Luottamuspulassa

Olin luottavainen lapsi: ajattelin aina, että elämä menee mukavasti, sujuu kuin sävelten kuuntelu. Minullahan olikin turvallinen lapsuus, joka antoi eväät luottaa onneen, lutviutumiseen, tasapainoon, perheeseen. 

Elämä kuitenkin näytti kovan puolen itsenäistyttyäni. Ehkä näin käy kaikille: vasta aikuisena tajuaa, miten julma ja julman kaunis maailma voi yhtä aikaa olla. 

Muistelen ilolla – ja kaiholla – niitä hyviä, tasapainoisia onnen vuosia, joita Veikon kanssa sain muutaman viettää. Silloin kaikki tuntui sujuvan, kuten olin lapsena ajatellut. Sen jälkeen ei enää koskaan. 

Olen ollut ja olen toisinaan edelleenkin katkera, mutta elämässä tuntuu nykyään olevan myös sellaista hyvää, mistä osaan olla kiitollinen. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä pienemmillä asioilla tuntuu olevan merkitystä. Samalla on oppinut näkemään uusia mahdollisuuksia: miksi muka ydinperhe olisikaan se ainoa vaihtoehto? Ehkä voisin keksiä jotain ihan muuta tilalle? 

Olen huomannut, että tangopiireissä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko tietoisesti tai kohtalon saattelemina valinneet aivan toisenlaisen elämäntavan kuin ns. perinteisissä perheissä elävät. Vanhoista tutuistani ja monista uusista ystävistäni suurin osa taas on aivan klassisia ydinperheen jäseniä. Ehkä juuri se on tehnyt kipeää: olen auttamatta ulkopuolinen niissä kuvioissa, halusin tai en. Olen jotain sellaista tärkeää vailla, mitä muilla on. 

Siksipä juuri tangokin houkuttelee, vaikka se myös vaatii tällaiselta ujolta ihmiseltä paljon. Toisaalta eilen kirjoittamani uppoaminen itseeni on ollut nyt parasta: Netflix-sarjan katselu, pako tosielämästä. Tuntuu, että voisin elää ikuisesti niin, vaikka en kuitenkaan voisi. 

Lyyli elää hetkessä vaikkapa askarrellen

Jotenkin yritän koko ajan korjata elämääni touhuamalla jotain, kuten siivoamalla, puhumalla, tekemällä ruokaa, vaikka nyt tärkeämpää olisi antaa elämän olla rikki ihan kunnolla. Viisi vuotta on erosta, viisi erilaista ihmissuhdetta takana, seitsemän vuotta häistä, Lyylin syntymästä reilut kahdeksan. Aika on juossut, ja minä olen koko ajan panikoinut sen liian nopeaa etenemistä. 

Miksi en voisi luovuttaa, lopettaa kiirettäni? En usko ihmissuhteitteni menneen myttyyn kiireen tähden, mutta jotenkin hävitän itseäni tässä kauheassa yrittämisessä. Nyt täytyisi antaa olla! Saavuttaa se lapsuuden tila, jossa kaikki tuntui sujuvan vailla painetta asioiden onnistumisesta.

Mutta se mikä on helppoa kymmenvuotiaalle, ei enää ole helppoa 38 vuoden iässä. Väittäisin, että elämän rajallisuuden tajuaminen tekee ihmisestä kiireisen. Täysikasvuinen ihminen liiankin hyvin tajuaa, kuinka lyhyt aika meillä täällä maan päällä on käytettävissämme. 

Se on surullista, vaikka lopulta helpotus. 

Tänään on tasan puoli vuotta minun ja Kalevin ensitapaamisesta. Olemme kokeneet tänä aikana hurjia asioita. Vuoden 2016 alkupuolisko ei alun auvoisuudesta huolimatta ole ollut sweet sixteen, vaan pikemminkin se helvetin kuustoista, mutta ehkä on lupa odottaa loppuvuodelta sitä suloisuutta, mitä alkuvuosi ei sittenkään tarjonnut.

Tai ehkäpä parasta olisi olla odottamatta mitään: tarttua ainoastaan tähän hetkeen – nyt heti ja täysillä. 

Minä puuhaan ja suoritan tulevaa ajatellen

Harrastusrumbaa – ja muita arkisia tanssilajeja

Hain Lyylin kokkikerhosta äskettäin. Sitä vetää teini-ikäinen seurakunnan isonen, ilmeisesti lukioikäinen. Oppilaita on kokonaiset kaksi! (Seurakunnan harrastukset eivät enää taida kultaisen 80-luvun jälkeen olla niin kovin cooleja tai poppeja kuin silloin kun minä olin nuori, ainakaan täällä Stadissa.)

Yhtä kaikki, kokkis on mitä mainioin harrastus ekaluokkalaiselle: ilmainen ja lähellä iltapäiväkerhoa. Tytöt kävelevät sinne iltapäiväkerhon (eli ilttiksen eli iltiksen eli IP:n) ulkoiluhetkestä läheisestä puistosta ihan keskenään. Hyvää liikenneharjoittelua, sillä en ole päästänyt Lyyliä kulkemaan liikenteessä yksin vielä montaakaan kertaa.

Meidän alkuviikko on yhtä rumbaa: maanantaisin Lyyli menee koulun kuoroon (harrastus nro 1), iltapäivällä kokkikseen (harrastus nro 2) ja tiistaisin vien hänet parkouriin (harrastus nro 3). Kotona ollaan maanantaina kuuden jälkeen, tiistaina puoli seiskan maissa. 

Keskiviikko muistuttaa enemmän pehmeää salsaa: se on kokkaus- ja siivouspäivä, koti-ilta. Jumpata kuitenkin pitäisi jaksaa tai ehtiä, pelkkä arkisalsa ei pidä huolta selästä. Huoh! Mutta torstaina "helppaa", kun alkaa äidin harrastusputki: torstaisin puolitoista tuntia ihan oikeaa, arjetonta tangoa ja perjantaisin reilu tunti joogaa, jos jaksaa.

