteja tarjottiin jazzkadulla nykyiseen tyyliin.

Vuoden 1985 jatsien ulkoasu on monelle nuoremmallekin tuttu julisteistaan: Erkki Ruuhisen Poriginal Jazz ´85 -julistesarja on klassikko. Samana vuonna siirryttiin myös nykyisenkaltaisiin yhdeksänpäiväisiin festareihin. Cafe Jazz saneerattiin rantamakasiinista festivaalien käyttöön, ja Puuvillatehtaalta valjastettiin tehdashalleja konserttipaikoiksi, olihan kyseessä 20-vuotisjuhlat. Yleisöä olikin noin 60 000. 

80-luvun lopulla koettiin niin katovuosia kuin menestystä. Kokeilut viedä festivaalia kaupungin ulkopuolelle epäonnistuivat, mutta porilainen festivaali laajeni kansainväliseksi suurfestivaaliksi ottaen mukaansa muidenkin musiikinalojen kuin jazzin tähtiä. Siirryttiin ikäänkuin viihteelle, mikä on jatkunut sekin näihin aikoihin asti.

90-luvun alkuun mennessä Pori Jazz oli kasvanut festivaaliksi, jossa esiintyi yli viisisataa muusikkoa yli sadassa eri konsertissa. Musiikkia tarjottiin reippaat kolmesataa tuntia. Yleisöä saatiin paikalle jopa 90 000 henkeä, ja festivaali repi otsikoita. Esimerkiksi 30-vuotisjuhlajatseilla 1995 lehdistö arvosteli pistävästi jatsien viihteellistä linjaa: "Kirjurinluodolla soitettiin vaihteeksi jopa jatsia." 

1996 osallistuin itse ensimmäistä kertaa jatseille vapaaehtoistyöläisenä Shopissa eli myyden jatsien oheistuotteita kuten T-paitoja ja lippiksiä. Festivaalit olivat tuolloin kymmenpäiväiset, lippuja myytiin reilut 70 000 ja yleisöä laskettiin käyneen jatseilla n. 170 000. Taloustutkimus Oy:n mukaan Pori Jazz valittiin parhaaksi kotimaiseksi festivaaliksi. 

1998 olin toistamiseen vapaaehtoisena, jälleen Shopissa. Tällöin festivaalit olivat saavuttaneet eräänlaisen kulminaatiopisteensä: Kirjurinluodon perjantain konsertti myytiin loppuun! Musiikista 70 prosenttia oli tyylipuhdasta jatsia, kuten monina aiempina ja tulevinakin vuosina. 2000-luvulla kävijämäärät pyörivät 120 000 – 165 000:n välillä, lippuja myytiin vuosittain 50 000 – 76 000.

2004 oli supertähtien vuosi: Macy Gray, Alicia Keys, Stevie Wonder. Olin itse tietysti mukana, vaikken töissä, kuuntelemassa tuon Macy Grayn. Konsertti on jäänyt vahvana mieleeni, myöskin viimeisenä alkuperäisen Lokki-lavan konserttina, sillä vuonna 2005 siirryttiin uudelle Arena-lavalle. 40-vuotisjatseja 2005 jammailtiin 11 eri konserttipaikassa yli 110 konsertin voimin. Ilmaisuus pysyi edelleen tärkeänä osana jatseja: yli puolet konserteista oli – ja on yhä – täysin maksuttomia!

2006 saatiin uusia konserttipaikkoja: jättiteltta LP41!, joka elää edelleen, numerokoodiaan vuosittain jatsien järjestysluvun mukaan kasvattaen, sekä Porin Puuvillaan Ultra Music Night. Konserttipaikat ovat kuitenkin eläneet välillä vain vuoden, vaihtaneet hiukan muotoaan tai kadonneet kokonaan kartalta. Tänä vuonna esimerkiksi Puuvillassa ei jammailla, sillä vanhan tehtaan alueelle rakennetaan kauppakeskusta. Sitä vastoin jo edesmennyt Porin oluttehdas on vaihteeksi jälleen avannut porttinsa jatseille. Perinteisistä perinteisimpiä jatsin kehtoja Porissa ovat tietysti Cafe Jazz sekä Svenska Klubbenin / Suomalaisen Klubin ravintola-alueelle avautuvat ulko- ja sisälava.

