Kirpparin uusi tuleminen

En ole kunnolla kirpparoinut vuosiin – satunnaisesti toki käynyt UFF:lla tai tehnyt joitain nettilöytöjä. Mutta viime viikolla iski uusi into, kun viiden–kuuden vuoden takaisten supershoppailuvuosien antimet ovat alkaneet olla liian kulahtaneita. Mustia t-paitoja lähti kiertoon, ja tilalle piti saada uusia.

Mietin tovin, mistä kaupasta saisi edukkaita, hyvälaatuisia ja mielellään edes jossain määrin eettisiä t-paitoja vieläpä lyhyellä aikataululla, Lyylin ollessa kokkikerhossa maanantaina. No, eipä kai mistään näillä kriteereillä, mutta marssin Hakaniemen UFF:iin joutaessani ja löysin muutaman peruspaidan. H&M:ää ja EDC:tä, merkkejä, joita en ehkä uusina ostaisi, mutta eipä ainakaan H&M:n laadussa ole minun käyttäjäkokemukseni mukaan mitään vikaa. Eettisyyteen en ota kantaa, kun en tiedä. 

Kirppari-innostus sai lisää uutta tuulta, kun huomasin, että pari vuotta sitten kuopatun Vallilan Valtterin tilalle, viereiseen makasiinirakennukseen on saapunut Konepajan Bruno. Vähän jälkijunassa sain Facen kautta vinkin tuon viikonloppukirppiksen olemassaolosta, ja sinnepä siis suuntasimme Kalevin kanssa sunnuntaina – käytettäköön tässä blogissa miehestä nyt sellaista sopivaa nimeä. :D

Lyyli oli vesirokkohoidossa tädillään Mailalla ja hänen miehellään Anterolla – vitsit, kun on kiva keksiä näitä vanhanaikaisia, hieman poikkeavia nimiä. (Älkäättehän loukkaantuko!) Niinpä me pääsimme oikein irrottelemaan – ja minähän ostin! Usean varsin kelvokkaan vaatekappaleen yhteishinnaksi tuli silti vain yhdeksän euroa! 

Bruno oli puolityhjä sekä myyjistä että ostajista. Nyt sanaa kiertämään, sillä tämän mukavammin ei sunnuntai juuri olisi voinut alkaa, vieläpä kun mieskin löysi itselleen uutta puettavaa.

 Viiden euron kasarifarkut – naurakaa vaan, mutta näissä on ihanan korkea vyötärö!

 Hauska liivi, hinta euron. Sopii opelle, en ehkä muuten ois ostanut.

 Perusteeppari (0,50€), ihanan pitkä. Tätä ei töihin. ;)

 Kähee käyttämätön bändipaita (0,50 €), kotioloihin...

 Vähän tiukka euron teeppari, mutta vaikka hupparin alle. 

Mummoyökkäri. Lyylinkin mielestä ihana. Euron oli ja just mitä tarvitsen.

Kuvat otti ja editoi Kalevi. 

Miksi pitää asua Helsingissä?

Asuntomurheissani olen kuullut kerran jos toisenkin, että miksi asua Helsingissä, ja vielä väkisin itäisessä kantakaupungissa, jos asunnon löytyminen näyttää siellä noin kaamean vaikealta. Ihan hyvä pointti, mutta harmi vaan, etteivät ne asunnot muualla sen parempikuntoisia ole. Juurikaan.

Totta tietenkin on, että kantakaupunki muodostuu pitkälti viimeistään 30–40-luvuilla rakennetuista kivitaloista. Hyviä ja huonoja allergiselle: ilmaa on, koska on kuutioita, seinät hengittävät, mutta vanhat rakenteet ovat vuosien saatossa saattaneet kärsiä ja kärsineetkin yhdestä sun toisesta vesivahingosta.

Melkein viisi vuotta lähes satavuotiaassa rakennuksessa majailtuani olen siltikin vakuuttunut siitä, että vanhassa vara parempi. Näin ollen juuri kantakaupungin asunnoista voisi löytyä minulle se sopiva! Tässä yksi peruste jäädä tänne. 

Toinen, lähinnä ikuinen valittamisen aihe asumiseen liittyen on varmasti kaikilla näillä huudeilla asuvilla asuntojen hintataso. Jos maksat alle 50-neliöisestä toisen kerroksen kämpästä vuokraa yli tuhat euroa kuussa, olet varmaan monen mielestä seonnut. Tai jos pulitat 160 t alle 30-neliöisestä kerrostalohuoneistosta – putket tehty, näkymät kadulle, kerros kutonen. (Viimeisin Oikotieltä tsekkaamani.) Niin. Mutta ehkä se on hinta, joka tästä elämäntyylistä on maksettava.