Kävin kolmen kerran yin-joogakurssin (joka tosin oli lauantaisin) ja hurahdin: meditatiivisuutta ja selän pelastus. Sen jälkeen olen voinut jumpattakin melko hyvin. Nyt ajattelin, että voisin uhrata palan perjantaita joogalle, että rauhoittuisin kierroksistani vähän nopeammin kuin yleensä. Myöntää kuitenkin täytyy, että kun koko alkuviikko on tarkkaan ajoitettua tanssilajien sekamelskaa, perjantaisin yleensä haluaa olla tanssitta, ehkä pakon edestä laahustaa kauppaan, mutta sitten talsii suoraan kotiin: kahvia, viiniä, kotivaatteet ja miehen syliin. Siinä parhaan tanssilajin peruskuviot viikonlopun alulle!

Ja espanjaa sopivissa väleissä. Käytännössä noin kerran viikossa, Lyylin parkourin aikana salin laidalla opiskellen. ;) Silkkaa cha-cha-chata!

Viikonloppuun on vielä monta päivää. Tänään taidan kuitenkin olla iloinen tästä maanantaista, vaikka olenkin kuuden tunnin yöunien jälkeen lievästi horroksessa – kiitos Netflixin River-minisarjan, joka oli ihan pakko katsoa yötä myöten eilen loppuun. Arjen iloa löytyy vaikka siitä, että jaksoin kirjoittaa tänne ja siitä, etten ole pakottanut itseäni tänään mihinkään epämiellyttävään, en edes pyykin taitteluun tai tiskaamiseen.

Aina ei ole pakko jaksaa edes tanssia. Minun on vaikea tajuta tuota, kunnes on pakko tajuta. ;) 

Diagnoosi: liian paljon yksin kotona Hoito: ihmisten kanssa, kotona

Tiedän, mistä olen usein paitsi: sellaisesta seurasta, joka on, jonka aistin ympärilläni, mutta jonka kanssa ei tarvitse puhua tai puuhata. Jonka kanssa voi vaan olla, tai joka vaan on ja tekee omiaan, sillä välin kun itse silittää, lukee kirjaa, opiskelee espanjaa tai kirjoittaa blogia. 

Onneksi on tua tyär. Mitä tästä muuten tulisi? ;)

Tyttären tekemää taidetta

Mietin mielialojeni vaihtelua; ne tuntuvat keinuvan yhdestä äärilaidasta toiseen. Mitään ihmeellistä ei ole sattunut, mutta olen taas äärimmäisen tyytyväinen elämääni. 

Tai ehkä se on tämä loma, joka sattui. Toisaalta juuri tällainen lapsuudenkotiin, perheen keskelle eristäytyminen piilottaa ulkomaailmasta sen kaiken, jonka olisi halunnut. Ei tule ajatelleeksi vaikkapa sitä, että kunpa minullakin olisi monta lasta, kun on vain niin ihanaa vetäytyä yksinäisyyteen lukemaan sillä välin, kun Lyyli pelaa tai ulkoilee papan kanssa tai leipoo karjalanpiirakoita mummin kanssa. (Herää kysymys: miksi minulla siis pitäisi olla lapsia enemmän, kun kerran ihanuutta on muutakin?)

Tai ehkä se on tämä lukeminen? Olen lukenut viikon aikana niin paljon, että tuntuu siltä kuin sanat tursuisivat silmistä ja korvista ulos. Mutta vielä näiden kahden viimeisen lomapäivän aikana aion lukea lisää. Kun työt taas maanantaina jatkuvat, keskittyminen herpaantuu täysin. Tiedän, etten silloin jaksa mitään niin vaativaa kuin kaunokirjallisuutta, enkä yksinkertaisesti ehdi, koska priorisoin muuta vapaa-ajan puuhaa. 

Kerroinko muuten jo, että aion alkaa panostaa tangoon enemmän? Olen käynyt harvinaisen löysästi tunneilla, enkä ole treenaillut niiden välillä millään tavalla, en milongoissa, en harkkaparini kanssa. Nyt otin häneen jälleen yhteyttä, ja toivon, että ehtisimme käydä edes muutaman kerran kuussa treenailemassa askelkuvioita yhdessä. 

Ei sitä oikein kehity, jos käy tunneilla viikon tai usein vain kahden viikon välein, ja minähän aion kehittyä. Tavoitteeni eivät ole taivaissa, mutta haluan osata niin, ettei tarvitse hävetä ja pelätä omaa kyvyttömyyttään milongoissa. Tangosta saa luvan tulla minulle sellaista terapiaa, josta voin käydä napsaamassa itselleni hyvää oloa muutamankin kerran viikossa; lapsen kasvaessa omista sosiaalisista kuvioista tullee entistä tärkeämpiä. 

Nyt kuitenkin ryhdyn runojen pariin. Tämänhetkisiä mietteitäni kuvailevan kenialaisen Alamin Mazruin runon myötä toivon teillekin sanojen piristämää viikonlopun jatkoa!

Ovi

Voit kulkea tästä ovesta

tai olla kulkematta.

Jos kuljet

on vaarana että unohdat nimesi.

Sinuun vilkaistaan kaikkialla toisenkin kerran

sinun on käännettävä katseesi

annettava asioiden edetä

         oltava lietsomatta sotaa.

Jos et kulje

löydät ehkä

hyvän elämän elettäväksi

suojelet ajatuksiasi

jatkat työtäsi

kuolet sankarillisesti maassasi

mutta monet asiat kulkevat ohitsesi

monet asiat sokaisevat sinut

mikä on sokeutesi hinta? En tiedä.

Ovi ei päätä puolestasi. 

Se on vain ovi.

Alamin Mazrui, suom. Katriina Ranne

antologiasta Korallia ja suolakiteitä

Suoraan Italiasta: kultaiset tangokengät!

Ostin ensimmäiset Madame Pivot-merkkiset tangokenkäni maaliskuussa tanssinopettajaltani, joka toimii myös merkin maahantuojana. Tykästyin heti kenkien leveään lestiin ja upeisiin väreihin. Silmiäni hivelee Madame Pivotien pohjoismainen tyylikkyys: ei turhia krumeluureja, vaan hienous luodaan selkeillä väreillä tai väriyhdistelmillä.