Festivaaleja värittää nykyään myös yhteiskunnallista keskustelua ylläpitävä, samaan aikaan järjestettävä SuomiAreena, sekä lapsille suunnattu Pori Jazz Kids -festivaali. Festivaalien aikana soi oma jatsien radiokanava, Jazzradio, taajuudella 91,3 ja netin välityksellä. Sanomattakin lienee selvää, että festivaaleihin nivoutuu monenlaista muutakin oheistoimintaa, kuten Kirkkopuistossa soi -tapahtuma.

Mainitsemisen arvoista, niin koko festivaalien kuin itsenikin kannalta, on mittava festivaalikoneisto, joka toimii pitkälti vapaaehtoisten voimin: festivaalien omat n. 400 vapaaehtoistyöntekijää sekä paikallisten seurojen ja yhdistysten 700 työntekijää tekevät teille ja meille jatsit vuodesta toiseen. Itse olen nyt kolmatta vuotta cateringin palveluksessa, hyvän ystäväni toimiessa catering-päällikkönä. Järjestelen lähinnä backstagea, otan vastaan artisteja, tarjoilen olutta, teen voileipiä yms. Homma on leppoisaa, vaikka päivät usein venyvätkin, eikä festivaalin ohessa juuri muuta toimintaa ehdi harrastaa.

Mutta jatsit lienevät harrastus itsessään! Pian taas harrastamaan sekä kuulemaan ja kuuntelemaan hyvää musaa, lisää tämän vuoden jatseista toivottavasti pikapuoleen!

Lähde: porijazz.fi/historia

Kuva: Miguel M. Almeida

Siivoilua ja sisustamista

Täällä pakataan taas uutta reissua varten. Kesän neljäs lähteminen, vaan ei edes se viimeinen, on edessä huomenna. Pesukone laulaa, tavaroita on ympäri asuntoa ja silittää täytyisi. Mutta koska ei huvita, tulin tänne. Ehkä tässä ohessa vähintään käsipyykkiä pesee. ;)

Eilen siivosin kuin hullu, enkä edes kotonani. Olin Egilin luona yötä, mies lähti ensimmäistä päivää loman jälkeen töihin ja minä sain inspiraation puuhailla hiukan. Kohdallani pieni siivouspuuhailu lähtee usein käsistä, ja niinpä kolme tuntia kylpyhuonetta jynssättyäni päätin vielä jatkaa pölyjen pyyhkimisellä ja imuroimisella muualla asunnossa, ja lopulta hommassa vierähti kahdeksan tuntia. Onneksi oli näin hieno siivouskeli, kommentoi kollega hauskasti Facebookissa. Että kannattiko uhrata kuuma kesäpäivä kodin kaunistamiseen?

Mielestäni kannatti, sillä saavutin eräänlaisen siivousflown, enkä huomannut ajan kulumista, nautin vain joka hetkestä. Nautin käsieni jäljestä, siitä, että aivan tuntemattomat pinnat tulivat paitsi puhtaiksi, myös minulle samalla tutuiksi ja miehen asunto alkoi tuntua vähän enemmän omalta. Vietänhän siellä nykyään enenevässä määrin aikaa, ja viime aikoina olemme myös yhdessä alkaneet sisustaa tätä 85-neliöistä kolmiota. 

 Kuva: Sokos

Egilin kodissa tilavuus, avaruus on valloittavaa. 28-neliöisen yksiössä kun on se vika, että täällä on niin toisen iholla, jos yhdessä iltaa viettää. Egilin luona voi välillä häipyä omiin oloihinsa. Ja jotenkin nukkuminen makuuhuoneessa, jossa on vain sänky, vaatekaappi ja pari hassua pikkulaatikostoa ja tuolia, on rauhoittavaa. Ei turhia virikkeitä. 