Jos siis satut olemaan onnekas, ehdit vielä ostaa kämpän itäisestä kantakaupungista (ennen hintojen nousua mallia muu kantakaupunki) ja juhlit sitä 30 vuoden kuluttua: maksettu kämppä keskeisestä Helsingistä, aivan läheltä sitä parasta, mitä Suomen pääkaupunki voi tarjota. 

Ei kaikkien mielestä mitenkään erityistä, mutta minusta juuri jotain sellaista, mitä tavoitella. Olen cityihminen; nautin täällä asumisessa ehkä eniten juuri siitä, että tunnen koko ajan olevani keskellä jotain oikeaa, jotain todellista elämää. Ehkä se on illuusio, mutta mä en välitä. Vähintään oman elämäni tärkeät kiinnekohdat ovat alle vartin kävelymatkan päässä: kaupat, kaverit, tarha, tanssitunnit, baarit, jopa yöelämää löytyy. Ja silti hiljaisuuttakin täällä on: satavuotias tämänhetkinen olopaikkani ei paljon naapureita ilmianna. Eikä liikennettäkään kaukaista Itäväylän humua lukuunottamatta.

Nautin joka päivä siitä, että näen Kurvissa erilaisia ihmisiä: saatan hihitellä lähikaupan kassalla edellä olevalle rastahiuksiselle tytölle, jolla näyttää olevan ison hiusmassan päällä yhtä iso muovinen kierrerakenteinen "päähine", tykkään kun kukaan ei muka tunne, mutta sittenkin törmäät tuttuun ratikkapysäkillä tai metroa odotellessasi. Tykkään siitä, että ihmiset näyttävät erikoisilta, uskaltavat olla sitä (vaikka niille salaa hihiteltäisiin), pyyhältävät kiireissään ohitsesi, mutta tarpeen tullen kyllä nostavat pudonneet käsineesi tai avaavat sinulle ja kolmelle kauppakassillesi kaupan oven. Ei täällä ole mielestäni yhtään sen epäkohteliaampaa tai välinpitämättömämpää väkeä kuin muuallakaan. Ihmisillä tosin taitaa olla joskus pikkaisen kiire.

Nautin ihmisten virrasta, kaupungin valoista, autojen ikuisesta jatkumosta – ja tunteesta, että olen yksi, tuntematon, vapaa, mutta kuitenkin osa jotakin. Siksipä asua Helsingissä, nimenomaan kantakaupungissa. 

Enkä mä täältä mihinkään edes pääsisi, vaikka haluaisin. Aika julmaa olisi pakottaa toiset muuttamaan, kun niillä on juuret täällä vielä syvemmällä – lapseni, Sörkan Lyyli.

Kallion kuulautta

Kantakaupungin vanhat, kunnostetut julkisivut ovat oikeaa säästeliään taidetta, sunnuntaikävelyn silmänruokaa ja yksi muistutus siitä, miksi kannattaa asua vähissä neliöissä kalliilla.

Tänään teimme nopean kävelyretken Kallion kirjastoon. Ilma oli hyisevän tuulinen, mutta muuten melko kaunis. Teki hyvää lähteä nautiskelemaan valohoitoa raikkaaseen ulkoilmaan sisällä vietetyn viikonlopun jälkeen.

Ensimmäisiä kertoja jaksoin myös ottaa kameran mukaan ja räpsiä muutamia otoksia. – Eilen innostuin opiskelemaan pitkästä aikaa islantia, jota olen yli kymmenen vuotta sitten lukenut yliopistolla. Tänään tajusin, että järkevämpää olisi satsata valokuvauskurssiin. – Taisin saada alun perin kipinän tähän Nooruskan esimerkistä. 

Tekniikka yhdistyy aina taiteeseen, kaipa sillekin siis on annettava aikaansa. Toistaiseksi mieheni saa kuitenkin fiksata kameraani säädöt. Suuri edistysaskel on jo se, että olen siirtynyt iPhotosta Photoshop Elementsiin editoimaan näpsäyksiäni, eikä Veikko enää joudu editoimaan 5/6 kuvistani... 

Päivän kohtaamiset

Hauskaa on, kun törmää kodin kulmilla tuttavapariskuntaan. Hämmentävää on, kun törmää samaan pariskuntaan saman päivän aikana uudelleen, suunnilleen taas samoilla nurkilla. 

Selitys tähän löytyy ehkä siitä, että asumme lähes saman kadun varrella. Kallio, kyläyhteisömme.