Seuraavat parit tilasin Madame Pivotin nettikaupasta – toista paria vasta valmistetaan tehtaalla, sillä halusin kokeilla käyttämieni 37-kokoisten ohella 37,5-kokoa: välillä jalan turvotessa 37-numeroinen kenkä tuntuu leveyssuunnassa ahtaalta. Puolikasnumeroiset ovat tilaustuote, joiden saamisessa kestää muutama kuukausi. Varastossa olevia taasen saa melko nopeasti; itsellä kesti noin kuukauden päivät saada nämä kultaiset kengät kotiutettua, mutta tuntui, että ne jumahtivat paikoilleen toisen parin odottelun takia, vaikka olinkin ilmoittanut, että kengät saa toimittaa erikseen. Tavallisesti kengät ovat kuulemma parissa viikossa lähetyskunnossa ja tulevat DHL:n kautta kahdessa–kolmessa päivässä joko ovelle tai postilokeroon. Hinta lähetyksineen n. 150 euroa – halvempaa kuin ostaa Suomessa maahantuojalta...

Voi olla, että 37,5 on liian iso koko lyhyelle, mutta leveälle jalalleni, mutta näemmä tangokengillä on hyvät markkinat, ja vähän käytetyt kengät saa myytyä melko hyvään hintaan. Olen päättänyt kokeilla jossain vaiheessa erilaisia kenkämallejakin, ja todennäköisesti tilaan vielä yhden perusparin syksyllä tai ensi keväänä. Mustat kengät sopisivat tanssivaatteeseen kuin vaatteeseen, vaikka tuntuukin sangen tylsältä hankkia perusvärisiä kenkiä karamellimallistoja kuolattuaan.

Tällä hetkellä jalkapohjan rasitusvamman vuoksi olen tanssinut viime kerrat pelkillä muutaman sentin korolla varustetuilla terveyssandaaleilla, jotka ovat paitsi ihan riittävän hyvännäköiset, myös loistavat tanssiin. Toivon kuitenkin, että jalkani kestävät pian taas tangokenkiä; tangoleiri alkaa perjantaina, ja sinne otan mukaan niin terveyskengät kuin molemmat tangokenkänikin. 

Tuskin maltan odottaa uusien kenkien korkkaamista, vaikka täytyy myöntää, että kengät paketista kiskottuani olin lievästi pettynyt: toisessa kengässä on jo kulumisen jälkiä, vaikka kenkä kyllä on käyttämätön. Ilmeisesti kultainen pinnoite nahkan päällä on aika herkkä raapaisuille, ja jo valmistamisvaiheessa kenkään tulee jälkiä. Yritän nyt kuitenkin ajatella niin, ettei kukaan noita pieniä pinnoitteen kulumia huomaa ja että niitä tulee käytössä lisää. Eipä tarvitse sitten ainakaan varoa kenkien kulumista, kun ovat siinä suhteessa jo sisäänajetut!

Jos ihmettelette, mistä opettaja löytää rahaa kalliisiin kenkiin, voin kertoa, etten ole ostanut yhtään vaatetta koko kesänä, ja keväälläkin ostin vain alusvaatteita, sukkahousuja ja kirppikseltä parit farkut. Kunnianhimoisesti yritän nyt käyttää vaatekaappini outouksia, ja mielivaatteet kulutan mielihyvällä niin loppuun, että niiden seuraava osoite on lumppukeräys. Lempiyöpuvussa onkin jo kymmenkunta reikää (jotka ehkä vielä korjaan...) ja lempitakkini, farkkutakin hajottua palasiksi otin käyttöön siihen asti pelkkänä rekin koristeena toimineen farkkujakun. 

Kengät etunenässä, vaatteet tulee siinä sivussa. Onneksi niitäkin kuitenkin riittää!

Väsyneet jalat

Olen saanut rasitusvamman oikeaan jalkaani. Oikeastaan kysymys on jalkaholvin virheasennosta, jota nyt ryhdyn sitkeällä jalkajumpalla, tukevilla kengillä sekä mahdollisilla jalkatuilla korjaamaan. Täytyy nimittäin päästä tanssimaan tangoa korkokengissä vastaisuudessakin!

Kävin jalkaterapeutilla, joka analysoi jalan asentoa ja mobilisoi jumissa olevia lihaksia. Näitäkin lihaksia ympäröi kalvo(t), ja jos lihakset turpoavat liikaa, ne rupeavat painamaan kalvoa – vähän samalla tapaa kuin juoksijoille tutussa penikkataudissa. Lihakset eivät ikäänkuin enää mahdu paikoilleen. Kipu voi olla kovaakin. 

Itselläni virheasento on varmaan ollut jo vuosia, mutta alkanut vaivata nyt, kun olen alkanut käyttää korkokenkiä useammin tangoharrastuksen myötä. Onneksi jalkani on vielä hoidettavissa, ja pelkästään terapeutin hieronta pehmensi jumiutuneita jalkapohjan lihaksia huomattavasti. Sattui kyllä vietävästi tuo käsittely... 

Kotona olin jo harrastanut ensiapua pyörittelemällä kovaa, mutta joustavaa palloa jalkojeni alla. Myös vasen jalkapohja on ollut väsynyt ja vähän kipeäkin, ja niinpä tällainen jalkahieronta on tuntunut paitsi kivualiaalta myös kovin ihanalta. Suosittelen kaikkia hankkimaan pallon ja pyörittelemään sitä vaikkapa Facebookkia selaillessa. Ei varmasti tee hallaa terveille jaloillekaan, etenkin kun aika harva varmaan harrastaa epätasaisessa maastossa paljain jaloin kävelemistä, mikä olisi erittäin terveellistä itse kunkin jalkapohjille. 