Kärsin kuitenkin Egilin kodin sisustamattomuudesta, ja niinpä innostuin eilen siivoilun ohessa tekemään listan asioista, jotka mielestäni kaipaavat muutosta. Vilautin listaa varovasti miehelle. Kuulemma piti hyvinkin paikkansa, mutta hän ei vain vielä ollut ehtinyt ajatella asiaa. Aiommekin nyt yhdessä kierrellä entistä tiuhempaan sisustusosastoilla, sillä niin lakanoita, pyyhkeitä, koristetyynyjä, vilttejä kuin lamppujakin pitää päivittää. Sanoinkin, että voi vain arvata, millaisia syntymäpäivä- ja joululahjoja on tiedossa. Saa sitten tarpeeseensa – vai ovatko sellaiset lahjat täyttä tylsyyttä?

Kuva: Colore – sisustajan karkkikauppa

Omassa kodissanikin sisustuskohteita vielä riittäisi: eteinen on kesken, peili nojaa seinää vasten, tapetointiprojekti ei ole edennyt piiruakaan ja Lyyliltä puuttuu edelleen kohdevalaisin, jonka hän kovana askartelijana todellakin tarvitsee. En ole saanut aikaiseksi, koska intoa ei ole piisannut, ja lasken nyt pennosiakin vähän tarkemmin. Toisaalta samalla sorrun puolittain tarpeettomiin ostoksiin, sillä nytkin heti reissulta tultuani ryntäsin Sokokselle alennusmyynteihin ostamaan lakanat. Jälleen yhdet, mutta päätin avustaa tuota tarvitsevaa miestä ja lahjoittaa keväällä ostamani vihreät graafiset lakanat hänen sini-vihreään makuuhuoneeseensa. Sopivat hänelle paremmin kuin minun tyttömäiseen tyyliini. Tilalle ostimmekin sitten lopulta yhdessä PiP Studion aivan ihanat kukka-lintuaiheiset hempeydet, jotka löydät oheisista kuvista.

 Kuva: Colore – sisustajan karkkikauppa

Seuraavat pari viikkoa vietän kuitenkin kaukana kodista ja sisustuspuuhista. Jatsailun ohella on toki tarkoitus keretä kirpputoreille ja kenties Porin muutakin tarjontaa katsastamaan. Katsotaan, miten uudelleen sisustusvaihteelle siirtyneen kesälomalaisen käy! Ainakin juuri saapuneet sisustuslehteni olen vaihteeksi lukenut innolla kannesta kanteen, joten ehkä jatseistakaan en selviä täysin sisustusajatuksitta.

Täyslomaviikko maalla, puhuen elämästä

Viikko mummilassa vierähti kuin humauksessa. Alussa tuttu lomanalustunne, että mitä minä täällä oikein teen, miksi en tyytynyt arkeeni, koska vain pitkästyttää, tuntuu oudolta ja omituiselta ilman arjen tuttuja rutiineja. Ja lopussa tunne on päinvastainen: nytkö tämä jo on ohi? Toisaalta paluu kotiin oli mieluisa, sillä eivät nämä reissut tähän loppuneet: huomenna (tai oikeastaan jo tänään!) lähdemme Lyylin kanssa Osloon ja sieltä sitten Egilin kotipaikkakunnalle Ruotsinmaan puolelle. Viikon retki jälleen edessä.

Jos tiedossa onkin suunnistamista tuntemattomilla tantereilla, niin tämä viikko oli täyttä lepoa: useita päiväunia, kirjan lukemista, vetelehtimistä viltin päällä, shakkia, leipomista, herkkuja, uintiretkiä. Seurana myös vanhin pikkusiskoistani, mikä takasi sen, että yömyöhään asti juotiin teetä, ehkä pelattiinkin, joskus venyteltiin ja taatusti puhuttiin, höpöteltiin, juoruttiin itsemme uuvuksiin asti. Lyyli taasen tutki maita ja mantuja: papan kanssa opeteltiin luontoa ja pelattiin tennistä, mummin kanssa leikittiin, ja täti oli se huippuihminen, joka jaksoi uittaa ja lukea, naurattaa ja riehua.

