Läksiäiset Lokkisaaresta

Olen suorastaan huvittava, sillä huomenna vietämme kotimme läksiäisiä – vailla tietoa siitä, milloin ja mihin täältä muutamme. Jotain halusin keksiä mielenvirkistykseksi, ja olen iloinen siitä, että moni tuttava pääsee paikalle. Eritoten iloitsen, että paikalle tulee niitä tuttuja, jotka eivät täällä vielä ole aiemmin käyneet. Ties vaikka sitten jäisikin heidän ainokaiseksi käynnikseen...

Tänään päätin, että asunnon myyntiä lykätään kuitenkin siiheksi, että vauva saadaan maailmaan. Siinä on tarpeeksi puuhaa yhdelle aikuiselle. Muuttaa ehtii myöhemminkin. 

Tänään oli muullakin tavalla käänteentekevä päivä: tekisi mieli kirjoittaa kaikista "niistä", joita olen tänään manaillut, mutta aloin uudelleen DNRS-harjoitukset, ja tajusin vasta kunnolla DNRS-ryhmään Facebookissa eilen liityttyäni, että omista oireista, ikävistä ajatuksista ja sellaisesta kaikesta turhasta, joka ei johda parempaan oloon tai paranemiseen, ei saa puhua. Oikeastaan niitä ei saa edes ajatella. Jos jollain tapaa on pakko viitata menneeseen, voi puhua "niistä" tai haasteista. Täällä blogissani olen puhunut niin negatiivisesti viime aikoina, että mielestäni on turha edes viitata haasteisiin, kun kaikki lukijat tietävät tilanteeni. 

Aloitan askeltreenit eli DNRS-ohjelmaan kuuluvan muistelu/visiointi/meditointiosuuden vasta äitiysloman alkumetreillä, mutta päätin, että ajatusmaailmaani ja siihen liittyvää ajatusten verbalisointia rupean muokkaamaan välittömästi. Olen ollut niin synkkä, pelokas ja ahdistunut, että nyt vain teen äkkikäännöksen asiassa. Helppoa se ei taatusti tule olemaan, mutta varmasti sen väärtti. Tästä lähtien olen paraneva, pohdiskeleva ja luottavainen, koska päätän niin. Se on valintani, ja minä olen ainoa ihminen, joka voin valita oman terveyteni puolesta. Länsimainen lääketiede on jo antanut tähän minkä voi, ja lähes ainoa jäljellejäävä, hyvin suurella todennäköisyydellä myös toimiva keino on nyt ulottuvillani, joten toki tartun siihen. 

Tavoitteenani on päästä elämään normaalin ihmisen elämää: pystyä asumaan tavallisissa asunnoissa ilman tällaista rumbaa kuin tähän asti olen joutunut tekemään. Eihän ole realistista, että kävisin 78 eri asuntoa katsomassa, koenukkusin 14:ssä tai käyttäisin homekoiria 7:ssä. Se, mitä voin toivoa, on, että löytyy neljä–viisi hintaluokaltaan sopivaa asuntoa, joista jonkun kohdalla natsaa. Muutamaa voi testailla esim. homekoirin, mutta siinä kaikki. 

Tänään päätin pysäyttää myös katumiseni. Mitä väliä on rahanmenolla tai huonoilla valinnoilla. Toimin kuten silloin parhaaksi näin, on aivan turha nyt itkeä niitä rahoja tai sitä remonttia, jonka teetin. Kaikki tehtiin parhaassa uskossa parhaan sisäilman saamiseksi. Pahemminkin olisi voinut käydä.

Vauva iltajumppaa masussa; asia joka ilahduttaa tänään kovasti. Toinen ilonaihe olivat iltaiset keskustelut Lyylin kanssa: päätimme joka ilta sanoa päivän kolme kivointa juttua. Minun taisivat sillä hetkellä olla päätös muuttaa ajatusmaailmaani, puhelinkeskustelu ystävän kanssa ja hyvän kirjan saaminen kirjaston varauslistalta. 

Nytpä siirryn suihkun kautta sen pariin. Hyvää yötä ja vieläkin parempaa huomista, meillä se sujuu juhlien. 

Uuden lehden kääntyessä

Aika kuvatonta on tämä elämä, kun en jaksa enää tarttua järjestelmäkameraan. Tekisi tietysti mieleni luvata, että ensi vuonna sekin muuttuu, mutta en tee sen ihmeempiä lupauksia tulevalle vuodelle. Viime vuonna lupasin, että ryhdyn vaatteiden ja kirjojen ostolakkoon, ja kuinkas siinä kävikään. No, kirjojen ostelu pysyi minimissä, neljä-viisi tuli hankittua, mutta vaatteita enemmän. Kaikki kuitenkin tarpeeseen ja käyttöön, joten sikäli voin olla tyytyväinen. Sehän vaatteiden ostamisen tavoite tulisi aina ollakin: vain todelliseen tarpeeseen ja heti päälle, ei kaappeihin pölyttymään. 

Vaikka olen jouluihminen, viime vuosina uuden vuoden alkaminen on tuntunut jopa joulua raikkaammalta ja odotetummalta tapahtumalta. Kuin saisi kääntää uuden lehden elämässään! Mikään ei tietenkään muutu, mutta pään sisällä on kuin puhdistunut olo: monenlainen uusi on mahdollista. Joulun lepopäivien jälkeen uuden alkamiseen on myös energiaa, ainakin ajatuksen tasolla. 

Yhden muutoksen aion kuitenkin toteuttaa, sillä ei uutta vuotta ilman jonkinlaista itsensä haastamista: aloitan sokerilakon - tai tarkemmin sanottuna osittaisen lakon: ei sokeria kotona, koulussa eikä kahviloissa. Vieraisilla ollessa ja erityistilanteissa saa syödä, mitä mieli tekee. Vehnäähän välttelen muutenkin, mutta jouluna sitä kyllä on tullut kulutettua, joten sama kuin sokeriin pätee siihen 1.1. alkaen. Tiedä sitten, onkohan tämäkin liikaa luvattu, mutta haluan kokeilla vähäsokerisuutta kolmen kuukauden ajan. Muutama vuosi sitten olin kaksi kuukautta alkoholittomalla, sokerittomalla ja vehnättömällä, eikä se nyt ihan kamalaa ollut, vähän tylsää elämää ehkä. 

Tylsistynyt olen nytkin, siksi kenties täällä. Olen maalla neljättä päivää, ja muutaman kirjan, yhden loppuunsaatetun ja yhden kokonaan täällä tehdyn käsityön, pelailujen ja ulkoilujen jäljiltä kaipaisin jo vähän enemmän toimintaa. Toisaalta en saa aikaiseksi ottaa yhteyttä ystäviin; täällä maalla olevia tuttuja en ole ehkä noin kymmeneen vuoteen hätyytellyt, sillä yleensä tänne tullessa on sellainen olo, että haluan olla vain ihan omassa rauhassa. Tänään heräsin kyselemään Helsingin ihmisiltä ensi viikosta, josko muutaman ystävän ehtisi nähdä. 

Vähän ahdistaa kotiinpaluu. Lyyli lähti tänään isovanhemmilleen, ja olen ensi viikon yksin Helsingissä. Toisaalta olen aina pitänyt yksinolosta, mutta tällä erää koti pelottaa, kun melkein aina oireilen siellä. Eikä oleskelu yksin neljän seinän sisällä kaukana kaupungin vilskeestä nykyään vain sovi minulle. Toki mielessä on monenlaisia suunnitelmia: käydä leffassa, museossa, tanssitunneilla, lukea espanjaa, mutta kuitenkin viettäisin suuren osan päivästä yksin kotona, kun ei sitä nyt koko päivää jaksa liikenteessäkään olla. Sitä paitsi se on aika hintavaa touhua.

Ehkä kaikki kuitenkin soljahtaa jotenkin paikoilleen. Pakko siihen on uskoa. Paras uuden vuoden ajatus olisikin luottaa elämään enemmän; tämä pian jo mennyt vuosi on ollut kohdallani murehtimisen, pelkojen ja tyytymättömyyden vuosi, ja vaikka kaikki ei ole vieläkään kohdillaan (en saanut joulupaketista miestä), ajatus siitä, ettei kaiken tarvitsekaan olla jämptisti paikoillaan ja "oikein", on saanut ajatuksissani päivä päivältä enemmän sijaa. Voin silti olla tyytyväinen ja jopa onnellinen. 

Muumien Tuutikki-hahmon tavoin ensi vuonna voisin ajatella useammin, että "kaikki on hyvin epävarmaa", mutta "juuri se tekee minut levolliseksi". 

Ähkyä, pöhkyä ja ällömakeita unia

Piparitaikinasta saa pahemman ähkyn kuin jouluruoasta, ainakin makealle perso. Istunkin nyt ähkyisenä keittiön pöydän ääressä piparintuoksun ympäröimänä, vaikka olisi varmasti parasta liikkua – niinhän hevosiakin kävelytetään ähkyn iskettyä. Olo on kuitenkin niin raukea, että jumpan sijaan pistäydyn täällä. Ehkäpä tästä tulee taas tapa, sillä syksyn pahimmat viikot ovat nyt ohi.

Aloin lokakuun lopussa treenata Dynamic Neural Retraining System -metodin mukaan, sillä olin kuullut ihmeitä sen parantavasta tehosta. Menetelmä perustuu aivojen limbisen järjestelmän kuntouttamiseen, ja sen tavoitteena on vaikuttaa esim. monikemikaaliyliherkkyyden syntymekanismeihin ja poistaa yliherkkyysoireet. 