Toinen terveysteko oli ostaa kenkiä! Hankin kunnolliset työkengät, joita ajattelin pitää pelkkinä sisäkenkinä ja mahdollisesti myös harjoitella tangoa niissä, jos kenkien pohjat ovat tarpeeksi luistavat. Toiset, ihan perusterveyskengät ostin kotikäyttöön, sisäkengiksi niin ikään. Tällaisilla ongelmajaloilla ei nimittäin saisi kävellä ilman kenkiä kuin ns. luonnonolosuhteissa eli nimenomaan epätasaisessa maastossa. Kovalla pinnalla pitäisi aina olla enemmän tukea ja pehmikettä. Niinpä päätin antaa sisäkengille mahdollisuuden, niin hullulta kuin ajatus aluksi kuulostikin. 

Tuntui kyllä jossain määrin ankealta antaa lähtöpassit rakastamilleni villasukille, kunnes tajusin, että kyllä villasukat sitten voi vetää jalkaan, kun istuu pysyvämmin esim. tietsikan ääreen tai kun asettuu sänkyyn lukemaan. 

Lisäksi kauhistutti tehdä kalliita kenkähankintoja, mutta kyllähän näitä kenkiä on täytynyt ja edelleen täytyisi tässä muutenkin päivittää koon muututtua. Sitäpaitsi sain myytyä yhdet kengät kirpparisivuston kautta, ja muutamat muutkin lähtevät syksyn alettua myyntiin. Ahtaita, kovia, kapeita tai muuten vaan huonoja kenkiä en enää suostu pitämään edes silloin tällöin, kuten tähän asti olen tehnyt. Arkinen hienosteluni on tullut tiensä päähän.

Sen verran hienohelma kuitenkin olin, että terveyskenkäni hankin hopeanhohtoisina. Kimallusta kotipuuhiin!

Tangokenkäproblematiikkaa

Varsin pian aloitettuani tangoharrastuksen ostin mustat, todella kauniit ja tietenkin kalliit tangokengät. Ensimmäisen milongani eli tanssiaisten jälkeen totesin, että kengät ovat leveälle lapiojalalleni liian kapeat. Lesti oli väärä, vaikka koko oikea. Oikean jalan ulkosyrjässä tuntui viikkoja, jopa kuukausia tuon milongan jälkeen kipua. Ilmeisesti olin saanut lievän rasitusvamman, kuten olen ennenkin saanut liian kapeiden kenkien jäljiltä.

Jatkoin silti harjoitustunteja tangokengilläni, kävin muutamissa milongoissa voivotellen.

Lopulta päädyin pätevien tangotaiturien opastuksesta kokeilemaan tangosalin tangokenkäkaupassa, Tango Roomissa, Madame Pivot -merkkisiä kenkiä. Ne istuivat kuin unelma jopa minun "yhtä leveeseen kuin pitkään" jalkaani, vaikka olivatkin italialaiset. Eräs tangotuttuni kehui kenkiä kuvailemalla niitä aamutossuiksi. Niin pehmeät, niin mukavat. 

Päätin siis olla oma itseni ja ostaa jälleen sen turhempia surematta nämäkin kengät. Jo maaliskuussa, pari kuukautta tangoa tahmeasti tanssineena omistin kahdet tangokorkkarit. Tästäkö se hurahtaminen alkaisi, mietin.

Nämä hankin Tango Roomista, tosin vain 7 sentin korolla: Fedra Polish Violet

Käytin edelleen mustia kenkiä näiden uusien, lilojen ja vähän matalakorkoisempien ohella. Lopulta suutuin aina vain vihlovaan oikean jalan luuhuni ja päätin laittaa mustat myyntiin. Tangosalilla voi ilmaiseksi myydä käytettyjä kenkiä, joten kirjoitin vain myynti-ilmoituksen ja jätin 175 euron kengät sinne – jälleen sen suurempia surematta.

Nämä haluaisin: Cobra Laser Green

Tai nämä: Cobra Laser Fuchsia, kuvassa vähän matalammalla korolla kuin vihreät. Lähes kaikkia kenkiä saa kolmessa eri korkeudessa: 7 sentin, 8,5 sentin ja 10,5 sentin.

Pikkuhiljaa aloin haaveilla jälleen uusista kengistä. Tiedän, että tarvitsisin vielä toisen parin esimerkiksi tangoleiriä varten, jonne ei yhden parin varassa kymmeniksi tanssitunneiksi uskalla senkään takia mennä, jos vaikka kengästä katkeaa nilkkaremmi (tai korko, jos oikein säätää...).

Vai vähän kultaa, glitteriä ja vihreää? Chanel Glitter / Leather / Green Water / Platinum

Tiesin kuitenkin, että ensin on myytävä vanhat alta pois. Onnekseni suuressa väsymyksessä Málagaan kielikurssin loputtua saavuttuani (suunnatessani yöksi valvomaan lentokentälle, kun hotellihuoneet olivat Málagassa täyteenvaratut) vastaanotin iloisen tekstarin: Hei, haluaisin ostaa tangokenkäsi... Ilahduin ylettömästi, ehkäpä juuri tilanteen väsyttävyyden vuoksi! 

Myöskään vaaleanpunaisen ja kullan liitto ei olisi pöllömpi. Mutta millaiseen mekkoon nämä sopisivatkaan? Fedra Leather Pink / Blue / Gold

Niinpä nyt on mustat myyty, pinkit toimivat auvoisasti harjoituskenkinä, mutta on tullut aika ostaa toiset Madame Pivotit. Katselin jo sopivia malleja nettikaupasta; ehkä tilaan sieltä tai sitten tamperelaiselta jälleenmyyjältä, joka loppuviikolla laittaa kuvia myymistään 37-kokoisista. Tango Room on tällä erää lopettanut Madame Pivot -kenkien myymisen, joten arvelen, että jatkossa tulen tilaamaan suoraan Italiasta, jos postikulut pysyvät inhimillisinä ja toimitus on luotettavaa. Valikoimaa nimittäin on ja kun kokonsa tietää ja kenkämerkin ominaisuudet tuntee, uskaltautuu uuden lempikenkämerkkini nettiasiakkaaksi. 