Omalla kohdallani erilaista viime vuosiin verrattuna oli uiminen: yleensä en uskaltaudu luonnonvesiin, koska olen niin kylmänarka. Vain erikoistilanteissa, kuten juhannuksina, olen pulikoinut lammessa tai joessa, hyvin harvoin meressä. Nyt oikein nautiskelin joen lämpöisestä ja pehmeästä vedestä, sillä poikkeukselliset helteet olivat lämmittäneet sen syviä vesiä myöten. Sauna tietysti silti tarvittiin; näin uimisnautintoon yhdistyivät mitä miellyttävimmät puusaunan löylyt.

Mummula alias isomummila on ihana paikka, vaikka kovin harvoin tulee hyödynnettyä sen mahdollisuuksia. Itse päärakennus tosin onkin aika huonossa kunnossa ja täynnä tavaraa, mutta piharakennuksen saunakamarissa voi hyvin asua kesäisin; se on minulle legendaarinen paikka, sillä siellä vietin Egilin kanssa parisuhteemme ensimmäiset yöt, heinäkuussa jatsien aikaan. ;) Tosin vuosipäivää vietämme kohtaamispäivänämme kesäkuussa, sillä suhteen alkua on vaikea määritellä tarkasti. Ja kohtaamispäivä on sikäli hauska merkkipäivänä, sillä se sattuu olemaan vanhempieni hääpäivä. 

Näin ajatukseni karkailevat harmonisen kesälomaviikon jäljiltä parisuhteeseen. Ei voi toki muutenkaan sanoa, että olisin onnistunut olemaan hiljaa miesasioista, mutta kohtalaisen stressitön kuitenkin olen ollut parisuhteeni kohtaloista, vaikka viime aikoina tulevaisuus onkin mietityttänyt kovasti. En nimittäin osaa vielä sanoa, että tässäkö tämä nyt sitten on. Ensimmäisen kohdalla sitä oli muka niin kovin varma, alusta asti. Nyt olen alusta asti ollut täynnä epäröintiä; johtuneeko sitten haavoista, joita on matkan varrella saanut tai siitä, että sydän ei koskaan enää ole täysin ehjä. Vai onko epävarmuuden syy siinä, että sain paketin, jota en oikein odottanut?

Kysymyksiä, joihin ei vastauksia löydy, mutta toivottavasti ensi kesänä osaan vastata siihen, että onko tämä paketti sitten se, jonka otan vastaan ja haluan: ruotsi, kaksi lasta ja monella tapaa erilainen tapa käsitellä maailman ilmiöitä. Mietityttää, mutta nämä miettimiset siirrän nyt tulevaisuuteen. Nyt on loman, myös aivoloman aika!

Hyttynen piimässä

Toinen lomaviikko on pian vierähtänyt. Vielä ei vain ole tuntunut lomalta, kun kello soi aamuisin mielestäni aivan liian aikaisin. Viime viikon ylikierrostilani on kuitenkin alkanut tasoittua, ja pikemminkin olen ollut koko ajan vain väsynyt. Varmasti viime vuosi ottaa nyt veronsa, ja oikein odotan juhannusviikolta leppoisuutta, vaikka aiommekin viettää tapahtumientäyteisen kaupunkijuhannuksen Tukholmassa. Silti se tuntuu luksukselta, ehkä pohjimmiltaan sen vuoksi, että olemme liikkeellä lapsetta. 

On tietenkin ollut ihanaa viettää intensiivisiä päiviä Lyylin kanssa. Tänäänkin kylmyydestä huolimatta polskuttelimme uimakoulun jälkeen altaalla vielä tunnin, tosin tiiviisti saunassa käyden. Illalla olin neidin kanssa lukupiirin puistotapaamisessa, jossa palellutin itseni kalikaksi, mutta Lyyli se vain viihtyi, kun mukana oli myös serkkupoika ja tätejä, jotka leikittivät. Neiti juoksi ympäri Töölönlahden amfiteatteria, löysi aarteita, kuten pieniä askartelukukkasia. Mistä lie olivat nurmikolle joutuneet. Nauroimme kaikki ihan kippurassa, kun aarteiden joukossa oli myös tekokynsi! Siihen kun oli sivelty pinkkiä lakkaa, niin toki se neitoa kiinnosti!

