Päivitin kännyn ja käsineet

Olin alunperin älykännykkävastainen, mutta tyttären siirryttyä kännykän käyttäjäksi muutama vuosi sitten minäkin sorruin ostamaan itselleni halvan älyvempaimen. Näin säästettiin puhelinlaskuissa: WhatsAppilla viesteily ja soittaminen on ilmaista, ja tyttären puhelinlasku pysyy sen ansiosta noin viidessä eurossa. 

Kaksi ja puoli vuotta jaksoin taistella halvan älykännykän kanssa, kunnes joulun alla sen uuvahdettua entistä hitaammaksi päätin päivittää laitteen. Muutaman kerran vielä käväisi mielessä, josko sittenkin hankkisin vain ihan perusluurin ilman älykkyyttä, mutta päätin kuitenkin seurata aikaani. 

Ja kun kerran älykännykän hankkii, kannattaa hankkia kerralla hyvä. 74 euron luurista siirryin reilun neljänsadan vehkeeseen, ja olen tyytyväinen. Minullahan ei ole pädiä; kodin ainoa medialaite on tällä hetkellä kahdeksan ja puoli vuotta vanha läppäri, joten kunnollinen kännykkä on tarpeen. Siihen saa tarvittavat apit ja pystyy näin työmatkalla lukemaan lehtiä, s-postia, wilmaa ja tietenkin somea. Jospa kotona ruutuaika näin vähenisi... Lisäksi halusin hyvän aina mukana kulkevan kameran, sillä viime kännyn aikana instagrammaaminen lähes hävisi kännyn huonon kameran takia. 

Kaikkea tuota ilmankin selviää, mutta kun yksin viettää suuren osan ajastaan, nykyälytekniikka lievittää yksinäisyydentunnetta – oikein käytettynä. 

Toinen, lähes yhtä tärkeä hankinta oli uudet nahkahanskat. En löytänyt aivan mieleisintä väriä, sillä kaikki murretut punaiset tai violetit olivat Sakari Sausolla vain silkkivuorisia, ja tarvitsen ympärivuotiseen käyttöön sopivat hansikkaat. Kasvissyönnistäni huolimatta olen vannoitunut nahkahanskojen (ja muidenkin aitojen materiaalien) ystävä, enkä oikeastaan koskaan lähde ilman niitä minnekään. (Kesällä kenties, mutten aina silloinkaan!)

Edelliset nahkahanskani, Minna Parikan hauskat sydänkoristeiset punaisenvioletit olivat muuten juuri ihanteelliset: villavuoriset ja väriltään erittäin passelit takkeihini ja huiveihini, mutta niiden sydänhihna oli hyvin kireä, ja hanskat oli vaikea saada pujotettua käsiin ja käsistä pois. Samaisesta syystä vuori kestikin vain muutaman vuoden repeämättä. Tai sitten vain kulutin sen ahkerassa käytössä muuten puhki. 

Uusien hanskojeni väri on vähän tylsä, mutta peittää paremmin likaa. Ja näitä hanskoja aion hoitaa, jotta saavuttaisivat aikanaan korkeamman iän kuin Parikat nyt alle kolmevuotiaina jo ns. hiekkalaatikkokäyttöön siirtyessään.

Karmean kännykän tarina

Ostin marraskuussa kännykän, sillä olin perin kyllästynyt kolmisen vuotta vanhaan, hajoamispisteessä olevaani perusnokiaani. Se sammutteli itseään ja teki muita outouksia. Enpä tiennyt seniorikännykkää tilalle hankkiessani, että se tekisi samat temput, mutta heti uutena.

Olin nimittäin kuullut työkaverin hienon ajatuksen: ostaa aivan peruspuhelin ilman mitään hömppää, siis seniorikännykkä. – Myöhemmin samainen kaveri osti iPhonen ja sanoi kärsineensä tunnontuskia, kun oli minulle mainostanut niinkin hirveää ideaa kuin seniorikännykkää... Oli kuullut karmeista kokemuksistani, kenties. 

No, Kampin keskuksesta minulle kuitenkin löytyi seniorimalli: olin aivan aikaani edellä! Valitsin MaxComin suloisen hirvityksen: isonäppäimisen, pieninäyttöisen kohmelon puhelimen, jossa ei ollut edes ennustavaa tekstinsyöttöä. Jolla ei nähnyt kuvaviestejä, josta löytyi hädin tuskin herätyskello, mutta sekään ei toiminut, jos kännykkä oli asetettu äänettömälle. 