Suuresta ympäristötuhohuolestani huolimatta, tai ehkäpä juuri sen tähden, olen päättänyt tangoillakin täysillä, monien kenkäparien voimin, jos (ja kun) se elämänlaatuani parantaa. Muuten on hankinnat nyt kohdaltani jäissä: ei kirjoja, ei uusia vaatteita vuoteen! (Vain kirppariostokset hyväksytään.) Tango kuitenkin saa ottaa nyt kaiken minusta, Lyylin ja espanjan opiskelun ohella. 

Entä tällaiset vähän erikoisemmat, pehmeällä päällysteellä? Ambra Slim Calf Bordeaux

Kaikki kenkäkuvat Madame Pivotin nettikaupasta.

Kaiken ei tarvitse mennä niin kuin oli etukäteen suunniteltu

Kävelin eilen milongasta kotiin kauniissa, pehmeässä kevätillassa. Matkallani halki Kumpulan eteläisen puistoalueen linnut lauloivat vaaleanvihreässä vehreydessä. Näin monia nuoria pariskuntia kujertelemassa ja kuhertelemassa. Mietin, kuinka hienoa olisi ollut kulkea tuo lyhykäinen matka jonkun tietyn, merkittävän ihmisen kanssa. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikeastaan kaivannut ketään vierelleni. 

Milonga teki hyvää, vaikka en tanssinut kuin puolikkaan tandan. Olen aivan varma, että tässä keväisessä tunnetilassa oloni olisi ollut aivan toinen, jos olisin viettänyt illan yksin – tai jossain sellaisessa paikassa, jossa olisin ollut muista poikkeava. Nyt sain puuhastella rauhassa tangosalin keittiössä, jutella useiden eri ihmisten kanssa niitä näitä ja kaihoisasti seurata tanssivia pareja. Oli hidasta ja helppoa, sillä olin päättänyt, etten altista itseäni tanssille; se on aina suuri, joskus liian suuri panostus tässä taitotason vaiheessa.

Jäin odottamaan kevään viimeistä tangotuntia, ja mietin, että jälleen on hyvästien aika. Vaihdan opettajaparia, ja menetän ryhmää vaihtaessani samalla tietysti kaikki ne ihmiset, joihin kanssa totuin pikkuhiljaa tanssimaan. 

Kipuilen edelleen myös sydänsuruni kanssa. Oudosti olen silti äärettömän tyyni, jopa alistunut, sillä odotan nöyrästi sitä hetkeä, jolloin huomaan, että tunteita ei enää ole. Etten enää kaipaa toista millään tasolla. Olen hyvin lähellä tuota sykähdystä, hoksausta, rapsahdusta; millä sanalla sitä nyt pystyisikään kuvaamaan. Sitä hetkeä, jolloin tajuaa, että mitä ihmettä tuossa ihmisessä näki, sitä hetkeä, jolloin päästää kokonaan irti, eikä surekaan enää. Hymyilee ehkä oudosti, hieman haikeasti, kun tajuaa, että ne haaveet ja mielikuvat, joita oli päässään kehitellyt, olivat naurettavia, epärealistisia ja uudesta perspektiivistä katsoen täysin turhia ja mielenkiinnottomia.

Mietin samalla myös niitä ystäviäni, jotka vuodesta toiseen etsivät rinnalleen sitä oikeaa. Miksi maailma on niin epäreilu, että jotkut löytävät, jotkut eivät – ja jotkut löytävät, mutta menettävät. 

Ei toisten onni meiltä etsiviltä ole pois, mutta helpompaa olisi, jos saisi vain kulkea vehreässä laaksossa vailla tietoutta siitä, mitä elämä voisi olla. Vuodet vierivät nopeasti, ja siksi on kiire. Jos saisin pysäytettyä ikääntymisen tähän hetkeen, en huolehtisi lainkaan näin paljon. Voisin mieluusti viettää vuosiakin yksin, harrastaa, matkustaa, asuakin ulkomailla Lyylin kanssa. Mutta tiedän, että jäljellä oleva hehkeys, energia ja hedelmällisyys on pian ohi. Se tekee mieleni levottomaksi ja hyvin surulliseksi.

Tänään olkoon silti edelleen pehmeää ja kaunista, sillä olen alkanut ajatella niin, että yksinkin voi elää onnellista elämää, vaikka sitten loppuun asti. 

Sellaiseksi kuin olen

Olen elänyt onnellisia viikkoja, enkä siksi ole ehtinyt kirjoittaakaan. Tulevaisuuden kirjoitustahti saattaa muuttua juuri tällaiseksi: parin viikon välein jotain "kevyttä". Mutta lopettaa en aio!

Mitään erityistä ei ole tapahtunut, paitsi että tango on vienyt sydämeni. Tänään olen menossa tangoyhdistyksen vuosikokoukseen ja sunnuntaimilongaan (tanssiaisiin), ja kieltämättä jännittää. Yhteisössä nimittäin on aina draamaa ja tällä hetkellä normaaliakin enemmän.

Jännittää toinenkin asia: olen lähdössä tasan kolmen viikon päästä Espanjaan kielikurssille paikalliseen kielikouluun. Oikeastihan en juuri espanjaa osaa, etenkään kun viime aikoina en ole ehtinyt kuin nopeasti päivittäin tehdä pari harjoitusta. Siellä sitten perhemajoituksessa pitäisi jotenkuten pärjäillä tällä kielellä. Huisia, voisi tokaista, etenkin näin aikuisiällä. Tällä hetkellä mietin ennen kaikkea sitä, että mitenköhän selviän edes Málagasta Vejer de la Fronteraan, jossa kurssi järjestetään. En ole varannut bussimatkaa, en tiedä, miten sellainen tehdään, enkä jaksanut ottaa vastaan kielikoulun ylikallista tarjousta matkajärjestelystä. 