Tämä tyttö kysyi nähdessään hyttysen, että onko tuo kärpänen vaarallinen, saako siitä tauteja. Ei siis hyttystä nähnytkään, vaikka joku mukahyttynen makaa piimässä.

Lukupiiri on yksi kesäni vakiopisteitä, Pori Jazz -festivaalin ja juhannuskestien ohella. Tänä vuonna ensi kertaa Suomessa asumiseni aikana vietän kuitenkin juhannusta ulkomailla. Sitäkin oudommalta tuntuu juhlistaa sitä ilman vanhoja ystäviä. Toisaalta tällainen aivan uudenlainen tapa ottaa vastaan suven suurin juhla voi olla mitä piristävin. Samalla kuitenkin huomaan ikävöiväni mennyttä, niitä mahdottoman ihania, nuoruuden voimaa huokuvia mökki- ja festarijuhlia. Muistelen kaiholla parikymppisen minäni juhannusoloa, tyttöjentäyteisiä mökkikeikkoja Suojärvellä ja niitä muutamia vuosia myöhemmin vietettyjä kekkereitä, jonne olimme jo saaneet miesseuraa haalittua matkaan. 

Ja mitä sitten tapahtui? Elämä hajosi pieniksi palasiksi maailmalle. Ei ole perhettä, ei enää ja ei vielä. Ystävyyssuhteita katkesi, juuria niiden myötä meni poikki. Mutta en ole sinkku, enkä onneton yksinhuoltaja, en yksinäinen millään mitalla. Oikeastaan olemustani onkin viime aikoina leimannut tyytyväisyys: olen kuitenkin löytänyt jotain, jota en näin nopeasti ja vaivatta uskonut kohtaavani. Ja uskon myös tällä viikolla käymäni työhaastattelun jälkeen, että minulla on toivoa myös työelämän suhteen. On olemassa kouluja, jotka ovat terveitä. Ehkä minullakin on tiedossa terveempi tulevaisuus.

Silti annan luvan itselleni olla hetken ajan hyttynen piimässä. Juuri niin väsynyt ja ideaton kuin nyt olen. Juuri niin laiska ja herkutteluun taipuvainen kuin hyvistä päätöksistäni huolimatta olen. Ja juuri niin kaihomielinen kuin useimmiten jatkuvasti olen. Mutta toisin kuin hyttynen, nousen kyllä piimästä. Silti en voi kai enää koskaan välttyä ajatukselta, että yksi on joukosta poissa. Usein kesken mitä parhaimpien juhlien huomaan kaipaavani jotakuta poissaolevaa, kenties jo historiaan kuuluvaa ystävääni paikalle. Joskus hyvien hetkien sattuessa kohdalle poissaoleva on oma lapseni, joskus tuntuu, että kaipaankin jotain vanhaa tuttua ympäristöä tai entistä tilannetta. 

Ehkä tämä on vain sitä vanhenemista. Enää ei tosiaankaan ole niin kuin ennen, jolloin kaikki oli vielä niin kirjoittamatonta. Nyt on kiire toteuttaa sitä, mitä haluaakin, sillä ehkä se pian on liian myöhäistä. Ja sitä varten olen valmis ottamaan myös riskejä, sen tiedän. Katsotaan, mitä pelkästään syksy tuo tullessaan. Elämme jännittäviä aikoja, ystäväiseni, kuten eräässä sarjakuvassa toistuvasti todetaan. Se on jäänyt lapsuudesta mieleeni ja kuvaa harvinaisen usein elämääni nyttemmin, koko lailla nopeasti vaihtuvissa kuvioissa. 

Seuraavaksi kuitenkin unten maille. Siellä on aina rauhallista eikä tarvitse hoppuilla tai hoputtaa. Hyvä niin. Hyttyseloa?

Uusi uimapuku, syntymäpäivälahja mieheltä. Toivomaani 50-luvun mallistoa, For Lunalta. En taida aivan hyttyseltä näyttää, mutta parasta vain olla iloinen siitä ja siitä, että en kuitenkaan elefantistakaan kävisi!