Kuvien puhelimen siis hankin, eikä se halpakaan ollut: sata euroa! Kolme päivää kännykkää käytettyäni kaveri sanoi, Egil sanoi, äitikin taisi kysyessäni todeta, että äänestäni ei oikein saanut selvää. Selvä, kännykkä huoltoon, ja minä kaverin poikaystävältä kännyä lainaamaan. Huollon piti kestää kaksi–kolme viikkoa. Kahden viikon jälkeen kävin liikkeessä parikin kertaa kännykän perään kyselemässä, mutta ei, huollossa se aina vaan makasi. Lopulta sain kinuttua toisen samanlaisen varakännyksi. Siinäkin ilmeni sama mikrofonivika hyvin pian, lisäksi eräs näppäin käyttäytyi heikosti. Jepsistä.

Kolme kuukautta huollossa maattuaan kävin kyselemässä ensimmäisen MaxComini perään; jospa siitä nyt olisi saatu tuo perusvika korjattua, niin olisin kyllä aivan tyytyväinen. Ei, ei ollut saatu. Kännykkä oli vain vaihdettu uuteen samanlaiseen. Eli perusvikaa ei korjattu, ja uudesta sama vika tietysti löytyi taas. Tällä kertaa tämän vian lisäksi kännykässä alkoi pian ilmetä muita ärsyttävyyksiä: se sammutti itsensä ilmeisesti tärinästä tai pakkasesta tai molemmista syistä johtuen. Joskus se sekosi niin, että jämähti, pysähtyi, ja jouduin buuttaamaan kapistuksen repimällä akun pois. Se kyllä tepsi, hetkeksi. 

Lisäksi kännykällä oli outo ominaisuus: kun se oli sammuttanut itsensä, piti se tietysti käynnistää pin-koodin avulla uudelleen. Mutta jos vahingossa painoi vähän sivuun, kännykkä soitti itsekseen hätänumeroon! Lisäksi kännyssä oli ns. turvanappi, johon myöskin oli ohjelmoitu hätäsoitto. Vahingossa tuota turvanappia oli erittäin helppo painaa, ja niinpä kännyni soitti hätänumeroon muutamankin kerran, ennen kuin tajusin ohjelmoida tuon hätäsoiton pois päältä. Mutta käynnistyksen yhteydessä olevaa hätäsoitto-ominaisuutta ei voinut poistaa.

Kaikesta tästä päätellen ei voi kuin todeta, että kännykkä oli turvaton ja epäluotettava, enkä voi millään ymmärtää, miten sellainen sopisi senioreille, jos minullakaan se ei toiminut toivotusti. Olettaisin myös, että vanhukset soittelevat keskenään ollen keskimäärin huonokuuloisempia kuin omat ystäväni, joten mitenköhän he saavat toistensa puheista selvää, jos heillä on käytössä nämä upeat MaxComit? Entä miten monta kertaa he vahingossa soittavat hätänumeroon, jos minullekin kävi muutaman kerran niin vajaan puolen vuoden aikana? 

Tällä viikolla reipastuin, nuoreninkin, kun marssin päättäväisesti liikkeeseen, jossa epäonnistuneen kännykkäostokseni olin tehnyt, ja vaadin palautusta. Sain sitten lopulta vaihdettua kännykän Nokian perusmalliin, ja koska tämä oli halvempi vekotus kuin senioripuhelin, sain kympin lisärahalla itselleni mainion neljänkymmenen euron henkilövaa'an; edellinen vaakani oli nimittäin hajonnut pari viikkoa sitten. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mutta parasta asiassa oli se, että tällä uudella puhelimellani ääneni kuuluu, kuulen itsekin paremmin ja tekstiviestien kirjoittaminen on jälleen nopeaa ja miellyttävää. Ja saan kuvaviestejä, voin ottaa valokuvia, eikä kännykkä ainakaan vielä ole sammuttanut itseään kertaakaan luvatta.

Paluu normaaliuteen oli parempaa kuin olin osannut ajatellakaan. Hairahdus johonkin erilaiseen olisi voinut toimia, jos maailmassa vielä tehtäisiin jotain kunnolla. Mutta maailma toimii ihan muilla säännöillä, ja nyt ei auta kuin toivoa, että tämä Nokiani kestäisi edes sen pari–kolme vuotta, minkä edellinenkin. Ja vaaka; arvioisin sen maksimi-iäksi vuosia viisi, sen minkä takuu lupaa. Takuulappua tosin en mukana saanut.

Näillä mennään, sujuvammin vielä kuin seniorivaihteella.

Kuvat täältä.

Raukeus

Harmillista, etten voi ikuistaa valoista kesäkuun ei-mitään-päivää keskellä lounaan jälkeistä raukeutta, sillä kamerani kaikki akut ovat tyhjiä – akunlataaja kyllä on olemassa, mutta koska se on ostettu Jenkeistä, tähän hätään puuttuu teknisestä valikoimastani siis adapteri. Näin yksinkertaista se on.