Elän nyt sellaista elämää, etten pelkää ottaa riskejä. Tuntuu, ettei ole mitään menetettävää. Toisaalta en tiedä, mikä olisi elämäni sisältö, jos en esimerkiksi harrastaisi tangoa. Tuntuisi varmasti todella yksinäiseltä. Vaikka Lyylin kanssa meillä on ollut oikein mukavia päiviä, ei minulle millään riitä kaksin lapsen kanssa puuhastelu ja töissä käyminen. Ei varmasti riittäisi isomman perheenkään ympärillä pyöriminen. Välillä ajattelen, että varmasti näin oli tarkoitettu: ehkä minun ei kuulukaan elää perhe-elämää, vaan koska olen vapaa sielu, sinkkuus sopii minulle. Eipä tarvitse tanssia kenenkään pillin mukaan. 

Lyyli mummoilee: tekee käsityötä samalla kun katsoo telkkua.

Lyyli muuttaa kesän alussa luokseni. Oikeastaan mikään ei kuitenkaan muutu heti, kesä on joka tapauksessa kesä, ja Lyyli viettää viikkoja isovanhempien luona. Espanjan kielikurssin lisäksi aion mennä kesätöihin lastenleirille ja loppukesällä osallistun tangoleirille. 

Elän nyt muutoinkin sellaista elämää, josta pidän. Olen tyytyväinen ulkonäkööni, syömisiini, liikkumisiinkin, ainakin melkein ja tuntuu siltä, että soimaan itseäni vähemmän siitä, etten ehdi lukea kirjallisuutta tai tehdä ruokaa itse. Vietän vapaa-aikaa sellaisissa kuvioissa, joissa haluan olla, sellaisten ihmisten kanssa, joista pidän. Lyylin kanssa on aina helppoa ja mukavaa, ja vaikka olenkin hermoheikko ja tiukka, olen kuitenkin ihan hyvä äiti. Kaikesta huolimatta.

Ja töksö olen edelleen, suorasanainen, mutta välitän siitäkin entistä vähemmän. Loukkaantukoot, jos eivät elämäntyylistäni tai ideologioistani pidä. Onhan minusta tietysti tullut rasittava, kun olen avoimesti huolestuneempi ympäristön tilasta ja maailman eettisistä kysymyksistä. Sikälikin siis erittäin hyvä, että kotona ei kukaan toinen aikuinen joudu kuuntelemaan jupinoitani.

Kaikki on siis erittäin hyvin, kunhan minua ei pakoteta liian usein onnellisten, lapsellisten perheiden illanviettoihin, sillä ne ovat koettelemuksia. Olen niin kaukana kaikesta tuosta, eikä todellakaan huvita nähdä silmieni edessä sitä, minkä itse menetin. Ehkä jonain päivänä tuokin taas onnistuu ilman kyyneleitä. 

Eräänä kauniina sunnuntaiaamuna

Surullisena herään sunnuntaiaamuun, eikä tilannetta paranna se, että on äitienpäivä. Lapseni on mökillä, ihan siunauksellani, sillä se on varmasti kaikkien kannalta paras ratkaisu. Silti itkettää. 

Itkettää se, että lapsen tekemä äitienpäivälahja jäi tarhaan. (Enkä hae häntä tarhasta aikoihin, joten milloinkohan lahjan saan...) Itkettää, kun muistelee niitä lapsuuden äitienpäiviä, kun kaikki kokoonnuttiin olohuoneeseen, annettiin äidille lahjat, syötiin kakkua... En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta tässä tunnetilassa voin hyvin kuvitella, miltä tuntuu niistä naisista, jotka eivät tahdostaan huolimatta lapsia koskaan saaneet. 

Itken toki muutenkin joka päivä – ja lähes kaikkialla. Saatan istua kahvilla ja puhjeta kesken kaiken kyyneliin. Viime yönä näin unta Veikon kuolemasta; unessani hän kuoli toisella tavalla, mutta kaikki tapahtui jälleen yhtä inhottavan realististisesti. Muistan unessa olleen sairaanhoitajan sanat: "Hän kuuroutui vasemmasta korvastaan, joten hän ei kuule mitään." Viimeisiksi sanoisekseen Veikko pyysi, että saisi nukkua viimeisen yönsä Lyylin kanssa. Unessa hän tiesi kuolevansa. 

Uni oli hyvin surullinen, mutta sikäli lohduttava, että olimme siinä perheenä: Veikko, Lyyli ja minä. Todellisuudessahan perheemme hajosi neljä vuotta sitten. Ihmettelen itseäni, miksi siis edelleen olen näin surullinen, etenkin kun nyt kevään tultua suruni tuntuu syventyneen. Ehkä se sekoittuu väsymykseen, enkä jaksa vastustaa surun tunnetta samalla tavalla kuin alkuvuodesta, jolloin ilmassa oli enemmän toivoa. 

Nyt olen kuoppaamassa ihastustani. Helppoa sekään ei ole, ja se on yksi syy siihen, miksi en ole jaksanut kirjoittaa. Aivoissani ei paljon muuta pyöri kuin espanjan sanoa, sydänsuruja ja surua. Mitä niistä viikko toisensa jälkeen samoja puhumaan. 

Kerron kuitenkin taas tapaamisista, nopeista silmänräpäyskohtaamisista, sillä ne ovat hämmentäneet ja sykähdyttäneet elämääni. Ensimmäinen tapahtui muutama viikko sitten, kun perjantai-iltapäivänä kävelin kahvilla ystävän kanssa käytyäni kesätyötapaamiseen. Kello oli lähempänä viittä, ihmisiä oli liikenteessä paljon, ja Ateneumin edessä bussipysäkillä seisoi suuri ihastukseni. Hän pälyili suuntaani, mutta ei sanonut mitään, pikemminkin kääntyi poispäin. Hymyilin hänen suuntaansa, sillä en ollut varma, oliko se hän. Tilanne oli muutamassa sekunnissa ohi, ja ainoa varma asia, mitä siitä muistan, ovat hänen farkkunsa, sillä ehdin katsoa niitä tarkasti ja todeta, että tuntemani teinifarkuthan ne ovat. Tilanteesta jäi epäselvä maku suuhun. Oikeastaan en ilahtunut, jäin vain yhtä hämmentyneeseen olotilaan kuin hänen kanssaan muutoinkin.