Menetelmässä pureudutaan asenteeseen ja sukelletaan positiivisiin muistoihin ja luodaan niiden avulla yhtä positiivisia tulevaisuuden kuvia. Joka päivä puolen vuoden ajan pitäisi treenata tunti päivässä. Alussa jaksoinkin tunnin treenejä, pitäen tosin silloin tällöin taukopäiviä. Parin viikon treenailun jälkeen siirryin ensin 45-minuuttisiin sessioihin ja lopulta stressaantuneena ajan vähyydestä ja ainaisesta kiireestä lyhensin tuokiot puolen tunnin mittaisiin. Sekin on tuntunut välillä liialta, ja taukopäiviä on toisinaan ollut kolmekin putkeen. 

Aivan putkeen eivät siis harjoitukset ole menneet, mutta päätin, että seuraavalla pitkällä lomalla teen sitten niitä tunninkin treenejä. Ei tämä lyhennytty versio menetelmästä haitaksi liene: ajatukseni ovat olleet hieman iloisemmat viime aikoina ja ainakin olen nukkunut pääsääntöisesti hyvin. Välillä näen myös hyvin onnellisia rakkausunia, jollaisia en ole nähnyt koskaan näin lyhyen ajan sisällä näin montaa peräkkäin. Vähän niinkuin eräs masennuslääke minuun vaikutti: aloin nähdä kreisejä, mutta mielenkiintoisia unia. Lopetin silti lääkkeen käytön, sillä unien näkeminen oli vähän pelottavaa ja lisäksi hikoilin lääkkeen takia peitot ja tyynyt märiksi jok'ikinen yö. 

Allergiat vaivaavat yhä edelleen, vaikka nyt minulla on kunnon lääkityskin kutinaan. Täytyy vain toivoa, että ajan kanssa remonttiaineiden höyryt täältä haihtuisivat, sillä remontoitavat on remontoitu, eikä tälle kämpälle tällä erää ole enää tehtävissä mitään. Sisäilma ei ole edelleenkään kovin hyvää, eikä huonon ilman syytä ole löytynyt, mutta ehkäpä ilmanlaatu on mennyt hiukan parempaan suuntaan, kun saatiin parveke kuntoon. Vaikea vielä sanoa mitään sen tarkempaa, sillä karttelen edelleen olohuoneessa olemista, koska siellä minua alkaa melkein aina kutittaa, aivastuttaa tai yskittää. Harmillista, mutta nyt on näin. 

Muuttoa en nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa; odotellaan vähintään kesään, ennen kuin tehdään mitään päätöksiä. Koti tuntuu kaikesta huolimatta kodilta, ja pikkuhiljaa aion ottaa olohuoneenkin haltuuni, oireista välittämättä. Tuntuu tärkeältä saada sohva ja oma sänky (päivä)käyttöön – keittiön pöydän ääressä kyyhöttäminen ei pidemmän päälle ole yhtään mukavaa. Ähkyn lisäksi selkä vihoittelee nytkin, kuten lähes joka päivä. 

Hyvä uuden vuoden lupaus olisi vähentää istumista, mutta vielä ei kai ole lupausten aika, vaan nyt viihdyn mieluiten haaveissani ja toiveissani. Ehkä rakkausunistakin tulee vielä joskus totta, mutta kiire senkin suhteen on poissa. Tuntuu mahtavalta, että elämä voi olla hyvää näinkin, ilman sitä täyttymystä, joka kuitenkin on yksi sydämen suurimmista toiveista. 

Sinilinnuista sinisin, auta nyt minua

Sadun sinilintu täytti päähenkilön pienimmänkin toiveen ja näin ryysyläinen nousi superrikkaaksi alta aikayksikön. 

Aivan tuollaista taikanousua en toivo, mutta sinilintu voisi hiukan auttaa minua. Etenevät asiat tosin ilman linnun taikavoimiakin, mutta epätoivo on ollut vallata minut monen monta kertaa. Olen tavattoman surullinen ja masentunut asunnon tuomista lisämurheista. Kyllä näitä murheita nyt tässä olisi riittänyt ilman tätä ehkäpä noin viidentoista tuhannen euron tappioksi koituvaa käännettäkin. 

Tosin nyt sormet ja varpaat ristissä toivon, että hieman pienempi käsittely riittäisi: ikkuna ja ovi hiotaan nyt ensin puulle ja käsitellään uusilla, terveillä maaleilla, todennäköisesti jo syyskuun aikana. Jos vika siis onkin vain ikkunapuitteissa käytetyissä maaleissa, ongelman pitäisi poistua tällaisella käsittelyllä. Jos vika on ydinpuussa, koko tämä remontti on turha ja rahaa palaa taas ilmoille noin kolmen tuhannen euron verran. Kokeiltava kuitenkin on.

Olen ollut paitsi surullinen, aika ajoin myös raivon partaalla. Tällaiset yllättävät, isot menot ovat sangen lamaannuttavia yksinhuoltaja-opettajan kukkarolle. Oikeasti en vielä tässä vaiheessa edes tiedä, miten rahoitan remonttini. Antaako pankki minulle lisää lainaa? Sen tiedän, että remontti on pakko tehdä, koska terveys on tärkein. Jos menetän sen, en voi tehdä töitä, ja sitten ollaan erittäin kaltevalla maalla. Muistamme kertomuksistani varmaan senkin, ettei tuo meidän koulumme sisäilma ole sekään mitään hulppean hyvää, ja elimistöni joutuu kaiken aikaa taistelemaan, nyt sekä kotona että koulussa, mutta tulevaisuudessa toivottavasti vain koulussa ja jossain erittäin kaukaisessa tulevaisuudessa ei toivottavasti taisteluja tarvitse käydä lainkaan, vaan olen päässyt terveeseen sisä/ulkoilmaan mielekkäisiin töihin. Sinilinnun tekemiä taikoja siis odotellessa.

Suihkussa äsken mietin, kuinka tekisi mieli raivota opettajien palkoista. Siitä, kuinka kohtuuttoman kallista yksinhuoltajalle (tai toisaalta myös isolle perheelle) asuminen on pääkaupunkiseudulla. Toisaalta kaikki on omaa valintaa, ja kyllä sitä kieltämättä on käynyt mielessä, että jos tämä asunto nyt ei näillä julmettomilla remonteilla korjaannu, niin sitten on vain lähdettävä täältä pois. Kertakaikkisen kauas, jonnekin sellaiselle paikkakunnalle, jossa asuminen on inhimillisen hintaista ja jonne kenties vielä on rakennettu hirsikoulu, kun hölmö Helsinki/Vantaa/Espoo ei sellaista tajua rakentaa. 

Toisaalta pidän työtäni kohtuupalkkaisena sen vaatimustasoon nähden. Nautin työni sisällöistä ja päiväni pysyvät inhimillisen mittaisina. Viime aikoina tosin oppilaat ovat tulleet uniini, mutta yleensä se on väliaikaista. Paljoa en jaksa lasten murheita vapaa-ajalla murehtia, kun on nämä oman kuplan murheet. 

Murheiden lisäksi huomaan eristyväni entistä enemmän. Olen yksinäinen. Onhan minulla ystäviä, mutta mikään jaksaminen ei riitä, että näkisin heitä riittävän usein. Kaipaan mielettömästi aikuista ihmistä omaan kotiini, vaikka vain seuraksi, en edes kumppaniksi, mutta olen tällä hetkellä luovuttanut etsimisen suhteen. Jaksaminen loppui. Etsiminen oli niin raskasta, lopulta raskaampaa kuin tämä yksinoloon tyytyminen. 

Olen miettinyt paljon ystäviä, niitä menneitä ja nykyisiäkin. Huomaan, kuinka vieraaksi olen tullut entisille hyvillekin tutuille ja kuinka vieraita he ovat minulle. Mistään todella tärkeästä en pystyisi heille enää kertomaan. Oma elämä on sen verran koetellut, muuttanut arvoja, suhtautumista elämään ja toisiin ihmisiin, ja toisaalta eron ja yksinhuoltajaksi joutumisen myötä oma sosiaalinen ja taloudellinen asema on muuttunut niin paljon, ettei sitä oikein osaa eläytyä niiden ihmisten juttuihin, joille tärkeintä tuntuu olevan matkustelu tai vaikka sellainen pakkomielle, että nyt kun on lapsi, niin pakko edelleen matkustaa yhtä paljon kuin ennen, vain todistaakseen itselleen ja muille, että lapsi ei pilaa elämää. Jollakulla on pakko ennen 40-vuotispäivää matkustaa tyyliin sadassa maassa, mutta ihanaa kun se kakkoskämppä on maksettu, niin sen vuokraamisesta tulee lisätuloja. 

Itse ei vaan pysty ymmärtämään, kun mietttii nyt sitä, että ei voi lähteä kaverin luo Savonlinnaan viikonlopuksi, kun junaliput on niin helvetin kalliit. (Muutama muukin syy päälle, mutta tuo yksi todellinen niistä.)

No, pakkoko sitä sitten on edes yrittää enää elää keskiluokkaista elämää. Mutta kun ei muuta osaa. Kai elämä pikkuhiljaa pakottaa muuttamaan elämäntyyliä, jollei jostain lehahda elämääni sinilinnuista sinisintä. En tosin oikein tiedä, millaista lintua odotan tai millaisia ihmeitä ajattelen sen tekevän. Kertoo varmaan masennuksen asteesta, että ei oikeastaan enää edes odota käännettä parempaan päin, kun se tuntuu niin mahdottomalta. Vaikka ulkoisesti asiat paranisivatkin: asunto saataisiin kuntoon, työkyky säilyisi, ystävyyksiä olisi, en oikein osaa uskoa ja luottaa siihen, että minä enää paranen. Jollain tavalla tämä haikeus, kärsiminen ja suru ovat tulleet elämääni jäädäkseen. Aina niiden kanssa ei ole niin raskasta elää, mutta toisinaan toivoisin, että ilo palaisi edes hetkeksi. Ehkäpä se joskus palaa.