En voinut täten eilenkään tallentaa kuviksi elämäni ensimmäistä voileipäkakkua. Siitä tuli kaunis ja maukas. Kiitos Pullahiiri! Palaan palstasi pariin toistekin, kunhan saan ostettua sähkövatkaimen, sillä eilen käytössä ollut on lainaa vain.

Niinhän siinä voi käydä, kun keskittyy sisustamiseen, että jotain muuta oleellista hankittavaa jää myöhempiin aikoihin. Nyt olen nimittäin päättänyt pärjätä shoppailematta, vaikka tarpeitakin olisi. Kyllä sitä kermaa käsinkin vatkaa, eikö? (Valokuvia tosin ei taida ilman akkua syntyä.)

Kuva: seyed mostafa zamani

En ole tekniikan ihmelapsi missään mielessä. Kaiken lisäksi vihaan teknisten vempainten rumuutta. Niinpä kamerakin, tuo oivallinen väline, on piilossa isossa kukkaruukussa (talletan tämän piilotusihmeen kuviksi joskus; tosin miten ottaa ainoasta kamerastaan kuvia?). Televisiota en omista, tietokoneenkin sujautan sängyn alle, kun en sitä tarvitse. 

Vedenkeittimestä luovuin, samoin leivänpaahtimesta. Vähän ikävä niitä kyllä on. Mutta mikrotta en selviä enkä pesukoneetta, enää. Puhumattakaan tietokoneesta. Tietotekniikkaa ilman kyllä lukisin enemmän – tai tekisin ristikoita. Puuha, joka minun kai alun alkaen piti tänään kameralla tallentaa. Niin kivaa se vaihteeksi on, niin kesäistä.

Valoa, iloa ja onnea kesääsi, kuka ikinä oletkaan. Minä odotan tältä kesältä nyt paljon, ehkä liikaakin, vaikka sen alku on ollut hieman raskasmielinen, yksinäinen. Totuttelemista yksinoloon, sitäkin kesäni tulee olemaan. 

Mutta pian ristikon jälkeen lähden puistotansseihin hengailemaan! Yhtään ei huvittaisi, mutta ei kai kannata väsymyksestä huolimatta jäädä kotiin onneansa odottamaan.

Lyyli sanoi tänään...

... ekaa kertaa minä. Siitä se sitten alkaa, oman itsensä reflektoiminen, itsestään kertominen ja oman persoonansa peliin laittaminen! Toki Lyyli on kuvaillut puuhailujaan ja tuntojaan jo ennenkin, yksikön kolmannessa persoonassa, kuten lapset yleensä puhumisen alkumetreillä. Nytkin hän ylpeänä kertoi, että tarkoitti sanoessaan minä todellakin itseään, eikä tädin nimeä, kuten aluksi epäilimme ja yhdisti  selvennykseksi molemmat persoonat. Toivottavasti vain ei ollut enteellistä, että hän kertoi samassa lauseessa itkevänsä: Minä, Lyyli itken. 

Muita, hauskoja sutkautuksia on Lyyliltä sadellut muutenkin paljon viime aikoina. Tai sanotaanko, että vanhempiensa ja muiden läheisten mielestä hauskoja; neutraalisti arvioituna melko arkipäiväisiä lausahduksia. Perjantaina Lyyli oli tehnyt uuden korun itselleen. Määräys: Ei äiti Lyylin kauakouun koske. Keinuttaessa hän on jo pidemmän aikaa hokenut yhtä hyvin puisevaksi muuttunutta käskyä: Koaa auhtii! Lisää koaa auhtii. Tämä toistuu huomattavan kauan, tunninkin verran. Tervetuloa meille keinuttamaan neitiä! Huomattavan monet Lyylin lausumat ovatkin käskymuotoisia: Isi istuu tähän. Äiti pois. Muumii kattoo! Olen ollut kuitenkin huomaavinani ihan viime viikkoina kielen monipuolistumista: minän lisäksi hän käyttää myös passiivia – vai onkohan se puhekielinen me-muoto?

Harmittavaa tässä kielenoppimisprosessissa on se, ettei äiti pysy tarkkaan perässä, koska ei malta kirjata ylös puhetta. Se olisi ammatillisessakin mielessä hyödyllistä ja mielenkiintoista, mutta näemmä aika on nyt sen verran kortilla, ettei ole ollut voimavaroja tähän. Siksipä haaveilenkin jonkinsortin nauhurista, jolla voisi ottaa klippejä juttelusta ja arkistoida varastoon. Tai ehkäpä julkaista täällä, onhan kysymys päiväkirjaformaatista. ;) Lisäksi oma, luotettava nauhuri olisi mieluinen työväline epämääräisten ja vanhanaikaista tekniikkaa sisältävien lainanauhurien sijaan. No, arkistoidaan asia hetkeksi, kuten tähänkin asti. Ehkä vuonna 2020 maltan satsata tekniikkaan, ja taltioin esimurrosikäisen ajatuksia. 