Tänään toisaalta olimme, hivenen poikkeuksellisesti, Lyylin kanssa ahkerasti liikenteessä: ensin Valtterin kirppiksellä ja kaupoilla, sitten pienellä iltakävelyllä Kurvin R-kioskilla. Lyyli voitti jouluarvasta kolme euroa, ja kävimme lunastamassa sen. Minä olin ostanut samalla summalla aamupäivällä uuden hameen, jonka tyyppistä lähdinkin kirpparipöydiltä kyyläämään:

Vähän 80-lukua, tarpeeksi säädyllinen ja helppo leveä helma sekä napakka vyötärö. Tykkään! Ostin hamosen iäkkäältä pariskunnalta – "mummomyyjät" ovatkin Valtterissa suosikkejani. Heiltä kun saattaa tehdä ihan oikeita vintagelöytöjä. Tässä tapauksessa veikkaan, että puolihame on oikeasti 80- tai 90-luvulta. Taatusti se ei ole mitään henkkamaukkakamaa, ei merkistä eikä laadusta päätellen.

Ehkä tässä vielä saisi aikaan jonkin sortin hameviikonkin, töihin ja blogiin kuvattua... Valtterista kun löytää helpoiten juuri noita puolihameita. 

Toinen löytöni oli kesäinen, ohut, musta t-paita kukkasomistein. Tämä maksoi merkittömäksi paidaksi mielestäni vähän yläkanttiin, kuusi euroa, mutta oli kuulemma käyttämätön. Jälleen mummomyyjältä, ulkomaantuliaisia.

 

Kolmas ostos, vähemmän sopivat mustat ylileveät sortsit ajautuivat silityksen jälkeen poistopussiin. Sellainen löytyy meidän eteiskaapistamme aina, koska poistan vähän väliä vaatteita varastoistani. Viikonloppuna aloin pohtia, josko pitäisi tehdä suurempikin inventaario, jotta mahtuisimme tänne vähäisiin neliöihin paremmin. Siinä tapauksessa pitäisi varmaan laittaa tavaraa Huuto.netiin tai toivoa pihallemme kesäkirppistä. Kunpa vain malttaisi sitten luopuakin ihan kaikesta turhasta! Äärimmäisyyksiin vietynä se on jopa minulle vaikeaa, vaikka kierrätänkin kamaa ahkerasti.

Salakuunteluja

Kävelin taannoin keskellä kauneinta Kalliota. Satuin kuulemaan kahden rouvan käymän keskustelunpätkän, jossa lähinnä toinen osapuoli tilitti hyvinkin ajankohtaisesta aiheesta:

- Hei, tietsä, mä otin Maurin* pitkät kalsarit käyttööni. Ku ei se Mauri niitä oo alkanu käyttään. Olivat vielä lahjapaketissaan. Sano vaan, et mää sellasia käytä. Et mitä sitä nyt sitten kaappiin jättään. Vähä huonosti kyllä istuvat... (*Nimi muutettu)

Bussissa matkalla Espoosta Helsinkiin taas kuuntelin seuraavanlaista keski-ikäisen, hyvinpuetun herrasmiehen tilitystä:

- Det är bara så, att dom där parkningsgrottorna är så förbannade långt ifrån att gå från centrummet att det är nästan händigare att ta bussen.

Että on se vaan sanottava, että paikoissa ja paikoissa – tai keskusteluissa ja keskusteluissa – on eronsa. Mutta ihanaa, että espoolaiset saavat "pian" metronsa, niin liikkuminen sielläkin helpottuu hiukan. ;)

Lyyli ja isänsä taas ovat käyneet seuraavanlaisia keskusteluja, joita korvani eivät ole voineet välttää noteeraamasta, sormeni kirjaamasta ylös – ja suuni kommentoimasta:

(Lyyli kuorii isille mandariinia, aluksi hampailla tehden kolon kuoreen, sitten sormilla. Isi on uppoutunut tietokoneeseensa. – Lyyli ojentaa isille puolet kuoritusta mandariinista ja alkaa itse syödä toista puolta.)

Isi: Kiitos. (Ilahtuen, mutta vaipuen takaisin koneen lumoihin.)

Lyyli: Eipä kestä.

---

Äiti: Kuulitsä, kun Lyyli osas kohteliaisuusfraasin.

Isi: ??

 

Toinen keskustelunaihe on meillä toistuva. Pari päivää sitten havaitsimme, että Lyyli oli muuttanut tyylilajia:

Isi: Lyyli panee pään tyynyyn.

Lyyli: Ei kiitos.

Että ihanan kohtelias (isin) tyttö meillä, jonka kanssa isi kyllä ensimmäisestä klipistä poiketen viettää hyvinkin paljon laatuaikaa. Äidinkin olisi parempi vähentää tämän helvetinkoneen käyttöä, jotta olisi enemmän reaalimaailman keskusteluissa läsnä. Ne kun voivat olla hyvinkin antoisia myös sille osapuolelle, joka ei keskusteluun osallistu kuin (sala)kuuntelijana.