Onneksi on nyt tuo terapeutti elämässäni. Hän on vähän kuin ystävän korvike! Ja viisaita sanoja hän lausuu. Ja uskaltaa nauraakin minulle! Se on hyvä. Viimeisimmästä tapaamisesta jäi mieleeni, kuinka hän vain totesi, että älä luulekaan, että kaikki ymmärtäisivät, millaista on olla yksinhuoltaja. Harva tajuaa todella, ja yleensä se, joka tajuaa, on itsekin joskus kokenut jotain vastaavaa. Ja sitten hän nauroi suunnitelmilleni, että kymmenen vuoden päästä kyllä matkustan, sitten on oltava varaa! Onhan hyvä suhtautua tulevaisuuteen optimistisesti. 

Tämä nyt oli tällaista tajunnanvirtaa. Ei kannata huolestua, kyllä mä pärjään, me pärjätään, aina ollaan pärjätty, mutta nyt vaan harmittaa niin kovasti, ja jonnekin se harmi oli päästävä purkamaan. Sydänverellä kirjoitettu, mutta totuudensiemen tekstissä on mukana. Jos entiset ystävät löytävät tarinasta itsensä, he järkevinä ihmisinä eivät loukkaannu, vaan ymmärtävät, että asiat menivät näin, ja me kasvoimme erillemme osin itsestämme riippumattomista syistä, osin varmaan persooniemme erilaisuudesta johtuen.

Välillä mietin sellaistakin, että jos olisin löytänyt jostain miehen, jonka tulot olisivat hurjat, olihan se tehnyt elämästäni paljon helpompaa. Mutta onnellisempi en silti välttämättä olisi, paitsi jos rakkautemme olisi todellista. Rahan takia naiminen on meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme kuitenkin niin last season. Kyllä sitä tällä opettajankin palkalla lopulta porskuttaa menemään, kun näistä lamaannuttavista ajoista selviää. 

Käytiin kävelyllä

Käytiin kävelyllä hermoja lepuuttamassa, sillä päivä on ollut karmea. Ilmeisesti olen jokaikisenä Lyylin syntttärikekkeripäivänä surkealla tuulella. Stressaantunut, väsynyt, kiukkuinen ja lopulta tavattoman ahdistunut. 

Kekkerit sinällään menivät kivasti: 13 tyttöä kodissamme, eikä mikään mennyt rikki! Lopputohinoissa erään vieraan veli sai kuitenkin sotkettua puhtaan puolen eteisen matosta, ja tiedossa on siksi pesulakeikka. Juhlissa matto tietysti oli likainen puoli päälläpäin, mutta tämä viimoisin vieraamme haettiin kaksi tuntia myöhässä (!) ja olin jo ehtinyt siivota kämpän ajatellen, että ei tässä mitään enää ehdi tapahtua, joten voin kääntää putipuhtaan puolen matosta esille. Väärin.

No, pesula hoitanee hommansa ja samalla saan keittiön maton vietyä pesuun. Eihän se olekaan odottanut tuolla eteisen nurkassa kuin muutaman kuukauden. :)

Monenlaisia murheita on ehtinyt tämän päivän aikana miettiä. Kaipa nämä tyttären syntymiseen ja vanhenemiseen liittyvät juhlat ovat tapahtumia, jolloin mielen synkät vedet tulvivat yli. Kuinka monta kertaa tänäänkin olen ehtinyt toivoa, että olisipa Veikko nyt täällä kanssani. Terveenä ja tavallisena itsenään jakamassa päivän annosta. Ja etupäässä jakamassa elämää kanssani. 

Bongasin Tinderissä pari viikkoa sitten kelpo miehen. Viesteiltiin muutama viikko ja tavattiin sunnuntaina. Oli mahtavaa: kahdeksan tunnin treffit. Tavattiin uudelleen tiistaina, neljän tunnin ajan. Edelleen hyvää, kivaa, mutta eilen alkoi tuntua, että joku tässä hiertää. En osaa edes selittää, mikä. Siksi olen synkkänä.

Mies on kiireinen, ei ehdi nähdä pitkään aikaan uudestaan. Minullakin tietysti rajoitteeni. En tiedä, onko nyt kysymys vain siitä, että olen sellainen hätähousu, etten kestä sitä, että täytyy rajoittaa tapaamiset kertaan viikossa tai jopa kertaan kahdessa viikossa vai siitä, että tämä vain on väärä mies minulle. Molemmat meistä olemme kyllä kiinnostuneita toisistamme, se on selvää, mutta olenko minä kuitenkin se kiinnostuneempi osapuoli, se jolla on aikaa parisuhteeseen? 

Kävelyllä ehti miettiä monta ajatusta. Kävelyllä ehti taas kerran todeta, että olisipa kiva olla kesällä muutakin kuin yksin. Viimeksi muistan viettäneeni todella onnellisen parisuhdekesän vuonna 2007, kymmenen vuotta sitten. 2012 oli lupaava sekin. Kaikkien muiden kesien vehreyteen sekoittuu niin paljon surua, kaipausta, yksinäisyyttä ja luopumista, että todella toivon tämän kesän antavan jotain muutakin. 

Sitten jälleen muistan, että olen kuitenkin saanut suurimman aarteen, mitä kaivata saattaa. Tytär suloisin. 

Päiväunet ja päivän pohdinnat

Tarvitset ja ansaitset päiväunet. Lisäksi ehdit ne ottaa. Niinpä nukkumaan!

Tulin kotiin viiden aikaan, sillä flunssaisena en voinut mennä tanssitunnille. Söin, otin pari valokuvaa iltapäiväauringon valaistessa olohuonettamme ja vaivuin unille. Ajattelin ja toivoin, että heräisin järkevään aikaan, ehkäpä tunnin nukuttuani.

Kun nousin, kello näytti 21.11. Neljä tuntiahan siinä oli vierähtänyt taju kankaalla. Erittäin järkevää toimintaa. 

Ja vielä sitäkin järkevämpää oli keittää iltakahvit noustuani. Olisinkohan kietaissut toisen kahvikupposen siinä kymmenen aikaan illalla. 

Parasta tässä kuitenkin on se, että herättyäni olin onnellinen: virkeä ja hyvällä tuulella. Olin unohtanut kaiken ärsyttävän, mitä viikkoon on mahtunut. 

Olen toipunut remonttilaskun tuomasta järkytyksestä ja tajunnut laskelmia tehtyäni, että ei tuo uusi summa nyt niin pieleen mennytkään kuin aluksi tuntui. Olin vain suhtautunut liian optimistisesti remontin kustannuksiin, sillä remonttimies oli laskenut ne alkujen aluksikin ihan alakanttiin, mutta matkan varrella muistanut, että unohti laskuista parketin. Olisi pitänyt heti ynnätä se mukaan, sillä sehän on usean tuhannen euron ostos sellaisenaan.

Lisäksi teetin remonttifirmalla muutamia pieniä lisähommia, joten lopullinen lasku on vain noin neljätuhatta yli sen kymppitonnin, jonka tällaisesta remontista varmasti olisin joka tapauksessa joutunut maksamaan, kun kämpässä kuitenkin maalattiin kaikki ja revittiin kahden ison huoneen sekä eteisen lattiat ja laitettiin niihin parketit sekä tehtiin pieniä fiksauksia, kuten vaihdettiin väliovi ja tehtiin ilmastointiaukkoja.

Summa summarum: ilman remonttia täällä olisi todella ärsyttävä asua sekä visuaalisesti että mahdollisesti myös terveyden kannalta, enkä itse olisi tuollaiseen remonttiin pystynyt etenkään siinä olotilassa, kuin syksyllä muuton kynnyksellä olin. Eikä minulla ole edes remontoimisen taitoa! Korkeintaan maalaaminen olisi voinut onnistua, mutta siihenkin olisi tarvittu monen viikon lomaperiodi. Joten mitä turhaan suremaan, näin tässä piti käymän.

Tämänkertaista remonttia maksetaan laskujeni mukaan vuoden 2024 loppuun asti, johon on vain reilut seitsemän vuotta, jotka kyllä tulevat humpsahtamaan aivan yhtä nopeasti kuin edellisetkin seitsemän. Ainoa mikä mietityttää on nyt se, miten vielä kaupan päälle onnistun säästämään terapiaan rahaa... Mutta nämä nyt ovat näitä toissijaisia elämän ongelmia. Ei tarvitse lukea kuin yksi ainut uutinen Syyriasta, niin omista murheista ei kehtaa valittaa ääneen mihinkään. 

Vaan murheensa kullakin, oli niiden kokoluokka mikä tahansa. Tämän loppuillan ajan, jonka vielä valveilla viihdyn, yritän olla ajattelematta päivän aikaisia ajatuksia. Juuri tänään, auringon niin kauniisti hivellessä ihoa, on tuntunut entistä tärkeämmältä löytää vierelle joku kiva tyyppi – ja entistä surullisemmalta, kun tiedän kuinka vaikeaa se on. 

Miten voisin hyväksyä sen, että olen aina vain yksin. Miten voisin olla onnellinen ilman rakkautta?

Kvartaalikatsaus

Neljäsosa vuodesta humpsahti, ja yhtäkkiä onkin kevät. Niinpä on tullut aika päivittää keväisiä tuntoja, tunnustuksiakaan unohtamatta. 