Toinen, todellinen sykähdys sattui eilen, kun ratikka pysähtyi hyvin pitkäksi ajaksi Hämeentielle odottamaan Kurvissa jumahtaneen ratikan siirtämistä pois. Luin lehteä ja jostain syystä katseeni tavoitti vastapäätä olevaan lähikauppa Alepaan menossa olevan tangomiehen – siis sen, joka silloin kerran alaovella ilahtui minusta. Muistattehan? Kauppaan hän käveli käsi kädessä jonkun tytön kanssa, mutta en ihmeekseni hätkähtänyt tai pahastunut tuosta ollenkaan. Olen varmasti ihastunut tuohon ihmiseen ihmisenä, mutta tuskin muutoin. (Samalla tajusin, että vaikka luulin stalkanneeni hänet Facebookista, olin osunut väärään ihmiseen...)

Ainoastaan piristyin näkemästäni, ja itkin illalla hivenen vähemmän. Tänään olen edelleen suunnattoman väsynyt valvotuista tai levottomista öistä. Aloin vihdoin syödä lääkärin määräämää melatoniinia, jotta uneni edes hiukan syvenisi. Väsynyt olen myös siksi, että olen varta vasten valvonut milongassa perjantaina. Tänäänkin menen milongaan ja sitä ennen treffeille. Yhtään ei huvittaisi. Yritän pakottaa itseni myös lenkille ennen lösmäilyjä, sillä milongassa tuskin tanssin; en tanssinut perjantainakaan melkein yhtään. En osaa vielä, enkä jaksa nyt vieraita ihmisiä.

Tangotunneilla sitä vastoin on ollut mukava käydä, sillä tunneilla on pääsiäisen jälkeen ollut hyvin vähän väkeä, opetus on ollut ymmärrettävämpää ja ennen kaikkea siksi, että alan tuntea siellä käyviä miehiä. On paljon mukavampaa tanssia sellaisen miehen kanssa, jonka tanssityylin jo tuntee kuin uppo-oudon kanssa. Suosikkitanssittajani käy sitä paitsi tunneilla ahkerasti.

Älkääkä kuvitelkokaan, että mitään ihastusta tähän suosikkiin tai muihinkaan olisi tai tulisi. Tanssi(tta)minen ja ihastuminen ovat kaksi täysin erillään olevaa asiaa, aivan kuten treffeillä käyminen ja naimisiin meno. Molempia on kokeiltu huonolla menestyksellä. Ehkä tänään kohtalon linnut ovat suotuisampia ja siunaavat iltapäiväni niin, että en ainakaan lähde kyynelten saattelemana pois.

Mutta sitä ennen juoksemaan, jos tällä väsymyksen määrällä pystyy. Sydän kun on koetuksella muutoinkin...

Synkkä metsä, kirkas taivas

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten pitkän ja perusteellisen kaipuuntäytteisen vuodatuksen, mutta jätin sen julkaisematta, sillä enhän mä muille kertoile mun sydänsuruistani.

Sydämeni on siis ollut myös suloista surua täynnä koko kevään, mutta mitä vehreämmäksi on luonto muuttunut, sitä autuaammin olen alkanut sydänsurujeni lähteen unohtaa. Kenties on auttanut, etten ole nähnyt häntä viikkoihin, pian kuukausiin.

Viikkojen kirjoitushiljaisuuden aikana on täytynyt miettiä myös elämän muita suuria kysymyksiä, etenkin sitä, missä asua. Olisi tarjoutunut mahdollisuus, johon melkein tartuin, mutta sydäntä kuunneltuani päätin valita oman tien. Sen tien, jolle lähdin kolme vuotta sitten. 

Synkän metsän läpikin kuultaa kirkas taivas, ja elämääni ovat ilostuttaneet monet pienet onnelliset hetket. Kerron niistä yhden.

Muutama viikko sitten olin matkalla tangotunnille melko synkeissä mietteissä. Tangoparistani en ollut kuullut aikoihin, ja uumoilin, ettei hän tulisi tunnille nytkään. Mietin, keitä tangossa olisi, keiden kanssa "joutuisin" tanssimaan. Salin alaovella törmäsin kahteen tunnille tulevaan mieheen, joista toista olin tangoharjoitusten lomassa salaa aiemmin vilkuillut. Hän silminnähden ilahtui minut nähdessään, ei sanonut mitään, sillä emme ole koskaan jutelleet, enkä minäkään sanonut sanaakaan, mutta hätkähdin tuosta eleestä. 

Tunnilla silmäilimme tiiviisti toisiamme, ja monen monta kertaa olimme lähellä päästä toistemme pareiksi, mutta päädyimme tanssimaan keskenämme vasta viimeisen tangon. 

Ei kyseessä varmastikaan ole suuri rakkaustarina, vaan osoitus siitä, että elämässä on ihmisiä, joille merkitset jotain, tuntivatpa he sinut taikka eivät. Jotenkin olen onnistunut liikauttamaan jotain hänessä, vain ollen oma itseni, eikä tunne suinkaan ole ollut yksipuolinen. 

Koko alkuvuoden kestäneen epätoivoisen ihastuksen jälkeen tuo tuntui kuin lupaukselta jostain uudesta, kevyemmästä.

Pehmeämpää

Sisareni on harrastanut argentiinalaista tangoa monta vuotta. Hän puhuu usein pehmeistä tandoista, verraten parhaiden tandojen pehmeyttä veteen. 

Olen itsekin miettinyt viime aikoina paljon pehmeyttä, elämän pehmeyttä. 

Pääni sisällä käy yhä kova myrsky, elämän kovuus pyörii tässä vesilasissa. Samalla koen, että olen elänyt hyvän elämän. Elän elämää, joka on minun näköistäni. Elämää, joka valitsi minut ja johon minä suostuin. Elämää, jonka osia olen valinnut itsekin.

En tiedä tekisinkö toisia valintoja näin jälkikäteen, koska en selvinnyt virheittä. Tein isoja virheitä.