Höpöhöpö ja lörppö

Loma loppukoon. Nämä päivät vetelehtien, muka lukien, mässyttäen, musaa suurkuluttaen. Kyllä näitä nyt on jo ollut. Tahdon toimintaa! 

Vaikka näinhän se juuri pitää mennä, tylsistykseen asti, jotta taas jaksaa. Enkä voi väittää, etteikö minulla nytkin olisi paljonkin hyvää ja tarpeellista tekemistä, mutta samanaikaisesti en vain jaksa, en jaksa käydä edes kaupassa. Sanomattakin lienee selvää, että vietän edelleen aikaa yöpuvussa. Ja juon aamukahvien jatkumoa. Olisikohan neljäs kuppi meneillään... 

Olen yrittänyt käyttää tämän tyhjän päivän siihen, että keskittyisin kunnolla romaaniin. Välillä se jopa onnistuu, mutta Leonie Swannin kehuttu rikostarina Murha laitumella kulkee eteenpäin niin verkkaisesti, että ajatukset lähtevät helposti muille urille. En kuitenkaan aio luovuttaa. Tämä dekkari luetaan viikonlopun aikana, oli mikä oli. Sitäpaitsi ilmat ovat täydellisen sopivia sisällä vetkuiluun. Ei tule huono omatunto hienon päivän hukkaamisesta!

Välillä vain hiipii mieleeni ajatus, että olenpas hassussa elämäntilanteessa: että minulla todellakin on aikaa tällaiseen nuorisotyyppiseen hengaamiseen. Tällaistako se sinkkuelämä oli? Olen jo ehtinyt unohtaa... Tai ehkä pitäisi kysyä: tällaistako se sinkkuelämä oli, jos ei ahdistanut? Tällä hetkellä en ole ahdistunut, en ole jaksanut ajatella mitään syvällisempää, olen keskittynyt siihen, että kello kulkee hitaasti eteenpäin ja loma vääjäämättä loppuu pian. Oikeastaan nyt ollaan jo ihan tavallisen viikonlopun puolella, loman edut on jo eräällä tavalla eletty.

Ja viikonlopun to do -listalta löytyy kauppareissun ohelle mm. uintia, kirjastoa ja pyykinpesua. Siis ihan tavallista elämää se sinkkuelämäkin voi olla. Tosin en nyt oikein osaa sanoa, josko tätä edes enää voi sinkkuelämäksi sanoa, jos odottaa jotakuta erityistä ihmistä palaavaksi lomaltaan ja tietää, että se palaa päätäpahkaa omaan kainaloon.

Että olen kai vaan aika onnellinen höpöttäjä ja ajantuhlaaja, enkä syystä tippaakaan ahdistunut. Ja näköjään myös aika lörppö, mutta ei kai se haittaa?

Kuva: Lady-bug

Ammatiltaan askartelija

Lyyli on hyvä askartelemaan: tarvitaan vain valkoista paperia, tusseja tai muita värikyniä, teippiä, joskus liimaa. Näistä tarveaineista syntyy useimmiten ihmishahmoja, mutta joskus myös muita mitä mielikuvituksellisempia keksintöjä. Myös ulkoa kantautuu mukaan askartelumateriaaliksi lehtiä tai keppejä, ja valitettavan usein äidin imuriin joutuu lehden päällä aikansa seisonut keitto tai karkit (kun äiti ei enää kestä ajatusta sadoista pienenpienistä paperinpaloista leviämässä sinne tänne). Kuivuneita lehtiä ja niistä tehtyjä teippiviritelmiä on myös jouduttu karsimaan roskikseen. Toisinaan taas kukkaviritelmät kaipaavat äidin teippaavaa apukättä tai hajuvettä lainaksi – pitäähän nyt kukan tuoksua joltain!

Kuvasin eräänä kauniina kesäloman aamupäivänä tyypillisimmästä tyypillisimpää askartelun jälkeistä leikkituokiota. Samalla sain ikuistettua teille mattoni, joka toimii paitsi oivana askartelualustana – ja on siten täynnä tussinviiruja – myös harmillisena pölynkerääjänä. (Tähän mattoon pitäisi siis ne lakanat saada sopimaan. Aika vaikeaa, jos haluaa nimenomaan kukkakuvioita.) 