Ensinnäkin on ihme, että olen tähän aikaan illasta tietokoneen äärellä ja vielä näinkin järjellisissä tehtävissä kuin kirjoituspuuhissa. Yleensähän olen jo yhdeksän pintaan unten mailla. Osasyy tähän taitaa olla se, että lopetin espanjankurssin kesken. En vain enää jaksanut sitä, että ainoana omana arki-iltanani olisin kotona vasta puoli yhdeksän aikoihin. Nyt kun olen kotona aiemmin, ehdin kitata kahvia niin, ettei illansuussa enää uni hyökkää, kuten tavallisesti. 

Valon lisäännyttyä tuntuu siltä kuin aikaakin olisi enemmän. Viime viikot olenkin tanssinut ja jumpannut melko lailla ahkerasti. Arki kuitenkin painaa päälle sellaisella voimalla, että liikunnan määrä pysyy varsin kohtuullisena. Ylikunnosta ei pelkoa! 

Toisaalta olen paksuuntunut: reilu vuosi Veikon kuoleman jälkeen meni laihana: olin kai niin surkealla tuulella koko ajan, ettei ruokakaan oikein maistunut. Jaksoin myös tehdä ahkerammin ruokaa; nyt olen taas vähän repsahtanut syömään mitä sattuu, enkä ole malttanut pysähtyä nauttimaan aterioistani sen enempää kuin ennenkään, oikeastaan päinvastoin, vaikka uudenvuodenlupauksessani muuta uumoilinkin. 

Tänään kuitenkin paistoin falefellejä illansuussa, perjantain lounasta varten. Omat eväät kulkevat mukanani muutamana päivänä viikossa, muulloin syön kouluruokaa. 

Eivätkä muutkaan lupaukset tälle vuodelle kauaa pitäneet: jo tammikuun lopulla ostin yhden kirjan, tosin sen jälkeen en yhtään enempää, vaikka mieli on monta kertaa tehnyt. Tuo kirja on onneksi ollut varsin tarpeellinen opetuksessa – olen käyttänyt sitä viikottain. 

Maaliskuun puolessavälissä iski jokakeväinen "mulla ei oo mitään kaunista vaatetta, vaan kaikki on tällaisia kuluneita rytkyjä" -tunne, ja sorruin hankkimaan urheilukuteita ja kevätkengät. Se siitä ostolakosta, sillä vielä on ostettava 15 vuotta vanhojen kollegehousujen tilalle uudet sekä muutama freesi jumppapaitakin. Vanhat haisevat, kirjaimellisesti. 

Tunnustuksista jos puhutaan, niin tunnustetaan nyt sitten sellainenkin juttu, että olen ihastunut ihmiseen! Se on tehnyt minut niin onnelliseksi, että olen melkein unohtanut ahdistua! Ei todennäköisesti ole mitään pelkoa siitä, että ihastus muuttuisi sen syvemmäksi ihmissuhteeksi, mutta tämäkin jo riittää. Tuntuu, että niin monen vuoden surun jälkeen olen vihdoinkin jollain aidolla tavalla onnellinen kuitenkaan takertumatta kehenkään tai pakkomielteisesti olettamatta, että tässä se nyt sitten on. Riittää, kunhan näen toista tarpeeksi usein ja saan puhua hänen kanssaan. :)

Eiköhän tässä ollut kvartaalikatsausta riittämiin. Mielenkiintoiset kolme kuukautta takana; täytyy myöntää, että odotukset seuraavilta kolmelta kuukaudelta eivät ole järin suuret: pelkään vain kovasti, että kosahtaa korkealta ja muutun taas onnettomaksi ja yksinäiseksi surijaksi. 

En lätise

Kirjoitan nyt suoraan. Kirjoitan juuri niin kuin asiat ovat, enkä lätise. – Tuttavani legendaarisia lauseita muokaten, sopivat nimittäin minullekin kuin sade tähän iäti jatkuvaan syksyyn.

Jos pahoitat mielesi helposti, kehotan lukemaan muita areenoita. Tämähän tosiaan on päiväkirjani, ja kielenkäyttöni on ihan yhtä värikästä kuin elämäni, enkä liikaa lukijoita ajattele. Ehkä voisin ajatella enemmänkin, mutta silloin karsisin liikaa vapauttani ilmaista ajatuksiani sellaisina kuin ne ovat. (Eikä täällä juuri kukaan käy ainakaan kommentoimassa, joten miten edes voisin jatkaa toisin?)

Minähän itse tietysti pahoitan mieleni erittäinkin helposti, mutta on sentään tämä areena, jolla saan sen tehdäkin ilman lupaa ja ilman häätöä. Hyvä näin, sillä jossain on ihmisen saatava puhua suunsa puhtaaksi. 

Aiheenani on tänään joulu. Joululoma alkoi juuri, mutta minäpä odotan vain sitä, että joulu olisi jo ohi. Eipä ole viime vuosina joulu napannut, eikä nappaa nytkään. Nappaa entistä vähemmän tänä vuonna. Olen tietysti ihan järkyttävän väsynyt tästä syksystä, muutosta ja kaikista pienistä vastoinkäymisistä, mikä vaikuttaa voimakkaasti tuntemuksiini ja odotuksiini myös joulun, rakkauden juhlan suhteen.

Sanon siis suoraan, niin kuin lupasin, että takana on paska vuosi. Ei paskin kaikista, mutta paska kuitenkin. Mitä sitä kaunistelemaan. Suurinta surua oli menettää odottamani vauva viime kesänä, vaikka lapsenalun isän kanssa tiet olivat jo erkaantuneet. Nytpä sen tiedän aivan varmaksi: lapsia minä en tähän maailmaan enää ehdi saada, ja ehkä hyvä niin. Kunpa vain minulle luvattaisiin se, että se ainokaiseni saa elää pidempään kuin minä, etten joudu enää suurten menetysten keskelle.

Mielessäni on yllättäen pari hyvääkin asiaa: Ensinnäkin tykkään työstäni ihan valtavasti. Pienet lapset ovat huippuja, ja se elämänmaku, joka töissäni maistuu, on melkein kaikkein parasta maailmassa! Tiedän, että osaan hoitaa hommani hyvin ja sovin työtehtäviini, mutta toki on asioita, jotka voisi tehdä paremmin. (Yksi niistä on tämän temperamenttisen luonteenlaatuni hallitseminen, mutta yllättävän hyvin sen töissä kyllä hillitsenkin. Ei turhia kiukkukohtauksia oppilaille eikä rajapintaista kielenkäyttöä tänä syksynä laisinkaan!)

Ja se kaikkein paras asia on oma tyttö, joka elää edelleen. En saata olla pelkäämättä hänen poismenoaan, joten jokainen päivä hänen kanssaan on kuin voitto täällä kuoleman varjon maassa.

Koska lupasin, etten lätisekään, en myöskään sitä tee. En toisaalta myöskään korkkaa viinipulloa ja hukuta suruani viinin lipitykseen, vaan sen sijaan menen nyt suihkuun ja sitten pakkaan. Kipeäksi olen tulossa, kuinkas muutenkaan, juuri kun loma parahiksi pääsi alkamaan. Huomenna kuitenkin lähdetään maalle. Siellä en ole aivan yksin ajatusteni kanssa.

Joulun odotus, poks

Mitä meidän pitää tekemän tunteaksemme joulun?

Minä en ole tehnyt juuri mitään. Yleensä teen, mutta nyt on joulun odottaminen hukkunut huoleen, väsymykseen ja arkeen. 

Väsyttää tämän asunnon laittaminen. Edelleen ovat asiat kesken: viimeinen matto saapumatta ja yhdet ikkunat jälleen verhottomat. Edelliset verhot, kuvan riikinkukkokaunistukset, eivät sopineet uuteen mattoon, joten piti ruveta vielä kaikessa kiireessä ja tilin jo ollessa miinuksella hankkimaan uusia. Tuntui niin karulta olla ilman, eikä perfektionisti minussa voinut hellittää: verhojen ja maton luoma ristiriita oli ahdistava. 

Näinkin maalliset ovat murheeni, joten ehkäpä ollaan turvallisemmilla vesillä! Toki asunnossamme, kodiksikin tätä jo välillä kutsun, tuoksuu edelleen. Usein tuoksuu tunkalta, välillä voimakkaasti ruoalta. Jopa vaatteeni saattavat tuoksua ruoalta; huomaan tilanteen usein töissä, kun olen poissa kotihajuista, joihin tietenkin myös vähän turtuu. (Oireilukin on onneksi ollut vähenemään päin, Luojan kiitos.)

Taloyhtiössämme on tiedostettu yleinen ilmanvaihdon ongelma, mutta enpä nyt oikein ymmärrä, mistä nuo ruokakäryt ovat tänne löytäneet itsensä. Voisikohan kysymyksessä olla sellainen juttu, että kun omassa asunnossaan tekee joskus kunnolla ruokaa, niin siltä tuoksuu sitten koko seuraavan viikon ajan, kun ilmastointi ei kerta kaikkiaan toimi?

Tuuletan minkä kerkeän, mutta talvella ei voi ikkunoita kauhean kauan kerralla pitää auki. Kesällä ehkä helpottaa. Toisaalta näin talven viileydessä kellari ei onneksi haise. Suo siellä, vetelä täällä.

Kahdeksan hankkimani maton (osa onneksi vain edukkaita kuramattoja), kolmien verhojen, sohvan, pöydän, neljän tuolin, jalkalampun, Lyylin huoneen lukuisien uusien huonekalujen ja sisustuselementtien sekä muiden pienempien hankintojen jälkeen olen valmis luovuttamaan. Unelmoin jo seuraavasta muutosta, sellaisesta, jossa asunto vaihtuisi vain hiukan isompaan kolmioon, mutta jonka pohja olisi suunnilleen samanlainen kuin tässä. Silloin ei ehkä tarvitsisi päivittää ihan jokaista huonetta alusta alkaen uuteen uskoon. (Mutta ei pelkoa, ei meillä ole mahdollisuuksia vielä vuosiin muuttaa uudelleen.)