Nyt carpe diem, pyykit kutsuvat!

Kuvista ja kuvia

Blogini kuvat ovat olleet pääsääntöisesti mieheni ottamia, lainattuja tai joskus itse näpsäisemiäni, mieheni kameralla kuitenkin. Mieheni editoi kaikki ottamansa kuvat kunnolla, itse heitän kuvat iPhoton kautta ja teen raakaeditoinnin. Usein otokseni ovatkin ali-, yli- tai sekovalottuneita, ja niiden korjailu ei pelkässä iPhotossa oikein onnistu, ainakaan omasta mielestäni, mutta en välttämättä osaa editoinnin kaikkia hienouksia – vielä.  Varmaan olette huomanneet postauksieni kuvista, mitkä ovat kunnolla käsiteltyjä, mitkä hutaisten tekstin sekaan heitettyjä. Periaatteenani kuitenkin on välttää surkeita kuvia, mutta joskus on aiheen vuoksi pakko taipua.

 Kuva: Kat...

Luonnonvalossa jos kuvaisi, monia valotukseen liittyviä ongelmia olisi vähemmän, mutta olen todella laiska lähtemään ulos, ja koska meillä ei ole parveketta, päivänasu-kuviakaan ei oikein jaksa otattaa ulkona. Pelottaa ihan, mitä keskitalvella kuvaamisesta tulee, sillä en osaa alkuunkaan säädellä keinotekoisia valonlähteitä kuvauksiani varten. Ehkä mieheni osaa... Onhan meillä kirkasvalolamppukin, jonka luulisi olevan tarpeeksi tehokas ja sopivan värinen valoltaan kuvauksia varten.

Kuva: Kat...

Olen harkinnut hankkivani myös paremmat editointivehkeet omaan MacBook Pro -aarteeseeni, mutta olen siinä vasta ajattelun tasolla. Lisäksi olen päättänyt opetella käyttämään myös kameraa "ihan oikeasti", sillä nyt tilanne on se, että mieheni on asentanut minulle yhden sopivan kameramoodin, jonka vain napsautan päälle. Tai sitten hän tekee työt: ottaa kuvat, editoi ja lähettää ne minulle Dropboxin kautta. 

 Kuva: Kat...

Kameran opettelun haasteeseen liittyy kuitenkin yksi ilonaihe: sain mieheni vanhan kameran käyttööni, ja nyt minulla on kamera, jota voin kantaa mukanani, jos jaksan. Kamera on vähänkäytetty Canon 350D, linssinä tällä hetkellä siinä on 10–22 mm ultralaajakulma, joka ei kylläkään ole sopivin kuvauskohteitani ajatellen. Linssi on kuulemma aika haasteellinen. Itsehän en noista numerokoodeista mitään ymmärrä... Syyslomalla on tarkoitus pitää kameranharjoittelutunti. Saas nährä, miten flikka pärjää!

Kuva: Kat...

Ihania otoksia on tietysti myös netti täynnä. Olen huomannut, että useimmat bloggaajat lainaavat kuvia aika laajalti, mainoksenomaisesti myös tuotekatalogeista ja yritysten kotisivuilta. Itsekin olen tätä tehnyt, mutta olen vähän arka ottamaan kuvia mistä vain, sillä pelkään rikkovani kopiosuojausmääräyksiä. Yleensä käytän Flickrissä olevia avoimella sisällönjakelulisenssillä  (Creative Commons -lisenssillä) varustettuja valokuvia. Niitä on helppo löytää Advanced Search -hakutoiminnon kautta: sieltä pitää vain klikata Creative Commons -kohdasta ruksi ruutuun "Only search within Creative Commons-licensed content". Samankaltainen toiminto löytyy Googlen kuvahausta. (Sieltä Usage Rights -valikosta kohta "labeled for reuse".)

 Kuva: Kat...

Oheiset kuvat ovat sattumalta Flickristä löytämiäni. Kat...:n kuvia oli kuulemma lainattu salaa, omalle nimelle kääntäen, ja siitä hän tietysti oli närkästynyt suunnattomasti. Päätin siksi kysyä vielä kuvien lainaoikeutta, olisihan se joka tapauksessa kohteliasta, vaikka hyvin harvoin jaksan cc-lisenssillä varustettujen kuvien käyttöoikeutta enää varmistaa, kertoohan lisenssi kuvien oikeudenomistajan tahdon. Hän vastasi ilahtuen ja myöntävästi, mistä olen iloinen. Ihan tällaiseen kuvarepertuaariin kun en taida itse edes "uuden" kameran ja käyttökoulutuksen jälkeen yltää.