Samalla ydin on alkanut erottua yhä paremmin: tein myös valinnan, jota en voi katua. Elämänkumppanin menetys satuttaa sittenkin eniten, ei se pettymys, että avioliitto päättyi – ja siten suuri yksinäisyys alkoi – tai pettymys siitä, että en saanut enempää lapsia, vaikka yhteenlaskettuna tämäkin summa on suuri. 

Osaan iloita elämän pehmeistä hetkistä ehkä voimakkaammin kuin osaisin, jos en olisi menettänyt suuria. Tartun jokaiseen lempeään tilaisuuteen. Nautin hiljaisista pysähtymisistä ja kohtaamisista.

Eilen olin Vantaan Tikkurilassa. Paikkahan on kuin pieni suomalainen kylä! Kävin Tikkurilan kirjakaupassa, jossa lähes jokainen kirja oli alennuksessa. Liikkeessä aika oli kuin pysähtynyt. Niin hiljaista oli. Niin aitoa. Poissa kaupalliset tingeltangel-musiikit, räikeät mainokset ja tekopirteät myyjät. Vain kirjat puhuttelivat.

Haalinkin kolme hyvää kirjaa, kaksi Lyylille, yhden alennusmyyntihuoneesta itselleni. Lisäksi kaupassa oli tarjous, jossa kahden kirjan ostajalle tarjottaisiin kolmas kirja ilmaiseksi, kunhan se olisi alennusmyyntihuoneen erikoisalennushyllyltä. Sain kuitenkin kolmannen kirjani ilmaiseksi, vaikkei se ollut tuolta hyllyltä napattu. Olin ymmärtänyt jotain väärin, mutta en edes tingannut, myyjä antoi ilomielin kaupanpäällisiä.

Mieleni teki kysyä, että onko tämä kannattavaa liiketoimintaa, mutta vaikenin – ja lopulta aloin puhua tangokengistä, jotka olivat mukanani. – Olin matkalla tangosalille.

Elämäni ensimmäinen milonga on nyt takana. Ei tuntunut kovin pehmeältä, mutta jonkinlaisen aavistuksen sain siellä siitä, millaista on liidellä veden päällä. 

Pehmeää vettä nautin nyt Leena Krohnin Tainaronia lukemalla. 

Sopiva paahto

Tiistain tunnelmissa kävimme keskustelun:

Äiti: Olen ollut eilisestä asti jotenkin mielenrauhassa.

Lyyli (riemastuen): Tiedän, mistä se johtuu. Se on se paahto!

Äiti: Ai paasto. Jokos se alkoi vaikuttaa... Hih. 

Aloin paaston pari päivää etuajassa, eilen maanantaina, kun väsähdin usean viikon lohtusyömiseen. Painokin oli taas päässyt nousemaan... Paastonajaksi päätin jättää pois paitsi karkit ja muut herkut myös vaaleat suklaat. Lyylin kanssa sovimme, että arkisin syödään parin palan päivävauhtia vain 86-prosenttista (tai sitä tummempaa) suklaata ja ainoastaan sunnuntaisin herkutellaan, kuten paastosääntöihin kuuluu. Taitaa tulla bileiden muodossa muutamia lauantaipoikkeuksia vastaan, mutta se ei haittaa. Tärkeää olisi saada arjesta sokeririippuvuus pois, vaikka sallinkin itselleni kohteliaisuusherkut. Tiedättehän: vierailutarjoamiset ja sen sellaiset.

Mielenrauhaani taidan tietää kuitenkin paremman syyn. Alan hyväksyä elämän. Tässä uudessa "huoneessa" olen saanut erityistä huomiota osakseni, ja totean, että elämäni rakentuu nyt seuraavankaltaisista pienistä onnen murusista.

Ystävä otti kädestä kiinni ja talutti yli jäisen pihan. Kun toinen ystävä vielä kertoi vanhuksesta, joka pyysi taluttamaan yli jäisen kohdan, jäin miettimään, miten tärkeää tällainenkin kosketus on. Etenkin vanhuksen kohdalla, joka todennäköisesti elää liiempiä kosketuksia vailla. Itse ilahduin etupäässä tuosta taluttamiseleestä: tuo ihminen välittää minusta. (Vanhuksen kohdalla tietysti ihan konkreettinen tuki oli liukastumisen estämiseksi äärimmäisen tärkeää... Kunpa saisi itsekin tilaisuuden luontevasti tarjota talutusapua!) 

Huomiota olen saanut myös tangosalilla, kun kuulin kautta rantain mielenkiintoisen, joskin epämääräisen arvion itsestäni. Vahvistuin. Ainakin olen herättänyt huomiota jossakussa, vaikken ehkä juuri siinä ihmisessä, jossa huomiota haluaisin herättää...

Hassua, miten sitä tietää niin tarkkaan, mitä etsii. Olen aina tiennyt, enkä Veikon kohdalla osunut harhaan. Pitänee taaskin luottaa siihen, että etsivä löytää ja että vastaan tulee juuri sellainen, jota etsii. Ei kannata tyytyä sen vähempään, vaikka vähemmällä etsimisellä silloin selviäisikin. 

Onnen muruja tarjoaa etenkin Lyyli, myös nukkuessaan. Ihana lapsi. 

Kylpevät kengät

Tässä ne nyt tulevat: tangokenkäni! Ah, onnea – vähintään kuviteltua sellaista.

Aamulla koko kämppä kylpi voimaannuttavassa valossa monen monta tuntia. Heräsin ajoissa, pari tuntia ennen Lyyliä ja luin José Saramagon Kertomusta sokeudesta samalla nauttien valon luomista kauniista tunnelmakuvista.

Kun Lyyli nousi, hän alkoi kuunnella Mio, poikani Mio -äänikirjaa, jolloin tuuppasin tulpat korviini, päälle vielä korvaläpät vahvikkeeksi ja jatkoin kirjan parissa. Mikä raukeus, mikä hyvä olo. 

Jossain välissä oli kuvattava kengät, kun kerran olin luvannut. Ovat ne vaan niin ihanat. 

Kunpa tangokin muuttuisi pian yhtä ihanaksi. Vielä se vain on niin vaikeaa, etten oikein ole nauttinut.