Ja tietenkin, aina vaan, ikuisesti, haaveilen siitä, että en enää olisi asunnon ainoa aikuinen. En tiedä, liittyykö tämän asunnon epäonneen myös se, että tänne jouduin muuttamaan vastentahtoisesti yksin, toisin kuin viime muutossani Helminkadulle. 

Vaikka sitä kuinka olisi tottunut yksinolemiseen, vaikka kuinka nauttisi siitä, että saa tehdä oman päänsä mukaan sisustukset sun muut, ei sitä ikinä kuitenkaan totu siihen, että vain yksin niistä pääsee myös nauttimaan. Jaettu ilo olisi isompi ilo. 

Jotenkin toivoisin, että voisin selättää tämän ainaisen ja jatkuvan kaipuun, mutta en keksimälläkään keksi siihen mitään keinoa. Olen yrittänyt alkaa haaveilla kesätöistä, matkustelusta, uusista harrastuksista: asioista, joista nuorena sain kiksejä – ja jotka riittivät elämänjanooni. Silloin en ollut lainkaan niin suruissani yksinolosta. 

Nykyään tuntuu siltä, että vain nukkuminen auttaa oikein suureen kaipuuseen, mutta eihän sitä nyt kaiken aikaa voi nukkuakaan. Arkisin ei tietenkään ehdi nukkua edes sitä tarvitsemaansa unta, mutta silloin kun aikaa olisi muuhunkin, johonkin kivaan, sitä ei välttämättä haluakaan, kun mukana on aina se suuri ikävä ja harmi. 

Onneksi olen löytänyt lukemisen uudelleen, vaikka koko ajan tuntuu edelleen siltä, ettei siihenkään riitä aika eikä aina puhtikaan. Mutta kirjojen vangitseva ote on se vahva ote, josta tällä hetkellä pidän hyvin paljon. Se ainoa ote, jonka tänäkin jouluna ympärilleni saan. Onhan sen siis riitettävä. 

Virkayskä ja muita terveyteen liittyviä ajatuksia

Neljä päivää työpaikalla ja sieltähän se kurkun kutina, nenän tukkoisuus ja yskä taas saapuivat vierahiksi seuraavaksi kymmeneksi kuukaudeksi – tai yhdeksitoista, sillä tänä vuonna koko kesäkuu meni vielä niistä ja Espanjan-reissun homealtistuksen aiheuttamasta hirmuyskästä toipuessa.

Jo ihkaensimmäisenä uuden lukuvuoden päivänä tosin sain mahdollisen etiäisen, tunteen siitä, että nyt alkoi viimeinen työvuosi tässä koulussa, tiedä sitten miksi. En kai oikein vaan muutenkaan viihdy. Ensi vuonna vähintään jotain terveellisempää, kunhan saan nyt asunnon alle. Sitäkin on taas tullut murehdittua: uuden kotimme rappukäytävän homeilma täytynee eristää lisäseinällä, huoh, sillä kellarin vesivahinko onkin kuulemma jo korjattu. Ja pyh, sanon minä, "korjattu" ehkä, muttei korjattu. 

Tervetuloa homeallergisen arkeen, osa neljäsataa! Voin kertoa, että murheita kun on muutenkin, niin tämä ei yhtään helpottanut asiaa. Olen ollut maassa esimerkiksi siitä, että todellakin olen aivan yksin useimmiten aina ja siten hyvin yksinäinen. Olen maassa siitä, että toista lasta ei perheeseeni tullut ja siitä, että olen näin vanha. Maassa olen myös siitä, että olen näin onneton kaiken aikaa. 

Luulen, että ensi viikolla paitsi juttelen rehtorin kanssa virkasiirrosta toiseen kouluun tai mahdollisesta välivuodesta (voisin mennä töihin vaikka johonkin ulkoilmapäiväkotiin, jos saisin paikan ja kituuttaisin sitten vaikka taloudellisesti, kunhan vain saisin terveyteni takaisin!) myös soitan mielenterveysseuralle tapaamisajasta. En nyt jaksa mitään pitkää terapiasessiota, eikä sellaiseen rahaa olisikaan, mutta jos edes pari kertaa pääsisi puhumaan jollekulle. Tosin mitähän sellaisesta lopulta on sielunrauhaksi, mutta jos nyt edes ensiavuksi. 

Murheita, murheita. Sanotaan, että kun terveys menee, sen mukana kaikki, ja niin on mennyt ainakin minun elämässäni. Riittää, että puolison terveys romahtaa siinä vaiheessa, kun kaiken pitäisi olla vasta alussa, niin menetät itsekin paitsi parhaan ystäväsi, siis puolisosi, myös perheesi, kotisi ja mahdollisuutesi saada lisää lapsia. Ehkä menetät myös osan ystävistäsi ja taloudellisen varmuutesi. 

Jos minulle nyt jotain käteen jäi, se oli talous: sen sain kuntoon, mutta se pysyy vain, jos työkykyni pysyy. Huoh. Tietenkin sairaudesta huolimatta tuli ja jäi lapsi. Siitä en voi olla kiittämättä, vaikka tällä hetkellä pelkään aivan suunnattomasti sitä, että hänelle tapahtuu jotain. Tuntuu, että Lyyli on ainoa voima, joka pitää minut elämässä kiinni. 

Voi kurjuus, huokaisen, mutta samalla näen jo hiukan valoa oven alta: Olen päättäväinen ja tarmokas, jotta uudesta kodistamme tulee asuttava, ja olen kertakaikkiaan vain täysin jääräpäinen ja kykenemätön luovuttamaan sen suhteen, ettenkö löytäisi miestä itselleni. Nyt on vain käännettävä kaikki kivet, vaikken tietenkään aio tyytyä keheen tahansa. Joistain kriteereistäni olen valmis kuitenkin luopumaan – ja se on hyvä alku se. 

Poria ja Hermannia

Olemme saapuneet nauttimaan vuosittaista Pori-annostustamme tänne vanhempieni luo taajamaan, vaikka maaseuduksikin tätä tulee mainostusmielessä usein kutsuttua. Tosiasiassa kylä kuuluu nykyään Poriin, mutta sijaitsee viidentoista kilometrin päässä keskustasta. Lähellä on peltoja ja maalaistaloja, mutta juuri tämä alue on melko tiiviisti kaavoitettua. 

Yhtä kaikki, minun päämääräni täällä on nukkua, lukea, jutella ja käydä Pori Jazzeilla vapaaehtoistyössä pyöräillen. Lyhyesti sanottuna liikuntaa ja kulttuuria, jotta jaksaa taas työntäytteisen talven. Lyyli lähtee jo muutaman päivän päästä mökkeilemään toisten isovanhempien kanssa.

Itsellä, kumma kyllä, työasiat ovat jo hiipineet ajatuksiin, vaikka loma on vasta puolessa välissä – vai pitäisikö todeta, että jo puolessa välissä. Nopeaa on kesän kulku, ja se pelottaa, mutta yritän jotenkin ajatella, että nyt vähemmän onnistunut pääruoka on takana ja edessä on vain herkulliset jälkiruoat – ja onhan niitä tiedossakin, monta annosta: grillijuhlat, tangoleiri, tuparit... Matkustuskannalla pysytään, vaikka kotimaan sisällä toistaiseksi.

Unohdin ottaa kameran mukaan tännekin, joten saatte tyytyä seuraavien postausten ajan joihinkin arkistokelpoisiin kuviin tai vaihtoehtoisesti haaveiluihini: asuntomme – siis kotimme! – on myyty, ja olen tehnyt ehdollisen tarjouksen kivasta kämpästä Vanhassa Vuosaaressa eli eräässä itäisessä Helsingin lähiössä, noin 45 minuutin matkan päästä keskustasta. Kyseessä on tilava kaksio, jonka homekoirat ensi viikolla tarkastavat. Riippuen siitä, mitä ne toteavat, joko ostan kämpän tai jatkan etsimistä. Rahanmenoa ei ainakaan voi estää, mutta tällaista on allergisen elämä: terveys joka tapauksessa ennen kaikkea. Onneksi on edes vähän säästöjä!

En oikeastaan ole kovin surullinen tällä hetkellä, vaikka niin moni asia on viimeisten vuosien aikana mennyt myttyyn. Rakastan nykyistä asuntoamme, mutta jotenkin helpottavaa aloittaa taas ikään kuin puhtaalta pöydältä uuden ympäristön myötä. Lokakuun alkuun mennessä meidän tulee olla muuttaneet, joten hätätapauksessa joudumme vuokralle, vaikka siinä sitten on todennäköisesti tiedossa terveysongelmia, kun vuokra-asuntoa en tasan tarkkaan rupea remontoimaan. 

Toivotaan nyt kuitenkin, että joku Vuosaaren tai Puotilan 60-lukulaisista asunnoista nappaa pikaisesti, jotta myös remontointiin jää aikaa! Hermannin kaupunginosalle sanomme joka tapauksessa tällä erää hyvästit.

Kuvat ovat oman asuntoni myyntikuvia – hei hei Hermanni, hei hei Helminkadun koti!

Halausystävyydestä kahvikuppiystävyyteen?

Kolmatta kertaa tämän blogin pian 6-vuotisessa historiassa on kerrottavana erouutisia: Kalevin ja minun tiemme erkanivat alun auvoisuudesta huolimatta jo neljän kuukauden yhdessä hengailun jälkeen. Totesimme kaikessa ystävyydessä olevamme ajatusmaailmoiltamme aivan liian erilaisia jatkaaksemme enää edes yrittämistä. Viime kuukaudet olivat jo aika keljuja, ja tappelimme aivan liikaa.