Lyylin leikit ovat siitä hauskoja kuunneltavia, että hahmot neuvottelevat hyvinkin aikuismaisesti keskenään erilaisista asioista, joskus melkolailla tuimaan sävyyn. Tyttö tuntuu harjoittelevan sosiaalisia tilanteita askartelemiensa nukkien avulla ääneen puhuen. Mielestäni kypsää, hienoa toimintaa, varmaankin hyvin tyypillistä lapsille, jotka ovat verbaalisia, kuten Lyyli tuntuu olevan. 

Jottei nyt kuitenkaan menisi oman lapsen kehumiseksi, täytyy myöntää, että viime aikoina olen huomannut Lyylin tulleen hieman huonoksi leikkijäksi samanikäisten kanssa. Hän tietysti viettää niin kovasti aikaa itsekseen ja pelkästään aikuisten seurassa, että toisten samanikäisten kanssa leikkiminen tuntuu luonnollisesti hieman vaikealta ainakin alkuun, näin alkusyksyllä pitkän tarhatauon jälkeen. Lisäksi moni kaverini lapsi ehkä on hiukan erityyppinen leikkijä, ja omien lelujen jakaminen kotona tuntuu hankalalta, kun ei ole siihen tottunut. Äidille tullaankin nykyään jo kantelemaan, että tuo ei leiki minun kanssani. Tuntuu siltä, että Lyylistä on tullut iso tyttö! Ihan samoja pulmiahan me alakoulussa ratkaisemme!

Osaan myös kuvitella, että leikkiminen sisarusten välillä on juuri tällaista: harmitusta, itkua, kantelemista, mököttämistä, toki myös paljon ilon hetkiä, toveruutta. Lyyliä on kovasti tuntunut välillä surettavan se, ettei hänellä ole siskoa – on sitä jopa kyynelehditty ja puhuttu suruääneen. Itse en enää ole aikoihin edes oikeastaan ajatellut asiaa, harmitellut sitä, että olen vain yhden lapsen äiti. Eihän se ole mikään häpeä tai puute. Minulla sentään on yksi lapsi! Ja mitä ihanin. Voiko sen enempää pyytää? 

Muistan kerran, kun opetin alkeissuomea yksityisoppilaalle, oppilaani kysyneen, että miten sanotaan suomeksi "minulla on yksi lapsi". Käänsin englanninkielisen kysymyksen näillä sanoilla, mihin hän totesi, että tuo on kaunein lause, mitä hän on suomeksi kuullut. Olen monesti jälkikäteen ajatellut asiaa. Niinhän se voi olla! Minulla on yksi lapsi. Miten kaunista, miten positiivista, miten selkeää. 

Itse ajattelen, etten välttämättä voi aina sanoa noin, ehkä minulla on jonain päivänä useampi lapsi, mutta en ajattele niin tyytymättömyyttäni tai suruissani. Näen monilapsisissa perheissä mahdollisuuksia, joita pelkästään yhden vanhemman ja lapsen väliset suhteet eivät tarjoa, mutta myös sellaisia haasteita, joiden edessä oma jaksaminen todellakin punnitaan. Olisikohan minusta siihen, monen lapsen äidiksi, huomaan nykyisin yhä usemmin salaa miettiväni. Etenkin tilanteessa, jossa on minun, ehkä sinun, sitten mahdollisesti meidän lapsia. Elämää, joka varmasti on todella erilaista, mitä minä ja Lyyli nyt vietämme!

Mutta miksipä nyt pohtia sellaista, mikä on kaukana, ehkä tavoittamattomissa? Nyt on aika nauttia näistä tytön omista leikeistä, rauhallisista, pitkistä Hesarin täyttämistä aamuista, siitä, että kodinhoitoon menee hyvin vähän aikaa eikä juuri koskaan tule sellaista oloa, etten olisi ehtinyt omia tärkeitä asioitani. 

Aika nauttia siitä, että minulla todellakin on vain yksi rauhallinen lapsi, ammatiltaan askartelija. Tänä kesänä hän on askarrellut todella paljon, mutta todella paljon olemme viimeisen kahden yhteisen lomaviikon aikana ehtineet myös muuta: on uitu, pyöräilty, leikkipuistoiltu, nähty kavereita, kahviteltu, leffailtu, kokattu – yhdessä. Joka päivä vähintään yksi meno, usein kaksikin. Olen oikein tyytyväinen siihen, että lapseni on saanut tehdä asioita, joita lapsien kuuluu saada tehdä; olen tyytyväinen, että olen itsekin mielelläni ollut näissä mukana. Omat kirjani ovat pääosin jääneet lukematta, mutta viis siitä. Olkoon sitten vaikka se pimeä ja synkkä lokakuu lukukuuni.

Kiitos kesä, muistakaamme tämä kesä näistä iloisista ihmisfiguureista. Sillä niitä me olemme!

Sisustusblogi ja muuta lauantaimakiaa

Selkeä, kekseliäs, simppeli ja mielenkiintoinen sisustusblogi: Home in Hel. Kai kaikki jo sen tiesittekin?

Ei mulla nyt muuta. Kuuntelen hyvää musiikkia ja odotan Lyylin väsähtämistä askartelujensa pariin. Olimme maauimalassa päivän ja aika hiljaisia tyttöjä nyt ollaan. Väsyttää vähän. 

Oi kesä, oi kauneus. Tämä musiikki herkistää minut: Gheorghe Zamfir: The Lonely Shepherd elokuvasta Kill Bill.

 

Kuva: Sprengben [why not get a friend]

Mummulassa

Lapsena vietettiin jokainen kaunis kesäpäivä mummulassa: uitiin joessa, saunotiin vanhassa ja pimeässä saunassa, grillattiin alkeellisella pallogrillillä pihassa, pyöräiltiin, juostiin, soudeltiin, kirmailtiin. Jossain vaiheessa tällaiset kesäpäivät jäivät historiaan. Enää ei huvittanut. Lyhyesti sanottuna asioiden tärkeysjärjestys muuttui, kun maailma avartui ja paljasti uusia mahdollisuuksiaan.

Viime vuosina uudetkin mahdollisuudet ovat arkipäiväistyneet: työt, harrastukset, opiskelu, vapaa-ajan sosiaaliset ja viihteelliset viettotavat ovat nyt arkea, ja pikkuhiljaa paluu mummulaan, rauhalliseen, alkeelliseen elämään muutamaksi hetkeksi kesän aikana kiinnostaa jälleen. Kuinka ihanaa saunoa, maata nurmikolla, katsella pilvien kulkua ja uppoutua vanhaan maisemaan.

Tänä kesänä vietin yhden pitkän viikonlopun mummulan ulkomökissä jatsien lomassa. Kuin tilauksesta ilmat suosivat, tuntui todellakin kesältä. Aika melkein pysähtyi (vaikka pitikin välillä vilkuilla kelloa, ettei olisi myöhästynyt yövuorosta jazzravintolassa...). Sellaista tunnetta ei välttämättä kovin usein tule enää nykyään vastaan, vaikka olenkin hyvä uppoutumaan keskusteluihin ja unohtamaan ajan kulun. 

Nyt tuntuu jo syksyltä. Tämä jokavuotinen paluu kaupunkiin tuntui sateen säestämänä kuin elokuun tulolta, ja oikeastaan aloin odottaa töiden alkamista. Mielelläni menisin jo elokuun ensi päivinä töihin ja pitäisin vaikka marraskuussa kaksi viikkoa syyslomaa. Mutta ilmeisesti suuremmat tahot haluavat toisin. 

Kesää on siis vielä jäljellä, ehkä pitää käyttää se kuten tarkoitus on: nukkuen, tehden retkiä, lukien ja nautiskellen. Tällä hetkellä pää on tyhjä kaikesta, univelkaa Pori Jazz -viikosta vielä riittää ja paljon ihania muistoja on käsiteltävänä. Ehkä tänään vain olen.

Ohessa kuvia siivoushetken lomasta mummulassa.