Nyt on siis aika surun, taas kerran. Eniten ehkä surenkin sitä, että taas olen näin surua täynnä. Toisaalta nyt on sellainen tunne, että tämä suru ei vaadi samanlaista käsittelyä kuin aiempien erojen jälkeen. Olemme saaneet Kalevin kanssa niin hyvin puhuttua kaiken, ystävyytemme jatkuu ja muutenkin kun ehdimme tuntea vain niin lyhyen ajan, tästä lienee helpompi päästä yli. 

Huomasinkin eroa pohtiessani jo viikonloppuna, että tässä suhteessa en ollut oikeastaan lainkaan haaveillut häistä tai sen sellaisista merkkipaaluista. En oikeastaan edes yhteisestä asunnosta. Kummallista! Sanoinkin äsken Kaleville, että ehkä se oli merkki siitä, että tämä suhde oli enemmän ystävyyttä ja läheisyyttä kuin oikea parisuhde. 

Ehkä pitääkin nimenomaan tuudittautua siihen tunteeseen, että eräs ihmissuhde muuttaa vain muotoaan: halausystävyys muuttuu kahvikuppiystävyydeksi. Mutta kyllä tässä pari kyyneltä seuraavien viikkojen aikana silti saa – ja pitääkin – valua. Suren menetettyä haavetta suuremmasta perheestä, suren sitä, että taas pitää alkaa etsiä puolisoa rinnalleen. Suren hienon ihmisen poistumista arjestani.

Keskikesällä aion kuitenkin jo olla taas oma itseni! Siinä haavetta kylliksi tähän hetkeen. 

Tinderöintiä

Missä oikein tapasitte?

Kysymys, jonka kuulen usein, kun kerron uudesta siippakandidaatistani. Kysymys, johon vastaamalla saan kysyjän kulmakarvat kohoamaan. 

Vaan mitäs outoa siinä nyt on, että on tavannut Tinderissä? Ei Tinder-rakkaus ole urbaania legendaa, vaikka itsekin luulin ennen niin.

Paras ystäväni tapasi niin ikään sulhonsa tämän ihmeellisen kännykkäapsin välityksellä, ja päätin siis minäkin joulun vaihduttua uudeksi vuodeksi kirjautua vielä kerran sinne sisälle. Antaa ns. viimeisen mahdollisuuden, dramaattinen persoona kun olen. 

Olin jo oppinut läksyni siitä, miten Tinderissä kannattaa olla ja miten ei, ja kyselin vielä vinkkejä näiltä yllämainituilta vastarakastuneilta Tinder-konkareilta. Olin nimittäin koko viime vuoden aina silloin tällöin vieraillut tuolla rakkauden alkulähteillä – ensin ystävän kännykällä ja ihkaoman älykännyn kesällä hankittuani vihdoin pidempiäkin aikoja oman laitteen avulla. Yleensä hermostuin kuitenkin alle viikossa, ja tuhosin profiilini. Olin myös päättänyt, että tapaan uuden ihmiseni oikeassa elämässä, livenä.

Vaan toisin kävi. Tällä kertaa toimin kolmen perusperiaatteen varassa, ja vinkkaanpa niistä nyt teille, jos joku vaikka olisi Tinder-tuttavuutta vailla.

1) Minulle ei kelpaa kuka vain, ja aika äkkiä ihan pelkästään kuvien ja lyhyiden esittelyjen jälkeen saa fiiliksen henkilöstä. Itse karsin n. 90–95 prosenttia väestä pois. Jos vain vähänkin tuli sellainen olo, että ehkä ei, pyyhkäisin vasemmalle, joidenkin kohdalla anteeksipyydellen. ;)

Jos henkilöllä oli joka kuvassa olutta tai koiria, sanoin hänelle ei kiitos. Jos ekassa kuvassa sikari suussa ja toisessa bemari alla, ei kiitos. Jos moottorikelkkaa, mönkijää, jeeppiä tai auton hinkkausta, ei kiitos. 

Tavallisen, ystävällisen ja iloisen näköisen ihmisen kuvat ovat parhaita, etenkin jos ne on otettu hyvässä valossa ja taidolla. Yllättävän monella oli matkakuvia, minkä ymmärtää, kun matkoilla niitä kuvia tullaan ottaneeksi, mutta antavatko matkakuvat kuitenkaan oikeaa viittausta omaan todelliseen elämään tai mieltymyksiin? Kuvien fiiliksillä ja niiden luomilla assosiaatioilla on yllättävän paljon merkitystä.

2) Niille, joiden kanssa tuli ns. match eli molemmat olivat painaneet deittiohjelman sydäntä, lähetin itse ensimmäisen viestin, jos vain ehdin. Miehet eivät yleensä Tinderissä aloita keskusteluja, eivät ainakaan suomalaiset miehet. Aloin keskustelun neutraalisti kyselemällä jotain siitä, miten vuosi on alkanut tai vaihtunut, ja yleensä kaikki vastasivat. 

Aika äkkiä karsiutuivat pois ne, joiden kanssa keskustelu ei vaan lähtenyt kulkemaan. Tällä kertaa en kuitenkaan ehtinyt tinderöidä niin kauan, että olisin ehtinyt pitkällisiin tai syvällisiin mietteisiin kenenkään kanssa, ja mielestäni niin olikin hyvä. Postimerkin kokoisella alustalla on vaikeaa luoda todellista kuvaa itsestään, etenkään jos vihaa kännykällä kirjoittamista, kuten minä vihaan. Sitä paitsi kirjoittaen tutustuu siihen mielikuvaan henkilöstä, jonka tekstien pohjalta luo, ei välttämättä todelliseen henkilöön tekstien taustalla. 

Niinpä suosittelen lämpimästi, että tinderöisi lyhyesti ja ehdottaisi mahdollisimman nopeasti treffejä. Niin tein minä, vaikka nainen olenkin. Toinen vastasi kyllä, ja niinpä näimme seuraavana päivänä sen kummempia kirjallisia analyyseja etukäteen vaihtamatta. 

3) Treffeille mennessä tunnelmani olivat väsyneet. Tietyllä tapaa odotin tapaamiselta paljon, sillä lyhyt viesteilymme oli tuntunut tosi hyvältä ja intuitioni sanoi, että tässä voisi olla jotain. Tiesin kuitenkin, että mitä enemmän odottaa tapaamiselta, sitä varmemmin pettyy. Onneksi olin edellisiltaisesta valvomisesta väsynyt, ja oikeastaan en olisikaan lopulta halunnut treffeille mennä. En siten ollut ylilatautunut, ja kaikki sujui luontevasti. 

Koska olin ollut aktiivinen alussa: aloittanut paitsi keskustelun myös ehdottanut treffejä, jätin seuraavaksi pallon miehelle: jos hänellä ei olisi ollut rohkeutta tai halua ehdottaa lisätapaamisia, homma olisi jäänyt siihen. Hän kuitenkin halusi halata heti ensitreffien päätteeksi ja hyvin luontevasti ehdotti, että nähtäiskö taas, johon vastasin vuorostani minä, että kyllä kiitos. Samalla annoin luvan hänelle etsiä minut Facebookista. 

Kaikki kolahti kovin nopeasti paikoilleen, mutta kuitenkin vailla kiireen, pakon tai hätiköinnin tuntua. Se on parhautta! Tämän enempää en ensikohtaamisestamme aio paljastaa, mutta toivon, että vinkit tavoittavat jonkun enemmän tai vähemmän epätoivoisen etsijän. 

Tai jos epätoivo iskee, kannattaa muistaa tai lukea, kuinka epätoivoinen ja surullinen olen itse ollut näilläkin sivuilla. Kun muistelen surun aikoja, hämmästelen välillä, kuinka olen voinut jaksaa kaiken sen läpi. Ja vaikka suru välillä yhä iskee, nyt se ei lyö minua maahan asti. 

Kuinka lohdullista, että elämässä voi olla yllättäviä käänteitä, nopeita muutoksia – ja vieläpä Tinderin avustuksella. Annan modernille teknologialle siunaukseni. 

Aurinko on noussut taas

Niinhän se aurinko aamuisin pruukaa tehdä, nousta. Kahtena peräkkäisenä aamuna vielä hyvin kauniisti taivaan värjäten. 

Ja niin se joskus elämässäkin, joskus jopa kahdesti. Uusi auringonnousu, uusi ihmissuhde. 

Psykiatri kysyi, että haluatko valottaa tätä uutta ihmissuhdettasi, mutta minulle ei tullut mieleen mitään kerrottavaa. Lähinnä outo olo siitä, että mitä nyt kertoa ihmisestä, joka on ihan tavallinen osa elämääni. Sanoin vain, että tuntuu kuin oltais tunnettu jo kauan. Psykiatri siihen, että eikös se ole hyvä juttu!

Ja niin kai se onkin, hyvä juttu kaiken kaikkiaan. Mutta en nyt tässä lähde ennustamaan mitään, kun ilmeisesti ennustajanlahjoja minulla ei ole. Tyydyn sanomaan, että olo on hyvä, tasapainoinen, niin kuin se kyllä oli ennen kohtaamistammekin tammikuun alussa. 

Kenties olo on toisinaan kuitenkin entistäkin parempi, kun on joku jolle saa kertoa murheensa. Joku, joka ottaa syliin. En tiedä, kaipasinko lopulta mitään sen ihmeellisempää, hullaantumisesta puhumattakaan. 

Pieni on kaunista, tavallinen hienointa. 

Vauvakuumeessa

Näin aamulla Facea selaillessani kuvan raskaana olevasta tutusta, josta ei ollutkaan pitkään aikaan kuulunut mitään naamakirjan sivuilla. Henkilöä en oikeastaan tunne, ollaan vaan vanhoja koulukavereita, mutta raskausuutinen jäi mietityttämään koko päiväksi. Ehkä siksi, että juuri toista lastaan odottavien, suunnilleen samanikäisten tuttujen kohdalla sitä samaistuu niin vahvasti odottajaan.

Kaipa siinä siis nousi vauvakuume. Ikävä kyllä aika alkaa olla valunut tiimalasistani, enkä enää todellisuudessa pysty kuvittelemaan, että enempää lapsia saisin. Ei se varmasti tämänikäisenä enää kovin helppoa olisi, vaikka sopiva isäkandidaatti olisi rinnalle löytynytkin.

En olisi kaivannut yhtään tällaista haikeutta jo valmiiksi vaikeisiin päiviin. Viime viikko oli ilkeäsävyiseksi kääntyneen keskusteluilmapiirin takia raskas; oli yleislakosta mitä mieltä tahansa, kaveripiiristä on varmasti ikävä löytää ihmisiä, jotka uhkailevat ns. toimenpiteillä lakkolaisia. Ohessa itkin päivittäin Veikkoa, mitä en enää aivan joka päivä sentään tee. Rupesin itkemään jopa kesken koulutuspäivän; lisäksi jouduin kuivaamaan kyyneleitä ratikkamatkalla ja kaivamaan esiin nenäliinapinon iltapäiväkerhon ohjaajan kanssa kuulumisia vaihtaessani. Loppuviikolla itkin vähemmän, koska olin vain niin väsynyt, etten jaksanut keskittyä enää kuin olennaiseen. Kaiken kukkuraksi venäytin perjantaina tangossa selkäni. Onneksi sain hierojan sunnuntaille, ja Lyyli jäi ensimmäistä kertaa yksin kotiin yli tunnin ajaksi. 

Kiitollisuudenkin aiheita siis riittää. Näin viikon alussa olen taas uudessa iskussa, vaikka päätä särkeekin. Tänään ajattelin, että ilman näitä ruhtinaallisia opettajan lomia olisin kuitenkin aika äkkiä vielä enemmän sekaisin, jollen sitten aivan poissa pelistä. Tämänkin viikon jaksan sen voimalla, että syysloma kestää tänä vuonna kokonaisen viikon. Ehkä jossain vaiheessa on aika miettiä alanvaihtoa, mutta nyt nautin siitä, että työssäni akateemiset sisällöt ovat helppoja ja lapset vaikkakin vaativia, myös hurmaavia ja ainutlaatuisen kiehtovia. 

Lyyli kaikista maailman lapsista tietysti on minusta se hurmaavin; keskustelut, joita käymme ovat usein mitä avarruttavimpia. Pieni mussukkani on niin ajattelevainen ja järkevä, että oma höyrypäinen käyttäytymiseni saa siihen peilattuna hieman omituisen sävyn. Jossain asiassa olemme kuitenkin samanlaisia: vaatekriiseilemme molemmat. Se on harvinaisen useana aamuna tullut todistettuna, kiireen keskellä tietenkin. 

Äsken kävimme keskustelun vauvakuumeeni innoittamana:

Äiti: Voi, mä niin haluaisin vauvan.

Lyyli: Mut sithän sulla ois kaks lasta.

Äiti: Oikeastaan mä oisin halunnut kolme lasta.

Lyyli: Sithän sä menettäisit hermot kokonaan!

Äiti: Se on kyllä harvinaisen totta!

Ehkä siis parempi näin. Pysyköön suutari lestissään! 

Eräänä kauniina sunnuntaiaamuna

Surullisena herään sunnuntaiaamuun, eikä tilannetta paranna se, että on äitienpäivä. Lapseni on mökillä, ihan siunauksellani, sillä se on varmasti kaikkien kannalta paras ratkaisu. Silti itkettää. 

Itkettää se, että lapsen tekemä äitienpäivälahja jäi tarhaan. (Enkä hae häntä tarhasta aikoihin, joten milloinkohan lahjan saan...) Itkettää, kun muistelee niitä lapsuuden äitienpäiviä, kun kaikki kokoonnuttiin olohuoneeseen, annettiin äidille lahjat, syötiin kakkua... En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta tässä tunnetilassa voin hyvin kuvitella, miltä tuntuu niistä naisista, jotka eivät tahdostaan huolimatta lapsia koskaan saaneet. 

Itken toki muutenkin joka päivä – ja lähes kaikkialla. Saatan istua kahvilla ja puhjeta kesken kaiken kyyneliin. Viime yönä näin unta Veikon kuolemasta; unessani hän kuoli toisella tavalla, mutta kaikki tapahtui jälleen yhtä inhottavan realististisesti. Muistan unessa olleen sairaanhoitajan sanat: "Hän kuuroutui vasemmasta korvastaan, joten hän ei kuule mitään." Viimeisiksi sanoisekseen Veikko pyysi, että saisi nukkua viimeisen yönsä Lyylin kanssa. Unessa hän tiesi kuolevansa. 

Uni oli hyvin surullinen, mutta sikäli lohduttava, että olimme siinä perheenä: Veikko, Lyyli ja minä. Todellisuudessahan perheemme hajosi neljä vuotta sitten. Ihmettelen itseäni, miksi siis edelleen olen näin surullinen, etenkin kun nyt kevään tultua suruni tuntuu syventyneen. Ehkä se sekoittuu väsymykseen, enkä jaksa vastustaa surun tunnetta samalla tavalla kuin alkuvuodesta, jolloin ilmassa oli enemmän toivoa. 

Nyt olen kuoppaamassa ihastustani. Helppoa sekään ei ole, ja se on yksi syy siihen, miksi en ole jaksanut kirjoittaa. Aivoissani ei paljon muuta pyöri kuin espanjan sanoa, sydänsuruja ja surua. Mitä niistä viikko toisensa jälkeen samoja puhumaan. 

Kerron kuitenkin taas tapaamisista, nopeista silmänräpäyskohtaamisista, sillä ne ovat hämmentäneet ja sykähdyttäneet elämääni. Ensimmäinen tapahtui muutama viikko sitten, kun perjantai-iltapäivänä kävelin kahvilla ystävän kanssa käytyäni kesätyötapaamiseen. Kello oli lähempänä viittä, ihmisiä oli liikenteessä paljon, ja Ateneumin edessä bussipysäkillä seisoi suuri ihastukseni. Hän pälyili suuntaani, mutta ei sanonut mitään, pikemminkin kääntyi poispäin. Hymyilin hänen suuntaansa, sillä en ollut varma, oliko se hän. Tilanne oli muutamassa sekunnissa ohi, ja ainoa varma asia, mitä siitä muistan, ovat hänen farkkunsa, sillä ehdin katsoa niitä tarkasti ja todeta, että tuntemani teinifarkuthan ne ovat. Tilanteesta jäi epäselvä maku suuhun. Oikeastaan en ilahtunut, jäin vain yhtä hämmentyneeseen olotilaan kuin hänen kanssaan muutoinkin.

Toinen, todellinen sykähdys sattui eilen, kun ratikka pysähtyi hyvin pitkäksi ajaksi Hämeentielle odottamaan Kurvissa jumahtaneen ratikan siirtämistä pois. Luin lehteä ja jostain syystä katseeni tavoitti vastapäätä olevaan lähikauppa Alepaan menossa olevan tangomiehen – siis sen, joka silloin kerran alaovella ilahtui minusta. Muistattehan? Kauppaan hän käveli käsi kädessä jonkun tytön kanssa, mutta en ihmeekseni hätkähtänyt tai pahastunut tuosta ollenkaan. Olen varmasti ihastunut tuohon ihmiseen ihmisenä, mutta tuskin muutoin. (Samalla tajusin, että vaikka luulin stalkanneeni hänet Facebookista, olin osunut väärään ihmiseen...)

Ainoastaan piristyin näkemästäni, ja itkin illalla hivenen vähemmän. Tänään olen edelleen suunnattoman väsynyt valvotuista tai levottomista öistä. Aloin vihdoin syödä lääkärin määräämää melatoniinia, jotta uneni edes hiukan syvenisi. Väsynyt olen myös siksi, että olen varta vasten valvonut milongassa perjantaina. Tänäänkin menen milongaan ja sitä ennen treffeille. Yhtään ei huvittaisi. Yritän pakottaa itseni myös lenkille ennen lösmäilyjä, sillä milongassa tuskin tanssin; en tanssinut perjantainakaan melkein yhtään. En osaa vielä, enkä jaksa nyt vieraita ihmisiä.

Tangotunneilla sitä vastoin on ollut mukava käydä, sillä tunneilla on pääsiäisen jälkeen ollut hyvin vähän väkeä, opetus on ollut ymmärrettävämpää ja ennen kaikkea siksi, että alan tuntea siellä käyviä miehiä. On paljon mukavampaa tanssia sellaisen miehen kanssa, jonka tanssityylin jo tuntee kuin uppo-oudon kanssa. Suosikkitanssittajani käy sitä paitsi tunneilla ahkerasti.

Älkääkä kuvitelkokaan, että mitään ihastusta tähän suosikkiin tai muihinkaan olisi tai tulisi. Tanssi(tta)minen ja ihastuminen ovat kaksi täysin erillään olevaa asiaa, aivan kuten treffeillä käyminen ja naimisiin meno. Molempia on kokeiltu huonolla menestyksellä. Ehkä tänään kohtalon linnut ovat suotuisampia ja siunaavat iltapäiväni niin, että en ainakaan lähde kyynelten saattelemana pois.

Mutta sitä ennen juoksemaan, jos tällä väsymyksen määrällä pystyy. Sydän kun on koetuksella muutoinkin...

Elämä muuttaa

Aina ihmissuhteen päättyessä on hetken kuin haavoitettu eläin: piileskelee mieluiten yksinään kaukana luolassaan, nuolee haavojaan. 

Tällä kertaa haavani eivät ole syviä, mutta tarve lääkitä niitä kirjoittamalla on suuri. Haluaisin myös vetäytyä omiin ajatuksiini yksinäisyyteen, vaikken sitä voikaan oikeastaan tehdä. Elämä on ollut normaaliakin intensiivisempää viimeisten päivien aikana, eikä tahti tule ensi viikolla hiljenemään yhtään.

Olen pohtinut itseäni kriisitilanteissa. Kipakkaa luonnettani, äksyyttäni. Enkä löydä sille ratkaisua, löydän vain valjuja selityksiä. Laskin taannoin, että olen ollut riitaantuneena noin kymmenen ihmisen kanssa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Ehkä se on ihan normaalia, eh?

Useimmiten riidat alkavat jostain kipakasti sanomastani, mahdollisesta raivokohtauksestani, jonka jälkeen ollaan välit poikki kuukausia. Ennätys taitaa olla kymmenisen kuukautta. Jälkikäteen on ollut aina helppo viisastella, että ei olisi pitänyt valita näitä sanoja, joiden kyllä tajusi satuttavan. Ei olisi pitänyt loukkaantua, suuttua. Olisi pitänyt ottaa vastaan haukkumiset ja hylkäämiset – ehkä ne olivat seurausta jostain aiemmin tekemästäni tai sanomastani, jostain, jota en ehkä ollut edes tajunnut tekeväni. Olisi pitänyt olla vähän hitaampi, vähemmän hätäinen, jotta olisi edes ehtinyt miettiä sitä, mitä sanoo.

Kysymys on jälleen myös siitä, miksi laskeutua samalle tasolle, jos toinen suuttuu. Antaa toisen purkaa paineitaan. Toisaalta kysymys on myös siitä, että kenties on itse laskeutunut ensin luvattoman alas ja uskonut toisen pysyvän itseään moraalisesti korkeammalla, loputtomasti. 

Syntikappaletta itsestään lienee kuitenkaan turha maalata: riitaan tarvitaan aina vähintään kaksi. Tuskin sitä kauan itsensä kanssa mökötyskoulussa on. 

Eroriidoista olen sen verran oppinut, että järkevintä on pettymyksestään ja eron tuskasta huolimatta välttää toisen huonojen puolien esilletuomista. Huomaan edelleen tekeväni sitä Egilin suhteen; en pääse eroon siitä, kuinka erilaisia olemme. Enkä pelkästään ihmettele, vaan suorastaan julistan hänen huonoja puoliaan, vaikka erosta on jo yli vuosi. Olisiko jo aika antaa olla? Aika hyväksyä se, että meitä on niin monenlaisia ja aika hyväksyä myös se, että ensivaikutelma voi pettää. Omankin kuoren alla muhii yllätyksiä. 

Vaikeaa on olla ihminen. Ja jos on itseään vaikeaa ymmärtää saatika muuttaa, sitäkin vaikeampaa on muuttaa toista.

Uuden ihmisen yhytettyään pitääkin ottaa hänet sellaisenaan, vailla tarvetta sulloa häntä siihen pieneen lokeroon, jonka puolisolleen on omassa elämässään varannut. Kyllä se on silloin lokero hajotettava palasiksi, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Sitkeinkin muovi murtuu!

Toinen, mitä olen pohtinut, on uhrius. Kuinka olen nähnyt itseni uhrina niin monta vuotta. Sille on tietysti eräitäkin syitä, mutta esimerkiksi opettajana minulla ei liene mitään syytä nähdä itseäni uhrin asemassa. Olen itse ammattini opiskellut ja alani valinnut, ja pääosin olen työhöni tyytyväinen. Huomaan vain syyllistyväni helposti opettajiin osuvasta arvostelusta, ja tämä vaikuttaa negatiivisesti myös siihen, miten suhtaudun itse työhöni. Yhteiskunnalta kaipaisi yleisellä tasolla enemmän arvostusta opettajien ammattikuntaa kohtaan. Käsittämätön tuo taannoinen kiusaamiskeskustelukin. Ikään kuin kouluissa ei tehtäisi mitään kiusaamista vastaan. Asia lienee päinvastainen. Opetussisällöt jäävät usein huonosti käsiteltyä pelkästään sen takia, että tiettyjen oppilaiden kiusaamisasioita käsitellään tuntikausia!

Nyt kun olen lukenut erään mielikirjailijani, Isaac Bashevis Singerin teosta Vihassa ja rakkaudessa, pystyn näkemään itseni jotenkin vähemmän hajonneena, kuin mitä kauan olen nähnyt. Ne ihmisrauniot, joita tuo hieno teos kuvaa, ovat kokeneet jotain niin paljon voimallisempaa, mitä itse olen joutunut käymään läpi. Tuskin he sen vahvempia ovat, tuskin minä sen heikompi. Miksi ylläpitää kuvaa tuhansiin palasiin menneestä ruukusta; minusta on jo tullut uusi ruukku – tai jos ei vielä olekaan, pystyn sellaisen itsestäni muovaamaan. En ole käynyt läpi keskitysleirien kauheuksia, menettänyt lapsiani, joutunut henkeni kaupalla piileksimään tappajia.

Uusien vauvojen, ehyiden perheiden, rakastuneiden pariskuntien keskuudessa tunnen kuitenkin pistoksia; ehkä en enää ajattele, että odottakaapa vain, pian tuo hienous on ohi ja arki edessä, vaan ennemminkin tunnen tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä ja syvää yksinäisyyttä kuin vahtiessani Lyylin uimista uimahallilla, istuessani musiikkini parissa, suunnitellessani viikkoni iltoja, käydessäni kaupassa... Matkakuumekin vaivaa, mutta en kestä edes ajatusta siitä, että matkalle pitäisi lähteä joko täysin yksin tai lapsen kanssa. Parempi siis olla lähtemättä, koska tiedän itseni: tuntisin yksinäisyyttä matkalla kenties vielä voimakkaammin ja sen lisäksi ajattelisin koko ajan, kuinka paljon matkaan tulikaan haaskattua pennosia, joita olisi tarvinnut johonkin paljon järkevämpään...

Itseään ei voi muuttaa, sanojaan ei tajua aina valita oikein, matkaseuraa ei välttämättä löydy, mutta yksi on varmaa: elämä vie eteenpäin. Ehkäpä menneet vuodet eivät kohdelleet minua lempeimmin, mutta nyt on uusi ovi auki. Tunnen kuinka sieltä vetää!

Voihan itku, joka iloksi välillä kirkastuu

Loma on tehnyt hyvää. Juhannusviikolla aloin nimittäin itkeä vuolaasti eräänä päivänä; ystävä oli lohduttamassa yhden illan ajan, mutta itku jatkui vielä täällä maallakin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että itkut on vähäksi aikaa itketty. Lepääminen lie tehnyt tehtävänsä. 

Ajattelen niin, että purkitettu itku pitää päästää ulos, eikä vain hampaat irvessä yrittää olla reipas ja iloinen. Ei aina tarvitse näyttää menestyjältä, kun sellainen ei edes ole. Toisaalta jatkuvalle itkulle pitää tehdä jotain. Itse olin jo valmistautunut lähtemään lääkäriin, mutta ehkäpä ei ainakaan heti tarvitse. ;)

Kuulostaa ehkä kevyeltä, vähintään kevyesti sanotulta. Ehkä elämä onkin kevyempää. Ehkä vain otan sen liian vakavasti. Olen tässä, kun aikaa on ollut, ehtinyt miettiä, että kyllähän minulla todella moni asia on hyvin. Suurin osa asioistani on loistavasti, sen enempää niitä listaamatta. Itkujenkin aiheuttaja löytyy. 

Elämä kevyt, suklaakakku ei

Olen ollut joulusta asti nettideittipalstalla etsimässä sitä oikeaa toista puolikasta. Eipä ole tullut vastaan. Jotenkin en pysty edes uskomaan siihen, että sieltä potentiaalinen puoliso löytyisi, vaikka olen ihan järkevien, todellisten henkilöiden kanssa siellä jutellut. Sitä kuitenkin toivoo ja luottaa, etenkin kun tosielämässä tavatut kiinnostavat ihmiset ovat jo varattuja, jos nyt edes mitään uusia miehiä sattuu tapaamaan. Yleensä ei. Oma elämä kulkee samoja latuja pitkin, samoja tuttuja kasvoja katsellen – niin se tässä iässä tuppaa menemään. 

Tällä erää juttelen deittipalstalla kahden eri henkilön kanssa. Odotan viestejä kuin kuuta nousevaa, roikun netissä senkin vuoksi. Se on vähän ahdistavaa, mutta mitä muuta voisin? Kun olen hyvällä mielellä, vaikkapa lenkin jälkeen, mietin, että onhan rikkautta kokea tällainenkin elämänvaihe: oma asunto, oma vapaus ja mahdollisuudet vaikka mihin. En käynyt nuorena juuri koskaan treffeillä. Pitihän sekin nyt saada kunnolla kokea! Kuten suhde Egilin kanssa: se oli eräänlainen nuoruudenrakkaus: pöljä, mahdoton, sentimentaalinen ja naiivi, mutta täynnä tunnetta. Otin takaisin sen, mikä nuoruudessa jäi väliin. Eipä tarvitse viisikymppisenä lähteä rillumaretkille! ;)

Toivon mukaan siis muutamat treffit ovat jälleen edessä, vaikka ne jälleen aiheuttaisivat pettymyksen ja kyyneleitä. Mutta viis niistä, kyyneleiden jälkeen voi olla entistä seesteisempää!